Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

CopytLinkitListattuArvostelut • Blogi • YlläpitäjätRopen parhaat

 

ETHÄN KIRJOITA TÄNNE ENÄÄ TARINOITA - olemme muuttaneet 1.9.2019 uusille nettisivuille.

ttps://warriorcatsrope.wixsite.com/wcrpg

Vanhat tarinat tältä nettisivulta on arkistoitu sinne.

Tänne kirjoitetaan, joista saa kp:eitä (hahmon kokemuspisteet/kirjoituspisteet, miten nyt haluaa ajatella), joiden avulla pääsee tasolta tasolle.

Ensin hieman oikeaan kirjoitustapaan ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla saatat saada enemmän kp:eita:

  • Laita Nimi-kenttään hahmosi nimi sekä klaani, esim: Risukoipi, Myrskyklaani
  • Kirjoita joko "hän/se" tai "minä" muodossa.
  • Kirjoita puheet aina " merkien väliin, ajatukset " * tai # väliin ja tarinaan kuulumattomat huomautukset  // jälkeen.
  • Kiinnitä parhaasi mukaan huomiota oikeinkirjoitukseen: esim. tekstin kirjoittaminen wordiin oikolukuohjelma päällä auttaa jo hyvään alkuun, eikä teksti myöskään katoa netin syövereihin jos se on tallennettu omalle tietokoneelle ensin.
  • Yritä tehdä pitempiä kuin muutaman rivin tarinoita, saat enemmän kp:eita.
  • Kuvaile tarinaasi hyvin ja loogisesti, älä hypi liikaa paikasta toiseen.
  • Älä mieluusti laita hahmoasi liikaa vähättelemään tai haukkumaan muiden liittyneiden hahmoja, ellei sitten hahmon omistajalle tämä ole ok.
  • Vuodenaika ropessa on lehtikadon aika, eli sama mikä oikeassakin elämässä.
  • Tarinoista voi saada maksimissaan 50 kp:eetä!
  • Muistakaa toki, että klaanit elävät nyt uusilla reviireillä, kartta tästä

 

  • KOKOONTUMISET: Voit vapaasti kirjoittaa klaanien täydenkuun kokoontumiseen osallistumisesta maksimissaan kuukauden tai parin välein hahmollasi, ellei ylläpitäjistö ole ilmoittanut jotain tiettyä ajankohtaa tai juonta kokoontumiselle. Huomioithan jos muut kirjoittavat kokoontumisista, että tarinat pysyisivät jota kuinkin yhtenäisinä esim. että joku kissa ei puuhaile omiaan kahdessa paikassa yhtä aikaa ja että päälliköt puhuisivat ajankohtaisista tapahtumista. PARANTAJAT kokoontuvat aina puolen kuun aikaan jakamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa Kuulammelle, siitä kirjoittamiseen pätee samat säännöt kuin klaanien kokoontumiselle.

Ylläpitäjien vanhoja tarinoita voit lukea täältä. YLLÄPITÄJÄT HUOM kirjoittakaa tarinat jatkossa samaan paikkaan tänne kuin muutkin.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Saratassu, Myrskyklaani

01.08.2019 19:41
Tarina 1: Myrskyklaanin reviirin esittely

Saratassu katsoi uutta mestariansa, Savupuroa. Hän näytti vähän epäilyttävälle ja epämukavalle. Savupuro tuli Saratassun luokse. "Tänään katsotaan vähän reviiriämme." Savupuro kertoi lempeällä äänellään. *Ehkä Savupuro on sittenkin mukava.* Saratassu ajatteli pantuaan merkille Savupuron äänensävyä. Savupuro lähti kohti pääsisäänkäyntiä, Saratassu perässään. Savupuro alkoi heti viilettää kovaa. Saratassun oli vaikeaa pysyä perässä, koska pitkät jalat häiritsivät, sillä Saratassu pelkäsi juostessa sotkeutua pitkiin jalkoihinsa ja kompastua. Saratassu yritti silti mennä täysillä ja kompasteli kiviin ja vatukoihin, jonka jälkeen Saratassu alkoi hidastaa. Savupuro katsoi taakseen kun Saratassulla ja Savupurolla oli jo monta ketunmittaa väliä ja Savupurokin alkoi hidastaa. Lopulta hän oli Saratassun vierellä. "Etkö pysty juoksemaan kovempaa?" Savupuro kysyi lempeästi ja leikkisästi. Saratassu ei sitä tajunnut ja alkoi kiihdyttää vauhtiaan. Kesti pari silmänräpäystä, ja Saratassu kompastui isoon kiveen. Hän heitti valtavan tuplavoltin ja laskeutui selälteen suojaton vatsa näkyvissä. *Onneksi täällä on sentään ruohoa ja lehtiä.* Saratassu ajatteli. "Kävikö pahasti?" Savupuro kysyi tultuaan Saratassun vierelle. Silloin vasta Saratassu tajusi tapahtuneen. *Hiirenpapanat! Miksi minun piti kompastua siihen kiveen?* Saratassu moitti itseään. Hän nousi ylös. Savupuro katsoi Saratassua kysyvän näköisenä. *Miten Tähtiklaanin nimessä en vastannut mestarilleni!* Saratassu moitti itseään taas. "Olen kunnossa." Saratassu töksäytti. Savupuro nyökkäsi vähän loukkaantuneena ja ymmärtäväisenä. "Menemme sitten tämän jälkeen Vaahtokukan luo, ihan vain katsottavaksi." Savupuro ilmoitti. Saratassu katsoi närkästyneenä Savupuroa, mutta nyökkäsi silti. He jatkoivat matkaa rauhallisemmin. "Tuolla on Varjoklaanin reviiri alkaa." Savupuro kertoi ja viittoili samalla hännällään. Saratassu alkoi haistella ja nyrpisti nenäänsä. "Hyi mikä lemu!" Saratassu ilmoitti. Savupuro alkoi kehrätä. "Älä sano sitä Varjoklaanille, tai he kynsivät sinulta korvat päästäsi." Savupuro varoitti lempeästi. "Mutta nyt jatketaan matkaa." Savupuro lisäsi ja kaksikko alkoi kävellä. Maa vietti alaspäin. *Kuinka iso Myrskyklaanin reviiri on?* Saratassu ajatteli ihmeissään. Lopulta Saratassu haistoi raikkaan veden tuoksun. *Menemmeköhän järvelle?* Saratassu mietti itsekseen. Hän oli kuullut kissojen kuiskuttelevan, että he arvelisivat Saratassun löytyneen järvestä. Klaaninvanhimmiltakin Saratassu oli kuunellut tarinoita. He saapuivat pian rannalle, josta pääsisi isolle järvelle. "Onpa se ISO!" Saratassu henkäisi. Savupuro katsoi häntä huvittuneena. Tuolla on Jokiklaani, tuolla Tuuliklaani ja tuolla saari, missä kokoonnumme." Savupuro esitteli ja viittoili eri suuntiin. Saratassu yritti painaa kaiken mieleensä, mutta häntä alkoi huimata paikkojen määristä. *Kuinka minä voin muistaa tuon kaiken?* Saratassu ajatteli hädissään. "Ja tiesitkö, että Jokiklaanilaiset voivat uida vaikka tällä järvellä?" Savupuro kysyi. Saratassu keskitti ajatuksensa nykyhetkeen ja mietti Savupuron äskeisiä sanoja. *Mitä mestarini sanoikaan? Mitä Jokiklaanilaiset voivat muka tehdä järvellä, paitsi uida? Ei ne voi... Vai voiko?* Saratassu mietti. "He voivat uida vaikka vastavirtaan." Savupuro sanoi. "Ai Jokiklaaniko?" Saratassu kysyi hämmästyneenä ja ajatteli kuulevansa väärin. "Kyllä." Savupuro täydensi. Saratassu katsoi Savupuroa suu auki. "Katso, tuolla on jokiklaanilainen uimassa!" Savupuro huomasi ja Saratassu kääntyi. Todella, siellä Jokiklaanin suunassa roiskui vettä. Sitten sieltä kömpi märkä kissa, joka oli väriltään valkoinen. Saratassu vaikuttui. *Hyvä että Myrskyklaani löysi minut ennen Jokiklaania. En haluaisi olla jokiklaanilainen.* Saratassu ajatteli helpottuneena. "Seuraavaksi mennään katsomaan Tuuliklaanin rajaa." Savupuro kertoi. "Milloin käymme Jokiklaania katsomaan?" Saratassu kysyi innoissaan, sillä Jokiklaani kuulosti kiinnostavalle klaanille. Hän ei kyllä haluaisi olla jokiklaanilainen. "Me emme ollenkaan, koska Jokiklaani ei ole rajanaapurimme." Savupuro kertoi. "Me menemme kyllä Tuuliklaanin rajalle." Savupuro lohdutti nähtyään Saratassun masentuneen ilmeen. *Joskus myöhemmin sitten.* Saratassu ajatteli. He alkoivat kävellä rannan viertä. Tovin päästä he saapuivat joelle, jonka toisella puolella ei ollut yhtään puita. "Joen toisella puolella on Tuuliklaanin reviiri." Savupuro selitti. *Minä en voisi koskaan olla ilman puiden suojaa. Tuuliklaanilaisetkin ovat outoja.* Saratassu ajatteli. "Tuuliklaanilaiset vihaavat puita ja nukkuvat avotaivaan alla." Savupuro jatkoi. Saratassu katsoi ensin Savupuroa, sitten etsi Tuuliklaanin leiriä. Hän löysi pienen painanteen kukkulalla, se oli varmaan Tuuliklaanin leiri. "Sano noin sitten kuin sataa." Saratassu sanoi. *Hehän kastuisivat litimäriksi! Vai ovatko he niin kuin Jokiklaanilaiset? Ainakin he ovat rajanaapureita.* Saratassu päätteli mielessään. "Nyt mennään takaisin leiriin." Savupuro kertoi ja he alkoivat kävellä kohti leiriä.

***

Ja tuolla on viimeinen kohteemme, Kuulampi, missä parantajat kokoontuvat puolenkuun aikaan ja päälliköt saavat yhdeksän henkeään." Savupuro kertoi. "Miten henget toimii?" Saratassu kysyi. "Kuolleet kissat, jotka olivat läheisiä uudelle päällikölle, antavat hengen päällikölle. Kissoja on yhdeksän ja jokainen antaa yhden hengen. Henget antavat päällikön elää yhdeksän kertaa, eli jos päällikkö kuolee, hän käy Tähtiklaanissa ja hän menettää hengen. Ja niin jatkuu, kunnes päälliköllä on yksi henki ja kun se kuolee, hän menee Tähtiklaaniin." Savupuro selitti. Saratassu punnitsi mestarinsa sanoja. "Paljonko henkeä on jäljellä Tulitähdellä?" Saratassu kysyi. "Sen tietää vain itse päällikkö ja parantaja. Kukaan sotureista ei tiedä, tai ainakaan pitäisi." Savupuro vastasi. He alkoivat kävellä kohti leiriä.

***

Oli jo aurinko laskemassa, kun Saratassu ja Savupuro saapuivat leiriin. "Olet varmaan väsynyt." Savupuro totesi Saratassulle. *Olet ehkä oikeassa.* Saratassu ajatteli ja häneltä pääsi iso haukotus. "Hae tuoresaalista ja mene nukkumaan. Huomenna tulee lisää harjoituksia. Sinun pitää olla voimissasi." Savupuro muistutti. Saratassu nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. "Saratassu, odota!" Savupuro kutsui. Saratassu kääntyi hämmästyneenä. "Meidän piti viedä sinut tarkistettavaksi Vaahtokukalle." Savupuro muistutti. *Ei taas!* Saratassu ajatteli ärsyyntyneenä. Saratassu kipitti silti mestarinsa perässä tottelevaisesti kohti parantajan pesää, sillä Saratassu ei halunnut lisää epäkohteliasta vaikutelmaa itsestään. Parantajan pesän suuaukolla Savupuro pysähtyi ja Saratassu oli vähällä törmätä Savupuron takapuoleen, mutta ehti jarruttaa ajoissa. *Mitä jos olisin törmännyt? Ja vielä keskellä leiriä! Onneksi en törmännyt.* Saratassu ajatteli. "Onko Vaahtokukka täällä?" Savupuro kysyi ja astui sisälle parantajien pesään. Siellä oli vain Vaahtokukan oppilas Mehiläistassu. Mehiläistassu oli järjestelemässä yrttejä. Kun Mehiläistassu kuuli kysymyksen, hän nosti nopeasti katseensa pois yrteistä. "Vaahtokukka on metsällä. Mitä asiaa?" Mehiläistassu kysyi. Ja Savupuro kertoi Saratassun lentävästä voltista siihen, että selkä pitää tarkastaa murtumien varalta. Mehiläistassu vain nyökkäili. Sitten Saratassu tunsi selässään käpälän liukuvan edestakaisin. Lopulta käpälän paino katosi. "Ei mitään. Kaikki hyvin." Mehiläistassu vastasi ja kääntyi takaisin yrttiensä puoleen. "Hyvä." Savupuro mieliskeli. "Kiitos!" Savupuro vielä sanoi perään. Mehiläistassu nyökkäsi, nostamatta katsetta yrteistään. Saratassu ja Savupuro lähtivät ulos parantajan pesästä. Saratassu maukui mestarilleen kiitokset jaa sitten Saratassu meni tuoresaaliskasalle. Hän valitsi lihavan hiiren ja meni oppilaiden pesään syömään sen. Kun viimeisetkin hiiren rippeet oli syöty, Saratassu teki unirituaalinsa ja käpertyi nukkumaan.

//tässä sellainen aloitustarina, toivottavasti ei ollut liian lyhyt, tai tylsä. Anteeksi jos kesti tulla tämä tarina, oli paljon kiireitä ja yritin tehdä mahdollisimman siististi.//

Nimi: Korentopentu, Jokiklaani

31.07.2019 20:05
Korentopentu oli leikkimässä Kurkipennun, Sulkapennun ja Lehväpennun kanssa taistelua Tuuliklaanin ja Jokiklaanin välillä. Auringonhuipusta oli aikaa, melkein niin kauan, että se oli jo katoamassa taivaanrannan taakse.
"Minä tahdon olla Jäätähti! Hän on Tuliturkin mukaan yksi klaanimme parhaista taistelijoista ja sen lisäksi kaikkien Jokiklaanilaisten päällikkö!" huudahti Kurkipentu innostuneena.
"Minä olen sitten Sammalturkki. Hän on niin urhea", sanoi Lehväpentu.
"Te kaksi saatte sitten olla Tuuliklaanilaisia", hän jatkoi. Sulkapentu ja Korentopentu loivat toisiinsa pitkästyneet katseet ja sitten Sulkapentu vastasi närkästyneenä:
"Epäreilua! Me oltiin myös viime kerralla Tuuliklaanilaisia. Ja myös sitä edeltävällä! Nyt on teidän vuoronne!"
Nyt vuorostaan Kurkipentu ja Lehväpentu katsahtivat kumpikin toisiaan. Lehväpentu käänsi pian katseensa kohti sisartaan, pudisti päätään ja totesi:
"Te saatte sitten olla seuraavalla kerralla Jokiklaanilaisia. Jooko?"
"Jos seuraavaa kertaa edes tulee", Sulkapentu naukaisi.
"Mehän olemme pian kuusi kuuta vanhoja. Meistä tulee pian oppilaita Lehväpennun kanssa", jatkoi Sulkapentu ylpeästi osoittaen puheensa nuorempien pentujen suuntaan. Korentopentu, joka oli ollut hiljaa keskustelun ajan, katsoi ihmeissään Sulkapentua. Sitten hän antoi katseensa lipua Lehväpentuun. *He todella ovat isompia ja vanhempia, kuin minä ja Kurkipentu*, Korentopentu ajatteli.
"Kyllä tekin olette pian oppilaita", sanoi Sulkapentu lohduttavasti. Hän oli huomannut ikävän Korentopennun kasvoilla ja koitti nyt lohduttaa ystäväänsä.
"Lopetetaan tämä tylsä puhuminen ja jatketaan!" Lehväpentu keskeytti keskustelun, häntä malttamattomana heiluen.
"Olkaa nyt Tuuliklaanilaisia, jooko, jooko, jooko?" anoi Kurkipentu leikkisästi.
"Me lupaamme, että teidän ei tarvitse enään koskaan leikkiä Tuuliklaanilaisia", Lehväpentu täydensi. Sulkapentu pyöräytti silmiään huvittuneena ja naukui:
"Kaipa se sitten käy. Sopiiko se sinulle, Korentopentu?"
"Vain, koska tuo lupaus tuntuu niin houkuttelevalta. Hyvä on. Minä olen sitten vaikka Tuuliklaanin Jänislento", Korentopentu sanoi keksien nimen itselleen. Sulkapentu näpäytti hännällään Korentipennun nenää ja sanoi eläytyen:
"Ja minä olen Tuuliklaanin paras ja pelätyin taistelija, nimeltäni Nummisade, joka suunnittelee Jänislennon kanssa Jokiklaanin leirin valtaamista!" Kurkipentu päästi suustaan kimeän taisteluhuudon ja heittäytyi pehmeästi Korentopennun päälle. Korentopentu kierähti kyljelle, nousi kömpelösti ja alkoi läpsiä sokeasti eteensä, pitäen pienet kyntensä sisällä.
"Vetäytykää leiristämme!" Lehväpentu ulvaisi yrittäen esittää Jäätähteä ja sai vastaansa Sulkapennun pehmeät tassut. Pennut pyörivät yhtenä karvaisena kasana ympäri leiriä, kunnes jostain kuului:
"Saapukoot jokainen oman riistansa metsästävä Isolle Pajunkannolle klaanikokoukseen!" Korentopentu höristi korviaan ja näykkäisi Kurkipentua.
"Väistä senkin karvakasa…" hän mutisi sisarelleen.
Kurkipentu kierähti sivulle ja nousi ylös. Myös Sulkapentu ja Lehväpentu olivat kuulleet kutsun ja havahtuneet leikistään. Kaikki neljä pentua katselivat nyt ihmetellen päällikköä, jonka ympärille kissat alkoivat hiljalleen kerääntyä. Kurkipentu havahdutti Korentopennun tämän mietteistä:
"Meidän pitäisi varmaan mennä Kylmäpuron luokse," hän sanoi. Korentopentu nyökäytti päätään hitaasti ja viittasi Sulkapennulle hännällään merkitsevästi emonsa suuntaan. Sulkapentu nyökkäsi ymmärtävästi ja siirtyi puhumaan Lehväpennulle. Samaan aikaan Korentopentu ja Kurkipentu loikkivat innostuneina Kylmäpuron luokse, kokoontuneiden issojen joukon reunalle. Heidän käpälänsä olivat kasvaneet pituutta, vaikka ne olivatkin yhä pienet ja pitkät askeleet olivat Korentopennun mielestä yhä hankalia.
"Kylmäpuro, mitä nyt tapahtuu?" kysyi Kurkipentu emoltaan. Korentopentu istui Kylmäpuron toisella puolella, ja jälleen kerran kuunteli vain. Korentopentu oli oppinut olemaan hiljaisempi kuin sisarensa ja käytti useammin kuuloaistiaan, kuin puhui.
"En ole varma. Kenties Sulkapennun ja Lehväpennun nimitysmenot?" Kylmäpuro arveli ja he jatkoivat keskustelua Korentopennun yhä kuunnellessa, kun viimeiset kissat saapuivat paikalle.
"Mitä täällä tapahtuu?" kuului parantajan ääni pian Korentopennun takaa, klaanin sisäänkäynniltä. Korentopentu kääntyi ja näki Huurremarjan oppilaansa Tunturitassun kanssa.
"Tulkaa tänne, kukaan ei tiedä vielä. Vain klaanikokous", Kylmäpuro maukui Korentopennun viereltä. Huurremarja loikki nopeasti pesälleen viemään tuomansa yrtit. Tunturitassu seurasi perässä aivan yhtä nopeasti. Sitten parantaja palasi Kylmäpuron viereen, kun Kurkipentu teki hänelle tilaa ja siirtyi Korentopennun lähelle niin, että heidän turkkinsa koskettivat. Tunturitassu istui mestarinsa rinnalla, kun Jäätähti aloitti.
"Jokiklaanin kissat. Viherlehti on suonut meille paljon kalaa, ja klaanimme voi hyvin. Meillä on paljon vahvoja sotureita ja kuningattaria, puhumattakaan oppilaista. Tärkeimpänä kuitenkin, meillä on enemmän pentuja, kuin moneen viherlehteen. Juhlikaamme sitä ensin!" hän sanoi ylväästi. Korentopento kuuli sotureiden hurraavan ja katsoi Jäätähteä lumoutuneena. *Hän on niin itsevarma*, Korentopentu ajatteli. Jäätähti katseli herken hurraavia kissoja, jonka jälkeen hän nosti päänsä ylemmäs ja naukaisi:
"Jatkakaamme!" Kaikki hiljenivät ja katsoivat odottaen Jäätähteä. Korentopentu kuuli Kurkipennun kuiskaavan hänelle innostuneena:
"Nimitetäänköhän Sulkapentu ja Lehväpentu oppilaiksi? Tai ehkä joku kokeneista sotureista siirtyy klaanivanhimmaksi. Tai kenties Tuuliklaani hyökkää taas Jokiklaanin reviirille! Tai…" Kurkipentu hiljentyi kokonaan, kun päällikkö jatkoi.
"Kuten sanoin, meillä on paljon pentuja. Minulta on pyydetty, että pentutarhaa laajennettaisiin sen ahtauden vuoksi. Mielestäni ajatus on hyvä, joten Illankuiske, kokoaisitko sotureita, jotka voisivat aloittaa työn?"
Korentopentu katsoi, kun Jäätähden ja Illankuiskeen katseet kohtasivat. Ne näyttivät vakavilta, mutta Korentopentu ei kiinnittänyt tähän enempää huomiota. Hehän olivat klaanin johtajat.
“Kun mietin päätöstäni ja tulevaisuutta, mielestäni voisimme samalla laajentaa muita pesiä, aloittaen oppilaista, sillä kaikki pennut ovat pian oppilaita”, Jäätähti esitti mielipiteensä.
“Joten pyytäisin koko leiriä valmistautumaan töihin, koskien kaikkia, jotka ovat kunnolla parantuneet menneestä viheryskäaallosta”, hän jatkoi, muttei lopettanut.
“Ja lopuksi, kuten olette varmaan huomanneet, tänään on täysikuu, joten kokoontumiseen lähtevät Seittiturkki, Korppiviiksi, Huomenkukka, Tuliturkki…” Korentopennun huomio herpaantui. Hän alkoi olla väsynyt.
“ja lopuksi Kotkatassu.” päällikkö sanoi ja loikkasi alas kannolta kokouksen loppumisen merkiksi.
*Viheryskäaallosta?* Korentopentu mietti. *Senkö takia parantajien pesä oli niin täynnä, kun me lähdimme Kurkipennun kanssa ulos ensimmäisen kerran… Vai oliko siinä vielä joitain muita meidän kanssamme?..* hän ajatteli kuumeisesti. Lyhyen pohdinnan jälkeen, hän päätyi vain keskeyttämään Kylmäpuron ja Huurremarjan keskustelun.
“Kylmäpuro. Minua mietityttää… Mitä tuo ‘viheryskäaalto’ oikein tarkoitti?” hän kysyi. Kun Kylmäpuro käänsi katseensa alas pentuunsa, Korentopennun keltaiset silmät kohtasivat emonsa keltaiset silmät, kuin peilikuvan.
“No, katsos silloin kuin sinä ja sisaresi…”
*Ja muut sisarukseni*, keskeytti Korentopentu mielessään.
“... olitte vasta syntyneet, oli kulunut yksi hiirenkorva siitä, kun mysteerinen valkoyskäaalto oli vallannut koko Tuuliklaaniin. Se levittyi myös meille tänne Jokiklaaniin, sekä Myrskyklaaniin. Valkoyskäaalto kehittyi pian viheryskäksi, eivätkä…” Kylmäpuro nielaisi ja näytti olevan peitellysti hermoromahduksen partaalla. “... eivätkä kaikki selvinneet, sillä pelkkä kissanminttu ei auttanut.” hän lopetti keräten äänensä takaisin.
“Onko se sitten kestänyt tähän hetkeen asti?” Korentopentu kysyi ihmetellen. *Kuinka vahva yksi tauti edes voi olla?* Kylmäpuro nyökkäsi vakavana.
“Se on edelleen leirissämme, mutta todella heikkona. Kaikki, jotka eivät ole jo kuolleet, ovat joko parantuneet kokonaan tai pian parantuneet kiitos Huurremarjan ja Tunturitassun. Molemmat ovat pelastaneet henkiä.” Kylmäpuro selitti.
*Kaikki, jotka eivät ole jo kuolleet…* Ajatus Korentopennun päässä kasvoi, kun palaset loksahtivat kohdalleen. Sitten hän aloitti tutkintansa:
“Taitaa olla loukkaavaa kysyä ja minusta tuntuu, ettei pitäisi, mutta saisinko kysyä, ketkä klaanistamme kuolivat?” hän kysyi hieman jännittyneenä, miten Kylmäpuro reagoisi. Hänen emonsa säpsähti. Kylmäpuro tosiaan säpsähti, eikä Korentopentu ollut koskaan nähnyt emonsa säpsähtävän, edes silloin, kun Kurkipentu oli yrittänyt pelästyttää häntä, Korentopennun mielestä todella taitavasti tietenkin.
“Jos todella haluat tietää, niin voin kertoa, että Jäätähti menetti hengen. Haluaisitko muuten kuulla, mitä silloin klaani kävi läpi ilman päällikköään? Jollain klaanivanhimmista olisi varmasti siitä tarina kerrottavana”, Kylmäpuro naukui koittaen kuulostaen iloiselta ja vaihtaen puheenaihetta.
“Kenties myöhemmin”, Korentopentu naukui.
“Mutta jos sinulla ei ole vastauksia, menen sitten kysymään joltain muulta”, jatkoi hän esittäen lähtevänsä isänsä luo.
“Kenties Tuliturkin. Isäni ainakin tietää!” sanoi hän ääneen.
“Ei, ei, odota. Tuliturkki on hyvin kiireinen, kokenut soturi ja hän on menossa kokoontumiseen. Annetaan hänen levätä. Ja luulen, että häntä tarvitaan pesien laajennuksessa, joten äläpäs mene häiritsemään häntä. Kerron sinulle sitten, kun olet vanhempi…” Kylmäpuro keskeytti kiertäen häntänsä Korentopennun ympärille ja vetämällä hänet takaisin. Korentopentu huokaisi. *Hyvä on sitten. Myöhemmin. Mutta älä luulekaan, että unohdan kaikkea*, hän ajatteli ja samalla hänen päänsä täytti muisto, kuin puuttuva astinkivi joesta, ja kaikki selkeni. Ainakin pennun askeleen verran.

//Kuten tässä tarinassa jo vihjasin, Lehväpentu ja Sulkapentu olisivat pian siirtymässä oppilaiksi, mielellään ennen Kurkipentua ja Korentopentua... Eli kenties jo seuraavassa tarinassani. Olisiko tämä mahdollista, vaikka he olivat ainoat NPC pennut Kurkipennun lisäksi?..

Vastaus:

Mukava tarina, luin ihan hymy korvissa pentujen telmimisestä kun tuli niin eläväiset söpöt mielikuvat. Pian noistakin tulee oppilaita ja sitä myötä sotureita... Teksti oli kivaa luettava ja voi että, kuinka pitkään Kylmäpuro saa salaisuuden pidettyä?

NPC hahmojen siirtäminen oppilaiksi käy, sitä voi aina pyytää eikä siihen yleensä ole mitään estettä, elleivät oikeasti ole tarinassa ihan juuri vasta syntyneet.

Saat tästä hienosta pitkästä selkeästä tarinasta 40 kp!

-YP Phi


Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

28.07.2019 18:22
Auringon säteet tunkeutuivat sisään pesän harvasta katosta ja saivat minut siristämään silmiäni. Tunsin kihelmöintiä takatassuissani ja mietin mitä oli tapahtunut ja missä olen. Aloin katsella hädissäni ympärilleni ja näin Pyynsulan kiikuttavan minulle märkää sammalta.
"Oletkin vihdoin hereillä nukuit koko päivän, mutta tässä Tuulitassu toi sinulle hieman juotavaa", parantaja maukaisi ja väräytti hennon hymyn kasvoilleen. *mitä oikein on tapahtunut?* mietin ja koitin kurkoittaa juomaan. Ajatukseni pyörivät sekaisin aiemman tapahtumista ja kuulin jatkuvana toistona mielessäni Tuulitassun sanat jotka hän oli sanonut ennen kun menetin tajuntani. Laskeuduin litkimään märkää sammalta, sen raikas ja sen pienoinen makea sivumaku mylläsivät mieluisena suussani. Kaikki aistini olivat rentoutuneet ja nyt keskityin vain virkistävään veteen ja hiljaisuuteen joka vallitsi parantajan pesässä.

Kun olin kylläinen vedestä aloin katsella ympärilleni siinä toivossa, että löytäisin jotain tekemistä. Näin pesän nurkassa hauskan muotoisen kiven ja koitin nousta seisaalleni, mutta kauhukseni takatassuni eivät pystyneet ottamaan päälleen mitään painoa ja lysähdin kertatoisensa perään takaisin paikalleni. Aloin selkeästi hätääntyä ja aloin jälleen raapia maata kynsillä.
"Mikseivät ne toimi, miksi jalkani eivät toimi!" huudahdin hermoromahduksen partaalla. Aloin kiemurrella hermostuneena pedilläni ja siinä samassa Pyynsulka ampaisi sisään rauhoittelemaan minua:
"Jalkasi ovat ottaneet todella pahaa vahinkoa eivätkä ne olleet vielä parantuneet ja nyt ne ovat vielä hieman heikot ja turtuneen tuntuiset, mutta lupaan, että kunnollisella kuntouttamisella pääset jälleen normaaleihin oppilaan toimiin pian," parantaja maukaisi ja koitti selkeästi saada minua rauhoittumaan hiukan. *miten voisin rauhoittua jos jalkani eivät toimi?!* ajattelin raivoissani. Painoin pääni väkisin vasten lehdistä ja sammalesta koottuun petiini ja koitin saada unenpäästä kiinni.

//unta

Astelin kasteen peittämällä pellolla ja näin kuinka tuuli riepotteli pellossa kasvavia kasveja edestakaisin. Usva peitti kaukaisen näkymän joten en voinut varmaksi sanoa missä olin, mutta oletettavasti olin unessa sillä näin vihreänä hohtavan kissan saapuvan luokseni. Kissa oli hyvin tutun näköinen ja tuoksu joka leijaili hänen suunnaltaan kutitteli nenääni miellyttävästi. Kissa oli suuri valkoinen kolli jolla oli vihreät silmät ja siinä hetkessä kun hän seisoi siinä minun edessäni kaikessa komeudessaan tajusin tuijottavan Tuulitassua suoraan tämän uskomattoman kauniisiin lehdenvihreisiin silmiinsä. Säpsähdin tajutessani, että lähes kaikki hänessä oli samaa kuin Tuulitassussa, mutta tunne joka normaalisti valtaa minut nähdessäni hänet oli kadonnut ja pian huomasin Tuulitassun hahmon haalistuvan ilmaan. Äkkiä alkoi kauhea ukonilma ja salamat raastoivat taivasta. Tuuli oli yltynyt mahdottomaksi ja tassuni alkoivat livetä heinikon liukkaasta pinnasta.
"Valkotassu tuuli viekööt sinut mukanaan ja vallatkoon koko kehosi niin kauan kunnes palatte tuhkaksi yhdessä ikuisuuteen, mutta varo kuitenkin synkkyyttä joka koittaa tavoitella teitä", kuului voimakas ja kova ääni joka riepotteli turkkiani tuulen lailla. Yhtäkkiä maa alkoi täristä ja rakoilla niin, että pian halkesi ja syöksi minut pimeyteen...

//aamu

Tunsin jonkin kutittelevan nenääni kun säpsähdin hereille viimeyön sekavasta unesta. Avasin silmäni ja näin Synkkätassun tuijottavan minua todella pieneltä etäisyydeltä suoraan silmiini.
"Synkkätassu anna hänelle vähän tilaa", Pyynsulka naurahti kun lätkäisi tassullani oppilastoveriani kuonolle.
"Niin anna hänelle tilaa hiirenaivo!" Viimatassu maukui kun änkesi tönäisemään Synkkätassun pois naamaltani. Langetin synkän katseen KOHTI Synkkätassua. *hän yrittää viedä kaiken huomion niin ettei Viimatassu pääsisi puhumaan minulle, en sitten yhtään luota häneen* ajattelin ja käänsin katseeni kohti Viimatassua joka hymyili ystävälliseen tapaansa.
"Miten voit? Kuulin että Tuulitassu toi sinut tänne niin nopeaa kuin pystyi ja pysyi lähtemättä kertaakaan täällä luonasi!" Viimatassu huudahti ja ponkaisi kuin salama seisaalteen.
"Missä hän on nyt?" kysyin ja vilkuilin ympärilleni siltä varalta, että kolli ponkaisisi jostain piilostaan kimppuuni.
"Hän tuota, noh mites nyt aloittaisin", Viimatassu sopersi ja alkoi vääntyillä hermostuneesti.
"Hän ilmeisesti on karannut leiristä, mutta älä huoli hänen peräänsä lähetettiin partio ja sen lisäksi aamupartio lupasi tarkastaa kaikki rajat ja paikat tarkasti siltä varalta että löytäisivät hänet", hän jatkoi ja silitti otsaani hännällään.
"Ei sinä valehtelet, Tuulitassu ei koskaan jättäisi leiriä!" maukaisin pidätellen tunteitani. En kestänyt enää aloin repiä hermostuneena petini reunoja ja heittäydyin maahan käpertyäkseni pieneksi keräsi niin ettei kukaan saisi enää koskea minuun.
"Valkotassu hänet löydetään kyllä joten lopeta tuo pelleily!" Synkkätassu maukaisi ja huomasin tämän mulkaisevan samalla Viimatassua joka ei ollut mielestäni tehnyt mitään väärää, hän vain oli kertonut totuuden joka tekee hänestä hyvän ystävän. Mutta nyt hermoni alkoivat mennä, ajatukseni eivät olleet enään selvää nähneetkään ja mielessäni pyöri kauhunkuvia siitä mitä kaikkea kauheuksia Tuulitassulle voisi käydä. *entä jos mäyrä hyökkää hänen kimppuunsa, tai jos hän vahingossa ylittää jonkun toisen klaanin rajan ja he haavoittavat häntä niin että emme löydä häntä ajoissa ja hän kuolee! * mietin. Ajatukseni harhailivat pahasti ja saivat minut hyvin harhaluuloiseksi jonka takia tunsin tiukan tuijotuksen niskassani, se tuntui polttelevalta valkeaa turkkiani vasten ja sai vatsani miltei kääntymään ympäri. Venyttelin tassujani kylmää maata vasten ja vaihdoin hitaasti kylkeä jolloin huomasin Synkkätassun pistävän katseen porautuvan syvälle päähäni. Hätkähdin ja vetäisin pääni sivuun. *Synkkätassu ei tietääkseni ole ollut tuollainen aikaisemmin, hän käyttäytyy pelottavalla tavalla, mietin vain onkohan hänellä kaikki hyvin, tai hänen isänsä kuolemasta lähtien hän on alkanut käyttäytyä kaikkia kohtaan erilailla kuin hänellä oli ennen ollut tapana?* mietin ja koitin vilkuilla huomaamattomasti ruskean kollin suuntaan, hän ei kuitenkaan ollut irrottanut katsettaan vaan porasi itseään syvemmälle päähäni. Ahdistus valtasi minut kun yhtäkkiä Synkkätassu alkoi tulla lähemmäs ja kääntyi kuiskaamaan jotaikin Pyynsulalle joka sitten sanoi jotain Viimatassulle ja he yhdessä lähtivät kävelemään pois pesästä.
"Minne he menevät?" kysyin ja kaikenlaiset ajatukset alkoivat virrata kuin joki pienen pääni sisällä. *entä jos hän tekee jotain, tai sitten hän haluaa vain puhua? * ajatukseni harhailivat hyvien ja huonojen välillä, mutta pian Synkkätassu istui rauhassa vierelläni ja suki ruskeaa turkkiansa. Hän lopetti ja nosti hitaasti katseensa hymyillen. En tosin ollut varma oliko se kilttiä hymyä vai ivallista ja ilkeää hymyä, mutta sen tiedän, että se kauhistutti minua aloin hätääntyä jälleen kun ruskea kolli nousi ja tassutti niin, että olimme pian kuonokkain. Puristin silmäni kiinni ja mietin mitä tapahtuisi.
"Tiedäthän Valkotassu, huomaan sinussa kaikenlaista, enkä oikein tiedä mitä sinusta en huomaisi, mutta se mitä en haluaisi huomata ovat tunteesi Tuulitassua kohtaan", kolli maukaisi ja painoi päätään kovemmin vasten otsaani. Se sattui ja koitin rimpuilla irti, mutta kolli oli tarttunut kylkiini vahvoilla tassuillaan, en saanut sanoja ulos vaan aloin sopertaa jotain todella epämääräistä. Yhtäkkiä Synkkätassu vetäisi päänsä todella nopeasti irti valkeasta turkistani ja nosti toisen käpälänsä ilmaan tähdäten kasvojani. Kauhu oli ottanut vallan sisälläni ja yritin käpertyä keräsi sammalille turvatakseni itseäni.
"Sinä veit hänet minulta!" ruskea kolli huudahti, tunsin kirpaisun lavassani ja rääkäisin niin kovaa, että äkkiä Viimatassu putkahti sisään pesän oviaukosta.
"Synkkätassu mitä sinä oikein teet?!" pieni kolli huudahti kauhusta jäykkänä kun hän näki Synkkätassun tassuissa olevan veren joka valui tummana sekä tahmaisena pölyiselle maalle.
"Mitä olet tehnyt senkin hiirenaivo, katso nyt Valkotassua, katso nyt mitä olet hänelle tehnyt!" Viimatassu maukui puoliksi sähisten ja kynsi maassa kasvavaa harvaa ruohikkoa. Synkkätassu näytti siltä, että ei tiennyt mitä oli tekemässä ja tärisi hervottomasti vilkuillen vuoroin minuun ja Viimatassuun. Hänen silmänsä kiiluvat pelottavasti ja puristin silmiäni kiinni kun hän alkoi huutamaan ystävälleen:
"Hänellä ei ole oikeutta Tuulitassuun, hän on virheellinen joten hän ansaitsee kuolla, katso nyt kuinka säälittävältä hän näyttää, Viimatassu katso! " Synkkätassu maukaisi raivon partaalla ja hyökkäsi Viimatassun niskaan kuristaen tätä voimakkailla tassuillaan.
"Synkkätassu päästä Viimatassu irti nyt heti!" huudahdin, mutta kipu lavassani vihlaisi niin kovasti, että lauseeni oli keskeytyä.

Pesän ulkopuolelta kuului kauheaa hälyä ja siinä samassa oviaukosta ryntäsi ensin sisään Pyynsulka ja sitten itse päälikkö Revontulitähti, joka näytti hyvin vihaiselta. Päälikkö kumautti tassuillaan maata ja yritti siten kiinnittää huomiomme. Revontulitähden koko olemus huokui mahtia, valtaa ja itseluottamusta joka sai minut tuntemaan olevani edes hieman enemmän turvassa.
"Synkkätassu haluatko vielä pahentaa rangaistustasi vai päästätkö ystäväsi irti, päätös on nyt yksin sinun?" päälikkö maukui yrittäen selkeästi kuulostaa mahdollisimman tyyneltä ja rauhalliselta tälläisessäkin tilanteessa. Hän myös selvästi yritti parhaansa mukaan harkita seuraavia sanojaan sillä tilanne oli jo pahimmalla tavalla riistäytynyt tassuista.

Huomasin samaan aikaan kuinka Viimatassu koitti haukkoa henkeä Synkkätassun tiukasta otteesta huolimatta ja hänen hengityksensä rahina kaikui pienessä pesässä.

Revontulitähti kurtisti nyt kulmiaan ja tömäytti jälleen maata tassuillaan maukuen:
"En voinut koskaan edes ajatella, että oppilas voisi käyttäytyä näin pahasti, nyt päästät Viimatassun irti ja tulet mukaani!" hän totesi pettyneen sävyisellä äänellä. Synkkätassu käänsi päänsä päälikön suuntaan ja hellitti otteensa niin nopeasti, että Viimatassu paiskautui pöyiselle maalle veltoksi mytyksi.

Pyynsulka kiirehti suoraan hänen luokseen ja tuki parhaansa mukaan Viimatassua kun hän koitti vaivalloisesti päästä takaisin jaloillensa, viimein kun kolli oli jälleen jaloillaan parantaja auttoi tämän sairaspedille ja toi rivakasti ulkoa lisä pehmusteita petiin joka oli suoraan vierelläni. Viimatassu näytti hieman huteralta ja vapisi sen lisäksi huomasin mustan kollin hengityksen rahisisevan hieman, mutta muuten epäilin hänen olevan kunnossa seuraavana auringonnousua.

Kun Pyynsulka oli hoitanut haavani koitin puhdistaa itseäni verestä joka oli levinnyt pitkin valkeaa turkkiani. Katsoin nukkuvaa Viimatassua ja sitten käänsin katseeni ystävästäni pesän toiseen laitaan jossa Revontulitähti oli juuri viemässä Synkkätassu pois.

Sain tietää myöhemmin, että syy miksi Synkkätassu lähti vasta nyt oli, että hyökätessään Viimatassun kimppuun Viimatassu oli viiltänyt häntä rintaan ja parantajan velvollisuus oli hoitaa kaikkia kissoja, mutta kuitenkin kun katsoin heidän menoaan päälikkö näytti hyvin vakavalta, eikä Synkkätassu itsekään näyttänyt kovin hyvin voivalta, hän roikotti päätään niin, että se melkein laahasi maata ja siinä vaiheessa koin todella lyhyen hetken pientä myötätuntoa häntä kohtaan.

Kun he olivat lähteneet palasi mieleeni se, että Tuulitassu oli yhä kateissa. *kai hän olisi tullut minua katsomaan jos olisi palannut, vai olisiko?* pohdin miltei puoliääneen ja katsoin väsyneenä pedillä tuhisevaa Viimatassua. Mieleni valtasi taas ajatukset, että mitä jos Synkkätassu oli tehnyt hänelle jotain, mutta syrjäytin ajatuksen mielestäni ja koitin levätä. Ja todellakin kaiken tapahtuneen jälkeen tarvitsin lepoa.

Vastaus:

Olipas hurja tarina! Mitä Tuulitassulle on käynyt? Toivottavasti Valkotassu ja Viimatassu tulevat kuntoon ja Synkkätassu järkiinsä... Tosin suhdesotkuista kumpuavia kiivastuksia voi olla vaikea pitää kurissa.

Teksti olisi kaivannut parempaa pilkkusääntöjen noudattamista sujuvoittamaan. Esimerkiksi joka ja mikä saavat kaikissa muodoissaan (mikä, mitä, mitkä, mihin...) aina pilkun eteensä.

Saat tästä 36 kp!

- YP Phi

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

27.07.2019 19:39
Olin vihdoin päässyt pois parantajan luota ja tassuni oli parantunut hyvin siitä huolimatta, että se oli kärsinyt aika paljon vahinkoa. Aurinko häikäisi ja sai minut siristämään silmiäni kun koitin suunnata kohti tuoresaaliskasaa. Ruoho kutitteli tassujani ja ilmassa leijaileva pöly sai minut aivastamaan.

Kaiken sen hyvän keskellä aistin kuitenkin oudon tutun hajun leijailevan minua kohti. Haju ei ollut epämiellyttävä, ei sitten laisinkaan, se oli täysi vastakohta ja antoi minulle sekoituksen hunajaa ja juuri laskeutuneen kasteen tuoksua. Ajatukseni kuitenkin pian keskeytti nopeasti lähestyvät askeleet ja pian huomasin Tuulitassun juoksevan täyttä vauhtia minua kohti. Suuri kolli hyppäsi valtavaan loikkaan ja laskeutui suoraan minua kohti niin, että pian olimme vain mustavalkoinen karvakasa pyörimässä keskellä leiriä.
"Nuorilla näyttää olevan hauskaa, heistä varttuu pian hyviä sotureita", leirin klaanivanhimmat keskustelivat ottaessaan aurinkoa kivellä.

Tunsin tunneaallon vyöryvän sisälläni, ahdistusta unohtamattakaan, kun katsoin Tuulitassua suoraan hänen kirkkaisiin silmiinsä.
"Huomenta Valkotassu, mukava nähdä sinut taas jalkeilla", kolli maukui noustessaan päätäni ja sai poskeni kuumoittamaan.
"Huomenta", maukaisin verkkaisesti ja koitin peittää hermostukseni.
"Ajattelin tässä, että voisimme ehkä mennä tänään kaksin saalistamaan?" Tuulitassu maukaisi hymyillen ja siinä samassa käänsin pääni hänen suuntaansa niin, että löin pääni tämän otsaan. Hätäännyin niin pahasti, että aloin täristä ja tunsin miltein olemattomien kynsieni painautuvan kuivaan ruohikkoon. Katsoin Tuulitassua ja aloin paniikissa selittää jotain:
"Anteeksi ei kai sattunut, minun pitäisi olla varovaisempi ja jos sinua sattui voinko tehdä mitään, en oikeasti tarkoittanut?!" koitin sopertaa jotain paniikissa kunnes yhtäkkiä kolli laski häntänsä kuononi eteen ja laskeutui kuiskaamaan korvaani:
"Sinä et koskaan satuttaisi minua", hän katsoi suoraan silmiini ja tunsin hukkuvani hyvään oloon.
"Olet todella suloinen kun hermostut, mutta tule meillä on pari sammakkoa nappaamatta", suurikokoinen kolli jatkoi ja tunsin kuinka hän liikutti häntänsä lavalleni.

//myöhemmin

Olin niin noloissani koko loppu päivän, että tuskin kukaan sai sönkötyksestäni selvää.

Olin kokoajan varuillani, jos vaikka Tuulitassu ilmestyisi jostain niin, että todennäköisesti saisin jonkin kaltaisen kohtauksen. En tajua mitä ihmeellistä siinä kollissa on, joka saa minut reagoimaan niin rajusti. Aloin jälleen tärisemään ja yhtäkkiä jalkani pettivät alta, kuitenkin kuin salama, jokin syöksyi estämään kaatumiseni ja pian huomasin Tuulitassun hymyilevän minulle silmät kirkkaina loistaen.

Hymyilin ja tunsin ilon täyttävät kehoni jokaisen osan, mutta se ei kestänyt kauaa ja pian minua alkoi kuitenkin huimata todella pahasti ja aloin jälleen tärisemään, vatsaani kiristi ja kaikki tuntui sumenevan ympärilläni.
"Valkotassu minä vien sinut parantajan luo koita kestää!" ja se oli viimeisin asia jonka kuulin ja viimeisin asia jonka halusin kuulla.

Vastaus:

Ohhoh, olipas draamantäyteinen pätkä vaikka ensin katsoin että lyhyttä ja mukavaa tiedossa! Orastavia tunteita hmm hmm mutta voi, vaivaako Valkotassua jokin enemmänkin? Onneksi Tuulitassu on tukena. Virheetöntä ja helppoa tekstiä lukea.

Saat 9 kp!

- YP Phi


Nimi: Korentopentu, Jokiklaani

25.07.2019 12:36
Joo, näyttäkää se upea kierrehyppy!" huudahti Kurkipentu innostuneena. Korentopentu katseli kauempaa, kun hänen sisarensa tuijotti lumoutuneena Sadetassua ja Vuokkotassua, jotka esittelivät oppimiaan taisteluliikkeitä kaikille muille pennuille.
"Katsokaa, se on helppoa. Teidän pitää vain hypätä, ojentaa etukäpälänne ja säilyttää samalla oma tasapainonne, kuten näin", Vuokkotassu selitti näyttäen liikkeen samalla. Aamupentu, Kaarnapentu, Sulkapentu, Hiilipentu ja Unikkopentu ponnistivat kaikki vuorollaan näyttäen omat taitonsa.
"Kuten näin, vai?" kuului Kaarnapennun kysymys Korentopennun korviin, leirin toiselle reunalle, jossa klaanivanhimpien pesä sijaitsi. Korentopennun huomion herpaannutti Mustakynsi, Sadetassun mestari, joka käveli kohti kahden oppilaan ja pentujen rykelmää. Hän pysähtyi oppilaiden luokse ja jäi selkeästi valvomaan, ettei kenellekään kävisi kurjasti. Enempää Korentopentu ei ehtinyt nähdä, sillä hän oli jo kääntynyt ympäri ja kävelemässä takaisin pentutarhalle. Se oli täysin tyhjä ja huokui viileää ilmaa, koska aurinko ei ollut näyttäytynyt useaan päivään ja kuningattaret olivat juuri syömässä tuoresaaliskasan luona. *Täydellistä*, ajatteli Korentopentu. Hän oli harjoitellut itsekseen jo monen auringonnousun ajan taisteluliikkeitä, joita muut pennut opettelivat kömpelösti oppilaiden ohjauksessa. Hän tassutteli pentutarhan perälle - jossa oli koko pesän paksuin sammalkerros - ja keskittyi siihen, mitä Vuokkotassu oli aiemmin muille sanonut:
*Teidän pitää vain hypätä, ojentaa etukäpälänne ja säilyttää samalla oma tasapainonne.* Korentopentu arvioi pentutarhan kaislaisesta seinästä hyppyynsä tarvittavan korkeuden ja ponnisti pienillä jaloillaan, mutta hyppy jäi aivan liian matalaksi. Korentopentu yritti uudestaan, useita kertoja, kunnes hänen käpäliään särki rasituksesta. Hän asteli varovasti omalle makuupaikalleen - joka oli vielä lämmin Kylmäpuron jäljiltä - ja kierähti kyljelleen lepuuttamaan käpäliään. *Tulenkohan koskaan oppimaan mitään taisteluliikkeitä?..* hän ajatteli turhautuneena ja huokaisi.

***

Vähän ajan päästä Korentopentu havahtui mietteistään, kun kuuli kiisteleviä kuiskauksia pentutarhan seinän läpi. Hiljaisesti hän hiipi kaisloista rakennettua seinää kohti ja hymähti tyytyväisesti, kun huomasi, että käpälien särky oli lakannut. Korentopentu kurkisti seinässä olevasta raosta ja tunnisti kaksi erittäin tuttua turkkia. Vaaleanharmaan sävyisen turkin, sekä tumman punaruskean turkin, jotka kuuluivat Kylmäpurolle ja Tuliturkille, eli hänen emollensa, sekä hänen isällensä.
"Heidän kuuluu tietää", naukui matalaääninen kolli kiivaasti. Korentopentu otti seinästä tukevasti kiinni pienillä kynsillään voidakseen katsoa paremmin.
"He ovat tienneet sen, kun he syntyivät, joten miksi salata se nyt, kun he ovat unohtaneet sen", Tuliturkki jatkoi.
"Mutta en halua satuttaa pentujani, meidän pentujamme. En halua, että joudun kertomaan heille uudestaan sen karun totuuden. Hehän saattaisivat syyttää meitä heidän kuolemistaan tai siitä, ettemme muistuttaneet heitä muiden kohtaloista", kuului Korentopennun emon ääni. Kylmäpuron keltaiset silmät näyttivät surullisilta ja niistä heijastui hänen kumppaninsa määrätietoinen katse. Korentopentu oli hämillään: *Keistä he puhuvat. Ketkä ovat kuolleet? Ovatko he tehneet jotain soturilain vastaista?* Kylmäpuron katse muuttui anelevaksi ja hän sanoi:
"Se oli minulle niin raskasta. Muistatko kun muut palasivat kokoontumisesta ja… Sumupentu oli poissa. En voisi kestää, jos… jos…" Kylmäpuron ääni petti. Hän laski katseensa, otti askeleen taaksepäin ja nosti katseensa takaisin kohti Tuliturkkia.
"... jos he syyttäisivät meitä siitä, että eivät koskaan saaneet tavata kolmea muuta pentuamme. Heidän sisaruksiaan." Korentopentu haukkasi henkeä ja perääntyi pari askelta seinästä.
"Mikä se oli?" kysyi Tuliturkki kovaäänisesti haistellen ilmaa.
"Ei kai pentutarhassa ollut ketään pennuista?" hän jatkoi.
"Ei tietääkseni. Kuljin vasta äsken sen ohi ja mielestäni katsoin, ettei siellä ollut ketään. Pentutarhan takaosaan suuaukolta ei kuitenkaan näe", maukaisi vaaleanharmaa turkkinen naaras hämmentyneenä.
"Menen tarkistamaan", hän ilmoittautui heto sen jälkeen, kun oli puhunut, ja lähti astelemaan sirosti kohti pentutarhan sisäänkäyntiä. Korentopentu hätkähti, joutui paniikin valtaan ja juoksi niin lujaa kohti omaa makuupaikkaansa, kuin pienistä tassuistaan pääsi. Kun Korentopennun tassut koskettivat sammalta, hän kellahti sivulle. Sitten hän sulki silmänsä, pyrki rauhoittamaan hengityksensä ja alkoi esittää nukkuvaa. Korentopentu kuunteli lähestyviä askeleita, jotka pysähtyivät pentutarhan suuaukolla.
"Täällä on vain Korentopentu, mutta hän on syvässä unessa. Ainakin toivottavasti", hän sanoi ja jatkoi askellustaan Korentopennun luokse. Kylmäpuro nuuhkaisi Korentopentua ja kääntyi takaisin.
"Kyllä hän nukkuu", hän naukaisi ja lähti tassuttamaan pitkin askelin takaisin Tuliturkin luo. Korentopentu raotti varovasti toista silmäänsä auki ja näki, kun Kylmäpuro katsahti vielä taakseen, mutta kääntyi nopeasti takaisin ja jatkoi matkaansa. *Huh, täydestä meni*, Korentopentu ajatteli osittain innostuneena onnistuneesta esityksestä, että osittain häveten siitä, että oli valehdellut emolleen. *Mutta hänkin on valehdellut minulle, että minulla on aina ollut vain yksi sisar, joten eihän se periaatteessa eroa?* Korentopentu mietti vakuutellen itselleen, ettei pieni valehtelu haittaisi. Parin sekunnin kuluttua hän ei voinut ajatella muuta, kuin kuulemaansa. *Eli minulla on muitakin sisaruksia? Ei. Minulla oli muitakin sisaruksia ja nyt he ovat tähtiklaanissa. Kai pennut edes menevät tähtiklaaniin!?* Korentopennun päässä vilisi kysymyksiä ja sekasortoisia tunteita, kun hän teki päässään selkeän valinnan: *Minun täytyy saada lisää tietoa ja myöhemmin kertoa Kurkipennulle.* Korentopentu ei ollut varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella vanhemmistaan tiedon jälkeen. Hän ei tiennyt miten tai milloin hänen sisaruksensa olivat kuolleet vai tiesikö? Ehkä hän oli vain unohtanut kaiken? Korentopentua huimasi. Sitten hän vaipui todelliseen uneen näiden ajatusten saattelemana.

***

Korentopentu heräsi vasta seuraavana aamuna, kun Kurkipentu jälleen tökki hänet hereille.
"Lopeta!" hän sihahti äkäisen oloisena. Kurkipentu hypähti taaksepäin ja katsahti Korentopentuun kysyvästi.
"Mikäs sinuun tuli? Yleensä…" Kurkipentu hiljentyi katsahtaessaan häntä tuijottavaan Kylmäpuroon.
"Olkaapas nyt molemmat hiljaisemmin", sanoi Korentopennun sihahdukseen herännyt Kylmäpuro.
"Korentopentu oletko sinä kunnossa?" Korentopennun emo jatkoi seuraavaksi. Hänen suuret, keltaiset silmänsä olivat huolesta pyöreät.
"Minun päätäni särkee hiukan," mumisi Korentopentu. *Tuo taisi olla maailman huonoin vale*, hän ajatteli, mutta Kylmäpuro oli jo noussut ylös ja lähti kävelemään kohti parantajien pesää.
"Käyn pyytämässä Huurremarjalta jotain päänsärkyyn tai nukahtamiseen auttavaa. Jos hän siis suostuu mitään noin nuorelle pennulle antamaan", hän sanoi vilkaisten taaksensa. Korentopennun mieli rauhoittui hieman jo pelkästä luottamuksen tunteesta. *Juuri nyt en välitä, mitä emoni on saattanut tehdä tai mitä sisaruksilleni on tapahtunut. Kylmäpuro on valmis auttamaan minua ja Kurkipentua aina, kun me tarvitsemme sitä ja se on minulle juuri nyt kaikista tärkeintä. Minä arvostan sitä*, ajatteli hän tyytyväisenä. Sitten Korentopentu kierähti vatsalleen, veti tassut alleen ja alkoi kehrätä hiljaista kehräystä.

//Juu, eli koska nuo virheet minua häiritsi, korjasin ne nyt selkeäksi, eli jos joku yp viitsisi tuon edellisen tarinan - joka on 28.6 julkaistu - poistaa, niin se vähentäisi henkistä tuskaani, joka johtuu perfektonistisuudestani :3

Vastaus:

Kivaa tarinaa Korentopennulta jälleen. Helposti luettavaa tekstiä ja sopivasti kivaa klaanielämän puuhailua mutta sitten myös tuota jännäämistä, kun Korentopentu ja Kurkipentu eivät ole vielä saaneet suoraan tietää mitä sisaruksille tapahtui... Saa nähdä osaavatko vanhemmat ratkaista tuon parhain päin.
(poistin edellisen tarinan)

Saat 19 kp!

-Yp Phi

Nimi: Täpläpentu, Varjoklaani

25.06.2019 19:03
Täpläpentu näykkäisi varovasti hiirtä. Se oli yllättävän hyvää, vaikka siinä olikin vahva vieras maku.
”Tämähän on ihan hyvää”, hän totesi pentuetovereilleen.
”Minä pidin kyllä enemmän maidosta”, Kanervapentu myönsi. Täpläpentu katsoi huolissaan Pilvipentua.*Miksi hän ei sano mitään*, hän ihmetteli.
”Osaisinkohan minä napata itsekin tällaisen?” Pilvipentu puhui itsekseen hajamielisen näköisenä.
”Et sinä voi, kun emme saa lähteä leiristä” Kanervapentu huomautti. Täpläpentu näki, että Pilvipentu yritti keksiä parhaan tavan kiertää kiellon. Hän katsoi tätä innoissaan ja riemastui, kun näki, kuinka toisen kasvot kirkastuivat.
”Me voimme mennä salaa. Yöllä, ettei kukaan huomaa”, Pilvipentu ehdotti siniset silmät innosta loistaen.
”Joo, hyvä idea. Se olisi hauskaa!” Täpläpentu huudahti tyytyväisenä.
”Entä jos emo herää ja huomaa, että olemme lähteneet?” Kanervapentu kysyi. Hän näytti aika epävarmalta.
”Voimme sanoa, että kävimme tarpeidentekopaikalla”, Pilvipentu huomautti. Täpläpentu ihasteli veljensä kekseliäisyyttä ja oli harmissaan, kun Kanervapentu ei näyttänyt vieläkään kovin tyytyväiseltä.
”Suostuisit nyt. Se olisi tosi hauskaa”, hän suostutteli sisartaan.
”No ehkä minä sitten”, Kanervapentu huokaisi.

Täpläpentu makasi valveilla vuoteessaan ja yritti olla liikkumatta. Kanervapentu oli saanut hänetkin levottomaksi, vaikkei hän sitä ikinä olisikaan toisille tunnustanut. *Älä ole pelkuri*, hän komensi itseään, *Aivan turhaan sinä pelkäät. Siitä tulee hauskaa*
”Kaikki nukkuvat. Mennään”, Pilvipentu kuiskasi hänelle ja Kanervapennulle. He hiipivät hiljaa pesästä ulos pimeään yöhön. Leiri oli paljon hiljaisempi kuin päivällä. Täpläpentu ei ollut nähnyt ikinä leiriä niin erilaisena. Se oli kiinnostavaa, mutta hieman pelottavaakin.
”Onpa täällä hiljaista”, Kanervapentu kuiskasi, ”Katsokaa, joku on vartiossa leirin suulla! Ei kai se huomaa meitä.”
”Hiirenpapanat!” Pilvipentu sähähti, ”Meidän täytyy käyttää tarpeidentekopaikantunnelia” He suuntasivat kohti tarpeidentekopaikkaa ja livahtivat ulos leiristä.
”Onpa täällä isoa” Täpläpentu vinkaisi yllättyneenä. *Täällä on paljon puita. Kuusia ja mäntyjä.*
”Entä jos törmäämme kettuun?” Kanervapentu kysyi pelokkaana. Täpläpentua ärsytti, vaikka häntä itseäkin hieman pelotti. *Miksi Kanervapennun pitää olla tuollainen pelkuri*, hän ajatteli harmissaan.
”En usko, että täällä on kettuja. Kyllä joku partio olisi huomannut sen”, hän rauhoitteli. Jostain syystä Kanervapentu ei tuntunut rauhoittuneen yhtään.
”Missä Pilvipentu on?” Kanervapentu kysyi pelokkaana. Täpläpentu katseli ympärilleen huolissaan. *Hän on tietysti kulkenut johonkin ajatuksissaan. Miten me nyt hänet löydämme?* hän ihmetteli.
”Lähdetään nyt eteenpäin”, hän sanoi ja lähti kävelemään. Hän katsoi olkansa yli, että Kanervapentu oli varmasti lähtenyt seuraamaan häntä. Hän ei halunnut kadottaa häntäkin.
”Pilvipentu! Pilvipentu!” Kanervapentu huusi. Täpläpentu seurasi toisen mallia ja yhtyi huutoon. Hän katsoi Kanervapentua silmiin ja kun hän näki, kuinka hätääntynyt tämä oli, hänkin alkoi hätääntyä. *Mitä me teemme, jos emme löydä Pilvipentua. Kanervapentu ei olisi ikinä suostunut tähän, jos minä en olisi suostutellut. Tämä on minun syytäni, minun on pakko tehdä jotain*, hän ajatteli.
”Mennään vielä vähän eteenpäin, kyllä me löydämme hänet. Ei hän ole voinut ehtiä kauas”, Täpläpentu sanoi, vaikka ei ollut varma, oliko oikeassa. Metsä oli inhottavan pimeä, mutta taivaalla tuikkivat tähdet antoivat edes vähän valoa. *Tähtiklaani on tuolla. He näkevät Pilvipennun. Miksi he eivät kerro, missä hän on?* Täpläpentu pohti.
”Täpläpentu, katso! Pilvipentu on tuolla!” Kanervapentu huudahti. Täpläpentu säpsähti, mutta riemastui, kun ymmärsi toisen sanat.
”Pilvipentu!” hän huusi, ”Missä sinä olet ollut?”
”Te itse ette seuranneet! Minä olin etsimässä riistaa, mutta se taitaa nukkua”, Pilvipentu sanoi harmistuneena.
”Mennäänkö jo leiriin? Jos riistakin nukkuu, meillä ei ole täällä mitään tekemistä”, Kanervapentu kysyi.
”Mennään vain”, Pilvipentu myöntyi. Täpläpentu oli tyytyväinen. Hän oli saanut tarpeekseen metsästä, ainakin joksikin aikaa.


Vastaus:

Huh, osasipa olla jännä tarina. Onneksi kellekään ei käynyt huonosti, toruiltakin vältyttiin, mutta ainakin Täpläpentu oppi silti läksynsä, ettei pennulla ole vielä kyllä asiaa leirin ulkopuolelle. Teksti oli virheetöntä ja oli helppo lukea, hyvä tarina!

Saat 19 kp!

- YP Phi

Nimi: Valkotassu, Varjoklaani

25.06.2019 12:33
”Argh!” kaiku kiiri pitkin järven kylmänsinistä pintaa. Valkotassu huitaisi raivoissaan maassa lepääviä kuuran peitossa piileskeleviä lehtiä ja säikäytti samalla parven variksia matkoihinsa.
”Mitä sinä raivoat taas, tämä on jo toinen kerta kun et pysty hillitsemään tunteitasi harjoituksen aikana?” Setrisydän huokaisi itsekkin selkeästi raivon partaalla. Valkotassu otti syvään henkeä ja huokaisi:
”Koitan nyt keskittyä paremmin, anteeksi”, hänen mestarinsa vain nyökkäsi ja käänsi selkänsä Valkotassuun päin.
”Ehkä koitamme huomenna uudestaan mene nyt leiriin”, Setrisydän totesi hiljaa säröilevään äänensävyyn. Valkotassu tunsi pettymyksen ja vihan kietoituvan yhteen sisällään ja lähti marssimaan syvemmälle metsää kohti. * miksi en koskaan onnistu missään?* hän mietti ja laahusti märkiä lehtiä pitkin kohti suurta kiveä, joka sijaitsi Varjoklaanin reviirillä.


Siinä laahustaessaan yhtäkkiä Valkotassu tunsi kuinka hänen tassunsa jäi johonkin kiinni ja eikä useista yrityksistä saada sitä irti kuitenkaan irronnut. Kolli katsoi taakseen ja huomasi olevansa jumissa juurakossa jossa oli pieni ehkä hiiren mentävä aukko, johon hän oli sitten kompuroinut.
”No mitä tuuria tämäkin nyt on!” hän huusi ja pisti suunsa irveen paljastaen terävät kulmahampaansa kunnes tajusi olevansa yksin.
”Äh.. turha kuluttaa energiaa raivoamiseen, jos vaikka joku partio menee tästä ohi niin he ehkä voisivat auttaa?” hän mukisi puoliääneen ja peruutti saadakseen tassunsa mukavempaan asentoon. Hetken kuluttua Valkotassu löysi itsensä kärvistelemässä jalkaansa ravistelevaa kramppia vastaan, joka hitaasti heikensi hänen jaksamistaan. * mitä oikein ajattelin tullessani yksin tänne, olisi kai pitänyt noudattaa Setrisydämen neuvoa ja mennä suorinta tietä leiriin* hän ajatteli tuskissaan ja koitti mennä makuulle saadakseen levätä jatkuvasta ponnistelusta päästä irti. Kuumasti täydeltä taivaalta helottava aurinko ei ainakaan edes helpottanut asiaa.


Aurinko oli jo laskemassa kuusien taa ja värjäsi taivaan oranssin ja keltaisen kirjavaksi. Valkotassu ajatteli sen olevan merkki iltapartion lähtemisestä ja toivoi että he löytäisivät hänet, sillä tassu joka oli jumissa alkoi pikkuhiljaa puutua ja kärsiä enemmän krampeista joten apu kelpaisi.


Jälleen hetkeä myöhemmin kun aurinko oli jo laskenut ja alkoi tullakylmä sekä hieman viileä, joka ei juurikaan auttanut Valkotassua keskittymään hereillä olemiseen ja tassuunsa.
”Voisiko joku nyt tulla!” Valkotassu koitti purkaa turhautumisensa huutamiseen ja pian löysi itsensä voimattomana maasta. Hänen vihreät silmänsä tuijottivat toivottomina tähtitaivaalle ja hän koitti karkoittaa yltyvän kivun tassussaan puhaltelemala lehtiä pois kuonoltaan. * kukaan ei tule, minut on hylätty tänne kuolemaan ja nyt Tähtiklaani voi ottaa minut..* hän ajatteli ja tunsi kuinka jopa ajattelu kulutti hänen voimiaan.
”Aahh.. en ole syönyt tai juonutkaan mitään joten Tähtiklaani olen valmis ota mi...” hänen lauseensa jäi kesken kun metsästä kuului ääniä.

Valkotassu kohotti heikosti päätään ja näki kissojen ääriviivojen piirtyvän kuunvalossa valaistuun metsään ja alkoi hymyillä.
”Olen täällä!” Hän kähisi viimeisillä voimillaan saada äänensä kuulumaan. Valkotassu täri kylmästä ja ravinnon puutteesta. Hänen turkkinsa oli sotkuinen ja tassu jo lähes tunnoton. Hänen kuulonsa kuitenkin toimi vielä hetken ennen kuin hän menetti kai tajuntansa ja vajosi hiljaiseen pimeyteen ja juuri ennen sitä hän kuuli:
”Hän on tuolla menkää auttamaan ja kun olemme valmiita kannetaan hänet leiriin lepäämään!”


Kaikki oli rauhallista ja kaikkialla oli hiljaista. Valkotassu tunsi kosketuksen kyljessään ja sitten kaikki se rauhallisuus oli ohi. Hän heräsi parantajanpesästä ja näki Pyynsulan ja Kaikutassun tuijottavan häntä kuin hän olisi kuollut.
”Miksi minä olen täälä?” Valkotassu kysyi hämillään ja katseli hätääntyneenä ympärilleen.
”Olet täällä koska olit eilen kokonaisen päivän jumissa juurakossa ja menetit tjuntasi lopussa joten on normaalia ettet muista paljoakaan”, Pyynsulka maukui ystävällisesti ja hymyili. Valkotassu tunsi punastuvansa korviaan myöten. * jumissa juurakossa* hän ajatteli ja naurahti itsekseen.
”Jaa no milloin pääsen pois minulla piti olla tänään harjoitukset Setrisydämen kanssa?” Hän kysyi ja nosti itsensä väkisin tassuilleen.
”Ei ei ei!!” Pyynsulka laski hänet takaisin makuulle ja maukui:
”Ei vielä ainakaan seuraavaan auringonnousuun, sinun täytyy levätä kunnolla ja syödä jotain!” parantaja lähti ulos pesästä ja tuli pian takaisin suussaan hiiri, jonka hän laski Valkotassun eteen syötäväksi.
”Nyt lepäät, muut oppilaat olivat sinusta huolissaan joten käyn sanomassa että he voivat tulla katsomaan sinua, jos se siis käy?” Parantaja ehdotti kallistaen päätään.
”Juu toki, mikäs siinä..”, Valkotassu mukisi hieman vastahakoisesti, mutta hänen silmänsä revähtivät auki hänen tajutessaan: * sehän tarkoittaa että Tuulitassukin tulee katsomaan minua!* samalla hetkellä Valkotassu alkoi panikoimaan. Hänen turkkinsa oli niin likainen ja takussa hän haisi varmaan ihan hirveältä ja näytti vielä pahemmalta. * Eih.. miten kaikki aina menee näin huonosti..* hän puuskahti ja sivuutti turhat ajatukset.

”He ovat tulossa, jopa Tuulitassu lupasi tulla myöhemmin kun hänen harjoituksensa ovat ohi”, Pyynsulka ilmestyi pesän suulle kanssaan Viimatassu ja Synkkätassu.
”Miten sinä voit?” Synkkätassu kysyi ja hymyili. Valkotassu katsoi häntä pistävällä katseellaan.
”Ihan hyvin entäs itse?” hän vastasi ja katsoi Viimatassua. Hän oli myös hyvin siro ja pieni kolliksi joten Valkotassu luotti tähän enemmän, älkää kysykö miksi.
”Hyvin kävimme juuri metsällä ja olisi ollut hauskempaa jos sinäkin olisit ollut siellä..” Viimatassu totesi ja katkaisi pitkään jatkuneen katsekontaktin Valkotassun ja Synkkätassun välillä.
”Niin tosiaan olisihan se varmaan ollut mukavaa”, Valkotassu maukui ja hymyili Viimatassulle, joka katsoi Synkkätassua huolestuneena. Valkotassu käänsi katseensa Synkkätassuun ja huomasi tämän tärisevän kauttaaltaan.
”Mitä oikein ajattelit kun lähdit yksin metsään se on vaarallista, äläkä ikinä tee niin uudelleen!” Synkkätassu huudahti äkillisesti ja sai Valkotassun säpsähtämään. Synkkätassu jalkoi:
”Et tiedä kuinka huolissani olin koko sen ajan jonka olit jossain tuolla, enkä tiennyt missä!” heidän katseensa kohtasivat uudelleen mutta tällä kertaa Synkkätassu käänsi päänsä pois ja lähti juosten pois pesästä. Valkotassu koitti nousta lähteäkseen kollin perään, mutta kipeä tassu rajoitti liikkumista ja hän römähti takaisin vuoteelleen.
”Valkotassu kuule, Synkkätassulla on ollut hieman vaikeaa viimeaikoina ja tuo sinun tempauksesi ei kauheasti helpottanut hänen oloaan, joten koita pitää vähän välimatkaa häneen jooko?” Viimatassu maukui pää alhaalla ja selvästi huolestuneena.
”Juu ymmärrän, voit varmaan mennä hänen kanssaan nyt, pärjään kyllä yksinkin”, Valkotassu vastasi ja kietaisi itsensä kerälle. Hän kuuli kuinka Viimatassu lähti ja koitti nukahtaa. * jos se on sitten noin niin en tarvitse ystäviä, eivät he kuitenkaan välitä parempi joku Synkkätassu..* hän ajatteli surun ja vihan rajoilla ja puristi kosteat silmänsä yhteen vajoten pimeyteen..



//tässä tälläinen aloitustarina ei kauhean pitkä mutta toivon että kelpaa.ja poistakaa edellinen tuli virheitä niin korjasin :)




Vastaus:

Olipa vaihteikas aloitustarina, ja ei tosiaan ihan mennyt Valkotassulla kaikki putkeen... onneksi pääsi pois juurakosta ja kavereitakin kävi katsomassa. Tekstiä oli pääosin helppo lukea, mutta vähän näkyi kai hätäilystä johtuvia satunnaisia kirjoitusvirheitä sanoissa vielä, ylimääräisiä välilyöntejä, isoja alkukirjaimia puuttui ja paljon pilkkuja. Eli jos oikolukee tekstinsä entistä tarkemmin niin nuo siivoutuvat ja on helpompi keskittyä tarinan sisältöön.

Saat 17 kp!

-YP Phi

Nimi: Korentopentu, Jokiklaani

22.06.2019 22:22
Korentopentu havahtui auringonvaloon, joka läpäisi pentutarhan seinän ja kutitti hänen vaaaleanpunaista nenänpäätään. Hän vaihtoi asentoa, asettautui mukavammin ja laittoi korvansa hörölle. Hän kuunteli hetken heräävän leirin ääniä ja pian räväytti silmänsä auki. Pentutarhassa oli hiirenhiljaista lukuunottamatta Aamupennun hiljaista tuhinaa ja Kurkipentua, joka vaani ja läpsi ilkikurisesti Kylmäpuron häntää. Korentopentu sulki silmänsä uudelleen ja ajatteli: *Voisin ehkä yrittää nukkua vielä vähän,* mutta juuri tällöin Korentopennun sisar kääntyi hänen suuntaansa innostunut katse silmissään. "Korentopentu, Korentopentu!" huudahti Kurkipentu niin kovaäänisesti, että kaikki muut heräsivät. Kylmäpuro räväytti silmänsä auki hännänpää ärsyyntyneenä heiluen ja katsahti ärtyneenä Kurkipennun ja Korentopennun suuntaan. "Usvajalka lupautui kertomaan meille tarinan siitä…" "Shh, puhu hiljempaa, muut nukkuvat vielä." Kuiskasi Korentopentu sisarensa äänen päälle. *Voi, tämä on noloa… herättää nyt koko pentutarha.* Kurkipentu katsoi säikähtäneenä sivuille ja käänsi katseensa takaisin kohti Korentopentua. "Anteeksi. Mutta kun Usvajalka lupautui kertomaan minulle tarinan niiltä ajoilta, kun hän oli oppilas. Mutta hän ei haluaisi, että kukaan muu klaanivanhimmista kuulisi sen, joten hän ehdotti aikaista aamua ja koska tietenkin halusin sinunkin kuulevan sen, odotin että heräät. Ja nyt kun olet hereillä, voimme viimein lähteä, sinä uninen siili." Selitti hän pirteästi yhä se sama innostunut katse silmissään. *Eikö tuo pentu koskaan nuku,* ajatteli Korentopentu tassuttaessaan Kurkipennun rinnalle, joka lähti saman tien kävelemään kohti pentutarhan uloskäyntiä. "Odota!" huudahti Korentopentu hiljaisesti hänen peräänsä. "Eikö meidän pitäisi ensin kysyä Kylmäpurolta lupaa lähteä ulos?" "Kyllä hän antaa luvan, eikö niin Kylmäpuro?" Kurkipuro vastasi esittäen samalla kysymyksen emolleen. Kylmäpuro murahti myöntävästi ja käänsi kylkeään pentujaan kohti. "Antakaa muiden sitten nukkua," hän sanoi luoden Kurkipentuun nuhtivan katseen. Korentopentu päästi suustaan huvittuneen 'mjaurn' ja ravisteli itsensä hereille. Sitten hän loikki pienin hypyin Kurkipennun luo pesän uloskäynnille ja yhdessä he tassuttelivat ulos pesästä.

***

"Miksi sinun pitää olla sellainen unikeko?" kysyi Kurkipentu Korentopennulta. *No kerro minulle miten sinä heräät niin aikaisin ja nukahdat niin helposti,* ajatteli Korentopentu, mutta vastasi vain kohottamalla lapojaan poissaolevasti. *Ehkä minun pitäisi vain olla iloinen siitä, että osaan nukkua kunnolla," hän mietti tyytyväisesti ja katseli ympärilleen. Korentopentu oli jo oppinut tuntemaan leirin kuin omat tassunsa, mutta sotureita hän ei tuntenut nimeltä. Muita kuin Tuliturkin, hänen isänsä. Hän tiesi missä oppilaat ja soturit nukkuivat. Hän tiesi missä oli parantaja Huurremarjan ja hänen oppilaansa Tunturitassun pesä, ja hän tiesi, missä oli klaanivanhimpien pesä, sekä tietenkin päälikön oma pesä. He tassuttelivat hetken vaiti, kunnes saapuivat klaanivanhimpien pesälle, jossa Kurkipentu kuiskasi: "Toivottavasti muut eivät ole heränneet, tai emme saa ikinä kuulla sitä tarinaa." "Ai nyt sinä sitten osaat kuiskia, vai," kuiskasi Korentopentu leikkisesti takaisin ja pyöräytti silmiään. "Kohtahan sen näkee."
Klaanivanhimpien pesässä oli ihanan viileää. Siellä Varjoturkki, Keltamopilvi ja Laventerikurkku nukkuivat yhä, ja Usvajalka tervehti pentuja hiljaisesti. "Noh, haluatteko te kuulla sen tarinan?" hän kysyi. "Tietenkin me haluamme," sanoi Kurkipentu välittömästi. Usvajalka päästi ulos pienen kehräyksen ja totesi: "Mennään tuonne pesän taakse. Siellä kukaan ei kuule meitä, sillä se tarina on hieman… no, ottaen huomioon sen, että olen ollut varapäällikkö, se on aika vastuuton…" Sitten hän katsahti pentuihin selvästi vaivaantuneena ja lähti askeltamaan pesän uloskäynnille. Kun he olivat löytäneet pesän takaa mukavan, varjoisan paikan Usvajalka aloitti tarinansa.

//Pahoittelut, että näin lyhyt tarina, pyrin ensi kerralla pidempään :)


Vastaus:

Hauska aloitustarina Korentopennulle! Näitä on kiva odottaa lisää, etenkin kun tämä oli vähän lyhykäinen maistiainen. Tekstiä oli helppo seurata, mutta yksi virhe toistui siellä: lainausmerkkien sisälle tulee kyllä muuten kaikki välimerkit, paitsi jos lause jatkuu, niin tulee kyllä pilkku mutta se tulee heti merkkien ulkopuolelle.

Saat 12kp!

-YP Phi

Nimi: Koivutassu, varjoklaani

12.06.2019 19:52

Koivutassu heräsi valoisaan aamuun ja ajatteli #tästä tulee hyvä päivä# samalla hän huomasi että muukin klaani alkoi heräillä. Hän teki pitkän venytyksen ja hieraisi vielä silmiään hänen mestarinsa Yösiipi oli myös hereillä. Koivutassu lähti häntä kohti kun hän pääsi tarpeeksi lähelle hän kysyi m:”mitä tänään tehdään ”Yösiipi vastasi : ” harjoitellaan liikkumista pimeässä mutta vasta pimeän aikaan.” Koivutassu tuumi #saan siis koko päivän vapaaksi # hän päätti varmistaa vielä asian. Mutta pettyi kun asia ei mennyt ihan niin Yösiiven vastaus oli kuulunut näin :”saat päivän vapaaksi ellei joku muu tarvitse apua. ” Koivutassua se ärsytti sillä hän tiesi että ennen pitkää joku tarvitsisi apua. Hän keksi että jos hän lähtisi leiristä hänelle ei todennäköisesti tulisi hommia. Suunnitelma kaatui kuitenkin hyvin pian hän kyllä pääsi lähtemään tunnelista mutta melkein heti tunnelista lähdettyään hän astui piikkiin. Hän kirosi itsekseen :”hiiren papanat miksi tuon piikin piti olla juuri tuossa keskellä tietä.” Samalla kun kompuroi kolmella jalalla tunnelista takaisin leiriin ja kohti parantajan pesää jossa Pyynsulka ja Kaikutassu järjestelivät joitain yrttejä . Pyynsulka käski Kaikutassun hoitaa tilanteen jotta hän ehtisi lajitella yrtit. Kaikutassu kysyi heti :”mitä tapahtui” Koivutassu vastasi:” astuin piikkiin” Kaikutassu kertoi kuinka hän aikoi piikin vetää ja varmisti Pyynsulalta että tekisi oikein .Sen jälkeen hän sanoi Koivutassulle :”tämä saattaa vähän satua” sitten hän tarttui piikkiin ja veti sen varovasti pois Koivutassu hihkaisi :”ei sattunut yhtään oletpa sinä taittava.” Sitten hän kuunteli Kaikutassun ohjeet ja kiiti juuri ennen kuin lähti pesästä. Aurinko alkoi jo laskea ja koivutassu tajusi että kohta he voisivat aloittaa harjoitukset. Seuraavaksi hän äkkäsi Yösiiven etsivän näköisennä hän lähti saman tien sinne suuntaan. Kun Yösiipi huomasi hänet hän ilmoitti että kohta lähdettään lisäksi he saisivat seuraa Tammiturkista ja Viimatassusta . Hetken päästä nelikko jo lähti tunnelista kohti pientä ukkospolkua mutta jäivät siitä hyvän välimatkan päähän. :”Noniin eiköhän aloitetta ” Yösiipi lausui ja vilkaisi pikaisesti Tammiturkkia joka nyökkäsi ensin oli koivutassun vuoro koittaa löytää muut pelkän hajun perusteella. Hän päätyi vain vähän matkan päähän mutta Viimatassupa löysi perille asti ja vielä ensi yrittämällä sekös vasta Koivutassua ärsytti ja valitti Yösiivelle että Viimatassu olisi huijannut jotenkin.Yösiipi oli vain tokaisut elä ole lapsellinen Koivutassu jotkut ovat vain jossain jutuissa parempia kuin toiset ja antanut asian olla sekös vasta sai Koivutassun kunnolla räjähtämään. Myöhemmin kun harjoitukset olivat ohi Yösiipi marssi suoraan Revontulitähden pesälle ja vietti siellä pitkän tovin. Sillä aikaan Koivutassu oli odottanut pesän ulko puolella. Kunnes Yösiipi tuli takkaisin pesältä hän saisi tehdä hommia koko seuraavan päivän sen kuultuaan Koivutassu säntäsi kiukusta kihisten oppilaiden pesään nukkumaan.

Vastaus:

Kiintoisa tarina, paljon oppilaan puuhia. Ja ei mene kaikki ihan niin kuin Koivutassu tahtoisi.

Ikävä kyllä tekstissä oli vähän vaikea pysyä kärryillä: välimerkit pomppivat liikaa missä sattuu etenkin vuorosanojen ja ajatusten yhteydessä, joten oli vaikea nähdä, missä edellinen lause loppuu ja seuraava alkaa. Tässä vähän jaoteltuna toistuvia virheitä:

Välimerkit
Runko on kyllä hyvä, eli sanoissa ei ole liiemmin kirjoitusvirheitä. Mutta pilkut puuttuvat kokonaan, joten niiden käyttöä olisi hyvä opetella ja kerrata enemmänkin. Välillä pilkun paikalla on piste. Toisaalta jotkut lauseet voisi katkaista pisteellä sopivassa kohdassa eikä jatkaa perään pötköön uutta. Välillä välimerkkien, kuten pisteen ja kaksoispisteiden, ympärillä on ylimääräisiä välilyöntejä.

Vuorosanat
Vuorosana alkaa lainausmerkkien sisällä isolla alkukirjaimella. Jos vuorosana päättyy pisteeseen, mutta lause jatkuu vielä, niin heittomerkkien sisälle ei tule pistettä, vaan pilkku, ja lause jatkuu pienellä kirjaimella. Jos vuorosana päättyy erikoismerkkiin, kuten huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin, niin se tulee heittomerkkien sisälle, mutta lauseen jatkuessa seuraava sana alkaa taas pienellä kirjaimella.

Esimerkiksi seuraava tekstinpätkä, jossa kaikki nämä on korjattu:

Koivutassu lähti häntä kohti kun hän pääsi tarpeeksi lähelle hän kysyi m:”mitä tänään tehdään ”Yösiipi vastasi : ” harjoitellaan liikkumista pimeässä mutta vasta pimeän aikaan.” Koivutassu tuumi #saan siis koko päivän vapaaksi # hän päätti varmistaa vielä asian. Mutta pettyi kun asia ei mennyt ihan niin Yösiiven vastaus oli kuulunut näin :”saat päivän vapaaksi ellei joku muu tarvitse apua. ” Koivutassua se ärsytti sillä hän tiesi että ennen pitkää joku tarvitsisi apua.

->

Koivutassu lähti häntä kohti. Kun hän pääsi tarpeeksi lähelle, hän kysyi: ”Mitä tänään tehdään?” Yösiipi vastasi: ”Harjoitellaan liikkumista pimeässä, mutta vasta pimeän aikaan.” Koivutassu tuumi: #Saan siis koko päivän vapaaksi.# Hän päätti varmistaa vielä asian, mutta pettyi, kun asia ei mennyt ihan niin. Yösiiven vastaus oli kuulunut näin: ”Saat päivän vapaaksi ellei joku muu tarvitse apua.” Koivutassua se ärsytti, sillä hän tiesi, että ennen pitkää joku tarvitsisi apua.

Toinen kohta:

Kun Yösiipi huomasi hänet hän ilmoitti että kohta lähdettään lisäksi he saisivat seuraa Tammiturkista ja Viimatassusta . Hetken päästä nelikko jo lähti tunnelista kohti pientä ukkospolkua mutta jäivät siitä hyvän välimatkan päähän. :”Noniin eiköhän aloitetta ” Yösiipi lausui ja vilkaisi pikaisesti Tammiturkkia joka nyökkäsi ensin oli koivutassun vuoro koittaa löytää muut pelkän hajun perusteella.

->

Kun Yösiipi huomasi hänet, hän ilmoitti, että kohta lähdettään. Lisäksi he saisivat seuraa Tammiturkista ja Viimatassusta. Hetken päästä nelikko jo lähti tunnelista kohti pientä ukkospolkua, mutta jäivät siitä hyvän välimatkan päähän. ”No niin eiköhän aloiteta”, Yösiipi lausui ja vilkaisi pikaisesti Tammiturkkia, joka nyökkäsi. Ensin oli Koivutassun vuoro koittaa löytää muut pelkän hajun perusteella.

Harjoitus tekee mestarin :) ja huolellisuus tuo loppusilauksen.

Saat 10 kp

- YP Phi

Nimi: Täpläpentu, Varjoklaani

23.04.2019 18:03
Täpläpentu avasi silmänsä. Hän näki kaiken pesän, emon, sisarukset ja toiset kissat.
”Sinä avasit silmäsi. Olet ensimmäinen. Kanervapentu ja Pilvipentu nukkuvat vielä”, Lumisydän sanoi. Täpläpentu katsoi emoaan. Tämän kirkkaan siniset silmät katsoivat häntä lempeästi.
”Miksi he eivät ole heränneet?” hän kysyi ihmetellen.
”En tiedä. Ehkä heitä väsyttää vielä”, Lumisydän vastasi hymyillen. Siihen Täpläpentu ei sanonut mitään. Sen sijaan hän katseli. Hänen vieressään oli kaksi muuta pentua. He olivat hänen pentuetoverinsa, Kanervapentu ja Pilvipentu. Yhtäkkiä Pilvipentu avasi silmänsä.
”Sinäkin avasit silmäsi!” Täpläpentu huudahti.
”Niin avasin”, Kanervapentu vastasi. *Mitä? Kanervapentukin? Nythän me kaikki olemme avanneet silmämme. Kunpa emo päästäisi meidät tutkimaan leiriä*, Täpläpentu ajatteli innoissaan.
”Voimmeko mennä ulos?” Pilvipentu ehti kysymään ennen häntä.
”Voitte te mennä, mutta minä tulen kyllä mukaanne. Ehkä näemme teidän isänne, Salamakynnen”, Lumisydän vastasi.
Ulkona oli erilaista. Ympärillä näkyi pesiä. Useimpien pesien edustoilla oleskeli kissoja. Maassa oli vielä viime lehtisateen aikaan tippuneita lehtiä. Luntakin oli vähän, vaikka suurin osa siitä olikin jo sulanut. Taivas oli kirkkaan sininen, ainutkaan pilvi ei rikkonut sen täydellistä sineä.
”Onko isä joku noista kissoista?” Pilvipentu kysyi tarkoittaen kissoja, jotka liikkuivat leirissä.
”Ei. Salamakynsi on varmaan jo ulkona”, Lumisydän vastasi.
”Voimmeko mennä katsomaan, millaisia nuo pesät ovat sisältä?” Kanervapentu kysyi.
”Voittehan te, mutta älkää herättäkö nukkuvia kissoja. Älkää ainakaan klaaninvanhimpia. He eivät pidä siitä, että heitä häiritään kesken unten”, Lumisydän neuvoi. Täpläpentu oli innoissaan. Nyt hän pääsisi näkemään muita kissoja ja leiriä tarkemmin. Hän juoksi pentuetovereittensa kanssa suoraan lähimmälle pesälle.
”Katsokaa kuinka paljon kissoja!” hän huudahti.
”Niin on. Keittenköhän pesä tämä on?” Pilvipentu pohti.
”Tämä on soturien pesä. Ja te taidatte olla minun pentuni. Kanervapentu, Täpläpentu ja Pilvipentu, eikö vain?” Salamakynsi sanoi nauraen. Hänen ruskeissa silmissään oli hyväntuulinen pilke. Täpläpentu tunsi heti pitävänsä isästään.
”Joo. Lumisydän antoi meille luvan tutkia leiriä”, Kanervapentu selitti innokkaasti.
”Emo luuli, että olet jo ulkona”, Täpläpentu kertoi. *Emo oli väärässä. Hänkään ei taida tietää ihan kaikkea, vaikka tietääkin hyvin paljon asioita*, hän mietti.
”Käydäänpä sitten kertomassa hänelle, että olen tavannut teidät. Missä hän on?” Salamakynsi kysyi.
”Onko meidän pakko tulla mukaan? Minä haluaisin tutkia vielä leiriä”, Pilvipentu kysyi tyytymättömänä.
”Ei tietenkään. Enköhän minä selviydy yksinkin”, hän vastasi ilkikurisesti. Sitten hän käveli tiehensä musta turkki auringossa kiillellen. Täpläpentu katseli hetken hänen peräänsä, mutta käänsi sitten katseensa sisaruksiinsa.
”Minnekä mennään seuraavaksi?” hän kysyi, mutta huomasi, että toiset olivat jo lähteneet kohti seuraavaa pesää. Hän kiiruhti heidän luokseen.
”Tuo on varmaan klaaninvanhimpien pesä. Ainakin nuo kissat näyttävät tosi vanhoilta”, Pilvipentu arveli. Täpläpentu huomasi heti, että Pilvipentu oli oikeassa. Pesän edustalla auringonläikässä oleskeli kolme kissaa. He olivat kaikki vanhan näköisiä harmaantuneine kuonoineen ja sotkuisine turkkeineen. Kaksi heistä juttelivat keskenään, mutta kolmas oli selvästi täydessä unessa. Nuo kaksi näyttivät kuitenkin ihan tyytyväisiltä elämäänsä, hymyilivät jopa, vaikka varmasti heillä oli aika tylsää, kun ei ollut muuta tekemistä kuin syödä, nukkua ja jutella. Niin Täpläpentu ainakin luuli.
”Voidaankohan me mennä tuonne, kun emo kielsi herättämästä nukkuvia klaaninvanhimpia ja tuo yksi ainakin nukkuu?” Kanervapentu mietti huolestuneella äänellä.
”Minä ainakin menen. Ei herätetä sitä nukkujaa” Pilvipentu totesi.
”Minäkin tulen”, Täpläpentu päätti, koska oli utelias kuulemaan tarkemmin noista kissoista.
”Kai sitten minäkin”, Kanervapentu huokaisi alistuneesti.
Yhdessä he juoksivat suoraan klaaninvanhimpien luokse. Juokseminen oli yllättävän vaikeaa, kun jalat olivat vielä niin lyhyet. Täpläpentu oli kuitenkin heistä nopein, ehkä siksi, koska hänen jalkansa olivat pisimmät tai sitten se johtui jostain ihan muusta.
”Te taidattekin olla ne uudet pennut. Lumisydämen ja Salamakynnen, eikö?” valkoharmaa kolli kysyi hymyillen.
”Joo”, Kanervapentu vastasi.
”Minä olen Täpläpentu, tuo on Kanervapentu ja tuossa on Pilvipentu”, Täpläpentu kiiruhti selittämään. Hän ei aikonut antaa Kanervapennun hoitaa kakkia esittelyjä. Kysyjä naurahti ja totesi:
”Niinhän minä muistelinkin. Isänne on maininnut siitä ainakin pari kertaa”
”Keitä te sitten olette?” Pilvipentu uteli kärsimättömästi.
”Minä olen Nuhanenä, klaanimme entinen parantaja. Tuo, joka nukkuu, on Järkäle…”, Nuhanenä aloitti.
”Ja minä olen Mustajalka. Osaan kyllä vielä esitellä itseni, vaikka en paljon muuhun enää pystyisikään”, valkoinen kolli keskeytti hieman kärttyisästi. Täpläpentua ihmetytti vanhuksen äreys. *Ehkä hän ei pidä pennuista*, Täpläpentu pohti, *Tai sitten häntä häiritsee, että hän ei näe meitä, kun hänen silmänsä ovat tuollaiset.*
”Miksi sinun silmäsi ovat tuollaiset?” kysyi Pilvipentu kummastuneena. Täpläpentu näki Kanervapennun ilmeestä, että tätä häiritsi veljen suorasukkaisuus. Häntä itseä se ei juuri haitannut. Veli oli kysynyt juuri sen, mitä hän itsekin oli halunnut tietää.
”Luopiot raatelivat ne eräässä taistelussa”, Mustajalka kertoi vähän paremmalla tuulella. Hänen ilmeestään näki selvästi, että se oli pitkä tarina, ”Voisin kertoa koko tarinan, mutta se on melko pitkä ja emonne taitaa kaivata teitä”
Täpläpentu vilkaisi pentutarhan suuntaan ja näki, että emo oli lähtenyt kulkemaan heitä kohti. Pilvipentu huokaisi ärtyneesti. Täpläpentuakin harmitti: *Miksi emon piti keskeyttää parhaimmassa kohdassa?*

Vastaus:

Olipa kiva pentujen aloitustarina! Hauskaa puuhaa ja tutkimista. Teksti oli virheetöntä ja sujuvaa, hahmot eläivisiä ja tapahtuvat etenivät sopivasti ja sopivan kuvailun kera, niin tiesi helposti missä mennään. Jään odottamaan lisää Täpläpennun seikkailuja! Ja muiden pentueen pentujen, kun hekin ovat kivasti mukana tarinassa.

Saat 20 kp

- YP Phi


Nimi: Savitassu, Varjoklaani

23.04.2019 15:58
Edelliseen!

Nimi: Ronar

23.04.2019 15:57
Kolli tunsi inhon leijuvan hänen ympärillään pitäen häntä otteessaan tuikasti kuin takiainen turkissa. Se inho ei ollut ikinä läthtenyt, eikä koskaan tulisikaan. Savitassu oli se musta lammas klaaninsa sisällä, turha sitä oli lähteä sieventämään. Kolli nakkasi maassa olevan kiven raihnaista mäntyä päin, ja sai vastaukseksi kävyn päähänsä. Loistavaa! Nyt reviirikin inhosi häntä! Mitä seuraavaksi? Taivas rupeaa syytämään vettä niskaan? Savitassu kirosi hiljaa mielessään noustessaan ylös, ja sipsutteli hiljaa suon reunalle katsomaan olisiko saaliseläimiä tarjolla. Ja kas kummaa! Suon reunalla istua nökötti orava! Oppilas pudottautui vaanimisasentoon, lähti hiipimään enempiä ajattelematta oravaa kohden. Kun Savitassu oli vain ponnistuksen päässä saaliistaan, onnistui tuo rasauttamaan oksan etutassullaan, ja orava singahti puuhun kuin rasvattu salama. Savitassu vain istahti alas, luovuttaen saalistusideassa, ja oli jo aikeissa lähteä takaisin leiriin, kun tunsi jonkin hipaisevan lapaansa. Savitassu kiepahti ympäri ja näki ainoan ystävänsä - Fasaanitassun.
"Sinä et keskittynyt. Sinun on suunniteltava reitti ja poistettava mahdolliset epäönnistumiset." Fasaanitassu sanoi keltaiset sielunpeilit loistaen. Jostain syystä mustaturkkinen kolli puhui aina kuin olisi maailman paras kaikessa. Fasaanitassu ei jostain syystä koskaan tappanut saalistaan, vaikka joka kerta onnistui hiipimään sen luo virheettömästi. Mahtoi mustan kollin mestari olla ylpeä. Savitassun mestari puolestaan häpeää varmasti silmät päästään, kun kolli edes yrittää jotain.
"Älä ajattele noin. Muiden mielipiteet ja tunteet ovat aivan yhden tekeviä. He eivät loppupeleissä vaikuta meidän elämäämme lainkaan. Eikö?" Fasaanitassu naukaisi nyt paljon lempeämmin, mutta tuon silmissä oli silti se eräänlainen pahaa enteilevä kiilto.
"Olet oikeassa. He ovat jo ilmaisseet pettymyksensä ja sen etten kelpaa. Voinhan aina tuottaa lisää pettymyksiä." Savitassu päätti silmät syttyen siihen samaiseen pahaaenteilevään kiiltoon joka Fasaanitassun silmissä loisti.
"Mitäs sanoisit jos kävisimme jokiklaanissa kylässä?" Fasaanitassu kysäisi viaton ilme kasvollaan mutta silmät roihuten. Ilkikurinen hymy levisi Savitassun kasvoille kun tuo ajatteli miten saisi klaaninsa hankaluuksiin.
"Voisimme hakea rannasta sen kalanraadon jonka löysit eilen, ja tuoda sen meidän puolelle rajaa" Fasaanitassu ideoi, ja siihen kaksikko lopulta päätyi. Fasaanitassu lupasi mennä edeltä löytämään jotain millä peittää hieman heidän hajujaan sillä aikaa, kun savitassu haki kalan raatoa rannasta. Järven pinta oli häiritsevän tyyni, aivan kuin peili. Oppilaan tassut johdattivat tämän osittain vielä jääkimpaleem sisässä olevan kalan luo. Nyt oli pulmanratkaisutaidot tarpeen. Miten saada kala kokonaisena ulos jääkimpaleesta. Ehkä sen saisi kivellä hakkaamalla ulos, kolli tuumi, ja noukki maasta pienehkön kiven tiputtaen sen heti sen perään pienen jääkimpaleen päälle. Jäästä lohkesi valitettavasti vain pieni pala. Ehkäpä jos sen tipauttaisi tuon kiven päältä maahan… Savitassu nappasi kalan pyrstöstä kiinni, ja raahasi sen kivelle, vain tuupatakseen sen alas. Jää pirstoutui ahvenen ympäriltä jättäen kalan makaamaan paljaana rannan jäisille kiville. Oppilas loikkasi alas kiveltään, ja noukki kalan maasta yrittäen hengittää kuolleen kalan lemua mahdollisimman vähän. Rajalle pääsy tuntui kestävän tuskaisen kauan yököttävän hajun poltellessa poikaparan silmiä. Onneksi reviirin tässä osassa ei ollut aluskasvillisuutta nimeksikään.

Vihdoin viimein Savitassu pääsi mustaturkkisen toverinsa luo ja sylkäisi iljettävän limaisen otuksen maahan.
"Joko löysit jotain jolla peittää hajumme?" Nuorempi kolli kysyi katsahtaen mustaturkkista, joka vain pyöräytti silmiään.
"Senkun kierähdämme tässä turpeessa niin hajumme kulkeutuu varmasti ainakin tuuliklaanin leiriin asti." Molemmat kollit kierähtivät jääkylmässä turpeessa, ja lähtivät sipsuttelemaan rajan yli kohti jokea. Jos he kävisivät joella ja palaisivat nopeasti takaisin niin jokiklaani huomaisi kyllä, ja ehkä aloittaisi jonkinmoisen kiistan. Jokiklaanin reviirin puolella maa oli täynnä jäisiä risuja ja sun muita kepukoita, joten maahan ei jäisi tassunjälkiä.
“Oletko varma ettei kukaan tunnista minua?” Savitassu kysyi kulmat kurtussa. Se ei jostain syystä luottanut Fasaanitassuun tässä asiassa.
“Turve peittä ominaistuoksusi. Tällä hetkellä löyhkäät vain varjoklaanilta.” Fasaanitassu sanoi tylsistyneenä, kaksikon tallatessa eteenpäin vihollisreviirillä. Fasaanitassu taisi olla oikeassa, sillä harmaanruskea oppilaskaan ei haistanut muuta kuin kirpeän suoturpeen hajun. Joki lähestyi hitaasti mutta varmasti, eikä tummaa kaksikkoa ollut hankala erottaa päivänvalossa. Lehdettömät pensaat eivät antaneet paljoakaan suojaa, eikä ratiseva heinäkään ollut parivaljakon puolella. Sentään kaksikko oli tuulen yläpuolella. Fasaanitassu oli jäänyt jo jonnekkin kauas taakse ketterän kollin vaappuessa lähemmäs jokea. Rantakaisloille oli enää muutama metri, ja kolli pinkaisi juoksuun adrenaliinin sykkiessä suonissa päästäkseen rantakaislojen turvaan. Kellastuneiden oksien varjossa kolli sai hengähtää hetken. Joki näytti kauniilta soljuessaan hiljalleen kivien yllä. Kalat tanssivat sulavasti valssejaan hopeiset kyljet auringossa iloisesti kiilllellen. Kaikki oli kuin sadusta. Jokiklaanin reviiri oli niin paljon kauniinpi kuin varjoklaanin. Varjoklaanilla oli vain suota. Ja vielä vähän lisää suota. Sinne Savitassun oli silti palattava, ja pian. Oppilas noukki maasta kepin, jotta jos joku sattuisi hänet näkemään kollin, näyttäisi tuo kantavan jotain saalista. Sydän jykyttäen nuori oppilas valmistautui juoksupyrähdykseen. Oli vain ajan kysymys ennen kuin joku huomaisi kollin kaislikossa. Savitassu pinkaisi ulos kellastuneesta kaislikosta kuin tuuliklaanilainen konsanaan, ja pinkoi kohti rajaa rukoillen pääsevänsä sen yli kummankaan klaanin huomaamatta. Kolli pääsi kuin pääsikin rajan yli saamatta kenenkään kynsiä niskaansa. Tämä ei tiennyt lainkaan oliko joku sattunut näkemään hänet ennen kuin kolli oli ehtinyt sukeltaa puiden varjoon. Kun vaaran hurma laski, muisti saven harmaa kissa Fasaanitassun hylänneen hänet keskelle vihollisreviiriä.
“Mihin sinä oikein katosit!” Kiljui nuorempi kolli vihaisena päin toisen naamaa.
“Tämä oli sinun tehtäväsi. Ei minun. Nyt meidän pitää mennä peseytymään ettei meitä tunnisteta.” Fasaanitassu sanoi kylmäsi lähtessään poispäin rajasta, kohti reviirin ydintä. Savitassu seurasi korvat luimussa toveriaan leiriä kohden. Fasaanitassuhan oli kaiken tämän takana, ja nyt hän siirsi kaiken vastuun Savitassun harteille. Eihän moinen ollut reilua lainkaan.

“Mene sinä edeltä leiriin, minä käyn vielä kosteikon reunalla koettamassa riistaonneani.” Savitassu maukaisi. Tekisi hyvää päästä hetkeksi eroon siitä kiusankappaleesta. Tuo tallusti kohti kosteikkoa kuivuneiden puolukanvarpujen ympäröimänä. Kosteikon reunalla oli pieni kanto, jonka päälle kolli kapusi seisomaan nähdäkseen mahdollisen riistan paremmin. Savitassun tavanomaisen tuurin vastaisesti keskellä suota istui pulska suokana. Houkutus saada kerrankin kehuja otti vallan, ja kolli suunnitteli tarkasti reitin aluskasvillisuuden seassa linnun luo. Tämä pudottautui maahan, ja lähti luikertelemaan suunnittelemaansa reittiä saalistaan kohden pyrkien pitämään painon tasaisesti lantioilla ja lapojen välissä. Askeleet pysyivät melkoisen pehmeinä ja äänettöminä, kun kolli lähestyi hitaasti saalistaan. Lintu pysyi hiljaa paikallaan. Savitassu keräsi itsensä ponnistusvalmiuteen, ja loikkasi kömpelösti suokanan niskaan. Eläin alkoi räpiköidä ja kirkua henkensä edestä, ja karkoitti luultavasti siinä samalla kaiken muun riistan koloihinsa vielä myrskyklaaninkin reviirillä. Oppilas näykkäisi kanaa terävästi kaulaan, ja ääni ja liike loppuivat kuin seinään. Kerrankin onnistuttuaan jossain kolli nosti päätään rintaansa röyhistäen. Saisi Susikynsi olla nyt ylpeä!

// Anteeksi tämä tönkköyden määrä mutta ei ole tullut taas vähään aikaan kirjoiteltua

Vastaus:

Olipas jo jännä aloitustarina! Savitassu ja Fasaanitassu eivät taidakaan olla vain tavanomaisen rauhallisia ja tunnollisia oppilaita, oli jo sen verran mielenkiintoiset seikkailut.

Jonkin verran näkyi hätäisyyttä tarinan tempossa ja kirjoitusvirheitä, jotka silloin tällöin hankaloittivat lukemista, että kuka tekee mitä ja missä.

Pilkkuvirheiden siivoaminen tekisi tekstistä selkeämpää, esim.:

kiiltoon joka Fasaanitassun silmissä loisti
-> kiiltoon, joka Fasaanitassun silmissä loisti

Ilkikurinen hymy levisi Savitassun kasvoille kun tuo ajatteli miten saisi klaaninsa hankaluuksiin. ->
Ilkikurinen hymy levisi Savitassun kasvoille, kun tuo ajatteli, miten saisi klaaninsa hankaluuksiin.

Mutta pääosin pilkut olivat hyvin oikeilla paikoillaan :)

Vuorosanojen yhteydessä jos vuorosana päättyisi ikään kuin pisteeseen, mutta lause jatkuu vielä sen jälkeen, vuorosanojen sisälle ei tulekaan pistettä, vaan vuorosanojen jälkeen pilkku, ja siitä lause jatkuu, esim. näin:

“Mene sinä edeltä leiriin, minä käyn vielä kosteikon reunalla koettamassa riistaonneani.” Savitassu maukaisi ->
“Mene sinä edeltä leiriin, minä käyn vielä kosteikon reunalla koettamassa riistaonneani”, Savitassu maukaisi

Lisäksi jos vuorosana päättyy kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin vuorosanojen sisällle, mutta lause jatkuu sen jälkeen, kuuluu tulla pieni kirjain vuorosanojen jälkeen (ellei tietty kyseessä ole nimi):

"Joko löysit jotain jolla peittää hajumme?" Nuorempi kolli kysyi
-> "Joko löysit jotain jolla peittää hajumme?" nuorempi kolli kysyi

Samoin oli ehkä pari "klaanikissamaailman" virhettä, esim. "poltellessa poikaparan silmiä" kuuluisi olla ennemmin "poltellessa kolliparan silmiä", koska ei ole tyttöjä ja poikia vaan naaraita ja kolleja. Lisäksi kirjoissa klaanit (Varjoklaanin reviiri, Jokiklaani huomaisi jne.) kirjoitetaan isolla, vähän niin kuin puhuttaisiin maista tai kaupungeista, ja sitten klaanien jäsenet (varjoklaanilainen, jokiklaanilainen jne.) pienellä, kun puhutaan niin kuin kansalaisista.

Näihin, kun kiinnität huomiota, niin jännä tarina välittyy vielä paremmin ja selkeämmin lukijalle.

Saat 23 kp:tä!

- YP Phi

Nimi: Illankuiske, Jokiklaani

18.04.2019 14:40
Illankuiske pörhisti turkkinsa yltyvää kylmää viimaa vastaan. Hetken varapäällikkö oli kirjava pörröinen kumpu vasten yön sinertäväksi värjäämää lunta ja synkkiä lehdettömiä oksia. Tuulenpuuskan hellitettyä Illankuiske nousi kankeasti jaloilleen, ravisteli kehoaan sen vetreyttämiseksi ja käveli pienen ringin leirin sisäänkäynnin edessä. Ääntäkään ei lähtenyt. Pitkään kestäneen lehtikadon hanki oli jo aikaa sitten tallautunut siitä kohtaa täysin tiiviiksi ja kovaksi eikä narskunut tassujen alla.
Pian Illankuiske istahti takaisin aloilleen kiertäen häntänsä tassujensa suojaksi ja puuskahti usvapilven pakkasen kiristämään ilmaan. Sekin nousi aivan ääneti taivaalle. Kirjava naaras käänsi korvansa kohti takanaan uinuvaa Jokiklaanin leiriä ja kuunteli vaimeata tuhinaa ja kuorsausta, joka hänen nukkuvista klaanitovereistaan lähti. Nuo äänet valoivat hetkeksi turvaa ja lämpöä yksinäistä yövartiota pitävään soturiin.
Sitten Illankuiske taas terästäytyi ja suuntasi kaikki aistinsa suoraan eteenpäin. Sen jälkeen kohti jäässä olevaa jokea tuolla jossain. Sitten kohti harjoitusaukeaa, sekin tuolla jossain. Ei ketään, ei mitään. Oli yön pimein ja kylmin hetkin, jolloin sai yhä kipakan muistutuksen siitä, että lehtikato ei ollut suinkaan ohi. Niin lämpimästi kuin päivällä aurinko jo lämmittikin ja loi iloisesti liplattavia sulavirtoja. Kaikki se jäätyi ja pysähtyi vielä öisin, niin kuin oli ennen ollut läpi päivien.
Mutta he olivat selvinneet siitä, taas, ja tautiepidemiasta huolimatta. He selviäisivät uuteen viherlehteen ja kauneuteen ja elämään, niin paljon kuin Jokiklaani ja kaikki järven klaanit olivat joutuneet kaikkea kamalaa näkemään ja kokemaan. Ja voisivat ehkä vieläkin… Illankuiske pörhisti turkkinsa uudestaan, tällä kertaa ennemmin ajatustensa tuomaa kolkkoutta kuin todellista kylmää vastaan. Menetettyjä ei voisi pelastaa. Ja nyt pitäisi vain jaksaa sinnitellä, kunnes viherlehti toisi saaliin, yrtit ja voimat kaikille takaisin. Sitten ei tarvitsisi pelätä jokaista yskäisyä tai vuotavaa nenää, että taasko se alkaa, juuri kun parantajien pesä on ollut vasta neljänneskuun… ei, kohta jo puoli kuuta tyhjä. Ja yrttivarasto vielä tyhjempi.
Illankuiske säpsähti jaloilleen, nyt niskakarvat muuta turkkia pörrömmässä. Hän kuuli laahustavia askeleita ja epätasaisen käynnin. Jokin hyvin väsyneen – tai sairaan – kuuloinen lähestyi leiriä. Illankuiske kohotti nenänsä ilmaan, mutta kirosi hiljaa, kun hoksasi tuulen puhaltavan takaansa leiristä eikä tuovan tunkeilijan hajua häntä kohti. Illankuiske nousi täyteen pituuteensa ja otti muutaman hyvin kuuluvan ja varman askeleen kohti tunkeilijan lähestymissuuntaa. Pelkkä askelten ääni ja vaisto riittivät vakuuttamaan varapäällikön siitä, että lähestyjä oli kissa. Tunkeilija Jokiklaanin reviirillä.
”Pysähdy”, Illankuiske käsi varmasti yöhön. Lähestyvien askelten äänet lakkasivatkin heti. Samalla Illankuiske varmistui siitä, että tunkeilijoita oli tosiaan vain yksi. Mutta ei ehtinyt kulua kuin pari sydämen lyöntiä, kun Illankuiske mietti mitä seuraavaksi sanoisi, kun tunkeilija alkoi taas lähestyä.
”Kuulit kyllä minut. Pysähdy niin minä tulen luoksesi”, Illankuiske käski uudestaan häntä ärsyynnyksestä nykien. Oliko se nyt niin vaikeaa muka ymmärtää ja totella ensimmäisellä kerralla? Askelten äänet lakkasivat kuitenkin taas. Oli kuitenkin hieman hermostuttavaa, että tulija ei vielä ollut sanonut mitään ääneen. Illankuiske puuskahti itsensä rauhalliseksi, nyt olisi parempi pitää pää kylmänä. Luotuaan vielä yhden katseen taakseen varapäällikkö lähti seuraamaan näkyväksi tallaantunutta polkua kauemmas vartioimastaan leiristä. Mokoma hanki teki leirin löytämisen lehtikadon aikaan naurettavan helpoksi. Mutta näin lähellä leiriä Illankuiske ehtisi hakea apuvoimia tai huutaa apua, jos jotain todella uhkaavaa olisi luvassa.
”En halua haastaa riitaa”, Illankuiske kuuli käheän maukaisun vain aavistus ennen kuin erotti puhujan vasten öistä hankea. Kollin turkki oli sileä ja aavistuksen harmaa tai sinertävä kauttaaltaan peittävällä haalealla kuvioinnilla. Pimeässä oli vaikea olla varma. Mutta kollin silmät olivat hätkähdyttävän vaalean siniset, kuin pakkastaivas, ja ne näkyivät kirkkaina pimeydestä. Silmät olivatkin ainoa terävän ja valppaan oloinen piirre kollissa, Illankuiske huomasi kun katseli tätä hetken mittailen, voisiko tämä olla uhaksi. Ei todellakaan. Kollin asento oli kyyry ja voimaton, ja se sileä turkki sieltä täältä takussa ja epäsiisti.
”Minun nimeni on…” Kolli joutui keskeyttämään esittäytymisensä alkuunsa kuivaan yskänpuuskaan. Tuon takia kolli ei siis ollut vastannut hänelle kauempaa. Illankuiske kavahti taemmas suu inhosta irveen vääntyen. Se tauti, tuolla kollilla oli se tauti, ja nyt se oli tuomassa sitä Jokiklaaniin uudestaan juuri kun…
”Kaarna. Minun nimeni on Kaarna. Anteeksi tuo”, Kaarna esittäytyi loppuun ja huitaisi hännällään ärsyyntyneenä välissä, ”se on jo paljon parempana, mutta vaivaa vielä. Etenkin kun…” Sitten jatkamisen sijaan Kaarna katsoi Illankuisketta niin kiihkeän anelevasti, että kirjava naaras huomasi nojautuvansa vähän enemmän kohti tätä. Millä asialla Kaarna oikein oli? Illankuiskeen kiinnostus heräsi. Mutta heti perään heräsi velvollisuudentunto, ja Illankuiske rykäisi ja ojentautui täyteen pituuteensa.
”No, iltaa Kaarna. Minä olen Illankuiske. Jokiklaanin varapäällikkö. Tuo… tauti varmaan turruttaa vielä aistejasi, joten et varmaan huomannut, että tulit Jokiklaanin reviirille. Poistu siis heti. Jos poistut heti, tämä sujuu molemmille helpommin, ja kivuttomammin”, Illankuiske lausui matalalla hallitun rauhallisella, mutta uhkaa tihkuvalla äänellä ja liu’utti kyntensä esiin. Illankuiske ei olisi se, joka ensimmäisenä niitä käyttäisi, mutta olisi täysin valmis siihen, jos Kaarna ei uskoisi varoitusta.
Tyydyttävästi tämä ottikin pari haparoivaa askelta taaksepäin, ja niihin päättäväisen anelevien silmien katseeseen vaihtui epävarmuus.
”Anteeksi. Siitä rajanylityksestä. Mutta minä nimenomaan tulin hakemaan apua klaanilta. Apua pennuille”, Kaarna maukaisi nopeasti, ja nosti taas varmempana katseensa. Illankuiske saattoi nähdä välähdyksen siitä komeasta, nuoresta vahvasta kollista, joka tämä tunkeilija olisi täysin terveenä.
”Apua mihin?” Illankuiske päätti kysyä suoraan. Joku tiukempi ja klaanilakiin tarkemmin pitäytyvä voisi häätää Kaarnan rajan ulkopuolelle ja kysyä vasta sitten tarkennusta. Mutta nyt siihen hukkaantuisi vain aikaa, kun pentuja kuului kaikkien ja aina auttaa, klaanirajoista tai niiden puuttumisesta välittämättä.
”Minun olisi helpompi näyttää. Sekä sinulle että klaaninne pe… pa… hoitajalle”, Kaarna tapaili hermostuneen oloisena sanoja. Innosta tai pelosta, Illankuiske ei keskittynyt miettimään sitä sen tarkemmin, kun yritti miettiä, mitä Kaarna haki takaa.
”No siis se joka teillä parantaa taudit”, Kaarna puuskahti harkinta-aikaa antamatta häntä taas kerran viuhahtaen ärtymyksestä.
”Parantaja”, Illankuiske täydensi sävyttömästi.
”Niin!” Kaarna innostui ja harppasi melkein Illankuiskeen eteen kosketusetäisyydelle. Melkein. Illankuiske sähähti varoittavasti ja työnsi jo kerran sisään vetämänsä kynnet taas esiin.
”Niin…” Kaarna totesi maltillisemmin, ja peruutti kömpelösti haparoiden loikastaan takaisin lähtökohtaansa. Kolli loi kuitenkin taas sellaisen läpitunkevan sinisen katseen Illankuiskeeseen, odottavasti.
Illankuiske mietti kuumeisesti. Tällä Kaarnalla oli selkeästi liian suuret luulot siitä, mitä parantajat voivat tehdä. Mutta toisaalta, jos kerran pentuja oli vaarassa, jos… Kaarnan korvat nytkähtivät kärsimättömyydestä jonnekin poispäin Jokiklaanin leiristä. Varmaan sinne, missä odotti se joku, tai jotkut, joille kolli oli tullut apua hakemaan. Yksin, keskellä yötä, itsekin vielä aivan toipilaana. Pentujen isä? Illankuiske huokaisi lyhyesti. Tässä oli nyt liikaa tuntematonta ja arvuuttelua. Ainakin hänen pitäisi mennä ottamaan selvää, mistä oli kyse, ja pitäisi herättää joku muu huolehtimaan leirin yövartiosta. Ja ehkä varmuuden vuoksi ottaa kokenut soturi tai pari mukaan, jos tässä olikin joku väijytys luvassa, vaikka Illankuiske olisi uskonut ennemmin näkevänsä lentäviä siilejä sinä yönä kuin tämän hädin tuskin tolpillaan pysyvän ja intoilevan ryntäilevän kollin johtamassa heidät yllätysväijytykseen.
Mutta parantajaa ei uskaltanut viedä tuntemattomaan mukaan vielä.
”Odota tässä, juuri siinä kohdassa, niin haen sopivaksi katsomani saattueen mukaan. Sitten voit viedä meidät minne haluat”, Illankuiske totesi lopulta ja kääntyi aavistuksen kuin lähteäkseen. Hän ei vaivautunut varmistamaan, kuinka kaukana tuo paikka olisi, sillä Kaarna ei ollut voinut jaksaa vaeltaa kovin pitkälle tuossa kunnossa.
Kaarna pysyi kuuliaisesti lähes liikkumatta, korvat ja häntä lakkasivat nykimästä.
”Selvä, käy. Odotan tässä”, Kaarna vakuutti kirkkaammalla ja selkeämmällä äänellä kuin vielä kertaakaan aiemmin sinä iltana ja nyökkäsi sanojensa päälle. Illankuiske tuhahti pienesti. Kolli ei edes varmistanut, oliko parantaja tulossa mukaan vai ei.
Miten noilla nuorilla riittikin noin intoa ja luottamusta?

Illankuiske ei viivytellyt, ja pian hän asteli rivakkaa tahtia yhä kauemmas Jokiklaanin leiristä Perhonsiipi ja Mustakynsi takanaan, ja Kaarna suunnannäyttäjänä ensimmäisenä. Perhonsiivellä oli pieni kuivan pistävän tuoksuinen yrttinyytti kantamuksinaan, jonka Huurremarja oli antanut lähtijöille mukaan viemään pahimman terän mahdollisesti vastassa olevasta yskästä. Kuumetta, hengenahdistusta, mitä nyt oli joutunut katsomaan enemmän tai vähemmän avuttomana vierestä kuluneen lehtikadon.
Kaarna oli ollut selkeän pettynyt älyttyään vihdoin, ettei Illankuiske aikonut tuoda suoraan parantajaa mukanaan, mutta näytti lopulta päättävän ajan olevan tärkeämpää kuin väittelyn.
”Täällä, tuon penkereen takana on vanha mäyrän kolo, johon asettauduimme”, Kaarna selitti ja viittoi hännällään aukean yli. Maiseman tumma sini alkoi jo taittua vaaleammaksi aamun hiljalleen sarastaessa, ja Illankuiske näki penkereen selkeästi. Illankuiske vaihtoi katseen Mustakynnen kanssa. Oltiin aavistus Jokiklaanin reviirin ulkopuolella, mutta jos kulkukissat löysivät tuollaisen kolon asettuakseen, ehkä myös ketut ja ne mäyrät tulevaisuudessa. Tuota koloa olisi hyvä pitää silmällä.
”Selvä, näytä tietä”, Mustakynsi murahti kärsimättömän oloisena. Vanhan kollin ääni tuntui jääneen kovan yskimisen jäljiltä lopullisesti karhean kuivaksi.
Jo kaukana kolon ulkosuulla vastaan lemahti happaman terävä sairauden katku. Illankuiske ja Mustakynsi kavahtivat pysähdyksiin karvat aavistuksen pörrössä, kun Kaarna asteli nopeasti kolosta sisään ja Perhonsiipi vähän rauhallisemmin ja harkitsevammin askelin perässä.
”Emme mahdu kaikki sisään. Minä jään pitämään vahtia”, Mustakynsi ilmoitti kireällä äänellä ja kääntyi ympäri tarkkailemaan lähiympäristöä. Illankuiske nyökkäsi jäyhästi ja asteli Perhonsiiven perään saamatta karvojaan laskeutumaan. Jos tässä oli tosiaan sama yskä kyseessä, Perhonsiipi ja Mustakynsi olivat jo sen sairastaneet ja siitä selvinneet, mutta Illankuiske oli selvinnyt ilman tartuntaa. Toistaiseksi. Mutta ainakin varapäällikön kuuluisi tietää, mistä täsmälleen oli kyse.
”…kesti ikuisuus. Peippo hengittää jo paljon vaikeamman kuuloisesti, eikä Naavallakaan mene paremmin”, Illankuiske kuuli osittaisen keskustelun lopun. Hetken pimeyteen tuijotettuaan naaras alkoi erottaa hahmoja: Kaarnan ja Perhonsiiven välistä näkyi kaksi hahmoa vielä peremmällä. Toinen kolli, ja sitten naaras. Ei, kaksi naarasta. Kolli tuijotti syyttävästi tulijoita virkeän oloisena, tämä ei näyttänyt olevan edes niin sairas tai toipilas kuin Kaarna. Mutta sitten nuo naaraat näyttivät entistä pienemmiltä ja heikommilta kolliin verrattuna kerälle vierekkäin kiertyneinä. Lukuun ottamatta toisen paisunutta vatsaa, joka oli kuin irrallinen osa muuten laihaa kehoa. Peippo kai nimeltään hengityksen vinkumisesta päätelleen, naaras oli ilmeisen tiedoton ympärillään tapahtuvasta.
Ne pennut siis eivät olleet edes vielä syntyneet.
”Ketä täällä on?” Illankuiske kohotti ääntään Kaarnan ja sen kollin kiistelyn yli. Perhonsiipi vilkaisi olkansa yli ja peruutti antaen Illankuiskeelle tilaa. Varapäällikkö asteli pää pystyssä ja valppaana kumppaninsa viereen, mutta oli kiitollinen tämän tutusta lämmöstä ja tuoksusta, jotka rauhoittivat Illankuiskeen sisimpään asettuneiden pahojen aavistusten kiemurtelua. Eikä pelkästään taudin uhasta. Tässä oli jotain muutakin, joka meinasi liikauttaa jotain Illankuiskeen mielessä, muistoissa.
”Minä olen Rastas. Siskoni Peippo on vieressäni. Ja Naava tuossa kauempana vieressä vielä. Ja Kaarnan te jo tapasittekin. Ja… Kiitos, kun tulitte”, Peippo esittäytyi ja nuolaisi nolostuneena rintaansa, kuin Kaarnan ja hänen kiistelynsä olisi loukannut tulijoita.
Lähempänä Illankuiske näki vielä selvemmin, että Peippo ja Rastas tosiaan olivat sisaruksia. Naava oli täysin musta turkiltaan ja melkein sulautui pimeän kolon seinämään. Mutta noilla molemmilla oli sama läikikäs calico-kuvioinen turkki. Aivan kuin Illankuiskeella itsellään.
Aivan… kuin…
”Sanoit, että olette samasta pentueesta?” Illankuiske huomasi kysyvänsä kuristuneella äänellä, josta oli kaikki itsevarmuus tiessään. Perhonsiipi käänsi katseensa levottomana kumppaniinsa, ja Kaarna vilkuili vuoroin epävarmana jokiklaanilaisia ja pesän perälle.
”Niin?” Rastas kysyi.
Illankuiskeen sisällä liikkui koko ajan enemmän, jotain sekavaa, jotain kaukaista, jotain tuttua.
”Laatikko ukkospolun… meluisan ja pahanhajuisen tien laidassa?” Illankuiske lausui kysyvästi epävarmana. Rastas kohottautui hitaasti jaloilleen ja asteli lähemmäs. Perhonsiipi sähähti varoittavasti, mutta Illankuiske väräytti korviaan tämän suuntaan, että ei tarvitse estää.
”Sinä juoksit toiseen suuntaan kuin me muut. Vihreä,” Rastas totesi ja heilautti häntäänsä ilahtuneena ja kiinnostuneena.
”Tänne sinä siis päädyit! Näytät hyvältä”, Rastas jatkoi innokkaana ja harppasi kunnolla eteenpäin. Mutta nyt Illankuiske haparoi askeleen taaksepäin. Tämä oli liikaa ja liian yllättäen.
”Rastas, Peippo ja… Pilvi? Missä Pilvi on?” Illankuiske kysyi, kun yhtäkkiä muisti viimeisenkin pentuetoverinsa, ja miten he olivat nimenneet toisensa. Illankuiskeella vihreät silmät. Rastas ja Peippo olivat innostuneet ylitse lentävistä linnuista ja halunneet nimet niiden mukaan – olivat lajit sitten osuneet oikeaan tai eivät. Ja Pilvi… Pilvellä oli kauniin sinertävän harmaat silmät.
”Pilvi… Ei selvinnyt pitkälle. Meillä oli hyvin hankalaa, mutta pärjäsimme keskenämme, ja satunnaisten kulkureiden avulla”, Rastas sanoi hiljaa.
”Ikävä kuulla”, Illankuiske vastasi yhtä hiljaa.
”Ja nyt… Peippoa odottaa sama. Ja pentuja. Ellei hän saa apua”, Rastas päätti ja katsoi Illankuisketta anelevasti.
”Ja Naavaa myös”, Kaarna jatkoi kireästi, ja käänsi yhtä kiivaan katseen Illankuiskeeseen.
Perhonsiipi väräytti vaivaantuneena korviaan, ja pudotti yrtit suustaan voidakseen vihdoin sanoa jotain. Yrttejä oli onnettoman kuiva ja tehoton kasa. Eikä jokiklaanissa odottanut paljon lisää, ei jokiklaanilaisten itsensä hoitamiseen saati täysin vieraiden. Siis kaikille muille täysin vieraiden kuin Illankuiskeen.
Illankuiskeen vatsan pohjalle tuntui putoavan kasa kiviä.
”Illankuiske, luulen että…” Perhonsiipi aloitti tunnustellen, mutta Illankuiske heilautti häntäänsä terävästi.
Hän ei halunnut kuulla sitä. Että tässä ei olisi mitään järkeä, näin huonossa kunnossa olevien vieraiden auttamisessa viherlehden vasta siintäessä kaukana edessäpäin.

Nimi: Koivutassu, varjoklaani

04.04.2019 19:04
Koivutassu oli hyvin innoissaan kun hän ja yösiipi lähtivät leiristä. Ensimmäisenä he menivät kaksijalkojen polulle. Koivutassu kysyi ”onko tuolla myrskyklaanin reviiri ”ja osoitti tassullaan polun toiselle puolelle ”kyllä on ”vastasi yösiipi . Kun koivutassu meni lähemmäs rajaa hän haistoi myrskyklaanin haju merkit .Seuraavaksi he tallustivat pienen kaksijalkojenpolun reunaa kohti kaksi jalkojen viherlehti paikkaa ” kulkeeko täällä paljon hirviöitä ”koivutassu kysyi . Yösiipi vastasi että ”vain viherlehden aikaan ”.Koivutassu rauhoitti tieto siitä ettei hirviöitä olisi tulossa vähään aikaan . Kun he saapuivat perille paikka näytti hylätyltä mutta koivutassu tiesi ettei se olut hylätty . Sitten he jatkoivat matkaa kaksijalan pesälle päin mutteivat kovin lähelle päässeet kun koivutassulle tuli jälleen mieleen kysymys ” käymmekö toisella viherlehti paikalla ” . Kysymyksen jälkeen hän muisti pikaisesti että se kuului nykyään jokiklaanille ennen yösiiven vastausta ” ei tarvitse vastata ”hän sanoi kun yösiipi oli juuri vastatakseen . Yösiipi kysyi vähän hämmentynyt ilme naamallaan että miksei siihen koivutassu sanoi ”muistin että se kuuluu jokiklaanille” yösiiven ilme vaihtui hämmennyksestä iloiseksi ”hienosti muistettu ” hän kehaisi . Koivutassusta se tuntui oikein hyvältä saada mestarilta jo nyt kehuja. Kun he palasivat yösiipi käski hänet nukkumaan koivutassu ajatteli ”olisin tehnyt tämän ilman käskyäkin ”ajatuksen jälkeen hän nukahti omaan vuoteeseensa väsyneenä . Hän ajatteli nukkua pitkään mutta jo vähän ennen aamupartion saapumista yösiipi tökki hänet hereillä . ”miksi sinä pilasit uneni ”hän tiuskaisi yösiipi muuttui vähän vihaiseksi ”koska lähdemme pian harjoitelleemman ” samalla hän koetti pitää äänensä suht normaalina .Juuri samaan aikaan aamupartio saapui toi mukanaan kelpo määrän saalista yösiipi huusi koivutassulle ”syö nopeasti niin lähdemme sitten odotan sinua tunnelin päässä ” tällä kertaa hänen äänensä kuulosti rauhallisemmalta . Koivutassu odotti hetken kunnes oli hänen vuoronsa hän valitsi liskon söi sen nopeasti ja lähti kohti tunnelia .Tunnelin päässä hän näki yösiiven jo pyörimässä jopa vähän kärsimättömänä . ”Siinähän sinä olet ” hän hihkaisi tule mennään harjoitelleemmaan vaanimis asentoa” nyt kun on vielä vähän valoisaa” .Yösiipi näytti hänelle mallia ja hän yritti asettua samoin. ”Vedä tassujasi lähemmäs kehoasi ” yösiipi kehotti ”Ja häntää lähemmäs maata ” koivutassu asetti tassunsa lähemmäs kehoa ja painoin häntäänsä lähemmäs maata .”Juuri noin ” yösiipi sanoi ”nyt koita vaikka osua tuohon neulas kasaan ” koivutassu arvioi hyppyä hetken ja keskittyi ankarasti valitettetavasti hän arvioi hypyn vähän liian väärin ja laskeutui juuri kasan eteen. ”Hiirenpapanat ”hän kirosi itsekseen. Yösiipi tuli hänen viereensä ja laittoi häntänsä hänen lavoilleen ”ihan hyvin se meni ensimmäiseksi kerraksi ”hän sanoi lohduttavasti ”ei kukaan voi onnistua ensimmäisellä keralla” hän jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen ”lisäksi tuo oli äärettömän hyvä yritys ”.Koivutassu näytti vähän paremmalta muttei vieläkään kovin iloiselta ”Haluatko yrittää uudestaan” yösiipi kysyi koivutassu reipastui ”totta kai ” ”Noniin anna mennä ” yösiipi kannusti ja huomasi että koivutassu näytti taas iloiselta niin kuin heidän lähtiessään leiristä . Tällä kertaa koivutassu hyppäsi yli ja hän taas sätti itseään yösiipi käski ”käytä vähemmän voimaa seuraavaan hyppyyn ” ”selvä” koivutassu vastasi turhautuneena hän asettui taas mutta nyt hyppy jäi reilusti vajaaksi .Neljännellä keralla hän onnistui ja kiljaisi voiton riemuisesti ”osuin siihen näitkö yösiipi” ”kyllä” hän vastasi ”hienosti meni ”.”Eiköhän palatta leiriin ja syödään ” seuraavaksi he tulivat takaisin leiriin ja lähtivät omiin ryhmiinsä syömään. No miten meni muut kyselivät koivutassu vastasi ”neljännellä keralla onnistuin” muut oppilaat nyökyttelivät ja kertoivat että ei heistäkään kukkaan onnistunut heti se lämmitti koivutassua . Sitten yösiipi tuli hakemaan hänet ja käski mennä etsimään makuualusia klaanivanhimille porukkaa hajaantui kukin omia tehtäviään hoitamaan .Koivutassu nurisi tunneliin mennessään vielä jotain yösiipi lähetti hänelle siitä hyvästä jäätävän katseen ja koivutassu painui metsään. Hän löysi suht äkkiä tuoretta ja kuivaa sammalta ja palasi leiriin suu täynnä sitä hän raahasi ne klaani vanhimpien pesään jossa nuhanenä istuskeli muiden kansa odottamassa . He kiittelivät vuolaasti häntä ja se tuntui hänestä hyvältä sitten hän lähti syömään ja sai luvan mennä nukkuman ja nukahti tyytyväisennä.

Vastaus:

Mukava aloitustarina Koivutassun oppilaspäivästä :)
Aika paljon löytyi virheitä (lähinnä puuttuvia isoja alkukirjaimia) ja tyylisi lainata on vähän outo, esim.

Koivutassu kysyi ”onko tuolla myrskyklaanin reviiri ”ja osoitti tassullaan polun toiselle puolelle ”kyllä on ”vastasi yösiipi

olisi korjattuna

Koivutassu kysyi: "Onko tuolla Myrskyklaanin reviiri" ja osoitti tassullaan polun toiselle puolelle.
"Kyllä on", vastasi Yösiipi.

Saat tästä 15 kp!
Odotan innolla seuraavaa tarinaasi.

-HidasLiljatasuYP

Nimi: Päästäistassu, Jokiklaani

15.01.2019 21:56
Päästäistassu kipitti kevyin askelin eteenpäin seuraten mestariaan. Vuokkotassu kulki hänen vierellään. Päästäistassu aisti hänen jännityneisyytensä. Päästäistassu oli ollut erittäin helpottunut saadessaan tietää Korppiviiksen parantuneen. Hän piti isästään, joka taas itse vihasi häntä. Päästäistassu ei vain voinut ymmärtää, miksi hänen sokeutensa haittasi Korppiviikseä. Emo ei ollut riidellyt kumppaninsa kanssa moneen kuuhun. Kaikki tuntui nyt olevan paljon paremmin... Jos ei ottanut huomioon yhtä pientä asiaa... Päästäistassun unten kauhukuvat olivat jatkuneet taukoamatta. Melkein joka yönä hän uneksi itsensä joelle taistelemaan Varjon -ja sen seuralaisten- kanssa. Hän tähtäili potkuja ilmaan ja kynsi tyhjyyttä vauhkona. Jokainen uni loppui samalla tavalla. Hänen sisarensa kuoli jollain tavalla... Sadetassu putosi rotkoon, kuoli Varjon kynsiin, tai hukkui unohtaessaan miten uida, ja jokaisessa unessa se oli Päästäistassun vika, sillä hän ei ollut pärjännyt taistelussa... Olivatko unet joitain merkkejä? Jos olivat, niin miksi Tähtiklaani lähettäisi ne juuri hänelle? Päästäistassu kuitenkin tiesi mitä hänen piti tehdä päästäkseen yli painajaisistaan. Hänen täytyisi kohdata vihollisensa...

Päästäistassu tunsi miten maa käpälien alla muuttui yhtäkkiä kuoppaisemmaksi. Siitä hän tunnisti heidän olevan perillä.
"Vuokkotassu, sinä voisit olla aluksi vihollissoturi. Hyökkää Päästäistassua kohti ja yritä painaa hänet maahan sillä liikkeellä, jota harjoittelitte viimeksi", Huomenkukka maukui.
"Onnistuu kyllä!" naaras murahti voitonriemuisella äänellä.
Päästäistassu olisi halunnut vajota maan sisään. Vuokkotassu sai usein hyökätä, eikä Päästäistassu kestänyt sisarensa painoa, kun hän löi Päästäistassun maahan. Naaras oli pentunakin aina hyökkinyt Päästäistassun kimppuun tietämättä, että hänelläkin oli tunteet.
"Päästäistassu. Sinä väistät, kuten teit viimeksikin", mestari selitti.
Päästäistassu aseittui valmiiksi vasten tahtoaan. Vuokkotassu käveli askelista päätellen valmiuteen. Päästäistassu jännitti lihaksensa. Hänen täytyisi arvioida, milloin naaras loikkaisi. Vuokkotassun kynnet raapaisivat maata ohuen lumikeroksen lävitse. Päästäistassu tiesi sen olevan merkki. Hän loikkasi ilmaan. Hän laskeutui kömpelösti maahan. Samalla hetkellä Vuokkotassu iski kyntensä hänen häntäänsä. Päästäistassu maukaisi terävästi kivun aaltoillessa hänen lävitseen.
"Vuokkotassu! Ei kynsiä käytetä harjoitellessa!" Huomenkukka sähähti.
"Anteeksi... Innostuin vain liikaa", Vuokkotassu mutisi.
Päästäistassu tärisi säikähdyksestä. Miten Vuokkotassu saattoi tehdä jotain noin ajattelematonta? Päästäistassu nuoli kipeää häntäänsä.
"Päästäistassu saa tällä kertaa hyökätä", Huomenkukka tuhahti. Päästäistassu tiesi, että naaraan vihainen äänensävy oli tarkoitettu varoitukseksi Vuokkotassulle.
Päästäistassu halusi tietää tarkkaan, missä Vuokkotassu oli. Hän kuunteli tarkasti, miten Vuokkotassun kynnet rapisivat kivien päällä, joiden päällä oleva lumi oli tamppautunut litteäksi matoksi monien kissojen käveltyä siitä. Pääästäistassu paikansi ensin siskonsa tarkan sijainnin, ja jännitti lihaksensa loikkaan. Hän loikkasi ilmaan sinkoutuen Vuokkotassua kohti. Päästäistassu nieli turhautumisensa käpälien osuessa kovaan maahan. Vuokkotassu oli heittäytynyt viime hetkellä sivuun.
"Hienosti väistetty, Vuokkotassu. Päästäistassu, sinun täytyy olla ensi kerralla hämäävämpi. Voisit esimerkiksi ensin loikata vastustajasi viereen, ja heittää hänet sitten nurin", Huomenkukka opasti.
"Vuokkotassu, kokeile nyt sitä liikettäsi Päästäistassuun", mestari neuvoi.
"Mitä liiket-" Päästäistassu aloitti, mutta Vuokkotassu oli jo kääntänyt hänet nurin, ennen kuin hän ehti sanoa lausettaan loppuun.
"Hyökkää, Päästäistassu!" Huomenkukka neuvoi.
Päästäistassu aisti Vuokkotassun vieressään. Hän nousi ylös niin nopeasti kuin hän vain suinkin kykeni, ja syöksähti siskoaan kohti. Hän yritti huitaista Vuokkotassun käpälällään nurin, mutta hänen käpälänsä huitaisi vain ilmaa. Vuokkotassu oli hämännyt häntä likistymällä maata vasten. Juuri kun Päästäistassu ehti tajuta asian, Vuokkotassu loikkasi pystyyn ja koukkasi hänen takakäpälänsä hänen altaan heittäen hänet kumoon.

"Ei se mitään, Vuokkotassu on vain erittäin hyvä taistelemaan, ehkä pärjäät paremmin seuraavalla kerralla Kärppätassua vastaan", Huomenkukka lohdutti.
*Kunpa tuo olisikin totta, mutta kaikki johtuu kyllä minun taidoistani... Enkä missään nimessä halua edes yrittää taistella Kärppätassua vastaan!*
Kärppätassu oli inhottavan nenäkäs oppilas, jolla oli aina jotain Päästäistassua vastaan.

Päästäistassu söi sitkeää myyrää haluttomasti näykkien. Sadetassu asteli hänen viereensä.
"No, miten meni?" oppilas kysyi hyväntuulisena.
Päästäistassu vastasi tuhahduksella. Hän työnsi Sadetassulle loppuja myyrästään.
"Etkö syö?" Sadetassu kysyi.
"Ei ole nälkä", Päästäistassu vastasi happamasti. Tuntui kuin joukko myrskypilviä parveilisi hänen päänsä yllä, kun aurinko paistaisi muille. Jos Päästäistassun taistelutaidot olivat niin surkeat, niin miten hän pärjäisi soturina?

Päästäistassu käpertyi makuualusilleen ja yritti saada unta. Se ei ollut hänelle enää niin helppoa, kun hän kuitenkin arvasi näkevänsä taas uuden painajaisen. Hän kuitenkin pakotti itsensä edes yrittämään. Pian nämä unet loppuisivat; Päästäistassu kohtaisi Varjon, etsisi hänet kynsiinsä ja...
Hän tajusi, ettei ollut ajatellut asiaa sen pidemmälle. Mitä hän sitten tekisi, tai edes suunnittelisi tekevänsä? Miten se saisi hänen painajaisensa loppumaan, että hän etsisi kauan aikaa sitten hänen reviiriltään häipyneet kulkukissat? Miten hän edes löytäisi heidät?
Päästäistassun pää täyttyi kysymyksistä ja tarpeettomista ajatuksista. Hänen ajatuksensa katkaisivat Sadetassun sanat:
"En saa unta... Minun täytyisi kertoa sinulle yksi juttu..."
"No?" Päästäistassu vastasi nostaen korviaan kiinnostuneena.
"Sinulle olisi pitänyt kertoa jo aiemmin, mutta pelkäsin, että säikähtäisit..."
"Jatka vain", Päästäistassu hoputti.
"Ne kulkukissat... Luulen etteivät ne ole häipyneet reviiriltämme täysin", Sadetassu kuiskasi.
"Tarkoitatko, että olet nähnyt reviirillämme?" Päästäistassu vavahti lausuessaan voimakkaan kollin nimen.
"En, mutta lähellä rajaamme. Ne ovat tulleet takaisin lähiaikoina, sillä hajut olivat tuoreita."
"Tietävätkö muut?" Päästäistassu kuiskasi kysymyksensä.
"Eivät vielä, mutta ajattelin että haluaisit teitää..." Sadetassu supisi.
"Mitä täällä supistaan?" Kotkatassu murahti.
"Herätimmekö sinut?" Sadetassu kysyi.
"No miltä näyttää!" kolli murahti.
"Anteeksi, me vain..." Sadetassun ääni muuttui Päästäistassun mielessä tuulen huminaksi, kun hän suunniteli jo mielessään, miten hän kohtaisi Varjon...

//Anteeksi kun olen ollut niin epäaktiivinen lähiaikoina. Aion nyt hiukan aktiivistua. Pahoittelen suuria aikahyppujä tarinassa.

Vastaus:

Mitäköhän Päästäistassu aikoo? Kunhan ei joutuisi vielä hankaluuksiin...

En löytänyt paljoa virheitä.

Saat 35 kp!

-HidasLiljatasuYP

Nimi: Leijonatassu, Myrskyklaani

29.11.2018 15:00
"Leijonatassu, herätys! Ratamohäntä haluaa meidät aamupartioon!" Kirkassydämen huuto kuului oppilaiden pesän suuaukolta. Leijonatassu avasi silmänsä ja kömpi ulos pesästä, jossa oli tällä hetkellä hyvin tilaa.
Punatassua, Sulkatassua ja Kuisketassua lukuunottamatta pesä oli tyhjä. Aamutassu ja Leoparditassu olivat kuolleet. Haukkatassunkin tila vaikutti huonolta. Leijonatassusta tuntui pahalta, että hän oli ollut puolisokealle naaraalle kateellinen mestarinsa huomiosta. Haukkatassun selviäminen vaikutti epätodennäköiseltä.
*Onneksi Köynnöstassun ei tarvitse olla täällä näkemässä tätä kaikkea. Hän ei varmaan kestäisi sitä. Toisaalta Tähtiklaanin kissathan tarkkailevat meitä koko ajan...* Leijonatassu lopetti miettimisen siihen. Hänen oli mukavampi ajatella, ettei siskon tarvinnut kärsiä tästä.

Leijonatassu, Kirkassydän, Okakynsi, Valkosiipi ja Punatassu astelivat metsänpohjan lehtikarikkeella. Puut näyttivät hehkuvan kultaisten lehtiensä takia.
Okakynsi näytti nauttivan täysillä rajapartiosta.
"Tämä vie mukavasti ajatukset pois kaikesta leirissä tapahtuvasta ikävästä", kullanruskea kolli maukui.
"Sinä ja sinun partiosi", Kirkassydän tokaisi veljelleen leikillisesti.
"Keksitkö sitten jotain mukavampaa askaretta?" Okakynsi haastoi.
"Kyllä varmasti keksin! Saalistus, oppilaan koulutus- Ai niin. Anteeksi! Unohdin..."
Leijonatassu tajusi kyllä mitä Kirkassydän tarkoitti. Köynnöstassu oli ollut Okakynnen oppilas. Okakynsi ei kuitenkaan vaikuttanut pahoittaneen mieltään asian mainitsemisesta.
"Onko siitä mäyrästä ollut havaintoja?" Punatassu kysyi.
"Ei hetkeen, vaikka kyllä se täällä jossain vielä on. Sillä on täällä pesä, emme vain tiedä missä, ja suuaukkoja voi olla ympäri reviiriä. Ei siitä haittaa ole, kunhan ei poistu leiristä yksin", Valkosiipi vastasi oppilaalleen.
"Mutta mäyräthän ovat kamalan suuria!" Leijonatassu avasi suunsa ensimmäistä kertaa partion aikana.
"Eivät ne kovin paljon kissaa korkeampia ole. Sinä olit silloin vain pieni pentu. Sitä paitsi meidän reviirillämme asuva on varmaan naaras. Urokset ovat isompia", Kirkassydän maukui.
"Ettei kohta hiirenkorvan aikaan metsä vilisisi niitä petoja. Varjoklaani ajoi reviiriltään ison yksilön pari kuuta sitten", Okakynsi maukui.
"Älä nyt tuolla tavalla viitsi pelotella Leijonatassua!" Kirkassydän tönäisi veljeään niin, että Okakynsi oli vähällä kaatua saniaisten sekaan.
Kirkassydän alkoi yskiä.
"Sinut täytyy viedä heti parantajalle!" Okakynsi huudahti.
"Älä nyt viitsi! Tomua vain meni nenään", kirkassydän maukui vähätellen.

He saapuivat Varjoklaanin rajalle. Leijonatassu meinasi astua rajan yli, sillä rajanaapurin haju oli niin laimea. Varjoklaanilaiset eivät olleet käyneet täällä moneen päivään. Sotureita tämä asia vaikutti huolestuttavan. Jos Varjoklaanin raja ei ollut selvä, kulkukissat voisivat tulla helpommin myös Myrskyklaanin puolelle. Valkosiipi merkitsi rajan ja Punatassu väijyi risua.
Sotureiden keskustellessa raja-asioista oppilaat alkoivat kilpailla siitä, kumpi pystyi hiipimään hiljempaa rapisevilla lehdillä. Kun kumpikin onnistui hiipimään lähes äänettömästi, Leijonatassu ja Punatassu alkoivat väijyä sotureita kilpaa. Leijonatassu kiersi Kirkassydämen sokealle puolelle. Valkosiipi oli Kirkassydäntä vastapäätä ja Leijonatassu pelkäsi koko ajan tulevansa nähdyksi.
"Hei Punatassu! Mitä sinä tuolla tavalla hiiviskelet?" Okakynsi kysyi. Valkosiipi kääntyi ympäri ja alkoi leikkisästi ohjeistaa Punatassua.
"Häntä alas. Muuten sinut nähdään!"
Punatassu laski häntänsä vaivaantuneena alas.

"Sinä olet hyvä hiipimään, kun sinulla ei ole häntää."
Leijonatassu säpsähti Punatassun sanoja. Olihan hän saanut kuulla yhtä sun toista hännästään, mutta että kehuja? Se tuntui oudolta, mutta samalla mukavalta.
Kissat tassuttelivat kotiin patiosta. Okakynsi vilkuili Kirkassydäntä vähän väliä huolestuneesti. Naaras oli yskinyt ja aivastellut pariin otteeseen, mutta kieltäytyi menemästä parantajalle.
"Kyllä minä pärjään. Vaahtokukalla riittää käpälät täynnä töitä jo ilmankin sitä, että minä menisin tarkistuttamaan itseni jonku pienen nuhan takia!"
"Mutta se voi olla vakavaa!" Okakynsi yritti inttää. Kirkassydän kuitenkin vain kiirehti askeliaan päästäkseen veljensä edelle.
Leirin suuaukko häämötti. Leijonatassu tunkeutui vatukoiden välistä ja väisti, että loputkin partiosta pääsisi sisään.
Leijonatassun mieliala laski heti hänen nähtyään, missä jamassa leiri oli.
"Minä menen syömään ja odottelemaan seuraavaa partiota. Tekin voitte syödä, mutta ensin sinä menet käymään parantajalla." Okakynsi kohdisti viimeiset sanat Kirkassydämelle, jonka nenä valui.
"Hyvä on, vaikka ikävä vaivata Vaahtokukkaa näin pienellä asialla", Kirkassydän suostui vastahakoisesti.
Oranssin ja valkoisen kirjava naaras työntyi vatukka verhon läpi parantajain pesään. Leijonatassu meni perässä. Hän halusi nähdä Haukkatassun. Kirkassydän meni juttelemaan Vaahtokukalle. Leijonatassu istui Haukkatassun viereen. Ruskea oppilas hengitti raskaasi ja hänen karvansa olivat pysyssä kivusta.
"Kuule Haukkatassu... Piti vain sanoa, että... että... Olen pahoillani." Leijonatassun hämmästykseksi naaras raotti ainoaa toimivaa silmäänsä.
"Mistä?" hän kähisi.
"Ei sillä ole väliä. Älä vain jooko kuole."
"En voi luvata sellaist..." Haukkatassun ääni hiipui olemattomiin ja hän alkoi yskiä. Vaahtokukka kiirehti antamaan hänelle yrttejä.
"Meiltä alkaa olla pietaryrtti vähissä," parantaja maukui. "Jonku pitäisi käydä etsimässä sitä. Minä ja Mehiläistassu olemme liian kiireisiä."
"Minä menen," Kirkassydän ilmoittautui. "Leijonatassu voi tulla mukaan."
Leijonatassusta ajatus kuulosti hyvältä. Hän voisi vihdoin olla oikeasti hyödyksi sairaille kissoille.
"Hienoa! Sitä pitäisi kasvaa vielä tähän aikaan lehtisateesta." Vaahtokukka vastasi ilahtuneena.
"Mistä sen tunnistaa?" Leijonatassu kysyi.
"Siinä on sellainen kummallisen muotoinen keltainen kukka ja pistävä tuoksu," Kirkassydän neuvoi.
Vaahtokukka toi pienen pätkän kasvia Leijonatassun tutkittavaksi. Sitten he poistuivat pesästä.
Okakynsi pysäytti heidät heidän kiivetessään rinteen reunaa ylös.
"Minnekäs sinä luulet meneväsi?" kolli kysyi.
"Tekemään jotain hyödyllistä," Kirkassydän maukui hiukan ylimielinen sävy äänessään.
"Kuten mitä? Sinähän olet sairas!" Okakynsi huudahti.
"Keräämään yrttejä Vaahtokukalle." Naaras pyyhkäisi Okakynnen naamaa kellanpunaisella hännällään.
Turhautunut soturi päästi heidät lähtemään. Punatassu pyyhälsi paikalle.
"Valkosiipi sanoi, että minun pitää tulla mukaan," hän maukui pettyneen kuuloisena.

Leijonatassu nuuhki ilmaa. Hän haistoi pietaryrtin kitkerän tuoksun ja seurasi sitä. Kirkassydän oli ehtinyt paikalle ensin ja katkoi jo varsia hampaillaan. Yrttipuska oli kohtuullisen suuri, joten oppilaat liittyivät puuhaan. Punatassua yrttien poimiminen ei tuntunut oikein kiinnostavan. Naaras tuhahteli kasvien nyhtämisen välissä. Leijonatassu piti puuhaa hyödyllisenä. Se auttoi myös hänen huonoon omatuntoonsa Haukkatassulle ärtyilystä. Kun lähes kaikki yrtit oli poimittu, he jatkoivat matkaa. Leijonatassu vilkaisi mestariaan ja huomasi, että naaraan ainoa silmä vuoti.
"Mistä sinä puhuit Vaahtokukan kanssa?" Leijonatassu mumisi pietaryrtin varsien välistä.
"Sairaiden voinnista. Väretassun ja Kauriinloikan tila on huonontunut," Kirkassydän mumisi takaisin.
"Mainitsiko sairastumistasi?" harmaa oppilas kysyi.
"Ei kannata häiritä Vaahtokukkaa tällaisella pikku nuhalla," naaras tokaisi vähättelevästi.
"Mutta sinulla vuotaa silmä. Eikös se ole yksi sen taudin oireista?" Leijonatassu intti. Häntäkin alkoi jo vaivata mestarin vointi. Punatassukin vaikutti jo lievästi hermostuneelta.
Leijonatassu huomasi edessä päin katkenneen puun. Hän kiihdytti vauhtiaan ja lähes juoksi sen luokse. Sitten hän alkoi kiivetä sitä pitkin. Puu oli nojallaan runkoaan vasten katkeamis kohdasta, joten kulma oli melko jyrkkä. Ylhäälle päästyään hän katseli ymperilleen. Yrttejä oli vaikea erottaa keltaisista lehdistä, mutta hän huomasi lopulta muutaman varren erään puun juurella. Hitaasti Leijonatassu lähti laskeutumaan runkoa alas. Hän astui vahingossa suustaan roikkuville pietaryrtin varsille ja menetti tasapainonsa. Kolli putosi pari hännänmittaa niin, että kuivuneita lehtiä lenteli ilmaan. Maasta käsin yrttien huomaaminen oli haastavampaa. Lopulta hän huomasi jotain keltaista ja säntäsi siihen suuntaan. Kirkassydän lähti eri suuntaan. Leijonatassu löysi muutaman kuivan varren ja alkoi kiskoa niitä irti maasta.
Yhtäkkiä Tihkuviiksen haju lehahti Leijonatassun nenään.
"Leijonatassu, tule äkkiä!" tummanharmaa kolli maukui.
"Mitä nyt?" Leijonatassu ihmetteli.
"Parasta, että näet itse", Tihkuviiksi huohotti ja poimi osan Leijonatassun yrteistä. Leijonatassu noukki loput ja seurasi Tihkuviikseä leiriin.

Suurin osa terveistä kissoista - niistä, jotka eivät olleet partiossa - oli kerääntynyt aukiolle. Siellä oli kummallisen jännittynyt tunnelma.
"Leijonatassu, tunnistatko sinä tätä kissaa?" Tulitähti naukui ja viittoi hännällään kohti muutaman kuivan nokkosen muodostamaa pesää.
Hämmentävä kysymys. Kyseessä oli varmasti joku erakko, sillä aukiolla ei tuntunut minkään klaanin hajua. Johtuiko tämä Leijonatassun erakon verestä? Kävyn hän oli nähnyt joskus pentuna, mutta ei hän muita kulkukissoja tuntenut.
Kolli asteli nokkospuskalle. Siellä makasi pieni kissa, jonka kurainen turkki oli kuivunut harmaanruskeiksi piikeiksi. Hän alkoi nuuhkia kissaa. Mullanhajun alta erottui erakon hajua, pieni leyhähdys jotain hämärästi tuttua ja Leijonatassun yllätykseksi Kastesiiven ja Tuuliklaanin hajua. Oliko tämä kissa tappanut Kastesiiven tai jotain? Veren hajuakin tuntui, tosin se oli lähtöisin kissan takajalasta, joka oli nuoltu puhtaaksi ja kääritty kömpelösti hämähäkin seittiin. Ilmeisesti parantajilla oli kiireitä sairaiden kanssa.
Leijonatassun kuono osui kissan turkkiin. Naaras heräsi ja kääntyi häntä kohti yksi silmä avoinna. Toinen silmä oli ummessa ja sen yläpuolella hämähäkinseitin alta erottui puhdistettua valkeaa karvaa. Hän tuijotti Leijonatassua epäilevästi.
Silloin Leijonatassu huomasi jotain. Naaraan vasemmasta korvasta puuttui iso pala.
*Voisiko se olla... Ei, ole nyt järkevä! Korvavammat ovat yleisiä.*
Hän alkoi nuuskia kissaa tarkemmin.
"Hei, mitä sinä nyt-" naaras aloitti, mutta Leijonatassun pitkät karvat tukkivat hänen suunsa.
Mudan hajun alta löytyi kuin löytyikin tuttu ominaistuoksu.
"Köynnöstassu!" Leijonatassu lähes vinkaisi. "Sinä olet elossa!" Hän lysähti kehräten siskonsa viereen.
*Uskomatonta! Miten?*
"Missä sinä olet ollut?" hän kysyi.
"Öööh... En tiedä..." Köynnöstassu vastasi empien. "Kysy kastesiiveltä, kun hän palaa."
*Hän kuulostaa vaivaantuneelta... Ja miten niin hän ei tiedä?*
Leijonatassusta tuntui pahalta, ettei hän ollut tunnistanut siskoaan heti. Toisaalta, klaanitoveritkaan eivät olleet suoriutuneet tehvästä sen paremmin. Hän alkoi pestä Köynnöstassun mutaista turkkia. Kura maistui hirveältä, mutta se ei haitannut nyt.
Köynnöstassu oli palannut kotiin.

Leijonatassun pestessä siskonsa turkkia, Okakynsi asteli nokkospensaan luokse.
"Kastesiipi taisi olla oikeassa sinusta", hän maukui Köynnöstassulle.
Köynnöstassu kumartui lähemmäs Okakynttä ja viittoi hännällään kohti leijonatassua. "Pitäisikö minun tuntea hänet?" naaras kuiskasi.
"Hän on veljesi", Okakynsi kuiskasi takaisin.
"Jaa... No... Se tuli yllätyksenä", Köynnöstassu mumisi.
Leijonatassu kuunteli kuiskuttelua järkyttyneenä.
*Mitä ihmettä? Onko hän ollut poissa niin kauan, että on unohtanut minut?!*
Köynnöstassu asettui takaisin makuulle veljensä pestäväksi. Leijonatassu jatkoi pesemistä, vaikka ajatukset myllersivät hänen päässään.
*Hän ei muista minua enää...*

//Koetan jatkossa kirjoittaa Liejunalla useammin kuin vuoden välein... :')

Vastaus:

... Ja YP:t yrittävät tarkastaa tarinoita useammin kuin 3kk välein XP

Niin siis asiaan: kiva kuulla Liejunasta ja tämän ajatusmaailmasta etenkin nyt, kun Myrskyklaanissa myllää tarinan myötä ja Köynnöstassukin palasi vihdoin! Olit hyvin kuvaillut, mitä tautiepidemia saa aikaan klaanielämän sujumisen kannalta ja koko ajan odotin, että milloin tuo Kirkassydän leviää, mokoma jääräpää... Ja pentuetovereiden kohtaaminen oli suloinen, Liejuna pesemässä nyt vihdoin Könöstä sieltä mudan alta esiin Köynnöstassuksi. Jännä nähdä miten tämä tästä etenee, kun Köynnöstassu ei muista...

Saat 43 kp tästä tarinasta!

- YP Phi

Nimi: Unikkopentu, Jokiklaani

22.10.2018 20:44
Sää oli viimeaikoina ollut paljon sateisempi kuin yleensä. Se ärsytti Unikkopentua.
"En halua kastua taas märäksi!", pentu mutisi maatessaan emonsa ja veljensä vieressä.
Emo puski Unikkopentua kuonollaan lohduttavasti. Hän sanoi jotakin, mutta Unikkopentu ei kuullut, tai edes jaksanut yrittää kuunnella. Hän vain tuijotti pentutarhan ulkopuolelle, jossa sade hakkasi mutaista maata, rytmikkäästi rummuttaen.
Pari kolme soturia saapuivat leiriin saalista suustaan. He olivat läpimärkiä ja kurassa.
"Äiti," sanoi Unikkopentu vaimeasti, "Miksi tuolla sataa niin paljon?"
Hän kääntyi emoansa kohti, nähdäksensä mitä tämä vastaisi.
"On tullut lehtisateen aika, kultaseni. Se tarkoittaa sitä, että puut varisuttavat lehtensä kylmiä kuita varten. Usein myös sataa paljon."
Unikkopentu nyökkäsi mietteliäänä. Kaikki tämä sade ja tuuli ja lehdettömät puut saivat hänet kovin uniseksi.
Unikkopentu katsoi ulos vielä kerran, ja käpertyi sitten emonsa lämpöön.

Hän heräsi kun joku tökki häntä. Avattuaan silmänsä Unikkopentu huomasi sen olevan veljensä. Nuori kolli irvisti ja osoitti ulos. Sade oli lakannut, ainakin toistaiseksi!
"Mennään!"
Alkoi hurja ajojahti kahden pennun välillä. Pienempänä Unikkopentu jäi jälkeen ja jahtasi veljeään ympäri leiriä, pujotellen ja hyppien vesilätäköiden yli.
Maa oli kuitenkin liukas, ja äkkiä Unikkopentu tunsi jalkojensa liusuvan pois alta, ja seuraavassa hetkessä hän lensi kuono edellä mutalätäkköön.
Hänen veljensä kääntyi katsomaan, kun huomasi että Unikkopentu oli jäänyt jälkeen.
Piskuinen naaras sylki mutaa ulos suustaan ja rääkyi kovaan ääneen. Hän ei edes ymmärtänyt olevansa vatsaa myöten syvässä kuralätäkössä.
"Unikkopentu! Oletko kunnossa?" tämän veli huudahti huolestuneena, ja ryntäsi toisen luokse. Hän nappasi Unikkopennun niskavillat leukojensa väliin, ja kiskoi kaikilla pentuvoimillaan, jota hänellä oli!
Unikkopentu rämpi ylös mutakuopasta, ja ravisteli itseään saadakseen lian pois itsestään.
"Yäk!!"
Pentujen emo oli tapahtumien lomassa pyrähtänyt paikalle, ja hänen kasvojaan peitti huolestunut ilme. Hän nappasi punaisen pennun viereensä, ja alkoi samantien nuolla tämän päälakea puhtaaksi, mumisten jotain Unikkopennun uskomattomasta huolimattomuudesta.
Unikkopentu rimpuili emonsa otteessa, ynisten surkeasti. Kerrankin sade lakkasi, ja hänen täytyi kaatua johonkin tyhmään lammikkoon täynnä likaista, haisevaa mutaa, jonka peitossa hän nyt itsekin oli!
Mutta hänen emonsa ansiosta punainen turkki tuli hiljalleen jälleen esiin likaisenruskean kuran alta.
"Voi kultaseni, onhan kaikki hyvin? Eikai sattunut kovasti?"
Unikkopentu pudisteli päätään.
"Olen kunnossa! Hampaiden väliin jäi vain mutaa..."
Niin tosiaan jäi, ja se maistui aivan hirvittävältä. Unikkopennun veli pidätteli vahingoniloista nauruaan. Emo katsoi toruvasti toista pentuaan kohti.
"Siinäs naurat! Onneksi ei käynyt pahemmin!"
Miten olisi muka voinut käydä pahemmin? Se oli vain mutalätäkkö. Ällöähän se oli, muttei mitenkään vaarallista!
Unikkopentu tuijotti veljeään tiiviisti silmiin. Tämä tuijotti takaisin. He molemmat ajattelivat samaa asiaa.
Unikkopentu loikkasi emonsa kintuista veljensä kimppuun, nauraen ilkikurisesti.
Emo huokaisi helpottuneena. Terve pentu leikkii!
//
ekaa stooria, joo. jäi vähän lyhyeksi, mitä ne pennut muuta nyt tekee ku leikkii ja nukkuu
toivottavasti oli kiva lukea!!!!!

Vastaus:

Ensinnäkin: pahoittelut aivan överipitkäksi venyneestä tarkistusajasta! Toivottavasti vielä olet innostunut jatkamaan ropettamista täällä.

Sitten: Oli tosiaan kiva lukea! Suloinen pentutarina ja tosi uskottavasti pienen pennun näkökulmasta kerrottu! Hyvää ja sujuvaa tekstiä, parit kirjoitusvirheet vain bongasin, jotka luultavasti olivat satunnaisia erheitä ennemmin kuin tietämättömyyttä. Esim. tässä ei tarvita lainausmerkkien jälkeen pilkkua:
"En halua kastua taas märäksi!", pentu ...

Jään odottamaan innolla lisää Unikkopennun seikkailuja!

Saat tästä 12 kp

- YP Phi

Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani

15.10.2018 17:41
Kastesiipi kompuroi metsässä tukien ontuvaa Köynnöstassua. Samalla hopeanharmaa naaras katseli ympärillä kohoavia puita, jotka huojuivat hiljaisessa tuulessa. Hän oli kotona. Myrskyklaanin reviiri siinsi hänen ympärillään tuttuna ja turvallisena, ja jossain sen ytimessä odotti leiri täynnä Kastesiivelle rakkaita klaanitovereita. Kastesiipi ei kuitenkaan pystynyt tuntemaan samanlaista iloa kotiinpaluustaan kuin oli kuvitellut kokevansa. Naaras ei tuntenut itseään onnelliseksi. Sen sijaan hän pelkäsi.
Kastesiipi vilkaisi sivusilmällä vieressään konkkaavaan Köynnöstassuun. Oppilas katseli ympärillään kasvavaa metsää kuin vieraan klaanin reviiriä. Nuoremman kissan silmissä ei hehkunut intoa tämän nähdessä pitkästä aikaa klaaninsa reviirin. Se vihlaisi Kastesiiven sisintä. Hän oli odottanut kovasti näkevänsä Könöksen ilmeen tämän astuessa taas tutulle reviirille. Hän ei ollut odottanut ilmeen olevan epäluuloinen ja varautunut.
Kastesiipi oli jo ehtinyt tuntea voitonriemua Könöksen kotiin tuomisesta, ennen kuin oppilas oli pudonnut Kuulammella ja hautautunut multakasaan. Kastesiipi muisti sisällään raivonneen pakokauhun, kun hän ja Heinäpilvi olivat kaivaneet Köynnöstassua esiin. Nähdessään oppilaan olevan elossa, hänen sisälleen oli hyökynyt helpotus. Helpotus oli kuitenkin haihtunut heti, kun Könös ei ollut tunnistanut heitä. Oppilaalle oli tapahtunut jotain, mutta Kastesiipi ei pystynyt ymmärtämään, mitä. Hän ei halunnut ymmärtää. Hän tiesi vain sen, että Köynnöstassu pitäisi saada Vaahtokukan luo mahdollisimman nopeasti.
Kastesiipi vilkaisi taakseen. Hän ei ollut ehtinyt olla Heinäpilvestä erossa vielä kauaakaan, mutta hän kaipasi kollia jo nyt. Ajatus siitä, että Heinäpilvi päättäisi jäädä Tuuliklaaniin, oli musertava, mutta hän ymmärsi, kuinka hankala päätös se Heinäpilvelle oli. Päättipä kolli mitä hyvänsä, Kastesiipi halusi tukea tätä päätökessään. Se, pystyisikö hän siihen hetken koittaessa, oli tyystin eri asia.
Kastesiipi ei olisi halunnut olla yksin sellaisena hetkenä. Olihan hänellä Köynnöstassu, mutta oppilas ei tuntunut edes muistavan Kastesiipeä. Hopeanharmaa soturi joutuisi selittämään Tulitähdelle yksin, missä oli ollut, sillä Könös pitäisi viedä parantajan pesään niin pian kuin suinkin. Hän joutuisi selittämään, mitä Köynnöstassulle oli tapahtunut, ja mahdollisesti vielä senkin, kuka oli Heinäpilvi. Toisaalta Kastesiiven teki mieli kääntyä kannoillaan ja palata takaisin Sumun ja Pisaran luo. Hän voisi jättää taakseen sen taakan, jonka oli harteilleen tämän matkan aikana kerännyt. Yhdessä pentuetoverukset voisivat matkata yhdessä Jään ja Hopean pesälle, ja Kastesiipi saisi nähdä vanhempansa ensimmäisen kerran moneen vuodenaikaan.
*Mutta minä kuulun tänne*, Kastesiipi muistutti itseään ja työnsi ajatuksen takaisin palaamisesta pois. *Ainakin luulen niin.*
Kastesiiven sydän alkoi lyödä kahta kovempaa, kun leirin suuaukko tuli näkyyviin. Naaras sulki silmänsä ja raotti suutaan tunteakseen taas tutut hajut kitalaessaan. Mutta tutut tuoksut olivat peittyneet johonkin vieraaseen, kitkerään hajuun. Kastesiiven mieleen vyöryi muisto kuolleesta Kuurapennusta. Soturin silmät rävähtivät auki.
”Ei kai...” Naaraan ääni oli tuskin kuiskausta kovempi. Kastesiipi unohti tykkänään vieressään konkkaavan Köynnöstassun. Hän pyrähti juoksuun ja sukelsi leiriin johtavaan tunneliin. Kastesiipi puoliksi juoksi, puoliksi liukui aukiolle ja jäi paikoilleen ympärilleen tuijottaen.
Kaikki ei ollut kunnossa. Kuka tahansa näki sen. Leiri ei ollut yhtä eloisa kuin ennen. Ei yhtä vilkas eikä iloinen. Klaanivanhimmat eivät olleet ottamassa aurinkoa, pennut eivät olleet leikkimässä, ei oppilaita harjoittelemassa taisteluliikkeitä tai edes sotureita vaihtamassa kieliä. Aukio oli lähes autio. Ainoastaan Okakynsi ja Tihkuviiksi seisoskelivat tuoresaaliskasan luona etsien sen rippeistä jotain syötäväksi kelpaavaa.
”Okakynsi? Tihkuviiksi?” Kastesiiven ääni oli pahoista aavistuksista tukahtunut, mutta se kantautui silti sotureiden korviin. Kollit kääntyivät, ja heidän silmänsä suurenivat.
”Kastesiipi? Olet palannut.” Tihkuviiksen ääni ei kuulostanut kovinkaan iloiselta. Se oli lähinnä väsynyt huokaus. Kastesiipi mittaili sotureita katseellaan. Molemmat olivat voipuneen näköisiä. Heidän turkkinsa olivat sotkuiset ja kiillottomat, kuin he eivät olisi sukineet niitä ainakin kuuhun.
”Missä… Missä kaikki ovat?” Kastesiipi kysyi piipittävällä äänellä tassuttaen varovasti sotureiden luokse. Hän moitti itseään siitä, että kuulosti säälittävältä pennulta, mutta hänellä ei ollut enää rohkeutta puhua normaalisti. Klaanille oli tapahtunut jotain, eikä Kastesiipi ollut ollut sitä tukemassa, kun se olisi häntä tarvinnut.
”Lukkikoipi, Leppälehvä, Pilvihäntä ja Kuisketassu ovat metsästämässä, Vatukkakynsi, Saniaisturkki, Sulkatassu sekä Oravaliito rajapartiossa ja Kirkassydän Punatassun ja Leijonatassun kanssa etsimässä yrttejä Vaahtokukalle”, Okakynsi kertoi. ”Loput ovat nukkumassa väsyneinä partioista.”
”Koko muu klaani?” Kastesiipi kysyi. Hän aisti Okakynnen ja Tihkuviiksen jättävän jotain kertomatta. Todisteeksi siitä soturit vaihtoivat levottomina katseita.
”No… Ei nyt ihan”, Tihkuviiksi takelteli. ”Moni on parantajan pesässä. Sairaana. Vakavasti sairaana.”
Kastesiipi avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään. Hän oli kyllä osannut odottaa, että klaanissa olisi jokin tauti notkosta hyökyneen sairauden hajun perusteella. Naaras oli kuitenkin silti järkyttynyt. Kuinka moni oli sairaana? Ja… ei kai kukaan vain ollut kuollut?
Tuntui kuin Kastesiiven sisin olisi ollut jään peitossa. Hyytävä tunne levisi koko kehoon, puristaen erityisesti rinnassa, jossa kamppailivat pakokauhu ja uteliaisuus. Lopulta naaraan päähän jäi vain yksi ajatus: Missä hän oli ollut, kun klaani oli häntä tarvinnut?
”Valkopentu kuoli jokin aika sitten”, Tihkuviiksi jatkoi, kun ei saanut Kastesiiveltä sanallista vastausta. ”Leoparditassu ja Aamutassu myös. Pörröpentu ja Hallapentu menehtyivät yöllä muutama auringonnousu taaksepäin.”
Kastesiiven kurkusta pääsi inahdus. Niinkö moni oli kuollut? Pörröpentu ja Hallapentukin? Miten Savupuro kesti jokaisen pentunsa menettämisen? Eihän Kuurapennun kuolemasta ollut kovinkaan kauaa! Kastesiipi muisti, että Köynnöstassu oli kadonnut Kuurapennun kuoleman jälkeen. Nyt oppilaan palatessa loput Savupuron pennuista olivat juuri kuolleet.
Kastesiiven sisällä oli kolkko tunne.
”Moni muukin oppilas on sairaana”, Okakynsi kertoi voimattomalla äänellä. ”Väretassu, Vinhatassu, Närhitassu, Kultatassu, Haukkatassu ja...” Okakynsi ei jatkanut. Hän käänsi katseensa Tihkuviikseen, kuin pyytäen tätä jatkamaan puolestaan. Tummanharmaa kolli tuijotteli kuitenkin käpäliinsä.
”Älkää vain sanoko, että… Routatassu...” Kastesiipi ei kyennyt jatkamaan. Hänen äänensä olisi kuitenkin vain heikkoa piipitystä. Okakynsi nyökkäsi merkiksi siitä, että Kastesiiven arvaus oli oikeassa. Naaras tunsi, kuinka maailma luhistui hänen ympäriltään. Kylmäväristys kulki soturin halki, kun hän tuijotti eteensä silmät kauhusta ammollaan.
Hän ei voinut syyttää kuin itseään. Kaikki oli hänen vikaansa. Hän oli hylännyt klaaninsa toistamiseen, laiminlyönyt Routatassun koulutuksen. Ja nyt kun hän palasi, Routatassu kamppaili tappavaa tautia vastaan.
”Myös Tiikerimyrsky on sairastunut”, Okakynsi maukaisi vaisusti, surumielinen katse tassuihin suunnattuna.
Kastesiipi laski päänsä ja puristi silmänsä kiinni. Hän tärisi, mutta ei kylmästä, vaan surusta. Surusta ja mittaamattomasta syyllisyydentunnosta. Hän oli ollut poissa juuri silloin, kun klaani olisi häntä eniten tarvinnut. Hän ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi.
”Tuota… Kastesiipi?” varovainen ääni kuului Kastesiiven takaa. ”Mikä tämä paikka on?”
Vasta silloin Kastesiipi muisti Köynnöstassun. Soturi avasi kosteat silmänsä ja kääntyi oppilaan puoleen. Könös katseli notkoa epävarmana, ja Kastesiipi tunsi sisällään ammottavan aukon suurentuvan entisestään.
Okakynsi ja Tihkuviiksi jännittyivät. Okakynsi pörhisti karvansa, ja Tihkuviiksi työnsi kyntensä esiin. Olisi voinut luulla kenen tahansa huomaavan, ettei multaisesta ja ontuvasta Könöksestä olisi mitään vaaraa. Klaania riepotellut tauti oli kuitenkin saanut kissojen hermot kireälle. Ne, jotka eivät olleet sairauden armoilla, olivat uupuneita ja nälkiintyneitä. Kun voimat puolustautumiseen vähenivät, kissat olivat entistä valppaampia vaarojen suhteen.
”Kuka tuon on? Miksi toit vieraan kissan leiriin?” Okakynsi tivasi Kastesiiveltä.
Kastesiipi tuijotti soturia uskomatta korviaan. ”Etkö sinä tunnista häntä?”
Soturi tutkiskeli Könöstä hetken katseellaan. Ontuvaa ja varautunutta nuorta kissaa, jonka turkista roikkui multakokkareita ja jonka tuoksu muistutti erakon hajua. Oli se yhä selvä metsä tuoksu – osin maanhajuun peittynyt tosin –, mutta Myrskyklaanin ominaistuoksu oli haalistunut kuluneiden kuiden aikana. Okakynsi pudisti päätään epävarmana. ”En. Pitäisikö minun?”
”Hyvä Tähtiklaani, Okakynsi!” Kastesiipi henkäisi. ”Hän on sinun oppilaasi!”
Okakynnen silmät pyöristyivät entistäkin suuremmiksi. Enää hän ei tuijottanut Könöstä kuin toisen klaanin kissaa, vaan kuin Tähtiklaanin jäsentä. Tihkuviiksi oli yhtä järkyttynyt. Samoin Kastesiipi, mutta toisin kuin vanhemmat soturit, hän oli järkyttynyt siitä, ettei mestari tunnistanut oppilastaan.
”Köynnöstassu?” Okakynsi kuiskasi. ”Ei… Mahdotonta! Hän on kuollut! Pidimme jo valvojaisetkin!”
Kastesiipi ei sanonut mitään. Hän katsoi mullan ja mudan peittämää Köynnöstassua, joka seisoi paikoillaan yksi tassu ilmassa ja toinen silmä kiinni puristettuna. Klaanitoverit eivät tunnistaneet Köynnöstassua. Olisihan hänen pitänyt arvata. Köynnöstassu oli ollut liian kauan poissa. Multa peitti oppilaan tutun turkin ja hajukin oli muuttunut vieraaksi. Köynnöstassu ei haissut klaanikissalta. Hän haisi erakolta.
Köynnöstassu itse ei juuri auttanut asiaa tuijottamalla Okakynttä epäluuloisena. ”Tunnemmeko me?”
Okakynsi pudisti epäröivänä päätään. Tihkuviiksi puolestaan nojautui lähemmäs Kastesiipeä ja supatti tämän korvaan: ”Oletko varma, että hän on Köynnöstassu?”
”Tietenkin olen!” Kastesiipi kivahti niin kovaa, että Tihkuviiksi melkein pompahti säikähdyksestä. ”Hän vain… Hänelle sattui pieni… onnettomuus.”
Kastesiipi kertoi vanhemmille sotureille, mitä Kuulammella oli tapahtunut. Okakynsi ja Tihkuviiksi kuuntelivat vaisuina. Hopeanharmaa naaras yritti tulkita heidän ilmeitään siinä onnistumatta. Kastesiiven lopetettua Okakynsi ja Tihkuviiksi katsoivat toisiaan. Kastesiipi ei tiennyt, olivatko he uskoneet hänen tarinansa vai eivät. Kesti hetken ennen kuin kukaan sanoi mitään.
”Vaahtokukalla ja Mehiläistassulla on kiireitä sairauden takia”, Tihkuviiksi maukaisi lopulta. ”En ole varma, ehtivätkö he hoitaa vielä Köynnöstassuakin. Lisäksi sairaus voi tarttua Köynnöstassuun, jos hän menee parantajan pesään.”
”Hänet täytyy tutkia”, Kastesiipi intti. Naaraan sisällä velloi epätoivo, mutta hän ei antaisi periksi. Kastesiiven vieressä seisova kissa oli Köynnöstassu – muisti oppilas sitä tai ei – ja Köynnöstassu tarvitsi parantajan apua. Apua Könös tulisi siis myös saamaan.
”Kastesiipi? Voi hyvä Tähtiklaani...” Kastesiipi käännähti kuullessaan Leppälehvän äänen. Kilpikonnakuvioinen naaras seisoi leirin suuaukolla saalistamansa orava jalkoihinsa pudonneena. Leiriin saapuivat myös muut metsästyspartion jäsenet: Lukkikoipi, Pilvihäntä ja Kuisketassu, jotka hekin näyttivät yllättyneiltä. Kastesiipi tervehti heitä hännänheilautuksella.
”Sinä olet tullut takaisin”, Leppälehvä maukaisi hiljaa. Naarassoturi pudisteli päätään kuin ei olisi uskonut silmiään. ”Olit niin kauan poissa… Luulin jo, että olit… Olit… Senkin ketunmielinen hiirenaivo! Mitä ihmettä sinä ajattelit, kun viivyit niin kauan?”
Kastesiiven sisältä alkoi kummuta kehräys, kun hän näki taas parhaan ystävänsä. Olkoonkin, että Leppälehvä näytti siltä kuin olisi halunnut paiskata oravansa päin Kastesiiven naamaa ja repiä sitten tältä korvat päästä.
”Mukava nähdä sinuakin, Leppälehvä”, Kastesiipi naukui silmät naurusta tuikkien. Muita ei kuitenkaan naurattanut. Kastesiivenkin hymy hyytyi, kun hän näki klaanitoveriensa synkät ilmeet. Hän huokaisi. ”Olen pahoillani, kun lähdin taas. Mutta minä voin kyllä selitää! Katsokaas-”
”Me tiedämme jo, missä sinä olit, Kastesiipi.” Tulitähti loikki alas suurtasanteelta ja liittyi muiden myrskyklaanilaisten joukkoon aukiolle. Päällikkö näytti terveeltä, mutta hänen silmiään varjosti väsymys. Hänen askeleensa olivat uupuneita, kun hän tassutti muiden joukkoon ja istahti maahan. Musta naaras veti raidallisen häntänsä tassujensa ympäri. ”Leppälehvä kertoi, minne olit lähtenyt ja miksi.”
Kastesiipi tuijotti Tulitähteä sanattomana. Soturi vilkaisi Leppälehvään, joka seisoi kauempana kylki kiinni Lukkikoiven kyljessä. Kastesiipi ei tiennyt, mitä ajatella. Leppälehvä oli luvannut olla kertomatta klaanille.
”Älä ole hänelle vihainen, Kastesiipi”, Tulitähti kehotti. ”Hän teki oikein kertoessaan meille. Olisi tosin ollut parempi, jos olisit kertonut itse. Klaanikissan elämä ei ole vain sitä, että klaanin pitää luottaa sinuun. Sinun täytyy myös luottaa klaaniin.”
Juuri sillä hetkellä Kastesiipi ei olisi kaivannut Tulitähden elämänneuvoja. Naaras jätti kuitenkin kärkevän lausahduksen sanomatta. Ei ehkä olisi järkevää koetella klaanin hermoja nyt. Ehkä.
”Saanko siis palata klaaniin?” Kastesiipi kysyi varovasti. Hän ei ollut varma, halusiko kuulla vastausta. Jos se olisi kieltävä, hän jättäisi vastauksen mieluummin kuulematta. Toisaalta… Miksi klaani antaisi hänelle vielä kolmatta mahdollisuutta? Klaani oli elänyt vaarallisen sairauden armoilla, ja sen sijaan, että Kastesiipi olisi ollut auttamassa, hän oli etsinyt pentuetovereitaan.
”Haluatko sinä palata?” Tulitähden kysymys yllätti Kastesiiven. Kysymys oli kuitenkin vilpitön. Päällikkö kohotti kulmiaan jatkaessaan: ”Onko Myrskyklaani sinulle oikea paikka, jos jalkasi johdattavat sinut kerta toisensa jälkeen jonnekin muualle?”
Kastesiipi ei vastannut. Hän ei osannut vastata. Tulitähti oli oikeassa. Mitä jos Kastesiiven kohtalo olikin jossain muualla? Kastesiipi laski katseensa tassuihinsa. Tuuli havisutti puiden kellastuneita lehtiä leirin ulkopuolella. Leiriin pudonneet lehdet nousivat kieppuen ilmaan ja laskeutuivat sitten takaisin maahan tuulen laantuessa. Parantajan pesästä kuului vaimeaa vaikerrusta.
’Sinä vaarannat kaiken.’ Aaltokukan sanoista oli kulunut jo kauan, ja nyt Kastesiipi vihdoin ymmärsi ne. Ainakin hän uskoi ymmärtävänsä. Kastesiipi oli lähtenyt etsimään Sumua. Hän oli ottanut Heinäpilven mukaansa, antanut tämän jättää klaaninsa ja perheensä, jotka olivat olleet Heinäpilvelle rakkaampia, mitä Kastesiipi oli osannut kuvitellakaan. He olivat matkanneet keskellä talven kylmiä pakkasia pitkän matkan. Ei ollut ollut ollenkaan varmaa, että he olisivat selvinneet siitä. Varinkin, kun Kyy niminen erakko vaani heidän päämääränsä lähettyvillä. Vaikka Kastesiipi ja Heinäpilvi eivät olleet nähneet Kyystä vilaustakaan, olisi kohtaaminen voinut olla kohtalokas, jos kerran Sumu, Pisara ja Köynnöstassukin olivat selvinneet erakosta vain nipin napin.
Sitten oli ollut vielä paluumatka. Köynnöstassu oli satuttanut itsensä Kuulammella ja menettänyt muistinsa. Eikä Heinäpilvikään päässyt helpolla joutuessaan nyt valita Kastesiiven ja perheensä välillä.
Ja nyt Kastesiivelle selvisi, että Myrskyklaani kamppaili vaarallista sairautta vastaan, joka näytti vievän voimat koko klaanilta. Kastesiiven olisi ollut kuulunut olla auttamassa klaaniaan. Metsästämässä, partioimassa ja etsimässä yrttejä sairaiden avuksi. Mutta hän oli ollut etsimässä pentuetovereitaan. Ihan niin kuin siitä olisi muka ollut apua kennellekään muulle, kuin hänelle itselleen.
Kastesiipi ei ollut koskaan pitänyt omia valintojaan mitenkään merkittävinä. Hän oli aina ajatellut, että ne vaikuttivat vain häneen, eivät kehenkään muuhun. Näemmä hän oli ollut pahemman kerran väärässä. Hän oli yrittänyt selvittää oman elämänsä solmuja onnistuen samalla sotkemaan toisten elämät entistä pahempiin solmuihin.
”Anteeksi”, Kastesiipi sanoi kohottaen katseensa. Hän ei osoittanut sanojaan enää pelkästään Tulitähdelle, vaan koko klaanille. Hopeinen naaras tunsi itsensä pienemmäksi kuin koskaan. Eikä hän ollut koskaan ollut yhtä pahoilaan kuin nyt. Kastesiipi olisi halunnut huutaa anteeksipyyntönsä kohti pilviä, jotta pystyisi näyttämään edes hiukan paremmin, kuinka pahoillaan oli. Mutta hän ei uskonut pystyvänsä huutamaan. Hän oli vain pieni ja heikko pentu, joka oli luullut olevansa oikeassa.
”Sinä siis…” Tihkuviiksi aloitti hiljaisella äänellä. ”Sinä lähdet?”
Kastesiipi katsoi soturiin hämmentyneenä, muistamatta ensin kysymystä, jonka Tulitähti oli hänelle hetkeä aiemmin esittänyt.
”En”, Kastesiipi vastasi. Hän yritti pitää näkökenttänsä terävänä, mutta kyyneleet pyrkivät sumentamaan sen. ”En. Minä en lähde enää koskaan. Klaani on minun perheeni. Enkä minä jätä perhettäni. En enää.”
Klaanitoverit katsoivat häneen osa helpottuneena, osa vain hyväksyvästi nyökäten. Kastesiipi tunsi pienen omatunnon pistoksen, koska tiesi, ettei koskaan voisi unohtaa oikeaa perhettään ja kaipuutaan tämän luokse. Tästä lähin hän olisi kuitenkin uskollinen Myrskyklaanille. Hän oli soturi. Myrskyklaanin soturi. Eikä hän enää koskaan riskeeraisi sitä.
”Öh… Kastesiipi? Keitä nämä kissat ovat?”
*Hyvä Tähtiklaani, meinasin taas unohtaa Könöksen!*
Kastesiipi kääntyi oppilaan puoleen ja laski häntänsä rauhoittavasti tämän lavalle. ”Älä huoli. He ovat klaanitovereitasi. Muistatko? Leppälehvä, Pilvihäntä, Okakynsi… Kai sinä Okakynnen muistat? Mestarisi? Ja tuo vaaleanharmaa naaras tuolla on niitä uusia oppilaita, joista kerroin. Hän on sinun pesätoverisi nyt.”
”Kuka tuo on?” Lukkikoipi kysyi Kastesiiveltä ja nyökkäsi kohti multaista Köynnöstassua. ”Joku perheenjäsenesi, vai? Yhdennäköisyyttä nimittäin riittää.”
”Lukkikoipi!” Leppälehvä sihahti ja läimäisi tätä hännällään. Kastesiipi ei kuitenkaan loukkaantunut. Lukkikoivella täytyi olla rankkaa menetettyään oppilaansa Leoparditassun. Oli ihan järkeen käyvää, että hän oli näreissään Kastesiivelle, joka ei ollut ollut auttamassa klaania selviämään sairaudesta.
Kastesiipi antoi tutun, ilkikurisen hymyn ilmestyä suupieleensä.
”Perheenjäsenenipä hyvinkin”, Kastesiipi naukaisi. ”Kuten jokainen myrskyklaanilainen. Toivottakaapa Köynnöstassu tervetulleeksi takaisin kotiin.”
Kissojen ylle laskeutui järkyttynyt hiljaisuus. Kaikki toljottivat Könöstä kuin tämä olisi ollut siivet omaava jänis. Klaanitovereiden ilmeet harmittivat Kastesiipeä. Eivätkö he oikeasti tunnistaneet oppilasta? Olivatko he oikeasti uskoneet, ettei nuori naaras enää ikinä palaisi klaaninsa luo?
”Köynnöstassu?” Pilvihäntä maukui silmät suurina. ”Oletko sinä tosiaan Köynnöstassu?”
Kirjava oppilas luimisti korviaan keltaiset silmät epävarmasti välkähtäen. ”K-kyllä kai...”
”Kai?” Lukkikoipi toisti ja käänsi katseensa haastavasti Kastesiipeen. ”Jos hän olisi Köynnöstassu, hän kyllä tietäisi sen itse.”
Kastesiipi työni kyntensä esiin ja painoi ne syvälle maahan. Klaanin oli pakko luottaa häneen ja uskoa, että heidän edessään seisova kissa oli Köynnöstassu. Mitä Kastesiipi tekisi, jos klaani ei suostuisi uskomaan häntä? Pitäisikö hänen viedä Könös takaisin isänsä luo? Miten ontuva kissa muka selviäisi matkasta?
”Rauhoitu nyt, Lukkikoipi”, Okakynsi kehotti. Hänen äänensä oli tyyni, mutta Kastesiipi erotti epävarmuuden hänen katseestaan. Okakynsi ei ollut vielä itsekään varma, oliko hänen edessään oleva kissa Köynnöstassu vai ei. Kolli ei kuitenkaan paljastanut epäilyksiään. Kastesiipi oli iloinen, että Okakynsi näytti luottavan häneen. Tai ehkä soturi vain halusi auttaa loukkaantunutta nuorukaista. ”Kastesiipi kertoi minulle ja Tihkuviikselle, että Köynnöstassu putosi laskeutuessaan jyrkännettä. Hän kai löi päänsä ja menetti muistinsa.”
”Hän tarvitsee parantajan apua”, Kastesiipi vahvisti. ”Hän loukkasi myös jalkansa.”
Kissat vilkuilivat epävarmoina toisiinsa, mutta muutama alkoi nyökkäillä. Kai he luottivat Köynnöstassun mestarin sanoihin. Ja olihan Okakynsi muutenkin kokenut ja kunnioitettu soturi.
Kastesiipi loi Okakynteen merkitsevän katseen. Okakynsi epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Minä käyn kertomassa Vaahtokukalle”, kullanruskea kolli maukaisi. ”Ehkä hänellä tai Mehiläistassulla on edes jommallakummalla aikaa tutkia Köynnöstassu.”
Ennen lähtöään Okakynsi vilkaisi vielä kerran epävarmana Könökseen, joka katsoi varautuneena takaisin. Kastesiiven sydäntä kivisti ajatus, ettei kumpikaan heistä kahdesta ollut varma, kuka toinen oli.
Okakynnen lähdettyä Tihkuviiksi avasi suunsa: ”Leijonatassulle pitäisi kertoa. Hän varmasti tunnistaisi Köynnöstassun.”
Kukaan ei tarjoutunut innokaana etsimään oppilasta. Joka ikinen kissa klaanissa tiesi, kuinka murtunut Leijonatassu oli ollut sisarensa katoamisen jälkeen. Nyt Könös oli palannut takaisin, mutta erittäin huonossa kunnossa. Ja ennen kaikkea muistinsa menettäneenä. Kastesiipi ei osannut kuvitellakaan Leijonatassun järkytystä, kun hän tapaisi kadoksissa olleen pentuetoverinsa. Mitä jos Könös ei tunnistaisi häntäkään?
”Ehkä sinä, Kastesiipi, voisit mennä?” Tulitähti ehdotti kääntäen vihreät silmänsä jälleen hopeiseen naaraaseen. ”Sinä toit hänet takaisin. Osaisit kertoa Köynnöstassun tilasta parhaiten.”
Kastesiipi tunsi kurkussaan kitkerän palan, joka ei suostunut lähtemään nielaisemalla. Hän ymmärsi päällikkönsä pointin, mutta hän ei siltikään halunnut tehdä sitä. Ongelma ei ollut pelkästään Leijonatassun järkytys, vaan myös Heinäpilvi. Aurinko oli näet jo vaipumassa puiden taakse. Mutta miten ihmeessä, hän kertoisi klaanille Heinäpilvestä?
”Minä en voi”, Kastesiipi maukaisi. ”Katsos kun… En lähtenyt matkaani yksin.”
Kastesiipi katsoi Tulitähteä silmiin, yritti tulkita tämän katsetta, mutta joutui pettymään. Siispä hän tyytyi jatkamaan kertomustaan: ”Eräs kissa, Heinäpilvi, matkasi kanssani perille asti ja toi kanssani Köynnöstassun takaisin kotiin. Ilman häntä… Ilman Heinäpilveä tuskin kumpikaan meistä, Köynnöstassusta ja minusta, olisi nyt takaisin klaanissa.”
Kastesiipi odotti syytöksiä ja soturilaista muistuttelua, mutta kukaan ei sanonut mitään – ei edes Lukkikoipi. Se kuitenkin vain vahvisti Kastesiiven pelkoa. Miten klaanitoverit reagoisivat hänen rakkauteensa Heinäpilveä kohtaan? Olisiko hän enää yhtä tervetullut klaaniin? Ja mitä jos Heinäpilvi valitsisi jäädä perheensä luo? Kastesiipi jäisi tyystin yksin.
Toisaalta Kastesiiven ei tarvitsisi kertoa Heinäpilvestä – eihän kolli välttämättä edes muuttaisi Kastesiiven luo Myrskyklaaniin. Jos niin kävisi, Kastesiipi vaarantaisi nyt tyystin turhaan asemansa klaanissa. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä perääntyä.
”Heinäpilvi lähti tapaamaan perhettään Tuuliklaaniin. Sovimme tapaavamme rajalla auringon laskiessa”, hopeinen naaras tunnusti. ”Minun täytyy mennä rajalle tapaamaan häntä.”
Kastesiipi piti sinivihreiden silmiensä katseen Tulitähdessä. Hän ei tiennyt, mitä odotti. Lupaa lähteä? Moitteita siitä, että hän oli rakastunut tuuliklaanilaiseen? Vihaisia huutoja? Vain yhden asian Kastesiipi tiesi varmaksi: Sanoivat klaanitoverit mitä hyvänsä, hän lähtisi silti tapaamaan Heinäpilveä.
”Olisihan se pitänyt arvata”, Lukkikoipi tuhahti kauempana. ”Tietenkin Kastesiipi löytää itselleen kumppanin sieltä, mistä soturilaki ei salli sen löytyvän.”
Kastesiipi käänsi päätään kohti Lukkikoipea ja tämän vieressä seisovaa Leppälehvää. Lukkikoipi näytti halveksivalta, kuten hän oli odottanutkin. Leppälehvä piti kuitenkin naamansa ilmeettömänä. Hän tyytyi lausumaan vain hiljaisen, pettyneen kuiskauksen, joka ei nostanut Kastesiiven mielialaa: ”Niin. Olisihan se pitänyt arvata.”
*Minä rakastan Heinäpilveä, hyväksyitte sitä tai ette!* Kastesiipi huusi mielessään. Uhmakkuus nosti päätään hänen sisimmässään. Hän ei enää jaksanut klaanitovereitaan. Metsä oli jo alkanut hämärtyä, ja raidallisen soturin mielessä oli tilaa enää ainoastaan Heinäpilvelle.
Kastesiipi pinkaisi juoksuun. Hän työntyi klaanitoveriensa ohi välittämättä hämmästyneistä älähdyksistä ja loikki tunnelin kautta ulos metsään. Hän kuuli Leppälehvän huutavan hänen nimeään, muttei pysähtynyt. Kylmä puhuri pörrötti naaraan hopeista turkkia hänen pinkoessaan eteenpäin kohti Tuuliklaanin puoleista rajaa. Ilta oli viileä. Kastesiiven hengitys nousi ilmaan valkeana höyrynä, joka jäi leijumaan juoksevan myrskyklaanilaisen taakse, kunnes haihtui ilmaan.
Kellastuneet lehdet rapisivat hauraina Kastesiiven askelten alla, ja lisää ruskan väreissä loistavia lehtiä leijaili tuulen puhaltaessa maahan. Lehtisade oli tosiaan alkanut. Kasvit olivat alkaneet lakastua ja painua maahan kirjavien lehtien sekaan. Kaiken viimeistelivät usvakiehkurat, jotka nousivat auringon laskiessa, ja ilman viiletessä entisestään.
Kastesiiven tassut lipsuivat lehtimatolla, kun hän hidasti juoksunsa reippaaksi hölkäksi ja lopulta kävelyksi. Hän oli saapunut sille pienelle joelle, joka toimi Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajana. Joki kimmelsi kirkkaana laskevan auringon punaisessa valossa. Se oli kuin liekkien muodostama jana kahden klaanin välissä muistuttamassa siitä, miten klaanikissojen täytyi aina pysyä uskollisena vain oman klaaninsa väelle.
”Anteeksi vain, mutta minä en anna soturilain rajoittaa minua”, Kastesiipi mutisi sinivihreät silmät hämärässä kiiluen. Hän tiesi, kuinka tärkeä soturilaki oli ja kyllä hän sitä tietyssä määrin arvostikin. Hopeinen naaras pitäisikin soturilain aina mielessään neuvovina sanoina, muttei antaisi sen ikinä saamaan häntä kääntämään selkäänsä sille, joka hänen itsensä mielestä oli oikein. Tai sille, jota hän rakasti.
Kastesiipi näki Heinäpilven joen toisella puolella odottamassa perheensä ympäröimänä. Naaras tunsi sisällään pienen surunpistoksen. Kaikesta huolimatta Heinäpilvi oli Kastesiiven mielestä onnekas. Kollilla oli perhe. Hän oli saanut varttua perheensä kanssa monta vuodenaikaa, vaikkakin elo olikin ollut aika myrskyisää. Mutta silti Heinäpilvi oli saanut elää ympärillään kissoja, joita oli saattanut kutsua perheekseen. Kastesiivellä ei ollut ollut. Hänellä oli ollut vain Aaltokukka, joka oli vain valehdellut hänelle kerta toisensa jälkeen, väittänyt olevansa hänen emonsa… Kastesiipi huomasi työntäneensä kynnet esille ja veti ne takaisin piiloon. Syyttä hän enää kantoi kaunaa Aaltokukalle. Mennyt oli mennyttä.
Kastesiipi pysähtyi joen Myrskyklaanin puoleiselle rannalle. Hän nyökkäsi Heinäpilven perheelle tervehdykseksi katsoen vuoroin jokaista silmiin. Hän tunnisti Kettuturkin, Apilahännän, Ruusumielen ja Kuulastassun Heinäpilven kuvailujen ansiosta. Kastesiipi ihmetteli sitä, että Heinäpilvi oli tuonut koko perheensä mukanaan. Tarkoittiko se, että Heinäpilvi lähtisi hänen kanssaan Myrskyklaaniin? Vai oliko tuuliklaanilainen ottanut heidät mukaansa vain tukea saadakseen?
”Heinäpilvi”, Kastesiipi tervehti osaamatta sanoa enempää. Hän olisi halunnut huutaa kollille, ettei tämä voinut jäädä Tuuliklaaniin ja jättää häntä yksin. Naaras kuitenkin tiesi, että Heinäpilven oli tehtävä päätöksensä täysin itse.
”Kastesiipi”, Heinäpilvi maukaisi vuorostaan. Syntyi vaivaantunut hiljaisuus. Kastesiiven sydän tykytti hopeisen soturin rinnassa niin kovaa, että hän pelkäsi Heinäpilven päätöksen menevän häneltä ohi korvien. Naaras yritti rauhoittua vetäen syvään henkeä. Päättipä Heinäpilvi mitä hyvänsä, hänen pitäisi tukea kollin päätöstä.
”Minä tulen kanssasi Myrskyklaaniin”, Heinäpilvi naukaisi ja räpäytti lempeästi silmiään Kastesiivelle. Naaraasta tuntui kuin hänen harteillaan olisi maannut valtava kivikuorma, joka nyt haihtui kuin savuna ilmaan, kun hän vähitellen tajusi, mitä Heinäpilvi oli sanonut. Kastesiipi olisi halunnut kiljua riemusta, mutta hän hillitsi itsensä. Sen sijaan hän antoi sisällään kumpuavan kehräyksen kuulua pienen joen toiselle puolelle asti.

Myrskyklaanilainen katseli vierestä, kun Heinäpilvi hyvästeli perheensä. Hän istui hiljaa joen vastakkaisella puolella raidallinen häntä tiukasti tassujen ympärille kiedottuna. Naaraan sisällä oli ontto tunne, kun hän katseli jäähyväisiä. Ehkä hänen olisi pitänyt sanoa jotain tai sitten antaa enemmän tilaa. Kastesiipi ei tiennyt. Hän vain istui paikoillaan silmät kosteina ajatuksesta, että Heinäpilvi oli joutunut tekemään tällaisen valinnan.
Hämärä oli jo laskeutunut, kun Heinäpilvi kahlasi joen yli Myrskyklaanin puolelle. Kastesiipi toivotti hänet tervetulleeksi lempeällä nuolaisulla poskelle. Sitten he kääntyivät katsomaan joen toiselle puolelle, jolla Heinäpilven perhe seisoi nummet takanaan kumpuillen. Kissat katselivat hetken toisiaan. Kunkin kissan eriväriset silmät kiilsivät illan hämäryydessä.
”Valaiskoon Tähtiklaani polkunne”, Kastesiipi lausui, kun tunne siitä, että hänen pitäisi sanoa jotain, yltyi entisestään. ”Teidän kaikkien ja koko Tuuliklaanin.”
Heti sen sanottuaan Kastesiipi katui. Eivät Heinäpilven perheenjäsenet kaivanneet onnentoivotuksia kissalta, joka aikoi viedä heidän rakkaan Heinäpilvensä pois. Perheenjäsenten surua ei kuitattaisi millään Tähtiklaanin valolla.
Kastesiipi alkoi tuntea itsensä kiusaantuneeksi, mutta Apilahäntä käänsi katseensa häneen ja nyökkäsi ystävällisesti. ”Johdattakoon se teidänkin käpälänaskeleenne.”
Kastesiipi räpäytti silmiään kiitokseksi. Hän vilkaisi Heinäpilveä ja kosketti tätä hellästi hännänpäällään merkiksi siitä, että heidän täytyi lähteä. He kääntyivät ja lähtivät tassuttamaan kohti puiden langettamia varjoja. Kun metsä oli imaissut heidät jo melkein kokonaan uumeniinsa, Heinäpilvi pysähtyi. Kastesiipi seisahtui ja kääntyi katsomaan keltaturkkista kollia, joka oli kääntänyt katseensa takaisin kohti nummia. Kastesiipi seurasi hänen katsettaan. Hän pystyi juuri ja juuri erottamaan neljä tummaa hahmoa taivaltamassa nummien halki kohti Tuuliklaanin leiriä. Nummien yllä ensimmäiset Tähtiklaanin soturit ilmestyivät tummenevalle taivaalle.
”Voit vielä muuttaa mielesi”, Kastesiipi kuiskasi lähes kuulumattomalla äänellä. Hänen oli hankala peittää äänensä vastahakoisuutta. Joka ikinen karva hänessä halusi Heinäpilven jäävän hänen luokseen Myrskyklaaniin. Naaras kuitenkin tiesi, että Heinäpilven oli tehtävä päätös itse – ja hänen oli tehtävä lopullinen päätös nyt.
”Ei”, Heinäpilvi maukaisi, ja Kastesiipi siirsi sinivihreiden silmiensä katseen takaisin häneen. Varjot leikkivät kollin turkilla tuulen värisyttäessä puiden lehtiä pörröttäen samalla puiden suojissa seisovien kissojen turkkeja. Kastesiipi katsoi Heinäpilven vihreisiin silmiin, joiden katsetta koko sydämestään rakasti.
”Olen tehnyt päätökseni”, Heinäpilvi naukui katse yhä nummissa. ”Ja olen päättänyt elää sinun kanssasi.”
Kastesiipi painautui lähemmäs Heinäpilveä. Kollin karhea ja paksu turkki tuntui lämpimältä hänen kylkeään vasten. Hopeinen naaras painoi päänsä Heinäpilven lavalle ja kuunteli tämän sydämen tasaista sykkimistä. Hän olisi voinut viettää siinä ikuisuuden. Hän olisi voinut pysyä siinä hetkessä klaanien loppuun asti ilman, että olisi koskaan murehtinut, mitä kaikkea häneltä jäisi kokematta. Sillä kaikista mahtavin asia, minkä Kastesiipi tiesi oli olla siinä Heinäpilven tutun tuoksun ympäröimänä. Naaraan sisälle ei enää mahtunut murheita. Hänen sisimpäänsä mahtui vain mittaamaton rakkaus ja onni siitä, että hänelle kaikista tärkein kissa oli päättänyt jäädä hänen luokseen.

//Siinä. Ehkä vähän tönköhkö, mutta juuh… Oon katunu tuota Aaltokukan ’ennustusta’ siitä asti, kun julkaisin sen tarinan, joskus vuosi sitten. Nyt mä vihdoin pääsen siitä eroon! xD

Vastaus:

Ihana tunteellinen tarina! Olipa aikamoinen kotiinpaluu, molemmilla. Mutta toivottavasti tauti ei tarjoa enempää draamaa (muahahah, noinkohan on), Könös saa muistinsa takaisin ja Heinäpilvi asettuu hyvin Myrskyklaaniin…
Melkein paras kohta oli kun Kastesiipi ajatteli: ” Juuri sillä hetkellä Kastesiipi ei olisi kaivannut Tulitähden elämänneuvoja.” Hyvä näpäytys kaikki oi niin viisaita ja kaikkitietäviä päällikköjä kohtaan neuvoinensa ;D
Ja tämä oli tosi hieno kohta jotenkin:
”Ennen lähtöään Okakynsi vilkaisi vielä kerran epävarmana Könökseen, joka katsoi varautuneena takaisin. Kastesiiven sydäntä kivisti ajatus, ettei kumpikaan heistä kahdesta ollut varma, kuka toinen oli.”
Teksti oli elävää, tunteikasta ja sujuvaa luettavaa.

Täydet 50kp tästä tulee ja enemmänkin jos voisi ; )

Sitten tiheän kamman versio, joka etenee aika lailla tarinan alusta loppuun järjestyksessä:
# ”Kastesiipi oli jo ehtinyt tuntea voitonriemua Könöksen kotiin tuomisesta, ennen kuin oppilas oli pudonnut Kuulammella ja hautautunut multakasaan.”
Luontevampi olisi käyttää ”ennen kuin” tilalla ”kunnes” tai ”siihen asti kunnes”, sillä ”ennen kuin” on alistuskonjuktio, joka ilmaisee sivulauseen asian tapahtuvan ennen päälauseen asiaa. Mutta koska tuossa päälauseen asia tapahtui ennen sivulausetta, ”ennen kuin” käyttö hämää lukijaa.

# ”Oppilaalle oli tapahtunut jotain, mutta Kastesiipi ei pystynyt ymmärtämään, mitä. ”
Viimeisen pilkun voisi jättää pois, nyt virke näyttää vähän sirpaleiselta ja kuin hengästyneen puheelta. Tässä samankaltainen lause loppupuolelta, josta siis viimeisen pilkun voisi jättää pois:
”Kaiken viimeistelivät usvakiehkurat, jotka nousivat auringon laskiessa, ja ilman viiletessä entisestään.”

# ”kauaakaan” on oikein mutta aika harvinainen käytössä ja voi siksi näyttä oudolta, kauankaan olisi tutumpi.

# ”Ajatus siitä, että Heinäpilvi päättäisi jäädä Tuuliklaaniin, oli musertava, mutta hän ymmärsi, kuinka hankala päätös se Heinäpilvelle oli. Päättipä kolli mitä hyvänsä…”
Kun Heinäpilven päätös on vasta edessäpäin, voisi käytettyjen aikamuotojen yhtenäisyyden lisäämiseksi kirjoittaa: ”kuinka hankala päätös se Heinäpilvelle olisi”
Samoin tässä: ”Se, pystyisikö hän siihen hetken koittaessa, oli tyystin eri asia.” jälkimmäinen ”oli” voisi olla myös ennemmin ”olisi”

# ”Oli se yhä selvä metsä tuoksu – osin maanhajuun peittynyt tosin –, mutta Myrskyklaanin… ”
Tuossa ei tarvita ennen muttaa pilkkua, tuo ajatusviiva hoitaa sen virkaa.

# ”Hän oli ottanut Heinäpilven mukaansa, antanut tämän jättää klaaninsa ja perheensä, jotka olivat olleet Heinäpilvelle rakkaampia, mitä Kastesiipi oli osannut kuvitellakaan.”
Tässä lauseessa on parikin viilattavaa seikkaa. Ensinnäkin sen olisi voinut jostain katkaista, ettei tule vain sivulauseiden junaa jossa meinaa kadota kokonaisuus. Sitten tuon viimeisen pilkun jälkeen pitäisi olla ennemmin ”kuin Kastesiipi oli osannut…”

# ”Varinkin, kun Kyy niminen erakko”
Tässä pitäisi olla Kyy-niminen.

# ”Kastesiipi katsoi soturiin hämmentyneenä, muistamatta ensin kysymystä, jonka Tulitähti oli hänelle hetkeä aiemmin esittänyt.”
Tähän liittyen: Kuvailut ja Kastesiiven ajatukset ovat kiinnostavasti ja elävästi kirjoitettu, mutta välillä ne meinaavat viedä isoja siivuja tarinan lomasta niin, että lukija meinaa unohtaa, missä kissa oikeasti on ja keiden kanssa. Tuossakin piti todella palata taaksepäin lukemaan niin mikä se kysymys oli. Tällaisia kohtia olivat tuo Kastesiiven syyllisyysajattelu ja alkupuolella ajatusten kertaus juuri ennen kuin kaksikko palaa leiriin. Hahmosta voi olla paljon ja tärkeää kerrottavaa, mutta sitä voisi yrittää tiivistää tai ripotella tasaisemmin niin, että hahmo pysyy mukana tarinassa eikä tunnu vain olevan yksin ajatustensa kanssa irrallaan tyhjiössä.

# ollut ollut
Rakenne on oikea, mutta aika höntti. Sitä voisi parhaansa mukaan yrittää kiertää jotenkin. Nyt se esiintyi tarinassa muutaman kerran.

# ”Hän ymmärsi päällikkönsä pointin, mutta hän ei siltikään halunnut tehdä sitä. ”
Tuossa vähän särähtää tuo pointti. Se on aika ”finglishiä” ja arkikieltä, vaikka oikea hyväksytty suomenkielinen sana onkin. Mutta tässä vähän pomppaa esiin muusta tyylistä.

# ”Mutta miten ihmeessä, hän kertoisi klaanille Heinäpilvestä?”
Tässä ei tarvita pilkkua ollenkaan.

# ”Hopeinen naaras pitäisikin soturilain aina mielessään neuvovina sanoina, muttei antaisi sen ikinä saamaan häntä kääntämään selkäänsä sille, joka hänen itsensä mielestä oli oikein. Tai sille, jota hän rakasti.”
Tämä virkepari kaipaisi selkeytystä, esimerkiksi:
”Hopeinen naaras pitäisikin soturilain aina mielessään neuvovina sanoina, mutta ne eivät saisi häntä kääntämään selkäänsä sille, mikä hänen itsensä mielestä oli oikein. Tai sille, jota hän rakasti.”

Ja kun oikein tiheällä haravalla tässä luki tarinan läpi, siellä oli lukuisia pieniä kirjoitusvirheitä. Suuren osan niistä oikeinkirjoitustarkastusohjelmat olisivat havainneet, ja muutama vielä lisää jäisi varmasti haaviin, kun malttaa lukea itse pariin kertaan tarinan läpi ennen postausta : )

Kaikesta huomaa, että hyvin on kirjoittajantaidot hallussa ja käytössä, mutta aina voi kehittyä! On ilo lukea tarinoitasi nyt ja varmasti jatkossakin!

- YP Phi

Nimi: Lampipentu, Varjoklaani

08.10.2018 22:14
"Ne kaksijalat hylkäsivät noin pienen pennun! Onneksi löysimme sinut silloin", emo kehräsi. Lampipentu painautui tyytyväisenä Jääkatseen rintaa vasten. Ihan sama mitä jotkut kaksijalat olivat joskus hänelle tehneet, sillä hän oli turvassa nyt.
"Jos minulla kerran oli sisaruksia, miksette pelastaneet heitä?" Lampipentu päästi äkkiä mieleen juolahtaneen kysymyksensä.
Emo nuolaisi Lampipennun päälakea. "Ei meillä ollut aikaa... Puhutaan siitä myöhemmin... Tärkeintähän on, että sinä olet turvassa."
Lampipennun täytti suunnaton lämpö. Hän sulki hyvillään silmänsä.

Lampipentu... Sinulle ei ole kerrottu kaikkea... On vielä jotain, jota et ole saanut tietää... Harmaan kirjava kissa seisoi Lampipennun edessä. Kissa oli häntä paljon vanhempi naaras. Usva kierteli autiolla niityllä. Puhuja oli tuo kissa. Lampipentu tiesi sen. Sen huulet eivät kuitenkaan liikkuneet, vaan ääni tuntui kaikuvan ilmassa. Kissan naama oli ilmeetön. Lampipennusta tuntui omituiselta. Kuin hän olisi muistanut kissan, jota ei ollut koskaan tavannut...
Kissan sanoista Lampipentu ei oikein ymmärtänyt mitään. Miten niin hänelle ei oltu kerrottu kaikkea? Tämä oli taas yksi niistä hänen hölmöistä unistaan. Lampipentu antoi unen haalistua pois.

Lampipentu heräsi lyhyestä, omituisesta unestaan. Omenapentu loikkasi hänen ylitseen kiljaisten. Lampipentu oli kääntämässä päätään, kun joutuikin painamaan sen maahan Konnapennun loikatessa hänen ylitseen sisarensa perässä. Lampipentu hiipi kauemmas villeistä pennuista. Sammalet lentelivät sisarusten jahdatessa toisiaan.
"Jos teidän on pakko riehua tuolla tavalla, niin menkää nyt edes ulos täältä!" Unikonvarsi murahti.
Pentujen juostessa ulos, pesään syntyi hiljaisuus...
Lampipentu kierähti kyljelleen. Olisi ollut mukava löytää leikkiseuraa, mutta muut eivät oikein tuntuneet välittävän hänestä. Se saattoi johtua hänen kotikisujuuristaan. Lampipentu toivoi olevansa täysi Varjoklaanilainen sukujuuriltaankin. Kukaan ei ainakaan arvostelisi häntä sen perusteella.
Jääkatse asteli Lampipennun vierelle ja kietaisi häntänsä hänen ympärilleen. Lampipentu antoi lihastensa rentoutua. Emo kertoi usein tarinoita. Ehkä emo kertoisi nytkin jotain. Lampipentu odotti, mutta emo ei alkanut kertoa tarinoitaan tavalliseen tapaan.
"Emo?" Lampipentu kysyi.
"Niin?" Jääkatse vastasi.
"Kuinka kauan vielä menee, että minusta tulee oppilas?"
"No, meneehän siihen vielä jonkin aikaa..." emo sanoi poissaolevasti. Yhtäkkiä naaraan äänensävy oli muuttunut lempeästä huolestuneeksi. Mikä emoa huoletti? Sehän oli hyvä asia, että klaani sai uusia oppilaita. Ainakin niin emo oli hänelle kertonut joskus aiemmin.

Vastaus:

Mielenkiintoinen aloitustarina, lyhyessä paketissa tuli jo paljon! Teksti oli sujuvaa luettavaa, ei kirjoitusvirheitä, mutta tapahtumat poukkoilivat ehkä vähän liian paljon. Rauhallisemmassa tahdissa on helpompi pysyä mukana ja ymmärtää, ketkä ovat ja missä.

Saat 8 kp

- YP Phi

Nimi: Sadetassu, Jokiklaani

07.10.2018 14:30
Sairauden ajat olivat kaikille vaikeita. Jokiklanilaisia oli menehtynyt paljon, mutta sairaudestakin kärsivien lukumäärä kasvoi vain kasvamistaan.
Päällikkö oli menettänyt hengen ja Sumupentu oli kuollut...
Klaani tuntui olevan pitkään kestävässä horroksessa.
Sadetassu oli huolissaan isästään. Hänen vanhempansa eivät enää riidelleet, mutta tällä kertaa se ei piristänyt häntä. Hänen emonsa oli masentunut. Pihlajahohdon ja Korppiviiksen väliset kiistat olivat unohtuneet. Jäljelle oli jäänyt vain emon jatkuva huoli Korppiviiksen huonosta voinnista. Sadetassu oli myös hyvin huolissaan sisaruksistaan ja emostaan. Mitä jos hekin saisivat tartunnan?
Päästäistassu oli puhunut unissaan joistain "kulkukissoista, jotka tulisivat vielä noutamaan hänet" .
Sadetassu oli huolissaan hänen terveydestään, vaikka tiesikin miksi Päästäistassu puhui sellaisia. Hän oli ollut taistelussa kulkukissoja vastaan, muttei nyt päässyt yli kokemastaan. Mitä jos veljelle olisi silloin sattunut jotain... Sadetassu tajusi, että hänellä oli pahempiakin huolenaiheita kuin veljensä painajaiset. Hän oli huolissaan koko klaanistaan. Miten kaikki päättyisi? Hän ei voinut tehdä mitään... Tuntui kuin kukaan ei voisi...
Viimein naaras sulki silmänsä saaden unta. Rauhaa ajatuksiltaan. Tuntui hyvältä unohtaa kaikki ja antaa silmien sulkeutua...

Sadetassu kävi parantajan pesällä katsomassa Korppiviikseä. Kauhukseen hän huomasi emonsa makaavan sairaudesta kärsivänä isänsä vierellä.
"Ei!" hän rääkäisi kauhuissaan huomatessaan Vuokkotassun ja Päästäistassun yhdessä kasassa vanhempiensa vierellä.
Sadetassu tunsi mäyrän kynnet hännässään. Hän yritti juosta, mutta mäyrä läiskäisi häntä selkään niin, että ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Hän yritti vetää henkeä, mutta ei onnistunut. Mäyrä lähti pois, mutta Sadetassu huomasi olevansa sairas. Käpälät olivat liian raskaat nostettaviksi.
"Ei! Auttakaa minua!" hän huusi, mutta kukaan ei kuullut.

Sadetassu heräsi oppilaiden pesässä hengästyneenä sekavasta unestaan. Hän sai hengityksensä tasaantuvan vähitellen.
"Päästäistassu?" hän kysyi hänen silmiensä osuessa veljeensä. Kolli istui sammaalillaan tuijottaen suoraan tyhjyyteen sokeilla silmillään. Sadetassu hiipi lähemmäs odottaen vastausta. Veli oli kuin toisessa maailmassa. Sadetassu kohotti käpäläänsä ja kosketti Päästäistassun häntää. Oppilas nytkähti ja kääntyi.
"Mitä Sadetassu?"
"Missä sinä oikein olit", Sadetassu kehräsi.
"Ööh... Minä mietin vain..."
"Et kai taas niitä kulkukissojasi?" naaras kysyi.
Ei vastausta.
Sadetassu huokaisi... "kunpa klaani olisi ennallaan taas" ja Päästäistassu nyökkäsi poissaolevasti.
"Onko kaikki kunnossa?" Sadetassu kysyi varoivaisesti.
Päästäistassu huiskaisi häntäänsä ärtyisästi.
"Kenellä olisi näinä aikoina kaikki hyvin? Olisi aika huolestuttavaa jos minusta kaikki olisi hyvin", oppilas tuhahti harvinaisen ärtyisellä äänensävyllä, jolla hän ei yleensä puhunut.
Sadetassu hätkähti kuullessaan veljensä ärtyisän äänensävyn. Tavallaanhan hänen sanoissaan oli perää...

//Aika lyhythän tästä tuli. Halusin vain vähän kirjoittaa siitä, miltä Sadetassusa tuntuu juuri nyt.

Vastaus:

Lyhyt, mutta sisältörikas tarina. Mitenköhän Korppiviiksen käy?
En huomannut virheitä.

Saat 22kp!

LiljatassuYP

Nimi: Illankuiske, Jokiklaani

06.10.2018 22:07
Kauttaaltaan kellertävän ja punaisen kirjava vaahteranlehti leijui kohti Jokiklaanin leiriaukeaa. Lähes yhtä kirjava Illankuiske katseli tiiviisti sen laskeutumista. Yleensä varapäällikkö tunsi lehtisateen ensimmäisten värikkäiden lehtien tavoittaessa maan pientä haikeutta ja aavistuksen intoa, mitä vuodenaikojen vaihtuminen toi tullessaan. Mutta nyt kun lehti asettui kahahtaen maahan muutamien kertyneiden kaltaistensa seuraan, Illankajo tunsi vain kauhua. Kauttaaltaan ilkeästi jäätävää ja värisyttävää kauhua. Ensin lehtisateen aika, sitten lehtikato, ja sitten… Illankajo ei pystynyt edes ajattelemaan sen pidemmälle. Olisiko Jokiklaania sitten enää, se kalvava kauhu kysyi. Miten Jokiklaani saattoi selvitä tästä? Tästä… Tästä kirouksesta. Keuhkotaudista, joka nujersi uhrin toisensa perään pitkäksi aikaa... Ja jotkut eivät toipuneet siitä enää ennalleen tai toipuneet lainkaan.
Illankajo nousi ylös itseään ravistellen ja pörhisti turkkinsa ajaakseen ne jäätävät tuntemukset pois. Hän oli vielä terve. Huonosti levännyt, alati nälkäinen, kiireinen, hermostunut, väsynyt, mutta terve. Hän pitäisi Jokiklaanin vielä pyörimässä, ja tekisi siinä parhaansa, jotta he kaikki selviäisivät. Kaikki loput, Illankuiske yritti olla lisäämättä mielessään, kun kulki tavallista autiomman leiriaukean läpi.
”Huurremarja, miltä näyttää?” Illankuiske suuntasi kysymään tottuneesti parantajan pesältä. Illankuiske seisahtui hyvän matkan päähän, jotta ei tungettelisi yhtään. Muut sairastuneet oli kerätty laajennettuun vanhinten pesään, mutta huonokuntoisimmat olivat jatkuvan valvonnan ja hoidon alaisina parantajien pesässä.
”Hei, Illankajo”, Huurremarja tervehti kiireisesti maukaisten jostain parantajien pesän uumenista. Illankajoa kuumotti turkkinsa alla kun hän huomasi, ettei ollut edes kohteliaasti tervehtinyt tänä aamuna ennen kuin vain kysyi tutun kysymyksensä. Ei saisi turtua niin paljon.
Huurremarja ei kuitenkaan osoittanut pahastuneensa tai edes huomanneensa tätä töksäytystä. Vaaleaturkkinen parantaja kumartui supisemaan jotain Tunturitassulle, joka tuijotti järkähtämättä Sumupentua. Tummaturkkinen parantajaoppilas pudisti äkäisesti päätään katsettaan pennusta irrottamatta, jolloin Huurremarja laski häntänsä hetkeksi lohduttavasti oppilaansa lavalle ja jatkoi sitten Illankuiskeen luo.
Illankuiske pidättäytyi huokaisemasta syvään. Hän saattoi melkein arvata mistä parantajat olivat keskustelleet. Sumupennun sisko Unikkopentu oli menehtynyt vajaa neljänneskuu sitten. Nyt Sumupentu nukkui levottomasti ja hengitti kiivaasti ja vinkuvasti yksin pesässä, jossa ennen oli ollut kaksi pentua. Eikä Tunturitassu tuntunut haluavan antaa pientä kollia hetkeksikään muiden katsottavaksi. Illankuiske aneli mielessään Tähtiklaanilta, että jos nämä voisivat auttaa edes loput pennuista tämän taudin läpi. Pennut, joilla oli vielä koko elämä edessä, ja jotka Illankuiske halusi kovasti päästä nimittämään oppilaiksi.
”Niin, miltä näyttää… Paremmalta kuin eilen, koska ei ole tullut uusia sairastuneita, mutta ei edelleenkään hyvältä. En voi luvata sinulle uusia kissoja partioihin tänään, paitsi jos Vaaleavirta niin tuntee”, Huurremarja vuorostaan maukaisi kaunistelematta ja vähän epävarmana lopun. Illankuiske nyökkäsi jäyhästi. Jos hän olisi vielä vain tavallinen soturi, hänen ei tarvitsisi kuulla kaikkia näitä yksityiskohtia, eikä kantaa huolta niistä. Mutta nyt Illankuiske oli varapäällikkö. Hänen kuului kantaa nämä huolet kaikkien muidenkin puolesta.
”Ei se ole sinun syytäsi, vaan tämän taudin”, Illankuiske totesi sovittelevasti.
”Aivan”, Huurremarja maukaisi poissaolevana ja vilkuili jo olkansa yli. Sumupennun lisäksi Hiilipentu ja Lumipentu olivat parantajien tarkkailtavina. Parhaassa mahdollisessa hoidossa nyt kun viherlehtikin, vaikka oli ollut vähän kuiva, oli tarjonnut yrttivarastoille hyvin täydennystä. Mutta kaikki olivat joutuneet näkemään niin Jokiklaanissa kuin Myrsky- ja Tuuliklaanissakin, että tämä tauti ei totellut vanhoja sääntöjä. Hyvästä hoidosta huolimatta kunnollista parannuskeinoa ei näyttänyt olevan, ja kissat täytyi vain yksitellen auttaa taudin läpi. Ja silti tilanteet saattoivat kääntyä äkkiä hyvin huonoksi. Myrskyklaanissa Valkopentu oli kuulemma menehtynyt matkalla parantajien pesään.
”Oletko levännyt viime yönä paremmin?” Huurremarja kysyi epäilevästi siihen väliin, mutta Illankuiske ohitti tutun kysymyksen häntänsä huiskaisulla. Ei tietenkään. Piinaavaa ja alati jaksamisen hankalammaksi tekevää se oli, mutta sille ei voinut mitään.
”En. Mutta selvä, kokoan partiot niistä mitä voin. Päästän sinut takaisin tärkeän tehtäväsi pariin”, Illankuiske maukaisi sananvaihdon päätökseen.
”Ja minä sinut omasi”, Huurremarja vastasi pieni kehräys äänessään ja huvituksen pilkahdus silmissään. Illankuiske tunsi jälleen kuumotusta. Huurremarja oli ollut paljon pidempään parantajana kuin hän varapäällikkönä, ja tuntui nyt siitä huolimatta mieltävän heidät yhtä tärkeiksi klaanin toiminnan huolehtimisessa vastuullisessa tehtävässä. Niinhän se oli, mutta kaikesta tästä huolimatta tai ehkä oikeastaan juuri siksi Illankuiske tunsi vieläkin leikkivänsä vähän liian isolla saaliilla.
Illankuiske asteli takaisin aukiolle ja kiersi katseellaan leiriä. Yksitellen lähinnä leiriaukion laidoilla varjoissa kyyhöttävät jokiklaanilaiset huomasit aukiolle astelleen varapäällikkönsä. Illankuiske yritti kohdata vuorollaan jokaisen katseen ja kerätä sanattomasti tietoa noiden jokiklaanilaisten voinnista.
Raskasjalan harmaa tuuhea turkki oli tavallistakin sotkuisemman näköinen, mutta kolli vastasi Illankuiskeen katseeseen jämäkällä nyökkäyksellä ja harmaat silmät kirkkaina. Raskasjalka näytti toipuneen hyvin. Toiveikkaana Illankuiske tavoitteli seuraavaksi oppilaiden pesän viereen kokoontuneiden oppilaiden katseita. Kukin nosti hitaasti vuorollaan päänsä, ja Illankuiske varoi sävähtämästä. Pikkutassu näytti tavallistakin pienemmältä, melkein olemattomiin kuihtuneelta, ja vielä Illankuiskeen katsellessa kuiva yskä ravisteli tämän kehoa. Olikohan Huurremarja sittenkin päästänyt Pikkutassun liian aikaisin pois hoteistaan? Pitäisi yrittää varovasti udella.
Lepinkäistassu laski hyvin pian katseensa, ja päätyi tuijottamaan sammalpalloa edessään, niin kuin Illankuiske muisteli tämän jo aiemmin tehneen. Poissaolevana ja näkemättä sitä oikeasti, kuin unessa. Sitten tuo harmaan ja valkoisen kirjava naaras värähti ja vetäytyi itseensä, näyttäen melkein yhtä pieneltä kuin Pikkutassu. Kotkatassu heilautti häntäänsä hätäisesti Illankuiskeelle – kirjava naaras mietti, että kolli näytti niin tehdessään vetreämmältä kuin päiviin – ja laski sitten häntänsä lohduttavasti Lepinkäistassun lavalle. Silloin Illankuiske muisti, että Huuhkajatassu oli tullut sen kamalan taudin musertamaksi vasta edellisenä päivänä, ja Lepinkäistassun täytyi surra ystäväänsä kovasti. Illankuiske huokaisi lannistuneempana. Noista oppilaista ehkä vain Kotkatassu pystyisi osallistumaan johonkin.
Raahustavat ja hiljaiset askeleet kiinnittivät Illankuiskeen huomion toisaalle. Vaaleavirta asteli sisään leiriin sen suuaukosta. Nouseva aurinko sai kermanvärisen naaraan turkin hohtamaan kultaisena. Illankuiske huomasi, että se oli siloisempi ja kirkkaampi kuin hänellä itsellään. Illankuiske väräytti korviaan kiinnostuneena.
”Tervehdys, Illankuiske. Kävin kävelyllä. Huurremarja antoi luvan, kun minusta tuntuu jo paljon paremmalta”, Vaaleavirta toivotti ja heilautti häntäänsä iloisena. Liike loppui kuitenkin lyhyeen. Illankuiske näki Vaaleavirran kyyrystä seisoma-asennosta, että uupumus painoi vielä tämän raajoja.
”Se on hyvä kuulla, Vaaleavirta”, Illankuiske totesi varautuneesti. Hän ei kehdannut kommentoida suoraan, että Vaaleavirta oli vielä kaukana vanhasta omasta itsestään, mutta äänensävyään Illankuiske ei pystynyt peittämään.
”Niin… Mietin, että voisin osallistua johonkin… partioon?” Vaaleavirta tarjosi epävarmasti. Illankuiske heilautti häntäänsä pienesti ärtyneenä. Ei Vaaleavirralle, vaan itselleen. Aurinko oli itse asiassa jo lähempänä huippua kuin nousua ja kauemmille rajoille suuntaavaan rajapartion kuuluisi lähteä pikimiten liikkeelle. Jos siis mikään toimisi normaalisti Jokiklaanissa. Nyt partioita tuli ja meni miten sattuu sen mukaan, mitä sairastuvat, sairastavat tai toipuvat jokiklaanilaisten milloinkin jaksoivat. Ei ikinä tarpeeksi eikä täysilukuisena, mutta näin oli nyt vain pakko yrittää selvitä.
”Jos olet ihan varma, niin saalispinoa pitäisi kasvattaa. Käy kysymässä Kotkatassua ja Raskasjalkaa mukaan. Sano, että minä pyysin”, Illankuiske pyysi Vaaleavirtaa ja päätti sanansa painokkaammin. Kuunnellessaan Vaaleavirta oli vilkaissut hyvin epävarman oloisena sitä yhdessä kyyhöttävää oppilaskolmikkoa, että oliko joku noista muka lähtökunnossa, mutta varapäällikön käsky vakuutenaan Vaaleavirta nyökkäsi ja suuntasi näiden luo ensimmäiseksi. Illankuiske nosti katseensa ja näki Raskasjalan seuranneen naaraiden sananvaihtoa. Illankuiskeen tarvitsi vain heilauttaa hännällään Vaaleavirran suuntaan, ja Raskasjalka ponkaisi jaloilleen ja lähti tämän perään. Hyvä, yksi lisää toimintakunnossa, Illankuiske ajatteli helpottuneena.
Mutta määrä ei ollut lupaava. Tuon kolmen kissan partion lisäksi kissoja riittäisi ehkä vielä toiseen, korkeintaan kahteen muuhun partioon sinä päivänä. Illankuiske mutristi suutaan mietteliäänä yrittäessään kerrata, keitä kehtaisi pyytää hommiin.
”Illankuiske! Näin, että Kotkatassu on menossa joen suuntaan jonkin partion…” Kaislakukan ääni keskeytti Illankuiskeen mietteet ja Illankuiske huokaisi Kaislakukan päälle selvennyksen: ”Kalastuspartion”. Kaislakukka näytti hämmentyvän hetkeksi, kun Illankuiske kääntyi kohtaamaan tämän, mutta sitten harmaa soturi jatkoi: ”Kalastuspartion mukaan. Niin voinko käyttää osan siitä Kotkatassun kouluttamiseen? Hän ei vielä ui niin vahvasti kuin…” Kaislakukka selitti vähän loukkaantuneen kuuloisena, mutta Illankuiske joutui keskeyttämään tyttärensä toistamiseen. Ja tunsi suunnatonta huonoa omatuntoa niin tehdessä, kun näki tämän ilmeen valahtavan.
”Se ei nyt onnistu, Kaislakukka. Ensin täytyy huolehtia ruoasta, sitten rajoista, sitten koulutus voi vasta jatkua”, Illankuiske selitti kyllästyneellä äänellä. Kaislakukka taisi olla viimeisiä sotureita, joilla oli oppilas, jonka kanssa Illankuiske joutui käymään tämän näin kepistä vääntäen läpi. Mestareilla toki ymmärrettävästi kolkutti velvollisuudentunto oppilaidensa kouluttamisesta, mutta se ei ollut nyt klaanin kärvistellessä mahdollista tai tärkeintä.
”…Hyvä on. Mitä voin tehdä?” Kaislakukka totesi sävyttömällä äänellä, mutta Illankuiske tiesi kyllä tyttärensä tarpeeksi hyvin tietääkseen tämän olevan syvästi loukkaantunut. Hän tunnisti tuon vaivoin pidätellyn hännänkärjen nykimisen – Illankuiske teki itse samaa ärsyyntyneenä.
”Käy kysymässä Huurremarjalta kaipaako hän jotakin”, Illankuiske huokaisi. ”En ole vielä päättänyt, mitä partioita tarvitsee lähettää lisää”, kirjava soturi myönsi lisäksi ja hymyili toispuoleisesti. Uupuneesti. Kaislakukan ilme pehmeni.
”Selvä. Muista… Muista miettiä myös, ketkä menevät kokoontumiseen”, Kaislakukka myöntyi heti, mutta kääntyi vielä lähtiessään muistuttamaan epävarmasti. Illankuiske puuskahti turhautuneena. Kokoontuminen! Hän oli unohtanut sen täysin.
”Hyvä kun muistutit. Täytyy tehdä se”, Illankuiske totesi.

***

Hyvästeltyään Kaislakukan Illankuiske suuntasi kulkunsa klaaninvanhinten pesälle. Jo kaukana saattoi haistaa taudin kitkerän ja tunkkaisen hajun ja kuulla käheät äänet ja jatkuvat yskäisyt.
”Miten täällä jaksetaan?” Illankuiske kysyi työntäessään päänsä oviaukosta. Kirjava naaras yritti kaikille osoitetusta kysymyksestään huolimatta etsiä sitä yhtä tiettyä kauniin kullankirjavaa turkkia. Kumppaniaan Perhonsiipeä, joka oli joutunut jo yli neljänneskuu sitten jättäytymään soturitehtävistä sairastuvalle.
”Älä nyt tyhmä karvapallo noin tee! Pois siitä, hus!” Laventelikurkku hurjistui oitis ojentamaan ja huiskautti hännällään niin, että osui melkein Illankuiskeen nenään. Kollin hiiltymistä tosin pehmensi se, että tästä ei lähtenyt muuta kuin kuivaa kähinää. Illankuiske kuitenkin totteli kuuliaisesti ja peruutti pois. Laventelikurkun sanojen lisäksi Illankuiske kun oli huomannut Perhonsiiven kohottautuvan jaloilleen pesän takaosassa ja tulevan kohti.
”No niin”, Perhonsiipi aloitti asettuessaan istumaan Illankuiskeen eteen pesän ulkopuolella. Jo tuo lyhyt lausahduskin sai tosin naaraan yskimään ikävän kuuloisesti. Illankuiskeen silmät sumenivat huolesta.
”Älä nyt tuolta näytä. Parempaahan tässä ollaan koko ajan menty. Me kaikki. Sitähän sinä tulit kysymään. Voit nyt jatkaa matkaasi, ettet saa tartuntaa”, Perhonsiipi kehotti katkonaisilla puuskauksilla ja epäominaisen äkeästi. Illankuiske nyökkäsi ja laski kuononsa vasten kumppaninsa poskea hyvästiksi hetkeksi – tai yritti. Perhonsiipi kavahti taemmas ennen kuin Illankuiske kosketti karvaakaan.
”Etkö sinä kuullut? Tai ymmärtänyt? Et saa sairastua”, Perhonsiipi kivahti.
”Ai, miksi? Siksikö että satun olemaan varapäällikkö? No hienoa, että sinä laitat sen meidän kahden edelle minun puolestani niin varapäällikön itse ei tarvitse vaivaantua”, Illankuiske vastasi loukkaantuneena ja häntä äkeästi viuhtoen.
”En muutenkaan haluaisi sinun sairastuvan”, Perhonsiipi vastasi sovittelevammin, mutta ei kuulostanut vakuuttavalta. Illankuiske yritti olla välittämättä siitä ja sen sijaan yritti vielä edes kietoa hännät hetkeksi yhteen kumppaninsa kanssa, mutta Perhonsiipi väisti sitäkin.
”Jaa. No ei sen ole väliä. Tässähän on mukava muistella menneitä niin pitkään kuin tätä kestää”, Illankuiske totesi pisteliäästi ja lähti astelemaan pois. Jos kirjava naaras olisi enää vilkaissut olkansa yli hän olisi nähnyt kuinka loukkaantuneelta Perhonsiipi näytti ennen kuin häntänsä äkäisesti kaaressa huitaisten harppoi takaisin klaaninvanhinten pesään. Mutta Illankuiske ei kääntynyt. Häntä hävetti liikaa viimeinen tokaisunsa. Tämä jatkuva tukala tilanne ja pahentuva väsemys sai heidän välinsä kiristymään. Illankuiske oli oikeasti todella huolissaan Perhonsiivestä, mutta ei näköjään osannut osoittaa sitä oikein.
Sitten Illankuiske seisahtui ja huitaisi maata ärähtäen. Hän oli unohtanut kysyä haluaisiko tai pystyisikö joku liittymään illan kokoontumiseen, eikä kehtaisi pistää päätään enää pesään vähään aikaan. Toisaalta kun Illankuiske kertasi tapahtunutta, ei siellä kukaan näyttänyt olevan sen paremmassa kunnossa saalistamaan rampaa hiirtä kuin vaeltamaan pientä matkaa kokoontumisen saarelle. Pitäisi siis mennä vain lähes itsekseen pitämään selontekoa. Ellei nyt joku päivän tuplapartiovuorolaisista olisi yhä tolpillaan silloin.
Ei sen puoleen väliä, tuskin Myrskyklaani tai Tuuliklaanikaan saapuisivat kovin rehvakkaana paikalle. Ja Varjoklaani tulisi tuskin ollenkaan. Ne pelkurit välttelivät tautia viimeiseen asti pysymällä tiivisti leirissään, saivatkohan edes tarpeeksi saalista sillä tavalla…
Illankuiske ravisteli itsensä pois katkerista ajatuksista. Sitä ne vain olivat. Katkeruutta ja kateuttakin, että edes yksi klaani oli näyttänyt säästyvän tältä tragedialta. Oli ihan ymmärrettävää, että Varjoklaani yrittäisi pysytellä tästä erossa jatkossakin. Mutta tämä ei voinut olla pidemmällä tähtäimellä hyväksi klaanien välisille suhteille. Klaanit eivät olleet kokoontuneet moneen kuuhun niin, että ne olisivat olleet kaikki ja täysilukuisina paikalla ja silloinkin kun kokoontumisia oli, ne olivat lyhyitä ja täynnä vaiettuja pahimpia käänteitä. Kaikki yrittivät näyttää pärjäävänsä. Kaikki katsoivat toisiaan pitkään ja mittailevasti, kun aina vaan näytti siltä, ettei yksikään parantaja ollut löytynyt toimivaa parannuskeinoa. Ja kaikki lähtivät vaisuina ja toivottomina.
Illankuiske oli huomaamattaan kävellyt päällikön pesälle neuvottomissa ajatuksissaan pyöriessään. Rohiseva, tiheä hengitys kantautui jo oviaukolle asti. Päällikkö Jäätähti oli yksi pisimpään sairastaneita sairastuttuaan melkein heti, kun tauti oli viherlehden alkaessa iskenyt Jokiklaaniin. Huurremarja oli jo pitkään sanonut tehneensä kaiken voitavansa ja että olisi hyvä valmistautua siihen, että päällikkö menettäisi ehkä yhden hengistään. Mutta yhä tämä vain hengitti. Ja vielä pari päivää sitten Illankuiske oli pystynyt kysymään päällikön mielipidettä, saanut vastaukseksi ynähdyksiä. Mutta nyt näytti, kuin Jäätähti olisi vain nukkunut koko ajan. Tämä ei enää vastannut mihinkään. Illankuiske huokaisi turhautuneena ja suuntasi kulkunsa ulos leiristä. Hänelle ei löytyisi apua tai lohtua nyt täältä. Oli parempi vaikka yrittää metsästää itsekseen kuin vaellella toimettomana ja synkissä ajatuksissa ennen kuin saisi tilaisuuden järjestää seuraava partiot. Illankuiske loi vielä yhden kaipaavaan katseen klaaninvanhimpien pesälle, ennen kuin suurta yksinäisyyttä tuntien asteli koko ajan enemmän lehtisateelta näyttävään ja tuoksuvaan rantametsikköön.

***

Kuun lähtiessä nousemaan taivaalle Illankuiske katui metsästysretkeään. Olisi pitänyt käyttää se aika lepäämiseen, sillä nyt tassut tuntuivat painavilta ja väsymys painoi silmiä puoliumpeen päivän järjestelyiden jäljiltä. Ehkä siinä oli perää, miten Huurremarja oli varoittanut Illankuisketta yrittämästä liikaa ja lepäämään enemmän, kun muutkin kuin tauti voisivat muuten kaataa pian varapäällikön. Mutta ei vielä tänään, pitäisi jaksaa kokoontumisessa.
Illankuiske kääntyi katsomaan rinnallaan kulkevia klaanitovereita saadakseen ajatuksensa pois väsymyksestään ja Huurremarjan arvostelevasta katseesta.
Kaislakukka kulki heti emonsa oikealla puolella, turkit melkein hipoen Pihkaroihun kanssa. Illankuiske kehräsi lyhyesti mielissään näystä ja koko tuosta käänteestä. Hienoa, kun kaksi nuorta kissaa löytää toisensa. Ja hyvä, kun molemmat olivat pysyneet terveenä. Illankuisketta meinasi alkaa todella raastamaan, kuinka hän joutui olemaan erossa Perhonsiivestä, ei saanut kuulla tämän viisaita ja järkeviä mielipiteitä jos Illankuiske meinasi hermostua ylettömästi, ei yleensäkään voinut kuunnella Perhonsiiven ääntä…
Illankuiske käänsi katseensa toiselle puolelle. Raskasjalka käveli katse maassa ja askellus vähintään yhtä laahustavana ja raskaana kuin Illankuiskeella. Varapäällikkö tunsi pistoksen rinnassaan – ei olisi pitänyt pyytää Raskasjalkaa vielä tännekin. Kolli oli jo osansa tehnyt ja kyllä Illankuiskeen olisi pitänyt arvata, että tämä ei kieltäytyisi kysyttäessä vaikka kuinka väsynyt olisi. Tällä tahdilla Raskasjalka ajautuisi hyvin pian klaaninvanhimmaksi.
Raskasjalan takana Mustakynsi jutteli taudin jälkeensä jättämällä käheällä äänellä Sadetassun ja Pikkutassun kanssa näiden koulutuksesta. Mustakynsi oli ottanut Pikkutassun koulutuksen hoitaakseen heti, kun Perhonkynsi oli sairastunut. Näiden takana oli vielä lisää joitain sotureita ja oppilaita, joista jokainen tuntui yskivän enemmän tai vähemmän vaivihkaa. Mutta Illankuiske jäi katselemaan vain joukon ensimmäisiä.
Illankuiskeen katseen aistiessaan Mustakynsi nosti katseensa yhä Sadetassulle puhuen ja nyökkäsi ohimennen Illankuiskeelle. Kirjava naaras nyökkäsi takaisin. Illankuiske tunsi yhä erityistä yhteyttä Sammalturkin ja Mustakynnen kanssa. Nämä olivat aikoinaan yhdessä Perhonsiiven kanssa löytäneet Illankuiskeen Jokiklaanin laitamilta ja saattaneet oppilaaksi Jokiklaaniin. Mustakynsi ja Sammalturkki tuntuivat yhtä aikaa hassusti kuin vanhemmilta, joita Illankuiske ei muistanut, hyviltä ystäviltä, ja sitten oli vielä se seikka, että Mustakynsi oli suostunut pitkään esittämään Kaislakukan isää – ja teki sitä yhä koko muulle klaanille. Sitten oli Perhonsiipi, jonka kanssa Illankuiske oli luonut vielä aivan erityisen yhteyden…
Illankuiske käänsi katseensa turhautuneena puuskahtaen eteensä. Taas hänen ajatuksensa palasivat Perhonsiipeen. Tätä menoa hän viettäisi kokoontumisen vain päätään murheellisena riiputtaen eikä pystyisi keskittymään mihinkään. Kaislakukka väräytti korviaan osoittaen kuulleensa, mutta harmaa naaras oli jo tottunut Illankuiskeen jatkuvaan huolestuneeseen puhinaan sen verran, ettei kysynyt joka kerta, mikä oli vialla. Kysyi kuitenkin liian usein. Ei sen niin olisi pitänyt olla. Kaikki oli nurinkurin.

***

”Julistan kokoontumisen alkaneeksi”, Tulitähti ilmoitti voipuneen kuuloisena. Hän oli ainoa päällikkö puussa. Ruostetähti oli ilmeisesti luullut kunnostaan liikoja ja oli pitkän kokoontumismatkan jälkeen joutunut jäämään kyyhöttämään puun juurelle välillä yskien. Tiirajuova sitä vastoin istui tämän vieressä ryhdikkäänä ja turkki kiiltävänä ja tuijotti jokaisen Ruostetähteä liian pitkään silmäilevän kääntämään katseensa. Illankuiske tunsi itsensä harteikkaan ja kokeneen Tiirajuovan vieressä joksikin pennun pesään raahaamaksi sotkuksi. Illankuiske oli toki toistaiseksi säästynyt taudilta, mutta siihen se jäikin. Hän ei ollut pitkään aikaan syönyt tai nukkunut kunnolla tai muutenkaan pitänyt itsestään huolta yrittäessään huolehtia, että kaikilla muilla Jokiklaanissa oli kaikki tarvittava. Vielä vähemmän, kun Perhonsiipi ei ollut enää pitämässä siitä kuria hänelle. Illankuiske kaipasi ja tarvitsi Perhonsiipeä niin paljon… Väristys kulki Illankuiskeen lävitse. Sentään tämä oli vielä taistelemassa hyvää vauhtia taudista parantumiseen, kun taas…
”Niin, sitten täytynee lopettaa yleiset pehmityspuheet”, Illankuiske kuuli Tulitähden huokaisevan. Tämä oli selostanut alkuun jotain yleisluonteista jatkuneesta lämpimästä säästä ja riittävästä riistasta, johon Ruostetähti ja Illankuiske olivat hymähdelleet säestykset sopiviin väleihin. Sitä seurasi kuitenkin painostava hiljaisuus. Kuin aukiolle olisi ilmestynyt suunnaton lyllertävä mäyrä, jonka kaikki kyllä näkivät, mutta johon kukaan ei olisi halunnut kiinnittää huomiota, koska muuten se hyökkäisi kaikkien kimppuun. Mutta ei mäyrä sillä kadonnut. Kaikki katselivat Tulitähteä joko ilmeettöminä tai huolen merkit paistaen.
”Lehtisade on saapunut. Mutta ei helpotusta klaanejamme riivaavan taudin päihittämiseen. Minä…” Tulitähden ääni murtui ensimmäistä kertaa niin, että Illankuiske ikinä kuuli. Kirjavan naaraan niskavillat nousivat pystyyn pahoista aavistuksista, ja silmäkulmastaan hän näki Tiirajuovan reagoivan samoin. Ruostetähti vain kyräili voipuneena yläviistoon, kuin mikään ei voisi hätkähdyttää enää naarasta. Illankuiske mietti olikohan tämä todella parantunut taudista, joka oli estänyt tämän pääsyn viime kokoontumiseen, vai oliko päällikkö menettänyt hengen. Tämän kunto kieli ensimmäisestä vaihtoehdosta.
”Minä annan ehkä parantajamme jatkaa tästä”, Myrskyklaanin mustan ja punaisen raidallinen päällikkö lopetti nyökäten kohti Vaahtokukkaa. Vaalea naaras nyökkäsi takaisin ja käveli keskemmälle aukiota saadakseen äänensä paremmin kuulluksi, keräten kaikkien katseet itseensä.
”Menetimme viime yönä kaksi pentua, Pörröpennun ja Hallapennun. Pitäkööt Tähtiklaani heistä huolta”, Vaahtokukka vain ilmoitti hiljaisella, mutta vakaalla äänellä. Tyrmistynyt hiljaisuus valtasi aukean. Pennut olivat olleet Illankuiskeen muistin mukaan vieläpä Savupuron ainoat pennut – emon täytyi olla suunniltaan järkytyksestä. Nopea vilkaisu väkijoukkoon paljasti, että tämä ei ollut ymmärrettävästi kokoontumisessa.
”Me olemme menettäneet kaksi oppilasta, Tiikeritassun ja Joutsentassun, sitten viime kokoontumisen”, Ruostetähti jatkoi yhtä hiljaisella äänellä.
”Menetimme Unikkopennun ja Huuhkajatassun. Useampia ei ole menehtynyt”, Illankuiske päätti jatkaa kaiken ikävän kerralla, ja pakottautui olemaan lisäämättä sanojensa loppuun ”vielä”.
Hiljaisuus tiivistyi ja kietoutui ja velloi. Sitten Tuuliklaanin parantajaoppilas Kultatassu ponkaisi jaloilleen. Jos tämän mestari Tähtisumu olisi ollut mukana, oppilasta olisi varmasti hillitty. Mutta kun tilanne oli mikä oli, klaanin luokse piti jättää ainakin yksi parantaja vahtimaan potilaita.
”Kuinka pitkään annamme tämän oikein jatkua?” Kultatassu tivasi.
”Kultatassu ehkä sinun pitäisi…” Tiirajuova yritti alkaa ojentamaan nuorempaansa klaanistaan, mutta Ruostetähti laski häntänsä tämän olalle ja osoitti vielä omaavansa aikamoisen auktoriteetin, sillä Tiirajuova hiljeni siihen paikkaan. Ruostetähti oli syystäkin päällikkö, Illankuiske ajatteli vaikuttuneena. Sitten musta naaras nyökkäsi Kultatassulle merkiksi jatkaa.
”Aiommeko vain kolmistaan kokoontua tänne läpi lehtikadon ja ladella toinen toistaan pidempiä kuolleiden listoja?” Kissojen joukosta kuului levotonta supinaa ja osalla karvat pörhistyivät, kuin Kultatassu syyttäisi heitä henkilökohtaisesti siitä, että eivät olleet tehneet kaikkea voitavaansa. Yllättäen kaikki paikalla olevat parantajat näyttivät tyynen uteliailta, vaikka Kultatassun sanat oli lähinnä heille osoitettu. Kaiken tämän Illankuiske pisti merkille katsellessaan läpi kokoontumisen kissajoukkion varmuuden vuoksi, jotta olisi valmis hillitsemään liikaa hiiltyvät osapuolet jos joku siltä näytti.
”Mitä ehdotat, nuori Kultatassu? Jos olet saanut Tähtiklaanilta jonkin merkin, voisimme ensin rauhassa yhdessä…” Vaahtokukka kääntyi oppilaan puoleen ystävällisesti. Kultatassu huitaisi kuitenkin hännällään äkäisesti, mikä sai nyt kuuluvan kohahduksen aikaan. Vaahtokukka oli kokenut ja kunnioitettu parantaja, jonka sanoja kenenkään ei oletettu noin jyrkästi keskeyttävän. Tuuliklaanin Sudenmarja kumartui sähähtämään jotain tassulle, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan vaan asteli vielä keskemmälle aukeaa turkki pörrössä kuin olisi valmistumassa taisteluun. Illankuiske saattoi kuvitella nuoren parantajan innostuksen ja jännityksen. Kirjava naaras nojautui eteenpäin, omasta puolestaan hän oli valmis ottamaan kaikki millä tahansa tavalla esitetyt ehdotukset vastaan.
”En ole saanut Tähtiklaanilta merkkiä, enkä uskokaan enää saavani. Tai kukaan meistä. Tähtiklaani olisi auttanut jo jos se olisi jotain heidän voimiensa ulottuvilla. Siksi… Siksi luulen, että meidän pitää itse etsiä jotain kauempaa. Tähän on oltava jokin parannuskeino niin, että voimme parantaa kaikki. Emme auttaa vain vahvimpia läpi”, Kultatassu vauhkosi ja loi katseensa vuoroin kuhunkin ympärillään silmät kiiluen. Kissat välittävät sitä vähän epävarmoina. Vinhapuro Tuuliklaanista kumartui supisemaan kiihtyneenä jotain Jokiklaanin Seittiturkille, joka nyökkäili jäyhästi soturin sanoille. Illankuiske muisti, että molempien näiden oppilaat olivat menehtyneet tautiin. He eivät olleet ainoita supisijoita.
”Kultatassu. Tiedämme, että haluat kaikkien parasta, mutta et… et ole ollut parantajaoppilas niin pitkään kuin minä”, Tunturitassu astui silloin esiin ja sai jo hiljalleen alkaneen monisävytteisen mutinan hiljenemään. Parantajaoppilas oli lähtenyt vasta Huurremarjan kovasti painostettua kokoontumiseen Sumupennun rinnalta.
”Kaikkea ei voi parantaa”, Tunturitassu huokaisi raskaasti. Parantajaoppilas näytti hetken niin surkealta, että Illankuiskeen teki mieli mennä nuolaisemaan päälakea rohkaisevasti kuin emo. Huuhkajatassun vasta vähän aikaa sitten tapahtuneen poistumisen täytyi olla Tunturitassun mielessä noiden sanojen aikana.
”Voimme yrittää!” Kultatassu kääntyi inttämään vanhemmalle parantajaoppilaalle vastaan.
”Kaikutassu sanoi, että he ovat etsineet jo varmuuden vuoksi kaikenlaista valmiiksi myös rajojensa ulkopuolelta!” Sitä seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Illankuiskekin pidätti hengitystään, kun vähän ensin ajatteli Kultatassun sanoja. Varjoklaani ja Tuuliklaani olivat järven vastakkaisilla laidoilla. Varjoklaani ei ollut osallistunut moneen kokoontumiseen. Ainoa tapa, miten Kultatassu ja Kaikutassu olivat saattaneet jutella, oli parantajien puolikuun tapaamisissa, ja niistä ei olisi kuulunut ikinä kertoa mitään muille kuin parantajille, jotta klaanien salaisuudet olisivat turvassa. Ja jotta toisaalta parantajat pystyisivät hoitamaan kissoja parhaalla mahdollisella tavalla klaanirajojensa ylikin kaikkien luottamusta ja kunnioitusta nauttien.
”Kultatassu…” Ruostetähden ääni oli nyt hyvin vahva ja vaarallinen. Päällikkö otti parantajaoppilaan paikalta puuttuvan mestarin paikan. Kultatassun silmät levisivät, kun naaras älysi tekemänsä virheen, ja peruutti hyvin syvälle takaisin kissajoukkioon korvat luimussa ja häntä maassa.
”Nuoret kissat voivat olla äkkipikaisia ja ajattelemattomia, oli kyseessä sitten soturioppilas tai parantajaoppilas. Suotakoon heille se”, Vaahtokukka otti kuitenkin tilanteen nopeasti haltuunsa ja sai ilmapiirin rauhallisemmaksi. Illankuiskekin huomasi hengittävänsä taas vapaammin.
”Mutta nyt kun saalis on kerran kaivettu esille, puhutaan siitä. On totta, että Varjoklaani on vielä vapaa taudista, mutta varautuu pahimpaan”, Vaahtokukka aloitti.
”Miksi turhaan kun kyräilevät koloissaan kuin hiiret”, nuori soturi Teerenliito kajautti silloin kiihtyneenä ja sai ympärillään hyväksyvää mutinaa aikaan. Illankuiske katsoi hopeaturkkista naarasta jyrkän tuomitsevasti niin kuin kuului, vaikka olikin itse ajatellut vähän aikaa sitten samaa. Soturi kohtasi hänen katseensa, ja suostui vaikenemaan ja istumaan takaisin aloilleen, mutta silmät yhä leimuten. Illankuiske jätti sen siihen. Tärkeintä oli, että klaanien välille ei lietsottaisi yhtään epäsopua. Sellaiseen ei kerta kaikkiaan ollut nyt varaa.
”Jatka toki”, Illankuiske kehotti Vaahtokukkaa, kun älysi tämän katselevan häntä. Illankuiske pyrki pitämään itsensä mahdollisimman rauhallisen ja levollisen oloisena, vaikka taas kerran vähän hämmentyi siitä, että aina kun Jäätähti ei kyennyt tulemaan kokoontumiseen, Illankuiske toimi siellä koko Jokiklaanin äänenä.
”Niin, ehdotan että teemme kukin samoin tahoillamme. Kun kerran olemme huomanneet, että vanha ei tehoa, ja lehtikadon lähestyessä tilanne muuttuu vain vakavammaksi, meidän on kokeiltava uutta. Silläkin uhalla, että se ei välttämättä olisi hyväksi kissoille, mutta kuolemaa parempi”, Vaahtokukka selosti, ja loi katseensa erityisesti muihin paikalla oleviin parantajiin. Kultatassu nyökkäsi niin suuresti myöntymisen merkiksi kuin suinkin vain pystyi, mutta ei selkeästi kehdannut enää sanoa mitään ääneen. Tunturitassu nyökytteli epävarman oloisena, avasi suunsa, mutta sulki sen taas.
”Ilmaise toki ajatuksesi”, Illankuiske pyysi parantajaoppilasta tämän huomatessaan.
”Minä vain… Kun tämä ei ole parantajien tapaaminen niin en tiedä kuuluuko meidän…” Tunturitassu maukui epävarman kuuloisena. Illankuiske välttyi vastausvuorolta, kun Vaahtokukka selvitti kurkkuaan siihen väliin.
”Ehkä ei tavallisesti, mutta nyt ei ole tavallinen tilanne. Meidän täytyy toimia mahdollisimman nopeasti sen mukaan mitä suinkin keksimme. Ei ole välttämättä järkevää odottaa seuraavaa parantajien kokoontumista ennen kuin alamme toimia tämän uuden ehdotuksen mukaan”, Vaahtokukka selitti.
”Ja kuukin on yhä kirkas”, Kultatassu kaikesta huolimatta huikkasi huomautuksen. Jokainen kissa vuorollaan loi pikaisesti katseensa ylös todetakseen sen todeksi.
”Hyvä niin”, Tiirajuova huokaisi päätään pudistellen. Hänelle oli ollut aika paljon päänvaivaa klaaninsa nuoresta parantajaoppilaasta. Jopa Tiirajuova alkoi vaikuttaa vähän väsähtäneeltä.
”Mutta päättäisimmekö kokouksen tähän siitä huolimatta. Itse kunkin pitää hengähtää ja kerätä voimia tavallista enemmän, luulen”, Tulitähti huomautti silloin puusta. Illankuiske hätkähti, hän oli jo melkein unohtanut Myrsyklaanin päällikön, kun tämän parantaja oli pitänyt keskustelua yllä Myrskyklaanin osalta jo pitkään. Ehkä se olikin hyvä asia, että näinä klaaneja riivaavan sairauden aikoina parantajat olivat eniten äänessä.
”Tehkäämme niin”, Ruostetähti myöntyi.
”Aivan”, Illankuiske kiirehti varmistamaan. Sitten yksi kerrallaan klaanit astelivat vaisuina kohti reviireitään. Illankuiske tunsi ja jämähtäneensä melkein paikoilleen, että hän jäisi torkkumaan kokoontumissaarelle, mutta niin vain tassut nousivat yksitellen ja lähtivät viemään kohti Jokiklaania. Kaikki iloiset rupattelut ja hyvästien jättämiset olivat kuin muisto tuulessa vain verrattuna tähän alakuloiseen mutinaan, mitä oli kuulunut jokaisen kokoontumisen jälkeen jo monta kuuta.

***

Jokiklaanin leirin vasta ollessa aavistus maaston muodossa alkoi kuulua kaamea riipivä valitus, joka sai Illankuiskeen niskakarvat nousemaan pystyyn. Jokiklaanin kokoontumiskulkue hiipui pysähdyksiin sekavaksi joukoksi, jonka keskelle aiemmin kärjessä kulkenut Illankuiske jäi.
”Ei, ei, ei…” Tunturitassu mutisi epätoivoisena tunkiessaan hartiavoimin lamaantuneena paikoilleen seisahtuneiden jokiklaanilaisten läpi ja säntäsi horjahdellen kohti leiriä.
”Ei…” Illankuiske toisti hitaasti tunnistaessaan valittajan Kylmäpuroksi. Sinä lyhyenä kokoontumisen aikana, kun Huurremarja oli vannonut ja vakuuttanut Tunturitassulle, että Sumupentu pärjäisi kyllä hyvin… Taasko sairaus oli saanut tehdä sen, ottaa jonkun liian aikaisin ja aivan yllättäen ilman, että kukaan pystyi tekemään mitään?
Illankuiske ajautui liikkeelle nytkähtäneen joukon mukana leiriin ja joutui suureksi surukseen saamaan varmistuksen epäilyilleen. Sumupennun liikkumaton ruumis oli jo kannettu kuun valoon leirin keskelle, ja Kylmäpuro parkui kuolleen pentunsa äärellä kumppaniinsa Tuliturkkiin nojaten, kuin ei pysyisi pystyssä ilman. Ei varmaan olisi pysynytkään.
Illankuiskeen kynnet puristuivat maahan niin, että sattui. Hän tiesi pennun menettämisen tuskan. Ja nyt Kylmäpuro oli joutunut kokemaan sen jo kahdesti. Miksi, miksi, miksi…? Illankuiske hoiperteli laahustavasti kuin paksussa mutavedessä kohti päällikön pesää. Joku kutsui häntä nimeltä, joku toinenkin, ehkä Kaislakukka ja Mustakynsi, mutta Illankuiske ei vastannut. Jäätähden nimeäkin kuiskittiin. Klaani oli ollut pitkään ilman päällikköään.
”Miksi?” Illankuiske kysyi lopulta ääneen kärsivältä ja hiipuvalta päälliköltään. Illankuiske kaipasi vastauksia, selityksiä, jotain järkeä tähän kaikkeen. Kaikilta muilta hän oli jo kysynyt: parantajilta, Tähtiklaanilta hiljaiseen yöilmaan, Perhonsiiveltä, mutta kukaan ei osannut vastata. Ja nyt päälliköltä, joka ei enää voinut vastata. Illankuiske etsi levollisuutta, mutta Jäätähti hengitti yhtä kiivaan pinnallisesti kuin ennenkin ja uneksi rauhatonta sairaan untaan.
”En… En jaksa tehdä tätä enää yksin. En halua tehdä tätä enää yksin”, Illankuiske jatkoi ääneen pehmeästi asettuessaan makuulle päällikkönsä viereen. Tästä kantautui hoitamattoman turkin ja sairauden sekainen kitkerä tuoksu, mutta Illankuiske ei välittänyt painaessaan kuononsa tämän turkkiin. Kuin emon, jota ei muistanut.
”Joten…” Illankuiske aloitti, mutta väsymyksen, epävarmuuden ja surun taakka saivat soturin nikottelemaan välissä kuin tassunsa loukanneen pennun.
”Joten voisitko… Voisitko kuolla jo?”
Illankuiskeen pyyntöä seurasi hiljaisuus, jonka rikkoi vain Jäätähden kevyet rahisevat henkäisyt.
”Tarkoitan… Sitä varten teillä päälliköillä on monta henkeä, niinhän? Voitte selättää vaikeudet ja vaivat ja johtaa klaania, kun muut sortuvat… Kun varapäällikkö sortuu… Kun minä… Sorrun”, Illankuiske selitti ja alkoi samalla siloitellen ja hellästi nuolla Jäätähden turkkia kuin tämä olisi ollut hänen oma sairastava pentunsa. Illankuiske oikeastaan todella muisti, miten oli juurikin tehnyt niin, kun Hopeapentu oli kuollut. Siloitellut turkin synnytyksen jäljiltä ja hoivannut aivan kuin Kaislapentuakin.
”Noin”, Illankuiske päätti yksinäisen puuhansa. Jäätähti todella näytti siistiltä ja terveeltä, ainakin päällikön pesän hämärässä yön yhä jatkuessa. Vain se yhä jatkuva pinnallinen rahiseva hengitys paljasti totuuden. Illankuiske laski päänsä takaisin Jäätähden turkille.
”Nyt… Sinun ei tarvitse enää jaksaa. Kaikki on valmista. Minä kaipaan sinua, klaani kaipaa sinua”, Illankuiske maukui viimeiset sanottavansa ääneen. Sitten Illankuiske lipui kevyeen rauhattomaan uneen, kun se kiivas sairaan hengitys yhä vain itsepintaisesti jatkui.
Mutta pesään laskeutui hiljaisuus hyvin pian sen jälkeen.
Ja Illankuiske heräsi siihen, että hänen makuualustansa liikahti. Kirjava naaras kohotti pöllämystyneenä katseensa pesässä, jota nouseva aurinko hädin tuskin vielä valaisi. Pää tuntui raskaalta ja silmät sumeilta, Illankuiske oli nukkunut aivan liian vähän ja liian huonosti. Mutta naaraan silmät rävähtivät isoiksi ja kirkkaiksi, kun hän kohtasi Jäätähden sinisten silmien katseen. Päällikkö istui häntä siististi jalkojen ympärille kiedottuna ja katseli Illankuisketta lempeästi.
”Teit oikein pyytäessäsi minut takaisin. Kiitos”, Jäätähti maukaisi. Illankuiske avasi hitaasti suunsa, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Helpotuksen ja nolostuksen sekaiset tunteet velloivat hänen sisällään. Jäätähti siis muisti Illankuiskeen pyynnön, että kuole pois, ja sen, miten tämä oli sukinut tämän turkin… mutta päällikkö oli nyt siinä, terveenä ja ylväänä toisin kuin Illankuiskeesta tuntui, että kukaan muu Jokiklaanista oli. Ja niin sen kuuluikin olla. Päällikkö olisi nyt huolehtimassa klaanistaan.
”Olet tehnyt aivan tarpeeksi, lepää vain nyt”, Jäätähti lupasi ja nuolaisi kevyesti Illankuiskeen päälakea. Lohdullisesti. Illankuiske päätyi lopulta nyyhkäisemään suunnattoman helpotuksen viedessä voiton. Ja sitten aisoissa pidetty väsymys ja rasitus veivät voiton, ja Illankuiske oli unessa, tai lähinnä tajuton, ennen kuin hänen päänsä nuukahti vasten Jäätähden toista etutassua. Jäätähti väistyi varovasti niin, että Illankuiskeen pää laskeutui pehmeästi hänen pesänsä laidalle. Kaikkensa antaneen varapäällikön annettiin nukkua juuri siinä kohtaa aivan niin pitkään kuin tarvitsi, ja siihen kului lähes kolme auringonnousua.


Vastaus:

Hieno pitkä tarina, jossa tunnelma tuli voimakkaasti esille. Etenkin loppukohtaus oli jännittävää luettavaa!
Muutaman virheen sieltä bongasin ja Illankuisketta kutsuttiin toistuvasti Illankajoksi.

Saat 49.9kp!

LiljatassuYP

Nimi: Heinäpilvi, Tuuliklaani

09.09.2018 21:40
// Edellisen tarinan voi poistaa, koska lähetin sen vahingossa väärällä nimellä!

Vihreissä silmissä loisti kaipaus, kun Heinäpilvi istui sateen pehmittämällä mutaisella maalla ja katseli nummia, joilla tuuli ujelsi ja ruohonkorret taipuivat lähes maahan asti. Ennen niin tutut ruohomättäät ja kitukasvuiset pensaat eivät kuitenkaan enää näyttäneet laisinkaan samanlaisilta kuin ennen, ja avara maasto jopa tuntui hieman uhkaavalta. Matka Kastesiiven kanssa oli lähentänyt heitä, ja Heinäpilvi oli oppinut tuntemaan hopeanharmaan naaraan melkein paremmin kuin itsensä. Tuntui ihanalta tietää toisen olevan aina vierellä ja tuntea lämmin hengitys ihollaan, kun illalla käpertyi nukkumaan samalle sammalpedille. Matka oli kuitenkin myös vieraannuttanut Heinäpilveä Tuuliklaanista. Puut eivät enää tuntuneet uhkaavilta, ja myrskyklaanilaisten tapoja oli selvästi tarttunut Heinäpilveen. Hän ei tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Ainakin hän oli saanut viettää Kastesiiven kanssa aikaa, mutta siinä taisivatkin olla kaikki hyvät puolet. Koko matkan kollin takaraivossa oli nimittäin takonut kysymys, johon hän ei halunnut eikä voinut vastata. Mikään ei enää oikeastaan tuntunut kodilta ja Heinäpilvellä oli orpo olo, kun hän katseli vuoroin Tuuliklaanin nummia ja vuoroin Myrskyklaanin korkeita puita ja tiheää aluskasvillisuutta. Minne hänen pitäisi mennä?
Kastesiiven ja Köynnöstassun äänet Heinäpilven takana tuntuivat painostavan häntä valinnassaan, vaikka he eivät edes puhuneet hänelle. Kollista kuitenkin tuntui, että koko maailma odotti hänen päätöstään, hänen seuraavia sanojaan. Ja lopulta hänen olisikin vastattava kysymykseen, joka oli aiheuttanut painajaisia ja pahaa oloa. Kateus vihlaisi Heinäpilveä, kun hän tajusi, miten paljon helpompaa kaikilla muilla oli, kun he löysivät rakkaansa omasta klaanista.
”Heinäpilvi?” Oma nimi sai soturin säpsähtämään aavistuksen, mutta mitenkään muuten hän ei reagoinut. Heinäpilvi ei halunnut vastata, ei halunnut kohdata Kastesiiven sinivihreitä silmiä.
Kellanruskea kolli tunsi, miten tuuli yltyi ja alkoi nykiä hänen turkkiaan kuin kutsuen luokseen. Samaan aikaan Kastesiiven lämmin hengitys kutitti hänen niskaansa ja päätös alkoi tuntua yhä mahdottomammalta. Se ei ikinä edes ollut tuntunut mahdolliselta, mutta nyt kun hänen olisi oikeasti pakko tehdä päätös…
”Minä en pysty tähän”, Heinäpilvi puuskahti lopulta ja puristi sitten silmänsä tiukasti kiinni. Muisto perheestä ja Tuuliklaanista oli kipeä, ja Heinäpilvi halusi heidän luokseen. Mutta hän ei kestäisi kipua, joka kasvaisi päivä päivältä, jos hän joutuisi olemaan erossa Kastesiivestä. Hän muisti yhä paremmin kuin hyvin ne illat ja yöt jolloin ei saanut unta, koska kaipasi niin paljon Kastesiipeä. Vielä hirveämpiä olivat ne hetket, kun Heinäpilvi juoksi Myrskyklaanin rajalle toivoen näkevänsä Kastesiiven mutta istuen sitten vain yksin tuijottelemassa puita.
”En tiedä mitä teen.” Kollin ääni oli tunteista paksu ja silmissä kiiltelivät kyyneleet, kun hän kääntyi katsomaan Kastesiipeä. Heinäpilvi ei nähnyt naaraan ilmettä kyynelten luoman sumuverhon lävitse, mutta Kastesiiven ääni kertoi Heinäpilvelle tarpeeksi.
”Haluaisin auttaa sinua, mutta tämä päätös sinun on tehtävä itse”, Kastesiipi kuiskasi hiljaa. Sitten naaras painautui Heinäpilveä vasten, ja hetken aikaa molemmat vain nojasivat toisiaan vasten ja toivoivat, että voisivat vain jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Molemmat kuitenkin tiesivät, ettei se olisi mahdollista. Heinäpilven olisi tehtävä päätös, joka muuttaisi hänen koko loppuelämänsä.
”Minä menen käymään perheeni luona”, Heinäpilvi naukaisi yhtäkkiä. ”Tule auringonlaskun aikaan rajalle, niin tiedät päätökseni.” Ongelma oli vain siinä, että kolli ei tiennyt, kumman polun valitsisi. Hän halusi kuitenkin nähdä ensin perheensä ja miettiä vasta sitten. Ja mikä kaikkein tärkeintä, kertoa heille, että hän oli turvassa. Heinäpilvi oli vajonnut päivä päivältä yhä syvemmälle surun ja katumuksen vyyhtiin, kun hän oli tajunnut, mitä oli tehnyt perheelleen.
”Nähdään, Kastesiipi”, Heinäpilvi kuiskasi ja kosketti kuonollaan rakastamansa kissan kuonoa. Sitten hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kotiin.

Adrenaliini virtasi kellertävän kollin suonissa, kun hän juoksi Tuuliklaanin reviirin halki kohti leiriä. Ajatukset leijuivat Heinäpilven päässä kuin pehmeät pilvet, eikä hän saanut mistään kiinni. Mitä hän sanoisi perheelleen? Entä Ruostetähdelle? Matka taittui aivan liian nopeasti, eikä Heinäpilvi ehtinyt miettiä yhtään, miten selittäisi poissaolonsa ja sen, että oli rakastunut myrskyklaanilaiseen naaraaseen. Hän ei ollut valmis tähän, eikä tulisi ehkä ikinä olemaankaan, mutta hänen olisi pakko tehdä valinta.
Kun leiri piirtyi Heinäpilven näkökenttään, hän hidasti vauhtinsa ja hengitti syvään yrittäen tasata hengityksensä. Hänen päänsä oli tyhjentynyt täysin kaikista ajatuksista, eikä hänellä ollut harmainta aavistustakaan, mitä sanoisi perheelleen. Kolli tiesi, että ei ehkä ikinä voisi saada katoamistaan anteeksi, mutta halusi ainakin nähdä perheensä ja kertoa heille, että oli kunnossa. Sillä sen Heinäpilvi oli velkaa koko Tuuliklaanille. Hän asteli tärisevin jaloin kohti leiriä, mutta ei ehtinyt kävellä kuin muutaman ketunmitan, ennen kuin leiristä astui ulos punaruskea naaras. Naaraan kirkkaat vihreät silmät suurenivat, kun hän näki Heinäpilven ja suu avautui raolleen. Heinäpilvi tunnisti naaraan oitis, eikä voinut estää kurkustaan kohoavaa säälittävää vingahdusta, joka kohosi ylös taivaisiin. Sitten hän juoksi Kettuturkin luokse ja painoi kasvonsa emonsa turkkiin. Kettuturkin keho alkoi värähdellä nyyhkäysten voimasta, kun hän tajusi, että Heinäpilvi oli todellakin hänen luonaan. Kaipaus ja itsensä syyllistäminen katosivat silmänräpäyksessä Heinäpilven kehosta, kun hän hieroi päätään emonsa turkkiin ja antoi hetken aikaa itsensä olla vain pentu, joka tapasi emonsa. Voimakkaat ilon ja onnellisuuden tunteet vyöryivät Heinäpilven ylitse valtavana aaltona yhä uudelleen ja uudelleen, ja koko muu maailma tuntui hämärtyvän kun purkautunut kaipaus valtasi kollin jokaisen solun.
”Heinäpilvi?” Tuttu, hieman karheahko ääni sai Heinäpilven nostamaan katseensa emonsa turkista välittömästi. Hän kohtasi isänsä katseen ja nyökkäsi vinkaisten jälleen kerran kuin säälittävä pentu. Kolli ei kuitenkaan voinut sille mitään, sillä hän oli vain niin onnellinen nähdessään jälleen vanhempansa. Hän ei ikinä ollut osannut kuvitella, miten hyvältä tuntuikaan nähdä vanhempansa, ja miten rakkaita he todella olivat.
”Heinäpilvi”, Kettuturkki kuiskasi ja perääntyi askeleen taaksepäin tarkastellakseen poikaansa. Apilahäntä astui Kettuturkin ohi ja kosketti Heinäpilven kuonoa. Ele oli tuttu ja turvallinen, toivotti Heinäpilven tervetulleeksi takaisin kotiin. Tervetulotoivotus ei kuitenkaan yltänyt kollin sydämeen asti, sillä jokin hänessä ei antanut itsensä kutsua tätä paikkaa kodikseen.
”Missä sinä olet ollut?” Kettuturkki kysyi ääni väristen. Hän oli ilmiselvästi järkyttynyt, kun Heinäpilvi oli vain yhtäkkiä ilmestynyt Tuuliklaanin leiriin. Heinäpilvi oli luullut, että Kettuturkki olisi ollut täysin murtunut hänen lähtönsä vuoksi, mutta emon koko olemus oli ollut elämäniloa täynnä, kun hän oli astunut leiristä ulos. Myöskään heidän tapaamisensa ei ollut näyttänyt kollin kuvitelmissa tällaiselta. Heinäpilvi oli ollut täysin varma, että Kettuturkki ei olisi kyennyt sanomaan hänelle mitään sen ilon ja helpotuksen takia, mutta nyt emo näytti jo lähes toipuneen siitä järkytyksestä, että hänen kateissaan ollut poikansa oli palannut takaisin. Se sai Heinäpilven sisukset kutistumaan kasaan, ja hänen ajatuksensa täysin sekaisin. Oliko Kettuturkin elämä ollut parempi ilman häntä? Heinäpilvi nielaisi vaivalloisesti ja käänsi katseensa järven suuntaan. Hän hengitti hetken Tuuliklaanin reviirin tuoksuja ja kuvitteli itsensä vanhana kissana istumassa järven rannassa, katsellen kaihoisasti Myrskyklaanin metsiin. Ruusumieli ja Kuulastassu istuisivat hänen molemmilla puolillaan, kaikkien kuonoissa vanhuuden valkoisia karvoja. Kettuturkki ja Apilahäntä nukkuisivat klaanivanhimpien pesässä, molemmat hyvin vanhoina, mutta viisaina. Ajatus tuntui niin ihanalta ja lämpimältä, että Heinäpilvi melkein jo avasi suunsa ja kertoi palanneensa lopullisesti takaisin, mutta muisti sitten ne päivät ja yöt ilman Kastesiipeä. Se sattui niin paljon, että Heinäpilvi ei enää tuntenut sitä lämpöä ajatuksesta, että hän vanhenisi omassa synnyinklaanissaan perheensä luona. Kollin ajatukset kääntyivät väkisinkin päälaelleen, kun hänen mieleensä ajelehti kuva hänestä ja Kastesiivestä.
He istuivat Myrskyklaanin reviirillä, järven rannassa, hännät kiedottuina yhteen. Rakkaus kipinöi heidän ympärillään ja sen saattoi tuntea lämpönä iholla, kun he käänsivät katseensa toistensa silmiin ja hymyilivät. Heinäpilvi ei edes tuntenut kuvitelmissaan kipua tai ikävää perheensä luo, vaikka tiesikin, että hän ikävöisi tuttua ja turvallista jos lähtisi Kastesiiven perään Myrskyklaaniin. Mutta siltikin, tuntemattomaan hänen ei tarvitsisi astua yksin – hänellä oli Kastesiipi. Äkkiä kollin valtasi niin suuri ikävä hopeanharmaata naarasta kohtaan, että hänen oli pakko puristaa silmänsä kiinni ja pyyhkiä kaikki ajatukset Kastesiivestä pois hänen mielestään.
”Minä olin Kastesiiven luona”, Heinäpilvi sanoi lopulta. Hänen äänensä oli hyvin hiljainen ja hauras. Yhtä hiljainen oli myös hiljaisuus, joka seurasi hänen sanojaan. Kumpikaan hänen vanhemmistaan ei joko osannut tai halunnut sanoa mitään, joten Heinäpilven oli pakko jatkaa.
”Hän on Myrskyklaanista.” Ja juuri sillä hetkellä Heinäpilvi tiesi, mitä tekisi. Sanat tuntuivat sinetöivän hänen kohtalonsa ja tekivät päätöksen hänen puolestaan. ”Ja minä muutan Myrskyklaaniin hänen luokseen.”

Kaikki tuntui käyvän niin äkkiä. Päivä vilisi muutamassa silmänräpäyksessä ohi, mutta siihen mahtui enemmän tunteita kuin Heinäpilvi olisi ikinä osannut odottaa. Iloa ja surua, sekä aivan kaikkea siltä väliltä. Hän ei ikinä edes tiennyt voivansa olla samaan aikaan niin suunnattoman iloinen ja onnellinen, mutta tuntevansa samalla kaipausta ja ikävää sekä surua. Jokainen hetki tuntui todella arvokkaalta, ja nyt Heinäpilvi osasi arvostaa kaikkia niitä tuttuja asioita ympärillään, joita oli aiemmin pitänyt vain itsestäänselvyytenä. Jollain tapaa kolli ei kuitenkaan enää tuntenut oloaan niin kotoisaksi, että olisi voinut asettua aloilleen ja käyttäytyä kuin kotonaan. Alkuhuuman jälkeen hänen jokainen eleensä muuttui yhä muodollisemmaksi, eikä hän edes syönyt kuin vain muutaman palasen jäniksestä, joka hänelle tuotiin. Myös puhuminen alkoi tuntua yhä kankeammalta, mitä pidemmälle päivä vieri. Lopulta aurinko oli kuitenkin sen verran matalalla, että kolli nousi jaloilleen ja rykäisi saadakseen leirissä olevien kissojen huomion.
”Kuten Ruostetähti kertoi teille kaikille, minä en ole tullut tänne jäädäkseni. Lähtöni oli klaanin kannalta typerä temppu, eikä minua edes voisi ottaa tänne takaisin, vaikka haluaisinkin. Ruostetähti on kuitenkin antanut suostumuksensa, että minä saan palata takaisin Tuuliklaanin soturiksi ja jatkaa elämään siitä, mihin jäin. Mutta minun kohtaloni ei ole täällä Tuuliklaanissa. Olen päättänyt muuttaa Myrskyklaaniin, ja mikäli saan myös Tulitähden suostumuksen, en ole enää huomenna Tuuliklaanin soturi.” Puheen jälkeen tuuliklaanilaiset alkoivat nyökytellä hitaasti hyväksyen Heinäpilven päätöksen. Lämpö levisi hitaasti kollin raajoihin, kun hän katseli klaaniaan ja tunsi itsensä ja päätöksensä hyväksytyiksi. Tuuliklaani olisi Heinäpilven tukena loppuun asti, seisoisi hänen rinnallaan, kunnes hän olisi astunut Myrskyklaanin rajan yli. Sen jälkeen hän olisi kaksin Kastesiiven kanssa. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut enää aivan yhtä pelottavalta kuin muutama päivä sitten, sillä hän tiesi selviävänsä – yhdessä Kastesiiven kanssa.

Heinäpilven karvat olivat pörrössä, koska kylmä viima pyyhki ruohot lakoon, kun hän käveli perheensä ympäröimänä kohti Myrskyklaanin rajaa. Kukaan ei puhunut mitään, kaikki tarpoivat vain hiljaa eteenpäin. Heinäpilvi ei tiennyt, mitä sanoisi perheelleen hyvästeiksi, kun sen aika tulisi. Hän ei edes halunnut miettiä sitä, vaan seurasi katseellaan ruohotupsuja, jotka laskeva aurinko oli värjännyt kultaisiksi.

Myrskyklaanin puut huojuivat tuulessa ja lehdet kahisivat toisiaan vasten, kun viisikko saapui Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalle. Puro, joka erotti kaksi klaaniaan toisistaan, kimmelsi auringossa niin että silmiä häikäisi. Kohta pimeys kuitenkin laskeutuisi nummien ylle, ja silloin Heinäpilvi olisi toivon mukaan Kastesiiven vieressä. Ajatus naaraan lämmöstä hänen kyljessään sai kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä, mutta hän räpytteli ne pois. Tuntui kummalta kaivata Kastesiipeä, kun kolli tiesi näkevänsä hänet aivan pian. Ehkä kaipauksen tunne johtui kuitenkin hänen perheestään, sillä Heinäpilvi eroaisi aivan pian heistä. Tokihan hän näkisi heidät kokoontumisissa, mutta silti – toiseen klaaniin muuttaminen teki auttamattoman kuilun hänen ja hänen perheensä välille. Heinäpilvi ei kuitenkaan ollut yksin kuilun toisella puolella, sillä hänellä oli Kastesiipi. Ja se oli kaikkein tärkeintä, sillä Heinäpilvi todella rakasti naarasta enemmän kuin mitään.
”Kastesiipi?” Heinäpilven ääni tuntui kaikuvan metsässä, kun hän ja hänen perheensä pysähtyivät puron viereen odottamaan, milloin Kastesiipi tulisi hakemaan hänet.

// lopusta tuli aika töksähtävä, mutta nyt olisi Kasteen vuoro jatkaa :D

Vastaus:

Jännä ja tunteikas tarina. Edelleenkään en malta odottaa jatkoa!
En huomannut kirjoitusvirheitä.

Saat 37kp!

-LiljatassuYP

Nimi: Kuisketassu, Myrskyklaani

28.07.2018 14:57
//Juuri nimitysten jälkeen//

Kosketin pelokkaana neniä Pilvihännän kanssa. Soturi hymyili rohkaisevasti ja sain siitä itsekin rohkeutta. Tuijotin sinisiin silmiin tutkivaisena. Mitä tekisimmekään vielä koulutukseni aikana!
”Kuisketassu! Kuisketassu!” kaikki klaanissa yhtyyivät onnentoivotukseen. Suljin hetkeksi silmäni. Olen nyt oppilas...
”Kuisketassu, tahtoisitko lähteä kiertämään rajoja?” Pilvihäntä kysyi minulta leikkisästi. Nyökkäsin myöntymisen merkiksi. Ympärillämme klaani alkoi palata arkiaskareihinsa. Vilkuilin hetken pentutarhaan ja pudistin sitten päätäni. En nukkuisi enään siellä.
”Seuraa minua”, Pilvihäntä kehotti. Nyökkkäsin taas, kun mestarini lähti kävelemään notkossa. Aloin seuraamaan häntä. Kävelimme pienestä tunnelista notkon seinämän pensasmuurissa. Jätin taakseni notkon, jossa leirimme sijaitsi. Katsahdin vielä kerran taakse, ennen kuin lähdimme syvemmälle metsään.
”Kierretään Vanhalta Tammelta Tuuliklaanin rajaa pitkin metsästä. Mennään sen jälkeen Vanhalle Ukkospolulle ja Hylätylle Kaksijalanpesälle. Lähdetään sitten kiertämään Varjoklaanin rajaa pitkin, Sammaleisen Aukion, Kaksijalkojen Polun ja Puolisillan kautta kotiin”, Pilvihäntä selitti minulle suunnitelmansa. Olin aivan pyörällä päästäni. Päätin vain seurata Pilvihäntää metsään. Näin, kuinka hän hyppäsi puron yli.

//Sori en ehi nyt jatkaan, jatkan sitten kun ehin...

Vastaus:

Kiva aloitustarina, tästä Kuisketassu pääsee nyt vauhtiin! Eikä virheitäkään löytynyt tekstistä.

Saat 6 kp.

- YP Phi

Nimi: Päästäistassu, Jokiklaani

20.07.2018 21:03
Päästäistassu istui parantajanpesän suuaukolla, ja hengitti öistä ilmaa sisäänsä. Unen saamisesta oli turha enää haaveilla, mutta odottaminenkaan ei ollut sen helpompaa. Päästäistassun häntä läiski maata hermostuneesti. Ötökkä laskeutui silmän viereen. Hän räpäytti silmäänsä ärtyneesti.
*Ehkä... ehkä Huomenkukka nukkuu vielä pitkäänkin... Jos lähtisin jo ennen häntä ja nappaisin pari kalaa... Huomenkukka saattaisi suuttua, mutta ilahtuisi kyllä nähdessään ylimääräiset saaliini...*
Päästäistassun oli määrä päästä harjoittelemaan tänään. Hän pääsisi ehkä pian jopa taisteluharjoituksiin. Hän odotti pääsevänsä kalastamaan. Päästäistassu vaipui unelmiinsa. Niissä hän potki vettä takajaloillaan, kauhoi sitä, kieppuili ja nappasi kalan ilmasta. Pian oppilas kävi niin levottomaksi, että päätti toteuttaa ideansa.
*Kyllä Huomenkukka ymmärtää...*

Päästäistassu tunsi vastatuulen puhaltavan joen raikkaan ilman hänen sieraimiinsa. Käpälät tuntuivat raskailta kävellessä, mutta raikas ilma leirin ulkopuolella kevensi Päästäistassun askelia. Hän lisäsi vauhtiaan, ja antoi hajuaistinsa ohjata käpäliä. Märät ruohonkorret taipuivat niiden alla. Päätäistassu rynnisti jokea kohti, hänen olisi saatava mahdollisimman monta kalaa ennen mestarin tuloa, ja jollain tavalla vesi tuntui oikealta ympäristöltä Päästäistassulle. Se oli kutsuvaa ja rauhoittavaa, eikä hän ollut sen pyörteissä sokeampi kuin kukaan muukaan.
Tömps!
Päästäistassu tunsi miten hänen päänsä tömähti maahan. Polkuanturat olivat raapiutuneet kiveen. Päästäistassu kiemurteli maassa hetken kivuliaasti, mutta veti sitten syvvään henkeä, ja nousi ylös. Hän oli kompastunut kiveen. Mitä oli "näkeminen" ja millä tavalla se auttoi tuollaisten vaarojen välttämisessä? Päästäistassu ei käsittänyt.
"Älä koskaan jätä klaaniasi", kumman tuttu ääni kaikui Päästäistassun mielessä. Ääni oli aina vähän väliä tunkeutunut kollin päähän. Se oli ainut mitä hän muisti unestaan. Päästäistassu ravisteli päätään, ja työnsi äänen mielestään.
*Miksi jättäisin klaanini... Millainen elämä muka olisi parempaa?*
Kolli jatkoi matkaansa tällä kertaa varovaisemmin.
Raikas tuoksu voimistui. Hän tunsi ilon sisällään tuntiessaan tutun, paksun multakasan jalkojensa alla. Hän oli kävellyt sen yli aiemminkin. Päästäistassu säntäsi eteenpäin suunnilleen kaksi hännänmittaa ja loikkasi. Läiskähdys! Vettä roiskui kaikkialle. Kollin uimataidot olivat tallellaan. Hän kiepahti ympäri, syöksähti eteenpäin, mutta loikkasikin äkkiä maalle ja syöksyi takaisin jokeen. Päästäistassu oli kuin innostunut pentu. Hetken päästä kolli kuitenkin tajusi pian mitä oli unohtanut, ja tajusi säikyttäneensä juuri kaiken riistan pois. Kalathan aistivat jo pienetkin värähelyt, entäs sitten suuri sokea kissakala läiskimässä ympäriinsä...
*Täytyy kai odottaa, että ne tulevat takaisin.*
Päästäistassu ui hetken eteen päin ja loikkasi vastarannalle. Hän lysähti siihen uupuneena, mutta jätti yhden käpälänsä veteen. Jos kävisi hyvä tuuri, kalat tulisivat pinnan lähelle. Silloin Päästäistassu läiskäisisi ne rannalle ja veisi tuoresaaliskasaan.
Ruoho oli märkää, mutta aamulla aurinko kyllä kuivattaisi sen. Pistävä tuoksu osui juuri sillloin Päästäistassun nenään.
*Vieraita kissoja? Niitä on ainakin kuusi!*
Päästäistassu painautui matalaksi. Kissat eivät hajusta päätellen olleet mistään klaanista.
"Klaanikissa! Piirittäkää se!"
"Miksi tuhlaisimme aikaamme siihen? Olemme kuitenkin vain ohikulkumatkalla! Sanoithan?"
Päästäisatssu tajusi jäänensä kiinni. Hänen täytyisi uida joen yli ja kertoa tunkeilijoista muille.
Päästäistassu oli juuri loikkaamassa jokeen, kun raskas, kylmä käpälä painautui hänen selkäänsä vasten.
"Vuokko! Minähän kerroin sinulle jo!"
Käpälä painoi Päästäistassun selkää. Hän yritti kiemurella vapaaksi, mutta matalamaksi hän ei enää päässyt. Kynnet liukuivat hänen selkäänsä. Päästäistassu ei saanut kunnolla henkeä. Hän alkoi hätäisesti miettiä kaikkia vaihtoehtoja. Hän voisi raapia ympärille kerääntyneitä kissoja, ja yrittää loikata niiden ohi veteen. Se olisi riskialtista, mutta paikalleen jääminen olisi pahempi vaihtoehto. Toisaalta Päästäistassulla ei ollut oikein minkäänlaisia taistelutaitoja...
"Miksi sinun pitäisi satuttaa tuota kissaa? Ei siitä ole meille vaaraa!" aiemmin puhunut naaras sähähti.
"Se kertoo muille, jos jätämme sen rauhaan! Ja ne jahtaavat meitä niin kauan, että olemme varmasti kuolleet!"
"En minä kertoisi..." Päästäistassu yritti.
Kissojen joukosta kuului halveksuvaa mourunaa.
*Kyllä minä oikeasti kertoisin... En voisi olla kertomatta edes Sadetassulle, mutta jotain oli keksittävä!*
"Älä usko sitä, Varjo!" joku kolli huusi. Kulkukissojen hajua oli kaikkialla. Ne olivat selvästi piirittäneet Päästäistassun.
"Klaanikissat ovat kauheita valehtelemaan!"
Päästäistassu nielaisi kuuluvasti.
"Miksi sen silmät ovat tuollaiset...?"
*Nyt, jos koskaan! Minä lähden ennen kuin ne tekevät minusta selvää!*
Päästäistassu huiskaisi eteensä kynnet esillä ja sähähti:"Partio on varmaan jo tulossa! Häipykää äkkiä kun vielä voitte!"
"En nää mitään partiota! Älä yritä huijata", Päästäistassua pitelevä kolli murahti ylimielisesti.
"Minulle riitti! Tuosta kissasta ei ole meille mitään harmia, joten minä ainakin lähden nyt! Hukkaatte vain aikaanne", Vuokoksi kutsuttu kissa tuhahti. Päästäistassu kuuli askeleita läheltään. Hän aisti vaivaantuneen ilmapiirin. Kohta voisi tulla hyvä tilaisuus paeta leiriin kertomaan klaanille.
Loiskahdus! Sitä seurasi rääkäisy. Vuokko oli pudonnut jokeen. Raskas taakka katosi Päästäistassun selästä.
"Vuokko!"
Päästäistassu aisti kauhun ympärillään. Hän käytti tilaisuuden paeta, ponnisti ja loikkasi jokeen.
Päästäistassu sukelsi. Kissojen kauhun huudot vaimenivat vähitellen. Hän ui sulavasti vastarantaa kohti. Klaanille olisi kerrottava tunkeilijoista heti, mutta kun hän nousi taas pinnalle, hän ei voinut olla välittämättä Vuokon avunhuudoista, ja muiden kissojen hätäisistä huudahduksista.
*Voinko todella antaa tuon kissan hukkua? Hän on kyllä kulkukissa, mutta sentään puolusti minua.*
Päästäistassu suuntasi kohti Vuokon hajua kauhoen käpälillään voimakkaasti. Naaras yritti polskimalla pysyä pinnalla, mutta Päästäistassu tiesi hänen uupuvan hiljalleen. Pian loiskimisen äänet heikentyivät, ja loppuivat kokonaan.
"Osaako se uidakkin? Älä koske Vuokkoon!" joku kolleista sähähti. Päästäistassu ui tarmokkaasti eteenpäin, ja saavutti pian hukkuvan Vuokon. Hän tunsi naaraan turkin käpälissään. Naaras vajosi. Päästäistassu sukelsi vajoavan kulkukissan luo, ja tarttui paksusta niskanahasta kiinni. Vuokko oli kauhean painava, ja Päästäistassu sai hänet vain juuri ja juuri pinnalle. Pinnalla hän kuuli rannalta kuuluvat hätäiset huudot selvemmin, ja tuuli humisi korvissa. Hän kohotti kuononsa ylös, jotta kissa saisi henkeä. Voimat olivat vähällä loppua. Naaras velttoni hänen otteessaan.
*Ei, ei! Älä pyörry nyt! En jaksa kantaa pyörtynyttä kissaa!*
Päästäistassu sulki pahemman vaihtoehdon mielestään. Hän lähestyi rantaa vaivalloisesti kauhoen. Päästäistassu meinäsi vajota pinnan alle. Matka tuntui liian pitkältä jaksettavaksi... Viimein tassut osuivat rantaan. Päästäistassu sysäsi velton kissan rantaan, ja jätti kulkukissat kiskomaan sen kokonaan ylös. Hän ui vastarantaa kohti väsyneenä, ja saapuessaan vihdoin rantaan, hän lysähti uupuneena maahan. Kulkukissat pyörivät Vuokon ympärillä.
"Jos hän on kuollut, emme voi tehdä mitään..."
Päästäistassu höristi korviaan, ja nousi vaivalloisena istumaan. Hän kuuli yskähtelyä.
"Vuokko!"
Äänistä päätellen naaras nousi ylös ja alkoi puhua kähisten:"Mennään... nyt..." Kulkukissa horjahti uudelleen maahan huohottaen raskaasti.
*Minun pitäisi kertoa klaanille...*
"Ylös siitä! Meillä ei ole aikaa jäädä tänne! Ne ovat lähettyvillä!" Päästäistassua pidellyt kolli sihisi. Ilmeisesti hän oli joukon jonkinlainen johtaja.
Vuokko onnistui nousemaan vaivalloisesti:"Kyllä... Varjo..." Luultavasti hän pystyisi lähtemään muiden mukana.
"Tulkaa!"
Kissat kävelivät pois päin.
"En kerro klaanilleni, jos lähdette nyt pois reviiriltämme ettekä enää palaa", Päästäistassu sanoi tiukasti, ja hätkähti omaa rohkeuttaan.
"Hyvä on..." Varjo sihahti viekkaasti. Askeleet loittonivat. Päästäistassu erotti Vuokon raahaavat askeleet.
*Vuokko... vähän kuin Vuokkotassu.*
Päästäistassu jäi rannalle makaamaan ja miettimään, mitä äsken oli oikeastaan tapahtunut.

Vastaus:

Huh, tässä tarinassa oli jännitystä kerrakseen. Ensin olin että iik mitä Päästäistassulle käy kulkukissojen kynsissä ja sitten olin ääk hukkuuko Vuokko ja sitten iikääk kun molemmat pinteessä... Sentään kaikki pääsivät lopulta kävelemään hengissä pois. Mutta jääkö tapaaminen tuohon? Hmm.... Eli hyvä jännä tarina, eikä virheitäkään osunut silmiin.

Saat 24 kp!

- YP Phi

Nimi: Könös, Myrskyklaani?
Kotisivut: http://https://scratch.mit.edu/projects/219355639//

14.07.2018 13:25
Könös tassutteli ulos pesästään. Sade ropisi ruohikkoa vasten. Oli vielä hämärää, ja hän erotti isänsä istuskelemassa joen rannassa. Naaraas tassutteli pehmein askelin hänen luokseen.
"Isä..." hän aloitti. Käpy katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään.
"Olen lähdössä Kastesiiven ja Heinäpilven mukaan. Haittaako se sinua?"
Käpy tuijotteli käpäliään hetken hiljaa.
"Mene vain, jos se tekee sinut onnelliseksi. Kyllä minä pärjään. Olen aina pärjännyt."
Könös oli hyvillään siitä, että isä ymmärsi, mutta hänellä kävi kollia silti sääliksi.
"Tulisit mukaan", hän ehdotti.
"Jonku täytyy jäädä pitämään Kyy kurissa", Käpy maukui jo hieman pirteämmin.

Könös kapusi pitkin lempi mäntynsä liukasta runkoa. Kaukana hän oli erottavinaan järven, vaikka sateesta kertova pilvi laskeutuikin haituvaisena jonnekkin matkan varrelle.
*Tätä paikkaa tulee ikävä*
Könös tajusi viettäneensä täällä jo melkein neljä vuodenaikaa.

Lähdön hetki koitti. Könös hyvästeli isänsä, Pisaran ja Sumun haikein mielin. Matka alkoi.
Oli kulunut kauan siitä kun Könös oli kulkenut näin pitkälle joen vartta pitkin. Joissain kohdissa hän haistoi Kyyn ja he hiippailivat varjoissa. Valkeat tassut ja vatsakarvat sotkeutuivat mutaan, mutta se ei haitannut Könöstä. Hän oli vihdoin matkalla kotiin!

Aurinkohuipun jälkeen he lähestyivät Kuulampea. Nyt piti vain laskeutua alas jyrkkää rinnettä. Sade oli pehmentänyt rinnettä ja sen juurella lojui multakasoja.
Könös varoi astumasta halkeamiin mullassa. Hän pysähtyi tuijottamaan rinteen reunalle. Pudotus oli ainakin kolme ketunmittaa.
Kastesiipi lähti varovasti laskeutumaan sateen muodostamia polkuja pitkin. Hänen perässään Heinäpilvi loikki tasanteelta toiselle. Kun tuli könöksen vuoro, hän laskeutui ensin ylimmälle tasanteelle. Sitten hän loikkasi tukevan näköiselle kepille, joka törrötti multa seinämästä. Keppi vavahti hänen painonsa alla.
Sade oli tehnyt rinteestä löysän, eikä keppi pysynyt enää yhtä hyvin paikoillaan. Se taipui kammeten riteen romahtamispisteeseen. Könös putosi. Rinne alkoi valua uhkaavasti. Keppi putosi Könöksen päähän. Kaikki pimeni.

Naaras havahtui. Oli pimeää. Jostain ylempää pilkotti pieni valkea valopiste. Ilma oli tunkkaista.
*Mikä paikka tämä on? Miten minä tänne päädyin? Mistä minä tänne päädyin? Kuka edes olen?*
Naaras tunsi mullan raskaan painon kaikkialla ympärillään. Hänen takajalkansa päällä tuntui kivi. Oikean silmän päälle oli kopahtanut oksa.
Jostain kuului huutoa. Kaksi kissaa. Naaras ja kolli.
"Könös! Oletko siellä?!" Multaa ropisi naaraan päälle. kaksi käpälää tunkeutui seinämän läpi.
Valo häikäisi hänen silmiään. Sitten hän erotti kahden kissan hahmot kirkkautta vasten.
"Köynnöstassu! Tähtiklaanin kiitos, että olet hengissä!"
Naaras vilkuili ympärilleen. Hänen takanaan ei ollut ketään.
*Tarkoittaako hän minua?*
Naaras kaivautui kokonaan ulos kasasta. Hän huomasi ison kepin, joka oli suojannut häntä. Takajalkaa aristi ja hän piti toista silmää sirrillään.
"Sattuuko sinuun?" kolli kysyi.
"Jalkaan vähän... Mitä tapahtui? Keitä te olette?"
Hopeinen naaras ja kultainen kolli katsahtivat toisiaan hämmentyneinä.
"Miten niin. Kyllähän sinä meidät tunnet! Könös?"
"En tiedä mistä puhutte", naaras vastasi.
"No, minun nimeni on Kastesiipi ja tuossa on Heinäpilvi", hopeinen naaras maukui hämmentyneenä.
"En tiedä, mikä sinuun on mennyt, mutta sinun täytyy päästä Vaahtokukan luo pian", Kastesiiveksi esittäytynyt naaras maukui. "Sinut täytyy myös pestä. Olet kuin kävelevä multakasa."
Naaras vilkaisi turkkiaan ja huomasi Kastesiiven sanat tosiksi. Hän ei edes erottanut, minkä värinen turkki hänellä oli.
"Mennään!" Kastesiipi maukui ja alkoi taluttaa ontuvaa mutakissaa.
"Heinäpivi?"
Mutta kullanvärinen kolli tuijotti haikeasti nummelle päin...

//Tämmöinen pikatarina. Seuraavaksi vissiin Heinäpilven vuoro?

Vastaus:

Ooo, jäi Könöksen osalta jännään kohtaan. Muisti meni, mutta tuleeko takaisin ja milloin?

Saat 15 kp

- YP Phi

 

©2019 Warriorcats Rope - suntuubi.com