Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

CopytLinkitListattuArvostelut • Blogi • YlläpitäjätRopen parhaat

Tänne kirjoitetaan, joista saa kp:eitä (hahmon kokemuspisteet/kirjoituspisteet, miten nyt haluaa ajatella), joiden avulla pääsee tasolta tasolle.

Ensin hieman oikeaan kirjoitustapaan ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla saatat saada enemmän kp:eita:

  • Laita Nimi-kenttään hahmosi nimi sekä klaani, esim: Risukoipi, Myrskyklaani
  • Kirjoita joko "hän/se" tai "minä" muodossa.
  • Kirjoita puheet aina " merkien väliin, ajatukset " * tai # väliin ja tarinaan kuulumattomat huomautukset  // jälkeen.
  • Kiinnitä parhaasi mukaan huomiota oikeinkirjoitukseen: esim. tekstin kirjoittaminen wordiin oikolukuohjelma päällä auttaa jo hyvään alkuun, eikä teksti myöskään katoa netin syövereihin jos se on tallennettu omalle tietokoneelle ensin.
  • Yritä tehdä pitempiä kuin muutaman rivin tarinoita, saat enemmän kp:eita.
  • Kuvaile tarinaasi hyvin ja loogisesti, älä hypi liikaa paikasta toiseen.
  • Älä mieluusti laita hahmoasi liikaa vähättelemään tai haukkumaan muiden liittyneiden hahmoja, ellei sitten hahmon omistajalle tämä ole ok.
  • Vuodenaika ropessa on lehtikadon aika, eli sama mikä oikeassakin elämässä.
  • Tarinoista voi saada maksimissaan 50 kp:eetä!
  • Muistakaa toki, että klaanit elävät nyt uusilla reviireillä, kartta tästä

 

  • KOKOONTUMISET: Voit vapaasti kirjoittaa klaanien täydenkuun kokoontumiseen osallistumisesta maksimissaan kuukauden tai parin välein hahmollasi, ellei ylläpitäjistö ole ilmoittanut jotain tiettyä ajankohtaa tai juonta kokoontumiselle. Huomioithan jos muut kirjoittavat kokoontumisista, että tarinat pysyisivät jota kuinkin yhtenäisinä esim. että joku kissa ei puuhaile omiaan kahdessa paikassa yhtä aikaa ja että päälliköt puhuisivat ajankohtaisista tapahtumista. PARANTAJAT kokoontuvat aina puolen kuun aikaan jakamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa Kuulammelle, siitä kirjoittamiseen pätee samat säännöt kuin klaanien kokoontumiselle.

Ylläpitäjien vanhoja tarinoita voit lukea täältä. YLLÄPITÄJÄT HUOM kirjoittakaa tarinat jatkossa samaan paikkaan tänne kuin muutkin.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Könös, Myrskyklaani?

10.02.2018 00:25
Könös tuijotteli kauemmas joelle. Hopeisen kissan takaa ilmestyi toinen, kellertävä kolli. Hän erotti heidän suidensa liikkeet, vaikka auringon säteet heijastuivat häiritsevästi kimaltelevalta hangelta. Kissojen lähestyessä naaras kuuli hankikannon rasahtelevan kissojen tassujen alla. Hän kuuli myös yli pyrähtävän tiaisen siiveniskut. Niin hiljainen oli lehtikato.
Hopeinen naaras syöksähti eteenpäin liikkuen nopeasti kohti. Kellertävä kolli jäi jälkeen ja kiri naaraan kiinni. Kastesiipi seisoi nyt hänen edessään. Ja tuo kissa. Könös huomasi säpsähtävänsä kissoista huokuvaa voimakasta klaanien hajua. Hänen omansa oli haihtunut jo melkein olemattomiin ja hän oli tottunut ystäviensä tuoksuun pesässään.
"Köynnöstassu?" Kastesiipi kysyi. Sanat saivat Könöksen säpsähtämään.
*Tuolla nimellä minua ei ole kutsuttu pitkään aikaan... Olenko enää köynnöstassu?* Hän ei sanonut sitä äneen, sillä hän tajusi, että se olisi vain hämmentänyt Kastesiipeä. Häntä itseään hämmensi jo ihan tarpeeksi. Mitä Kastesiipi täällä teki? Kuka tuo Tuuliklaanilta löyhkäävä kolli oli?
"Köynöstassu?" Kastesiipi yritti uudelleen. "Miten olet saapunut tänne?"
"Kastesiipi." Hetken Könös harkitsi kertovansa koko jutun, mutta se saisi nyt odottaa. "Se on pitkä tarina." Nyt oli tärkeämpääkin selvitettävää.
"Kuka tuo on?" Hän sinkosi murhaavan katseen kolliin, joka oli seurannut Kastesiipeä.
Kastesiipi astui suojelevasti kollin eteen.
"Köynnöstassu, tässä on Heinäpilvi. Hän on... ystäväni."
Könös yllättyi. Kastesiivelläkö ystäviä muista klaaneista? Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Toisaalta, ei hän olisi osannut odottaa sitä keneltä tahansa muultakaan Myrskyklaanin kissalta.
"Minä- Minulla olisi sinulle asiaa." Heinäpilvi kuiskasi Kastesiivelle. Matkalaiset katosivat lumen peittämän pensaan taakse. Könös tuijotteli heidän peräänsä hetken pöllämystyneenä, mutta kun heillä näytti kestävän, hän lysähti hankeen ja alkoi tuijotella hiutaleita, joita oli juuri alkanut leijailla alas taivaalta.
*Kuvitella, että nämä suuret kinokset koostuvat noin pienistä hiutaleista!*

Könös havahtui siihen, että hänen kuonolleen oli ehtinyt kertyä jo pieni keko lunta.
*Mikä heillä kestää? Juonivatko he jotain?* Könöksen oli vaikea uskoa sitä Kastesiivestä, mutta ties mitä ajatuksia tuuliklaanilainen oli istuttanut naaraan päähän. Mikä heillä kesti? Olivatko he paenneet jonnekkin? Hän ravisteli lumet kuonoltaan ja nousi seisomaan. Naaras tähyili ympärilleen. Tuolla heilahti häntä. He olivat siis edelleen siellä. Vai oliko se vain hämäystä?
Kastesiipi ilmestyi pensaan takaa Heinäpilvi perässään. Könös rentoutui hieman. Aurinkohuippu oli jo lähellä, eikä näitäkahta voinut hankeenkaan seisoskelemaan jättää.
"Tuota, haluaisitteko tulla pesääni?" Könös ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Kastesiiven nyökättyä Könös kääntyi valmiina johdattamaan matkalaiset isänsä pesälle.
Heinäpilvi kuitenkin keskeytti hänen aikeensa. "Mietin, että pitäisiköhän meidän saalistaa ensin. Emme ole syöneet tänään mitään."
Kastesiipi yhtyi ajatukseen, joten Könös johdatti heidät kohti metsää.

Lehtikadon pitenevät päivät eivät olleet vielä tarpeeksi pitkiä. Aurinko oli jo matalalla heidän saapuessaan metsään.
Kissat sopivat tapaamisesta ja sitten Könös loikki tiehensä.
*Tuuliklaanin kissalle voi olla hankalaa metsästää puiden alla, mutta lehtikadon aikaan kaikki riista suojautuu tänne.*

Könös saapui ensimmäisenä kohtauspaikalle. Hänellä oli mukanaan orava ja laiha hiiri. Pian Kastesiipi ja Heinäpilvi saapuivat. Kastesiipi oli napannut kaksi myyrää ja tiaisen. Vieraasta ympäristöstä huolimatta Heinäpilvi oli napannut jäniksen.
"Nyt meillä on tarpeeksi tuoresaalista. Sitä paitsi muut varmaan jo ihmettelevät, missä olen ollut koko päivän."
"Muut? Ketkä muut?" Heinäpilvi kysyi yllättyneenä.
"Näette sitten", Könös maukui. Sivusilmällähän erotti Heinäpilven vilkaisevan Kastesiipeä epävarmasti.
Könös ei välittänyt, vaan lähti loikkimaan lumen halki. Kaksi pientä saalista oli suhteellisen helppoa kantaa, mutta Kastesiiven tiainen putoili koko ajan kinoksiin. Könös hidasti ja pysähtyi odottamaan.
"Tarvitsetko apua?" hän kysyi mumisten riistan läpi.
"Kyllä tämä tästä", Kastesiipi mumisi vastaukseksi ja järjesteli riistan uudelleen suuhunsa.
Pesä häämötti jo edessä. He saavuttivat sen nopeasti. Könös kurkisti sisään. Siellä oli vain Pisara, joka nautti hiirtä.
"Haistan jonkun vieraan kissan", Heinäpilvi kuului kuiskaavan Kastesiivelle.
"Onko siellä joku sinun lisäksesi?" Pisara kysyi yllättyneenä.
"Klaanikissoja", Könös maukui.
"Mitä he täällä tekevät?"
"Eivät kertoneet vielä." Könös päästi vieraat sisälle pesään.
"Keitä te olette?" Pisara tiedusteli.
"Minä olen Myrskyklaanin Kastesiipi ja tämä tässä on Heinäpilvi Tuuliklaanista."
Samassa Sumu astui sisään kantaen sammalia.
"Könös, et kyllä usko, miten vaikeaa oli löytää kuivia sammaleita tuolta ulk- Kastesiipi! Mitä ihmettä sinä täällä teet?"
"Sumu! Tiesin haistaneeni sinut!" Kastesiipi maukui iloisesti.
Könös laski saaliinsa heidän pieneen tuoresaaliskasaansa ja keräsi Sumun äimistyksissään pudottamat sammaleet siistiksi keoksi pesäpensaan vartta vasten.
"Minulla on sinulle jotain erittäin tärkeää asiaa!" Kastesiipi maukui Sumulle. Kaksikko poistui pesästä ja jäi juttelemaan oviaukon ulkopuolelle. Könös, Pisara ja Heinäpilvi jäivät kolmestaan pesään.
Vaivaantunut hiljaisuus.
Könöksen oli pakko keksiä jotain sanottavaa rikkoakseen painostavan hiljaisuuden.
"Heinäpilvi, tässä on Pisara. Pisara, tässä on Heinäpilvi."
"Kiitos esittelystä, Könös", Pisara kehräsi huvittuneena.
"Minä kun luulin, että sinun nimesi on Köynnöstassu", Heinäpilvi ihmetteli.
"Könös nyt on vain sellainen lempinimi", Könös selitteli.
Ulkoa alkoi kuulua sähinää. Könös kurkisti äkkiä ulos, valmiina näkemään Kyyn uhkailemassa Sumua ja Kastesiipeä. Hänen helpotuksekseen ulkona odottikin vain Kastesiipi sähisemässä hämmentyneen näköiselle Kävylle ja Sumu, joka yritti selittää naaraalle, ettei Käpy ollut uhka.
"Könös, taasko sinä olet raahannut tänne lisää kissoja? Eihän pesään kohta enää mahdu."
"Isä, nämä ovat klaanikissoja. En tiedä, miksi he ovat täällä, mutta enhän minä voinut heitä lumeenkaan jättää!"
"Isä?" Kastesiipi maukui kysyvästi. "Sekö isä, jota aina syytit kaikesta kurjasta?"
"Niin..." Könös maukui hiukan häpeissään. "Asiat on nyt... selvitetty."

Kastesiiven ja Heinäpilven kerrottua tarinansa kissat valmistautuivat nukkumaan. Oli jo miltei kuuhuippu.
"Kastesiipi?" Könös kysyi. "Aiotko sinä vielä palata Myrskyklaaniin?"
"En tiedä vielä..."
"No jos palaat, ota minut mukaan." Hän kiertyi kerälle ja vaipui uneen.

"Mustavalkoisen pimeyden valkeaa raitaa pitkin on tuleva unohdettu unohtanut, joka muistaa ja punaisen johdolla palauttaa värit."

Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani

04.02.2018 11:05
Hankeen tallatulla kapealla polulla kävi joukko kissoja jonossa. Kuu heitti keskiyön synkältä kirkkaiden tähtien täplittämältä taivaalta terävät hangen muotojen mukaan kumpuilevat varjot kulkijoiden viereen. Näytti, kuin lehtikadon paljaiksi kaluamien puskien lomitse puikkelehtivia olisi ollut enemmänkin.
”Kaislakukka, ei kai sinun kylmä ole kun noin kiihdytät tahtia?” käheä-ääninen kilpikonnakuvioinen naaras maukaisi kunhan ensin kiihdytti tahtiaan joukon etummaisena kulkevan harmaan soturin viereen.
Kaislakukka pudisti päätään, kun ei muuta voinut tehdä talviturkkinen orava suussaan kantamuksena. Sammalturkki kurotti kuonoaan lähemmäs ja väräytti korviaan kysyvästi. Kaislakukka ojensi saaliin vauhdissa Sammalturkin kannettavaksi, jotta saisi sanottua sanottavansa.
”Minulla on vain kiire viedä tuoda leiriin. Noin hyvää saalista ei ole tullut moneen auringonnousuun ja sille on tarvetta”, Kaislakukka maukaisi. Sammalturkki vain nyökkäsi vuorostaan suu täynnä kantamusta, mutta sen lomitsekin Kaislakukka kuuli iäkkääksi käyneen soturin puuskutuksen, ja näki aina vain lisää harmaantuvan kuonon melkein täsmäävän oravan väritykseen. Kaislakukka mutristi suutaan pienesti huolestuneena. Jos Sammalturkki ei tämän lehtikadon päättyessä siirtyisi vanhimpien pesään – monet soturit tekivät niin, sinnittelivät mukana vielä pahimman ajan yli apuna – jonkun oikean kissan pitäisi ehkä lempeästi huomauttaa. Ehkä Illankuiske? Tai Mustakynsi? Joka tapauksessa Kaislakukka oli kuullut niin moneen kertaan tarinan siitä kuinka juuri Perhonsiiven, Mustakynnen ja Sammalturkin partio löysi pentuna Jokiklaanin reviirille harhailleen Illankuiskeen, että joku siitä joukosta osaisi muotoilla sanansa oikein.
”Tullut? Siis lennähtänyt suoraan hampaisiin muka vai? Älä ole noin vaatimaton, Kaislakukka. Sinähän sen oravan suoraan puunrungolta nappasit kun me muut keskityimme ihmettelemään Varjoklaanin rajamerkkiä”, puhe-etäisyyden päähän kaksikon taakse kiihdyttänyt Kaislakukan entinen mestari Pääskyhäntä huikkasi. Tallattu reitti oli juuri ja juuri kahden kissan kuljettavissa, mutta kolmas olisi ollut jo tungos ja joku olisi päätynyt hankeen.
”Rajapartiohan tämän oli tarkoitus ollakin, jota minut laitettiin vieläpä johtamaan…” Kaislakukka mutisi päätään pudistaen, ja tunsi kuinka pieni kuumotus levisi kaulalle. Aivan kuin olisi ollut taas oppilas kehuttavana. Kaislakukan teki mieli nuolaista rintaa tai jotain muuta nolostuksen peittämiseksi, mutta sitten olisi varmaan astunut reitiltä harhaan ja kompastunut lumipenkkaan.
”Tuli miten tuli, sille tosiaan tulee tarvetta niin kuin sanoit”, Pääskyhäntä totesi, eikä valittanut kiihtyneestä kulkuvauhdista. Joukon perällä kulkeva Mehiläisturkki kuului alkavan puuskuttaa rohisevasti, mutta ei muuten pukahtanutkaan. Nuori kolli oli vasta toipumassa lievästä valkoyskästä vielä, mutta oli vängännyt päästä jo soturin toimiin, ja Kaislakukka varoi vilkuilemasta tämän suuntaan huolestuneena.

Leirissä oli niin paljon kissoja kerääntyneenä aukiolle, että Kaislakukka pysähtyi yllättyneenä heti suuaukosta kuljettuaan kuin kallionseinämään muistamatta perässään seuraavia kissoja. Nämä kuitenkin ehtivät aistia edessä odottavan jännittyneen ilmapiirin ja tömähtivät toistensa perään vaitonaisina. Oppilaista tai pennuista puhumattakaan olisi lähtenyt vastaavassa tilanteessa aika möly, mutta toisaalta täydessä hiljaisuudessa tapahtuva sotureiden kömpelö törmäily ja toisistaan erkaantuminen oli varmaan vielä huvittavampi näky. Jos kukaan olisi tulijoihin kiinnittänyt huomiota.
”Mikä kokoontuminen täällä tähän aikaan on?” Mehiläisturkki murahti ensimmäisenä. Kolli sai melkein heti vastauksen, kun parantajan pesästä kuului pitkä ohut valitus.
”Voi hyvä Tähtiklaani, ei kai Kylmäpuro ole nyt…?” Pääskyhäntä henkäisi kauhistuneena, mutta Kaislakukka huitaisi tummanruskeaa raidallista naarasta hännällään suulle ennen kuin tämä ehti jatkaa sanansa loppuun. Liike oli ehkä vähän turhan riuska, Pääskyhäntä kuului pärskähtävän, mutta Kaislakukka ei huomannut nykäistessään päällään hieman sivulle. Kylmäpuron kumppani Tuliturkki asteli pientä ympyrää hitaasti, ja muut jokiklaanilaiset olivat jättäneet ylettömästi tilaa kollille.
”Kylmäpuro alkoi synnyttää melkein heti kun te olitte lähteneet”, Lepinkäistassu loikki supisemaan uutisen silmät suurina, lähinnä mestarilleen joka näytti vaivihkaa syljeskelevän karvaa suustaan. Kaislakukan hopeaisia häntäkarvoja. Mutta kukaan ei enää ihmetellyt sitä, vaan koko rajapartio tuijotti Lepinkäistassua kuin tämän päälaella loikkisi minisiilejä. Sitten kuului toinen parkaisu parantajien pesästä, ja kaikki, myös Lepinkäistassu, kääntyivät katsomaan sen suuntaan. Niin kuin koko Jokiklaanin leiri. Kaislakukka ei tunnistanut, että joukosta puuttuisi kovinkaan montaa – vain sikeäunisimmat.
”Tuota… Lepinkäistassu, mehän sovimme aikaisesta taisteluharjoituksesta huomiseksi, eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?” Pääskyhäntä sai ensimmäisenä itsensä irti herpaantumisesta. Sammalturkki lähti vaitonaisena pujottelemaan maleksivien kissojen läpi tietään saaliskasalle orava suussaan.
”Ai niin joo… Mutta kun täällä on niin levotonta…” Lepinkäistassu selitti vaivaantuneena ja pyyhkäisi hännällään parantajien pesän suuntaan merkitsevästi. Kaislakukka seurasi Lepinkäistassun heilautusta katseellaan, ja äkkäsi Illankuiskeen aukion keskeltä Perhonsiiven kanssa. Hopeainen soturi lähti muille selittelemättä kohti lehtikadon hämyisästä valkeudesta kirjavaturkkisina pirityviä naaraita.
”Onko Kylmäpuro kunnossa? Mehän lähdimme jo aika kauan aikaa sitten”, Kaislakukka henkäisi malttamatta mitenkään erikseen tervehtiä emoaan ja tämän kumppania. Kylmäpuro oli ollut koko ajan taistelun jälkeen huonompana odottaessaan parantajien mukaan hurjan montaa pentua, ja tähän oli tarttunut vielä tarkasta huolehtimisesta huolimatta Jokiklaanin leirissä vaaninut valkoyskä neljänneskuu sitten. Ja nyt siihen tuli vielä synnytys päälle. Lepinkäistassun ja oikeastaan koko leirin pidättynyt jännittyneisyys saivat harmaan naaraan niskakarvat pörhistymään kiihtymyksestä.
”Synnytys on kestänyt kauan…” Illankuiske mutisi kääntäessään nopeasti katseensa Kaislakukkaan hetkeksi, ennen kuin kääntyi pyyhkimään katseellaan taas leiriä huolestuneena. Kaislakukka ehti vasta sitten kaksikon luokse. Perhonsiipikin loi vain epäluonteenomaisen nopean vilkaisun tervehdykseksi Kaislakukkaan ennen kuin jatkoi vuorostaan Illankuiskeen katselua huolestuneena. Vastausten niukkuudesta turhautunut Kaislakukka puuskahti ja katseli ympärilleen.
Raskasjalka, Seittiturkki ja Korppiviiksi näyttivät juttelevan niin tiiviisti keskenään, että Sammalturkki turhautui yrittäessään päästä oravan kanssa näiden ohitse lopun matkan saaliskasalle. Ainakin naaraan häntä viuhtoi kipakasti, mutta mitään tämä ei pystynyt oravan takia sanomaan. Huuhkajatassu ja Kotkatassu loikkivat ulos oppilaiden pesästä, kun Sadetassu pisti päänsä ulos pesästä, naukaisi jotain kaksikon perään ja Kotkatassu kääntyi liukastellen ravaamaan saman tien takaisin. Kaislakukka tuhahti, Kotkatassunkin olisi pitänyt olla nukkumassa heidän huomista metsästysharjoitusta varten. Teerenliito, Pihkaroihu ja pari muuta nuorempaa soturia juttelivat päällikön pesän edustalla, kunnes Jäätähti asteli vaiti ulos ja soturit hajaantuivat pyytämättäkin. Päällikkö asteli kohti lähimpänä omaa pesäänsä olevaa klaaninvanhimpien pesää, jonka suulla ainakin Laventeliturkki ja Varjoturkki juttelivat. ”Miksi minun pitää nukkua kun kukaan muukaan ei nuku?” kuului hento maukaisu pentutarhan suulta. Keltakatse ilmestyi kaitsemaan ainoan pentunsa Kaarnapennun takaisin pesän lämpimään ja loi mennessään yhden happaman mulkaisun liian lähelle supisemaan eksyneeseen kahteen oppilaaseen.
”Kyllä parempi olisi, että me kaikki menisimme nukkumaan, tai jatkaisimme partiointia, kuka mitäkin, koska tässä me emme ole avuksi”, Illankuiske kohotti yhtäkkiä ääntään. Ohi kävellyt Varjoturkki nyökkäsi ja kääntyi palatakseen klaaninvanhimpien pesään. Kaislakukka näki silmäkulmastaan kuinka Lepinkäistassu suuntasi oppilaiden pesälle – tämän oli täytynyt seurata Kaislakukkaa ilman että tämä huomasi. Mutta sitten parantajien pesästä kuului aiempaa kovempi ja tuskaisempi parkaisu, mikä sai Lepinkäistassun pysähtymään karvat pörrössä kuin yllätyshyökkäyksessä ja Tuliturkin säntäämään kohti pesää. Punertavaturkkinen kolli kuitenkin pysähtyi ketunmitan päähän parantajien pesästä ja läimäisi kovaksi tallattuun lumeen kunnioitettavan kuopan tassullaan turhautuneena. Ilmeisesti kollia oli kielletty menemästä pesään, ja Kaislakukka nytkähti liikkeelle rientääkseen lohduttamaan.
Mutta Illankuiske nousi silloin jaloilleen kunnolla, ja Kaislakukka kääntyi katsomaan odottavana varapäällikköä, niin kuin Perhonsiipi, Teerenlento, ja lähemmäs hiippailut Lepinkäistassu, ja niskakarvojen kihelmöinnistä päätellen muitakin. Mutta Illankuiske katseli vain vuoron jokaista eikä sanonut mitään, silmissään huoli ja korvat nykien kohti parantajien pesää. Lepinkäistassun suunnalla jokin kahahti, ja Kaislakukka vaihtoi painoa jalkojensa päällä vaivaantuneena, hän tuijotti Illankuisketta kaikkein lähimpänä ilman että kukaan sanoi mitään.
”Mitä te siinä tuijotatte, viherlehteäkö odotatte? Nukkumaan te kaikki siitä tai meillä ei ole huomenna kunnon partioita!” kuului tuttu ärähdys klaaninvanhimpien pesän suunnalta. Laventelikurkku nilkutti vauhdilla kohti leirin aukeaa ja jakoi mennessään tiukkoja katseita, jotka saivat niin vasta-aloittaneet oppilaat kuin kokeneimmatkin soturit kääntymään kiireesti kannoillaan kohti pesiään ja kompastelemaan toisiinsa. Vihdoin. Laventelikurkku nilkuttaisi varmasti loppuelämänsä, mutta kivut olivat laantuneet ja ääneen oli palannut varma ehdottomuus. Kaislakukka huokaisi pienesti helpotuksesta, mutta peitti sen rykäisyksi kun näki, miten Illankuiske laski lannistuneena katseensa.
”Kuule, Illankuiske…” Laventelikurkku aloitti tiukalla äänensävyllä, jolloin Kaislakukka katsoi paremmaksi loikkia kauemmas. Mutta hopeanharmaan naaraan askeleet eivät vieneet sotureiden pesään, vaan ulos leiristä. Tuliturkki oli jäänyt ravaamaan tällä kertaa sotureiden pesän lähelle, samalla kun sinne astelevat soturit yksitellen toivottivat voimaa ja jaksamista ja hyvin se menee, Tähtiklaani suojelee. Kaislakukka tiesi, että ei olisi pystynyt mihinkään pelkkään niin vaisuun, ja katsoi paremmaksi poistaa itsensä kokonaan tungettelevana kuvasta. Kunhan vilkaisi sen verran olkansa yli, että näki mustanruskean Kotkatassun loikkivan kuuliaisesti muiden oppilaiden kanssa vihdoin nukkumaan.

Rajapartion aikaan niin kirkas taivas oli peittynyt osin tummiin pilviin, ja Kaislakukka pysähtyi heti leirin ulkopuolella hetkeksi katselemaan tarkemmin taivaalle. Kyllä, satoi pikkuisen lunta, nuo haituvat eivät olleet pelkästään tuulen maasta nostattamia. Turkkinsa pörhistäen soturi suuntasi kulkunsa umpimähkään yhtä tallatuista poluista pitkin. Tämä vei lähemmäs jäätynyttä jokea.
Kaislakukan päästessä joen rantaan kohtaan, jossa ei enää pystynyt näkemään lumen alta selkeästi rannan ja jään rajaa, soturi heittäytyi huokaisten selälleen hankeen. Kaislakukka jäi siihen silmät kiinni henkeään pidättäen raajat levällään kunnes hangen kahahduksen viimeisenkin kaiun aavistus oli kadonnut. Sitten naaras asettui paremmin selälleen, nosti käpälänsä rinnalle, ja avasi vihertävänharmaat silmänsä.
Lumi leijaili niin pieninä hiutaleina ja niin hitaasti, että näytti melkein siltä, kuin hiutaleet olisivat ennemmin pysyneet paikoillaan ilmassa leijuen. Oli aivan hiljaista. Kuin jokin olisi pysäyttänyt ajan. Sitten tuon hetken rikkoi haukotus. Kyllä Kaislakukkaa väsytti, mutta hän ei nyt kokenut kuuluvansa leiriin ollenkaan, ei ennen kuin Kylmäpuron tilanne olisi rauennut. Pennut ja emo selviäisivät synnytyksestä taitavien parantajien hoidossa, Kylmäpuro parantuisi entisiin voimiinsa, ja koko perhe olisi onnellinen ja Jokiklaanissa olisi taas uutta elämää. Tai sitten..
Kaislakukka huokaisi itsekseen turhautuneena ja huitaisi ohitseen leijailevaa lumihiutaletta kuin yrittäen harhauttaa ajatuksiaan pois reitiltä. Mutta ei se toiminut. Kun entä jos Kylmäpuro ei selviäisi? Tuliturkki jäisi yksin… Mutta ei tämän tarvitsisi olla yksin. Kaislakukka voisi paremmalla omatunnolla jatkaa punaturkkisen soturin perään haikailua… Ja kenties enemmänkin, jos tosiaan ensin…
Ei. Kaislakukka ei saisi missään nimessä toivoa Kylmäpuron kuolemaa. Tuliturkki ja Kylmäpuro olivat selvästi onnellisia yhdessä, eikä Tuliturkki ollut osoittanut minkäänlaista vastakaikua Kaislakukan haikailuille. Sitä se olikin, vain turhaa typerää haikailua joka pitäisi pyyhkäistä taakseen. Kaislakukka kääntyi kyljelleen niin ajatellessaan, kuin jättääkseen ajatukset kirjaimellisesti taakseen.
Ja sitten Kaislakukka kiljahti säikähtäneenä ja kompuroi pystyyn ja taemmas niin että lumi pölähti. Vastaan tuli pajupuska, johon Kaislakukka takaperin peruutti ja sotkeentui ja sai lumet oksilta niskaansa. Pihkaroihu ei osannut muuta kuin irvistää anteeksipyytävästi näylle, peittäen sillä huvittuneen virnistyksen.
”Anteeksi, luulin että kuulit tuloni. En hiippaillut tai mitään”, Pihkaroihu pahoitteli ja nuolaisi rintaansa vaivaantuneena, kun Kaislakukka alkoi setviä itseään irti puskasta.
”Ei se mitään. Olin ajatuksissani. Minun pitäisi oikeastaan olla vain tyytyväinen kun kerran opit liikkumaan noin vaivihkaa yrittämättäkin…” Kaislakukka ähkäisi vastaukseksi entiselle oppilaalleen ravistellessa enimpiä lumia turkistaan ja pyyhkäistessään tassullaan pahimmat sojottavat karvatupot paikoilleen. Sitten Kaislakukka kääntyi katselemaan Pihkaroihua virnistäen, ettei kolli suotta tuntisi liiaksi huonoa omatuntoa. Mitään pahaa ei ollut oikeasti sattunut.
”Opetit minua siis hyvin. Tai siis… tiesinhän minä sen jo aiemminkin, soturina on ollut aika vaivatonta, kiitos”, Pihkaroihu totesi päätään kallistaen. Nyt Kaislakukan oli vuoro vaivaantua – sehän kuului vain klaanielämään, soturit kouluttumassa oppilaita uusiksi sotureiksi. Ja Kaislakukka ei ollut enää ollut niin paljon tekemisissä oikeastaan Pihkaroihun kanssa, että ei osannut ajatella tätä enää lainkaan oppilaanaan – mutta ei oikein nuorena täysivaltaisena soturinakaan.
”Siitä puheen ollen… Miltä näytän? Tarpeeksi edustava soturiseremoniaan?” Kaislakukka kysyi. Pihkaroihun huvituksesta värähtävät viiksikarvat kertoivat enemmän kuin sanat, ja Kaislakukka tuhahti muka loukkaantuneena. Pihkaroihu pudisti pienesti päätään ja lähti astelemaan lähemmäs. Kollin tassuista jäävät jäljet olivat isompia kuin Kaislakukalla. Missä vaiheessa sekin oli tapahtunut?
”Ei sen väliä. Nukkumaanhan tässä toivottavasti kohta päästään kuitenkin, kunhan leiri rauhoittuu vähän lisää. Kun Kylmäpuron tilanne ei voi enää loputtomiin jatkua…” Pihkaroihu maukaisi tutkaillessaan Kaislakukan aiemmasta makoilusta jäänyttä kuoppaa lumessa.
”Et saisi vai unta?” Kaislakukka varmisti vähän kiusaantuneena. Pihkaroihun oli täytynyt nähdä hänen hiirenaivoinen lumessa peuhaamisensa.
”En. Innostuttiin Teerenliidon kanssa taisteluharjoituksiin myöhään juuri ennen kuin leirissä alkoi tapahtua ja nyt on vaikea rauhoittua. Näin kun poistuit leiristä ja ajattelin… ajattelin että hyvä idea”, Pihkaroihu myönsi samalla kun katseli ympärilleen hankeen, ja löysi ilmeisesti etsimänsä loikkiessaan kepeästi pari ketunloikkaa kauemmas. Juuri kun Kaislakukka oli utelemassa mitä ihmettä kolli puuhaa, kenties vähän kiusoittelemassa vuorollaan kauniiksi ja taitavaksi soturiksi kasvaneesta Teerenlennostakin, kolli heittäytyi selälleen lumeen ja nosti tassunsa rinnalleen samoin kuin hopeainen naaras aiemmin. Kaislakukan korvia alkoi kuumottaa.
”Mietin mitä ihmettä puuhasit aiemmin, mutta tämähän on ihan kivan rentoa”, Pihkaroihu selitti hinkatessaan itselleen paremman kuopan umpihankeen. Kaislakukka huomasi katsovansa, kuinka kollin punakellertävän turkin alla lihakset piirtyivät selkeästi liikkeen myötä ennen kuin tämä asettui taas aloilleen. Pihkaroihun meripihkan oranssinkellertävät kirkkaat silmät seurasivat leijailevia lumihiutaleita. Juurihan Kaislakukka oli vähän haikeana katsonut tuon ensimmäisen oppilaansa soturiseremoniaa, ja ihmetellyt miten noin keskenkasvuisia honteloita pitäisi sotureiksi muka kutsua? Mutta soturitehtävät olivat tehneet tehtävänsä, ja Pihkaroihu oli nyt kaikkea muuta kuin hontelo. Kaislakukka tunsi jostain syystä kiusaantuvansa, ja heittäytyä itse samaan vanhaan kuoppaansa selälleen sen peittämiseksi.
”Minäkään en varmaan saisi unta kun olin juuri rajapartiossa ja tuolla on tuo yleinen häly…” Kaislakukka selitti ilman kysymystäkin. Pihkaroihu ynähti vastaukseksi kuulleensa, mutta ei mitään muuta. Ei Pihkaroihu ollut tullut häntä arvostelemaan. Kaislakukka teki sitä ihan tarpeeksi itselleen. Hopeainen naaras huokaisi voipuneena tunteidensa kanssa painimiseen. Jos Hopeakaiku olisi ollut vielä hänen kanssaan, sisko olisi kyllä topakasti äyskäisemällä saanut Kaislakukan irti ajatuksistaan. Nyt Kaislakukka vain keskittyi Pihkaroihun tavoin katselemaan lumihiutaleita. Vaikka Kaislakukka ei nähnytkään, hän tiesi Pihkaroihun jatkavan samaa touhua, ja yöhön laskeutui mukavan raukea hiljaisuus hetkeksi. Saattoi vain nauttia rauhasta ja siitä, että oli joku toinenkin kaverina.
”…olisi voitu leirissäkin puhua. Kun vaikka ei ollut suotavaa että kaikki pyörivät leiriaukiolla kuin pesistä pudonneet linnut, olisimme me kaksi sentään voineet jäädä sinne lämpimään supisemaan tämän läpi…” kantautui puhetta ja lähestyviä askeleita leirin suunnalta. Kaislakukka heilautti korviaan äänten suuntaan, mutta kun se ei riittänyt, naaras kääntyi vatsalleen lumeen ja kuunteli tarkemmin. Sitten naaras tunnisti Perhonsiiven ja Illankuiskeen äänet. Kaislakukka ponnahti ilahtuneena jaloilleen – hän ei ollut ehtinyt juttelemaan emonsa kanssa paljon lainkaan sinä päivänä, ehkä nyt olisi hyvä tilaisuus kun pitäisi kuitenkin odottaa Kylmäpuron synnytyksen päättymistä?
”Aiotko mennä tervehtimään heitä vai mitä puuhaat?” Pihkaroihu maukaisi kysyvästi kääntäessään päätään Kaislakukan suuntaan. Naaras loikki kohti keskustelun ääniä, mutta yritti edetä hiljaa ja huomaamattomasti. Sen huomaamisesta Pihkaroihun äänessä täytyi olla ihmetystä. Mutta Kaislakukan suunnitelmana oli antaa Perhonsiiven ja Illankuiskeen keskustella rauhassa loppuun mitä näillä nyt saattoikin olla, ja sitten vasta ilmestyä kalkattamaan omiaan.
”Joo aion, mutta en halua keskeyttää mitään. Jos siellä on jotain paljon tärkeämpää, jatkan vain leiriin”, Kaislakukka heitti olkansa yli ennen kuin jatkoi etenemistään. Naaras kuuli lumen kahahduksesta, kuinka Pihkaroihu lähti hänen peräänsä.
”Tulen sitten leiriin samaa matkaa kanssasi jos niin käy. Lupaan olla hiljaa”, kolli suhahti kuiskauksen. Kaislakukka osoitti kuulleensa pelkällä korviensa väräytyksellä, kun joutui jo kaartamaan näkösuojaan tiheämmän pajupensaikon taakse. Tuuli oli onneksi lähes olematon ja puhalsi edestäpäin heidän piilopaikkansa suuntaan. Illankuiske ja Perhonsiipi olivat pysähtyneet alaspäin viettävältä polulta aukeavalle aukealle, jossa lumi oli tallautunut taisteluharjoitusten johdosta.
”Vaanitaan sitten varapäällikköä, jännää, varmasti on helppo nukahtaa myöhemmin”, Pihkaroihu naurahti matalalla äänellä asettuessaan kuitenkin kuuliaisesti Kaislakukan viereen. Kaislakukka pyöräytti silmiään kollin näsäviisastelulle – mutta ei voinut itsekään olla miettimättä että mitä oikein puuhasi. Ehkä väsymys vähän jo sumensi ajatuksia. Toivottavasti kohta selviäisi, olisiko hyvä aika jutella Illankuiskeen kanssa, ja jos ei, niin sitten vain…
”…osannut mitään tehdä oikein. Laventelikurkku joutui taas tulemaan apuun”, Illankuiske kuului puuskahtavan surkeana. Nyt vasta Kaislakukka kuuli kunnolla keskustelun äänensävytkin – ja katui heti sitä että oli asettunut sillä tavalla vakoilemaan ilmeisen arkaa keskustelua. Pihkaroihukin tuntui jännittyvän hänen vieressään, kuin kolli olisi ollut loikkimaisillaan takaviistoon pois paikalta, mutta taisi katsoa Kaislakukan tavoin paremmaksi olla paljastumatta. Sitä vastoin kolli asettui lähemmäs ja matalammaksi saman tiheän oksiston kohdan suojaan kuin Kaislakukka. Ja naaras tunsi, kuinka kollin lämmin hengitys pyyhki jo korvien kärkien karvoja.
”Miten niin taas, eihän Laventelikurkku ole koko ajan perässäsi kulkenut ja lisännyt ja korjannut sanomisiasi, eikä ole kukaan muukaan, liioittelet”, Perhonsiipi tuhahti väheksyvällä tavalla, jota Kaislakukka ei ollut ennen kuullut. Illankuiske käänsi kiusaantuneena katseensa.
”No ei… Mutta ainakin silloin minun pitäisi osata seisoa omilla jaloillani varapäällikkönä kun se merkitsee eniten. Kuten tänään. En saanut klaania rauhoittumaan, eikä kyseessä ollut edes mikään koko klaanin turvallisuutta uhkaava katastrofi”, Illankuiske selitti turhautuneena ja läimäisi tassullaan satunnaisen jääkökön pusikkoon. Kumpikaan aukiolla keskustelevista naaraista ei kiinnittänyt kökön lentorataan huomiota, mutta Kaislakukka pidätti hengitystään ja pörhisti hirvityksestä karvansa, kun se laskeutui vain kahden ketunmitan päähän hänen viereensä. Oksista varisi vähän lunta, ja Kaislakukka tunsi Pihkaroihun aivastavan. Nimenomaan tunsi – kolli työnsi kuononsa Kaislakukan pörhistettyyn turkkiin äänen vaimentamiseksi, ja mitä oudoimmat väreet kulkivat Kaislakukan lävitse. Aukiolla ei huomattu mitään puskassa tapahtuvista jännityskäänteistä.
”Laventelikurkun ja kaikkien täytyy olla väärässä siitä sovinko varapäälliköksi. Enhän ikinä edes kouluttanut oppilaasta soturia, kun Vesitassu… Vesitassu…” Illankuiske alkoi takellella. Perhonsiipi asteli lähemmäs ja laski häntänsä lohduttavasti kumppaninsa selälle. Kaislakukka tunsi kuinka Pihkaroihu nojasi eteenpäin – kolli ei ehkä muistanut mistä oli kyse, kun oli ollut vasta pentutarhassa Vesitassun tappaneen joen tulva-aallon sattuessa. Kaislakukka ei kuitenkaan saanut mitenkään ajatuksiaan koottua jotta olisi saanut kuiskittua kollille selityksen Illankuiskeen ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan oppilaan ikävästä kohtalosta. Jotenkin tuntui yhtäkkiä mielessä yhtä aikaa tyhjältä ja karvapallojen täyttämältä. Pihkaroihu nojasi häntä vasten vahvana ja lämpimänä. Kuumotti oikein turkin alla.
”Kukaan ei ajattele niin”, Perhonsiipi maukaisi ja nuolaisi Illankuiskeen poskea rauhoittavasti ennen kuin jatkoi: ”Vesitassusta olisi tullut hieno soturi. Sinä koulutit häntä hyvin. Ja se on tärkeintä – opit kouluttamaan, antamaan käskyjä, järjestämään ja suunnittelemaan. Varapäälliköllä on täytynyt olla oppilas koulutettavana, kuuluu soturilaki – ei niin, että varapäällikön on täytynyt kouluttaa oppilas soturiksi”, Perhonsiipi muistutti. Illankuiske nyökkäsi mukana, vakuuttuneempana. Kaislakukka veti kerran terävästi henkeä saadakseen sen ja sydämensä sykkeen tasaantumaan. Pihkaroihu ei tuntunut huomanneen, kolli seisoi aloillaan aivan Kaislakukassa kiinni kuin jäätyneenä.
”Olisit varmasti selvinnyt lopulta itsekin tästä illasta. Nyt vain tilanne sattuu olemaan sellainen, että entinen varapäällikkö voi käyskennellä räksyttämässä vielä miten mielii vaikka asema on jo siirtynyt”, Perhonsiipi murahti.
”Ai, Laventelikurkku ei taida olla parhaita ystäviäsi? Minä kun luulin että et suuttuisi kulkukoirallekaan”, Illankuiske huomautti huvittuneena. Mutta Kaislakukka ei kuunnellut enää paljon keskustelua. Hän yritti suunnitella miten saisi parhaiten peräännyttyä – tämän salakuuntelun jälkeen olisi liian kiusallista loikata aukiolle kuin muka juuri olisi sattumalta astellut paikalle. Mutta Pihkaroihu tuntui yhtä lailla imeneen kaikki voimat kuin täyttäneen kaiken kihelmöivällä lämmöllä, eikä Kaislakukka osannut liikkua. Mikään – tai kukaan – ei ollut ennen vaikuttanut naaraaseen sillä tavalla ennen.
Onneksi Illankuiske ja Perhonsiipi lopettivat keskustelunsa, nojautuivat hetkeksi toisiinsa kehräten ja hännät yhteen kietoen, ja lähtivät tiiviisti rinnakkain kohti leiriä. Vasta viimeisenkin turkin vilahduksen kadottua ja askelten äänen loitotessa hyvää vauhtia Pihkaroihu peruutti hätäisesti melkein jalkoihinsa sotkeutuen pois pusikosta. Kaislakukka asteli rauhallisemmin perässä ja nosti hitaasti katseensa kolliin. Tämän keltaiset silmät olivat suuret hämmennyksestä. Kaislakukan sydän hakkasi, mutta silti hän tunsi olonsa yllättävän seesteiseksi ja rauhalliseksi. Kuin hän tietäisi täsmälleen mitä sanoa ja tehdä, ja kaikki se olisi sellaista mitä hän ei malttanut odottaa.
”Olen pahoillani, en tiedä mikä minuun meni, ei minun pitänyt…” Pihkaroihu henkäisi jännittyneesti.
”Pahoillasi mistä?” Kaislakukka kysyi rauhallisesti.
”No…” Pihkaroihu vain inahti nolostuneena ja käänsi katseensa. Kaislakukka asteli kollia lähemmäs, aivan kiinni niin että turkit hipoivat taas hetken. Kolli sävähti mutta ei väistänyt, mutta ei myöskään nostanut katsettaan.
”Tästä vai? Mitä pahoiteltavaa siinä olisi?” Kaislakukka kysyi ja kumartui niin, että sai kollin katseen omaansa.
”Kaislakukka”, Pihkaroihu lausui nimen kuin tunnustellen ensimmäistä kertaa.
”Niin?”
”Voinko minä…”
”Voit.”
Vastauksen saamisesta huolimatta Pihkaroihu epäili vielä hetken nojatessaan lähemmäs, nytkähti pysähdyksiin välissä, ennen kuin painoi kuononsa vasten Kaislakukan kuonon syrjää, kevyesti, vähäksi aikaa, mutta niin että harmaa soturi ehti painaa silmänsä kiinni ja kehrätä hyvin mielissään. Pihkaroihu liittyi siihen hetkeksi, mutta vetäytyi sitten taas kauemmas.
”Tämä ei ole vain tästä tänään”, Pihkaroihu maukaisi vakavana istahtaessaan aloilleen. Kaislakukka seurasi elettä perässä, kietoi häntänsä jalkojensa ympärille, ja kallisti päätään kiinnostuneena ja ymmällään. Pihkaroihun täytyi vielä selvästi aikoa jatkaa jotenkin. Hiipivä väsymys oli täysin tiessään, ja Kaislakukka oli valmis juttelemaan Pihkaroihun kanssa vaikka koko yön. Oikeastaan se tuntui mukavaltakin ajatukselta.
”Mitä tarkoitat?” Kaislakukka kysyi heilauttaen korviaan kiinnostuneena. Kellertäväturkkinen kolli laski katseensa.
”Seurasin sinua tarkoituksella. Koska olen halunnut jo jonkin aikaa… Tai siis Jokiklaanissa tai missään ei ole varmasti toista niin kuin sinä. En tiedä mistä se alkoi tai milloin, mutta aloin kaipaamaan aikaa kun olin vielä oppilaanasi. Sen takia, että silloin oli luontevaa saada olla kanssasi. Haluaisin että sama jatkuisi nyt… Ei koulutus, vaan se että saisin olla kanssasi”, Pihkaroihu piirsi tassullaan lumeen juovaa samalla kun selitti hitaasti, kooten ajatuksiaan samalla. Ja nosti lopuksi katseensa, kellertävät silmät jotka olivat nyt kirkkaat ja kiihkeät. Kaislakukka tunsi sydämensä hypähtävän, kuin olisi liukastunut tai säikähtänyt. Ehkä hän vähän säikähtikin Pihkaroihun tunteiden paljastusta, orastavaa sellaista, mitä nuori kolli ei vielä selkeästi osannut pukea täysin sanoiksi.
Mikä Kaislakukka oli sellaisessa arvostelemaan? Hän oli toki jo kokeneempi soturi kuin Pihkaroihu, mutta eihän hän tässä asiassa ollut vielä kuin vähän haikaillut Tuliturkin perään. Ei hänkään tiennyt oikeasti mistään mitään. Paitsi sen, että hänkin halusi viettää lisää aikaa Pihkaroihun kanssa, ja oli aina ollut hyvillään tämän seurasta. Ja se uusi mitä tänään oli tapahtunut, sanottu ja tunnettu, Kaislakukka piti siitä ja halusi sitä lisää. Kaislakukka ei voisi täysin rehellisesti toistaa Pihkaroihun sanoja, sillä hänen kohdallaan mikä olikin alkanut oli alkanut vasta tänä iltana. Mutta kaikkihan alkaa aina jostain? Ja ainakin Pihkaroihun mainitsemat oppilasajat tuntuivat melkein kaukaiselta, kun Kaislakukka mittaili edessään jännittyneenä odottavaa vahvaa soturia. Silloin ennen oli silloin, nyt oli nyt, ja tulevaisuudessa voisi olla vielä jotain muutakin.
”Minä haluan samaa”, Kaislakukka lausahti lopulta, ja kehräsi lyhyesi huvittuneena kun näki kuinka Pihkaroihu silmissä rentoutui. Lysähti vähän kasaan, ja kollin paikoilleen jähmettynyt tuuhea häntä alkoi viuhtoa laajemmassa kaaressa innostuksesta.
”Hienoa! En malta odottaa”, Pihkaroihu hihkaisi ja kurotti nuolaisemaan Kaislakukan poskea kiitollisena. Sitten kolli vetäytyi säikähtäneenä kauemmas selkeästi oman eleensä yllättämänä. Kaislakukka kohtasi katseen huvittuneena.
”Sanon kyllä jos en ole mielissäni jostain. Ei tarvitse säikkyä”, Kaislakukka hymisi, ja nuolaisi kollia takaisin. Tällä kertaa molemmat kehräsivät vähän kauemmin yhdessä.

Kun kaksikko lopulta asteli takaisin leiriin, oli taivaanrannassa jo koittavan aamun kirkkaampaa sineä. Leirissä kävi kuhina, mutta toisenlaisessa ilmapiirissä ja toisella suunnalla kuin lähtiessä. Parantajat joutuivat hätistelemään pentutarhan suulta pällistelijöitä rampatessaan sen ja parantajien pesän väliä. Nuo pällistelijät jutustelivat keskenään ilahtuneeseen sävyyn ja kiittivät Tähtiklaania.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Kaislakukka kysyi lähempää kulkevalta Mehiläisturkilta.
”Kylmäpuro ja neljä pentua voivat hyvin! Yksi syntyi kai kuolleena… Mutta nyt on kaikki hyvin! Kaikki meni hyvin!” Mehiläisturkki hihkaisi käheällä äänellä vastaukseksi. Kaislakukka kohotti kulmiaan. Mehiläisturkki ei ikinä hihkunut, ja äänestä päätellen tämän kuuluisi olla lepäämässä. Ennen kuin Kaislakukka ehti kehottaa Mehiläisturkkia mihinkään, kolli jatkoi melkein hyppien matkaansa saalispinolle, ja jäi valikoimaan tarkkaan. Ehkä nuori soturi oli ottanut itselleen kunniatehtävän huolehtia tuoreelle kuningattarelle syötävää. Kaislakukka näki, kuinka hänen nappaamansa orava sai tuon kunnian.
”Mennäänkö järjestelemään nukkumapaikkamme uusiksi sotureiden pesään?” Pihkaroihu ehdotti kun Kaislakukan katse jäi vaeltelemaan. Matkalla sotureiden pesälle Kaislakukka toivotti onnea pentutarhan suulta kasvaneelle perheelle niin kuin Pihkaroihu tai kuka tahansa muukin. Ja lisäsi mielessään yläilmoihin, että Hopeakaiku, osallistu sinäkin pitämään huolta siitä yhdestä pennusta siellä Tähtiklaanissa. Sitten Kaislakukka sai lopulta käydä nukkumaan, ja pitkästä aikaa niin ettei ollut yksin. Kaislakukka ja Pihkaroihu olivat siirtäneet pesänsä niin lähelle toisiaan, että sotureiden rauhalliset nukkuvien henkäisyt pörröttivät toistensa turkkeja.


Nimi: Routatassu, Myrskyklaani

20.01.2018 11:22
”...mestarisi tulee olemaan Kastesiipi!” Tulitähti ilmoitti edessään seisovalle, nyt oppilasikäiselle kissalle. Tummaturkkinen nuori kolli tutki meripihkanvärisin silmin edessään seisovaa, pohjaväriltään hopeanharmaita naarassoturia. Kollin katse oli utelias. Hän uskoi, että Kastesiivestä tulisi hänelle hyvä mestari. Nuori soturi kumartui hieman koskettaakseen tuoreen oppilaansa kuonoa omalla, vaaleanpunaisella kuonollaan, mutta kolli oli silti tyytyväinen siitä, että Kastesiipi ei pienikokoisena naaraana ollut häntä hirvittävän paljon suurempi.
*Routatassu!* Tummaturkkisen nuorukaisen uusi nimi soi hänen päässään. Olihan se nyt paljon hienompi, kuin joku Routapentu! Ja lisäksi, pian hän olisi kasvanut niin paljon, ettei hän edes mahtuisi pentutarhaan! Tai ehkä tuo meni jo vähän yli...
”Ensin meidän olisi syytä kiertää rajat”, Kastesiiven ääni palautti Routatassun maan pinnalle. Kolli nyökkäsi tarmokkaasti ja hänen meripihkasilmänsä loistivat innosta. Hän lähti loikkimaan mestarinsa perässä ulos tutusta leiristä. Metsämaa tuntui pehmeältä kollin leveiden ja pörröisten käpälien alla. Kastesiipi lähti itsevarmana suunnistamaan kohti rajoja ja Routatassu seurasi perässä. Puiden lehdet olivat jo pääosin tummanvihreitä, joka kertoi oppilaalle, että viherlehti oli jo ainakin puolillaan. Jokin räsähti kollin mustan etukäpälän alla ja kun hän nosti tassunsa, hän näki katkenneen risun.
”Jos olisit ollut saalistamassa, saaliisi olisi mennyttä”, Kastesiipi naukui lempeästi. Routatassu nolostui hieman. Pian vieras haju tulvahti nuoren kollin sieraimiin. Hän nyrpisti hieman pikimusta kuonoaan.
”Haistat varmasti tämän hajun. Se on Tuuliklaanin ominaistuoksu”, hopeanharmaa, raidallinen soturi selitti. Routatassu tyytyi nyökkäämään. Hän painoi hajun mieleensä.
*Jos tapaan jonkun heistä kokoontumisessa, niin ainakin tunnistan löyhkästä!* tummanharmaa oppilas mietti.
”Jos jatkaisimmekin tuosta ylöspäin, saapuisimme kuulammelle”, Kastesiipi ilmoitti vielä ja osoitti hännällään suuntaa, ennen lähtöään vastakkaiseen suuntaan. Kuulampi kietoi hieman nuorta kollia, sillä siellä parantajat saivat näkyjä ja paikassa oli vahva yhteys Tähtiklaaniin. Rinne vietti loivasti alaspäin Routatassun astellessa mestarinsa perässä pitkin rajajoen viertä. Kaukana näkyi kimallusta, kun aurinko heijastui järven pinnasta. Kolli kurkotteli hieman nähdäkseen paremmin, mutta kun se ei auttanut, hän pinkaisi Kastesiiven ohitse kohti järveä. Sen rannalla hän pysähtyi. Hän joutui siristelemään hieman meripihkaisia silmiään, sillä aurinko heijastui järven pinnasta. Jossain kauempana kolli saattoi erottaa muutaman puun, mutta hän ei erottanut niiden kasvupaikkaa.
*Onko tuolla vastaranta? Vai onko se saari, jossa kokoontumiset pidetään!?* Routatassu pohti.
”Routatassu, jatketaan”, Kastesiipi sanoi ja lähti jatkamaan järven reunaa. Tummanharmaa kolli kiiruhti mestarinsa perään, ihastellen samalla järveä. Vesi liplatti hieman vasten rantatörmää, mutta veden pinta näytti melko sileältä. Routatassu upotti käpälänsä kärjen veteen vain nähdäkseen, kuinka se rikkoi veden pinnan. Hän veti sen nopeasti takaisin, sillä vesi oli viileää ja mikä pahinta, märkää! Kolli huomasi mestarinsa viiksien värisevän huvittuneena, mutta tämä ei sanonut sanaakaan.

”Tämä on Varjoklaanin raja”, Kastesiipi ilmoitti. Vaikka Routatassu ei ollut uskonut sen olevan mahdollista, Varjoklaani haisi hänestä vielä kamalammalta, kuin Tuuliklaani.
”Haiseeko Jokiklaani yhtä pahalta, kun muut klaanit?” Tummaturkkinen oppilas kysyi nyrpistellen taas mustaa kuonoaan.
”Riippuu vähän, eivät hajut heidän nenäänsä ole pahoja. Jokiklaani haisee pääosin kalalle”, Kastesiipi naukaisi. Tämä lähti johdattamaan häntä Varjoklaanin rajan viertä loivaan ylämäkeen.
*Miltäköhän kala haisee?* Routatassu pohti kulkiessaan mestarinsa perässä. *Toivottavasti ei yhtä pahalta, kuin Varjoklaani! Kokoontumisissa on varmaan hirveä lemu!* Jossain vaiheessa he kääntyivät niin, että Routatassu oletti heidän kulkevan kohti leiriä.
”Tässä on vanha ukkospolku. Se on nykyään ihan turvallinen, sillä hirviöt eivät kulje siinä”, Kastesiiven ääni kuului edestä ja Routatassu syöksähti katsomaan ukkospolkua. Polku oli hieman pettymys, sillä tumma, kova kivipinta oli halkeillutta ja väleistä versosi ruohoa, sekä muita kasveja. Hän haisteli kovaa pintaa, mutta se ei haissut kovinkaan erikoiselta. Pentutarhassa hänelle oli kerrottu, että ukkospolut haisivat pahalle, mutta Varjoklaani haisi ainakin pahemmalle, kuin tämä!
*Ehkä polun haju on häipynyt*, Routatassu päätteli ja lähti jatkamaan Kastesiiven perään. Hopeanharmaa, raidallinen naaras oli jo polun toisessa laidassa odottamassa, sinivihreän silmät kiiluen puiden varjoissa. Routatassu kiirehti hänen peräänsä.
”Myrskykaanilla on iso reviiri! Onko kaikilla muullakin klaaneille yhtä iso?” Nuori, tummanharmaa kolli kysyi.
”Kyllä heilläkin on riittävät reviirit, mutta he haluavat lisää ja sen takia tulee taisteluita”, Kastesiiven naukaisi hiljaa, mutta Routatassu ei saanut selkoa hänen äänensävystään.
*Taistelut*, Routatassun pään täyttivät kuvitelmat tuskanhuudoista ja siitä, kuinka soturit repivät toistensa turkkeja. Hän ei tahtoisi osallistua taisteluun, mutta toisaalta, jos se olisi klaanille hyödyksi, hän kyllä tekisi sen.

Kun parivaljakko saapui takaisin leiriin, Routatassu oli väsynyt. Kyllä hän vielä, ainakin omien sanojensa mukaan jaksaisi, mutta ruoka ja pieni tauko tekisivät terää.
”Ota jotakin riistaa”, Kastesiipi totesi ja osoitti tuoresaaliskasaa pitkällä hännällään. Tumma kollioppilas nyökkäsi ja lähti kohti kasaa. Nyt se oli vielä suhteellisen suuri, mutta lehtisateen ja lehtikadon koittaessa, se tulisi laihtumaan lähes olemattomaksi. Kolli nappasi kasasta itselleen hiiren ja katseli ympärilleen. Aiemmin hän oli aina syönyt pentutarhan luona, mutta nyt hän lähti kohti oppilaiden pesän edustaa. Hän asettui mukavasti ja ahmi hiiren nopeasti, parilla puraisulla. Hetken ajan tuore oppilas nautti auringon lämpimistä säteistä tummalla, lämpöä keräävällä turkillaan, mutta sitten hän nousi ylös ja asteli taas Kastesiiven luokse.
”Teemmekö jotakin vielä tänään?” kolli kysyi.
”Käymme keräämässä vähän sammalia vuoteeseesi”, hopeanharmaa naaras totesi katsottuaan ensin taivaalle, jossa aurinko oli vielä reilusti horisontin yläpuolella. Naaras lähti johdattamaan oppilastaan taas ulos leiristä ja sen jälkeen syvemmälle metsään. Kastesiipi pysähtyi sammaleisen puun kohdalle.
”Venytä kyntesi mahdollisimman pitkälle, jotta saat siistin siivun sammalesta, eivätkä sammalen ´juuret´ tartu kiinni suikaleeseen”, Kastesiipi ohjeisti ja näytti yhden esimerkin. Hänen vaaleat, terävät kyntensä leikkasivat sammalen nopeasti ja siististi irti puusta.
”Nyt sinun vuorosi”, hopeanharmaa naaras sanoi ja teki oppilailleen tilaa. Routatassu työnsi pitkät kyntensä mahdollisimman ulos ja sivalsi sammalta. Palasta tuli hieman repaleinen, mutta puhdas.
”Otit hieman liian ohuen. Jos otat vielä vähän paksumman, se ei repeä”, Kastesiipi neuvoi ja tummanharmaa kollioppilas yritti uudelleen.

Monta sammaltukkoa myöhemmin Routatassu palasi leiriin mestarinsa kanssa. Hän kantoi sammalta sekä suussaan, että leukansa alla.
”Vie sammalet oppilaiden pesään ja tee itsellesi vuode, minä vien nämä loput parantajan pesään!” Kastesiipi mumisi sammalta suussaan. Routatassu teki työtä käskettyä ja asteli oppilaiden pesään. Tähän aikaan iltapäivästä kukaan ei ollut pesässä. Hän sai tehdä rauhassa itselleen makuusijan. Hän polki sen sopivaksi leveillä tassuillaan, ja kun lopputulos oli hänestä tarpeeksi hyvä, hän tassutin taas ulos. Aurinko oli jo lähellä matkansa päätä, auringonlaskua. Kastesiipi oli luvannut oppilailleen loppupäivän vapaaksi. Silti hän asteli vielä mestarinsa luo.
”Voinko mennä kävelylle?” Routatassu naukaisi varovasti.
”Jos tulet takaisin ennen auringonlaskua”, hopeanharmaa naarassoturi totesi vastaukseksi. Aurinko hipoi jo toisella reunallaan taivaanrantaa, mutta kyllä hän vielä ehtisi käydä ulkona. Nuori kolli nelisti ulos leiristä. Hän lähti loikkimaan sinne, missä maasto vietti alaspäin, sillä hän halusi nähdä laskevan auringon säteet, kun ne kimmeltäisivät järven pinnalla. Kun Routatassu pääsi järvelle, hän oli jo hengästynyt. Aurinko oli hiljalleen painumassa horisontin taa, kiertääkseen taas aamulla saman reitin uudelleen. Auringonlasku maalasi taivaan punertavaksi ja pilvet hohtivat taivaankannella kauniin pinkkeinä. Auringon viimeiset säteet heittivät kauniita juovia tyynellä järvelle. Routatassu näki, kuinka ne lyhenivät hiljalleen auringonkukka painuessa unten maille. Samassa kolli muisti, että hänen oli oltava leirissä auringonlaskun aikaan. Hänelle tuli kiire ja hän pinkaisi takaisin loivaan ylämäkeen kohti leiriä. Hänen käpälänsä rummuttivat maata kollin juostessa ja kollin turkki tuiversi juoksemisen aiheuttamassa ilmavirrassa. Hän pysähtyi ennen leiriä tasoittamaan hengitystään ja asteli sitten sisään. Hän kävi ilmoittamassa Kastesiivelle paluustaan ja meni sitten oppilaiden pesään. Hän käpertyi vuoteelleen.Viimeinen ajatus, joka kävi hänen päässään ennen kollin nukahtamista oli: *Vihdoin pääsin oppilaaksi!*

//Tylsä aloitustarina, mutta sainpahan sentään kirjotettua ja koska Kastesiipi on nyt matkoilla (kuulostipa typerältä, ihan kun hän olisi lomalla xD), niin kirjoitan siis ajasta ennen Kastesiiven lähtöä. Jos siis nyt ihmettelette tätä vuodenaikaa, niin tässä selitys. Jos ois pitänyt tehdä toisin, niin pliis, kertokaa jossakin xD Ja yritin kyllä tarkistaa kirjoitusvirheiden varalta, mutta silti siellä muutama saattaa olla.


Nimi: Heinäpilvi, Tuuliklaani

14.01.2018 00:15
"Heinäpilvi." Kastesiipi vilkaisi taakseen kolliin, jonka turkki oli pörhöllä kylmyyttä vastaan. Hänen sinivihreät silmänsä tuikkivat. "Luulenpa, että tapaat aivan pian oppilaan, jota klaanini on luullut kuolleeksi.” Nuori kollisoturi kohotti aavistuksen kulmiaan ja kiri lähemmäs Kastesiipeä. Hän saattoi aistia naaraasta hohkaavan jännittyneisyyden. Molempien askeleet ratisivat lumessa, kun he tassuttivat lähemmäs pienikokoista kissaa. Heinäpilvi tunsi kynsiensä työntyvän esiin ja karvojen nousevan hyökkäävästi pystyyn, kun he saapuivat lähelle pienikokoista naarasta. Hän ei voinut vielä luottaa Köynnöstassuun - jos kissa edes oli entinen Myrskyklaani oppilas -, vaikka Kastesiipi näyttikin tuntevan naaraan ja olevan varma että häneen voisi luottaa.
Heinäpilvi raotti aavistuksen suutaan ja haisteli ilmaa. Ehkä hän vain kuvitteli, mutta ilmassa leijui laimea myrskyklaanilaisen tuoksu. Kolli erotti sen vain vaivoin Kastesiiven ominaistuoksun takaa, mutta se kertoi hänelle riittävästi. Tuo kissa saattoi sittenkin olla Köynnöstassu.
"Köynnöstassu?" Kastesiiven lausuma nimi sai ruskeaturkkisen naaraan säpsähtämään ja ottamaan askeleen taaemmas. Molemmat tuijottivat toisiaan niin tiiviisti, että Heinäpilvi pelkäsi heidän pian tappavan toisensa katseillaan. Hermostunut inahdus karkasi kollin huulilta katkaisten naaraiden välisen tuijotuskilpailuin. Kastesiipi vilkaisi hieman hämmentyneenä Heinäpilveen ennen kuin käänsi katseensa takaisin Köynnöstassuun.
"Köynnöstassu? Miten olet saapunut tänne?" Kastesiipi kysyi. Hänen suunsa jäi raolleen ja Heinäpilvi saattoi kuulla viimeisen kysymyksen: "Ja satuitko näkemään veljeäni?" Hopeanharmaa naaras ei kuitenkaan lausunut kysymystä ääneen.
"Kastesiipi", ruskea naaras kähähti. Hänen äänessään oli kunnioittava sävy. Hän ei kuitenkaan vastannut Kastesiiven kysymykseen vaan liikahti vaivautuneena.
"Se on pitkä tarina." Heinäpilvi väräytti viiksiään ja heilautti sitten mietteliäänä häntäänsä. Kastesiipi oli kertonut, että Köynnöstassu oli kadonnut monta kuuta sitten. Ei siis ollut ihme, että kertomiseen menisi aikaa. Mutta oppilaalla näytti olevan myös jotain salattavaa, jotain, jota hän ei halunnut paljastaa vielä. Aivan kuin hän haluaisi miettiä mitä kertoisi ja miten muotoilisi asiansa.
Mutta sitten Köynnöstassun katse tavoitti Heinäpilven ja kaikki epävarmuus pyyhkiytyi naaraan ylitse. Oppilaan niskavillat nousivat pystyyn ja hän väläytti hampaitaan.
"Kuka tuo on?" Köynnöstassu sihahti. Hänen silmänsä tuijottivat hurjana Heinäpilveä. Kastesiipi vaihtoi painoa jalalta toiselle ja pudisti anteeksipyytävästi päätään Heinäpilvelle.
"Köynnöstassu, tässä on Heinäpilvi", Kastesiipi naukaisi. Sitten hän kallisti aavistuksen päätään ja jatkoi hitaasti:
"Hän on.. ystäväni." Heinäpilvi yritti näyttää mahdollisimman ystävälliseltä, mutta se oli vaikeaa, kun Köynnöstassu näytti olevan valmis hyökkäämän hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä. Kolli tunsi niskavillojensa nousevan taas, vaikka yrittikin kovasti pitää itsensä rauhallisena. Tämä ei tulisi olemaan ensimmäinen kerta, kun häntä katsottaisiin tuolla tavalla, kun sanat 'kuka tuo on' sylkäistäisiin hänen päälleen. Eikä tämä tulisi olemaan ensimmäinen kerta, kun Kastesiipi joutui selittelemään kuka hän oli, puolustamaan häntä. Mikäli he siis joskus sattuisivat palaamaan takaisin klaanien reviireille.
Yhtäkkiä Heinäpilvi tunsi itsensä hyvin itsekkääksi. Hän luimisti korvansa ja puraisi huultaan. Olisi hänen vikansa, että Kastesiipi joutuisi ehkä tulevaisuudessa puolustelemaan Heinäpilveä ja itseään.
"Kastesiipi", Heinäpilvi naukaisi. Hän oli unohtanut Köynnöstassun hyökkäävän olemuksen kokonaan.
"Minä - minulla olisi sinulle asiaa." Kastesiipi rypisti otsaansa, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään vastaan vaan seurasi Heinäpilveä hieman sivummalle luotuaan ensin Köynnöstassuun pahoittelevan katseen.
Heinäpilvi asteli ripeästi kauemmas Köynnöstassusta, joka jäi kummastuneena seisomaan hangelle. Kastesiipi seurasi kollia ja pysähtyi heti, kun Heinäpilvikin pysähtyi.
Heinäpilvi suuntasi vihreät silmänsä Kastesiiven sinisiin silmiin ja antoi naaraan nähdä hänen rakkautensa, joka roihusi syvällä hänen sisimmässään. Myrskyklaanilaisnaaras räpäytti silmiään ja painautui lähemmäs Heinäpilveä. Kolli ei kuitenkaan antanut naaraan nojautua häneen kokonaan, sillä syyllisyys pakotti hänet vetäytymään.
"Mitä nyt?" Kastesiipi kysyi. Hänen äänensä värisi aavistuksen.
"Minun ei olisi pitänyt tulla mukaasi", Heinäpilvi kuiskasi. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja surun puristavan sydäntään. "Olin itsekäs." Kolli käänsi katseensa pois. Sitten hän vetäisi väristen henkeä ja sihahti:
"Sano, jos haluat minun lähtevän." Äänensävy oli melkein vihainen, mutta Heinäpilvi ei voinut sille mitään. Syyllisyys painoi rintaa eikä hän kestänyt omia tunteitaan tai tekemiään päätöksiä. Oliko hän pakottanut Kastesiiven ottamaan hänet mukaansa? Muistikuvat sumentuivat kyynelten polttaessa silmien takana eikä Heinäpilvi enää nähnyt ympärilleen. Hänen korvissaan soi eikä hän kuullut mitään.
"Heinäpilvi." Se oli Kastesiiven ääni. Soturi kohotti sumeat silmänsä Kastesiiven silmiin ja nieleskeli yrittäen pitää itsensä kasassa. Hopeanharmaan naaraan kasvoilla oli kärsivä ilme ja hänen häntänsä nyki puolelta toiselle.
"Haluan, että olet kanssani", Kastesiipi kuiskasi hiljaa. Hänen silmänsä kiilsivät ja niiden katse oli lähes yhtä tuskainen kuin Heinäpilven. Se sai kollin murtumaan ja hän upotti kasvonsa Kastesiiven turkkiin. Hiljaiset nyyhkäykset vavahduttivat soturin kehoa, kun hän antoi itsensä tuntea toisen kissan rakkauden ja lämmön. Heinäpilvi hengitti Kastesiiven tuttua tuoksua sisälleen tasaten katkonaista hengitystään. Sitten kolli vetäytyi taaemmas ja istahti maahan sulkien silmänsä. Hän aisti Kastesiiven yhä katsovan häntä.
"Minä en ole koskaan ollut erossa sisaristani", Heinäpilvi naukaisi yhtäkkiä. Tunteiden purkaus oli jättänyt jälkeensä oudon kaipauksen kollin perhettä kohtaan, ja hän tunsi olonsa epävarmaksi.
"Minulla on ikävä heitä." Heinäpilven ääni värisi.
"Minä tiedän", Kastesiipi kuiskasi. Sitten naaras painoi kuononsa Heinäpilven turkkiin. Soturin hengitys tuntui rauhoittavalta iholla, joten Heinäpilvi avasi silmänsä. Hetken aikaa hän räpytteli silmiään äkillisessä valkoisuudessa, mutta tottui siihen pian.
"Kastesiipi, pitäisiköhän meidän palata Köynnöstassun luo?" Heinäpilvi naukaisi. Kastesiipi vetäytyi kauemmas ja näytti vähän nololta.
"Pitäisi", naaras naukaisi. Heinäpilvi päästi ilmoille hieman katkonasen kehräyksen ja lähti soturin vierellä kulkemaan kohti Köynnöstassua, joka seisoi edelleen hievahtamatta paikoillaan lumisen maiseman keskellä. Oppilaan silmissä paistoi epäilys, kun Heinäpilvi ja Kastesiipi saapuivat lähemmäksi.
Mitä jos Köynnöstassu aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa? Ajatus puistatti Heinäpilveä ja hän tunsi niskavillojensa jälleen pörhistyvän. Kastesiipi ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan mitään erikoista. Hän ei vain tahtonut keksiä mitään sanottavaa. Eipä Heinäpilvikään olisi keksinyt, jos olisi ollut Kastesiiven asemassa. Jos Köynnöstassu olisi vaikka Tuuliklaanin Niittytassu, ei kolli olisi tiennyt pitäisikö moittia vai kehua. Kiusallinen hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle.
"Tuota, haluaisitteko tulla pesääni?" Köynnöstassu kysyi hieman vaivaantuneesti. Kastesiipi nyökkäsi heti, mutta Heinäpilvi jähmettyi paikoilleen. Puolustusvaistot kytkeytyivät päälle, ja kollin päässä alkoi vilistä ajatuksia. Oliko tämä ansa? Mitä jos Köynnöstassu yrittäisi tappaa heidät? Kykenisikö naaras siihen? Heinäpilvi ei yhtään epäillyt, sillä haavat oppilaan kehossa ja silmien terävä katse saivat Köynnöstassun näyttämään kissalta, joka helposti voisi viedä yhden jos toisenkin hengen.
*Kastesiipi luottaa häneen*, Heinäpilvi ajatteli. Se ei kuitenkaan auttanut. Soturi tunsi pakokauhun kytevän suonissaan, kun Köynnöstassu otti askeleen eteenpäin johdattaakseen heidät pesäänsä. Silloin Heinäpilven itsesuojeluvaisto ylitti kuitenkin rakkauden ja luottamuksen Kastesiipeen ja hän iski kynnet maahan.
"Mietin, että pitäisiköhän meidän saalistaa ensin. Emme ole syöneet tänään mitään", Heinäpilvi naukaisi yrittäen kuulostaa vakuuttavalta.
"No, mikä ettei", Kastesiipi sanoi hitaasti. Hetken ajan Heinäpilvi pelkäsi naaraan peruuttavan sanomansa, mutta sitten hän nyökkäsi tarmokkaasti vahvistaakseen että oli varma asiasta. Heinäpilvi puhalsi ilmaa hampaidensa välistä helpottuneena. Sillä vaikka Heinäpilvi olikin valehdellut hieman siitä, että he eivät olleet tänään syöneet vielä mitään, Kastesiipi ei onneksi sanonut vastaan. Hän vain kohotti aavistuksen kulmiaan Heinäpilvelle, mihin kolli vastasi katseella "selitän myöhemmin".
"Tässä lähellä on hyvä saalistuspaikka, sieltä löytyy helposti saalista", Köynnöstassu sanoi. Heinäpilvi tunsi naaraan vilkaisevan häntä, mutta ei enää kääntänyt katsettaan oppilaaseen. Kolli yritti näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä ja heilautti laiskasti häntäänsä.
"Jos tästä kulkee tuohon suuntaan", Köynnöstassu naukaisi ja osoitti hännällään Heinäpilven ohitse, "pääsee metsälle joka suorastaan kuhisee saalista. Ei tarvitse kuin tassua nostaa niin hiiri juoksee luokse."
"Tai sitten sinä olet vain niin hyvä saalistaja", Kastesiipi naukaisi. Sitten hän hymyili leveästi ja kehräsi. Köynnöstassukin vilautti nopean hymyn.
Heinäpilvi puraisi huultaan ja vaihtoi painoa puolelta toiselle. Hänen rintaansa puristi ja pelko yritti itsepintaisesti tunkeutua syvemmälle hänen mieleensä.
"No, mennäänkö?" Heinäpilvi kysyi. Kollin ääni värisi aavistuksen ja hänen tassunsa nytkyivät levottomasti. Heinäpilvi todella halusi ottaa hieman etäisyyttä Köynnöstassuun.
"Mennään vain", Kastesiipi sanoi ja pyörähti ympäri. Heinäpilvi seurasi helpottuneena hopeanharmaata naarasta. Pian kolli oli naaraan rinnalla, ja Köynnöstassukin oli ottanut paikkansa Kastesiiven toiselta puolelta. Kissojen välillä oli pienen pieni jännite, kun he tassuttivat lumen peittämällä maalla kohti saalistuspaikkaa.

"Tämäkö on se metsä? Täällä ainakin tuoksuu riistalle." Köynnöstassu vilkaisi Kastesiipeä ja nyökkäsi. Sitten hän avasi suunsa ja sulki sen taas näyttäen vähän nololta. Kastesiipi hymähti ja tokaisi:
"Voit sinä sanoa mitä mietit. Täällä me emme ole eriarvoisia klaanikissoja."
"Mm", Köynnöstassu mumisi. "Ajattelin vain sanoa että jos tapaisimme tässä sitten kun aurinko on laskenut." Heinäpilvi vilkaisi nopeasti taivaalle ja arvioi kauanko heillä olisi saalistusaikaa. Aurinko oli jo todella matalalla, joten aikaa ei olisi paljon.
"Lähdetään, meillä ei ole paljoa aikaa auringonlaskuun", Heinäpilvi naukaisi. Hän tunsi taas miten Köynnöstassu vilkaisi häntä, mutta oli kuin ei huomaisikaan. Sitten kolli sipaisi hännällään Kastesiiven lapaa ja loikki kauemmas.
Heinäpilvi puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja antoi silmiensä sulkeutua. Hän tarvitsi hetken aikaa miettimiseen. Kastesiipi ei ollut huomannut Heinäpilven epävarmuutta, eikä kolli tiennyt miten kertoisi siitä. Kastesiipi ei välttämättä ymmärtäisi, sillä hän tunsi Köynnöstassun - hehän olivat kasvaneet samassa klaanissa. Yhtäkkiä Heinäpilvi tunsi olonsa hyvin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Hänellä ei ollut ketään.
"Heinäpilvi?" Kastesiiven ääni kaikui kollin ympärillä. Heinäpilvi hätkähti ja räväytti silmänsä auki.
"Minä-" kolli aloitti, mutta vaikeni sitten. Ei hän tiennyt mitä sanoa. Hän ei halunnut vaivata Kastesiipeä uudestaan. "Mietin tässä että minne lähtisin saalistamaan. Olisiko sinulla vinkkejä?" Kastesiipi näytti hieman epäileväiseltä, mutta vastasi kuitenkin.
"Köynnöstassu sanoi että melkein mistä tahansa löytää saalista." Heinäpilvi yritti hymyillä, mutta sai aikaan vain pienen irvistyksen. Kastesiipi näytti entistä epäileväisemmältä.
"Heinäpilvi? Haluatko sanoa minulle jotain?" naaras kysyi. Heinäpilvi tunsi karvojensa pörhistyvän. Hän halusi sanoa Kastesiivelle niin paljon.
'Minä en luota Köynnöstassuun täysin. Mitä jos hän johtaa meidät ansaan? Tiedän että luotat häneen, mutta ette ole tavanneet pitkään aikaan, etkä tiedä miten paljon hän on muuttunut. Mitä jos Köynnöstassun pesässä on joitain erakoita, jotka satuttavat meitä? Tai entä jos hän tahtoo viedä meidät pesäänsä, jotta siellä olevat kissat voivat häätä meidät pois tai jopa tappaa meidät? Sinä et ehkä tunne Köynnöstassua enää.'
Mutta Heinäpilvi ei voinut sanoa mitään.
"Ei minulla ole mitään erityistä asiaa", kolli naukaisi. "Minä lähden kuitenkin nyt saalistamaan, sillä meillä ei oikeastikaan ole paljoa aikaa."
"Hyvä on", Kastesiipi sanoi hitaasti, ollen yhä epävarma pitäisikl hänen patistaa Heinäpilveä sanomaan asiansa. Mutta sitten hän kosketti kuonollaan Heinäpilven poskea ja päätti ilmeisesti jättää asian sikseen.
"Nähdään pian." Sen sanottuaan hopeanharmaa naaras loikki pois, ja Heinäpilvi jäi yksin.

// Tässäpä olisi Lijatassu ja Milu! Ilmeisesti Lijatassu sitten jatkaa tästä? Ja jos joku kohta on jomman kumman mielestä ihan väärin eikä Kasteelle tai Könökselle sovi esim. joku vuorosana tässä tarinassa niin sen voi pyyhkiä pois ja laittaa oman kissansa tekemään niin kuin haluaa omassa tarinassaan c:

Vastaus:

Ensiksi pahoittelen, Nagini, että tässä tulee samalla kommenttia vähän muustakin kuin tästä Heinän tarinasta, pääsi sillä tavalla pulppuaamaan...

Kutkuttaa päästä aina lukemaan tämän seikkailuilla vierailla mailla olevan kolmikon tarinoita, oli näkökulma mikä tahansa. Kaikki tarinan osuudet on hyvin kirjoitettu, sopivat saumattomasti yhteen, ja hahmot ovat eläväisiä ja mielenkiintoisia, kirjoitti niistä kuka tahansa. Juuri tämä yhteiskirjoittaminen on tällaisen tarinaropen elämän suola ja punainen lanka <3

Heinällä onkin paljon mielessään. Olet todenmukaisesti kirjoittanut kaikista kaipuista ja epäilyksistä, ja etenkin voi että kun ihanaa lukea tuosta kukoistavasta rakkaudesta <3 toivottavasti kaikki jatkuu yhä hyvin päin. Mitäköhän tosiaan Köynnöksellä voi olla mielessä? Viette tätä YP:tä kuinka pässiä narusta, vahtaan silmä tarkkana milloin tulee jatkoa tähän juoneen. Silloin ainakin tulee ihan pakko heti kirjoittaa tarina-arvostelu, ja samalla tarkastettua muutkin tarinat...

Saat 40kp

- YP Phi

Nimi: Sadetassu, Jokiklaani

03.01.2018 20:58
Ruskea kolli kyyristyi maata vasten, jännitti lihaksensa ja loikkasi. Päästäistassu upotti kyntensä kalan raakaan lihaan ja kieri maassa ravistellen sitä raivokkaasti. Sen tehtyään hän asettui maahan parantajan pesän viereen ja alkoi repiä itselleen suupaloja pitäen yhä kynsillään kalasta. Sadetassu seurasi veljensä esitystä huvittuneena, kunnes parantajan pesästä kuului kutsuva ääni ja Päästäistassu loikki sisälle kala suussaan heiluen. Sadetassu näki muutaman muunkin kissan tuijottavan. Veljen kynnet olivat kieltämättä terävät. Kärppätassu ja Lepinkäistassu juttelivat ja söivät pulskaa vesimyyrää. Sadetassu heilautti häntäänsä ja nappasi kasasta suuren vonkaleen. Hän raahasi sitä maata pitkin kohti loskaisella maalla istuvaa Vuokkotassua. Vuokkotassu raapi kylkeään takakäpälällään ja havahtui Sadetassun läpsäistessä häntä leikkisästi naamaan.
"Jaetaanko saalis?" hän kysyi.
"Hmm... Hyvä on." Vuokkotassu murahti vaisusti.
Sadetassu repäisi itselleen palan ja alkoi pureskella. Ruodot raapivat kurkkua. Kärpänen surisi hänen ympärillään. Sadetassu huiskaisi kärpäsen pois lyhyellä hännällään ja tokaisi: "Onko jokin hätänä?"
"Ei. Huono aamu vain."
"Oletko sinä nähnyt viimeaikoina minkäänlaisia merkillisiä unia?" hän kysyi ja työnsi loput Vuokkotassulle, joka ei koskenutkaan tuoresaaliiseen vaan tuijotti häntä hölmistyneenä.
"Mitä tarkoitat? Millä tavalla 'merkillisiä'?" hän tuhahti.
"No, minä olen nähnyt unia joissa saalistan sokeitä päästäisiä..." Sadetassu sanoi vaisusti.
"Vertaatko sokeita päästäisiä kenties veljeesi?" Vuokkotassu naurahti. Sadetassu oli hetken hiljaa, ja nyökkäsi sitten vakavasti.
"Sinun täytyy ottaa tämä tosissasi, sillä uskon että-"
"Pitäisikö minun siis ottaa tosissani hölmö uni, jossa veljesi on päästäinen ja syöt hänet?!" Vuokkotassu murahti huvittunut ilme silmissään. Kaksi oppilasta, Pikkutassu ja Kotkatassu olivat kääntyneet katsomaan heitä. Sadetassu poimi koskemattoman tuoresaalin palan ja viittoi hännällään Vuokkotassulle. Naaras murahti ja käänsi päänsä seuraten Sadetassua vastahakoisesti. Sadetassu johdatti sisarensa joen vierelle leirin ulkopuolelle. Hän istui lumikasaan ja pudotti ruotoisen kalan hankeen.
"Etkö aio syödä?" hän kysyi Vuokkotassulta.
"Ei ole nälkä", oppilas murahti huitaisten virtausta käpälällään niin, että pisarat roiskuivat Sadetassun turkille. Sadetassu loi häneen leikkisän silmäyksen ja loikkasi jokeen loiskuttaen Vuokkotassun läpimäräksi. Hän loikkasi rantaan ja ravisteli viimeisetkin pisarat sisarensa niskaan. Hetken ajan siskon silmistä kuvastui leikkisä pilke, mutta sitten oppilas vakavoitui ja loi vihamielisen katseen Sadetassulle pudistellen itsensä. Sadetassu hotki kalan loppuun ja muisti, miksi oli tullut tänne.
"Kuuntele. Se uni on jonkinlainen viesti tähtiklaanilta, mutta en osaa tulkita sitä."
"Varmaan se tarkoittaa että syöt veljesi!" Vuokkotassu sihahti ja nousi kävellen harvinaisen arvokkaasti leiriin päin.
"En tuhlaa aikaani tällaiseen", naaras lisäsi kävellen pois. Sadetassu jäi yksin märkään ja kuolleeseen ruohikkoon, jonka päältä vesi oli sulattanut lumen. Sisko oli yleensä leikkisällä päällä. Jokin oli nyt pahasti vialla. Vuokkotassu ei ollut suostunut edes kuuntelemaan kunnolla. Taivas alkoi pikkuhiljaa tummeta. Ehkä ennustus olikin tarkoitettu vain hänelle ja Päästäistassulle, eikä Vuokkotassulle olisi edes kuulunut mainita asiasta. Parantajat osaisivat tulkita enteitä, mutta jos hän kertoisi Sääskisydämelle, tämä pitäisi häntä puusta pudonneena oravana. Sadetassu käveli takaisin leiriin.

Hän oli vienyt Päästäistassulle niin monet kastellut sammaltupot ettei muistanut niiden määrää. Muut olivat jo käyneet nukkumaan, mutta Sadetassu ei vain saanut unta, vaikka häntä miten väsyttikin. Lopulta hän nousi makuualusiltaan avaten silmänsä. Hän kompuroi unisena häntien ja retkottavien käpälien yli. Hän juoksi tassut jäällä liukuen parantajan pesälle. Nähdessään Päästäistassun nukkuvan rennosti kylki kohoillen, hän nuolaisi veljensä kuonoa ja hoippuroi takaisin leirin kylmyyteen. Kun hän astui ulos lämpimästä parantajan pesästä, tuuli ja lumimyrsky hyökkäsivät salamana hänen niskaansa. Sadetassu säntäsi oppilaiden pesälle kaatuen sen suulla. Hän jäi makaamaan siihen huohottaen ja tunsi silmien painuvan väkisin kiinni. Ennen kuin hän nukahti, hänen mieleensä palasi Pihlajahohto. Hän oli nähnyt emonsa päivällä, ja tämä oli ollut masentuneen näköinen. Miksi hänen vanhempansa riitelivät? Hän oli sen asian kanssa yksin. Se mitä Korppiviiksi ajatteli Pääsäistassusta, oli kauheaa, mutta Vuokkotassu ei enää välittänyt. Hänen sisarensa käyttäytyi, kuin hänellä ei koskaan olisikaan ollut vanhempia.

Maata peitti ohut kuurainen kerros. Kastehelmet lepäsivät jäätyneinä heinien ja pehmeiden lehtien päällä. Viileä ja tyyni ilma tuntui juuri sopivalta, mutta yksi asia oli vialla. Hänellä oli kauhea nälkä ja niitty jatkui silmän kantamattomiin. Ei ollut puita tai jokia. Kalaa ei voinut saalistaa nityllä. Sitten Sadetassu käsitti erään asian. Hän oli vain kömpelö kissa, joka oli aina ollut sokeaa veljeäänkin huonompi kalastaja, mutta hän oli saanut kiinni linnun ja hiiren. Hän sai maalla parempia saaliita kuin koskaan vedessä, ja ehkä hän voisi käyttää omia taitojaan hyödyksi. Hän tajusi kallistuvansa aina liikaa vasemalle, joten hän kallisti kehoaan oikealle pysyäkseen tasapainossa. Nälkä kalvoi vatsaa jo todellisesti. Sadetassu kyyristyi kuuraiseen ja inhottavan matalaan heinikkoon. Sitten hän kurotti kaulaansa korkeammalle ja haisteli ilmaa. Jossain hänen takanaan tuoksui peltomyyrältä. Hän käntyi ympärija lähti hiipimään otusta kohti. Heinikosta kuului rapinaa. Otus ponkaisi eteenpäin ja Sadetassu loikkasi sen perään. Myyrä kaivautui heinikkoon. Nälkäinen Sadetassu heitteli heinää epätoivoisena yrittäen päästä käsiksi saaliiseen, mutta se kaivautui liian syvälle. Hän ei ollut huomannut niityn äkillistä muuttumista korkeaksi heinikoksi, mutta nyt siinä oli taas matala niitty. Nälkä koveni. Sadetassu tunsi hiiren tuoksun ja hiipi sitä kohti. Hän astui kuitenkin risun päälle ja hiiri huomasi hänet Sadetassu säntäsi sen perässä ja onnistui sulkemaan sen tien toisella etukäpälällään. Toisella etukäpälällään hän painoi sen maata vasten ja valmistautui puremaan siltä niskat. Silloin se muuttui sokeaksi päästäiseksi. Hän ei voinut syödä veljeään, mutta nälkä oli kova... Sadetassu tuijotti päästäistä. Se vinkui hädissään ja yritti pyristellä hänen otteestaan. Sadetassu päästi sen vastahakoisesti menemään, mutta juostessaan se muuttui taas tavalliseksi hiireksi. Sadetassu säntäsi sen perään, mutta se katosi koloonsa.

Sadetassu heräsi oppilaiden pesän suuaukolla. Hän tunsi oikeaa nälkää, muttei niin suurta kuin unessa. Taivaalla oli vielä pimeää. Sadetassu kömpi ylös ja käveli parantajan pesälle. Jokin oli vialla. Hän ei kuullut veljen tuhisevaa hengitystä. Sadetassu kauhistui huomatessaan veljen olevan poissa. Hän seurasi lumeen uponneita, tuoreita jälkiä katseellaan. Lumi kimmelsi kuun valossa. Harmaat pilvet peittivät öisen taivaan. Sadetassu loikki eteenpäin. Jokaisella askeleella hänen tassunsa upposi lumeen. Sadetassu tunsi kevyen pisaran nenänsä päällä. Taivaalta alkoi hiljalleen sataa lunta. Päästäistassun hajujälki peittyi ja tassunjäljet hänen takanaan katosivat lumen sekaan. Hän ei ollut edes astunut pois leiristä, kun tassunjäljet olivat enää himmeitä uurteita lumessa. Sadetassu loikki epätoivoisesti eteenpäin.
*Jäljet eivät saa kadota!*
Kevyt pyrytys yltyi tuuliseksi myrskyksi. Kylmyys pisteli polkuanturoita ja lävisti turkin. Sadetassu oli vasta ohittanut leirin, mutta viimeisetkin jäljet olivat kadonneet. Hän ei nähnyt eteenpäin myrskyssä.
*Missä olet, miksi olet lähtenyt leiristä? Mitä jos kettu on jo syönyt veljeni!*
Sadetassu karisti ajatuksen mielestään. Eihän mikään eläin tulisi tällaisella myräkällä ulos kolostaan. Sadetassu ajatteli jo luovuttaa, kun tunsi yhtäkkiä kevyen tuulahduksen kantavan veljensä tuoksua. Samassa hän huomasi edessään, joen vierellä veljensä. Päästäistassu suunnitteli selvästi loikkaavansa jääkylmään veteen.
"Ei!" hän huusi.
Päästäistassu kääntyi sisareensa päin ja asteli myrskystä välittämättä tasaisesti eteenpäin.
"Mitä teet täällä?!" Sadetassu kysyi tiukasti.
Päästäistassu vain tuijotti häntä suonvihreillä, sameilla silmillään. Sokeat silmät tuntuivat näkevän suoraan hänen sisälleen. Päästäistassu itse ei vaikuttanut tietävän, miten pelottavasti hän tuijotti muita, mutta Sadetassu ei koskaan uskaltanut mainita asiasta. Sokeissa silmissä ei ollut samanlaista yöllistä kiiltoa, joka erottui muiden kissojen silmistä.
Hetken päästä Päästäistassu alkoi puhua:"Samaa voisi kysyä sinulta, mutta tiedän, että tulit etsimään minua..."
Oppilas painoi päänsä, mutta jatkoi sitten:"Anteeksi... että minusta on ollut vaivaa..."
"Ei sinusta ole ollut vaivaa, tai no ehkä ihan vähän, mutta olet tärkeä osa klaania", Sadetassu kuiskasi.
"Tule nyt takaisin leiriin, vilustut vielä pahemmin täällä, ja me voimme puhua tästä leirissä lisää."
Päästäistassu ei tehnyt elettäkään lähteäkseen vaan tuijotti sokeasti aaltoilevaa virtausta, joka ei tulisi koskaan jäätymään.
"En kerro kellekkään, jos tulet nyt!" Sadetassu huudahti hätäisesti.
*Hän vielä vilustuu, jos ei tule nyt!*
Päästäistassu lähti kävelemään kohti leiriä, ja Sadetassu huokaisi helpottuneena.

Sadetassu painoi kylkensä Päästäistassun kylmää turkkia vasten, ja odotti että hän nukahtaisi. Sitten Sadetassu käveli oppilaiden pesään.
*Tuolla tavalla hän ei koskaan parannu...*

Hän kieriskeli unissaan vuoteellaan, muttei tahtonut saada unta. Sadetassu tiesi tasan tarkkaan miksei. Päästäistassu voisi nousta vaikka unissaankin tuosta, ja lähteä tallustamaan kohti jokea. Sadetassu huokaisi, ja antoi itselleen periksi. Pää oli unesta raskas ja häntä laahasi maata. Hän astui kylmään myrskyyn ja tarpoi lumessa purren hammasta. Saapuessaan parantajan pesälle hän katsoi ensimmäisenä sisälle. Pesästä kuului vaimeaa kuorsausta.
*Sääskisydän.*
Sadetassu asteli niin hiljaa kuin unisena pystyi, ja helppottui päästessään lämpimään ja huomatessaan Päästäistassun nukkuvan sikeästi pesän perällä lämpimässä nurkassa. Pesässä leijui tunkkainen ilma ja yrttipöly valtasi nenän. Sadetassu nyrpisti nenäänsä, pudisteli lumipaakut turkistaan, ja käpertyi veljensä viereen kietaisten häntänsä tämän ympäri. Sadetassu vaipui hiljaa uneen kuunnellen veljensä tasaista hengitystä. Päästäistassun keho oli lämmennyt pesässä, eikä hän tuoksunut terveeltä. Sadetassua huoletti, mutta hän työnsi sen pois mielestään.
*Ei hän voi olla vakavasti sairas. Nuku nyt... Nuku vain...*

Kylmä tuuli tarttui yrttikasaan ja lennätti kuivan näköisiä ja käppyräisiä lehtiä mukanaan. Sadetassu haukotteli. Olisi parasta lähteä täältä, ennekuin muut näkisivät. Hän tarpoi takaisin oppilaiden pesälle, muttei alkanut nukkua. Hän ehtisi kuitenkin nukkua vain vähän. Sadetassun oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että häntä todella väsytti tuon yön jälkeen. Hän nuoli turkkinsa puhtaaksi ja kaappasi hiljaa naurahtaen Vuokkotassun makuualusien päällä olevan karvamytyn. Hänen veljensä oli pudotellut karvojaan makuualusensa täyteen. Ne olivat hyvä pesän paikkaus materiaali. Sadetassu loikki vanhoja tassunjälkiä pitkin soturien pesälle, ja kurkisti sisälle. Karvaiset mytyt nukkuivat sikeään, mutta Mustakynsi venytteli jo jäseniään.
"Sadetassu, oletkin juuri sopivasti hereillä, kun muut alkavat vasta heräillä. Ehdimme sopivasti jalkeille."
Mustakynsi kömpi unisena makuualusiltaan ja lähti kävelemään viittoen hännällään Sadetassua seuraamaan. Hän loikki mestarinsa perään ja he lähtivät tarpomaan lumen halki.

"Älä anna kalojen huomata sinua, vedä pääsi kauemmas joesta, etteivät ne huomaa varjoasi", Mustakynsi ohjeisti.
Sadetassu kyyristyi veden pintaa kohti ja silmäili vettä tarkkaavaisena. Parvi kaloja ui hitaasti eviään liikutellen etäämmäs. Sadetassu loikkasi veteen, ja antoi sen upota hänen turkkiinsa. Kalat pyrähtelivät pakoon, mutta Sadetassu sukelsi kiivaasti niiden perään. Kalat pääsivät parilla evän heilautuksella eteenpäin, kun taas Sadetassun täytyi pinnistää kaikki lihaksensa äärimilleen, uidakseen edes metriä. Harmistuneena hän pulahti pintaan ja ui rantaan parilla voimakkaalla käpälän vedolla.
"Parempi onni ensi kerralla."
*Sokea veljenikin on minua parempi kalastaja.*
"Kunhan Vuokkotassu herää, voimme harjoitella joitain taisteluliikkeitä", Mustakynsi maukaisi. Sadetassu katsoi häntä innostunut pilke silmissään. Tämä olisi hänen ensimmäinen kertansa!

//Tämä on ollut työstössä jo vähän kauemmin, mutten oikein kirjoittele puhelimella, eikä minulla ole ikiomaa läppäriä/konetta, joten on saattanut kestää hiukan pidempään.

Vastaus:

Hieno pitkä tarina, etenkin jos olet näpytellyt kännykällä jos ymmärsin oikein?

Koko sisaruskolmikon suhteet näyttää olevan vähän eri taajuksilla kuin ennen. Jotain mystistä on taustalla, unia ja Päästäistassun vaeltelut... kunpa kaikki selviäisi ja rauhoittuisi parhain päin.

Kännykkätarinaa on ehkä vaikeampi käsitellä kuin muulla alustalla tehtyä tekstiä, tai ainakin tässä näkyi enemmän yhtenäisyyden puutetta, harppauksia ja pikku kirjoitusvirheitä kuin aiemmin. Jos vain malttaa/pystyy, niin kunnon läpiluku auttaa paljon tuollaisten karsimisessa. Teksti oli kuitenkin yhä hyvää.

Saat 35kp!

- YP Phi

Nimi: Valkopentu, Myrskyklaani

02.01.2018 21:53
Valkopentu tunsi, kuinka jokin nyki hänen kylkeään. Nyintä oli jatkunut jo hetken ja nyt se alkoi muuttua voimakkaammaksi. Valkopentu ei olisi millään jaksanut tehdä elettäkään karistaakseen nykijän, mutta nyintä alkoi olla olla jo niin häiritsevää, että hänen oli toimittava. Naaras käänsi kylkeä ja raotti unisena silmiään nähdäkseen mikä aiheutti tuon nyinnän. Vaikka pesässä oli hämärää, Valkopentu saattoi silti erottaa pienen ruskean hahmon, joka istui hänen vieressään käpälä ojennettuna kohti Valkopentua. Valkopentu sihahti ärsyyntyneenä, kun tunnisti hahmon Pikkupennuksi.
“Oletko sinä joku siili? Tökin sinua varmaan ikuisuuden, mutta et osoittanut merkkiäkään heräämisestä!” Pikkupentu huudahti. Äkäisenä Valkopentu pomppasi jaloillensa ja mulkoili pentuetoveriansa.
“Oletko itse joku pöllö? Eihän aurinko ole vielä edes harkitsemassa nousemista!” tämä sähisi takaisin.
“Ei sillä ole väliä onko aurinko noussut vai ei. Nukkuminen on ajan tuhlausta!” Pikkupentu puolustautui.
“Vain senkö takia sinä herätit minut? Että tuhlaan aikaa?“ Valkopentu tivasi ärtyneenä.
“No en! Minä tahdon mennä leikkimään”, Pikkupentu selitti. Valkopentu polki etukäpälillään makuualustansa sammalia kiukkuisena.
“Me olisimme voineet leikkiä päivällä”, hän huomautti turhautuneena.
Pikkupentu oli selvästi alkamassa puolustamaan itseänsä, kun hänen ilmeensä muuttui yhtäkkiä. Valkopentu katseli hämmentyneenä, kun ruskea pentu tuijotti tätä kummastunein silmin.
“Mitä sinä siinä mulkoilet?” Valkopentu tivasi kyllästyneenä Pikkupennun outoon käytökseen.
“Sinulla on oudot silmät”, Pikkupentu totesi hajamielisesti. Sekös vasta saikin Valkopennun kiukustumaan.
“Näkisitpä omasi! Toljotat niin kuin kajahtanut pöllö!” naaras vastasi äkäisenä ja laskeutui takaisin makuulle osoittaakseen, ettei hän aikonut kuunnella enää Pikkupennun tyhmyyksiä.
“Ei kun siis… sinun toinen silmä on sininen ja toinen keltainen…” Valkopentu kuuli toverinsa miukuvan hiljaa. Se sai valkean naaraan ponnahtamaan uudestaan ylös.
“Eihän se ole mahdollista!” hän kivahti ja loi Pikkupentuun hyytävän katseen. Kiukku poltteli Valkopennun turkkia ja hän oli korviaan myöten täynnä Pikkupennun hiirenaivoisuuksia.
“Luuletko sinä, että minä oikeasti uskoisin sinua”, Valkopentu lisäsi. Pikkupennun ilme oli kuitenkin vilpitön ja täynnä puhdasta uteliaisuutta. Ruskea naaras näytti siltä, että oli juuri sanomassa jotain, kun yhtäkkiä Lehväpilven naukaisu keskeytti tämän aikeet.
“Voisitteko mitenkään kinastella myöhemmin? Täällä halutaan nukkua.” Hänen äänensä oli vakava, mutta kun Valkopentu katsahti kuningattareen, hän näki tämän vihreissä silmissä huvittuneen pilkkeen.
“Mutta kun Pikkupentu kiusaa!” Valkopentu huudahti ja loi sitten katkeran katseen Pikkupentuun, joka tuijotteli nolostuneen näköisenä käpäliään.
“En minä kiusaa!” ruskea pentu kiirehti tokaisemaan. Valkopentu sihahti kiukkuisena, mutta ei sanonut mitään.
“Miksi te edes olette hereillä tähän aikaan?” Lehväpilvi tivasi. Valkopentu oli juuri kertomassa, kuinka Pikkupentu oli brutaalisti herättänyt hänet kesken hänen unien, mutta Lehväpilvi kerkesi puhua ensin.
“Nyt molemmat nukkumaan!” Lehväpilven silmissä ei enää ollut huvittunutta pilkettä, pelkkää väsymystä vain.
“Onko pakko? Ei minua väsytä enää”, Valkopentu valitti. Naaras kuitenkin tajusi, että hänen olisi turha väittää vastaan, kun vastaukseksi kysymykseensä hän sai vain tiukan mulkaisun Lehväpilveltä. Valkopentu olisi halunnut vielä kysyä, oliko hänen silmänsä todella eri väriset, mutta ei tohtinut enää häiritä Lehväpilveltä, sillä kuningatar oli jo asettunut makuualustalleen. Valkopennun väsymys oli kuitenkin tiessään, eikä hän todellakaan aikonut tehdä kuten kuningatar oli käskenyt. Valkopentu kääntyi ehdottaakseen Pikkupennulle pesästä karkaamista, mutta ruskea pentu oli myös käynyt makuualustallensa selvästikin täysin valmiina nukahtamaan. Turhautuneena Valkopentu huokaisi ja asettui omalle makuualustallensa, vasten tahtoansa tosin. Hän ei kuitenkaan kauaa jaksanut kapinoida Lehväpilven kommenusta vastaan ja jo hetken kuluttua naaras kuorsasi onnellisena lämpimillä sammalillaan.

“Hiipimisesi aiheuttaa kovemman melun kuin kaikki maailman hirviöt yhteensä!” Hallapennun huvittunut huuahdus sai Valkopennun säpsähtämään hereille. Naaras raotti silmiään. Pentutarhassa oli nyt valoisaa ja Valkopennun unisuus karisi hetkessä tiehensä. Nyt hän voisi mennä tutkimaan leiriä! Valkopentu nousi istumaan ja katseli ympärilleen. Lehväpilvi loikoili makuualustallaan ja katseli huvittuneena Hallapennun ja Pörröpennun leikkejä. Myös pentujen emo, Savupuro, katseli. Pikkupentua ja Savupuron kolmatta pentua, Kuurapentua, ei näkynyt missään.
*He ovat varmaan jo tutkimassa leiriä!* Valkopentu totesi ajatuksissaan. Naaras nousi innoissaan jaloilleen ja köyristi selkänsä venytykseen.
“Kas Valkopentu, heräsit viimeinkin!” Lehväpilvi naukui pehmeällä äänellä.
“Niin heräsin. Ja nyt minä tahdon mennä tutkimaan leiriä.” Valkopentu ilmoitti päättäväisesti.
“Hyvä on. Saat luvan mennä, mutta pysyttelehän sitten Kuurapennun ja Pikkupennun seurassa”, Lehväpilvi kehräsi. Valkopentu ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan kuningattaren neuvoja, vaan kipitti innoissaan ulos pesästä. Vatukkamuurin läpäistyään pennun into kuitenkin väheni huomattavasti, kun hänet otti vastaan hyytävä tuulenpuuska. Valkopentu nipisti silmänsä kiinni ja painoi lyhyet kyntensä kylmään ja kuuraiseen maahan, ettei olisi kaatunut. Kun tuuli oli hieman laantunut, Valkopentu avasi vetistävät silmänsä ja pörhisti valkean ja kullanruskean kirjavan turkkinsa suojaksi kylmyyttä ja tuulenpuuskia vastaan. Naaras katseli ympärilleen kiinnostuneena eikä hän voinut estää silmiänsä paisumasta, kun hän näki kuinka suuri leiri oli verrattuna pieneen pentutarhaan. Ohut lumikerros verhosi koko leiriä ja se saikin Valkopennun ihmettelemään vielä enemmän. Valkopentu antoi katseensa kiertää koko leirin yli. Kaikki oli niin uutta eikä Valkopentu mitenkään pystynyt hillitsemään ihmetystään kun hän ihaili lumen verhoamaa puhujakielekettä ja koko muuta leiriä. Tältä siis näytti Myrskyklaanin leiri.

// Tässä tää mun eka tarina on! Ehkä vähän lyhyt ja yksitoikkoinen mutta yritän tehdä seuraavasta sitten mielenkiintoisemman. Mahdollisimman huolellisesti yritin nuo virheet tarkistaa, mutta alan tässä vaiheessa vuorokautta olla jo vähän väsynyt, joten ehkä vähän saattaa virheitä olla, mutta toivottavasti ei ihan hirveesti.

Vastaus:

Hyvä aloitustarina! Hienoa kuvailua, tunteita ja ajatuksia ja kaikkia, ja tarianasta tuli kivan eläväinen. Sujuvaa ja virheetöntä tekstiä, jota on kiva lukea. Jään odottamaan jatkoa! :D

Saat 23 kp!

- YP Phi

Nimi: Myrskytassu, Myrskyklaani

15.12.2017 23:31
Valkoharmaa nuori kolli kierteli Myrskyklaaniin leirissä jännittyneen oloisena. Hänen mestarinsa Valkosiipi lähestyi oppilasta rauhallisesti, mutta hymyillen yhtä lailla riemuissaan.
"Myrskytassu!" Valkosiipi kutsui."Oletko valmis?" hän kysyi. Myrskytassu loikkasi innostuneena hännänmitan mestarinsa eteen.
"Olen ollut koko elämäni valmis", hän vitsaili. Valkosiipi hymyili, naaraan silmissä pilkahti nauru.
"Hyvä kuulla! No, mennään sitten", hän nauroi. Myrskytassu pyörähti ympäri kohti leirin suuaukkoa. Valkosiipi kiirehti hänen vierelleen.
"Myrskytassu, pysy vierelläni tai takanani, tämä on kuitenkin uutta sinulle", valkea kissa huomautti. Myrskytassu hidasti vauhtiaan hieman intoaan menettäneenä, mutta pieni masennus ei kauaa jatkunut. Ei kulunut kauaa kun oppilas jo kulki edessä. He olivat juuri menneet ulos leiristä. Valkosiipi varoitteli häntä jatkuvasti ja muistutti kulkemaan lähettyvillä. Myrskytassu oli niin innoissaan ettei oikein välittänyt ohjeista. Hän juoksi kaikkialla ja haisteli uusia hajuja. Yhtäkkiä hän nosti äkkiä katseensa ja jännittyi.
"Mitä..?" hän ulvahti ja jähmettyi tuijottamaan eteenpäin. Valkosiipi juoksi hiemäan hätääntyneenä rinteen ylös hänen vierelleen.
"Mitä näit?" Naaras kysyi huolissaan ja koitti katsella poikkeavuuksia. "En näe mitään..."
"Tuo... kiiltelevä juttu, sininen..? Mikä se on?" Myrskytassu kysyi uteliaan säikkynä. "En ole koskaan nähnyt tuollaista!"
"Mitä? Tarkoitatko järveä?" Valkosiipi kysyi.
"Järveä? Onko tuo järvi?" Myrskytassu huudahti ihmeissään ja lähti juoksemaan sitä kohti. Hän ehti monta hännänmittaa ennenkuin Valkosiipi juoksi hänen vierelleen. Lumi pöllysi, kun Valkosiipi loikkasi Myrskytassun eteen ja pysähtyi liusuen. Myrskytassu törmäsi hänen selkäänsä.
"Auh! " kolli valitti pudistaen lunta turkistaan. "Mikä tuo oli?" hän naukaisi närkästyneenä.
"Minähän sanoin että pysyt lähelläni!" Valkosiipi murisi tyytymättömänä. "Sinä vain juokset vielä tuntemattomalla reviirillä etkä millään pysähdy!", naaras sanoi vihaisena.
"Anteeksi!" Myrskytassu naukaisi kummastuneena. *Miksi hän suuttui tuosta niin paljon?*.
"Tottele jatkossa", Valkosiipi ärähti lopussa, muttei enää ankaran kuuloisesti. Myrskytassu ajatteli toiveikkaana että Valkosiipi olisi leppynyt. Valkosiipi lähti rauhallisesti kävelemään järveä kohti, ja Myrskytassu seurasi yhtä rauhallisesti. Hän pysytteli mestarinsa takana. Heillä ei kuitenkaan mennyt kauaa kun he olivat järvellä. Myrskytassun nähdessä järvi kunnolla hän henkäisi ihmetyksestä. Järvi oli sinivalkoinen, kauniin laikukas. Valkoista oli eniten. Sinistä vettä näkyi vain hieman, sillä järvi oli jäässä. Kevyt tuulenviri pöllytti kevyttä lunta pitkin jäätä. Myrskytassu hölkkäsi järven rannalle kuin transsissa.
"Älä mene jäälle!" Valkosiipi huudahti hieman kauempaa. Myöhäistä, sillä Myrskytassu oli jo astunut ensimmäisen askelen huteralle jäälle. Valkosiiven huuto kuitenkin havahdutti hänet, ja kolli veti äkkiä käpälänsä pois jään pinnalta. Valkosiipi ilmestyi hänen vierelleen. He katselivat järvenselkää hieman, kunnes Valkosiipi lopulta naukaisi:
"Mennään, sinulla on vielä paljon tehtävää leirissä."
Valkosiipi kääntyi ja marssi kotia kohti. Myrskytassu irrotti vastentahtoisesti katseensa näystä ja lähti mestarinsa perään. Kävellessään naaraan kiinni Myrskytassu katseli järveä aina välillä. Lopulta hän käänsi katseensa Valkosiipeen.
"Aika kaunis", Myrskytassu huomautti.
"Aika?" Valkosiipi tyrskähti. "Olit aivan transsissa!"
Myrskytassu vilkaisi hieman nolona maahan.
"Enkä minä nyt niin..." hän murahti hiljaa. Valkosiipi vilkaisi häntä huolestuneesti.
"Vaikutit aika oudolta äsken", hän huomautti vakavasti. Myrskytassu käänsi syvänvihreät silmänsä häneen päin.
"Ai? Miten niin?" hän kysyi ihmeissään. Ei kolli ollut mitään huomannut.
"No..." Valkosiipi epäröi. "Et kuullut etkä nähnyt mitään, ja olit oikeasti aivan kuin huumattu. "
Myrskytassu rypisti otsaansa kummissaan. *Oliko hän muka ollut sellainen?* kolli mietti.
"Mmh... minne me nyt menemme", Myrskytassu vaihtoi puheenaihetta omasta mielestään sulavasti. Valkosiipi kuitenkin vilkaisi häntä kummissaan.
"Ömm, kierrämme pikku lenkin vielä ja palaamme leirin", hän sanoi.
"Kiva", Myrskytassu vastasi lyhyesti. Välttyäkseen kysymyksiltä hän jättäytyä taakse niin ettei keskustelu onnistunut. Valkosiipi taisi hieman loukkaantua siitä. Myrskytassu yritti haistella erilaisia hajuja. Ei ollut paljon mitään tuttua. Valkosiipi huomasi hänen haistelunsa ja hidasti huomaamatta kiihtynyttä vauhtiaan.
"Mitä haistat? " hän uteli.
"Öö... en mitään tuttua", kolli myönsi. Valkosiipi hymähti ymmtävästi.
"No millaisia haistamasi hajut ovat?"
"Öö..." oppilas epäröi.
"Voimakkaat? Hyviä hajuja? "
"No, haistan aika voimakkaasti sellaisen miedon, tumman, ällöttävän hajun", Myrskytassu kertoi.
"Ai? Mitä luulet se olevan?"
"En oikein tiedä. .. ehkä... jokin vanha kaksijalka? "
"Ei, se on lehtien, vanhojen mätänevien lehtien haju", Valkosiipi kertoi.
"Lehtiä Lehtisateen aikana? Oletko tosissasi?"
"Kyllä, luultavasti joku kissa on kaivanut lumesta esiin lehtiä, ja ne nyt haisevat."
Myrskytassu ei oikein ymmärtänyt.
"Haistan myös kaukaa leirin, monien kissojen hsjun", nuorukainen ilmoitti.
"Hyvä!" Valkosiipi kehui. "En olisi itse hoksannut, kun en asiaa ajatellut."
Kollin mestari opetti oppilaalle tunnistamaan erilaisia hajuja, loppumatka leiriin sujui nopeasti.

//Leirissä

Myrskytassu käveli leiriin Valkosiiven perässä. Naaras pysähtyi keskelle aukiota ja kääntyi oppilaitaan kohti.
"No, mitä opit?" hän kysyi.
"No, opin tunnistamaan erilaisia hajuja, ja opin vähän leiristä", oppilas maukui tyytyväisenä. Valkosiipi vilkaisi häntä ylpeänä.
"Hienoa. Olet nopea oppimaan. Nyt tulee viimeinen tehtäväsi tälle hetkelle: vie kaikille kuningattarille ruokaa", Valkosiipi määräsi. Myrskytassu nyökkäsi tottelevaisena ja haki tuoresaaliskasasta oravan ja hiiren ja lähti kiikuttamaan niitä pentupesää kohti. Sen suuaukolla hän maukaisi tervehdyksen ja astui sisään. Neljä pentua uikutti ja naukui jossakin pesän syövereistä. Myrskytassu huomasi Savupuron ja Lehväpilven makuualusillaan lepäämässä.
"Minulla on teille ruokaa", Myrskytassu naukaisi ystävällisesti. Hän asteli Savupuron luo ja tiputti hänelle oravan, käveli sitten Lehväpilven eteen ja pudotti tälle hiiren. Kaksi pentua uskaltautui Myrskytassun luo.
"Tunkeilija! Häivy reviiriltämme", pennut naukuivat "hurjana". Pörröpentu upotti kyntensä Myrskytassun häntään.
"Au! Pörröpentu, älä", oppilas kielsi. Hän tönäisi pennun kauemmas, mutta samaan aikaan kolme karvakasaa hyökkäsivät hänen kimppuunsa, ja pian neljäskin loikkasi.
"Häivy, inha varjoklaanilainen", Kuurapentu ulvoi. Muut kolme yhtyivät ulvonaan. Savupuro ja Lehväpilvi riensivät auttamaan Myrskytassua. Oppilas yritti ravistella heitä hellästi kauemmas muttei onnistunut.
"Pennut, seis!" Lehväpilvi huudahti ja nosti Pörröpennun ja Hallapennun kauemmas avuttomasta oppilaasta.
"Hyvä on, antaudun! " Myrskytassu ulvahti "kauhuissaan" ja yritti vapista. Kolme pentua antoivat viimeiset iskut, ja viimeinen pennuista sähisi hirmuisesti. Myrskytassu pyörähti varoen kauemmas ja syöksähti suuaukosta ulos. Hän juoksi pari ketunmittaa ja kääntyi katsomaan taakseen. Neljä pentua virnistelivät voitonriemuisesti suuaukolla, kunnes Lehväpilvi ja Savupuro kantoivat heidät takaisin sisälle. Lehväpilvi loi Myrskytassuun hieman huvittuneen mutta pshoittelevan katseen, ja Myrskytassu virnisti iloisesti vastaukseksi. Hän lähti naureskellen kohti oppilaiden pesää. Pujahdettuaan suuaukosta sisään hän käpertyi vuoteelleen ja sulki silmänsä. Ei kulunut kauaa kun hänen hengityksensä vaimeni tasaiseksi kuorsaukseksi.

//unta

Valkosiipi katsoi Myrskytassua vakavasti.
"Käyttäydyit ihan oudosti! Mikä sinuun meni! Olit kuin transsissa... mikä vaivaa?" hän murisi tyytymättömästi. Myrskytassu ei ehtinyt sanoa mitään, sillä nousi sankka sumu, ja kun se hälveni, Myrskytassu seisoi kissalauman keskellä suuren kiven päällä. Kaikki kissat katsoivat häntä ja ulvoivat:
"Mikä sinuun meni? Et totellut mitään..." sekään ei kestänyt kauaa... nousi taas sumu. Yhtäkkiä Myrskytassu seisoi pentupesässä. Kymmenet pennut piirittivät häntä hokien:
"Häivy, varjoklaanilainen! Olet Myrskyklaanin reviirillä..!" sitten pennut hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja Myrskytassu jäi ulvovien pentujen alle.

Myrskytassu heräsi säpsähtäen. Hän oli nähnyt ihan outoa unta, josta ei saanut mitään tolkkua. Hän ravisteli päätään riuskasti ja katseli ympärilleen. Oli luultavasti kuuhuippu, niin pimeää oli. Kolli nousi ylös itseään ravistellen. Hän käveli ulos. Kaikki nukkuivat, Myrskytassu oli ainoa hereillä oleva. Hän pujahti tarpeidentekopaikan tunnelista tekemään tarpeensa. Palattuaan hän ihmetteli edelleen näkemäänsä unta. Oliko sillä jokin tarkoitus? Merkitsikö se jotakin? Ehkä se oli Tähtiklaanin merkki. Myrskytassu pohti mitä Tähtiklaani halusi hänelle kertoa. Hän oli nimittäin päättänyt että edesmenneet soturit halusivat kertoa hänelle jotakin. Ehkä sen että Myrskytassu oli tulossa hulluksi? Tai että hänet oli korvattu kaksoisolennolla, joka ei käyttäytynyt oikein. Ei, nyt meni liian pitkälle. Ehkä se oli vain normaali, outo uni. Se oli loogisinta. Hän palasi takaisin nukkumaan, muttei saanut pitkään aikaan unta. Hän mietti edelleen pienimuotoista painajaistaan.

//huh, viimein sain tarinan valmiiksi, puol kaheltatoista yöllä, xD
Mutta, ensimmäinen tarinani on valmis! Saattaa olla vähän tylsä, ja virheitä on varmaan aika paljon. Mutta on se silti eka stoori :D

Vastaus:

Oli hieno ja jännä aloitustarina, hyvää tekstiä! Ei osunut silmiin virheitä. Hauskaa puuhailua oli pentujen kanssa :3 Mitäköhän nuo unet meinaavat?

Saat 30kp!

- YP Phi

Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani

04.12.2017 21:22
Hopeanharmaa turkki vilahteli puiden välissä. Turkilla kimalteli muutama valkoinen lumihiutale, jotka säihkyivät tähtinä kuun hopeisessa valossa. Kuun hehku sai raidallisen kissan turkin suorastaan loistamaan hopeisena. Naaraan valkoiset tassut narskuivat kuuraisessa nurmikossa, joka peittyi hiljalleen, kun ensilumi satoi maahan suurina hiutaleina. Sinivihreät silmät katselivat uteliaina ympärilleen. Ne tuikkivat pimeydessä.
Naaraskissa saapui järven rannalle. Hän pysähtyi ja jäi katselemaan järveä. Järven pinnalla kimmelsi ohut jääkerros, joka ei ollut vielä valmis kannattelemaan täysi-ikäisen kissan painoa. Hopeinen kissa ei kuitenkaan liiemmin välittänyt edes kokeilla järven jäätä. Vaikka hän oli utelias, hän ei astuisi jalallaan jäälle. Jää oli petollista. Vesi oli petollista. Raidallinen kissa oli jo kahdesti meinannut hukkua. Hän ei antaisi vedelle enää kolmatta mahdollisuutta hänen surmaamiseensa.
Taivaan peittävään pilviverhoon syntyi rako. Siitä näkyi eräs kirkas tähti, joka oli raidalliselle naaraalle hyvin tuttu. Hopeanharmaa kissa valpastui ja kohdisti katseensa suoraan tuohon tähteen. Näytti siltä kuin sen valo olisi voimistunut. Sitten pilvet vyöryivät taas sen eteen.
Hopeinen soturi siristi silmiään. Hän nojautui aavistuksen eteenpäin ja patisteli kuiskaten pilviä taas väistymään. Samassa hänen takaansa kuitenkin kuului lumen narskahdus. Raidallinen naaras käännähti kannoillaan ja suuntasi katseensa metsään. Puunrunkojen seasta astui esiin vaaleanharmaa naaraskissa, jolla oli siniset silmät. Naaraan turkilla loistivat tähdet.
”Aaltokukka”, hopeanharmaa naarassoturi maukaisi ja hänen kurkustaan alkoi kummuta kehräystä.
”Kastesiipi”, Aaltkokukka naukaisi lempeällä äänellä, josta kuitenkin kuulsi hermostus ja pelko. ”Tulin varoittamaan sinua.”
”Varoittamaan?” Kastesiipi toisti. ”Miksi? Eihän minulla ole hätää! Olen takaisin klaanissa!”
Aaltokukka pudisteli päätään.
”Kunpa se olisikin noin helppoa.”
”Mitä sinä tarkoitat? Kerro!”
Aaltokukka katsoi suoraan Kastesiiven sinivihreisiin silmiin. Aaltokukan sinisissä silmissä kiilsi huoli ja pelko, jotka saivat pahat aavistukset syttymään Kastesiiven sisällä.
”Sinä vaarannat kaiken”, Aaltokukka kuiskasi.
Kastesiipi katsoi kuollutta sijaisemoaan epäuskoisena.
”Vaarannan kaiken?”
”Soturilaki ei ole olemassa turhan takia.”
”Mitä sinä tarkoitat?”
”En voi tehdä muuta kuin sanoa, että sinun on seurattava sydäntäsi”, Aaltokukka huokaisi. ”Vaikka se johtaisikin kaiken tuhoon. Sinä et ole tehnyt, etkä tule tekemään Myrskyklaanin elämästä helppoa.”
Aaltokukan hahmo alkoi hiipua pois.
”Aaltokukka!” Kastesiipi huusi. ”Älä mene! Et voi jättää minua taas yksin!”
Aaltokukka kuitenkin katosi pois. Hänen turkillaan olleet tähdet kieppuivat tuulen sekaan säihkyväksi pyörteeksi.
”Luota vaistoihisi”, Aaltokukan ääni kuiskasi vielä Kastesiiven korvaan ennen kuin sekin hiipui pois.
Lumisade rankkeni Kastesiiven ympärillä. Tuuli yltyi. Se paiskoi lunta Kastesiiven naamalle, ja hopeinen naaras joutui siristelemään silmiään.
”Aaltokukka!” Kastesiipi ulvaisi. Lumimyrsky kiertyi hänen ympärilleen hopeista turkkia pörröttäen.
”Aaltokukka!”
Kastesiipi havahtui hereille huohottaen. Muut soturit nukkuivat hänen ympärillään pesässä. Ilma oli lämmin kissojen hengityksestä. Leppälehvä mutisi unissaan Kastesiiven toisella puolella. Hän puhui jotain epäselvää lentävistä hiiristä. Lukkikoipi, joka oli siirtänyt makuualusensa Leppälehvän viereen tuhisi unissaan ja nuolaisi huuliaan, kun Leppälehvä mainitsi unissaan hiiren. Tihkuviiksen häntä paiski maata ja osui välillä Okakynnen kuonoon. Aina silloin Okakynsi säpsähti, tuhahti jotain ärsyttävistä, nykyajan oppilaista ja jatkoi sitten taas uniaan. Kaikki tuntui rauhalliselta. Kastesiiven sisällä hänen sydämensä kuitenkin jyskytti. Vaikka pesässä oli lämmin, Kastesiiven sisukset olivat umpijäässä. Aaltokukka oli sanonut, että Kastesiipi vaaransi kaiken. Mitä hän tarkoitti? Kastesiipi oli nyt kotona klaaninsa luona. Hän oli uskollinen Myrskyklaanille ja oli valmis puolustamaan sitä vaikka hengellään. Mitä Kastesiipi oli muka vaarantamassa? Ja miten muka?
Kastesiipi nousi seisomaan ja ravisteli itseään. Hän ei halunnut olla sotureiden pesässä. Kastesiipi tunsi tarvitsevansa toimintaa. Ei hän ollut koskaan viihtynyt paikoillaan istuen, mutta rauhalliset, yksinäiset mietiskelyhetket? Ei tullut kuuloonkaan!
Kastesiipi venytteli ja pujotteli nukkuvien kissojen ohi pois pesästä. Taivas oli pilvinen ja maa oli kuurassa. Kuurassa. Kuura. Hänen nimensä. Hänen entinen nimenä, jonka hänen oikeat vanhempansa olivat hänelle antaneet. Kastesiipi hymyili rakkaille muistoilleen perheestään. Hän ei aiemmin ollut muistanut perhettään lainkaan, mutta sen jälkeen kun Aaltokukka oli näyttänyt Kastesiivelle hänen muistojaan, ja Kastesiipi oli tavannut veljensä, Kastesiiven päässä olevat muistot olivat alkaneet heräillä.
Kastesiipi katseli Myrskyklaanin leiriä. Kuurainen maa loisti valkoisena, mutta oli yhä pimeää. Pilvet olivat peittäneet tähdet ja kuun. Jäätävä tuuli pörrötti Kastesiiven turkkia. Naaras hytisi kylmissää ja pörhisti turkkiaan. Hänen hampaansa kalisivat, ja hengitys nousi höyrynä pakkasilmaan.
*Heinätassu* Kastesiipi ajatteli. *Kunpa olisit täällä. Minulla on niin monta asiaa, jotka haluaisin sinulle kertoa. Niin monta huolta, niin monta kysymystä.*
Kastesiipi nosti katseensa taivaalle.
*Minulla on ikävä sinua. Kunpa olisimme samasta klaanista, niin voisimme olla aina yhdessä. Metsästää yhdessä, taistella yhdessä, syödä yhdessä ja nukkua yhdessä.*
Kastesiipi räpäytti silmiään ja lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä. Puolimatkassa Kastesiipi kiihdytti vauhtinsa juoksuksi. Hän kiisi leirin sisäänkäyntitunneliin ja pelmahti ulos jäiselle metsämaalle. Ulkona vartiossa oleva Vatukkakynsi hätkähti.
”Kastesiipi? Sinäpä olet aikaisin hereillä”, Vatukkakynsi totesi.
”Ajattelin mennä metsästämään”, Kastesiipi selitti.
”Odottaisit, että muut heräävät.”
”Ei”, Kastesiipi naukaisi jämäkästi. ”Minä en halua odottaa. Haluan metsästää yksin.”
Vatukkakynsi hymähti Kastesiiven äänessä olevalle uhmakkuudelle.
”Kärsivälisyytesi ei vain taida riittää.”
Kastesiipi naurahti ja läimäytti Vatukkakynttä hännällään.
”Sovitaan sitten vaikka niin”, hän maukaisi hilpeästi ja lähti loikkimaan poispäin metsään.
”Älä mene kauas!” Vatukkakynsi huikkasi hänen peräänsä.
”Tarkoitat kai 'Älä mene toisten klaanien reviireille' tai 'Älä karkaa taas klaanista'!” Kastesiipi huusi kiusoittelevasti takaisin. Jotenkin hänen oli onnistunut siirtämään aiempi karkaamisensa vitsiksi, jolle hän itsekin nauroi. Lisäksi hänen klaanitoverinsa olivat alkaneet leppyä. Se kaikki oli kuitenkin vaatinut paljon aikaa. Kokonaisen vuodenajan. Kastesiipi oli osallistunut niin moneen partioon kuin mahdollista ja saalistanut niin paljon riistaa kuin oli pystynyt. Ja ennen kaikkea: Kastesiipi oli yrittänyt totella soturilakia. Hän oli pysynyt kaukana Tuuliklaanin reviiristä, kaukana Heinätassusta. Se oli tehnyt kipeää. Ikävä raastoi Kastesiiven sisintä terävillä kynsillään.
Kastesiipi loikki metsässä päämäärättömästi. Hän vain kulki eteenpäin ja antoi vaistojensa johdattaa hänet, minne ne tahtoivat. Niinhän Aaltokukka oli pyytänyt. 'Seuraa vaistojasi.'
*Tuskin hän tätä tarkoitti*, Kastesiipi ajatteli, mutta jatkoi juoksuaan.
Kastesiiven polkuanturat olivat aluksi aivan jäässä, mutta lopulta ne alkoivat tottua kylmyyteen, ja naaraan olo helpotti vähän. Mutta vain vähän. Kylmyys hiipi hänen turkkinsa lomitse nahkaan aina asti, jalat tuntuivat jäykiltä nukutun yön jälkeen ja ajatukset olivat solmussa. Kastesiipi kiihdytti vauhtinsa täyteen juoksuun. Metäsässä kirmaaminen oli aina auttanut Kastesiipeä selvittämään ajatuksensa. Se toimi nytkin.
Pian Kastesiipi tajusi olevansa keskellä metsää lähellä vanhaa kaksijalkojen pesää. Hopeanharmaa soturi liukui pysähdyksiin. Hän raotti suutaan, ja antoi hajujen virrata kitalakeensa. Kastesiipi tunsi raikkaan pakkasilman kylmyyden kielellään. Mutta sitten hänen suuhunsa tulvahti toinen haju: riistan haju. Kastesiipi erotti ilmassa varpusen hajun. Hopeinen naaras höristi korviaan ja avasi silmänsä ammolleen. Edestäpäin kuului rapinaa. Kastesiipi pudottautui maahan ja hiipi muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän näki maassa loikkivan varpusen. Se hyppelehti pahaa-aavistamattomasti kuuraisilla lehdillä, jotka rapisivat hennosti varpusen osuessa niihin. Kastesiipi hiipi jälleen muutaman askeleen eteenpäin. Hän piti häntänsä irti maasta ja yritti olla liikuttamatta sitä, vaikka se vaatikin ponnistuksia. Kastesiiven vatsakarvat olivat parin sentin päässä ruohonkorsista. Kastesiipi liikutteli tassujaan sulavasti. Hän pysähtyi, jännitti takajalkansa, heilautti kärsimättömästi – ja vahingossa – häntäänsä ja loikkasi.
Hännän heilautus oli antanut varpuselle varoituksen. Kastesiiven hyökätessä se oli jo valmiina pyrähtämään lentoon. Varpunen räpytti siipiään villisti ja nousi maasta päästäen korvia vihlovan varoitushuudon. Kastesiipi huitaisi käpälällään varpusen perään, mutta se oli jo liian korkealla. Kastesiiven valkoinen tassu tavoitti vain kylmää pakkasilmaa.
”Ketunläjät!” Kastesiipi sähähti, vaikka yrittikin hillitä itsensä. Kastesiipi potkaisi huurteisia lehtiä, johta kahahtivat ja rapisivat. Ne eivät kuitenkaan lähteneet lentoon, sillä olivat jäätyneet toisiinsa kiinni.
Kastesiiven häntä piiskasi turhautuneena ilmaa. Nyt hän joutuisi kulkemaan pitkän matkan löytääkseen riistaa, jota varpunen ei olisi huudollaan karkottanut tiehensä.
Hopeanharmaa naaras lähti tassuttamaan metsän halki kohti Varjoklaanin reviiriä.
Taivas Kastesiiven yllä oli alkanut vaaleta. Aurinko ei kuitenkaan onnistunut lämmittämään kylmettynyttä metsää. Lehtikato oli aivan lähellä.

Saapuessaan noin kymmenen ketunmitan päähän Varjoklaanin rajasta Kastesiipi tunsi ilmassa oravan tuoksun. Pörröhäntäinen otus istuskeli erään vanhan tammen juurella ja kuopi käpälillään maata. Sen oranssissa turkissa näkyi harmaata. Riistakin oli valmistumassa lehtikadon tuloon.
Kastesiipi kyyristyi jälleen maahan ja pakotti häntänsä nyt täysin hievahtamattomaksi. Kastesiipi luisutti tassujaan eteenpäin kuuraisella maalla ja lähestyi hiljaa oravaa. Tullessaan tarpeeksi lähelle Kastesiipi pysähtyi ja jännitti lihaksensa. Hän naulasi katseensa uhriksi joutuneeseen oravaan ja ponkaisi. Kastesiipi kiisi ilman halki ja vangitsi oravan tassujensa alle. Hän antoi oravalle nopean tappopureman ja kiitti sitten Tähtiklaania sen hengestä. Hopeinen kissa nosti elottoman ruumiin hampaisiinsa ja lähti harppomaan kohti leiriä.
*Tämä saa luvan riittää tällä kertaa*, hän ajatteli astellessaan metsän halki. Raikas ilma oli saanut Kastesiiven unohtamaan öisen unensa.

Kun Kastesiipi saapui viimein leiriin, aurinko oli jo noussut. Leirissä oli täysi tohina. Ratamohäntä istui järjestelemässä partioita, ja joukko oppilaita sekä sotureita oli kerääntynyt hänen ympärilleen. Pennut leikkivät pentutarhan edessä emojensa vahdittavina, ja muutama oppilas harjoitteli oppilaiden pesän edustalla.
Kastesiipi etsi katseellaan Leppälehvää. Kilpikonnakuvioinen naarassoturi oli istuutunut sotureiden pesän eteen peseytymään.
Kastesiipi loikki leirin halki tuoresaaliskasalle. Se oli lähes tyhjä muutamaa, kuuran valkoiseksi värjäämää saaliseläintä lukuunottamatta. Kastesiipi pudotti ylpeänä oravansa kasaan. Se makasi kasan päällimmäisenä haju tuoreensa ja houkuttelevana. Kastesiiven teki hiukan itsekin mieli ottaa orava takaisin ja syödä se itse, mutta klaanissa oli kissoja, jotka tarvitsivat ruokaa häntä kipeämmin. Kastesiipi voisi aivan hyvin odottaa aamun ensimmäisen metsästyspartion palaamista.
Kastesiipi tassutti pois tuoresaaliskasalta Leppälehvän luokse sotureiden pesälle. Leppälehvä jatkoi keskittyneesti naamansa pesemistä, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan Kastesiiven lähestymistä. Kastesiiven naamalle ilmestyi leveä virnistys. Hän kyyristyi maahan ja heilautti takapäätään puolelta toiselle. Sitten hän jännitti lihaksensa ja loikkasi. Vasta silloin Leppälehvä nosti katseensa.
”Kastesiipi? Mitä sinä-?” Leppälehvän kysymys jäi kesken, kun Kastesiipi paiskautui suoraan ystävänsä kylkeen ja kaatoi tämän maahan. Leppälehvä päästi hilpeän naurahduksen ja kieräytti Kastesiiven pois päältään. Kastesiipi kellahti maahan, jolloin Leppälehvä loikkasi pystyyn. Leppälehvä läimäytti Kastesiipeä korville, mutta Kastesiipi vastasi ystävänsä iskuun iskemällä tätä hellästi kuonoon. Leppälehvä horjahti taaksepäin. Kastesiipi käytti tilaisuuden hyväkseen ja ponnahti kaikilla voimillaan pystyyn, jolloin Leppälehvän oli pakko perääntyä horjuen taaksepäin. Kastesiipi jatkoi hyökkäystään. Hän syöksyi eteenpäin ja veti Leppälehvältä jalat alta. Soturin kaatuessa maahan Kastesiipi loikkasi hänen kylkensä päälle ja naulitsi ystävänsä maahan.
”Voitin!” Kastesiipi hihkaisi nauraen.
”Sehän nähdään!”
Leppälehvä potkaisi Kastesiiven pois päältään, mikä oli helppoa Kastesiiven pienikokoisuuden ja keveyden takia. Kastesiipi tömähti maahan ketunmitan päähän Leppälehvästä. Leppälehvä syöksähti Kastesiipeä kohti, mutta Kastesiipi kierähti sivuun ja loikkasi jaloilleen. Leppälehvän osuessa maahan siihen kohtaan, jossa Kastesiipi hetki sitten vielä oli ollut, Kastesiipi paiskautui ystäväänsä päin ja molemmat kaatuivat jäätyneeseen maahan. Ilma täyttyi kahden naarassoturin naurusta.
”Sinä senkin hiirenaivoinen mäyrä!” Leppälehvä kiusoitteli.
”Hiirenaivoinen? Puhu vain omasta puolestasi”, Kastesiipi maukaisi hymyillen ilkikurista hymyään.
Leppälehvä läimäytti häntä korvallisille.
”Hei!” Kastesiipi ulvahti.
”Leppälehvä!”
Kastesiipi ja Leppälehvä käänsivät katseensa kohti Lukkikoipea, joka loikki heidän luokseen. Leppälehvän kehräys voimistui.
”Hei Lukkikoipi!” kilpikonnakuvioinen naaras tervehti iloisesti. Kastesiipi tyytyi nyökkäämään tervehdykseksi. Kastesiipi arvosti Lukkikoipea, mutta ei uskonut kollin luottavan edelleenkään häneen.
”Ajattelin tulla kysymään, että haluaisitko tulla kenties metsästämään kanssani?” Lukkikoipi kysyi pysähtyessään heidän eteensä. Kolli siirteli vaivautuneesti käpäliään. Hän katsahti varautuneesti Kastesiipeen, mutta siirsi katseensa sitten takaisin Leppälehvään. Leppälehvä säteili.
”Totta kai! Tai siis… Mikäs siinä. Kuulostaa kivalta.”
Kastesiipi ei voinut olla irvistämättä. Oliko hän nyt täysin väärässä vai oliko näiden kahden välillä kenties jotain? Sen jälkeen, kun Kastesiipi oli palannut klaaniin, hän oli huomannut, että Leppälehvästä ja Lukkikoivesta oli tullut hyvinkin läheiset. Vähän liiankin läheiset Kastesiiven mielestä. Leppälehvä vietti nyt enemmän aikaa Lukkikoiven kanssa kuin Kastesiiven. Kastesiipi alkoi vähitellen ymmärtää, miltä Leppälehvästä oli tuntunut, kun hän oli aikoinaan vähän väliä karannut leiristä. Kastesiipi oli alkanut tuntea itsensä hylätyksi.
”Lähdemmekö heti?” Leppälehvä kysyi.
”Lähdetään vain”, Lukkikoipi maukaisi. Hän loi jälleen Kastesiipeen varautuneen silmäyksen. Kastesiipi pyyhki irvistyksen nopeasti pois naamaltaan, mutta uskoi myöhästyneensä. Lukkikoipi siristi Kastesiivelle silmiään. Hän katseensa tuntui sanovan: 'Mitä sinulla on yhteistä metsästysretkeä vastaan?'
Kastesiipi pudisti hiukan päätään yrittäen viestiä: 'Ei mitään'. Lukkikoipi oli kuitenkin jo kääntynyt poispäin.
”Pitäkää hauskaa.” Kastesiipi joutui pakottamaan sanat suustaan. Hän olisi halunnut viettää tämän päivän Leppälehvän kanssa. Leppälehvä oli hänen paras ystävänsä. Oliko liikaa pyydetty, että he saisivat viettää edes yhden päivän yhdessä?
”Nähdään myöhemmin”, Leppälehvä maukaisi ja juoksi Lukkikoiven perään. Kaksikko painautui toisiaan vasten läimmittääkseen toisiaan, ja heidän häntänsä kietoituivat yhteen. Kastesiipi seurasi heitä katseellaan, kunnes he olivat kadonneet ulos leiristä.
*Ilmiselvää*, Kastesiipi ajatteli. Katkeruus pisteli hänen sisintään. Miksi kaikki muut saivat ympärilleen klaanin, perheen ja kumppanin? Miksi kaikki muut saivat olla uskollisia niille kaikille? Oli epäreilua, että Kastesiipi saattoi saada niistä kaikista vain yhden. Tähän asti se oli ollut klaani. Sitten uskollisuus oli jakautunut klaanin ja perheen välille. Nyt sitä revittiin jo Heinätassunkin suuntaan. Muut saivat kaiken. Kastesiipi saattoi saada vain yhden. ”Sinä vaarannat kaiken.” Niinhän Aaltokukka oli sanonut. Kastesiipi pudisteli päätään. Aiemmin hän oli ollut utelias, mutta nyt hän ei ollut enää varma, halusiko kuulla sijaisemonsa sanojen merkitystä.
Kastesiipi venytteli. Hänen pitäisi tehdä jotain hyödyllistä sen sijaan, että vain seisoskelisi paikoillaan. Kastesiipi harppoi kohti leirin uloskäyntiä. Hänen oli saatava raitista ilmaa. Hänen oli saatava tuntea tuuli kasvoillaan ja vauhti tassuissaan.

Kastesiipi pysähtyi kuin seinään. Hän oli Tuuliklaanin rajalla. Ei hänen tänne ollut pitänyt mennä! Kastesiipi oli vain kulkenut metsässä hypellen kivien, kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen yli. Myönnettäköön, että hän oli ollut ajatuksissaan, mutta miksi hän silti oli tullut Tuuliklaanin reviirin rajalle? Ikävä oli kai taas ottanut hänestä vallan.
Kastesiipi kääntyi kannoillaan palatakseen nopeasti takaisin metsän syvyyksiin. Kipeät muistot Heinätassun kanssa vietetyistä hetkistä alkoivat jo heräillä hänen mielessään. Sitten hän haistoi sen.
Kastesiipi jäykistyi. Hänen sydämensä tuntui hyppäävän kurkkuun asti. Eihän se voinut olla totta! Hän ei mitenkään voisi olla siellä! Mutta hän se kuitenkin oli. Kastesiipi veti tuttua hajua keuhkoihinsa. Uteliaisuus heräsi hänen sisällään.
Tuttu haju tuli Tuuliklaanin reviirin puolelta. Kastesiipi tassutti lähemmäs jokea ja alkoi kulkea sen viertä ilmaa tarkkaavaisesti haistellen. Hänen onnekseen viima kävi Tuuliklaanin puolelta, minkä takia se kuljetti joen vastakkaisella puolella olevan tutun hajun Kastesiiven nenään. Kastesiipi seurasi hajua aina Myrskyklaanin reviirin rajalle, joka sijaitsi reviirin vastakkaisella puolella järvestä. Kastesiipi pysähtyi ja tutki hajua tarkemmin. Se oli vielä aika tuore. Kissa oli kulkenut siitä sen päivän aikana.
Into ja uteliaisuus saivat Kastesiiven tassut kihelmöimään. Kastesiipi kääntyi kannoillaan ja juoksi täyttä vauhtia kohti Mysrkyklaanin leiriä. Hän oli haistanut veljensä Sumun.

”Leppälehvä!” Kastesiipi ulvahti nähdessään ystävänsä. Leppälehvä ja Lukkikoipi olivat leirin sisäänkäynnin suulla. He olivat painautuneet niin lähelle toisiaan, että heidän turkkinsa sulautuivat yhteen.
Leppälehvä pudotti saaliinsa maahan nähdessään Kastesiiven.
”Kastesiipi! Mikä hätänä?” Leppälehvä kysyi kulmiaan kurtistaen.
”Meidän on puhuttava”, Kastesiipi sanoi huohottaen. Hän vilkaisi Lukkikoipeen. ”Kahden kesken.”
Lukkikoipi jännittyi ja Leppälehvä siristi silmiään. Hän näytti aavistavan, mitä oli tulossa.
”Hyvä on. Lukkikoipi, tulen kohta perässä. Voitko viedä minunkin saaliini tuoresaaliskasaan?”
Lukkikoipi katsoi Kastesiipeä epäilevästi, mutta nyökkäsi.
”Kiitos”, Leppälehvä kuiskasi ja nuolaisi Lukkikoiven poskea.
Kun Lukkikoipi oli astunut sisäänkäynnin läpi leiriin, Leppälehvä naukaisi: ”No niin, mikä hätänä? Aiotko taas rikkoa soturilakia?”
”Mennään jonnekkin muualle puhumaan. En halua, että kukaan kuulee”, Kastesiipi maukaisi.
Leppälehvä huokaisi.
”Eli aiot taas rikkoa soturilakia.”

Kastesiipi johdatti Leppälehvän erään tiheän vatukon taakse kauemmaksi leiristä ja sen sisäänkäynnistä.
Kastesiipi istahti maahan ja hänen häntänsä alkoi liikehtiä levottomasti. Leppälehvä huitaisi kuuraisia lehtiä pois hännällään ja istuutui sitten itsekkin siivoamaansa paikkaan. Leppälehvä nosti ahdistuneet silmänsä Kastesiipeen.
”Kerro nyt, mikä on hätänä. En kyllä ole varma, haluanko edes kuulla.”
Kastesiipi veti syvään henkeä.
”Minä haistoin veljeni Sumun Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajalla. Minä aion lähteä tapaamaan Sumua.”
Leppälehvän kasvoille levisi järkytys.
”Et voi! Sinunhan piti pysyä uskollisena klaanille! Sinut saatetaan karkottaa klaanista, jos lähdet taas omille teillesi!”
”Mutta hän on minun veljeni! Minun on pakko lähteä! Minun on varmistettava, että kaikki on hyvin!”
”Mutta… mutta…”
”Minun pitää!”
”Entä klaani?”
”Ei klaani saa tietää, että lähdin veljeni perään. Ainakaan, jos sinä et kerro.”
”Kastesiipi! En voi pimittää sellaista salaisuutta klaanilta!”
”Mikset muka?”
”Se… Se on väärin! Et voi hylätä klaaniasi! Myrskyklaani tarvitsee kaikkia sotureitaan nyt, kun lehtikato on tulossa!”
”Yksi kissa vähemmän metsästämässä, yksi suu vähemmän ruokittavana.”
Leppälehvän silmissä loisti epätoivo.
”Sinä vannoit uskollisuutta klaanille! Sinä lupasit, ettet lähtisi enää klaanista! Sinä petit meidät! Sinä petit Myrskyklaanin! Petit minut!”
”Tiedän, ja olen pahoillani siitä. Mutta minun on pakko tehdä tämä. Olen uskollinen myös perheelleni.”
Leppälehvä pudisteli päätään.
”Soturin sydämessä on tilaa vain klaanille.”
”Olet väärässä!”
”Kastesiipi, jos lähdet, et välttämättä enää palaa. Säät ovat muuttuneet kylmemmiksi. Vaikka selviäisitkin niistä ja matkan muista vaaroista, sinua tuskin otetaan takaisin klaaniin. Tämä oli viimeinen tilaisuutesi.”
”Tiedän”, Kastesiipi myönsi hiljaa. Hän painoi päänsä.
”Olen pahoillani.”
”Mitä sanon klaanille?” Leppälehvä kysyi. ”Jos en kerran saa sanoa totuutta?”
”Älä sano mitään”, Kastesiipi maukui. ”Sano vain, ettet tiedä.”
”Matka tulee olemaan pitkä. Klaani alkaa nopeasti ihmettelemään, mihin olet joutunut. Ja heti ensimmäisenä he epäilevät sinun taas pettäneen heidät. Mitä aiot sanoa heille kun palaat?”
”En tiedä”, Kastesiipi myönsi. ”Hyvällä tuurilla minun ei tarvitse edes sanoa mitään.”
”Tai huonolla”, Leppälehvä huomautti synkästi.
”Minä en aio kuolla tällä retkellä”, Kastesiipi sanoi hymyillen.
”Kunpa se olisikin noin helppoa.” Leppälehvä huokaisi. Kastesiipi jännittyi. Aaltokukka oli lausunut samat sanat hänen unessaan.
”Kukaan ei voi päättää milloin kuolee ja milloin ei. Se on Tähtiklaanin käpälissä”, Leppälehvä huomautti.
”Mutta en minä silti aio kuolla. Ja tuskin Tähtiklaani antaa minun kuolla vielä. Elämäni on vasta edessä.”
”Älä ole noin varma”, Leppälehvä naukaisi. ”Köynnöstassunkin elämä oli vielä edessä. Hän oli hyvin nuori.”
”Miten niin oli? Voihan hän olla yhä elossa!”
Leppälehvä pudisteli päätään.
”Ei voi. Jopa pennut tietävät sen. Köynnöstassu on kuollut. Hän ei ole voinut selvitä.”
”Miksei muka?” Kastesiipi kysyi. ”Minunkin perheeni luulee minun kuolleen, vaikka olen elossa täällä klaanin luona. Miksei Köynnöstassun kohdalla voisi tapahtua samaa?”
”Köynnöstassu oli vasta oppilas!”
”Ja minä olin pentu!”
Leppälehvä päästi turhautuneen ärähdyksen.
”Hyvä on, sinä voitit.”
Kastesiipi hymyili leveästi. Leppälehvä kuitenkin näytti pettyneeltä ja… surulliselta.
”Milloin sinä alat olemaan uskollinen soturilaille?” hän kysyi kuiskaten.
”En kai milloinkaan”, Kastesiipi vastasi.
”No, hei kai sitten”, Leppälehvä maukaisi. ”Toivottavasti näemme vielä.”
”Totta kai näemme”, Kastesiipi naukaisi.
Leppälehvä pudisteli päätään.
”Mikään ei ole enää varmaa”, hän sanoi. ”Jotenkin minusta tuntuu, että rauhalliset ajat ovat ohi.”
Kastesiipi ei osannut sanoa siihen mitään. Onneksi hänen ei tarvinnut. Leppälehvä näpäytti häntä ystävällisesti hännällään.
”Hei sitten”, hän naukaisi.
”Nähdään”, Kastesiipi sanoi ja nousi seisomaan. ”Minä palaan pian. Etsin Sumun.”
”Selvä. Onnea matkaan.”
*Minä todellakin tarvitsen sitä*, Kastesiipi ajatteli kääntyessään. Hän heilautti häntäänsä Leppälehvälle hyvästiksi ja ryntäsi pois. Ei hän kauaa ollut kestänyt tavallista soturin elämää.

Kastesiipi palasi takaisin Tuuliklaanin reviirille. Aurinko hipoi jo puiden huippuja, mutta Kastesiipeä pimeys ei haitannut. Hän tarvitsi vain hajuaistiaan.
Kastesiipi yritti paikantaa Sumun uudelleen, mutta haju oli vanhentunut ja tuuli riepotellut sen hajanaiseksi. Kastesiipeä alkoi jo pelottaa, että oli kadottanut veljensä hajujäljen, kun tunsi sen taas kitalaessaan. Kastesiipi veti Sumun hajua sisäänsä ja painoi sen tarkoin mieleensä. Sitten hän kääntyi poispäin järvestä ja veti syvään henkeä.
*Taas sitä mennään.*
”Kastesiipi?”
Kastesiipi hätkähti. Hän tunnistaisi tuon äänen vaikka unissaankin. Hän käänsi katseensa kohti Tuuliklaanin reviiriä.
”Heinätassu?”
”Kastesiipi!”
Kastesiipi näki Heinätassun juoksevan häntä kohti. Hetken hän pystyi vain tuijottamaan tuuliklaanilaista hämmentyneenä. Sitten ilo tulvahti hänen sisälleen. Kastesiipi ryntäsi Heinätassua vastaan. Hän paiskautui Heinätassua päin ja kaksikko kieri maassa yhtenä keltaisen ja hopeisen sekaisena karvapallona. He kierivät kohti jokea, mutta vauhti onneksi pysähtyi. Jokikylpy oli viimeisin asia, mitä Kastesiipi sillä hetkellä kaipasi.
Kastesiipi painoi tassuillaan lempeästi Heinätassua maahan.
”Minulla on ollut sinua hirveä ikävä”, Kastesiipi naukaisi hiljaa. Heinätassu hymyili.
”Niin minullakin sinua.”
”Minulla on sinulle niin hirveästi kerrottavaa! Tuntuu kuin koko elämäni olisi kierähtänyt ympäri sitten viime tapaamisemme!”
”Minullakin on kerrottavaa”, Heinätassu sanoi. Hänen ilmeensä kertoi, että asia oli tärkeää.
Kastesiipi päästi Heinätassun nousemaan jaloilleen. Hän katsoi suoraan kollin vihreisiin silmiin ja yritti tulkita niiden katsetta.
”Onko kaikki hyvin, Heinätassu?” Kastesiipi kysyi ja kosketti Heinätassun lapaa hännänpäällään.
”En ole enää Heinätassu. Minut nimitettiin kolme päivää sitten soturiksi. Olen nykyään Heinäpilvi”, Heinäpilvi kertoi hymyillen. Kastesiipi katsoi tuuliklaanilaista innon ja ylpeyden sekaisin tuntein.
”Sehän… Sehän on mahtavaa!” Kastesiipi ulvahti ja kurottautui nuolaisemaan Heinäpilven korvaa.
”Minä… Minä olen niin iloinen puolestasi!”
Kastesiipi muisti oikein hyvin oman intonsa, kun hänet oli nimitetty soturiksi. Naaras näki samaa intoa Heinätassun silmissä, mutta myös järkytystä, surua ja vaivautuneisuutta. Kastesiiven ilme vakavoitui.
”Onko kaikki hyvin?” hän toisti. Olikohan hän koskaan ollut yhtä huolestunut kenestäkään kissasta? Tuskin.
”Minut ja Ruusumieli nimitettiin sotureiksi, mutta Kuulastassu jäi oppilaaksi”, Heinäpilvi selitti.
Kastesiipi nyökkäsi hitaasti. Hän olisi halunnut lohduttaa, mutta se ei ollut koskaan ollut hänen vahvin lajinsa. Kastesiipi ei keksinyt mitään lohduttavaa sanottavaa. Niinpä hän tyytyi upottamaan kuononsa Heinäpilven turkkiin. Heinäpilven turkki oli karheaa, mutta lämmintä. Kastesiipi veti sisäänsä Heinäpilven tuoksua. Kastesiivestä tuntui, kuin hän olisi voinut jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Kaikki tuntui olevan hyvin, kun Heinäpilvi oli hänen vierellään. Maailman synkkyys tuntui katoavan heidän ympäriltään.
Kastesiipi tunsi Heinäpilven painautuvan häntä vasten. Kastesiipi nosti katseensa kollin vaaleanvihreisiin silmiin.
”Kastesiipi”, Heinäpilvi aloitti. ”Minä… Minun pitää kertoa sinulle jotain.”
Kastesiipi räpäytti hämmentyneenä silmiään.
”Hyvä on”, hän sanoi tietämättä, mitä muuta olisi voinut sanoa. Hän katsoi Heinäpilveen odottavasti. Sisimmässään hän pelkäsi, mitä Heinäpilvi sanoisi. Mitä jos… Mitä jos Heinäpilvi ei enää halunnut nähdä Kastesiipeä? Ei! Se ei voinut olla niin! Kastesiipi ei olisi kestänyt sitä!
Kastesiipi katsoi syvälle Heinäpilven silmiin ja Heinäpilvi katsoi takaisin. Heinäpilvi kumartui lähemmäs Kastesiipeä. Kastesiipi tunsi kollin kuonon hipaisevan korvaansa. Heinäpilven lämmin hengitys sai Kastesiiven korvan värähtämään.
”Minä rakastan sinua”, Heinäpilvi kuiskasi hänen korvaansa. ”Haluan elää sinun kanssasi. Sinun kanssasi olen onnellinen.”
Kastesiipi katsoi maahan. Hän tajusi tärisevänsä, mutta ei kylmästä. Kastesiiven päässä kaikki loksahti paikoilleen. Koko maailma katosi tyystin hänen ympäriltään. Hän oli omassa maailmassaan, jossa olivat vain hän ja Heinäpilvi. Kastesiiven sydän jyskytti. Tunteet kuohuivat hänen sisällään ja vihdoinkin hän tunnisti sen tunteen, jota ei aiemmin ollut ymmärtänyt. Rakkaus. Vahva, syvä rakkaus.
”Minäkin rakastan sinua”, Kastesiipi sanoi kuiskaten. ”Minäkin olen onnellinen sinun kanssasi. Minäkin haluan elää sinun kanssasi.”
Kastesiipi ja Heinäpilvi katsoivat toisiaan. He olivat käpertyneet toistensa ympärille niin tiiviisti, että Kastesiiven oli hankala liikkua. Mutta hän ei edes halunnut liikkua. Hän halusi pysyä Heinäpilven vierellä. Ikuisesti. Kunpa hän vain olisi voinut.
'Soturilaki ei ole olemassa turhan takia.' Aaltokukan sanat palasivat Kastesiiven mieleen.
*Kiitos vain, Aaltokukka*, Kastesiipi ajatteli katkerasti. *Oliko sinun pakko tulla pilaamaan tämäkin hetki?*
Kastesiipi pakotti itsensä perääntymään Heinäpilven luota.
”Mutta me olemme eri klaaneista”, Kastesiipi huomautti hiljaisella äänellä. ”Rikomme soturilakia.”
Heinätassu hymyili väkinäisesti.
”Ihan niin kuin tämä olisi muka sinun ensimmäinen kertasi.”
”No joo, mutta...”
Heinäpilvi kosketti Kastesiiven päälakea kuonollaan.
”Ei hätää”, kolli kuiskasi. ”Minä olen lähtenyt klaanistani sinun takiasi. Voisin ehkä liittyä Myrskyklaaniin?”
Kastesiipi katsoi Heinäpilveä sanattomana. Heinäpilvi oli lähtenyt klaanistaan? Kastesiiven takia?
Kastesiipi jos kuka tiesi, miltä klaanista lähteminen tuntui. Hän oli lähtenyt jo kerran klaanistaan ja nyt hän oli lähtemässä jo toista kertaa.
*Sumu! Miten minä onnistuin unohtamaan hänet kokonaan?*
”Heinäpilvi, oletko varma tästä? Minä olen lähtenyt klaanistani jo kerran. Tiedän millaista se on. Minut hädin tuskin otettiin takaisin! Mutta sinä olet lähdössä lopullisesti. Oletko nyt täysin varma?”
Heinäpilvi katsoi Kastesiipeä surullisen näköisenä.
”Tehty mikä tehty.”
Kastesiipi kietoi häntänsä Heinäpilven häntään. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
Heinäpilven turkki alkoi punertaa auringon viimeisissä säteissä. Kastesiipi käänsi katseensa kohti aurinkoa, joka oli jo melkein kadonnut puiden taakse.
*Sumu*, Kastesiipi muistutti itseään. *Älä unohda Sumua.*
”Heinäpilvi”, Kastesiipi aloitti ja käänsi katseensa takaisin keltaturkkiseen soturiin. ”Minun pitää lähteä. Minä haistoin veljeni Sumun täällä rajalla. Hänen ei kuuluisi kulkea tätä kautta. Minun pitää etsiä hänet.”
”Minä tulen mukaan”, Heinäpilvi maukaisi heti. Kastesiipi tuijotti kollia yllättyneenä.
”Todellako?”
”Tietenkin. Haluan olla sinun kanssasi.”
”Mutta matkasta tulee pitkä. Lehtikato on tulossa enkä tiedä, mitkä kaikki vaarat meitä matkalla kohtaisivat.”
”Sitä suuremmalla syyllä: Minä tulen mukaan.”
Kastesiipi katsoi Heinäpilveä kiitollisena. Matkasta tulisi paljon mukavampi Heinäpilven kanssa.
”Kiitos”, Kastesiipi maukaisi. Heinäpilvi hymyili.
”Lähdemmekö siis heti?” hän kysyi.
”Kyllä”, Kastesiipi vastasi ja haistoi ilmaa. Sumun tuoksu leijui onneksi yhä ilmassa.
”Mennään”, Kastesiipi maukaisi. ”Haluan kertoa sinulle matkalla yhden jutun...”
Kastesiipi ja Heinäpilvi lähtivät matkaamaan poispäin järvestä. Kastesiipi kertoi Heinäpilvelle, kun oli monta kuuta aiemmin lähtenyt klaanista etsimään perhettään. Kastesiipi kertoi Heinäpilvelle aivan kaiken alusta loppuun. Kastesiiven oli helppo puhua Heinäpilvelle. Kollin seurassa hänen ei tarvinnut jännittää kuten Tulitähdelle ja Ratamohännälle puhuessa. Kastesiipeä ei myöskään hermostuttanut yhtälailla kuin vihaisen Leppälehvän kanssa puhuessa. Kastesiipi tunsi rentoutuvansa. Kaikki oli nyt hyvin. Kastesiipi sai olla Heinäpilven kanssa, eikä muulla ollut enää väliä.

”Lunta!”
Kastesiiven riemunkiljahdus halkaisi ilman. Taivaalta leijaili suuria, valkoisia lumihiutaleita.
Kastesiipi kohotti katseensa kohti taivasta ja huitaisi lumihiutaleita valkoisella tassullaan. Sitten hän työnsi kielensä ulos ja antoi kylmien lumihiutaleiden pudota kielelleen ja sulaa vedeksi.
Lumipyry kuitenkin sankkeni nopeasti. Pian Kastesiipi ei enää nähnyt eteensä ketunmittaa pidemmälle.
”Meidän kannattaisi kai pysähtyä nukkumaan ja jatkaa aamulla, jos tämä lumisade olisi silloin loppunut”, Heinäpilvi totesi.
Kastesiipi olisi halunnut väittää vastaan. Hän oli kärsimätön tapaamaan veljensä.
Heinäpilvi kosketti hännänpäällään Kastesiiven lapaa.
”Kuule, löydämme Sumun kyllä, vaikka nukkuisimmekin välillä”, Heinäpilvi maukaisi kuin olisi lukenut Kastesiiven ajatukset.
”Hyvä on”, Kastesiipi myöntyi. ”Menemmekö metsään yöksi? Siellä olisi suojaisaa.”
Heinäpilvi vaikutti haluttomalta. Kastesiipi muisti, että tuuliklaanilaiset nukkuivat mieluiten taivasalla. Mutta lumisateessa? Kai tuuliklaanilaiset edes silloin etsivät suojaa päänsä päälle?
”Selvä”, Heinäpilvi suostui viimein. ”Mennään metsään, mutta ei mennä kauas joesta.”
”Ei tietenkään”, Kastesiipi maukaisi ja väläytti Heinäpilvelle nopean hymyn. Sitten hän loikkasi metsän siimekseen.

”Tässä on hyvä”, Kastesiipi totesi kuljettuaan hetken metsässä. Hän osoitti hännällään pensaan alle. Pensas kasvoi aika avaralla, heinikkoisella paikalla, jota kuitenkin korkeat puut suojasivat. Kastesiipi toivoi, että Heinäpilvi tuntisi itsensä siellä kotoisaksi.
Kastesiipi repi hampaillaan maasta heiniä ja työnsi ne pensaan alle pehmusteeksi. Heinäpilvi astui hänen vierelleen ja pudotti maasta kaivamiaan sananjalkoja heinien sekaan. Heinäpilvi ja Kastesiipi vaihtoivat katseita tajutessaan, että olivat kumpikin tuoneet petiin pehmusteita, joita toisen klaanissa käytettiin.
Heinäpilvi hymyili.
”Taidamme molemmat haluta tehdä toisen olon kotoisaksi.”
Kastesiipi ja Heinäpilvi muodostivat heinistä, sananjaloista ja etsimistään sammalista yhdessä pedin, jolle he käpertyivät vierekkäin.
”Metsästämmekö sitten aamulla?” Kastesiipi kysyi.
”Emme me oikein nytkään voi metsästää”, Heinäpilvi huomautti. Kastesiipi virnisti.
”Olet oikeassa”, hän sanoi ja siirsi katseensa metsään tarkkaillakseen ympäristöään. ”Opetan sinut huomenna saalistamaan hiiriä.”
”Ja minä sinut saalistamaan jäniksiä.”
”Minä osaan jo!”
”Et takuulla yhtä hyvin kuin tuuliklaanilaiset!”
”Sehän nähdään!”
”Oliko tuo haaste?”
Kastesiiven silmät välkkyivät ilkikurisesti.
”Oli.”
Heinäpilvi purskahti kehräämään. Kastesiipi työntyi lähemmäs kollia ja laski päänsä tämän kyljelle. Siitä hänellä oli suora näköyhteys metsään – ja hän sai olla aivan Heinäpilven lähellä.
”Hyvää yötä”, Heinäpilvi kuiskasi.
Kastesiivelle tuli mieleen ensimmäinen yö, jonka hän oli viettänyt klaaniin palaamisensa jälkeen. Silloin hän oli kuiskannut Heinäpilvelle hyvät yöt, vaikka tämä oli ollut kaukana muualla. Nyt Heinäpilvi oli tässä. Aivan hänen lähellään. Kastesiipi silitti kollin turkkia hännällään.
”Hyvää yötä”, naaras kuiskasi.
Lunta pyrytti yhä heidän suojaisan ja lämpimän väliaikaispesänsä ulkopuolella. Suuret lumihiutaleet tanssivat ilmassa ennen kuin putosivat maahan. Ne muodostivat vähitellen suuria kinoksia, jotka saivat pimeän metsän hohtamaan valkoisena.
Heinäpilven hengitys oli muuttunut tasaiseksi tuhinaksi, mistä Kasetsiipi tiesi kollin nukahtaneen. Kastesiipikin sulki silmänsä ja uni vyöryi hänen ylleen.

”Kastesiipi, herää!”
Kastesiiven silmät rävähtivät auki. Heinäpilvi seisoi hänen edessään pensaan ulkopuolella vihreät silmät tuikkien lempeästi ja hengitys höyryten.
”Huomenta”, Kastesiipi mutisi ja kömpi ulos pesästä. Naaras säpsähti, kun hänen polkuanturansa osuivat johonkin kylmään. Sitten maa rasahti hänen allaan ja Kastesiipi tunsi putoavansa pennunaskeleen verran alaspäin. Kastesiiven naamalla käväisi järkytys. Sitten hän katsahti käpäliinsä, joita peitti valkoinen lumi. Kastesiiven ilme muuttui innostuneeksi. Hän loikkasi eteenpäin ja hänen osuessaan maahan, lumi antoi taas periksi hänen painonsa alla. Kastesiipi loikkasi uudelleen ja taas uudelleen. Sitten hän kuitenkin kompastui maasta sojottavaan puunjuureen ja kellahti lumeen. Heinäpilvi loikki hänen vierelleen.
”Oletko kunnossa?” kolli kysyi.
Kastesiipi nauroi.
”Totta kai! Tämä on ihan mahtavaa!”
Kastesiipi loikkasi jaloilleen silmät innosta hehkuen. Hän rakasti lunta. Hän rakasti lehtikatoa. Se toi hänen mieleensä paljon ihania muistoja: kokoontumisesta karkaaminen Hämytassun kanssa – voi kuinka kauan siitäkin tuntui olevan –, Sumun tapaaminen ensimmäisen kerran, ensimmäiset muistot hänen oikeasta perheestään ja mikä tärkeintä: Heinäpilven tapaaminen ensimmäisen kerran, kun he molemmat olivat vielä olleet oppilaita.
Kastesiipi huitaisi tassullaan lunta päin Heinäpilven naamaa. Kolli pudisteli lunta naamaltaan, mutta muutama lumihiutale jäi roikkumaan hänen viiksistään. Kastesiipi kehräsi huvittuneena. Heinäpilvi naurahti ja läimäytti vuorollaan lunta Kastesiiven päälle. Kastesiipi siristi silmiään lumeen varistessa hänen päälleen. Sitten hän yritti antaa Heinäpilvelle jälleen lumipesun, mutta tällä kertaa kolli väisti ketterästi sivuun.
”Tule!” Heinäpilvi maukaisi. ”Katsotaan, kumpi saa nopeammin pyydystettyä jäniksen.”

Kun Heinäpilvi ja Kastesiipi olivat syöneet Hainäpilven saalistaman jäniksen – Kastesiipi ei ollut ärtymyksekseen saanut kiinni edes pientä päästäistä –, kaksikko lähti jatkamaan matkaa. Paksussa lumihangessa tarpominen oli hankalaa. Varsinkin, kun hangen jäinen pinta antoi joka askeleella periksi. Kylmyys sai Kastesiiven nahkan kihelmöimään. He olivat matkanneet jo pitkän matkan, kun Heinäpilvi yhtäkkiä pysähtyi.
”Verta!”
Kastesiipi pysähtyi kuin seinään nähdessään punalaikkuisen lumen heidän edessään. Valkoinen hanki oli värjäytynyt heidän ympärillään verenpunaiseksi. Kaikkialla oli karvatuppoja.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Kastesiipi kysyi katsellen ympärilleen huolen ja uteliaisuuden sekaisin tuntein. Hän haistoi varovasti ilmaa. Naarassoturin kitalakeen tulvi veren kitkerä haju, mutta myös neljän kissan tuoksut. Yksi kissoista oli ilmiselvästi Sumu, mikä sai Kastesiiven huolestumaan entisestään. Toinen oli Pisara, mikä sai Kastesiiven yllättymään vain aavistuksen. Niinpä tietenkin; Sumu oli mennyt tapaamaan siskoaan. Pieni kateus välähti Kastesiiven sisällä. Miksi Sumu ei tullut koskaan tapaamaan häntä? Toista siskoaan?
*Koska hän ei edes tiedä sinun olevan hänen siskonsa, pöhkö!*
Se oli totta. Kastesiipi ei ollut kertonut Sumulle heidän olevan pentuetovereita. Nyt olisi aika kertoa, jos he löytäisivät Sumun ja Pisaran.
Kastesiipi maisteli ilmaa tarkemmin. Kolmas haju oli ilmiselvästi jonkun erakon, jota Kastesiipi ei tuntenut. Mutta neljäs…
Kastesiipi jännittyi.
”Mitä nyt?” Heinäpilvi kysyi. ”Mikä hätänä?”
”Minä...” Kastesiipi jätti tahallaan lauseen kesken ja haistoi ilmaa tarkemmin. Hän halusi olla varma ennen kuin kertoisi Heinäpilvelle. Sehän oli mahdotonta! Kastesiipi sulki silmänsä ja maisteli ilmaa niin tarkasti kuin pystyi. Hänellä ei ollut mikään paras hajuaisti, mutta silti hän tunsi neljännen kissan erakon hajun alta klaanikissan hajua. Myrskyklaanin hajua. Kastesiipi avasi silmänsä. Kyllä, hän se oli.
”Köynnöstassu”, Kastesiipi naukaisi.
”Kuka?” Heinäpilvi kysyi kummastuneen näköisenä. Kastesiipi ei yhtään ihmetellyt. Hän ei ollut koskaan kertonut Heinäpilvelle Köynnöstassusta.
”Köynnöstassu”, Kastesiipi toisti. ”Hän on eräs Myrskyklaanin oppilas, joka katosi monta kuuta sitten. Hänen luultiin kuolleen, mutta näemmä hän on elossa.”
*Siis jos hän selvisi hengissä tästä taistelusta*, Kastesiiven pessimistinen puoli sanoi. Kastesiipi työnsi ajatuksen syrjään. Totta kai Köynnöstassu oli selvinnyt! Pakkohan hänen oli!
”Tunteeko Köynnöstassu sisaruksesi?” Heinäpilvi kysyi. ”Haistan veljesi.”
Kastesiipi pudisteli epäluuloisena päätään.
”En tiedä”, hän myönsi. ”Mutta otetaan selvää.”

Kastesiipi ja Heinäpilvi eivät olleet kävelleet pitkääkään matkaa, kun hän erotti kauempana pienikokoisen, ruskean kissan, jonka turkissa näkyi mustia raitoja. Kastesiipi siristi silmiään. Kissa tuijotti suoraan häneen. Kastesiipi vilkaisi taakseen Heinäpilveen.
”Heinäpilvi”, Kastesiipi maukaisi. ”Luulenpa, että tapaat aivan pian oppilaan, jota klaanini on luullut kuolleeksi.”
Kastesiipi ja Heinäpilvi tassuttivat lähemmäs. Mitä lähemmäs he tulivat, sitä paremmin Kastesiipi erotti kissan yksityiskohtia: naaraskissalla oli valkoinen vatsa ja valkoista hännässään, rinnassaan ja kuonossaan. Kissalla oli mustia, vaalean- ja tummanruskeita raitoja. Korvat olivat mustat ja toinen repaleinen. Oranssien silmien yllä oli valkoiset pilkut.
Kastesiipi työnsi jännittyneenä kyntensä esiin. Ilmiselvä Köynnöstassu.
Kastesiipi ja Heinäpilvi pysähtyivät Köynnöstassun eteen. Kastesiipi tutkaili Köynnöstassua katseellaan. Oppilaalla oli selässä pahan näköinen haava, joka vaikutti kuitenkin olevan jo paranemassa. Köynnöstassu näytti olevan kunnossa ja näytti jopa voivan todella hyvin.
Kastesiipi katsoi Köynnöstassua suoraan tämän oransseihin silmiin.
”Köynnöstassu?”

//Tarina taitaa olla täynnä virheitä, mutta vihdoinkin sain kirjoitettua Kasteella! Nagini ja Liljatassu: Minua ei haittaa, vaikka teillä vähän kestikin. :) Joka tapauksessa ollaan nyt kaikki saatu tarinat kirjoitettua ja juoni on sellaisessa vaiheessa, että mä en tiedä edes miten Kasteelle tulee tulevaisuudessa käymään. XD Mutta joo, kumpi haluaa jatkaa, Liljatassu ja Nagini? Mulla ei oo väliä, mutta saanen pyytää, ettette odotuttais mua taas melkein puolta vuotta. :D

Vastaus:

Olipas ihana pitkä tarina, nyt ovat Heinäpilvi ja Kastesiipi yhdessä <3 En malta odottaa mitä kaikkea jännää on seuraavaksi edessä, kun Könös löytyi...

Saat täydet 50kp!

- YP Phi

Nimi: Heinätassu/-pilvi, Tuuliklaani

02.12.2017 22:29
"Pysy aloillasi, Heinätassu!" Kettuturkki sihahti. Hänen kärsivällisyytensä oli venytetty jo liiaksi, mutta Heinätassu ei vain voinut pysytellä paikoillaan emonsa siistittävänä. Hän halusi puhua Ruusutassun kanssa, halusi jakaa jännityksen siskonsa kanssa. Sillä vain Ruusutassu saattaisi ymmärtää Heinätassua tällä hetkellä. Kettuturkki oli kyllä vakuuttanut, että hän ymmärsi miltä oppilaasta tuntui, mutta ei se voinut pitää paikkaansa. Kettuturkilla ei ollut sisaria, eikä hän ollut koskaan tuntenut sitä, mitä Heinätassu nyt tunsi. Kollin sisällä myllersi yhtä aikaa innostus ja järkytys. Olo tuntui hyvin sekavalta, sillä innostus soturiksi pääsemisestä liitettynä järkytykseen oppilaaksi jäävästä Kuulastassusta tunui mahdottomalta. Heinätassun viikset väpättivät, kun hän yritti livahtaa kauemmas Kettuturkista. Emo ei kuitenkaan antanut hänen lähteä.
"Tahdon, että näytät hyvältä soturinimitysseremoniassasi", Kettuturki maukui nuolaisujensa välissä. Heinätassu tuhahti kärsimättömänä. Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta pientä jännityksen puraisua rinnassaan kuullessaan emonsa sanat.
"Mutta minä osaan sukia itse itseni! Ja minulla on asiaa Ruusutassulle!" oppilas kitisi yrittäen katsoa emoaan anovasti. Kettuturkki ei kuitenkaan luovuttanut vaan jatkoi sukimista.
"Sinulla on koko soturi-ikä aikaa puhua siskosi kanssa, joten maltahan nyt", Kettuturkki komensi. Heinätassu huokaisi syvään ja istahti maahan luovuttaneena, sillä hän tiesi ettei emo antaisi periksi. Surullinen ilme kareili kollin kasvoilla, koska Kettuturkki ei tiennyt, ettei hänellä olisi koko loppuelämäänsä aikaa puhua Ruusutassun kanssa.
Heinätassu oli päättänyt lähteä. Kukaan klaanissa ei tiennyt siitä, eikä Heinätassu tiennyt miten kertoisi siitä. Pitäisikö hänen vain karata? Vai pyytää lupaa lähteä? Molemmat tuntuivat yhtä kamalilta vaihtoehdoilta, joten Heinätassu päätti murehtia sitä myöhemmin. Sitten kun olisi ensin puhunut Kastesiiven kanssa.
"Valmista", Kettuturki huokaisi. "Haen Ruusutassun tänne."

Kun Ruusutassukin oli joutunut emonsa käsittelyyn ja näytti viimein siistiltä, Ruostetähti astui ulos omasta pesästään ja ulvaisi kokoontumiskutsun. Kissoja alkoi kerääntyä verkalleen aukiolle, mutta Kuulastassua ei näkynyt missään. Kettuturkki vetäytyi hymyillen taaemmas ja jätti kaksi pentuaan eturiviin odottamaan omaa nimitysseremoniaansa.
"Minulla on suuri ilo ilmoittaa, että klaanimme saa tänään kaksi uutta soturia", Ruostetähti kajautti. Hän käänsi ainokaisen silmänsä ensin Ruusutassuun ja sitten Heinätassuun. "Ruusutassu ja Heinätassu, tänään on teidän aikanne siirtyä soturien riveihin. Olette opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakimme, ja nyt on teidän vuoronne tulla sotureiksi." Ruostetähti nyökkäsi kohti Ruusutassua. Punaruskea naaras oli hämmästyttävän samannäköinen kuin emonsa täristessään innokkaana päällikön edessä. Oppilas oli kasvanut huimasti edellisen kuun aikana, ja vaikka hän ei ollutkaan yhtä kevytrakenteinen kuin Kettuturkki, heissä oli silti hyvin paljon samaa näköä. Heinätassu ei puolestaan muistuttanut emoaan lähes lainkaan, mutta hänen virheät silmänsä olivat kuulemma aivan samanlaiset kuin Kettuturkilla. Hänen pienikokoisuutensa oli peritynyt Apilahännältä, samoin kuin kasvonpiirteet.
"Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" Heinätassu kallisti päätään siskonsa suuntaan vain nähdäkseen, miten Ruusutassun häntä viuhtoi puolelta toiselle ja hänen viiksensä värisivät innostuksesta. Ruusutassun rintakehä kohoili kiivaaseen tahtiin ja hengityshuurut kohosivat ylös kylmään ilmaan, kun hän naukaisi:
"Lupaan." Ruostetähti väläytti nopean hymyn punaruskealle naaraalle ja käänsi sitten katseensa Heinätassuun. Päällikön katse tuntui hyvin pistävältä, ja hetken hän oli varma että Ruostetähti näki hänen ajatuksensa. Tai ainakin Tähtiklaani.
"Heinätassu, lupaatko sinä elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania - jopa henkesi uhalla?" Heinätassu tunsi suunsa avautuvan ja kuuli itsensä sanovan "lupaan", vaikkei hänen olisi oikeasti pitänyt sanoa sitä. Sillä eihän kolli aikonut tulevaisuudessa puolustaa Tuuliklaania hengellään? Hän aikoi lähteä, aikoi lähteä sinne, missä hän oli onnellinen.
Ruostetähden seuraavat sanat menivät Heinätassulta ohi korvien, kun hän tunsi lävitseen kulkevan kylmän väristyksen. Kolli ei tiennyt voisiko hän enää lähteä luvattuaan jotain niin suurta, mutta vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Heinätassu ei ollut onnellinen muualla kuin Kastesiiven seurassa.
Sitten Heinätassu tajusi klaanin hurraavan heidän uusia soturinimiään, ja kolli pyörähti ympäri yhdessä sisarensa kanssa.
"Heinäpilvi, Ruusumieli!" Kaikki Heinäpilven ajatukset tuntuivat turrilta, kun hän katseli sumein silmin hurraavaa klaaniaan, emonsa ja isänsä onnesta säihkyviä silmiä. Ruusumielen kiivas hengitys ja innostunut liikehdintä Heinäpilven vieressä tuntui hyvin kaukaiselta. Vastanimitetty soturi käänsi katseensa taivaalle ja muodosti huulillaan äänettömästi sanat:
"Tähtiklaani, ohjaa tassuni oikealle polulle."

Heinäpilvi tuijotti soturien pesän edessä aukiolle. Kollin nimitysseremomiasta oli kulunut jo kolme päivää, mutta edelleen soturina olemiseen oli totuttelemista.
Ilta oli hämärtynyt ja leirissä liikehdintä lakannut. Pennut ja oppilaat olivat nukkumassa, samoin kuin suurin osa sotureista. Heinäpilven hännänpää vääntyili puolelta toiselle, mutta muuten kolli ei ilmaissut jännitystään. Hänen tassujaan kihelmöi mutta kolli ei uskaltanut liikkua, jotta ei varmastikaan tulisi toisiin aatoksiin. Heinäpilvi keskittyi pitämään ajatuksensa kurissa, keskittyi ajattelemaan vain sitä, että hän hengitti sisään ja ulos. Kevyet askeleet kuitenkin katkaisivat kollin keskittymisen, ja hän vilkaisi sivulleen. Synkkämyrsky katseli keltaisilla silmillään nuorta soturia.
"Jaa-a", kolli murahti. Hänen kasvonsa jäivät varjoon, eikä Heinäpilvi nähnyt entisen mestarinsa ilmettä. Äänensävystäkään ei voinut päätellä mitään, se oli lähes sävytön. Tiesikö Synkkämyrsky, mitä Heinäpilvi aikoi tehdä? Nuoren soturin hermostus kasvoi hetki hetkeltä, hänen ajatuksensa harhautuivat tulevaan, jonka hän oli yrittänyt pitää poissa mielestään.
"Kerro", Synkkämyrsky kähähti yhtäkkiä. Hänen keltaiset silmänsä kiiluivat pimeässä, ja ne olivat iskostuneet Heinäpilveen. Kolli värisi ja yritti keksiä, miten selittäisi tilanteen.
*Synkkämyrsky siis tietää.* Heinäpilven häntä jähmettyi paikoilleen, kun hän veti syvään henkeä, ja alkoi sitten puhua. Kollin ääni oli hiljainen, täynnä niitä kaikkia tunteita, mitä hän oli pidellyt sisällään. Synkkämyrskyn jykevä hahmo vieressään hän tunsi olonsa turvalliseksi, hän tunsi voivansa luottaa kolliin.
"...minun on tavattava hänet", Heinäpilvi kuiskasi. Hänen sydäntään puristi, kun hän ajatteli Kastesiipeä, ajatteli tämän tuoksua nenässään. Mutta samaan aikaan Heinäpilvi näki perheensä surullisena leirin aukiolla. Surullisena hänen lähdöstään. Kettuturkin, jonka kyynelten raidoittamia kasvoja painoi väsymys. Ruusutassun, jonka silmissä ei enää palanut se elämänilo, joka roihusi aina naaraan silmissä.
"Mene hänen luokseen." Kuiskaus katkaisi Heinäpilven ajatukset ja hän kääntyi katsomaan Synkkämyrskyä, entistä mestariaan. Synkkämyrskyn kasvojen ilmettä ei nähnyt, mutta Heinäpilvi oli kuullut selvästi kollin äänestä, että Synkkämyrsky tiesi miltä hänestä tuntui.
"Kiitos." Sana jäi kuivana kaikumaan heidän välilleen, kun Heinäpilvi nousi kankein jaloin seisomaan. Aukio oli tyhjä. Sitten kolli nyökkäsi Synkkämyrskylle ja pinkaisi juoksuun. Tuuli tarttui turkkiin ja melkein nosti Heinäpilven ilmaan, kun hän pinkoi nummien halki kohti Kastesiipeä.

// tässä tää nyt on. Anteeksi Milu kun tässä kesti näin kauan ja jouduit odottamaan... 3':
Ja Heinä siis tulee tunnustamaan Kasteelle tunteensa ja sit sanomaan jotain et haluais elää sen kaa koska on sen kaa onnellinen tai jotai xd

Vastaus:

Kiva nimitystarina :D Hienosti oli kuvaillut Heinän hankaluuksia päättää mitä kutsua seurata. Keskustelu Synkkämyrskyn kanssa oli mielenkiintoinen, nyt siis ainakin yksi tuuliklaanilainen tietää mihin Heinäpilvi häippäsi... hmm...

Saat 28 kp!

- YP Phi

Nimi: Könös, Myrskyklaani?

02.12.2017 17:25
Naaras kapusi männyn runkoa pitkin ylemmäs. Ilta-aurinko sai hänen ruskean juovikkaan turkkinsa hehkumaan punakultaisena. Taistelusta saadut vammat olivat parantuneet, eivätkä enää paljon hidastaneet menoa. Hän pysähtyi ja katsoi alas odottaen näkevänsä laajan niityn jokaisen puun ja kuihtuneen kuuraisen kukan, joen jokaisen kurvin ja... hän oli kiivennyt kolme ketunmittaa. Mikä pettymys. Hän jatkoi matkaa ylemmäs, mutta parin hännänmitan jälkeen hän tajusi luovuttaa ja liukui kynsillään alas männyn suoraa runkoa.
Könös laskeutui kömpelösti tömsähtäen maahan ja kupsahti selälleen. Selkään sattui. Hän kampesi itsensä jaloilleen ja alkoi ontua isänsä pesälle. Matkalla hän poimi pyydystämänsä hiiren ja tiaisen. Päästäinen sai jäädä siihen. Kaksi kissaa pärjäisi hyvin ilman kitkerää ja kuvottavalta maistuvaa otustakin, kun heillä oli reilusti muutakin riistaa.
Könös asteli sisään lumen alkaessa sataa. Käpy nautti jo sisällä oravaa ja nyppi siitä karvoja pois. Naaras lisäsi omat saaliinsa isänsä keräämään kasaan. Siinä oli pari myyrää ja räkättirastas. Niillä he pärjäisivät pari päivää ja jatkuvalla saalistamisella he ylläpitäisivät kasaa pidempäänkin.
"Opetatko minulle huomenna taistelua?"
"Selvä, jos et loukkaa itseäsi ennen sitä", Käpy vastasi.
Könös sihahti huvittuneena, haukkasi hiirestä palasen ja kysyi sitten arasti.
"Isä, olenko minä luopio?"
"Luopioko?" Käpy maukaisi yllättyneenä. "Luopiot ovat klaanistaan karkotettuja pettureita. Oman kertomasi mukaan yritit vain auttaa. Et sinä mikään luopio ole."
Könös laski päänsä helpottuneena, söi hiiren nopein puraisuin ja lähti ulos. Hänen aikansa oli vasta alkanut.

Lehtisade oli jo värjännyt lehdet ja niitä oli pudonnutkin jo reilusti. Kedon koivut olivat jo kaljuja lehtitaakastaan. Muutama ruskean ja keltaisen kirjava lehti sinnitteli vielä latvassa.
Könös kaipasi taas metsään. Hän kuvitteli Leijonatassun istuvan yksin siellä, käpertyvän yöksi nukkumaan vailla ketään joka olisi kietonut häntänsä hänen ympärilleen lämmikkeeksi. Lehtien putoilevan maahan. Miltähän ruskaiset tammenlehdet näyttivät? Täällä ei kasvanut tammia ja Köynnöstassu oli vasta...
Hetkinen! Hänhän oli ollut täälläjo pidempäänkuin oli ollut klaanissaan! Tai vähintäänkin yhtä kauan! Silti hän oli niin pieni. Hänen isänsä oli suuri kissa. Miksi Könös itse oli kuitenkin niin pieni?
Hän oli ollut täällä aivan liian kauan! Pitäisi päästä takaisin kotiin. Vai hyväksyisikö klaani häntä enää? Muistiko kukaan edes häntä? Kaipasiko kukaan häntä? Leijonatassu? Okakynsi? Joku?

Könös hiippaili kaislikossa. Joki ei ollut vielä jäässä, joten ehkä hänen onnistuisi napata kala. Ei hän kyllä osannut, mutta voisi edes yrittää.
Kaislat edessä kahahtivat. Hän kurkisti niiden välistä.
Hänen edessään istui pentu, jonka valkeaa turkkia täplitivät ruskeat laikut.
Pentu ei katsonut häneen, vaan nousi ylös ja alkoi tassutella kaislikossa kauemmas hänestä. Könös seurasi.
"Mitä teet täällä ihan yksinäsi?"
Pentu ei vastannut, vaan jatkoi matkaansa.
Pentu kääntyi katsomaan Könöstä silmiin ja naaras kavahti tajutessaan, että pentu oli vasta avannut silmänsä. Kirkas tumma sininen oli selvä merkki.
"Taimipentu?"
Samassa pentu katosi. Könös alkoi kuulla tappelun ääniä. Hän työnsi päänsä ulos kaislikosta. Kaksi kissaa taisteli lumessa. Toinen oli suuri ruskea kolli ja toinen oli pienempi valkoinen naaras, jonka turkissa oli harmaita täpliä. Kolli piteli naarasta maassa. Pimeässäkin Könös erotti hänen silmistään paistavan pakokauhun.
*Mitä minä teen? En osaa taistella! En ehtinyt saada taistelukoulutusta metsässä.*
Mutta purra hän osasi. Kollin huomion kiinnittyessä valkoharmaaseen naaraseen Könös hiipi lähemmäs.
*Minä tunnen tämän tuoksun! Kyy!*
Naaras pääsi taas pois Kyyn käpälien otteesta ja syöksyi kollin lavoille. Könös käytti tilaisuutta hyväkseen ja iski hampaansa Kyyn takajalkaan. Kolli säpsähti ja kurotti hampaillaan hänen niskaansa kohti.
*Taisi olla kohtalokas yritys!*
Hän puristi edelleen hampaillaan Kyyn jalkaa. Valkoharmaa naaras puristi kynsillään kollin lapoja ja heilautti takajalkansa maahan. Kollin pää notkahti taaksepäin ja Könös syöksähti kollin vatsan ali toiselle puolelle. Saatuaan tasapainonsa takaisin Kyy kääntyi ja raapaisi häntä selkään. Jostain syöksynyt harmaa kolli huitoi Kyyn kuonoa kynsillään. Könös pakeni pensaaseen. Kyy juoksi pois tajuttuaan, että vihollisia oli liian monta.
"Sumu!" harmaavalkoinen naaras huudahti. "Mitä sinä täällä teet?"
"Pisara, oletko kunnossa? Olin tulossa tapaamaan sinua ja saavuin näköjään juuri ajoissa!" Sumu vastasi.
"En tiedä, onko tämä ihan paras mahdollinen aika tulla käymään", Pisara maukui.
Könös hiipi pensaasta ulos.
"Tarkoitin, että ehdin pelastaa sinut ennen kuin se kissa teki sinusta variksenruokaa", Sumu selitti. "Ja muuten, kuka tuo on?"
"En tiedä. Hän vain tuli jostain pelastamaan, vaikka ei hän kyllä mikään paras taistelija ole."
"Hei! Ei se minun vikani ole etten osaa taistella! Tai oikeastaan... ...on. Mutta minulla on varis kynittävänä sen kissan kanssa!" Könös selitti vähän nolona.
"Miksi? Onko hän isäsi tai jotain?" Sumu kysyi.
"Ei tietenkään! Hän vainhyökkäsi kimppuuni ilman syytä! Emmehän me edes näytä samalta!" Könös maukui vihaisesti.
"Kyllä teillä on ihan samanlaiset raidat", Pisara maukui.
"Eikä ole! Seuratkaa minua!" Könös komensi.

Pesällä Könös kaivoi yrttikasaa. Tai ei siinä paljon yrttejä ollut. Ratamoa, kehäkukkaa ja eihän seitti ollut edes yrtti!
Käpy tuli sisälle pesään.
"Hei, Könös! Sinä olet näköjään tuonut ystäviä."
"Könös!" Sumu maukaisi. "Miten hassu nimi!"
"Se on vain lempinimi", Könös ynähti vaivautuneena. Hän Jauhoi kehäkukan lehdet ja siveli niitä haavoihin, jotka hän peitti ratamon lehdillä ja seitillä.
Käpy ja Könös tarjosivat vierailleen ruokaa ja kissat käpertyivät nukkumaan. Kiven alla sijaitsevan pensaan lehdettömien oksien seasta Könös erotti, miten kauniisti lumi kinostui pesän ulkopuolelle.
*Tuokin suuri kinos koostuu pienistä hiutaleista.

"Könös! Oletko kunnossa? Könös!"
Naaras avasi silmänsä. Kaikki kolme muuta kissaa olivat käpertyneet hänen ympärilleen.
"Miksi en olisi?" hän maukui väsyneesti.
"Turkkisi on aivan veressä!" Pisara selitti hädissään.
*Ai niin! Se haava!*
"Kyy raapaisi minua selkään ja unohdin näköjään hoitaa sen", hän yritti rauhoitella muita.
"Unohdit hoitaa omat haavasi!?" Käpy maukui melkein järkyttyneenä ja alkoi puhdistaa haavaa. "Viiltohan on tosi pitkä!"
Könös odotteli rauhassa kun isä puhdisti haavan ja lääppi siihen kehäkukkaa ja seittiä. Ratamoa ei tyrehtyneeseen haavaan tarvittu.

Muutaman päivän kuluttua Könös oli jo riittävässä kunnossa saalistamiseen. Hän käveli joen vartta pitkin kun yhtäkkiä hän huomasi kauempana joella metsän suunnasta tulossa olevan olevan kissan, jonka hopeinen turkki säihkyi lehtikadon auringon vähissä säteissä...

//Könöstely on nyt virallista XD.
Anteeksi Milu kun tässä meni näin ÄLYTTÖMÄN pitkään! Sinun vuorosi jatkaa tarinaa!

Vastaus:

Ensinnäkin, Könös XD

Sitten, onpas Könöksellä nyt jännää elämää klaanin ulkopuolella... Mutta aika mukavaakin. Onkohan Könös jäämässä tuolle tielleen...? Jännä ja sujuva tarina lukea.

Saat 25kp!

- YP Phi

Nimi: Päästäistassu, Jokiklaani

04.11.2017 17:25
Päästäistassu hätkähti. Haavaa kirveli, sillä siihen oli juuri levitetty jotain yrttiseosta. Hän toivoi ettei saisi viheryskää. Olisi ollut ihanaa tuntea taas veden rauhoittavat aallot, mutta hän oli jumissa tunkkaisessa ja yrttipölyisessä parantajan pesässä.
"Syö nämä", Sääskisydän maukaisi. Päästäistassu kurotti kaulaansa ja nuolaisi kitkerät ja pahan makuiset yrtit suuhunsa. Sitten hän köhi uudestaan. Maha ei ollut enää kovin kipeä, mutta olo oli tukkoinen ja kylmä. Sadetassu oli ollut huolestunut nähdessään Päästäistassun. Myös hänen emonsa ja Vuokkotassu olivat käyneet parantajan pesällä katsomassa miten hän voi, mutta Korppiviikseä ei ollut näkynyt. Ei se ollut mikään ihme. Isällä oli sokeita kissoja vastaan jotain.
"Nukkuisit vielä, niin paranet nopeammin", Sääskisydän kehotti. Päästäistassu rauhoittui kevyeen uneen.

Päästäistassu seisoi rankkasateessa. Hän nautti veden tunteesta. Minne ikinä hän juoksi, sade seurasi. Sitten maa alkoi halkeilla. Suuret järvet imaisivat Päästäistassun sisälleen. Hän jaksoi uida loputtomiin. Häntä ei väsyttänyt tippaakaan. Hän loikki ja sukelsi vedessä. Aallot kantoivat hänet mukanaan kauas, loputtoman kauas. Pois kivuista ja nälästä. Eikä määränpäätä tarvinnut olla. Riitti että olo oli rento ja ikuinen.

"Voitko hyvin?" joku kysyi ja järvet Päästäistassun alla katosivat. Hän ei uinut, seisonut, tai juossut. Hän makasi kyljellään parantajanpesässä.
"Potkit jaloillasi kuin olisit uinut henkesi edestä!"
"Sen täytyi olla paha uni!" Vuokkotassu huudahti.
"M-mene pois..." Päästäistassu murahti ja yritti läpsäistä siskoaan käpälällään.
"Päästäistassun täytyisi saada nyt lepoa. Sanon kyllä jos voit tulla katsomaan häntä", Sääskisydän sanoi pehmeällä äänellä.
*Älä suotta näe vaivaa!*
Naaras lampsi takaisin ulos.
"Ai, Sadetassu toisitko sisarellesi vettä?"
"Ilomielin."
Päästäistassu innostui kuulemastaan.
"Tuo paljon!" hän huikkasi kuullesaan etääntyvät askeleet.

Märkä sammalmytty tupsahti Päästäistassun eteen. Uusi kipuaalto lävisti nahan ja Päästäistassu irvisti pidätellen ulvahdusta. Hän nappasi sammalet hampaisiinsa ja ravisteli niitä, sitten hän kieri niiden päällä turkkinsa märäksi.
"Ei!" Sääskisydän huudahti.
"Ne oli tarkoitettu juotavaksi! Nyt Vilustutit itsesi vain pahemmin!"
*Minun täytyy päästä veteen!*

//Kaksi tarinaa samana päivänä samalla hahmolla johtui nyt siitä, että halusin tehdä äskeiselle jatkoa. :)

Vastaus:

Kiva kun sai jatkoa heti jännään kohtaan jääneelle tarinalle, tosin jännät kohdat jatkuu vain... Paraneeko Päästäistasu lainkaan tuota menoa?

Saat 6kp

-YP Phi

Nimi: Päästäistassu, Jokiklaani

04.11.2017 13:23
Päästäistassu antoi tuulen piiskata turkkia. Tänä aamuna ilma oli poikkeuksellisen kylmä. Jokiklaanilla oli nyt uusi varapäällikkö, Illankuiske. Vaan mitäpä Päästäistassu välitti, eihän hän ollut edellistäkään varapäällikköä tuntenut.
"Älä jää haaveilemaan, mennään!" Huomenkukka naukaisi lempeästi ja tönäisi Päästäistassua kevyesti. Kylmäpuro ja Kärppätassu kävelivät heidän vieressään. Kukaan ei alkanut rupatella Päästäistassun seurassa. Kaikki pitivät häntä vain kevyenä sumuharsona, jonka läpi saattoi kulkea vaivatta. Jotkut tuntuivat pelkäävän häntä. Kukaan ei koskaan maininnut hänen sokeuttaan. Ei se ollut heikko kohta. Ei hän ollut koskaan nähnyt mitään. Olisi ollut mukavakin kuulla joskus siitä, millä tavalla hän erosi muista. Oli vaikeaa kuvitella miltä muista tuntui olla sokean kissan seurassa, jos kukaan ei koskaan maininnut sitä. Ehkä muut pelkäsivät, että hän suuttuisi.
"Miten Kärppätassun kanssa on mennyt?" Huomenkukan ääni kuului parin viiksen mitan päästä.
"Hyvin. Entäs Päästäistassun? Onko hän oppinut helposti?"
"Kyllä, hän edistyy nopeasti."
Sen jälkeen kukaan ei puhunut mitään. Päästäistassu olisi halunnut tietää katsoiko kukaan häneen. Yhtäkkiä Päästäistassun tassu upposi johonkin terävään ja hän parkaisi.
"Odottakaa, käyn katsomassa mitä tapahtui!" Huomenkukan huuto kuului kauempaa. Naaraan käpälät tömisivät Päästäistassua kohti. Hänen tassuaan kirveli ja poltteli polkuanturoiden kohdalta. Päästäistassu tunsi mestarinsa tutkivan haavaa.
"Pelkkä piikki, älä säikähdä kun nyppäisen sen pois."
Päästäistassu jännittyi. Piikki irtosi helposti ja Päästäistassu tunsi haavasta noruvan hiukan verta. Huomenkukka lipaisi hänen käpäläänsä kielellään pari kertaa ja sanoi: "Ja tule reippaasti niin et jää partiosta jälkeen."
Päästäistassu kompuroi mestarinsa perään varoen tassuaan.
"Voisimmeko harjoitella Sadetassun kanssa?" Päästäistassu kuiskasi. Hän ei useinkaan päässyt Sadetassun kanssa partioon. Hän kehräsi ylpeydestä muistaessaan kalasaaliinsa, jonka jälkeen sisko oli tietysti saanut paremman saaliin, mutta ehkä se "näkötaito" helpotti saalistusta. Hän ei olisi halunnut olla erilainen. Vain hänen oma siskonsa ymmärsi häntä täysin. Vuokkotassu taas ei ymmärtänyt mitään. Hetken päästä hänen mestarinsa naukaisi: "Miksipä ei. Hän vain herää toisinaan niin aikaisin Mustakynnen kanssa."

Järven vesi tuntui viileältä ja pehmeältä. Hän piti sen tuoksusta. Traumat hukkumisesta pysyivät kyllä muistoissa, mutta täällä mestarinsa kanssa hän olisi turvassa. Hän kumartui koskettamaan veden pintaa nenällään. Se värähteli ja kutitteli kuonoa. Päästäistassu lipaisi kielellään raikasta vettä.
"Tänään harjoittelemme sukeltamaan mahdollisimman kauan ja treenaamme kalastustaitojasi."
Päästäistassu nyökkäsi. Kylmäpuro harjoitteli rannastakalastamista Kärppätassun kanssa heidän vieressään.
Molskaahdusta seurasi hetken hiljaisuus ja sitten joku nousi pintaan.
"Taas!" Oppilas ärähti. "Miksi näiden kalojen täytyy olla näin isoja!"
"Sukella nyt. Katson kuinka kauan pysyt pinnan alla", Huomenkukka sanoi ja asteli itsekkin matalalle veteen.
Päästäistassu sukelsi. Hän tunsi virtauksen nahassaan. Hän pulahti kevyesti pinnan alle. Ja potki jaloillaan päästäkseen pohjaan. Hän piti häntänsä suorana perässään. Veden hiljainen kohina rauhoitti hänen mielensä ja aallot poistivat tassussa pistävän kivun. Hän tunnusteli etutassuillaan, mutta ei tuntenut vielä pohjaa. Päästäistassu kurkotti uudestaan kynnet esillä ja raapaisi jotakin. Se oli kuin kuori. Asia ei tuntunut kynsien välistä valuvalta hiekalta. Päästäistassu yritti tavoitella tassuillaan kuorta, mutta jokin veti häntä vaistomaisesti kohti pintaa. Päästäistassu kiepahti ympäri ja polki tassuillaan taaksepäin. Voimakkailla vedoilla hän pulpahti pinnalle. Äänet kuuluivat taas selvästi.
"Parempi tulos kuin viimekerralla", Huomenkukka ilmoitti.
"Sukella vielä ja yritä löytää kalaa", hän kehotti.
Päästäistassu loikkasi uudestaan ja polski hiljaa veden pinnan alla.
*Auttaakohan näkeminen kalastuksessa?*
Hän tunsi värähtelyä ja syöksyi nopeasti sen suuntaan. Hänen kyntensä eivät uponneet kalan lihaan, sen sijasta ne osuivat turkkiin. Vesi vaimensi kuuluvan rääkäisyn. Joku rimpuili irti ja raapaisi Päästäistassun käpäliä. Hän nousi pintaan ja ui kevyin vedoin rantaan selvittämään mitä juuri tapahtui.
"En ole mikään kala!" joku sähäti hänen vieressään.
"Päästäistassu! Mitä siellä tapahtuu?" Huomenkukka huusi ja Päästäistassu kuuli kalan läpsähtävän maahan. Hän aisti molempien mestareiden läsnäolon.
"Päästäistassu iski kyntensä häntääni kun kalastin!" Kärppätassu sähähti.
"Se... se oli vahinko", Päästäistassu sopersi.
"Päästäistassu, tule tänne kauemmas Kärppätassusta. Annetaan hänen harjoitella rauhassa. Uskon että sinäkin tarvitset vähän omaa tilaa", hänen mestarinsa rauhoitteli.
*Miksen voi harjoitella normaalisti muiden seurassa?*
Päästäistassu tunsi hännän laskeutuvan hänen lavoilleen. Hän seurasi mestariaan vastahakoisesti.
"Noniin, saalista täällä. Kun olet saanut tarpeeksi saalista, voimme palata leiriin."
*Minun 'täytyy' palata leiriin. Ei siellä ole mitään ihmeellistä.*

Päästäistassu tunsi kyntensä uppoavan lihaan. Hän koukkasi kalan kynsillään ja heitti sen pinnalle. Hän nousi sen perässä ennenkuin se ehti pulpahtaa takaisin pinnan alle. Sätkyttelevä vonkale suussaan hän kahlasi rannalle. Päästäistassu pudotti sen mestarinsa jalkojen juureen ja nuuhkaisi ilmaa.
*Sadetassu.*
Oppilas tuli häntä kohti. Huomenkukka juoksi hänen sisartaan vastaan.
"Hei Sadetassu! Missä Mustakynsi on?"
"Vei saaliinsa juuri leiriin. Sain vain vähän sinttejä ja sokean hiiren, joten voisinko hyödyntää aikaani harjoittelemalla teidän kanssanne?"
*Sano kyllä! En tarvitse mitään omaa tilaa!*
"Kaipa se käy. Päästäistassukin on saanut vasta yhden särjen ja vesimyyrän poikasen", Huomenkukka naukaisi.

Päästäistassu pudotti kolmannen saaliinsa mestarinsa eteen.
"Hyvin saalistettu. Näkyykö Sadetassua missään?"
*Näkyykö? Olen sokea.*
"Sadetassu!" Päästäistassu murahti. Hänen sisarensa loiskutteli rantaan ja puisteli vettä valuvan turkkinsa.

Sadetassu pudotti tuoresaaliskasaan sokean hiiren ja pari sinttiään. Päästäistassu oli saanut ahvenen, särjen ja vesimyyrän poikasen. Hän oli ylpeä saaliistaan.
"Päästäistassu kuule..." Sadetassu aloitti.
"Oletko nähnyt sellaisia omituisia unia? Sellaisia, joissa olisit suuren saderyöpyn kohteena ja kastuisit läpimäräksi?"
"En. Olisiko pitänyt?" Päästäistassu ihmetteli.
*Hän on tulossa hulluksi.*
"Olen nähnyt unia, joissa saalistan sokeita päästäisiä, jotka muuttuvat kissoiksi... ...ja en kertonut sinulle, mutta sain sen hiiren lisäksi kiinni myös päästäisen, jonka silmät olivat sameat..."
"Niin? Päästäisillä on tunnetusti huono näkö."
*Hän on tulossa hulluksi.*
"Mutta se oli sokea! Olen varma että ne unet liittyvät sinuun!" Sadetassu intti.
"Joten... oletko sinä nähnyt minuun liittyviä unia?" Sadetassu maukaisi kevyesti.
"En muista."

Päästäistassu potki makuualusiaan. Uni ei tullut millään. Hän lipaisi turkkiaan pari kertaa ja nousi. Päästäistassu loikki ketterästi nukkuvien oppilaiden yli. Hän seurasi hajua ulos leiristä ja pysähtyi vasta järvellä. Jotain kylmää ja kosteaa tupsahteli hänen kuonolleen. Se ei ollut vettä, sillä tämä oli kiinteää. Kuurainen pakkasilman peittämä maa kipristeli tassun pohjissa. Hengitys huurusi. Kylmyys lävisti turkin, mutta Päästäistassua väsytti niin, ettei hän jaksanut välittää. Päästäisen lihan lämmin tuoksu tuntui nenässä ja hän kumartui syömään sen raadon maasta.
*Mitä jos tämä on se Sadetassun sokea päästäinen? Miksei se ole tuoresaaliskasassa?!*
Häntä väsytti ja hän mätkähti kyljelleen maahan hengittäen syvään ja rohisevasti.

Sade piiskasi turkkia ja käpälät liukuivat mutaisella maalla. Värit sekoittuivat silmissä ja muodostivat tutun tunteen...
*Minä näen!* Hän oli varmasti tuntenut tämän tunteen joskus. Kaikki oli selkeää. Aurinko paahtoi kuumasti vuorten yllä. Hän ei ollut käynyt tässä paikassa ennen... Hän tunnisti naaraan hajusta.
*Näyttääkö Sadetassu tuolta?!* Yhtäkkiä Sadetassu muuttui värisekamelskaksi joka sumensi kaiken ja satoi maahan piiskaten turkkia. Näkö oli poissa! Hän oli sokea... Sadetassun tuoksu sekottui muihin hajuihin, eikä Päästäistassu tunnistunut sisarensa lämmintä tuoksua muiden joukosta.
"Sadetassu!" hän ulvahti.

Päästäispentu nousi tokkuraisena maasta ja pudisteli turkkinsa. Hän ei muistanut unestaan mitään. Tämä paikka ei tuoksunut leiriltä. Hän oli järvellä. Päästäistassu pärski ja köhi. Vähitellen hän muisti mitä viimeyönä oli tapahtunut. Hän oli lähtenyt leiristä unisena ja syönyt sokean, haisevan päästäisen!
*Tähtiklaanin tähden! Miksi söin sen Päästäisen?!*

Päästäistassu laahusti horjuen kohti leiriä. Kaiken lisäksi ilmasta syöksyi rääkäisevä lintu joka raapaisi kynsillään Päästäistassun oikeaa kylkeä. Hän rääkäisi ja horjahti kaatuen maahan.

Hän tunsi jonkun puskevan hänen kylkeään.
"Päästäistassu! Herää!" Huomenkukka huusi. Päästäistassu nousi vaivalloisesti pystyyn. Huomenkukka ei puhunut mitään, vaan tuki häntä kyljellään hänen ottaessaan horjuvia askeleita. Mahaan sattui, nenä oli tukossa ja kyljessä olevaa haavaa poltti.

"Tarvitset nyt lepoa, mutta herää hetken päästä ottamaan muutama yrtti", rauhallinen ääni parantajan pesässä sanoi. Päästäistassu kuuli kuiskauksen:
"Hän söi jotain pilaantunutta ja on vilustunut. Hän on myös raapaissut kylkensä pahasti johonkin. Luultavasti hän on kävellyt unissaan ja eksynyt."

//Päästäistassu saalistaa feikkikalan-tarina on valmis :D

Vastaus:

Hieno feikkikala tosiaan oli XD Voi Kärppätassun häntä parka. Mutta alun hilpeiden sattumusten jälkeen päättyipä vakaviin tunnelmiin... Mitenköhän Päästäistassun käy, ja oliko tässä kaikki mitä Sadetassun unet enteilivät? Kiva tarina jota oli helppo lukea, Päästäistassun ajatuksista pääsi tosi selkeästi kiinni kollin sielunmaisemaan :3

Saat 35kp!

- YP Phi

Nimi: Leijonatassu, Myrskyklaani
Kotisivut: http://liljatassu.suntuubi.com/?cat=40&img=45

03.11.2017 22:17
Orava! Orava täytti Leijonatassun mielen. Hän ponnisti ja laskeutui täydellisesti oravan niskaan. Hän tappoi sen nopeasti. Otuksen vihertävän keltainen turkki pääsisi koristeeksi hänen pesäänsä. Hänellä oli siellä jo sininen ja musta-pinkki oravantalja. Nyt hänen kokoelmiinsa pääsisi myös keltainen turkki.
"Hieno saalis!" Köynnöstassu työntyi pensaasta ja maukui kehunsa.
"Kiitos!" Leijonatassu istahti siskonsa viereen ja kietoi pitkän tupsukärkisen häntänsä käpäliensä ympäri.
Sitten emo ja isä tulivat aukiolle kantaen mehukkaita vihreitä jäniksiä, joilla oli sinisiä ja valkoisia raitoja. Taimitassu raahasi paikalle siilin. Sitten jostain syöksyi mäyrä. Se syöksyi kohti Köynnöstassua. Leijonatassu löi sen yhdellä varpaalla maahan ja valmistautui antamaan tappopuraisun. Hän puri sitä kurkkuun ja mäyrä retkahti kuolleena maahan.
"Eeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee eeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii! " Köynnöstassu huusi melkein kolmenrivin ajan. "Sinä tapoit kumppanini!!!"
Kaksi pentua kurkisti naaraan selän takaa. Toinen oli mäyrän värinen kissa ja toinen ruskearaidallinen mäyrä.
"Meidän pitäisi vartioida reviiriämme tarkemmin..."
"Meidän pitäisi vartioida reviiriämme tarkemmin..."
"Meidän pitäisi vartioida reviiriämme tarkemmin..."
Ensin se oli unta, sitten unen rajamailla.
Sitten se ei enää kuulostanut emolta.
Sitten se ei enää selvästikkään ollut emo.
"Leijonatassu, me menemme aamupartioon! Herätys!"
Leijonatassu avasi silmänsä. Miksi hänen pesänsä oli täynnä muiden makuualusia? Missä hänen oravannahkansa olivat? Kirkassydän seisoi keskellä pesää.
"Näitkö unta?"
"Kyllä, siinä oli värikkäitä oravia ja minulla oli häntä ja..." Leijonatassun ääni särkyi.
"Ja Köynnöstassu?" hänen mestarinsa kysyi.
"Tiedetään, tiedetään... En saisi ajatella häntä, hän on varmasti kuollut ja niin edelleen! Jos et ole sattunut huomaamaan, niin et ole ensimmäinen joka sanoo niin!"
"En tarkoittanut sitä", naaras maukui hellä katse silmässään. "Tiedän miten kauheaa on menettää sisko."
Sanat saivat Leijonatassun korvat ponnahtamaan yllättyneesti pystyyn.
"Tiedätkö? Onko sinulla ollut joskus sisko?"
"Oli minulla. Hän oli parantaja ja hänen nimensä oli Tuhkamarja. Hän kuoli." suru täytti naaraan vasemman silmän.
"Sinulla on sentään Okskynsi ja Saniaisturkki. Minulla ei ole ketään! Taimipentu kuoli! Emo kuoli! Isä on tiesmissä! Ja nyt Köynnöstassukin on kuollut!"
"Onhan sinulla minut", Kirkassydän maukui lempeästi. "Sitä paitsi vielä on toivoa! Ei se mäyrä välttämättä ole Köynnöstassuakin syönyt." Kin-pääte olisi kannattanut jättää pois. Se toi mieleen mäyrän, joka tarrasi emon luokse rynnännyttä Taimipentua niskasta ja retuutti hänet kuoliaaksi. Leijonatassu ravisteli päätään karkoittaakseen muiston. Hän tajusi nyt ensimmäistä kertaa jakavansa mestarinsa kanssa vamman lisäksi myös kauhean muiston. Jotain, jossa peto kävi päälle ja puri.
"Mutta olin siis sanomassa, että meidän pitää mennä aamupartioon. Se mäyrä on haistettu taas ja meidän pitää vartioida reviiriämme paremmin."

Leijonatassu pomppi sisään vatukoiden lävitse. Partio ei ollut löytänyt mäyrää, mutta sen jälkiä kyllä.
*Minun on pakko kertoa... Ai niin!* Ei hän voisikaan kertoa Köynnöstassulle. Leijonatassu masentui taas. Hän säntäsi ulos ja jäi kuuntelemaan kahden naaraan keskustelua, joka kuului tiheän vatukon takaa. Hän kuuli sen vain osittain, sillä hän ei viitsinyt mennä lähemmäs, ettei hänen salakuuntelunsa paljastuisi.
"Minä aion... tapaamaan... ua..."
"Et voi! sinunhan piti... uskollisena..."
"Mutta hän on minun vel..."
"Mutta... mutta..."
"Minun pitää!"
"Entä klaani?"
"Ei klaani saa tietää... ainakaan jos sinä et..."
"...siipi! En voi pimittää sellaista salaisuutta klaanilta!"
Leijonatassu kyllästyi kuuntelemaan katkeilevaa keskustelua, joka ei edes kuulunut hänelle. Hän palasi leiriin.

---<,`;> ❤ <;´,>---

Leijonatassu oli juuri käpertynyt mukavaan asentoon kun Tulitähden huuto kuului:
"Saapukoon jokainen oman riistansa mesästämään kykenevä tänne suurtasanteen alle klaanikokoukseen!"
Leijonatassu raahautui ulos aukiolle. Tulitähti oli jo aloittanut nimitysmenot.
"Haukkapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Haukkatassuna. Mestariksesi tulee Oravaliito. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa.
Oravaliito, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Tomuturkilta ja olet osoittanut olevasi aloittelias ja itsepäinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Haukkatassulle.
Mestari ja oppilas koskettivat toistensa neniä ja klaani tervehti uutta oppilasta huutamalla tämän uutta nimeä.
"Haukkatassu! Haukkatassu!"
Leijonatassu ulvahti oppilaan nimen kerran ja painui pesäänsä nukkumaan. Haukkatassu ei olisi voinut häntä vähempää kiinnostaa.

---<,`;> ❤ <;´,>---

Leijonatassu palasi harjoituksistaan Kirkassydämen kanssa. Hän oli oppinut, miten vihollisen päälle hyökätään harhauttamalla katsomalla muualle niin, että vihollinen luuli hänen hyökkäävän toiseen kohtaan. Suurin osa kissoista ei ollut aukiolla. Oravaliito käyskenteli hermostuneesti parantajanpesän ulkopuolella ja Saniaisturkki ja Sulkatassu vilkuilivat häntä huolestuneen näköisenä. Tomuturkki makoili kivellä ja loi myötätuntoisia katseita entiseen oppilaaseensa.
Kirkassydän ryntäsi veljensä luokse.
"Saniaisturkki! Mitä on tapahtunut?"
"En tiedä. Oravaliito oli tuossa jo kun saavuin."
"Saalistusharjoituksissa kai sattui jotain", Sulkatassu maukui.
*Haukkatassullekko? Hänestähän tehtiin oppilas vasta eilen!*
"Sen minä sanon", Tomuturkki maukui. "että se mäyrä on ollut taas asialla! Kyllä minä sellaisen hajun tunnistan!"
*Mäyräkö? Ei taas!*

---<,`;> ❤ <;´,>---

Muutaman auringonnousun kuluttua Leijonatassu meni saalistamaan. Klaani oli myöhemmin saanut tietää, että mäyrä oli vienyt Haukkatassulta silmän. Kunhan oppilas olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa, he pitäisivät harjoituksia yhdessä, sillä Kirkassydän osasi auttaa puolisokean oppilaan koulutuksessa.
*Mahtavaa! Nyt joudun jakamaan mestarini!*
Hän vaani oravaa vähän matkan päässä. Otus jäkersi tammenterhoa. Leijonatassu ponnisti ja loikkasi ilmaan. Orava vilkaisi häneen. Se jähmettyi kauhusta.
*Sillä ei ole mitään mahdollisuuksia!*
Orava kääntyi pinkaistaakseen pakoon.
*Liian myöhäistä sinulle!*
Hän tajusi liian myöhään, että hyppy oli jäänyt lyhyeksi. Orava pakeni ja kapusi puuhun. Leijonatassu kapusi perään, mutta putosi pian, sillä ei pysynyt tasapainossa.

Leijonatassu asteli leiriin kantaen nappaamiaan hiirtä ja myyrää. Hän kantoi hiiren tuoresaaliskasaan ja söi myyrän itse. Tulitähti asteli suurtasanteelle (taas kerran) ja kutsui klaanikokouksen.
Kun kissat astelivat aukiolle Leijonatassu jatkoi myyränsä näykkimistä. Jotain kylmää putosi hänen kuonolleen.
*Lunta!*
Hän hotki myyrän loppuun ja alkoi jahdata lumihiutaleita, jotka hitaasti leijasivat alas Tähtiklaanin asuinsijoilta päin.
Tulitähti aloitti:
"Toivoin, etten joutuisi pitämään tätä seremoniaa, mutta sitä on viivytetty aivan liian pitkään."
Leijonatassu höristi korviaan ja käänsi ne päällikön suuntaan kiinnostuneena.
Kilpikonnakuvioinen naaras käänsi katseensa pilviselle taivaalle.
"Tiedämme kaikki, ettei kouluttamaton kissa selviä pitkään yksin. Köynnöstassun katoamisesta on jo monta kuuta. Hän ei voi olla selviytynyt. Köynnöstassu on kuollut!"
Klaani painoi päänsä. Kohahtelua ei kuulut, kaikki olivat aavistaneet tämän tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin.
Leijonatassukin oli tiennyt siitä, hän ei ollut vain suostunut päästämään irti siskostaan.i
"Hänen valvojaisensa pidetään tänä yönä."

Illalla Leijonatassu mietti, mitä tekisi. Lopulta hän sai idean. Hän puikahti oppilaiden pesään ja raahasi Köynnöstassun koko höyhenkokoelman ulos. Pennut saivat valita suosikkinsa. Köynnöstassu olisi halunnut niin.
Loput kasasta kolli kantoi aukion keskelle ja aloitti suremisen. Hiljalleen tuuli kuljetti höyhenet pois. Siinä meni hänen sisarensa suosikki. Vitivalkoinen höyhen kiisi tuulen mukana järveltä pois päin.
Yö oli pitkä. Kun aamu alkoi sarastaa Leijonatassu kampesi itsensä jaloilleen, puisteli turkilleen kertyneen kuuran pois ja painui pesäänsä.
Hän keräsi kaikki sulat pensaan nurkasta. Ne olivat olleet liian raskaita lentämään tuulen mukana, joten hän hautasi ne metsään. Vain suurin mustista sulista jäi muistoksi. Sen hän törkkäsi kömpelösti hampaillaan pystyyn sulat peittävän multakasan päälle ja kuopi multaa ympärille, ettei se lemtäisi pois.
Sitten hän palasi leiriin ja tuijotti, miten nousevan auringon valo peitti tähdet alleen. Kuollut heinä lauloi tuulessa. Miten korsien osuminen toisiinsa saatoi saada aikaan niin kauniin äänen? Lumi muutti hiljalleen hänen turkkinsa märäksi, mutta hän ei välittänyt siitä. Hän oli nyt yksin maailmassa.

---<,`;> ❤ <;´,>---

Sakenevan lumipyryn seasta Leijonatassu erotti mestarinsa oranssin hännän. Miten kokoontumisesta tulisi mitään tällaisessa lumisateessa? Kaipa Tähtiklaani antaisi kuun edes pilkahtaa pilvien lomasta.
Tuuliklaanin reviirillä sade laantui hiljalleen. Saarelle päästessä se oli jo loppunut kokonaan ja taivas oli tähtikirkas.
Tulitähti kapusi puhujantammen toisiksi alimmalle oksalle Jäätähden viereen. Ruostetähti istui heitä oksaa ylempänä. Varjoklaania odotettiin vielä.
"Menisit etsimään itsellesi ystäviä!" Kirkassydän maukui ja osoitti hännällään kohtaan, jonne suurin osa oppilaista oli kokoontunut. Närhitassu, Leoparditassu ja Vinhatassu suuntasivat juuri sinne.
Leijonatassu ei oikein pitänyt ajatuksesta, että menisi suuren rykelmän keskelle. Tuolla istui pari harmaaraidallista Jokiklaanin naarasta seuranaan Kultatassu ja joku musta tuuliklaanilainen.
Sitten harmaan kollin silmät äkkäsivät yksikseen istuvan hopeankuultavan tabbykuvioisen kollin, joka kasasi hiekkaa pieniksi keoiksi tassuillaan ja piirteli viivoja niiden väliin kyynet rahisten. suurimman kasan päällä oli harmaa kivi, jossa oli pyörteileviä juovia.
Leijonatassu hiippaili arasti kolli taakse. Hän oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun kolli käännähti ympäri ja iski kyntensä maahan hänen viereensä.
"Nyt riittää Heinätassu! Minun tekemiseni eivät sinulle kuulu!" Sitten kolli huomasi, ettäivät hänen kyntensä olleetkaan osuneet kissan häntään. Kissa nosti päätään ja katsoi suoraan Leijonatassuun.
"A-anteeksi! Luulin sinua veljekseni!"
"Ei se mitään", Leijonatassu maukui. Ensikertaa elämässään hän oli onnellinen hännättömyydestään. Oppilaan kynnet näyttivät aika teräviltä.
"Olen Leijonatassu. Entä sinä?"
"Kuulastassu", kolli maukui hiljaa.
Vaivautunut hiljaisuus.
"Sotasuunnitelmiako nuo ovat?" Leijonatassu vitsaili ja osoitti tassullaan hiekkakasoja.
"Mjoo, ajattelin valloittaa koko metsän. Haluatko mukaan?" Kuulastassu vastasi veikeyttä äänessään.
"Mikäs siinä!" Leijonatassu oli heti leikissä mukana. Hän etsi itsensä näköistä kiveä, mutta joutui tyytymään hopeanhohtoiseen untuvaan. Hän asetti sen "Kuulaskiven" viereen ja sitten he laajensivat hiekasta ja kivistä koostuvaa valtakuntaansa.
//Linkin kuva tulee tähän väliin!\\
He löysivät lätäkön ja muovasivat siitä pienen järven, jonka rannoille he tekivät puita sammaltupoista. Kaksijalanpesää tai hevospaikkaa he eivät tehneet, sillä kaksijalkojahan ei heidän reviirilleen päästettäisi. Kuulas-Leijonaklaanin reviiri kattoi koko järven.
Haukkatassu mulkoili heitä vihaisesti.
*Veit jo mestarini! Kyllä minulla saa olla ystäviä!*
He eivät leikkiessään siinä edes huomanneet, miten Varjoklaani saapui. Leijonatassu kuunteli puolella korvalla muiden klaanien uutiset, mutta sivuutti Tulitähden kertomuksen, sillä hän ei halunnut masentua uudestaan näin iloisella hetkellä. Hän tiesi oman klaaninsa uutiset ennestään.

Kokoontumisen päättyessä he hyvästelivät ja Leijonatassu toivoi, että näkisi Kuulastassun taas seuraavassa kokoontumisessa. Heillä oli ollut niin hauskaa yhdessä. Voi kun oikeasti olisi Kuulas-Leijonaklaani, jossa he voisivat leikkiä yhdessä klaanien rajoista piittaamatta.

//Varmaan pisin tarinani tähän mennessä!
Nyt sentään tuli oikeaan paikkaan.
Kuulaan tunnari:
https://www.youtube.com/watch?v=XUpMbklv6-w

Vastaus:

Tässä tarinassa oli kivasti tunteita ja tunnelmia laidasta laitaan. Alun uni oli ihan hulvaton! Mutta sitten tarinasta kuvastui hyvin Leijonatassun syvä Köynnöstassun kaipuu ja yksinäisyyden tunne. Kuulastassun ja Leijonatassun tapaaminen oli hauska ja mielenkiintoinen, tästä tulee jännää... Sujuvaa tekstiä, en huomannut virheitä.

Siivosin tarinan pois vieraskirjasta.

Saat 36kp!

- YP Phi

Nimi: Haukkatassu, Myrskyklaani

01.11.2017 19:44
Kuului rysähdys kun vaaleanruskea karvamytty kaatui kuivien risujen joukkoon.
Haukkatassu koitappas nyt keskittyä!? Oravaliito maukui astellen oppilaansa luo. Naaras nousi nolostuneena ylös ja suki sekaista turkkiaan.
Anteeksi Oravaliito, koitan uudestaan!? Haukkatassu maukui maisteli ilmaa oravan tai hiren varalta.

Pian kulkiessaan syvemmälle Myrskyklaanin reviirille hänen nenäänsä lehahti hiiren haju. Pian naaras huomasi jyrsijän kyyristelemässä pienen puun juurella.
*Tämähän on jo naurettavan helppoa! * hän ajatteli ja kyyristyi vaanimaan saalistaan. Äkkiä jokin hyppäsi hiiren kimppuun ja sai Haukkatassun säpsähtämään ja samalla kaatumaan lehtikasaan takanansa.
"Haukkatassu, oletko kunnossa?" Oravaliito tuli hänen luokseen pudistellen päätään. Haukkatassu painoi päänsä rintaan ja huomasi kuinka Leijonatassu jolkutti hänen luokseen hiiri suussaan roikkuen.
"Taisimme vaania samaa saalista?" kolli naurahti heilauttaen korviaan. Tämän pitkä harmaa turkkinsa huojui navakassa lehtisateen tuulessa. Haukkatassun ajatukset keskeytti kuitenkin Oravaliidon napakka ääni:
"Aijotko nousta sieltä kenties tänään vai huomenna?" Haukkatassu nousi vaivaantuneena ylös ja lähti tassuttamaan kohti leiriä.

Haukkatassu kulki pientä polkua kohti notkoa. Hän kuuli takaansa lehtien rapinaa ja jäykistyi.
"Oravaliito?" hän maukaisi kysyvästi ja kääntyi ympäri. Kuitenkin nostaessaan pääsä hän näki edessään suuren mustavakoisen olennon.
"Anteeksi mutta mikä sinä olet?" naaras maukui kallistaen päätään. Äkkiä olento murahti ja lähti löntystämään uhkaavasti oppilasta kohti.
"Mitä sinä nyt, ymmärrätkö mitä sanon?" Haukkatassu maukui lähtien perääntymään kohti notkoa. Äkkiä olento hyökkäsi ja puraisi oppilasta lapaan saaden tämän kaatumaan. Haukkatassu pakottautui seisaalteen ja lähti juokemaan kohti lähintä puuta.
*Olen varma ettei tuo lemuava karvakasa osaa kiivetä puihin!* Matkalla hän kuitenkin kompastui kiemuraiseen juurakkoon ja jäi liikkumattomana makaamaan maahan. Mustavalkoinen otus seurasi häntä muristen ja hyökkäsi haavoittuvan oppilaan kimppuun purren tätä oikeaan etutassuun ja sivaltaen syvän haavan Haukkatassun kuonoon. Naaras parkaisi ja tunsi kaiken kivun murskaavan todellisuuden.
Hetken hän makasi siinä tajuamatta mitään kunnes menetti tajuntansa.

Hänen hengityksensä rohisi ja haavat tuntuivat kuin olisivat tulessa. Hän tunsi kuuman hengityksen yläpuolellaan ja avasi silmänsä. Haukkatassu säpsähti nähdessään hämmästyttävän tutut kasvot yläpuolellaan. Myrskyklaanin parantaja Vaahtokukka ja hänen oppilaansa Mehiläistassu katselivat oppilaan heräilyä.
"Hän on jälleen tajuissaan mutta joutuu olemaan täällä vielä muutaman auringonnousun", Vaahtokukka maukui hieman huolestuneesti. Haukkatassu kuuli Oravaliidon äänen puhuvan Mehiläistassulle.
"Onk.." Haukkatassu koitti sanoa Vaahtokukalle haluavansa nähdä mestarinsa mutta tunsi kuinka puhuminen herätti kaiken kivun.
"Huomaan ettet voi puhua, haluatko nähdä Oravaliidon?" parantaja kehräsi. Oppilas nyökkäsi. Vaahtokukka viittoili hännällään Oravaliidolle ja pian kellanpunainen naaras seisoikin oppilaansa edessä.
"Oletko kunnossa, nuo vammat näyttävät pahoilta?" mestari kysyi hieman hätääntyneenä. Haukkatassu nyökkäsi heikosti ja tunsi päässään pyörivän kuvi kuinka se mustavalkoinen otus sivalsi syviä haavoja hänen vaaleanruskeaa turkkiaan vasten.
"Hyvä, milloin hän voi jatkaa harjoittelua?" Oravaliito töksäytti äkkiä. Vaahtokukka näytti mietteliäältä, Haukkatassu yritti kuulla mitä parantaja sanoisi, mutta tunsi kuitenkin silmiensä menevän väkisin kiinni ja kivun ottavan vallan hänen mielessään.

//unta

Haukkatassu tunsi kylmän viiman turkillaan kun lehdettömät puut ympäröivät häntä tyhjällä aukiolla.
"Onko täällä ketään?" hän maukui. Ääni kuitenkin hukkui pimeyteen jota valaisi ainoastaan pieni kuunsirppi taivaalla pilvien takana. Haukkatassu koitti liikkua mutta tunsi tassujensa jämähtäeen maahan. Hän koitti repiä tassujaan irti, mutta ääretön kipu valtasi hänet. Epätoivoisesti hän koitti huutaa apua, mutta oli kuin pimeys olisi hukuttanut kaiken elävän.

Valuessaan epätoivoon oppilas maisteli ilmaa elävän olennon varalta mutta pian hänen nenäänsä tunkeutui voimakas veren haju. Hän katseli ympärilleen nähden aukion täyttyvän sumulla.
"Eikö täälä oikeasti ole ketään?" naaras naukui siristellen silmiään lähenevässä valossa. Veren haju voimistui ja sai hänet voimaan pahoin. Hän katsoi tassuihinsa ja kavahti nähdessään suuren verilammikon juututtaneen hänet kuihtuneeseen ruohoon kiinni. Hän koitti vielä kerran riuhtoa itseään irti onnistumatta. *tämän on oltava unta, tai olen tulossa hulluksi!* hän ajatteli lysähtäen maahan.

"Oletko kunnossa?" Vaimea ääni kantautui Haukkatassun korviin. Naaras nosti päätään nähdäkseen hahmon jolle puhui.
"Miltä näyttää, mikä kesti?" naaras maukui ärsyyntyneesti nousten vapisten ylös. Tumma hahmo tassutti lähemmäs tukien oppilasta.
"Jos kerran autat minua, kuka olet?" Haukkatassu kysyi tuntien olonsa äkkiä voimakkaammaksi. Musta kolli kierteli hänen ympärillään oppilaan saatua tasapainon haltuunsa.
"Olen Huokaustuuli, olin Myrskyklaanin soturi", kolli kuiskasi hiljaa Haukkatassun korvaan.
"Olit, sinä olet siis kuollut?" Haukkatassu maukui yrittäen jälleen riuhtoa tassujaan irti verestä.
"Nähdään myöhemmin, niin kerron!" Huokaustuuli maukui häviten kuin ajatus.

//todellisuus

"Ei!" Haukkatassu huusi sätkien parantajanpesässä omalla sammanvuoteellaan.
"Oletko kunnossa Haukkatasu, käpäläsi ovat ihan veressä ja näytät hieman kärsineeltä?" Mehiläistassu maukui, hän oli selvästi herännyt Haukkatassun painajaisen takia.
"Ei tässä mitään, näin vain painajaista", vaaleanruskea naaras maukui.
"No se on hyvä, tai siis se että olet kunnossa!" Mehiläistassu maukui palaten petiinsä.

Auringon heikko valo siivilöityi parantajan pesän suuaukolta. Haukkatassu huomasi Vaahtokukan puhuvan Tulitähden kanssa ja nousi hitaasti istumaan.
"Kas Haukkatassu näyttääkin jo paremmalta, miten voit?" päälikkö kysyi tassuttaen arvokkaasti hänen luokseen.
"Ihan hyvin, lapaa särkee vieläkin ja kuono tuntuu kuin olisi tulessa, samoin tosin leuka!" naaras maukui mutta tunsi kuinka kuonoon sattui palavasti.
"Hyvä, jatka koulutustasi kun tuntuu itsestäsi hyvältä!" Tulitähti maukui ja palasi takaisin aukiolle.
"Haluaisitko käydä ulkona kävelyllä, haluaisin jutella kanssasi hetken kaksin?" Vaahtokukka maukui. Oppilas nyökkäsi.

Keltaiset lehdet leijailivat maahan naaraiden kävellessä pientä polkua Myrskyklaanin reviirillä. Äkkiä Vaahtokukka pysähtyi pienen vesilammikon eteen ja kääntyi.
"Mitä nyt?" Haukkatassu maukui vaivalloisesti.
"Haluaisit varmaan nähdä jotain, katso veteen ja sano sitten mitä näet", parantaja maukui rauhallisesti.
"Okein?" Haukkatassu maukui kysyvästi. Hän katsoi vedenpintaan ja siihen muodostuvaan kuvajaiseen. Äkkiä hän kavahti taaksepäin ja horjahti kaatuen kyljelteen lehtiin.
"Mitä näit?" Vaahtokukka maukui tyynesti Haukkatassun sulatellessa näkemäänsä.
"Minun naamani, minun silmäni, minulla on vain yksi silmä!" oppilas sai kakistettua.


//juu tälläinen aloitus tarina :3

//Liljatassun huomautus:
Joo IP selkkausten varalta ilmoitan tässä nyt muutaman asian. Shadows ei ole siskoni kuten Sadetassu, vaan kaverini koulusta. Shadows tosiaan käytti tähän tarinaan kolme tuntia ja sitten hänen käyttämänsä kirjoitusohjelma ei antanut liittää sitä tänne. No, ehdotin sitten, että lähettää sen tarinan minulle (Liljatassulle) sähköpostilla, niin laitan sen tänne. Onneksi se sentään toimi. Tarinassa ei ole varmaan paljoa virheitä, sillä sähköposti muutti kaikki lainausmerkit (") kysymysmerkeiksi. Niitä korjaillessa tuli varmaan virheetkin seulottua aika hyvin. Virheen korjausten lisäksi en ole muuttanut tarinassa mitään.
~Liljatassu

Vastaus:

Ensinnäkin harmi jos tarinan lähettämisessä tänne oli ongelmia... ihmettelin vähän lainausmerkkien puuttumista ja kysymysmerkkejä oudoissa paikoissa, mutta lopun kommentit selittivät tämän. Toivottavasti toimii ensi kerralla paremmin.

Olipas hurja aloitustarina, harvemmin olen sellaista lukenut että hahmolta lähtee heti raajoja! Tai siis silmä tässä tapauksessa. Toivottavasti Haukkatassulla menee jatkossa leppeämmin, vaikka eihän klaanikissan elämä helppoa ikinä ole... Hieno aloitustarina, tekstiä oli helppo lukea. Tätä lisää!

Saat 20 kp!

-YP Phi

Nimi: Kauriinloikka, Myrskyklaani

30.10.2017 17:23
Heräsin sotureiden pesässä turkki pörrössä. Auringon muutama säde lävisti pesän katon ja osuivat turkkini. Aurinko ei juuri lämmittänyt, lehtikato oli tuloillaan. Nousin istuma-asentoon ja ravistin päätäni. Tuntui kuin olisin nukkunut monta auringonnousua. Olin nukkunut vain yön yli. Olin herännyt yllättävän aikaisin, ennen aamupartion jakoa. Nuolaisin käpälääni ja vein sen pikaisesti pääni yli. Suin itseni jonkinnäköiseen kuntoon, en mitenkään erityisen hienosti, sillä turkkini pörhistyy kumminkin ulkona kylmyyden vuoksi. Nousin seisomaan ja vilkuilin ympärilleni. Miltei kaikki soturit nukkuivat, muutama suki itseään. Kävelin äänettömästi pesän perältä ulos asti varoen astumasta muiden häntien päälle. Ulos päästyäni turkkini pörhistyi, kuten arvelin. Haukottelin ja hölkkäsin tuoresaaliskasalle pysyäkseni lämpimänä. Valitsin kasasta hieman kohmettuneen oravan ja kävelin aurinkoiseen kohtaan aterioimaan. Muutama kissa jolkotteli ulos pesistään ja alkoivat syödä. Pian kuulin kuinka Ratamohäntä alkoi ilmoittaa partioon lähtijöitä. En päässyt mukaan. Kohautin lapojani ja puraisin palasen oravasta. Oravasta jäi jäljelle pää, luut, häntä käpälät ja muutamia sisuskaluja. Nuolaisin huuliani ja kaivoin maahan pienen kuopan, johon tiputin oravan jäänteet. Peitin kuopan pikaisesti. Vilkaisin ympärilleni ja ajattelin käydä saalistamassa. Hölkkäilin pitkien jalkojeni avulla kevyesti ulos leiristä ja pian hidastin kävelyyn. Raotin suutani haistaakseni hajut paremmin. En haistanut mitään erityistä ja jatkoin matkaani. Hetken kuluttua haistoin harakan. Kyyristyin, laskin häntääni ja hiivin kohti harakan tuoksua. Näin harakan nokkivan maata keskittyneesti. Hiivin askeleen eteenpäin ja jännitin lihakseni. Yhtäkkiä ponnistin nopeaan loikkaan kohti harakkaa, mutta toinen takajaloistani takertui juureen. Kaaduin maahan ja harakka lehahti pois varoitushuutoa rääkyen.
*Eivät pitkät jalat aina ole hyvä asia* ajattelin hieman tuohtuneena ravistellessani takajalkaani irti juurrakosta. Jalkani irtosi ja päätin lähteä takaisin kohti leiriä. Harakan varoitushuudon jälkeen ei näkyisi hetkeen riistaa.

//Tässä oli nyt ensimmäinen tarina Kauriilla :3

Vastaus:

Kiva aloitustarina, kiva päästä lukemaan Kauriinloikan seikkailuja. Tekstikin oli sujuvaa ja kivaa luettavaa :)

Saat 7kp

- YP Phi

Nimi: Illankuiske, Jokiklaani

25.10.2017 21:44
Huurteinen sammal tuntui jähmeän kohmeiselta tassujen alla ja jäi kuopalle astujan jälkeen. Navakka tuuli kahisutti vielä viimeisistä lehdistään sitkeästi kiinni pitävien puskien oksia ja lennätti pieniä kimmeltäviä jääkiteitä ilmaan. Ei pystynyt päättelemään, olivatko ne jokaöisen hallan jäljiltä vai jopa oikeaa lunta. Hengitys nousi höyrynä ilmaan ja sulatti tielleen osuvat kiteet joka tapauksessa.
Kirjava naarassoturi asettui rantakivelle turkkinsa pörhistäen istumaan. Illankuiske puuskahti vielä kerran ja seurasi lämpimän ilman höyryn haihtumista yllänsä. Sitten soturi kiersi vielä lisälämmöksi häntänsä tassujensa päälle – voi kunpa se olisi puoliksikaan yhtä tuuhea kuin Perhonsiivellä – ja laski katseensa alemmas.
Joki virtasi keskellä uomaansa vaisusti, reunoilta vahvistuva jääkansi oli jo sen peittänyt. Veden virtaus näkyi kuitenkin tuon vielä täysin läpikuultavan kannen alta. Hölmöinkään pentu ei uskaltaisi lähteä sitä koettamaan, mutta pian pitäisi varoittaa pentuja ja nuorimpia oppilaita taas kerran heikon jään vaaroista. Jos ei ollut tarpeeksi vahva uimataidoiltaan, yllättävä kylmä kyyti joessa voisi olla hyvinkin kohtalokas. Mutta kokonaan jäätymiseen menisi vielä aikaa, jokiklaanilaiset saisivat vielä pitkään luottaa joen kalatarjontaan saalispinonsa täyttäjänä eikä tarvitsisi ohjata metsästyspartioita turvautumaan ennemmin…
Illankuiske pudisti päätään hymähtäen itselleen turhautuneena. Perhonsiipi oli ollut oikeassa siinä, että tämän kirjavan kumppanin olisi hyvä käydä tuulettamassa ajatuksiaan useammin. Tänäänkin yhden rajapartion johtamisen ja kahden metsästyspartion järjestelyn ja toiseen niistä osallistumisen jäljiltä se olisi tullut todella tarpeen, mutta ei sitä näköjään osannut rauhoittua noin vain. Pitäisi kai muka sellaistakin harjoitella jatkossa, kenetköhän saisi harjoituskumppaniksi?
Illankuiskeen korvat nytkähtivät takaviistoon. Epärytmikkään ja laahaavan askelluksen tunnistivat jo kaikki Jokiklaanista. Mutta mitä Laventelikurkku teki näin kaukana leiristä? Kirjava naaras pakottautui olemaan kääntymättä tuijottamaan ontuvasti lähestyvää varapäällikköä ja nuolaisi rintaansa kiusaantuneena. Joutuisikohan hän saattamaan nojatukena tuon niin ylpeän kollin takaisin leiriin?
”Tännehän sinä rynnistit”, Laventelikurkku murahti tervehdyksen. Illankuiske kääntyi nyökkäämään äänettömän tervehdyksen. Harmaanruskea kolli laskeutui istumaan ynähtäen. Varapäällikön ilme oli olevinaan tulkitsemattoman neutraali, mutta liian vakaa, liian kireä. Taistelusta asti vihoitelleen lonkan kipujen täytyi olla jatkuvat. Illankuiske pakotti itsensä olemaan tuijottamatta liian kauan, ja hetken kissat istuivat rinnatusten jokeen tuijottaen. Hetken miellyttävässä toverillisessa hiljaisuudessa.
”Menivätkö aamun partiot hyvin?” Laventelikurkku sitten maukaisi kysymyksen ilman sen kummempia alustuksia.
”Suon puoleinen raja oli rauhallinen, hevosten aitaus oli taas tyhjä. Ne on taidettu siirtää kaksijalkojensa lehtikadon pesään nyt lopullisesti”, Illankuiske selosti. Laventelikurkku nyökkäsi aavistuksen, mutta ei kääntänyt katsettaan. Illankuiske oli oppinut, että sellaisesta hiljaisesta käsittelystä ei tarvinnut hämmentyä, ja jatkoi vain: ”Metsästyspartioni sai järven rannalta pari vesimyyrää, ja Sadetassu nappasi kuulemma mustarastaan ilmasta. Mustakynsi on niin ylpeä oppilaansa edistymisestä, että on varmaan kertonut tarinan jo useammin kuin Sadetassu itse”, Illankuiske jatkoi kehräten huvittuneena.
”Entäs muut partiot, joissa et ollut mukana?” Laventelikurkku esitti vain seuraavan kysymyksen lähtemättä vitsailuun mukaan. Illankuiske väräytti vaivaantuneena korviaan. Hän oli osannut odottaa kysymystä, ja oli selvittänyt sitä ennakoiden muiden partioiden liikkeet ennen joenrantaan suuntaamista. Naaras selosti muiden partioiden liikkeet ja raportoinnit Laventelikurkulle, ja tunsi olonsa taas kerran kuin oppilaaksi mestarinsa kuulusteltavana. Tämä ei ollut mikään ensimmäinen kerta varapäällikön kuulusteltavana. Laventelikurkku nyökkäsi lopuksi hyväksyvästi.
”Mitäs sanot tuosta joesta?” Laventelikurkku kuulusteli seuraavaksi ja heilautti häntäänsä kohti synkkänä virtaavaa vettä. Illankuiske toisti ääneen aiemmin itsekseen miettimänsä seikat. Sillä kertaa kirjava naaras ei saanut vastaukseksi edes nyökkäystä. Silmäkulmastaan Illankuiske näki, kuinka ruskeanharmaan kollin hännänkärki heilahteli pienesti ja varapäällikkö vaikutti hyvin mietteliäältä. Vihreät silmät näyttivät näkevän jotain muuta ja kaukaisempaa kuin edessä vienosti solisevan joen.
”Minusta on tullut yksi raihanainen vaiva Jokiklaanille”, Laventelikurkku sitten huokaisi kääntäen vihdoin katseensa suoraan Illankuiskeeseen. Naaraan täytyi varoa hätkähtämästä yllättävää elettä ja sitäkin yllättävämpiä sanoja. Ennemmin järven olisi pitänyt virrata takaisin ylös jokia kuin Laventelikurkun myöntää mitään sellaista ääneen. Illankuiske oli niin hämmentynyt, ettei saanut mitään sanotuksi, mutta ei varapäällikkö olisi antanut sille aikaakaan.
”En ole ennenkään ollut klaanin pidetyimpiä kissoja, tiedän sen, mutta nyt minun on ollut entistä hankalampi hillitä kieltäni. Kun nämä kivut pahenevat vain etenkin nyt kun lehtikato on taas tulossa. En saa nukuttua kunnolla, ja olen kärttyinen. Mikä pahempaa, en väsymykseltäni ja kivuiltani pysty enää voivani palvella klaaniani tarpeeksi tehokkaasti varapäällikkönä. Saati soturinakaan, rampa kun olen ja sellaiseksi jään”, Laventelikurkku selitti, ja käänsi katseensa irvistäen. Vihasta, häpeästä, pettymyksestä. Illankuiske räpäytti silmiään hitaasti hämmentyneenä. Miksi hänelle tällaista nyt kerrottiin?
”Tähtiklaanilla on minulle selkeästi jotain muuta suunnitteilla kuin päällikön tie”, Laventelikurkku murahti ja nousi ähkäisten jaloilleen. Illankuiske avasi suunsa, yritti laskea häntänsä Laventelikurkun olalle pysäyttääkseen tämän, mutta ei ehtinyt sanomaan mitään ja häntäkin osui vain ilmaan.
”…tai edes soturikissan tie enää”, kolli jatkoi ja lähti ontumaan rantaa pitkin poispäin Illankuiskeesta ja leiristä. Murtuneen lonkanpuolen koipi näytti entisestään jäykisteen pienenkin hetken aloillaan pysymisen seurauksena.
”O-odota!” Illankuiske huudahti kiireesti ja ponkaisi jaloilleen, kun Laventelikurkku jatkoi vain etenemistään enää mitään sanomatta. Kolli ei pysähtynyt saati hidastanut. Mutta Illankuiske sai varapäällikön kiinni parilla loikalla ja kaarsi tämän eteen tien tukkeeksi. Jarrutti vauhtinsa niin, että penkereeltä ropisi kiviä risahtaen hennon jään läpi veteen.
”Mitä sinä tarkoitat?” Illankuiske vaati silmät huolesta suurina. Mutta ei kysynyt suoraan – oletko sinä lähdössä? Tai sitä toista kysymystä…
”Kyllähän sinun pitäisi se ymmärtää, Illankuiske hyvä. Muuten olen ehdottanut väärää kissaa Jäätähdelle”, Laventelikurkku naukui sävyttömällä äänellä.
”Minusta tulee seuraava varapäällikkö jälkeesi”, Illankuiske ymmärsi kyllä ja maukaisi ääneen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Laventelikurkku kehräsi tyytyväisenä ja laski hetkeksi häntänsä Illankuiskeen lavalle.
”Ja hyvä sellainen sinusta tuleekin, ja joku päivä Jokiklaanin päällikkö. Mutta kaikki ajallaan”, Laventelikurkku lausui. Sitten kolli jatkoi matkaansa Illankuiskeen ohi.
”…Ja aika aikansa kutakin. Minun aikani Jokiklaanissa on ohi”, ruskeanharmaa kolli jatkoi mennessään.
”Niin, ehkä soturina, mutta sinulla on vielä annettavaa klaanille kyllä”, Illankuiske huomautti loittonevan kollin perään ja sai tämän pysähtymään taas huojahtaen.
”Molemmat parantajat ovat sanoneet, että ei tämä lonkka tästä enää miksikään parane, luultavasti huononee vain ajan ja iän myötä. Minusta tulisi klaaninvanhimpana kamala taakka, joka ei lopulta kykene enää edes raahautumaan omin voimin tekemään jätöksiään leirin ulkopuolelle”, Laventelikurkku ärähti kääntymättä puhuttelemaan Illankuisketta enää suoraan.
”Parantajat ovat myös sanoneet, että kaikkien eniten lonkkaasi voisi auttaa lepo, ja sitä sinä saisit paljon enemmän klaaninvanhimpana verrattuna varapäällikkönä jatkamiseen. Saati itseksesi erakkona vaeltamiseen”, Illankuiske muistutti vastaan ja heilautti häntäänsä terävästi turhautuneena. Voi että kun Laventelikurkku osasi nähdä välillä asioista vain rumat puolet, niin ikuinen pessimisti…
”En suostu taakaksi tälle klaanille, teen viimeisen velvollisuuteni ja palveluksen lähtemällä”, Laventelikurkku murahti itsepäisesti ja jatkoi taas kulkuaan.
”Ei kun pakenet velvollisuuttasi, ja kipua, kiirehtimällä kuolemaan yksin”, Illankuiske tokaisi ja nosti päänsä ja häntänsä korkealle haastavasti, vaikkei Laventelikurkku eleitä nähnytkään. Mutta kirjava naaras näki, kuinka kollin niskakarvat nousivat pystyyn. Jos varapäällikkö olisi ollut nuori ja terve tämä olisi varmasti kääntynyt ja hyökännyt kunniaansa loukkaavaan naaraan kimppuun, mutta nyt Illankuiske oli julman tyytyväinen siitä, että kolli ei voinut muuta kuin kuunnella ja miettiä kuulemaansa.
Hetken päästä Laventelikurkun niskakarvat laskettuivatkin, mutta tämä ei sanonut tai tehnyt mitään. Illankuiskeen kynnet pureutuivat ratisevaan sammaleeseen odottamisen kärsimättömyydestä. Jos Laventelikurkku yhä jatkaisi matkaansa, naaras ei estäisi. Sen verran kirjava naaras antaisi kollin säilyttää kunniansa, että ei raahaisi tätä vasten tahtoa yhtään mihinkään vaikka pystyisi. Mutta hän halusi nähdä, mitä kolli päättäisi, vaikka kuinka teki mieli rynnätä heti leiriin kertomaan Perhonsiivelle mitä oli edessä.
”Mennään sitten”, Laventelikurkku ärähti lopulta ja kääntyi ympäri reitillään takaisin kohti leiriä kohtaamatta Illankuiskeen katsetta. Mutta kollin askellus oli entistä kömpelömpää ja horjahtelevampaa, ja Illankuiske asteli kulkemaan kiinni tämän kyljessä tukea antaen mitään sanomatta, vaikka leikkikin tulella siinä vaiheessa. Onneksi Laventelikurkku antoi kuitenkin sanatta naaraan tukea kulkuaan.
”…En sanonut lähtiessäni muuta kuin Jäätähdelle haluavani kertoa sinulle ennen itse nimitystä, mitä olen ehdottanut”, Laventelikurkku kuitenkin mutisi vaisusti ja voipuneen kuuloisena, kun leiriä reunustava tiheäksi tilkitty oksistomuuri ilmestyi näkyviin.
”Mitä? Vain siitähän me keskustelimme, ja lähdimme heti yhdessä takaisin kohti leiriä”, Illankuiske lupasi kepeästi.
Illankuiske sai Laventelikurkun kehräämään ja toistamiseen sinä iltana, ja tällä kertaa jopa vähän huvittuneena. Laventelikurkulla täytyisi olla ääni käheänä huomenna kaikesta siitä poikkeavan ylenpalttisesta kehräämisestä.

Kylmä ja äänetön pimeys oli kietonut leirin syleilyynsä. Vain sirppinä näkyvä kuu näkyi jo oksamuurin yli, mutta kuunhuippuun olisi vielä aikaa. Jäätähti oli kuitenkin päättänyt olla pitämättä klaaniaan enää pidempään jännityksessä ja kutsui kaikki koolle. Harvoin jokiklaanilaiset kerääntyivät niin vaitonaisina koolle kiven eteen, jonka päälle Jäätähti oli loikannut. Moni aavisti, mistä olisi kyse, kun Laventelikurkku seisoi jo valmiiksi kiven vieressä. Mutta kukaan ei kehdannut ääneen arvata, ettei menisi pieleen ja saisi Laventelikurkun vihoja niskaansa vähättelystä. Kuiskuttelusta ei saanut selvää. Sekin laantui, kun Jäätähti loikkasi alas kiveltä nähtyään kaikkien kerääntyneen kuulolle.
”Laventelikurkku, astuisitko eteen”, Jäätähti aloitti sen kummemmin esittelemättä. Ruskeanharmaa kolli nosti leukansa pystyyn ja asteli harvinaisen vakaasti päällikkönsä katseen alle.
”Laventelikurkku, toiveesi on luopua soturin urasta ja siirtyä klaaninvanhimpiin”, Jäätähti lausui hieman kiusaantuneena ikiaikaiset sanat. Toiveesta ei Laventelikurkun kohdalla voitu puhua, ennemmin pakosta. Siksi seremoniaa ei klaaninvanhimpien puheiden mukaan aina pidettykään kun jokin vamma oli luopumisen syynä. Mutta tämä oli ehkä Laventelikurkulle tärkeää, saada tehdä siirtymä näin kuin kuka tahansa kaikkensa antanut vanha soturi. Tuntemuksiaan näyttämättä kolli vain vastasi: ”Aivan.”
”Klaani kunnioittaa sinua kaikesta palvelusta, jonka olet antanut meille. Kehotan Tähtiklaanin antavan sinulle monta kuuta aikaa levätä”, Jäätähti päätti sanansa. Laventelikurkku nyökkäsi pienesti, ja kun klaani kuulutti tämän nimeä, kolli siirtyi nyt enemmän ontuen liittymään klaaninvanhinten pesän suulle asettuneiden Kurnumahan, Varjoturkin, Usvajalan ja Keltamopilven rinnalle. Muiden jo taas hiljentyessä vanhimmat toivottivat Laventelikurkun sanatta tervetulleeksi hännän kosketuksilla, nyökkäyksillä. Kokoontuminen ei vielä päättynyt siihen.
Illankuiske oli katsonut edellistä toimitusta jäykkänä istuen Perhonsiiven vieressä, hännänpää vääntyillen jännityksestä. Nyt sekin pysähtyi. Kullankirjava naaras nuolaisi rauhoittavasti kumppaniaan korvien välistä päälaelta, kun tämä värähti täydelliseksi laskeutuneen hiljaisuuden venyessä. Jäätähti kiersi sinä aikana katseellaan ympärilleen kerääntyneet jokiklaanilaiset, ja Illankuiske ainakin kuvitteli, että valkean naaraan katse pysähtyi häneen muita kauemmaksi aikaa. Ja että muutkin kääntyivät vilkuilemaan häntä vaivihkaa.
”Tämä ei mene ehkä perinteiden mukaisesti, mutta tilannekaan ei ole aivan perinteinen. Laventelikurkku”, Jäätähti kuulutti kissajoukon yli, ja väkijoukon taimmaiset kääntyivät katsomaan entistä varapäällikköä. Eteen jääneistä etenkin pienemmät oppilaat kurottivat turhaa kaulaansa. Harmaanruskea kolli ei lainkaan hätkähtänyt huomiosta. Illankuiske mietti, voisiko hänkin olla joskus noin vakaan jäyhä.
”Häiritsen sinua vielä hetken. Luovuit omasta tahdostasi soturin elämän lisäksi varapäällikön virasta”, Jäätähti totesi, ja Laventelikurkku nyökkäsi vahvistukseksi. ”Useinkaan entinen varapäällikkö ei ole enää maanpäällisten klaanitovereidensa keskuudessa ehdottamassa jatkajaa tilalleen varapäällikön valinnan seremonian koittaessa, mutta tällä kertaa on toisin. Vahvistatko ehdotuksesi jatkajastasi?” Jäätähti kysyi. Laventelikurkku nyökkäsi taas, mutta ei vahingossakaan yrittänyt etsiä Illankuisketta katseellaan. Yksitellen jokiklaanilaisten katseet siirtyivät toisiinsa, takaisin Jäätähteen, osa arvuutellen tuota seuraajaa, osa luottaen vain täysin varapäällikön ja päällikön päätökseen oli kyseessä kuka tahansa. Ja taas Illankuiske oli tuntevinaan kuumottavia katseita turkissaan. Oliko Laventelikurkun pieni koulinta, koulutus, seuraavalle varapäällikölle ollut muka niin ilmeistä?
”Siinä tapauksessa, Illankuiske, astuisitko lähemmäs”, Jäätähti kutsui. Nyt vasta Illankuiskeen turkkia kuumottikin. Hän ei ollut kuvitellut joutuvansa sillä tavalla kutsutuksi esille kaikkien edessä uudestaan sitten oppilas- ja soturiseremonioidensa. Ja samaan tapaan kuin noissa seremonioissa, harjoittelusta huolimatta Illankuiskeen sisintä pisti yllättäen epävarmuus – pystyisikö hän tähän, osuiko valinta sittenkään oikeaan kissaan? Perhonsiiven kylkeä hipova turkki onneksi rauhoitti, ja toiselle puolelleen vilkaistessaan Illankuiske näki ainoan tyttärensä Kaislakukan vihreissä silmissä vain ylpeyttä ja rakkautta. He tiesivät Illankuiskeen pystyvän siihen.
Perhonsiipi tuuppasi kevyesti Illankuisketta, ja naaras älysi jähmettyneensä liian pitkäksi aikaa paikoilleen. Jalat kantoivat kankeasti Jäätähden eteen. Supina kävi odottavan kissajoukon läpi kuin tuuli kaislikossa. Illankuiske ei saanut selvää sanoista, vain sävyistä. ”Tiesin sen.” ”Ai oho? En olisi arvannut”. Mutta ei kuitenkaan ”Mitä pelleilyä tämä nyt on”. Sitä tuo tuulahdus kertoi.
Illankuiske oli niin lähellä päällikkönsä edessä, että näki kuinka tämän sinisissä silmissä kävi pieni ilkikurinen pilkahdus. Jo ennen lopullisia seremonian sanoja Illankuiske huomasi sen myötä rentoutuvansa. Tämä oli tavallisesti edellisen edesmenneen varapäällikön muiston kunnioittamiseen kietoutuva nimitysseremonia, mutta nyt kun kyse ei ollut siitä, oli ilmassa vähän nurinkurisuutta. Kuin luvassa olisi uusi oppilasseremonia. Ja siitä tavallaan olikin kyse, Laventelikurkun pyytämättä tarjoamasta koulimisesta huolimatta Illankuiske tiesi, että hänellä tulisi olemaan vielä runsaasti opeteltavaa ja hiottavaa. Sitten Jäätähti ei enää pitkittänyt sanojen lausumista, joita kaikki tiesivät jo odottaa.
”Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta esi-isämme voisivat kuulla ja hyväksyä valintani. Jokiklaanin uusi varapäällikkö on Illankuiske!” Jäätähti totesi. Väkijoukon suhina muuttui ilahtuneeksi ja innostuneeksi onnittelujen ja kannustusten sekamelskaksi. Illankuiske tunsi paisuvansa suureksi ja lämpimäksi. Jäätähti nyökkäsi Illankuiskeelle vielä hyväksyvästi niin, että vain kirjava naaras näki, ja kohotti sitten katseensa tämän yli, kuin kehottaen Illankuisketta vapautumaan seremoniasta.
Kääntyessään Illankuiske näki rakkauden ja ylpeyden peilautuvan Perhonsiiven ja Kaislakukan silmistä, ja samaa lämpöä oli muidenkin katseissa, jokiklaanilaisten katseissa, klaanin, jota Illankuiske joskus vielä päällikkönä johtaisi. Jos Tähtiklaani niin soisi, kirjava naaras muistutti itseään, poimien vähän Laventelikurkun pessimistisyyttä mukaansa lähtiessään astelemaan takaisin perheensä luokse. Sopivissa määrin sellainen epäileminen olisi hyväksi varapäällikölle, ja myöhemmin päällikölle. Jos Tähtiklaani niin soisi.

//Noh, tämä on pitänyt kirjoittaa jo aika kauan... nyt on kuitenkin uusi varapäällikkö Jokiklaanilla

Nimi: Heinätassu, Tuuliklaani

11.10.2017 20:32
Keltaturkkisen kollioppilaan häntä viuhahti heinikon seassa, kun jalat ponnistivat hurjaan hyppyyn, josta käpälät löysivät rytmin juoksuun. Jäniksen töpöhäntä pomppi ylös alas eläimen loikkiessa kiireesti pakoon. Mutta sillä ei ollut enää mahdollisuuksia jo lähes täysikasvuiselle, terveelle ja voimakkaalle nuorelle kollikissalle, joka oli kuolutettu tätä varten. Pitkillä tuuliklaanilaisen jaloilla Heinätassu otti vielä ne muutamat askeleet jotka hän tarvitsi, ja loikkasi sitten saaliin niskaan. Hänen kyntensä iskeytyivät pehmeään lihaan joka värähteli tassujen alla. Vauhti liukui pysähdyksiin ja Heinätassu kumartui mahdollisimman nopeasti katkaisemaan jäniksen niskat, jottei se kärsisi. Mustista, hyvin pelokkaannäköisistä silmistä sammui elämän loisto, kun oppilas taittoi jäniksen niskat ja nosti sen velton ruumiin sitten suuhunsa.
*Kiitos tästä saaliista Tähtiklaani. Tulemme tarvitsemaan tätä*, Heinätassu ajatteli mestarinsa oppien mukaisesti. Sitten hän vilkaisi pikaisesti taivaalle tarkistaakseen aikansa. Aurinko oli jo lähestulkoon laskenut, eikä aikaa olisi enää uuden saaliin etsimiseen. Heinätassu tuhahti harmistuneena, mutta lähti kuitenkin reippain askelin kohti järvenrantaa. Lähelle rantaa kolli oli piilottanut toisen kanin, jonka kiinniottaminen oli ollut vähän hankalampaa kuin äsköisen saaliin. Mutta yhtä kaikki, ainakin Heinätassulla oli vietävää leiriin. Ainoa kysymys oli se, että saisiko oppilas molemmat saaliit kannetuksi pitkän matkan leiriin. Ongelmaan näytti kuitenkin löytyvän ratkaisu, kun Heinätassu asteli kohti järven rantaa.
"Hienoa, Heinätassu!" Synkkämyrsky huusi Heinätassulle. Mestari oli odottamassa häntä kani jalkojensa välissä. Oppilas nyökkäsi hieman hämillään tervehdyksen huomatessaan, että Synkkämyrskyn edessä oleva kani oli Heinätassun saalistama. Mutta mistä mestari oli tiennyt minne Heinätassu oli piilottanut saaliinsa?
"Lähdemmekö leiriin? Minulla on sinulle hieman kerrottavaa", Synkkämyrsky kysyi. Heinätassu kohotti yllättyneenä kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten entistä hämmentyneenpänä. Hän ei kuitenkaan voinut kysyä mitään, sillä jänis oli edelleen kollin leukojen puristuksissa. Oppilas katseli hiljaa sivusta, kun Synkkämyrsky poimi toisen jäniksen maasta ja lähti sitten jolkottelemaan kohti leiriä Heinätassu perässään.

Pian leiri piirtyi näkyviin Heinätassun silmien eteen, ja hän huokaisi helpotuksesta. Pian jäniksen voisi laskea tuoresaaliskasaan ja hän voisi rentouttaa niskalihaksensa, jotka olivat joutuneet koville.
Kissat astelivat leirin sisäänkäyntiaukosta sisään ja tassuttivat tuoresaaliskasan luo. Synkkämyrsky laski ensin toisen Heinätassun saalistamista jäniksistä melko tyhjältä näyttävään tuoresaaliskasaan ja odotti sitten, että hänen oppilaansakin oli saanut pudotettua oman kantamuksensa kuoppaan. Sitten Synkkämyrsky väläytti pikaisen hymyn Heinätassulle.
"Odota tässä, palaan aivan pian", mestari naukaisi. Heinätassu mumisi pikaisesti "hyvä on", mutta Synkkämyrsky kiisi kohti päällikön pesää eikä ollut kuullut, mitä Heinätassu oli sanonut. Jännitys kuoraisi oppilaan vatsaa, kun hän jäi tiiviisti tuijottamaan Synkkämyrskyä, joka pian kutsuttiin sisälle päällikön pesään. Heinätassu arveli tietävänsä minkä asian mestari hänelle pian kertoisi, muttei halunnut ajatella sitä, sillä jos asia olisikin eri, pettymys olisi liian iso.
Aika tuntui suorastaan matelevan, kun Heinätassu odotti mestariaan. Kolli olisi kerrankin halunnut puhua jonkun kanssa jännityksensä pois, mutta leirissä ei ollut muita oppilaita kuin Kuulastassu, eikä Heinätassu tiennyt halusiko veli jutella hänen kanssaan. Kuulastassu istui yksin juron näköisenä leirin nurkassa eikä kukaan näyttänyt huomaavan häntä. Heinätassun pohtiessa mennäkkö veljensä luo, Synkkämyrsky ilmaantuikin yhtäkkiä hänen vierelleen. Mestarin kasvot hehkuivat innosta, ja hän näytti vastanimitetyltä, innosta puhkuvalta oppilaalta. Ja Heinätassu ymmärsi syyn Synkkämyrskyn innostukseen täysin, kun mestari pamautti:
"Sinut nimitetään huomenna soturiksi."

// Joo, tästä tarinasta tuli kyllä melkoisen lyhyt :D mutta uskallan ehkä sanoa, että tällä lyhykäisellä tarinalla saan ne 3kp:ta jotka tarvitsen että saan Heinätassusta soturin..?

Vastaus:

Kiva tarinanpätkä tähän väliin Heinätassun klaanikissaelämän käännekohtaan.

Saat 9kp

Eli Heinätassu pääsee soturiksi!

-YP Phi

Nimi: Sadetassu, Jokiklaani

07.10.2017 12:02
"Herää! Senkin takkuinen karvapallo!" Mustakynsi tuuppasi kuonollaan Sadetassua.
"Mi-mitä nyt...? Hyökkäsikö kettu?" Sadepentu mumisi puoliunessa.
"En näe mitään kettua", Mustakynsi naurahti ja tuuppasi päällään vielä kerran. Sadetassu raotti hitaasti silmiään ja kömpi pystyyn. Hän pudisteli turkkiaan ja siristeli silmiään auringon valossa.
"Päästäistassu ja Vuokkotassu harjoittelevat jo, joten ala tulla jos haluat oppia uimaan kuin aito jokiklaanilainen!"
"Hyvä on..."

Sadetassu lampsi kömpelösti häntä hoputtavan Mustakynnen perässä. Pienet kivet painuivat ikävästi tassun pohjaan ja ruoho pisteli tikku suorana.He olivat vähän aikaa sitten harjoitelleet purossa, joten nyt he menisivät järven rannalle. Sadetassun käpälät upposivat rantahietikkoon hänen talsiessaan kohti rantaa. Päästäistassu ja Huomenkukka olivat jossain kauempana rannalla.
"Missä Vuokkotassu on?"
"Saalistamassa kiviä?" Sadepentu tuhahti omalle kysymykselleen.
"En tiedä", Mustakynsi myönsi.
Mustakynsi asteli viileään veteen. Sadetassu seurasi häntä. Käpälät tottuivat tunteeseen nopeasti. Hän yritti muistella mitä viimeksi oli harjoiteltu ja alkoi kauhoa vettä käpälillään.
Sadetassu tarkkaili kokoajan sivusilmällä hänen veljeään joka vasta kahlasi rannassa turkkinsa mutaiseksi. Sadetassu osasi polskutella pinnalla vähän aikaa. Hän otti käpälillään suuria vetoja edeten kohti Mustakynttä joka oli valmiina ottamaan hänet kiinni. Hänen voimansa kuitenkin loppuivat puoli matkassa ja hän tunsi vajoavansa. Sadetassu polski epätoivoisesti jaloillaan, mutta tuntui kuin jokin voima olisi kiskonut häntä pohjaan.
"Mustakynsi!" Sadetassun pää oli juuri ja juuri pinnalla, kun soturi katosi näkyvistä ja hetken päästä hän tunsi otteen niskanahassaan. Mustakynsi kiskoi hänet pinnalle ja raahasi rantaan.
"Sinulla ei ole mitään hätää. Luulitko etten olisi kyllin nopea!" Mustakynsi naurahti ja puski Sadetassun pystyyn, mutta hän onnistui vastaamaan vain huohottamalla kuin olisi juossut juuri kettua pakoon.
*Hän ei tiedä mitä minä jouduin kokemaan pentuna!*
"Seuraa perässä", Mustakynsi käski ja kumartui vedenpintaa kohti.
"Jos haluat saalista, et saa koskettaa veden pintaa vielä, sillä kalat tuntevat pinnan värähtelyn."
Sadetassu seurasi tarkkaavaisena miten hänen mestarinsa odotti kauan, kunnes loikkasi pinnan alle ja kiemurteli kuin saukko. Hetken päästä kolli nousi pintaan sätkivä vonkale suussaan. Mestari tappoi sen nopealla iskulla ja laski sen Sadetassun viereen.
"Yritä perässä", kolli käski.
Sadetassu kumartui rannalle ja katseli tarkaavaisena pintaa. Pinnan alla liikehti sintti. Sadetassu kumartui, ponnisti ja loikkasi. Hän sulki suunsa ja yritti tavoittaa kalan käpälillään. Pinnan alla oli kohinaa lukuun ottamatta hiljaista. Happi alkoi loppua ja Sadetassu raahautui pintaan tyhjin käpälin.

Sadetassu kömpi vihaisena rantaan.
Hänen turkkinsa oli märkä ja valutti vettä. Hänellä ei ollut edes pientä sinttiä suussaan, vaikka hän oli tuhlannut yrittämiseen mahdottoman paljon aikaa.

Kun he palasivat leiriin Päästäistassu kantoi ylpeänä suussaan sinttiä ja Sadetassu lampsi lannistuneena tuorekasalla istuvan Korppiviiksen luo. Hän istui isänsä viereen ja painautui tämän kylkeä vasten.
"Päästäistassu sai kalan, mutta minä en saanut mitään!" hän valitti.
"Ei sinun tarvitse Päästäistassusta välittää. Hän on vain... no... sokea ja avuton pentu."
*Korppiviiksi ei ole koskaan puhunut minun kuullen mitään näin kauheaa Päästäistassusta. Ettei hänen tarvitsisi välittää!?*
"Missä Pihlajahohto on?" Sadetassu kysyi nopeasti.
"Ihan sama!" Korppiviiksi tiuskaisi. Sadeatssu loikkasi säikähdyksestä pystyyn ja lampsi lannistuneena Päästäistassun luo.
"Pihlajahohto ja Korppiviiksi riitelevät taas", hän kuiskasi. Päästäistassu painoi lannistuneena päänsä, mutta katsoi sitten sokeilla silmillään suoraan taivaalle.
*Toivottavasti Päästäistassua ei koskaan päästetä uimaan yksin! Se muisto aina vain piina minua, vaikka mitään ei käynyt ja se oli hetkessä ohi!*
Sadetassu muisteli valtavia ryöppyäviä aaltoja ja pakokauhun tunnetta. Kuvat vedestä törröttävästä käpälästä ja rantaan lipuvasta ruskearaidallisesta turkista palasivat hänen mieleensä ja puistattivat häntä. Siinä samassa jokin havahdutti hänet ajatuksistaan. Se oli Vuokkotassu joka rysähti hänen päälleen valtavana painona ja hihkui kuin pentu: "Voitin!"
Sadetassu ei meinannut hetkeen saada henkeä. Hän potki siskoaan mahaan ja sai taas henkeä kun naaras loikkasi sivuun. Vuokkotassu raapi kylkeään.
*Mokoma painava ja riehakas kirppukasa!*
"Opin tänään tämän!" Vuokkotassu huudahti ja läpsäisi Päästäistassua korville.
*Sepäs mahhtavaa. Ja minä opin tänään kastumaan! Olisinpa leiristä karannut pentu jonka ei tarvitse huolehtia siitä että oppii kalastamaan edes vesikirpun!*
"Vuokkotassu kuule..."
"Niin?" hänen siskonsa kysyi.
"Korppiviiksi ja Pihlajahohto-"
"Riitelevät taas", Vuokkotassu vei sanat hänen suustaan.
"Mitä siitä?" sisko jatkoi.
"Mehän olemme nyt oppilaita. Emme tarvitse vanhempia."
*Onko se hänelle yhden tekevää?! äsken hän vielä kauhistui kuullessaan heidän riitelevän...*
"Leikitte kuin pennut", ääni kuului Sadetassun takaa.
Hän ei tiennyt kuka se oli, sillä heidän takanaan istui paljon rupattelevia sotureita, mutta kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota.
Linnut lipuivat hiljaa taivaan halki kuin Sadetassun ajatukset...

//Toivottavasti täältä ei löydy hirvittävästi Päästäispentuja. Unohdan kokoajan että se on oppilas :'D

Vastaus:

Kiva pätkä aloittelevan oppilaan koettelemuksista. Kiva kun Päästäistassulla ei näyttänyt olevan sen suurempia esteitä harjoituksissa. Sadetassun ajatukset ja tokaisut ovat hauskoja. Vuokkotassu on aika villi tapaus ;)

Saat 20kp

-YP Phi

Nimi: Mehiläistassu, Myrskyklaani

07.10.2017 10:51
Mehiläistassu seurasi Vaahtokukkaa vaiteliaana metsässä. He pujottelivat aluskasvillisuuden seassa tarkoituksena mennä Mehiläistassun ensimmäisiin taisteluharjoituksiin. Oppilas oli nyrpistellyt aamulla nenäänsä, kun Vaahtokukka oli ilmoittanut heidän menevän harjoituksiin, muttei ollut kuitenkaan sanonut mitään. Mehiläistassu tiesi, että parantajien täytyi oppia muutama liike ihan vain itsepuolustukseksi. Naaraasta kuitenkin tuntui ajanhukalta kävellä reviirin halki lähelle järveä, jonne oli tulossa oppilaan sisar Punatassu ja hänen mestarinsa Valkosiipi. He opettaisivat naaraalle taisteluliikkeitä.
Voisi luulla, että sisaren tuleminen ensimmäisiin harjoituksiin saisi Mehiläistassun edes hiukan paremmalle tuulelle, mutta halu kääntyä kotiin kasvoi entistä enemmän  Mehiläistassun sisuksissa, kun hän ajatteli Punatassua. Sisko oli ollut kamalan vaitonainen eikä ollut puhunut hänelle juuri lainkaan sitten pentuaikojen. Mehiläistassu ei tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta Punatassu käyttäytyi nykyään aivan kuin Mehiläistassua ei olisi - tai aivan kuin he eivät olisi siskoja.
Vaahtokukka johdatti oppilaansa pois puiden alta, ja he näkivät järven edessään. Mehiläistassu seisahtui ja jäi tiirailemaan ympärilleen. Punatassua tai Valkohäntää ei näkynyt vielä. Jollain tapaa se tuntui huojentavalta - naaras saisi ajatella vielä hetken kaikkea sitä, mitä mahdollisesti yrittäisi sanoa siskolleen.
Vaahtokukka oli astellut hieman eteenpäin ja kumartunut pesaan juureen. Pian naaras nousi hampaissan pitkiä korsia, jotka Mehiläistassu tunnisti fenkoliksi.
"Vatukkakynsi on reväyttänyt lonkkansa muutama päivä sitten. Hän on ollut levossa, koska fenkoli on ollut loppu", Vaahtokukka sanoi sylkäistyään korret ulos suustaan. "Jos jaksat odottaa pienen hetken yksiksesi niin käväisen viemässä nämä yrtit pesälle. Samalla voin antaa Vatukkakynnelle tätä - hän on jo hieman hermostunut ollessaan petipotilaana muutaman päivän." Mehiläistassu nyökkäsi hitaasti ja jäi rantaan katselemaan, miten Vaahtokukka loikki puiden alle ja pian katosi näkyvistä. Mehiläistassu ei voinut olla tuntematta kateuden pistosta, kun hän ajatteli miten Vaahtokukka menisi hoitamaan oikeita parantajan tehtäviä ja Mehiläistassu joutuisi harjoittelemaan taisteluliikkeitä. Työnnettyään kateuden syrjään, naaras käänsi katseensa järvelle. Järven pinta laineili lievässä tuulessa ja aallot loiskuivat rantakivikkoon. Ilma oli viileä ja järven yllä oli paksu sumuvaippa. Mehiläistassu tiesi lehtikadon lähestyvän ja tuntui värisyttävältä ajatella kylmyyden aikaa, jolloin riistaa hädin tuskin oli ollenkaan. Mehiläistassu oli syntynyt keskellä lehtikatoa ja muisti kylmyyden sekä soturien valituksen riistan puutteesta.
Kun Mehiläistassu oli tuijotellut hetken järvelle jonka toiselle puolelle ei edes nähnyt sumun vuoksi, hän haistoi Valkohännän tuoksun. Parantajaoppilas käänsi katseensa ja näki Valkohännän astuvan esiin puiden siimeksestä. Soturin takana oli Punatassu.
"Huomenta Mehiläistassu", Valkohäntä naukaisi hymyillen, mutta Mehiläistassu ei kuunnellut. Hän vilkuili siskoaan, joka näytti käyttäytyvän yhä aivan kuin Mehiläistassua ei olisi ja hän olisi kahden Valkohännän kanssa.
"Missä Vaahtokukka on?"
"Hän meni viemään fenkolia pesälle ja antamaan sitä Vatukkakynnelle", Mehiläistassu sanoi vaisusti. Sitten hän nyökkäsi kohteliaan tervehdyksen Punatassulle, mutta sisar oli kuin ei huomaisikaan.
"No, voimme aloittaa harjoitukset ilman häntäkin. Asettukaa vastakkain, Punatassu ja Mehiläistassu", Valkohäntä ohjeisti. Mehiläistassu hivuttautui hieman vastahakoisesti Punatassun eteen. Hän huomasi, ettei sisko katsonut häntä suoraan silmiin. Mehiläistassu kuitenkin katseli siskonsa sinisiä silmiä ja yritti nähdä naaraan lävitse. Punatassu kuitenin tuntui kovin etäiseltä, vaikka Mehiläistassu aisti siskonsa olevan aavistuksen surullinen.
"Mehiläistassu, saat kokeilla ensin ihan helppoa liikettä. Siinä sinun tulee syöksyä kohti vastustajaa niin lujaa kuin pystyt ja kaataa hänet maahan tai vetää jalat alta. Et tarvitse siihen tekniikkaa vaan enemmän voimaa, jonka takia se on helppo liike", Valkohäntä sanoi. "Haluatko, että Puntatassu näyttää sen ensin minuun?"
"Ei tarvitse", Mehiläistassu tokaisi ykskantaan. Liike kuulosti helpolta, eikä Mehiläistassu epäillyt hetkeäkään etteikö osaisi tehdä sitä. Mutta miten helppo se olisi tehdä Punatassuun?
"Hyvä on. Voit aloittaa, Mehiläistassu!" Valkohäntä naukaisi ja asettui istumaan hieman kauemmas, jotta voisi tarkkailla Mehiläistassun tekemiä liikkeitä.
Parantajaoppilas tunsi väristyksen kulkevan kehossaan, kun hän keräsi mielessään rohkeutta tulevaan. Piti vain ladata lihaksiin tarpeeksi voimaa ja tehdä se. Mehiläistassu tiesi kyllä kykenevänsä liikkeeseen vaikka uskoikin, että todennäköisesti hän makaisi maassa ensimmäisenä, mutta tunteet olivat tiellä. Naaras pelkäsi satuttavansa siskoaan, pelkäsi, että rikkoisi entisestään heidän välejään.
Mehiläistassusta tuntui yhtäkkiä hyvin yksinäiseltä, kun hän katseli Punatassun ilmeettömiä kasvoja. Valkohäntä rykäisi sivummalla ja parantajaoppilas hätkähti. Soturi oli kehottanut häntä hienotunteisesti aloittamaan, eikä Mehiläistassu enää voinut antaa toisten odotella enempää. Niinpä naaras pakotti kaikki tunteensa ja ajatuksensa kovakouraisesti sivuun ja hyökkäsi kohti Punatassua täysin äkkiarvaamatta yllättäen kaikki - jopa itsensä.
Mehiläistassu tunsi jalkojensa osuvan Punatassuun, tunsi miten sisko horjahti ja kaatui maahan. Sen jälkeen Mehiläistassu tajusi seisovansa Punatassun edessä katselemassa miten sisar kömpi ylös maasta.
"Hienoa, Mehiläistassu! Onnistuit erinomaisesti!" Valkohäntä naukaisi hymyillen. Mehiläistassu hädin tuskin kuuli häntä. Hän vain tuijotti silmät sirrillään Punatassua, jonka kasvot olivat hämmästyneet ja silmät iskostuneet ensimmäistä kertaa koko harjoitusten aikana Mehiläsitassun silmiin. Hetken aikaa siskot katselivat toisiaan, mutta sitten Punatassu säpsähti ja käänsi päänsä pois. Mehiläistassu astui taaksepäin pudistellen päätään yrittäen vaimentaa sisällään roihuavaa tuskaa. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Hän olisi halunnut puhua sisarensa kanssa, olisi halunnut selvittää mikä oli mennyt vikaan. Oliko Mehiläistassu tehnyt jotain väärää?
Harjoitusten jatkuessa parantajaoppilas huomasi, ettei hän ollut aivan täysillä mukana kaikessa. Punatassun katse pyöri Mehiläistassun mielessä hänen yrittäessä miettiä, mitä sisko oli mahtanut ajatella. Mutta mitä enemmän hän sitä mietti, sitä haaleammaksi haalistui kuva Punatassun silmistä. Aivan kuin sisar olisi kadonnut hitaasti järven sumuun.

Kun Mehiläistassu huohotti hengästyksestä tehtyään kymmeniä kertoja erilaisia liikkeitä Punatassuun ja torjuttuaan sisarensa liikkeitä, Valkohäntä viimein tokaisi, että he voisivat lopettaa. Mehiläistassu laski heti päänsä alas ja vetäytyi taaemmas Vaahtokukan viereen, joka oli tullut takaisin katsomaan harjoituksia hoidettuaan ensin Vatukkakunnen kuntoon. Nuori parantajaoppilas piti katseensa tiukasti maassa tasaten hengitystään. Jokaisen iskun jälkeen Punatassu oli vain etääntynyt Mehiläistassusta, eikä naaras enää kestänyt ajatusta, että sisko häviäisi kokonaan, katoaisi sumuun. Mehiläistassulla ei ollut muuta perhettä kuin sisarensa. Hän ei voisi koskaan hankkia kumppania ja perustaa omaa perhettä. Mehiläistassu olisi aivan yksin, jos Punatassu jatkaisi tätä.
Joten kun he neljä lähtivät takaisin kohti leiriä, Mehiläistassu kysyi hiljaa mestariltaan:
"Voisinko jutella hetkisen kahden Punatassun kanssa?" Vaahtokukka näytti hieman yllättyneeltä, mutta ei vastannut mitään, nyökkäsi vain. Sitten hän huikkasi Valkohännälle:
"Valkohäntä, mennään me edeltä." Mehiläistassu hidasti vauhtinsa kunnes pysähtyi kokonaan. Hän näki Punatassun pysähtyneen myös, hieman edemmäs. Valkohäntä ja Vaahtokukka sen sijaan jatkoivat kävelyä, eikä kestänyt kauaakaa, kun molemmat olivat kuulo- ja näköetäisyyden ulkopuolella. Mehiläistassu tiesi, että hänen täytyisi  sanoa äkkiä jotain siskolleen, mutta sanoja ei tullut hänen suustaan. Naaras tuijotti Punatassun selkää ja availi suutaan yrittäen puhua, mutta mitään ei kuulunut. Heidän välillään rätisi jännite, joka sai Mehiläistassun ajatukset solmuun. Hän ei saanut muodostettua lausetta päässään, eikä naaras edes tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa. Oppilas tunsi surun nipistelevän hänen vatsassaan. Mehiläistassu halusi vain, että Punatassu tulisi takaisin.
"Punatassu", naaras kähähti. Punatassun korvat värähtivät, mutta mitenkään muuten hän ei reagoinut. Mehiläistassu avasi suunsa sanattomana, järkyttyneenä Punatassun kylmyydestä. Sitten naaras sulki silmänsä. Häneen sattui niin paljon.
"Tule takaisin", Mehiläistassu kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti. Hänen äänensä värisi, siitä kuulsi lävitse suru ja pelko. Mehiläistassu ei voinut menettää sisartaan niinkuin oli menettänyt Kuurapennun ja täten epäonnistunut parantajana.
Mutta Punatassu ei vastannut mitään, ei kääntynyt edes katsomaan siskoaan. Mehiläistassun rintaa puristi, äänettömät nyyhkäykset ravistelivat hänen kehoaan. Punatassu oli hylännyt hänet, hän jäisi yksin. Mehiläistassu kääntyi vapisten pois päin ja lähti kävelemään takaisin järvelle murheen murtamana. Jäinen kylmyys alkoi hitaasti kääriytyä Mehiläistassun sydämen ympärille, jottei hänen enää ikinä tarvitsisi tuntea sellaista kipua, mitä hän nyt tunsi.
"Mehiläistassu, odota", hyvin hiljainen kuiskaus kiiri Mehiläistassun korviin, ja hän jähmettyi paikoilleen. Punatassun sanat jäivät kaikumaan naaraan päähän, kun hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan.
"Katso minua." Mehiläistassu kylmyyden sulavan pois ja onnen hypähtävän hänen rinnassaan, kun naaras kääntyi ympäri.
Mutta Punatassun silmät olivat täynnä petetyksi joutumista, täynnä kylmyyttä. Mehiläistassuun humahti pelko, ja onnentunne poksahti rikki nopeammin kuin se oli koskaan poskahtanut.
"Miksi sinä valehtelit?" Punatassu kysyi. Hänen äänensä värähti viimeisen sanan kohdalla, katse tummui. Mehiläistassun sydän alkoi takoa kiivaasti nostattaen kauhun kurkkuun.
"Minä en.." parantajaoppilas aloitti, mutta vaikeni sitten. Sillä hän muisti epäilyksensä pentuaikojen lopulla siitä, miten hän ei enää uskonutkaan soturina olemisen olevan niin hauskaa kuin miltä se oli vaikuttanut pienenä pentuna. Mutta ei Mehiläistassu koskaan ollut uskonut, että hänestä oikeasti tulisi parantajaoppilas. Oliko Punatassu luullut, että hän oli vain näytellyt aina olleensa innoissaan soturiksi tulemisesta? Valehdellut jokaisessa leikissä? Eikö Punatassu ymmärtänyt miten viattomia pennut olivat, ettei Mehiläistassu ollut koskaan oikeasti valehdellut siskolleen?
"Minä en ole koskaan uskonut, että minusta tulisi parantajaoppilas", Mehiläistassu kuiskasi. "Minä olen aina ollut sitä mieltä, että meistä tulee soturioppilaita yhdessä." Eikö Punatassu muistanut Mehiläistassun järkytystä siitä, kun hänet oli nimitetty parantajaoppilaaksi? "Minä en valinnut tätä kohtaloa, vaan kohtalo valitsi minut."
Punatassun silmät olivat lasittuneet, hän oli ensimmäistä kertaa niin kaukana, ettei Mehiläistassu aistinut miltä siskosta tuntui. Se tuntui niin väärältä, että Mehiläistassu haukkasi terävästi henkeä.
"Mitä sinulle on tapahtunut, Punatassu?" Mutta Punatassu ei vastannut, hän vain seisoi hiljaa varpujen keskellä. Mehiläistassun silmiä kirveli ja suru hyrisi pehmeästi rinnassa. Ei hän tätä ollut halunnut.
"Anteeksi", Mehiläistassu sanoi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Sitten hän painoi päänsä ja sulki silmänsä. "Minä vain olen niin yksinäinen."
Hento kosketus Mehiläistassun lavassa sai naaraan karvat pörhistymään ja katseen nousemaan. Punatassu seisoi aivan hänen vieressään häntä laskettuna Mehiläistassun lavalle. Tunteettomuus oli karissut siskosta pois, ja nyt Mehiläistassu saattoi aistia surun ja myöskin huojennuksen Punatassusta. Se sai nyyhkäyksen kulkemaan parantajaoppilaan kehon läpi, ja hän painautui siskoaan vasten. Tuttu tuoksu hiveli Mehiläistassun nenää, kun hän veti sisälleen siskonsa lempeää tuoksua. Nyyhkäykset ravisuttivat naaraan kehoa, mutta ne johtuivat onnesta. Punatassu oli tullut takaisin, eikä Mehiläistassu aikonut enää ikinä päästää siskostaan irti.
"Kiitos", hän kuiskasi ja upotti kasvonsa kokonaan Punatassun paksuun turkkiin.

Vastaus:

Oi miten ihana tarina. Surullisen haikea, mutta älyttömän kauniisti kirjoitettu. Jokaisen tuntemuksen pystyi itse tuntemaan, vuorosanat kuulemaan päänsä sisällä kirjoitetuilla äänensävyillä. Tällainen viipyilevän maalaileva sävy sopi tähän kohtaukseen juuri hyvin - eri kirjoitussävyillä on paikkansa. Ja hienoa, että lopuksi päättyi parhain päin, Punatassu ja Mehiläistassu tulevat taas toimeen paremmin.

Saat 35kp!

- YP Phi

Nimi: Tiirajuova, Tuuliklaani

20.09.2017 15:39
"Tiirajuova"
Tiirajuova urahti ja käpertyi tiukemmalle kerälle jättäen puhujan huomiotta.
"Tiirajuova", hänen nimeään toistettiin nyt terävämmällä äänensävyllä ja tämän päälle häntä tuuppaistiin kylkeen kuonolla.
"Vielä hetki", Tiirajuova mumisi.
"Aurinko on nousemassa. Sinä aina haluat olla ensimmäisten joukossa heräämisen suhteen. Minä tulen herättämään sinut, jos et ole jaloillasi ennen minua, niin se menee. Joten nouse ylös", Varissiipi tunki kuononsa Tiirajuovan vasemman korvan viereen ja naaraan hengitys kutitti kollin korvaa ärsyttävästi.
"Vihaan-", Tiirajuova avasi leukansa haukotukseen, "sinua", kolli lopetti lauseen silmät aavistuksen raolla.
"Mmmmmm, minäkin rakastan sinua", Varissiipi kehräsi. Tiirajuova venytti etukäpäliään ja nousi hitaasti jaloilleen kaartaen selkänsä kaarelle.
"Noin sitä pitää. Odotan sinua ulkona", Varissiipi poistui kolosta sanojen myötä. Yöllä oli ollut kohtuu kylmä ja tuullut, eikä taivaan alla nukkuminen ollut houkuttanut. Tiirajuova kömysi Varissiiven perään raikkaaseen aamuilmaan. Kolli siristi silmiään valossa ja istahti kumppaninsa viereen.
"Haluatko lähteä tänään metsästämään?" Varissiipi kysäisi puhdistaessaan toista etukäpäläänsä, "Sudenmarja veisi varmasti mielellään Niittytassun harjoittelemaan tai tekemään jotain Tähtitassun kanssa ja Yöpentu pärjää kyllä itsekseen jonkin aikaa"
Tiirajuova väräytti korviaan miettiessään Varissiiven sanoja.
"Sinulla on riittänyt vientiä viimeiset pari kuuta. Ja minä olen ollut jumissa pentutarhassa. Nyt olisi sopiva aika ottaa pieni tauko ja viettää aikaa yhdessä", naaras jatkoi laskien käpälänsä alas.
"En minä voi mennä tauolle varapäällikön tehtävistä milloin haluan", Tiirajuova huomautti katsahtaen Varissiipeen.
"Et tietenkään", naaras puhahti, "ei se ole varsinainen tauko. Käymme vain metsästämässä klaanille. Yhdessä. Ilman muita"
"Katson mitä voin tehdä", Tiirajuova sanoi vakavalla äänensävyllä, mutta hän ei voinut olla virnistämättä ja tämä ei jäänyt Varissiiveltä huomaamatta.
"Vihaan sinua", naaras tönäisi häntä lapaan.
"Minäkin rakastan sinua", Tiirajuova töytäisi takaisin ja kosketti kumppaninsa kuonoa omallaan.
"Mutta tosissaan. Tee sitä aikaa. Ei tekosyitä", Varissiipi siristi silmiään hänelle.
"Lupaan yrittää", Tiirajuova vannoi, "mutta asiasta toiseen. Ajattelin laittaa Sudenmarjan rajapartion johtoon mieluummin kuin päästäisin harjoittelemaan"
"Kuulostaa ihan hyvältä. Voisit laittaa Niittytassun hänen mukaansa" Varissiipi ehdotti. Tiirajuova siristi silmiään, "se voisi toimia. Eli rajapartioon lähtevät ainakin Sudenmarja ja Niittytassu... Hän saa itse päättää loput"
"Tiirajuova", Tiirajuovan pää kiepahti sivulle, kun Ruostetähti istahti hänen vierelleen. Kolli kumarsi kevyesti pienemmälle naaraalle ja Varissiipi laski päätään kunnioittavasti.
"Hyvää huomenta Ruostetähti. Kaunis päivä luvassa"
"Todella. Oletko järjestämässä partioita?"
"Suunnittelemassa", kolli nyökkäsi.
"Hyvä. Sitten ehdin vielä muuttamaan suunnitelmiasi. Haluaisin johtaa itse rajapartiota", musta naaras nuolaisi huuliaan ja Tiirajuova väräytti korviaan.
"Selvä. Kenet ajattelit ottaa mukaan?"
"Saarnijalan ja Kettuturkin ja heidän oppilaansa. Haluan nähdä millaisia pentusi ovat leirin ulkopuolella. Ja vielä luvallisesti", Ruostetähti kehräsi ja Tiirajuova puhahti kevyesti.
"Liekkitassu osaa varmasti käyttäytyä. Minä en kasvattanut huligaania", Varissiipi naukaisi aavistuksen kärttyisenä. Tiirajuova tunnisti naaraan tuulen pelkistä silmistä. Varissiipi tiesi, ettei Liekkitassun retket pentuna olleet hyväksyttäviä, mutta tuota otti päähän niistä jatkuva puhuminen. Sen takia Tiirajuova ei puhunut, saati vitsaillut niistä. Hän ei halunnut tietoisesti suututtaa Varissiipeä, menisi kuita saada tuo leppymään.
"Et tietenkään. Ei Liekkitassu ole huligaani, vaan... Miten Saarnijalka sen sanoi... Hän vain haluaa nähdä maailmaa tavalla tai toisella. Hänellä on ainekset hienoon soturiin, kuten kaikilla", Ruostetähti vastasi rauhoitellen, "Kuohutassu ja Liekkitassu ovat molemmat lupaavia soturin alkuja, ainakin mestareidensa mukaan. Yöpennunkin aika koittaa vielä"
Tiirajuova katsahti pentutarhan suuntaan korvat nytkähtäen. Hänen nuorin tyttärensä ei ollut vieläkään oppilas... Kuohutassu oli osoittanut olemansa tarpeeksi kypsä ja järkevä oppilaaksi, Liekkitassu näytti osaavansa ottaa vastuuta omista virheistään lopussa, mutta Yöpentu vain meni virran mukana. Tiirajuova halusi nähdä naaraan sisun pulpahtavan, tuo ei voinut vain taipua kohtaloonsa. Kohtaloa sai taistella, kunhan ei vain liikaa.
"Tiirajuova", Tiirajuova säpsähti ajatuksistaan Varissiiven kutsuessa häntä.
"Mitä?" kolli liikahti kootessaan ryhtinsä.
"Metsästyspartio", hänen kumppaninsa katsoi häntä silmiin.
"Ah. Sudenmarja johtoon, mukaan ainakin Niittytassu. Hän saa valita itse loput", Tiirajuova kokosi ajatuksensa hetkessä.
"Niittytassusta puheen ollen", Ruostetähti käänsi katseensa Tiirajuovaan, "miten hänen koulutuksensa etenee?"
Tiirajuova heilautti häntäänsä, "hyvin. Niittytassusta tulee aivan varmasti hieno soturi ajallaan, mutta se aika ei ole vielä. Hän on uskollinen, mutta terävä kieli ja sarkastisuus seisovat vielä vähän liikaa tiellä makuuni. Vaikka tuskin saan niitä kitkettyä pois, enkä edes varsinaisesti yritä, aion katsoa mitä ajan kuluessa tapahtuu", kolli naukaisi, "ja tiettyjä taitoja pitää vielä hioa"
Ruostetähti vain nyökkäsi vastaukseksi venytellen selkäänsä.
"Minäpä lähden kasaamaan partioni. Oletan, että ehditte aterioimaan tänään minun ja parin muun vanhemman soturin kanssa?" yksisilmäinen naaras virnisti pienesti.
"Toki", Varissiipi ja Tiirajuova vastasivat yhtä aikaa nopeasti.
Tiirajuova yskähti vilkaistuaan kumppaniaan, "Palaamme metsästämästä ennen aurinkohuippua (onks tää se oikee termi ku jossai vaihees oli puhetta täst ja mie en muista :D)"
"Siihen asti", Ruostetähti näpäytti ilmaa hännällään ja asteli pois paikalta. Tiirajuova seurasi päällikön kulkua katseellaan hetken ennen kuin käänsi katseensa Varissiipeen.
"Menen potkimaan Sudenmarjan jaloilleen. Sitten lähdetään metsästämään", Tiirajuova nousi käpälilleen.
"Minä odotan leirin ulkopuolella", Varissiipi kehräsi ja kaksikko hajaantui. Tiirajuova asteli puolisiskonsa luokse, joka ei ollut vetäytynyt suojaan yöksi.
"Sudenmarja. Herätys. Metsästyspartioon"
"Yrh, eiiii, pyydä jotakuta muuta", Sudenmarja valitti liikkumatta.
"En. Nouse nyt"
"Kai tässä jotain etuja pitää saada, kun on varapäällikön sisko", Sudenmarja työnsi jalkansa paremmin alleen. [Oon varmaan aiemmissa tarinoissa antanu Suden ja Tiiran käyttäytyy ku ne ois puolsisaruksii (esitelly ittesä nii jne.) Mut muistinha täs sit et Susiha (ja basically kaikki) luulee et niil o sama isä]
"Ei mitään etuoikeuksia", Tiirajuova kumartui näykkäämään Sudenmarjaa korvasta.
"AU!" Sudenmarja kiepahti selälleen ja kietaisi etukäpälänsä Tiirajuovan kaulan ympärille lukiten kollin otteeseensa ennen kuin hän ehti edes tajuta mitä oli tapahtunut.
"Sudenmarja! Päästä irti", Tiirajuova yritti pakittaa irti toisen otteesta, mutta Sudenmarja potkaisi hänen takajalkansa pois alta, mikä oli toki huono idea, koska jykevämpi kolli lysähti Sudenmarjan päälle tasapainonsa menettäneenä, mutta hän ei kumminkaan päässyt irti. Sudenmarja puuskahti, kun häneltä iskeytyi ilmat pihalle, mutta naaras ei tehnyt elettäkään irrottaakseen.
"Hyvää yötä Tiirajuova", Tiirajuova ei nähnyt nuoremman kissan naamaa kunnolla, mutta hän tiesi Sudenmarjan silmien olevan kiinni ja tuon hymyilevän kuin kettu.
"Sudenmarja päästä irti!" Tiirajuova urisi, "varapäällikön vastustaminen ei ole hyväksyttävää"
"Mutta veljen on, joten hyss"
"Sudenmarja vannon Tähtiklaanin nimeen, että ajan sinut leiristä itse ulos. Varissiipi odottaa minua", Sudenmarjan naurettavan pitkät karvat naaraan sukuun nähden kutittivat Tiirajuovan kuonoa. Sudenmarja tuhahti ja päästi irti kollista, joka pakitti nopeasti taaksepäin aivastaen.
"Olet hirveä kakara", kolli sähisi.
"Aha! Sinä olet takakireä mäyrän raato!" Sudenmarja murisi. Oli hetken hiljaisuus ennen kuin Tiirajuova tirskahti ja Sudenmarja räjähti nauramaan.
"Tuo oli uusi! Mäyrän raato?! Oikeasti?" Tiirajuovan viikset värisivät ja hän kuuli jonkun sähähtävän heitä olemaan hiljempaa. Sudenmarja kömpi istumaan yhä nauraen, nyt vain hallitummin ja hiljempaa.
"Oikeasti. Niin siis metsästyspartio? Kenen kanssa?"
"Ota ainakin Niittytassu, päätä itse loput", Tiirajuova pyyhkäisi kuonoaan tassullaan.
"Kerrassaan mahtavaa", Tiirajuova ei osannut sanoa oliko tuo sarkasmia vai ei, mutta Sudenmarja ravisteli reippaasti itseään noustuaan seisomaan.
"Otan ainakin Tähtitassun ja Vinhapuron mukaan Niittytassun lisäksi. Parempi lähteä menemään saman tien. Pidä hauskaa Varissiiven kanssa, nähdään myöhemmin", naaras naukaisi ja loikki hakemaan partion jäseniä. Tiirajuova naukaisi hyvästinsä ja livahti vähin äänin leiristä.

--- --- ---

"Vauhtia Tiirajuova!"
Tiirajuova puuskutti kuullessaan Varissiiven huudon yrittäessään voittaa kanin juoksukilpailussa.
>Juoksisi itse< Tiirajuova ajatteli ärtyneenä kiertäessään kanervapensaikon, jonka ali jänis oli sujahtanut. Varissiipi oli kumminkin nopeampi kuin hän, miksi he olivat edes sopineet roolit näin?! Välimatka jänikseen kasvoi koko ajan, ei Tiirajuovalla ollut alun perinkään kovin hyviä mahdollisuuksia kanin kiinni nappaamiseen takaa-ajon käynnistyttyä. Tiirajuova koetti tehdä viimeisen oikaisun, loikkasi kanervapensaan yli etukäpälät ojossa ja kynnet paljastettuina. Kolli näki kyllä jäniksen, muttei todellakaan osunut siihen. Tiirajuova laskeutui huonosti, kun hän yritti vaihtaa asentoaan liian myöhään ja hänen tasapainonsa katosi ilmassa. Hän kaatui suoraan heinikkoon. Kolli kierähti vatsalleen nähden Varissiiven, joka ryntäsi paikalle ja vielä lyhyen matkan jäniksen perään.
"Mitä tuo oikein oli Tiirajuova?!" Varissiipi huudahti pensaikosta.
"Epäonnistunut pihtiliike?" kolli ravisteli itseään, "ajoit liian aikaisin sen liikkeelle..."
"Olisit raahannut itsesi asemiin ajoissa", Varissiipi pujahti esiin häntä nykien. Tiirajuova luimisti korviaan naaraan ilmeelle. Olisi pitänyt jättää äskeinen sanomatta...
"Älä hermostu, se oli vain yksi jänis..."
"En minä hermostu!" Varissiipi kivahti ja Tiirajuova kirosi itseään ääneti. Hän onnistui kääntämään sanansa itseään vastaan.
"Haluan vain onnistua. Onko se liikaa pyydettyä?" Varissiipi nakkeli niskojaan.
"Ei tietenkään. Meillä on kumminkin vielä aikaa", Tiirajuova nousi jaloilleen pitäen päätään kohtuu alhaalla ja heilauttaen häntäänsä lepyttelevästi. Tappelu Varissiiven kanssa? Ei kiitos, "jos haluat enää yrittää"
"Jos haluan? Älä viitsi. Minä en palaa leiriin tyhjin tassuin", Varissiipi pudottautui vaanimisasentoon ja sähähti turhaantuneena oikaistessaan itsensä heti. Tiirajuova ei ollut nähnyt mitään virhettä, mutta Varissiipi oli näköjään hakiessaan täydellisyyttä. Kolli pidätti puhahdustaan. Varissiipi löi hänet laudalta metsästyksessä, lähinnä koska Tiirajuova ei ollut niin tarkka asennoistaan ja kaikesta muusta kuin naaras, mutta hänestä toisen tarkkuus oli jo naurettavaa välillä. Ja toki koska naaras oli nopeampi, kuten jo aiemmin todettiin. Siitä oli hyötyä jäniksien kanssa. Tiirajuova katseli, kun Varissiipi koetti pudottautua pari kertaa vaanimisasentoon, mutta löysi joka kerta jotain korjattavaa ja turhaantui kerta kerralta lisää. Lopulta Tiirajuova loikkasi eteenpäin kaataen kumppaninsa yllätyksen turvin maahan. Varissiipi paiskautui selälleen tomuiselle maalle ja Tiirajuova huojui naaraan yllä.
"Pidä tauko", kolli puhui pehmeästi kätkien käskyn äänensävynsä taakse. Varissiipi mulkoili häntä vihreät silmät hehkuen. Naaras liikahti ja polkaisi takajaloillaan Tiirajuovaa vatsaan - kynnet piilossa, kiitos Tähtiklaani - lähettäen kollin ilmaan. Tiirajuova putosi jalat edellä, mutta ne pettivät saman tien puoliksi sen takia, ettei Tiirajuovalta oli potkaistu ilmat ulos ja sen, että Varissiipi oli heittäytynyt hänen niskaansa.
"Minä en pidä taukoja", Varissiipi painoi tassullaan Tiirajuovan kuonon maata vasten ja kumartui puhumaan hänen korvaansa. Tiirajuova murisi ja joutui käyttämään kunnolla voimaa saadakseen jalkansa alleen ja ravistettua Varissiiven selästään. Kolli loikkasi kumppaninsa kimppuun ja kaksikko kieri maassa vähän matkaa. Varissiipi näykkäisi häntä etukäpälästä ja Tiirajuova yritti saada pitävän otteen naaraan turkista käyttämättä kynsiä. Varissiipi onnistui nappaamaan häntä niskanahasta kierähdyksen aikana ja Tiirajuova veti naarasta takajalasta yrittäen litistää tuon alleen. Varissiipi käytti kumminkin kovempia otteita, kun Tiirajuova ja kolli sähähti matalasti, kun naaras kiristi otettaan ja terävät hampaat uppoutuivat syvemmälle hänen nahkaansa.
"Aikalisä, aikalisä! Hävisin, myönnän!" Kolli puhisi päästäen irti naaraan jalasta. Varissiipi kiepahti kauemmas häntä heilahdellen. Naaras virnisti kiusoittelevasti.
"Olet liian hidas"
"Ja ketunläjät. En ole", Tiirajuova puhisi noustessaan jaloilleen.
"En kai purrut liian kovaa?" Varissiipi nauroi, mutta Tiirajuova tiesi kysymyksen olevan vilpitön.
"Minun nahallani ja sinun hampaillasi? Et tietenkään. Se potku oli aika napakka", Tiirajuova ravisteli itseään, "osaat sentään taistella, vaikket olisikaan paras metsästäjä enää", kolli virnisti, "et siis täysin hyödytön"
"Tiirajuova!" Varissiipi naukaisi tuohtuneena, "uskallakin sanoa noin! Minä kyllä osaan metsästää yhä ja paremmin kuin sinä!"
"Todista se", Tiirajuova haastoi.
"Mielelläni", Varissiiven silmiin oli syttynyt tuli ja naaras kiepahti ympäri kadoten heinikon sekaan kasvit kahahtaen. Kolli polkaisi vauhtia maasta ja syöksyi kumppaninsa perään.

--- --- ---

Tiirajuova sujahti leiriin Varissiipi rinnallaan naureskellen tukahtuneesti.
"Kehtaatkin nauraa! Entä se kerta, kun olimme partioimassa ja Sudenmarja yritti säikäyttää meidät? Loikkasit useamman ketunmitan ilmaan", Varissiipi tönäisi häntä ja Tiirajuovalta meni hetki ymmärtää mitä Varissiipi oli sanonut, koska naaras kantoi jänistä leuoissaan ja se hankaloitti naaraan selkeää puhumista.
"Se oli suunniteltu hyökkäys. Sinä säikähdit varista", kolli paransi otetta jäniksestä mitä hän kantoi. Varissiiven leuoissa roikkui isompi yksilö ja naaras vaikutti todella ylpeältä. Toki hän oli. Hän oli todistanut Tiirajuovan vääräksi.
"Miten vain. Minä käyn pudottamassa tämän tuoresaaliskasaan. Syödään me tuo?" Varissiipi pudotti saaliinsa hetkeksi.
"Käy minulle", Tiirajuova nyökkäsi pitäen saaliinsa leuoissaan. Varissiipi nappasi jäniksen ja ravasi tuoresaaliskasalle. Kolli katseli kumppaninsa liikkeitä ja turkkia, joka kiilsi auringonvalossa.
Tiirajuova rakasti häntä. Sydämensä pohjasta. Varissiipi oli uskollinen, rohkea ja todella hauskaa seuraa. Ehkä vähän äkkipikainen ja aavistuksen liian ylpeä, mutta kukaan ei ollut täydellinen. Tiirajuova oli ehdottomasti rakastanut naaraan toimeliaisuuteen: Varissiipi ei karttanut mitään tehtäviä. Vaikka he eivät olisi aina täydellinen pari, uskollisia toisilleen he ainakin olisivat. Vaikka Tiirajuovasta joskus tuntui pitkinäkin aikaväleinä, ettei sitä liekkiä enää ollut mikä heillä oli ollut alussa, hän ei aikonut jättää kumppaniaan. Kyse oli sitoutumisesta. Rakkaus on intohimon tunne: se ei kestä epätäydellisyyttä ja jos rakastunut ei ole valmis hyväksymään toisen puutteita ja virheitä se tulee sammumaan.
"Tiirajuova! Aiotko seisoa siellä kauankin?", Tiirajuova räpäytti silmiään palaten nykyisyyteen. Varissiipi oli kääntynyt katsomaan häntä puolessa välissä matkaa Ruostetähden ja parin muun soturin luokse. Tiirajuova lähti kävelemään ripeästi toisen luokse pieni hymy kasvoillaan. Varissiipi hipaisi hänen lapaansa hännällään, kun kaksikko asteli päällikön luokse. Tiirajuova kumarsi pienesti ja Varissiipi seurasi mallia, ennen kuin he asettautuivat vierekkäin alas. Tiirajuovan toisella puolella oli Takiaiskorva ja kollin vieressä taas Saarnijalka.
"Hei Tiirajuova ja Varissiipi", valkea kolli väläytti heille ystävällisen hymyn.
"Hei", Tiirajuova virnisti pienesti, "miten päiväsi on mennyt?"
"Hyvin, hyvin. Kävimme harjoittelemassa Haukkatassun kanssa. Hänestä on tulossa hyvä metsästäjä"
"Mukava kuulla", Tiirajuova kehräsi pehmeästi. Piikkihernehäntä saapui paikalle Mustahaukka kannoillaan.
"Anteeksi, että kesti", Piikkihernehäntä puhahti.
"Ei hätää", Ruostetähti heilautti häntäänsä. Piikkihernehäntä tunkeutui Tiirajuovan ja Takiaiskorvan väliin häntä nykien selvästi ärtyneenä. Mustahaukka kaarsi Varissiiven toiselle puolelle.
"Onko jokin vialla?" Tiirajuova väräytti korviaan. Soturi vilkaisi häneen aavistuksen pahoittelevasti ja Tiirajuova nyökkäsi vain pienesti. Häntä ei haitannut, että Piikkihernehäntä oli tunkenut hänen ja Takiaiskorvan väliin.
"Kuulastassu on todella uppiniskainen. Alkaa tuntua kuin hän ei kunnioita minua tippaakaan", Piikkihernehäntä polkaisi maata jalallaan ennen kuin asettautui aloilleen.
"Sinä pärjäät hyvin hänen kanssaan", Mustahaukka naukaisi tyynesti, "näin jäniksen minkä hän oli saanut. Todella hyvä saavutus"
"Tiedän, mutta taidot eivät olekaan ongelma. Hän laittaa vastaan melkein joka käänteessä"
"Laita hänet ruotuun", Varissiipi kohautti lapojaan.
"Ja miten muka?"
"En minä tiedä. Tiirajuovallehan niitä uppiniskaisia ja itsepäisiä oppilaita on kerääntynyt", Varissiipi katsahti kolliin ja Tiirajuova hymyili hetken ajan muistellessaan entisiä oppilaitaan.
"Mitä minun kannattaisi tehdä? En halua, että tämä karkaa käpälistäni", Piikkihernehäntä katsoi häntä turhaantuneena.
"Älä anna periksi. Kun annat käskyn, pidä siitä kiinni. Tottelemattomuudesta pitää rangaista"
"Rankaisenkin!" Piikkihernehäntä heilautti hännällään suuntaa ja Tiirajuova katsoi Piikkihernehännän osoittamaan suuntaan. Leirin toisella puolella Kuulastassu oli vaihtamassa klaaninvanhimpien makuualusia ja Tiirajuova näki nuoren kissan vilkaisevan heitä. Varapäällikkö siristi kevyesti silmiään ja käänsi katseensa Piikkihernehäntään.
"Hän on vielä nuori. Uhmakkuus voi kadota iän myötä, älä huoli. Anna hänelle aina välillä vaihtoehtoja. Kuten vaikka 'haluatko metsästää vai harjoitella taisteluliikkeitä?' tai 'haluatko mennä rajapartioon vai metsästyspartioon?'. On hyvä antaa oppilaille jotain valtaa tekemisistään ja vähän itsenäisyyttä, koska jos heitä vahtii ja ohjastaa liian tarkasti, he turhaantuvat. Etenkin ne kärkkäät ja itsevarmat oppilaat. He kokevat jo osaavansa asiat ja silti heille toistetaan niitä yhä uudelleen ja uudelleen", Tiirajuova kohautti lapojaan ja työnsi Varissiivelle jäniksen. Ruostetähti oli jo aloittanut ruokailunsa ja Mustahaukka oli kumartunut ottamaan palan hiirestään.
"Joku taitaa puhua kokemuksesta", Saarnijalka virnisti. Tiirajuova väräytti viiksiään, "en nyt sanoisi"
"Mutakynsi aina valitti siitä, miten tahdoit aina tehdä jotain muuta kuin hän ja yritit loikkia osia koulutustuokioissa sen perusteella, että osasit ne", Saarnijalan viikset väpättivät huvittuneena.
"Mutakynsi oli aivan liian perusteellinen silmissäni", Tiirajuova virnisti, mutta hymy kuoli pian. Hän oli taitanut oikeasti olla kohtuu rasittava oppilas mestarilleen.
"Älä unohda Saarnijalka, että Mutakynsi aina kehui kilpaa Lovikorvan ja Yöpilven kanssa oppilaitaan. Mutakynsi taisi lyödä heidät aika usein laudalta itsepäisyydellään. Hän oli ylpeä sinusta", Mustahaukka naukaisi vakavampana katsahtaessaan Tiirajuovaan, "hän olisi ollut pettynyt, jos olisit tehnyt koulutuksesta liian helppoa. Hän rakasti haasteita"
"Todella", Saarnijalka murahti. Varissiipi työnsi jäniksen Tiirajuovalle ja kolli upotti siihen hampaansa.
"Kun koulutus on kerran aiheena, miten Liekkitassu on pärjännyt?" Raidallinen naaras katsahti Saarnijalkaan, joka hymyili.
"Liekkitassu ei ole läheskään niin paha kuin väititte. Toki innokas, mutta se on helppo kanavoida oikeisiin asioihin. Teimme säännöt heti selviksi, kun annan käskyn siinä ei ole paljoa neuvotteluvaraa, jos haluaa pysyä minun hyvällä puolellani ja hengissä. Hän on aavistuksen hidas juoksijana verrattuna keskiverto tuuliklaanilaisiin, mutta se ei ole mitään vakavaa, hän kyllä pystyy jahtaamaan jäniksiä. Jalat ovat pitkät, siinä ei ole ongelmaa, mutta raskaampi rakenne vie terän potentiaalisesta vauhdista. Arvelin sen johtuvan erakon verestä", Saarnijalka heilautti häntäänsä. Tiirajuovan häntä nytkähti ja hän jännittyi hetkeksi ennen kuin sai itsensä rentoutumaan. Hän pureskeli lihanpalaa huolellisesti. Kolli oli toivonut pentujensa perivän Tuuliklaanille ominaiset piirteet, mutta näköjään Liekkitassua vaivasi sama Roihukynnen kirous kuin häntä. Oikeastaan kaikkia kolmeahan se vaivasi. Liekkitassulla oli Varissiiven jalat, mutta hän ei ollut niin hoikka tai ketterä kuin emonsa, mikä taas kostautui nopeudessa. Ainoa hyvä puoli jykevämmästä rakenteesta oli voimakkuus. Kuohutassun jalat olivat hieman lyhyemmät ja ruumiinrakenne tanakampi. Yöpennulla taas oli kohtuu solakka rakenne, mutta naaraan turkki oli musta. Musta väri on kohtuu outo väri, kun katsoo vanhempia... Jos hänellä olisi ollut vielä siniset silmät naaras olisi ollut pieni kopio Roihukynnestä tai Tunturituulesta.

Tähtiklaanin kiitos niin ei ollut. Tähtiklaanin kiitos, että Tiirajuova sai pistettyä kaikki "puutteet" Tihkukynnen isän niskaan ja ettei hänen oma verensä sotkenut kokonaan kolmikkoa.

Tiirajuovalla oli itsellään ollut tuuria, että hänen ruumiinrakenteensa ei ollut niin jämäkkä, että se hidastaisi hänen vauhtia tai verottaisi ketteryyttä.
"-lla ei ole ollut mitään pahaa sanottavaa Kuohutassusta"
Kolli tunsi Varissiiven hipaisevan hänen kylkeään hännällään ja Tiirajuova palasi ajatuksistaan ja kiinnitti huomionsa taas keskusteluun.
"Mukava kuulla", Varissiipi hymyili pienesti ja veti jäniksen taas vaihteeksi itselleen Tiirajuovalta.
"Mitä mietit Tiirajuova? Olit aika pitkään hiljaa", Ruostetähti tarkkaili häntä katseellaan. Ketunläjä.
"Illan partioita", kolli vastasi nopeasti, "odotan vain, että Sudenmarja palaisi takaisin ja saisin tietää miten ensimmäisellä metsästyspartiolla meni"
"Minä voin johtaa rajapartiota, jos on tarvis", Mustahaukka tarjosi. Takiaiskorva vaihtoi asentoa, "minä voisin ottaa metsästyspartion"
Tiirajuova nyökkäsi pienesti, "kuulostaa hyvältä. Puhukaa ennen lähtöänne Sudenmarjalle ja varmistakaa, että ei ole mitään mikä pitäisi ottaa huomioon partioiden aikana. Rajapartio ei varmaankaan huomannut mitään poikkeavaa?" Tiirajuova katsahti Ruostetähteen, joka oli juuri viimeistellyt ateriansa.
"Jokiklaanin ja Myrskyklaanin rajat olivat rauhallisia", päällikkö nyökkäsi, "heikko ketun haju, mutta se on todennäköisesti mennyt Myrskyklaanin puolelle"
"Hyvä, eipähän ole meidän ongelmamme", Tiirajuova puhahti. Varissiipi nousi istumaan, "minun pitää mennä katsomaan miten Yöpentu pärjäilee. Kiitokset seurasta", naaras nyökkäsi pienesti ja kiepahti ympäri. Muut ja Tiirajuova naukaisivat hyvästinsä.
"Minun puolestani saatte ottaa kenet haluatte partioihin", Tiirajuova naukaisi Takiaiskorvalle ja Mustahaukalle.
"Paitsi Kuulastassua", Piikkihernehäntä irvisti napatessaan palan Takiaiskorvan ruuasta. Valkea kolli läpsäisi toista soturia korville, mutta tuolla ei selvästikään ollut mikään tuoresaaliin jakamista vastaan, koska hän antoi asian olla.
"Paitsi Kuulastassua", Tiirajuova vahvisti.
"Haluaako kukaan tässä joukossa mukaan?" Takiaiskorva uteli. Saarnijalka ravisti päätään, "lupasin viedä Liekkitassun harjoittelemaan vielä tänään", harmaa naaras katsahti leirin laidalle. Tiirajuova seurasi toisen katsetta ja näki Liekkitassun odottavan kärsimättömän oloisena. Varapäällikkö heilautti korviaan tervehdykseksi ja Liekkitassu nojasi takatassuilleen huitaisten ilmaa toisella etutassullaan vastaukseksi.
"Pitäisi varmaan mennä. Olen loikoillut tässä jo hetken ylimääräistä antaen hänen odottaa", Saarnijalka kehräsi pehmeästi virne kasvoillaan.
"Pitää kokeilla tuota Kuulastassun kanssa..." Piikkihernehäntä puhisi yhä äreänä.
"Älä nyt jaksa vinkua. Kuulostat ihan pennulta", Takiaiskorva töytäisi toista leikillään.
"Nähdään Saarnijalka", Tiirajuova naukaisi naaraan lähtiessä.
"Nähdään", toinen huikkasi vastaukseksi. Tiirajuova katseli, kun Liekkitassu loikkasi käpälilleen ja ravasi Saarnijalkaa vastaan ja kaksikko kosketti kuonoja pikaisesti. Tiirajuova oli aavistuksen liian kaukana kuullakseen mitä Liekkitassu alkoi selittämään, mutta Saarnijalan reaktio oli ihan positiivinen, hymy ja kevyt töytäisy. Tiirajuova ei ollut kyllä epäillytkään kaksikon toimeen tulemista, mutta Liekkitassu saattoi kyllä käydä joidenkin hermoille aktiivisella luonteellaan. Mestari ja oppilas katosivat leiristä ja Tiirajuova käänsi katseensa Mustahaukkaan.
"Voisin tulla rajapartioon", kolli naukaisi ja tummanharmaa kissa nyökkäsi, "Sopii hyvin. Ajattelin ottaa Apilahännän ja Joutsentassun mukaan. Oletuksella ettei Apilahännällä ole muita suunnitelmia"
Tiirajuova nyökkäsi pienesti.
"Kaipaamasi metsästyspartio palaa", Piikkihernehäntä huomautti ja Tiirajuova käänsi päänsä nopeasti ympäri. Todella, Sudenmarja livahti leiriin leuoissaan jänis ja häntä seurasi muu partio. Tiirajuova haki heti katseellaan Niittytassua ja näki oppilaansa, joka kantoi leuoissaan jänistä ja hiirtä. Kolli hymyili ylpeästi. Niittytassu oli ehdottomasti yksi hänen parhaimmista oppilaista.
"Mennään puhumaan saman tien Sudenmarjan kanssa", Mustahaukka nousi jaloilleen heilauttaen häntäänsä. Tiirajuova nyökkäsi ja nappasi jäniksen jäänteet leukoihinsa. Hän voisi haudata ne samalla leirin ulkopuolelle. Kollit poistuivat jäljelle jääneiden seurasta reippain askelin.
"Sudenmarja, odotas hetki!" Mustahaukka maukaisi kuuluvasti, kun harmaa naaras oli lähdössä kuljettamaan ateriaansa leirin toiselle puolelle. Tummanharmaa kissa kiristi tahtiaan ja Tiirajuova jolkotteli tuon perään.

---------------------------------------------

Tiiraju ova lysähti leirin laidalle käpertyen heti tiukalle kerälle. Vaati vähän yrittämistä, mutta kolli onnistui asettamaan häntänsä kuononsa päälle. Rajapartio oli venynyt, kun he päättivät vielä varmistaa Ruostetähden ja Sudenmarjan päätelmät, - kyllä aiempi metsästyspartio oli myös haistanut ketun -, ketun kulkureitistä. Kaksikko oli ollut oikeassa, kettu oli poistunut heidän reviiriltään Myrskyklaanin puolelle.
>Voisi käskeä huomisia partioita varoittamaan myrskyklaanilaisia, jos heitä näkyy< kolli haukotteli. Hän oli käynyt vielä katsomassa Varissiipeä ja Yöpentua ja toivottanut näille hyvät yöt ja kysellyt aiemmin Liekkitassulta ja Kuohutassulta, miten heidän päivänsä oli mennyt. Hän oli väsynyt. Todella väsynyt. Oli Yöpilven vuoro olla yövartiossa, ja Tiirajuova erotti mustan naaraan istumassa vartiopaikallaan. Eli levollisia unia vain muille. Tiirajuova antoi silmiensä painua kiinni.


// Nappasin nyt pari vikaa kappaletta pois, koska en enää tykännyt niistä... Sormet ristissä et tää tulee läpi. Viides yritys.

Vastaus:

Hieno pitkä tarina Tiiralla! Ilo lukea Tiirajuovan tarinaa eteenpäin. Tosi hienon uskottavasti kuvailit Tiirajuovan ja Varissiiven suhdetta, ja rakastan paria nyt sitäkin enemmän ♡ Tiiran ja Suden sanailu on kanssa huvittavaa.
Ihastun aina, kun ropea herätellään enemmän henkiin kun yksittäisissä tarinoissa huomioidaan yleisiä tapahtumia <3
Ja aurinkohuipusta ja muista termeistä: en ole lukenut kirjoja suomeksi niin ainakaan minä en mistään sakota kunhan ymmärtää ;D

Saat 50kp.

-YP Phi

Nimi: Kuulastassu, Tuuliklaani

21.08.2017 19:39
”Kuulastassu, asetu tähän viereeni matalaksi”, Piikkihernehäntä sihahti hiljaisella äänellä ja viittoi hännällään oppilastaan asettumaan vierelleen tuulen tuivertamaan heinikkoon pienen rinteen huipulle. Harmaa kirjava kolli pidätteli murahdusta asettuessaan mestarinsa viereen. Ei hän mikään hiirenaivo ollut, pelkkä hännällä viittominen olisi riittänyt niin kuin Kuulastassu oli nähnyt oikeiden sotureiden viestivän.
”Laita takapäätäsi alemmas. Noin”, Piikkihernehäntä ohjeisti katsettaan kääntämättä ja laski häntänsä hetkeksi Kuulastassun selälle kuin tottumuksesta. Harmaa oppilas turhautui lisää. Kyllä hän oli jo oppinut taatusti olemaan tarpeeksi matalalla, vaikka omasikin pitkät koivet joista yhden oli mennyt vielä loukkaamaan muita kankeammaksi pentuna. Mutta ei, aina vain Piikkihernehäntä siitä muistutti. Ehkä soturi ei enää keksinyt oikeasti korjattavia virheitä vaan takertui tottumuksesta entisiin ja olemattomiin?
”Kyllä minä jo-”, Kuulastassu herkesi puolustamaan itseään, mutta yskäisi kesken sanojen, kun Piikkihernehäntä iski häntänsä keskenkasvuisen kollin suun eteen.
”Ole jo Tähtiklaanin tähden aloillasi ja hiljaa tai muuten tuo jänis pinkoo karkuun vaikka olisi kuinka kuuro ja tyhmä yksilö”, kellertävä kolli ärähti ja väräytti korviaan jäniksen suuntaan. Kuulastassu kiivastui saamastaan alentavasta kohtelusta niin että ei kyennyt kuin tärisemään vihoissaan hiljaa aloillaan.
”… saaliista pitää muuten todellisuudessa puhua kunnioittavasti”, Piikkihernehäntä korjasi omia sanojaan matalalla äänellä mutisten. Sitten soturi lähti hiipimään matalana lähemmäs kohti onnellisen tietämättömänä heinän seassa tonkivaa ja ruokaansa mutustelevaa jänistä. Sen pörröisten korvien karvaa värisyttävä viherlehden lämmin tuuli toi mukanaan veden kielelle nostavan mehukkaan muhevan tuoksun. Piikkihernehäntä oli valinnut vaanimissuunnan täsmälleen alatuulesta jänikseen nähden, mutta ei laskenut liikaa sen varaan, vaan viittoi enää vain hännällään Kuulastassua seuraamaan. Sentään. Oppilas pyöräytti silmiään ja seurasi mestariaan. Sentään tämä ei enää myöskään jättäytynyt oppilaansa taakse vahtimaan ja arvostelemaan tämän etenemistä, niin kuin vielä viime kerralla. Vaaniminen. Niin perusasioita, jonka pentukin saattoi oppia. Ja samaan aikaan Kuulastassun sisarukset kuuluivat intoilevan pian lähestyvästä soturiksi nimittämisestään. Kuulastassun täytyi purra hampaansa yhteen, jotta kykeni raivostaan huolimatta etenemään äänettömästi petollisen kahisevassa heinikossa.
Piikkihernehäntä oli lupaillut Kuulastassun vihdoin päästyä oppilaaksi, että tämä kyllä saisi sisaruksensa kiinni hänen opastuksessaan. Ja Kuulastassu oli kaikesta jo tapahtuneesta huolimatta tehnyt vanhan virheen – mennyt luottamaan. Mutta samaan aikaan kun Heinätassu ja Ruusutassu harjoittelivat iskuja ja hyökkäyksiä, Kuulastassu väistämistä, sisarukset jäniksen perässä juoksemista, Kuulastassu saaliin jälkien tunnistamista, sisarukset kulkivat kaikissa mahdollisissa partioissa, Kuulastassu vaihtoi klaaninvanhimpien haisevia makuualustoja ja pääsi vaivaisiin keskipäivän saalistuspartioihin kun saalista ei ollut nimeksikään liikkeellä. Aivan kuin Piikkihernehäntä olisi mennyt sopimaan jonkun kanssa, että kouluttaa Kuulastassusta mahdollisimman hitaasti ja mahdollisimman surkean soturin.
Kuulastassu pysähtyi kiivaista ajatuksistaan huolimatta heti, kun Piikkihernehäntä nosti häntänsä jäykkänä suoraksi refleksin omaisesti. Mestari kääntyi katsomaan taakseen ja näytti hätkähtävän aavistuksen, kun Kuulastassu ei ollutkaan hänen vieressään vaan vähän taemmas pysähtyneenä täsmälleen annetusta merkistä. Piikkihernehäntä näytti tokenevan pian ja nyökkäsi paikkaa vieressään kutsuna. Kuulastassu eteni omahyväisen rauhallisesti mestarinsa viereen. Oppilas oli ottanut asioikseen tuppautua silloin tällöin keskenään jutustelevien sotureiden lähettyville, esittää viattoman oloisia tyhmän nuoren oppilaan kysymyksiä sopivan huomaamattomiin väleihin, johdatella sotureiden vastauksia haluamiinsa suuntiin ja saada siten tietoonsa vaikkapa kaikki sotureiden käyttämät häntäsignaalit. Kun kerran niihinkin Piikkihernehäntä oli vastannut, että ei oppilaan vielä tarvitse tietää siinä vaiheessa koulutusta.
Kun mestari ja oppilas olivat päässeet niin lähelle toisiaan, että kissojen hengityksen kevyet puuskaukset värisyttivät samaa heinää, Piikkihernehäntä alkoi ohjeistaa kevyellä äänellä: ”Sinä saat jahdata jäniksen kiinni aivan itseksesi tänään. Parina metsästäminen sujuu jo hyvin, ja siten tuuliklaanilaisilla on aina tavoitteena metsästää jänistä kun se on tehokkaampaa ja varmempaa, mutta aina olosuhteet eivät ole ihanteelliset.” Kuulastassu innostui mestarinsa lupauksesta niin, että päätyi vain nyökkäämään kuuliaisesti muuten itsestään selvälle selitykselle. Oppilas siirteli jalkojaan paikoillaan levottomana ja kuopi tassuilleen pienet kuopat samalla kun Piikkihernehäntä jatkoi itsestäänselvyyksiä siitä, miten jänistä kuului lähestyä. Mutta muuten Kuulastassu päätti samalla harjoitella kärsivällisyyttä – oli parempi olla antamatta Piikkihernehännälle aihetta toruihin ja pitkittää odottelua vaikka kuinka turhautti.
”No niin, hyvä, käynpä sitten hakemassa jäniksen”, Kuulastassu näpäytti itsevarmana kunhan Piikkihernehäntä asettui paremmin aloilleen voidakseen seurata oppilaansa suoriutumista. Oppilaan päässä tokaisu jatkui: ”Tuon kuuron ja tyhmän yksilön joka ei sinun loputonta supinaasikaan säikähtänyt.” Mutta vastalause jäi vain tärkeämpään tehtävään keskittyvän oppilaan omaksi tiedoksi, kehittyvän kärsivällisyyden ansiosta nieltynä.
Huolimatta siitä, että Kuulastassu tunsi itsensä valmiimmaksi soturiksi kuin Piikkihernehäntä paapomisensa puolesta, oppilas ei ajatellut, että olisi täydellinen eikä mitään opittavaa olisi. Se nyt ainakin olisi hiirenaivoista eikä auttaisi kaikkein parhaaksi soturiksi kehittymisessä. Kuulastassu pääsi tiheän heinikon reunalle ja asettui matalaksi. Keräsi takajalkansa alleen ja painoi kynsiä maahan, jotta saisi mahdollisimman hyvän lähdön. Heti, kunhan jänis kääntyisi selin. Kynsien painamisenkin Kuulastassu oli oppinut muualta kuin Piikkihrenehännän jaarittelevista puheista. Toistaiseksi kaikki tarpeelliset opittavat asiat, kuten kärsivällisyys, tuntuivat olevan vain oppilaan omissa tassuissa. Jotain tietoa sai sieltä ja toista täältä. Yksittäin Piikkihernehäntä ainakin oli kelvoton mestari, eivätkä klaanin muutkaan soturit olleet kummoisia. Tuuliklaanilaiset osasivat lähinnä paeta nopeasti. Ja jahdata jäniksiä sillä samalla taidolla.
Hetken ympärilleen nenä väristen katseltuaan jänis kumartui nyhtämään kuivaa ruohoa suuhunsa. Silloin Kuulastassu ponnisti. Heinät kahahtivat, kuiva hiekka ropisi, ja jänis ponkaisi mutkittelevaan pakomatkaan. ”Hyvä minä, huono nöyhtäaivoinen jänis”, Kuulastassu ajatteli muistaessaan jonkun soturin neuvon siitä, että mahdollisimman äänetön jahtiin lähtö maksaisi jäniksen pakomatkasta aikaa, kun tämä ei tietäisi kunnolla, mistä suunnasta uhka tuli ja mihin suuntaan paeta. Nyt jo Kuulastassun ensimmäinen loikka kantoi hänet vain ketunmitan päähän pakenevasta saaliista. Kasvavan kollin vahvistuneet jalat ponnistivat maasta lisää vauhtia. Harmaaturkkinen oppilas kiisi jäniksen perässä, katse tiiviisti valkoisessa heinikossa poukkoilevassa pörröhännässä, joka lähestyi. Koko jahti oli ohi muutamassa kunnon loikassa, kun Kuulastassu sai huitaistua jänikseltä takajalat alta. Hetken Kuulastassu ihasteli omien ennen niin kömpelöiden koipiensa nyt tarjoamaa voimaa ja ulottuvuutta.
Kuulastassu loikkasi heinikossa räpistelevän jäniksen päälle koko painollaan, ettei pörröturkki vahingossakaan lipeäisi vielä keskenkasvuisen oppilaan otteesta. Kuulastassu painoi tassunsa jäniksen kaulalle terävästi. Otus vinkaisi ja tuijotti saalistajaansa pelon synkentämillä ja suurina pullottavilla silmillä. Kuulastassu liu’utti kyntensä ulos, ja sai jäniksen vikisemään vielä lisää kun viiltävänterävät kynnet painautuivat tämän nahkaan ja nostivat ruskealle jahdin hiestä kiiltävälle turkille punaisia veripisaroita. Kuulastassu nuolaisi huuliaan tyytyväisenä ja vastasi ylimielisenä aivan itse ja yksin nappaamansa saaliin vauhkoontuneeseen hädän tuijotukseen.
”Voitin. Sinä hävisit etkä ansaitse enää mitään”, Kuulastassu lausui vallantunteesta huumaantuneena.
Sitten heinikon kahinan piti mennä osoittamaan, että Piikkihernehäntä lähestyi. Kuulastassu ärähti turhautuneena ja kumartui puraisemaan jäniksen hengiltä niskasta kynsiensä painaumien kohdalta ettei Piikkihernehäntä pääsisi valittamaan saaliin turhasta kärsimyksestä niin kuin harmaan oppilaan ensimmäisten saalistuskertojen jälkeen. Lisäsilauksena Kuulastassu kurotti pyyhkäisemään tassullaan jäniksen silmät kiinni, etteivät viimeiset kauhun hetket näkyisi niistäkään. Mitään armoa tai ajattelevaisuutta häviävä osapuoli ei Kuulastassun puolesta tässä maailmassa ansainnut, ja vahvemmat taas kaiken minkä pystyivät ottamaan, mutta vielä ei ollut aika, että harmaa oppilas pääsisi sanelemaan omat sääntönsä miten haluaisi ilman seuraamuksia ja tavoitteidensa saavuttamisen hankaloitumista.
”Sepäs oli ihailtavan sujuvaa toimintaa! Olet todella tainnut kasvaa raajoihisi, niin kuin sitä sanotaan”, Piikkihernehäntä myhäili tyytyväisenä ja vähän hengästyneenä saavutettuaan oppilaansa. Kuulastassu laski päänsä osoittaen kiitollisuutta huomiosta. Todellisuudessa nuori kolli kykeni siihen niin lauhkeasti vain muistellessaan samalla aiempaa mahtavaa vallantunnettaan, kun vahvempi voitti heikomman, niin kuin tämä maailma tarkoitti.
”Kunnioitettava saalis”, Piikkihernehäntä jatkoi nyökäten kohti jänistä. Vielä puoli kuuta aikaisemmin Kuulastassu ei olisi välttämättä jaksanut kantaa sitä itsekseen leiriin. Mutta nyt ei olisi sitä ongelmaa.
”Kiitos”, Kuulastassu vastasi kumartuessaan poimimaan saaliinsa niskasta hampaisiinsa kannettavaksi.
”Voimme haudata sen ja jatkaa vielä saalistusta niin voisimme melkein keskenämme täyttää saalispinon”, Piikkihernehäntä ehdotti, mutta Kuulastassu ei ollut kuulevinaan, vaan kääntyi melkein maassa raahaavan saaliinsa kanssa kohti Tuuliklaanin leiriä. Hänkö sotkisi hiekkaan hautaamalla upean saaliinsa? Ei, hän toisi sen leiriin tällaisena niin että kaikki ihailisivat, ja vain hän, Piikkihernehäntä leuat tyhjänä, jotta vain Kuulastassu huomattaisiin. Kellertävä kolli harppoi nopeaa tahtia askeltavan oppilaansa rinnalle puuskahtaen ja laski hetkeksi häntänsä tämän olalle. Kuulastassu ei osoittanut mitenkään huomioivansa mestariaan senkään jälkeen.
”Kuulastassu, en tiedä miksi haluat olla taas uppiniskainen. Ehkä loppupäivä klaaninvanhinten punkkien metsästämistä opettaa sinua paremmin kuin jänisten jahtaaminen”, Piikkihernehäntä hymähti tyytymättömänä kaikki kehu ja tyytyväisyys poissa äänestään. Kuulastassu murahti, mutta saaliin kantaminen tukahdutti äänen niin, ettei siitä pystynyt tulkitsemaan tunnetta. Oppilaan silmissä kuitenkin säkenöi sellainen kiukku, että Piikkihernehäntä olisi sävähtänyt jos olisi sattunut katsomaan.
Tuuliklaanin tuleva paras soturi ja saalistajako passitettaisiin suuren saavutuksensa esittelyn jälkeen punkkeja nyppimään? Noh, toistaiseksi Kuulastassu ei voinut muuta kuin totella mestariaan. Lopulta. Kuulastassulla olisi aikaa leiriin paluun matkan ajan suunnitella, miten siirtyisi juhlitusta taitavasti oppilaasta huomaamattomasti alentavampiin hommiin. Sitten kun olisi jotenkuten sutinut vähän sitä haisevaa hiirensappea sinne tänne, ehtisi vielä käydä Piikkihernehännän kanssa ulkona harjoittelemassa. Päivä oli vielä liian nuori, ja Kuulastassulla oli paljon opittavaa ja kirittävää, jos aikoi saada soturinimensä samaan aikaan sisarustensa kanssa.
”Sinulla ei punkeissa varmaan koko päivää mene, mutta en aio viedä sinua enää ulos leiristä tänään senkään jälkeen”, Piikkihernehäntä maukaisi jatkon kuin lukien Kuulastassun ajatukset. Oppilaan täytyi vastustaa kiusausta heilauttaa päätään ja läimäistä mestariaan jäniksenruholla, mihinkään muuhun vastaukseen hän ei pystynyt suu täynnä saalista. Kuulastassu pakottautui kuitenkin rauhoittumaan, kun Piikkihernehäntä kääntyi katsomaan oppilastaan.
”Ehtisit ehkä jakamaan kieliä muiden oppilaiden kanssa ennen auringonlaskua. Apilahäntä kävi moittimassa minua yksi päivä, että minun täytyy harjoittaa sinua liikaa, kun sinulla ei ole ollut kerran aikaa tehdä ystäviä sisarustesi lisäksi”, Piikkihernehäntä ehdotti. Kuulastassu mumisi etäisesti myöntymiseksi tulkittavan ynähdyksen. Mestari kuitenkin tiesi yhtä hyvin kuin Kuulastassukin, että kyse ei ollut ajan puutteesta.
Kuulastassu ei vain tuntenut aikansa tuhlaamisen arvoiseksi ystävystyä kenenkään oppilaan kanssa, vaan vietti aikaa itsekseen tai sotureiden lähellä silloin kun nämä eivät häätäneet häntä muka omiensa pariin. Kyllä Kuulastassu ansaitsisi vielä sotureiden arvostuksen ja saisi arvoisiaan ystäviä… liittolaisia. Eikä edes hänen oma isänsä ilmeisesti sen vertaa ymmärtänyt, kun meni moittimaan Piikkihernehäntää ja luuli vieläpä Kuulastassun olevan ystäviä sisarustensa kanssa. Kunhan muodollisesti ja viileästi roikkui näiden kanssa kun joku patisti. Kukaan ei ymmärtänyt tai arvannut Kuulastassun ajatuksia täysin ja oikeastaan hyvä niin.


//Pahiskissa tekeytymässä >:D pisteytys avattu blogiin

Vastaus:

Ropettajien arvostelujen keskiarvo:

42kp

- YP Phi

Nimi: Heinätassu, Tuuliklaani

23.07.2017 10:18
Heinätassu kyyristyi matalaksi ja kurkisti varovasti leiriin pidätellen itseään paikoillaan, jottei olisi juossut leiriin kuin päätön lintu. Kastesiiven tapaaminen oli saanut adrenaliinin ja innostuksen sykkimään suonissa. Aukealla oli kissoja syömässä ja vaihtamassa kieliä, mutta kukaan ei katsellut sisäänkäynnin suuntaan. Siispä kolli kipitti hiljaa ja huomaamatta aukealle sulautuen heti muiden joukkoon. Oppilas tiiraili ympärilleen eikä onnekseen nähnyt huolestuneita naamoja. Se sai Heinätassun sisuksissa solmun löystymään - hänen karkumatkaansa Kastesiiven luo ei oltu huomattu. Heinätassu ravisteli hieman turkkiaan ja äkkäsi sitten Ruusutassun, joka puhui kiivaasti Nokkostassun kanssa. Kellertäväturkkinen oppilas hiipi lähemmäs ja höristi korviaan, vaikka omatunto kolkutti salakuuntelusta.
"En hän minun takiani lähtenyt!" Ruusutassu ärähti ja tuijotti Nokkostassua syvälle silmiin. "Hän on minun veljeni." Heinätassu tunsi sydämensä jättävän lyönnin väliin - eiväthän naaraat puhuneet hänestä?
"Mutta sinä olit ainoa kenen kanssa Heinätassu puhui ennen kuin hän katosi. Ei hän mestarilleen suuttuisi niin pahasti!" Nokkostassu sihahti selvästi tuohtuneena. Ruusutassun ylähuuli nousi niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät. Naaraan niskavillat nousivat pystyyn. Nokkostassun silmissä välkähti ja hän tiuskaisi:
"Sinä et edes koskaan ajattele Heinätassua, mietit vain itseäsi!"
"Ja sinäkö sitten ajattelet?" Ruusutassu naukaisi ivan peittämällä äänellä. Nokkostassu avasi suunsa vastatakseen, mutta ei sanonutkaan mitään, sillä hänen korvansa painuivat häpeästä luimuun.
"En minä häntä ajattele. Sinun kuuluisi kuitenkin välittää perheestäsi", Nokkostassu sihahti ja kyyristyi häpeän punan noustessa poskille. Ruusutassu näytti hetken aikaa siltä kuin olisi laukaissut vielä jotain pisteliästä, mutta sitten hän puraisi huultaan ja pudisti hieman päätään.
"En halua riidellä", naaras tokaisi lyhyesti. Nokkostassu kohotti yllättyneenä kulmiaan.
"En minäkään. Kyllä Heinätassu tulee takaisin." Heinätassun silmät pälyilivät ympärille hurjana, oliko joku kuullut kahden naaraan keskustelua. Kukaan ei kuitenkaan ollut näyttänyt huomaavan kaksikon kiivasta sananvaihtoa. Helpotuksen huokaus purkautui Heinätassun suusta ulos, sillä kukaan ei saisi saada tietää missä hän oli ollut. Kolli katseli vielä hetken Nokkostassua ja Ruusutassua joiden keskustelu oli vaimennut. Sitten hän loikki oppilaiden pesään. Naaraat saisivat löytää hänet sieltä.

Hetkeksi vaimennut omatunto alkoi taas möyriä Heinätassun vatsassa, kun kolli käpertyi omalle pedilleen kippuralle. Hän ei voisi kuitenkaan tehdä omantunnontuskille mitään. Kollin oli ollut pakko nähdä Kastesiipi. Ajatus naaraasta sai kylmät väreet juoksemaan selässä ja pienen hymyn nousemaan huulille. Samaan aikaan aivan toisenlaiset ajatukset repivät häntä sisältä. Kastesiiven ajatteleminen nosti ristiriitaiset tunteet esiin, sillä Heinätassu tiesi että heidän tapaamisensa olivat soturilaissa väärin. Mutta ne olivat oikein hänelle. Ne tuntuivat oikealta.
Ja ehkä Kastesiivestäkin tuntui samalta?
Hän olisi halunnut että soturilakia ei olisi, sillä tunteet Kastesiipeä kohtaan olivat niin vahvat eikä hän olisi halunnut piilotella niitä. Mutta ajatus klaanitovereiden vihaisista katseista ja arvostuksen häviämisestä sattui, eikä Heinätassu tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.

Kollin hännänpää värähti, kun hän kuuli suljettujen silmäluomien takaa miten neljä käpälää tassutti pesään. Tuttu tuoksu levisi kollin sieraimiin, mutta hän ei avannut silmiään. Heinätassu ei halunnut puhua sisarensa kanssa.
"Heinätassu", Ruusutassun heikko ääni lävisti oppilaan. Kolli ei kuitenkaan noussut, vaan pysyi tiukasti makuulla silmät suljettuina. Kului hetki jos toinenkin, Ruusutassu katseli veljeään. Sitten naaras peruutti ulos pesästä aukealle nähdessään, että hänen veljensä nukkui.
Mutta Heinätassu ei nukkunut, hän avasi silmänsä heti Ruusutassun tuoksun laimenettua. Pesään laskeutui taas hiljaisuus. Oppilas katseli vihreillä silmillään hämärää pesää ja yritti miettiä mitä hän tekisi seuraavaksi. Lopulta kolli kuitenkin sulki silmänsä väsymyksen vallatessa hänet. Niin kävi jokainen ilta. Jokainen ilta ennen nukahtamistaan Heinätassu mietti mikä oli oikein hänelle, mikä oli oikein muille ja missä kaikessa kulki raja. Jokaisena iltana hänen päässään risteilivät samat kysymykset, mutta hän ei saanut niihin vastauksia. Jokaisena iltana Heinätassu oli kuitenkin täysin varma, että hän tulisi vielä tapaamaan Kastesiiven.
Ja jok'ikinen ilta kolli oli varmempi siitä, että tuo myrksyklaanilaisnaaras alkoi olla hänelle tärkeämpi kuin kukaan muu. Tärkeämpi kuin perhe. Tärkeämpi kuin Tuuliklaani.

Tuuli repi Heinätassun turkkia, kun kolli tassutti nummilla. Hänen askeleensa olivat raskaat, sillä edellisen päivän juoksu Myrskyklaanin reviirin reunalle ja takaisin oli saanut hänen lihaksensa kireiksi. Lihakset kuitenkin vertyivät kävellessä, mutta Synkkämyrskyn reippaassa vauhdissa pysyminen tuotti ensialkuun hieman vaikeuksia. He olivat menossa taisteluharjoituksiin.
Sää oli harmaa ja pivinen, mutta vielä ei satanut. Ilma oli kuitenkin niin painostava, että Heinätassu oli varma sateen alkavan aivan pian. Synkkämyrsky oli kuitenkin välttämättä tahtonut viedä oppilaansa harjoituksiin. Hän oli sanonut että he eivät menisi kauas leiristä ja palaisivat takaisin jos alkaisi ukkostaa tai sataa rankasti. Mestari ja oppilas tassuttivat tuulessa heiluvien heinien halki kunnes saapuivat sopivannököiselle harjoitusaukealle. Ruoho oli lyhyttä ja joissain kohdissa oli jopa hiekkaa. Synkkämyrsky johdatti Heinätassun aukean keskelle.
"Tänään saat näyttää niitä liikkeitä joita olet oppinut. Ensin kuitenkin saat kokeilla minuun kierähdyspotkua", Synkkämyrsky naukaisi. Heinätassu nyökäytti päätään ja asettui Synkkämyrskyä vastapäätä. "Kierähdyspotku" oli uusin liike minkä kolli oli oppinut viime taisteluharjoitukssa. Se ei sujunut vielä kovinkaan kummoisesti, mutta Heinätassu uskoi nyt pystyvänsä siihen.
"Voit aloittaa", Synkkämyrsky naukaisi ja Heinätassu näki miten kolli jännitti lihaksensa turkin alla. Heinätassu kyyristyi aavistuksen ja tuijotti värähtämättä Synkkämyrskyn keltaisiin silmiin. Kollin mittaillessa matkaa heidän välillään, hänen mieleensä lipui Synkkämyrskyn opettama harhautusliike jota pystyi käyttämään ennen jokaista liikettä. Siinä tehtin ensin pieni ja nopea nytkäytys jommalle kummalle sivulle ja sitten vasta itse liike. Se sai vastustajan hämääntymään hetkeksi. Heinätassun huulille nousi hymynkare, kun hän valmistautui harhautukseen.
Kolli liikahti äkkiarvaamatta oikealle ja näki Synkkämyrskyn keskittyneisyyden herpaantuvan hetkeksi. Sitten Heinätassu ponnisti takajaloillaan itsensä ilmaan. Hän kierähti ilmassa ja juuri ennen laskeutumista maahan potkaisi takajaloillaan Synkkämyrskyn rintaa. Heinätassu laskeutui jaloillern mestarinsa ähkäisyn saattelemana muttei ollut valmistautunut pitämään itseään tasapainossa. Kolli horjahti ja meinasi kaatua, jolloin Synkkämyrsky taklasi hänet. Heinätassu jäi makaamaan maahan.
"Hienoa, Heinätassu!" Synkkämyrsky naukaisi yllättyneen kuuloisena, kun hänen oppilaansa kömpi maasta. Heinätassu hätkähti hieman kehuja, sillä hän ei ollut onnistunut liikkeen laskeutumisessa. Synkkämyrsky oli kuitenkin ilmeisesti vakuuttunut siitä, että hän osasi soveltaa liikkeitä eri tilanteissa.
"Olet kehittynyt paljon", Synkkämyrsky tokaisi kehräten. Heinätassu tunsi kuumotuksen korvissaan ja painoi päätään hieman alemmas.
"Se oli vain tuuria", hän mumisi. Synkkämyrsky tuhahti ja näpäytti Heinätassun lapaa hännällään.
"Älä höpötä. Sinä oikeasti olet kehittynyt paljon. Harhautusliike oli hyvä. Minun täytyy pian kysyä Ruostetähdeltä soturinimityksestäsi." Heinätassu nosti katseensa täysin pöllämystyneenä. Hän nieleskeli tyhjää ja yritti sanoa jotain. Synkkämyrsky naurahti ja vilkaisi sitten taivaalle.
"Ehdimme harjoitella vielä ennen kuin alkaa satamaan. Jatketaan siis", hän sanoi.
Heinätassu sai Synkkämyrskyn kehuista lisää intoa ja voimaa lihaksiinsa eikä kollin taiteluharjoitukset koskaan olleet menneet yhtä hyvin. Hän ei epäonnistunut voimankäytössä eikä horjunut laskeutumisissa.
Kun sade alkoi viimein rummuttaa maata, Heinätassun olo oli erinomainen mutta uupunut. Hän antoi viileän sateen huuhdella kehostaan pois sen kuumuuden jonka taisteluharjoitukset aiheuttivat. Synkkämyrskykin näytti nauttivat sateen viileästä tunteesta turkillaan.
"Voimme lopettaa tähän", kolli sanoi, kun sade yltyi yltymistään. Heinätassun suu kiristyi, sillä hän olisi halunnut vielä jatkaa. Synkkämyrsky ei kuitenkaan antanut vaihtoehtoja vaan lähti johdattamaan oppilaansa leiriin.

Kun leiri ilmaantui näkyviin ukkonen alkoi jyrähdellä jossain kaukana. Heinätassua alkoi palella, kun hän saapui sisäänkäynnin luo. Kolli ravisteli vedet turkistaan, mutta hän kastui hetk uudelleen. Kaikki kissat olivat pesissään tai pensaiden alla lämmittämässä toisiaan. Heinätassukin kiirehti omaan pesäänsä ja painautui lähelle muita oppilaita.
"Sinä olet ihan märkä!" Kuohutassu huudahti, kun Heinätassu asettui naaraan viereen.
"Olin harjoituksissa", kolli tokaisi lyhyesti. Kuohutassu loi hiukan äkäisen silmäyksen oppilastoveriinsa, muttei näyttänyt haluavan vihoitella. Naaras tiesi että hänkin olisi märkä jos olisi ollut taisteluharjoituksissa.
"Toivottavvasti ei sada koko päivää", Tähtitassu nurisi. Muut mumisivat jotain samankaltaista.
"Onko teille puhuttu vielä loppuarvioinneista?" Ruusutassu naukaisi. Ennen kuin kukaan ehti vastata hän jatkoi:
"Valkohäntä puhui jotain loppuarvioinneista Ruostetähden kanssa."
"Salakuuntelitko sinä heitä?" Se oli Niittytassu. Heinätassu tarkasteli vaivihkaa pitkäjalkaista naarasta. Hän muisti miten Kettuturkki oli kertonut, että Niittytassu oli juossut joidenkin muiden oppilaiden kanssa Varjoklaanin leiriin hakemaan apua. Pieni kunnioituksen pistos tuntui Heinätassun rinnassa kun hän muisti emonsa sanat:
"Ilman Varjoklaania apuun hakevia kissoja emme olisi selviytyneet." Heinätassun ajatukset katkaisi hänen siskonsa Ruusutassu.
"En tietenkään!" Ruusutassu naukaisi hieman närkästyneenä. "Satuin vain kuulemaan heidän keskustelunsa."
"Ai koko keskustelun, ihan noin vain?" Niittytassu naukaisi pisteliäästi. Ruusutassu rypisti kulmiaan ja tuhahti.
"En tietenkään, hiirenaivo. Minä kuulin vain sen verran, että tiesin heidän puhuvan loppuarvioinneista." Sitten Ruusutassu vilkaisi ympärilleen ja virnisti. "Minun loppuarvioinneistani." Niittytassu pyöritteli silmiään muttei enää sanonut mitään.
"Synkkämyrsky sanoi minulle jotain siitä, että aikoo kysyä pian Ruostetähdeltä soturinimityksestäni", Heinätassu rohkaistui sanomaan. Hänen huulensa nykivät ylöspäin, mutta kolli pakotti pitämään kasvonsa peruslukemilla - jotkut saattaisivat luulla, että hän on kovin itserakas tai haluaa ärsyttää muita.
"Epäreilua", Ruusutassu marisi, "sinun loppuarviointisihan on sitten ihan kohta. Valkohäntä ja Ruostetähti puhuivat arvioinneistani, mutta Valkohäntä sanoi lopuksi että minun arvioinnillani ei vielä ole kamalan kiire." Heinätassu pidätteli hymyä ja kosketti siskonsa lapaa hännänpällään.
"Kyllä sinusta vielä tulee soturi." Muut oppilaat katsoivat hieman kadehtien Heinätassua, mutta he eivät näyttäneet inhoavan oppilastoveriaan.
"Minä en ikinä opi sitä likua mahan ali", Tiikeritassu naukaisi vaihtaen näppärästi puheenaihetta.
"Sinun pitää muistaa vetää kynnet sisään kun liu'ut. Paitsi jos haluat iskeä vastustajaa vatsaan", Haukkatassu neuvoi. Muut alkoivat keskustella erilaisista taisteluliikkeistä, mutta Heinätassu ei enää osallistunut keskusteluun. Hän siirsi katseensa taivaalle ja yritti nähdä sateen ja pilviverhon läpi tähtiä. Nyt ei kuitenkaan ollut vielä ilta eikä paksun pilviverhon läpi nähnyt.

Aika mateli eteenpäin, sade ja ukkonen jatkui. Salamat halkoivat taivasta ja vettä tuli taivaalta kuin joku olisi kaatanut järven heidä niskaansa. Partioita järjestettiin sen päivän aikana vain kaksi ja niihin joutuivat oppilaiden pesästä Ruusutassu, Nokkostassu, Sysitassu ja Tulitassu. He palasivat pesään märkinä ja kylminä. Kukaan olisi halunnut päästää heitä lähelle, mutta märät oppilaat vain änkesivät muiden joukkoon.

Heinätassulta meni ajantaju. Kaikki kyhjöttivät pesässä yrittäen painautua tosiinsa kiinni jotta pysyisivät lämpimänä. Sade oli kastellut oppilaat ja muutama hytisi kylmissään. Kukaan ei tiennyt milloin oli ilta, mutta kaikki nukahtivat jossain vaiheessa.

Vastaus:

Hohoo, kohta tulee Tuuliklaaniin uusia sotureita :3 Kirjoitat kivan eläväisesti niin Heinätassun omista ajatuksista ja tekemisistä kuin muistakin hahmoista, mukava lukea.


Saat 39kp

- Yp Phi

Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani

14.07.2017 11:32
Joki kimmelsi auringossa ja tuuli havisutti puiden lehtiä, jotka aurinko sai hohtamaan kirkkaanvihreinä. Aurinko paistoi pilvien raosta ja lämmitti muuten viileää säätä. Kauempana kuitenkin näkyi lauma tummia pilviä, joita kaksi sinivihreää silmää tuijottivat.
Kastesiipi räpäytti silmiään. Toivottavasti hän ehtisi leiriin ennen sadetta. Matka ei onneksi ollut enää pitkä. Pian Kastesiipi olisi jo Myrskyklaanin luona, ja kaikki olisi hyvin -siis jos klaani suostuisi ottamaan hänet takaisin jäsenekseen.
Kastesiipi kuitenkin päätti olla murehtimatta asiaa. Naaras jatkoi matkaansa joenviertä pitkin. Hänen sisällään oleva into yhä vain kasvoi ja kavoi, kun tutut hajut hyökyivät hänen kitalakeensa -pian hän olisi kotona.
Kastesiipi pisti juoksuksi. Tassut maata rummutaen hän kiisi kohti Myrskyklaanin reviiriä. Tuuli humisi hopeanharmaan kissan korvissa. Erottaessaan tutun metsän edessään Kastesiipi kiihdytti vauhtiaan, kunnes juoksi niin lujaa kuin pääsi. Lavassaan olevaa haavaa naaras ei enää edes huomannut.
Kastesiipi liukui pysähdyksiin aivan Myrskyklaanin reviirin rajalle. Naaras tuijotti innoissaan rajan toiselle puolelle. Silmät säihkyen hän astui rajan yli ja vilkaisi ympärilleen. Kastesiivestä tuntui ihanalta olla takaisin Myrskyklaanin reviirillä. Naaras alkoi kävellä rauhallisesti kohti leiriä. Metsän äänet tuntuivat rauhoittavilta. Lintujen laulu, saaliseläinten rapistelu aluskasvillisuudessa, tuulen hiljainen havina… Vihdoinkin joen kohina oli poissa Kastesiiven viereltä. Nyt kaikki oli tuttua.
”Kastesiipi?”
Kastesiipi käännähti kannoillaan kuullessaan tutun äänen.
”Kirkassydän!” Kastesiipi maukaisi iloisena nähdessään Kirkassydämen edessään. Saniaisten seasta ilmestyi myös Leijonatassu, Lukkikoipi ja Leoparditassu. Kastesiipi tuijotti kaikkia neljää onnellisena.
”Missä sinä olet ollut?” Kirkassydän kysyi. ”Sinua ei ole näkynyt muutamaan auringonnousuun!”
”Olin etsimässä perhettäni”, Kastesiipi naukaisi. ”Voin kertoa joskus myöhemmin lisää. Nyt minulla on asiaa Tulitähdelle.” Kastesiipi heilautti häntäänsä hyvästiksi ja kääntyi jatkamaan matkaa. Pian Lukkikoipi kuitenkin ilmestyi hänen vierellensä.
”Lähditkä sinä klaanista vapaaehtoisesti?” kolli kysyi yllättyneenä. Kastesiipi nyökkäsi.
”Niin, mutta palasin myös vapaaehtoisesti.”
”Me saatamme sinut leiriin”, Lukkikoipi naukaisi. Kastesiipi katsahti soturiin yllättyneenä.
”Ei tarvitse. Kyllä minä osaan sinne itsekin”, naaras maukui. Partio ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään.
Kastesiiven mieleen juolahti epämiellyttävä ajatus, ja hän pysähtyi äkisti.
”Ettekö te enää luota minuun?” hän kysyi hämmentyneenä. Kirkassydän pysähtyi katsomaan häntä suoraan silmiin. Kastesiipi tuijotti epäluuloisena takaisin.
”Me olemme jo kiertäneet rajat”, Kirkassydän naukui. ”Olemme muutenkin palaamassa leiriin.”
Kirkassydän antoi toisille merkin ja he lähtivät jatkamaan matkaa, mutta Kastesiipi jäi vielä hetkeksi paikoilleen. Ehkä oli ihan ymmärrettävää, ettei klaani luottanut häneen. Voisivatko he luottaa kissaan, joka minä hetkenä hyvänsä voisi lähteä etsimään perhettään? Vaikka Kastesiipi tiesi, ettei hän lähtisi enää etsimään perhettään, Myrskyklaanin kissat eivät voineet olla siitä niin varmoja. Hänen pitäisi vakuutta toisille, että oli uskollinen Myrskyklaanille.
”Helpommin sanottu kuin tehty”, Kastesiipi mutisi ja otti toiset kiinni.
Partio kulki metsän halki Kastesiipi mukanaan. Kirkassydän ja Lukkikoipi puhuivat jotain partion etupäässä, mutta Kastesiipi ei saanut sanoista selvää, vaikka kuinka höristi korviaan.
Taivaalle ilmestyi tummia pilviä, mutta silti aurinko jaksoi paistaa niiden raoista ja lämmittää allaan kulkevia kissoja.
Pian kissat saapuivat hiljaisina leiriin. Kastesiipi tarkkaili leiriä katseellaan. Pian hän huomasi Leppälehvän hämmentyneen katseen. Kilpikonnakuvioinen naaras istui soturienpesän edustalla. Kastesiipi yritti viittoa tälle hännällään selittävänsä myöhemmin, mitä oli tekeillä. Tuttu ääni sai Kastesiiven kuitenkin säpsähtämään: ”Kastesiipi? Mitä sinä täällä teet?”
Kastesiipi nosti katseensa Ratamohäntään ja kumarsi hiukan.
”Ja missä sinä olet ollut?” Ratamohäntä jatkoi.
”Olen etsinyt perhettäni”, Kastesiipi maukui. ”Haluaisin puhua Tulitähden kanssa.”
Ratamohäntä nyökkäsi hitaasti ja heilautti sitten häntäänsä Kastesiivelle merkiksi seurata.
Ratamohäntä johdatti Kastesiiven leirin halki. He kiipesivät seinämää, kunnes saapuivat suurtasanteelle. Sen kohdalla Ratamohäntä pysähtyi.
”Tulitähti? Kastesiipi on palannut ja hän tahtoisi puhua kanssasi.”
”Tuo hänet sisään”, Tulitähti naukaisi pesästään. Ratamohäntä antoi Kastesiiven mennä edeltä ja tuli sitten perässä.
Kastesiipi katseli ympärilleen hämärässä pesässä. Pesän perällä kiiluivat Myrskyklaanin päällikön vihreät silmät, jotka katsoivat Kastesiipeä ystävällisesti, mutta herkeämättä.
”Päivää Kastesiipi”, Tulitähti tervehti. Kastesiipi kumarsi.
”Päivää Tulitähti.”
”Istukaa vain”, Tulitähti naukui katsoen yhä Kastesiipeä. ”Sinulla taitaa olla paljon kerrottavaa.”
Kastesiipi nyökkäsi ja istuutui. Naaras tunsi olonsa oudon epämukavaksi. Kastesiipi tunsi huolta, ettei hän saisikaan enää palata klaaniin. Jos niin kävisi, mitä hänen pitäisi tehdä? Se oli kysymys, johon Kastesiipi ei ollut valmistautunut vastaamaan.
Kastesiipi ei kuitenkaan epäröinyt. Hänen oli kerrottava Tulitähdelle koko juttu -tapahtuipa tulevaisuudessa mitä hyvänsä.
Kastesiipi katsahti kysyvästi Tulitähteen, joka nyökkäsi antaen luvan aloittaa.
”Silloin, kun karkasimme Hämytassun kanssa kokoontumisesta, putosin järveen. Kun olin veden alla, minusta alkoi tuntua, että olin kokenut sen joskus aiemminkin. Yritin muistaa milloin ja silloin muistin pudonneeni joskus pentuna jokeen. Valkoinen kolli oli yrittänyt pelastaa minut ja emo kahden pentunsa kanssa oli katsellut kauhuissaan kauempana.
Samalla retkellä tapasin Hämytassun kanssa Sumu-nimisen erakon, jota olen käynyt katsomassa toisenkin kerran. Uskon nimittäin, että hän on minun veljeni.
Sumu kertoi minulle parheestään, ja hänen kuvaamansa kissat muistuttavat minun muistamiani kissoja. Hän myös kertoi, että hänellä on ollut sisko, joka hukkui”, Kastesiipi maukui ja katsoi tiukasti Tulitähteä. ”Ja eikö se ollut niin, että minut löydettiin järvenrannalta?”
Tulitähti nyökkäsi rauhallisesti.
Kastesiipi veti syvään henkeä ja jatkoi: ”Mietin pitkään, lähdenkö klaanista vai en, mutta sitten päätin lähteä. Seurasin jokea muutaman päivän. Aloin epäillä, että olin tehnyt väärän valinnan, ja toisena yönä, jonka vietin klaanien reviirien ulkopuolella, näin Aaltokukan…”
Kastesiipi kertoi yksityiskohtaisesti siitä kaikesta, mitä oli sinä yönä kokenut. Hän kertoi kaiken muistoista, jotka olivat heränneet hänen sisällään, siitä kuinka hän oli tehnyt päätöksen palata klaaniin ja vielä paluumatkastakin. Kastesiipi kertoi Myrskyklaanin päällikölle ja varapäällikölle kaiken. Aivan kaiken, mutta ei maininnut sanallakaan Heinätassua omatunnon kehoituksista huolimatta. Kastesiipi ei tiennyt, miten Tulitähti reagoisi hänen suhteeseensa tuuliklaanilaiseen eikä Kastesiipi halunnut ottaa riskiä.
”...Sitten törmäsin Myrskyklaanin partioon, joka toi minut tänne.” Kastesiipi lopetti pitkän kertomuksensa ja katsoi odottavasti Tulitähteen.
”Saanko siis jäädä klaaniin?”
Syntyi hiljaisuus. Kastesiipi liikutteli tassujaan kärsimättömänä. Hän paineli tassuillaan maata ja odotti, että Tulitähti tekisi päätöksensä, joka määrittäisi hänen koko tulevaisuutensa.
*Jos hän ei anna minun jäädä klaaniin, Aaltokukan ilmestymisellä ei ollut mitään merkitystä!* Kastesiipi ajatteli.
Ratamohäntä rikkoi hiljaisuuden: ”Minusta Kastesiiven pitäisi saada jäädä.”
Kastesiipi vilkaisi varapäällikköön kiitollisena ja siirsi sitten katseensa toiveikkaana takaisin Tulitähteen. Tulitähti ei kuitenkaan sanonut mitään, ja hänen ilmettään oli mahdoton tulkita.
Kun aikaa kului, Kastesiipi muuttui yhä kärsimättömämmäksi ja kärsimättömämmäksi. Voiko yhden päätöksen tekemisessä mennä noin kauan? Kastesiipi ei sanonut mitään, mutta hänen häntänsä löi kärsimättömänä maata.
Hetken päästä, joka Kastesiiven mielestä tuntui ikuisuudelta, Tulitähti vastasi: ”Saat jäädä Myrskyklaaniin, mutta sinun on osoitettava uskollisuutesi. Saatat joutua lähtemään klaanista, jos uskollisuutesi ei tunnu kuuluvan klaanille.”
Tulitähden sanat saivat innon hypähtämään Kastesiiven sisällä, mutta samalla huolen valtaamaan hänen sisimpänsä. Entä Heinätassu? Voisiko Kastesiipi pysyä uskollisena Myrskyklaanille, mutta silti tapailla Heinätassua? Kastesiipi oli ollut väärässä luullessaan, että kaikki olisi nyt selvempää -kaikki oli nyt monimutkaisempaa.
Kastesiipi kuitenkin siirsi huolen mielestään.
”Kiitos, Tulitähti”, Kastesiipi naukaisi päällikölleen.
”Tarkkailemme sinua Kastesiipi, mutta toivon, että uskollisuutesi pysyy klaanilla”, Tulitähti naukaisi ystävällisesti. ”Voit mennä.”
Kastesiipi kumarsi syvään ja kiiruhti pois pesästä. Kastesiipi loikki pois suurtasanteelta ja pysähtyi sitten.
Naaras yritti selvittää ajatuksiaan, mutta ne olivat liian sekaiset. Kastesiipi olisi halunnut lähteä leiristä ja juosta suoraan Tuuliklaanin reviirille Heinätassun luo, mutta tiesi sen olevan täysin hiirenaivoista. Ensin hänen oli pitänyt valita klaanin ja perheen välillä ja nytkö hänen pitäisi valita klaanin ja Heinätassun välillä?
Kastesiipi puristi silmänsä tiukasti kiinni ja ravisti lujasti päätään, jotta hänen ajatuksensa selkenisivät. Kun hän taas avasi silmänsä, Kastesiipi näki Leppälehvän norkoilemassa soturienpesän luona. Kun Leppälehvä huomasi Kastesiiven huomanneen hänet, tämä tassutti hopeanharmaan kissan luokse.
”No”, Leppälehvä aloitti. ”Mitä sinä täällä teet?”
Leppälehvä ei kuullostanut töykeältä -lähinnä uteliaalta.
”Tule!” Kastesiipi naukaisi häntäänsä heilauttaen. ”Mennään metsään. Kerron koko jutun siellä niin toiset eivät kuule.”
Kaksikko lähti ulos leiristä. Kastesiipi oli iloinen päästessään leirin ulkopuolelle. Metsä tuntui rauhoittavalta, ja Kastesiiven ajatukset selkenivät.
Leppälehvä ja Kastesiipi kuljeskelivat metsässä vailla tiettyä päämäärää, ja Kastesiipi kertoi Leppälehvälle saman tarinan mitä Tulitähdelle lisäten siihen keskustelunsa Tulitähden kanssa. Myöskään Leppälehvälle Kastesiipi ei maininnut sanallakaan Heinätassua.
Leppälehvä kuunteli hiljaa Kastesiiven kertomusta, johon hopeanharmaa naaras täysillä eläytyi, ja keskeytti tämän tarinan vain muutaman kerran.
Tummien pilvien muodostama verho paksuuntui vähitellen, ja lopulta taivaalle noussut kuu peittyi sen taakse kokonaan. Taivaalta alkoi tippua pieniä vesipisaroita, mutta pian satoikin jo kaatamalla.
”Juostaan takaisin leiriin!” Leppälehvä huusi sateen kohinan yli.
”Käy minulle!” Kastesiipi huudahti takaisin. Leppälehvä ryntäsi juoksuun ja Kastesiipi kiiruhti hänen peräänsä. Kaksikko kiisi metsän halki suoraan kohti leiriä. Heidän tassunsa lipsuivat liukkaalla metsämaalla, mutta molempien onnistui säilyttää tasapainonsa. Kastesiipi juoksi Leppälehvän vierellä iloisena siitä, että sai olla jälleen vanhan ystävänsä kanssa ilman, että he riitelivät. Kastesiipi nautti viileistä vesipisaroista jotka paiskautuivat päin hänen naamaansa eikä kaatosateen kastelema litimärkä turkkikaan tuntunut niin hirveältä. Tärkeintä oli, että Kastesiipi sai taas olla klaanissa. Sai olla kaikkien niiden kissojan lähellä, jotka hänelle olivat tärkeitä.
Kastesiipi ja Leppälehvä juoksivat peräkanaa leirin sisäänkäyntitunneliin. He pysähtyivät sen suojiin katselemaan vetistä leiriä. Molemmat olivat hiljaa, ennen kuin Kastesiipi katkaisi hiljaisuuden: ”Leppälehvä? Saanko minä anteeksi? Olemmeko me taas ystäviä?”
Leppälehvä ei vastannut hetkeen. Kilpikonnakuvioinen naaras tuijotti leiriä hiljaisena, ja Kastesiipi ehti jo luulla, että tämä ei ollut kuullut hänen kysymystään. Mutta juuri, kun Kastesiipi oli toistamassa kysymyksensä, Leppälehvä vastasi: ”Saat anteeksi. Ja kyllä, me olemme taas ystäviä.”
Leppälehvä hymyili Kastesiivelle ja Kastesiipi hymyili helpottuneena takaisin.
”Viimeinen soturienpesässä on vanha mäyrä!” Leppälehvä ulvahti ja ryntäsi juoksuun. Kastesiipi naurahti ja loikki ystävänsä perään. He juoksivat hetken rintarinnan, mutta sitten Kastesiipi laukkasi ystävänsä ohi ja liukui pysähdyksiin soturienpesän suulle.
”Minä voi-!” Kastesiiven voitonriemuinen huudahdus jäi kesken, kun Leppälehvä ryntäsi hänen ohitseen. Kastesiipi räpäytti yllättyneenä silmiään pari kertaa ja livahti sitten itsekin sisään pesään. Naaras pujotteli nukkuvien kissojen ohi Leppälehvän luo, joka seisoi makuualusensa vieressä.
”Minä voitin!”Leppälehvä huudahti hiljaa. ”Sinä olet vanha mäyrä!”
”Epäreilua!” Kastesiipi naukaisi häntäänsä heilauttaen. ”Minä olin ensin soturienpesällä!”
”Mutta minä olin ensin sen sisällä”, Leppälehvä huomautti ja puski Kastesiipeä leikkisästi.
Heidän lähellään nukkuva Koivuruska nosti päätään.
”Olkaa hiljempaa. Täällä yritetään nukkua”, kolli tuhahtui unisena ja laski päänsä takaisin tassujensa päälle.
Kastesiipi ja Leppälehvä vaihtoivat kehräten katseita. Leppälehvä veti sammalalusensa takaisin Kastesiiven oman viereen, ja molemmat asettuivat kerälle sammalalusilleen.
”Öitä”, Kastesiipi kuiskasi.
”Hyvää yötä, mäyrä”, Leppälehvä kuiskasi takaisin ja kietaisi häntänsä kuonolleen. Kaastesiiven huulille kohosi hymy.
Ulkoa kuului sateen kohinaa, ja ympäriltä nukkuvien kissojen tuhinaa. Kastesiipi nautti siitä, että sai olla siinä. Hän oli iloinen, että sai olla klaanitovereidensa vierellä leirissä. Hän oli kotona.
Kastesiipi kierähti selälleen ja katsoi soturienpesän katto-oksiston oksien välistä taivaalle. Naaraan kuonolle tipahti vesipisara. Taivas oli harmaa, ja ilmassa leijui sateen tuoksu. Kuitenkin Kastesiipi oli erottavinaan oksien välistä tutun tähden.
”Hyvää yötä Aaltokukka”, Kastesiipi kuiskasi hiljaa. ”Hyvää yötä Heinätassu.”

//Pahoittelut, jos tuli autohitattua liikaa Tulitähteä.-_-' :'D

Vastaus:

Suuri määrä autohittaamista on ihan okei etenkin kun kyseessä on olennainen hahmo kuten päällikkö. Ei huolta.
Vähän sai penkin reunalla istua että mitenköhän Kastesiiven kotiinpaluu sujuu. Hyvinhän se, kun Leppälehväkin leppyi pian :D Mukava tarina. Mutta oijoi, mitenköhän uskollisuus klaanille ja Heinätassu sopivat yhteen jatkossa...

Saat 37 kp!

- YP Phi

Nimi: Sadepentu, Jokiklaani

02.07.2017 13:43
Sadepentu venytteli ja kierähti selälleen. Auringon valo täplitti hänen turkkiaan. Kevyt ja lämmin tuulenvire kulki hänen turkillaan. Kaiken pilasi yhtäkkiä kuuluva huuto.
"Kuka huutaa?" Sadepentu mumisi. Pihlajahohto tarttui hänen niskanahastaan ja nosti hänet pystyyn.
"Se oli kokoushuuto! Tule ja pese turkkisi äkkiä!"
Sadepentu kömpi unisena pystyyn ja kompuroi ulos pentutarhasta.

Klaani oli kokoontunut kuulemaan, mitä päälliköllä oli sanottavanaan.
"Miksi kookoonnuimme?" Sadepentu kuiskasi emolle.
"Shh!" Pihlajahohto sihahti takaisin ja nuolaisi Sadepentua korvan takaa. Päästäispentu näytti siltä, ettei ollut vieläkään toipunut kunnolla tippumisestaan. Vuokkopentu oli revetä innostuksesta.
"Tänään teen yhden päälliköiden tärkeimmistä tehtävistä, nimittäin uusien oppilaiden nimittämisen", Jäätähti kuulutti.
*Kenestä tulee oppilas?*
"Sadepentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja aikasi on päästä oppilaaksi. Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Sadetassuna. Mestariksesi tulee Mustakynsi. Toivon, että Mustakynsi välittää sinulle kaiken oppimansa."
Sadepentu oli jähmettynyt paikalleen, mutta emo oli viittonut hännällään päällikköä ja Sadepentu oli kävellyt päällikön luo. Siinä hän nyt oli.
*Vihdoin! Toivottavasti saalistamme ja taistelemme ja...*
"Mustakynsi, olet valmis ottamaan oppilaan..." Sadepentu ei kuunnellut puoliakaan päällikön puheesta. Hänen päässään kieppui. Kaikki oli niin jännittävää! Kenet Päästäispentu saisi mestarikseen ja Vuokkopentu? Sadepentu huomasi Mustakynnen tuijottavan häntä ja tajusi koskettaa tämän kanssa kuonoja.
*Nyt se on ohi... Olen oppilas!*
"Sadetassu! Sadetassu! Sadetassu!"

Päästäispentu oli saanut mestarikseen Huomenkukan ja Vuokkopentu Tuliturkin. Päästäispentu oli näyttänyt uneliaalta kömpiessään Huomenkukan luo kuonoja koskettamaan.
"Sadetassu! Tule, me menemme reviirikierrokselle!" Mustakynsi viittoi hännällään kohti leirin suuaukkoa. Sadetassu säntäsi leirin suuaukolle ja horjahti matkalla, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Tuntui oudolta seurata vierasta soturia, joten Sadetassu hidasti vauhtiaan ja antoi kasvojensa tottua kevyeen tuulen vireeseen.
"Käymme rajat läpi, jos jää aikaa niin voimme vielä vaihtaa klaanin vanhimpien makuualuset", Mustakynsi selosti.
"Entä saalistaminen? Ehdimmekö harjoitella sitä?" Sadetassu kysyi toiveikkaasti.
"Emme tänään."
Sadetassu yritti peittää pettymyksensä.
*Olen oppilas nyt! Maltan odottaa hetken, sillä ainahan olen halunnut "karata" leiristä! Nyt se on sallittua!*
"Voimmeko mennä Päästäistassun ja Huomenkukan kanssa samaa matkaa?" Sadetassu pyysi.
"Kysytään heiltä, jos he haluavat käydä reviiri kierroksen rauhassa, niin ei häiritä heitä."
Huomenkukka käveli Päästäistassun kanssa joen vartta.
"Huomenkukka! Sadetassu haluaisi kävellä yhtä matkaa!" Mustakynsi huusi.
"Tietenkin se käy, tulkaa vain!" naaras maukaisi.
"Tule!" Mustakynsi huudahti ja syöksyi kahden kissan perään. Sadetassu juoksi perään käpälät kivillä liukuen. Hän jarrutti kolmen kissan viereen ja tallusteli joen vieressä.
"Harjoittelemme uimista luultavasti jo huomenna", Mustakynsi maukaisi. Huomenkukka kuiskasi Mustakynnelle jotain Päästäistassun koulutuksesta. Kolli nyökkäsi.
"Reviirimme jatkuu vielä tuon toisella puolellakin."
Päästäistassu haisteli koko ajan tarkkaavaisena ilmaa, jotta paikantaisi sijaintinsa ilman näköaistia. Sadetassulle oli kerrottu, että sokeilla oli kehittyneempi haju- ja kuulo aisti.
"Saanko minäkin uida huomenna?" Päästäistassu kysyi.
"Ehkä..." Huomenkukka sanoi luoden samalla huolestuneen katseen sokeaan pentuun.
"Mitä tuokin "ehkä" tarkoitti", Päästäistassu nurisi niin hiljaa, että Sadetassu juuri ja juuri kuuli sen.

Sadetassu talloi pitkässä heinikossa. He olivat kiertäneet reviirin rajat ja pilvet alkoivat tummentua, joten oli aika palata leiriin.
"Sadetassu, muista, että oppilaana on tärkeintä yrittää parhaansa ja kuunnella mestarin ohjeita. Sinusta voi tulla jokin päivä vaikka päällikkö, jos harjoittelet kovasti", Mustakynsi sanoi ja Sadetassu nyökkäsi.
*Minulla on oppilaana enemmän vapautta! Lupaan yrittää parhaani Mustakynsi...*

Vastaus:

Jiihaa, Sadetassu on nyt oppilas!

Saat 14kp

- YP Phi

Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani

01.07.2017 21:19
//Sori, kaikkien mun hahmojen tarinat on jotain puoltoistavuotta jäljessä… Tää on siis suoalueen taistelun jälkimaininkeja vielä. Tarinat on aloitettu/suunniteltu kauan aikaa sitten, mutta kun muita ylläpitäjiä alkoi näkymään tosi harvoin, en ole kirjoittanut koska jäävät arvostelematta…. Ja lisäksi lukion abivuosi vei kaikki mehut. Nyt ajattelin keksi jotain muuta arvostelujen suhteen ;) ja aikaakin pitäisi olla enemmän //

Kaislakukka istui hännänpää nykien jännittyneenä parantajien pesän ulkopuolella. Muulle leirille siellä oli yksi erittäin tärkeä hoidettava vielä Tuuliklaaniin tehdyn hyökkäyksen jäljiltä, mutta harmaalle naaraalle ja Tuliturkille siellä oli kaksi.
Kylmäpuro oli kuin olikin odottanut pentuja jo hyökkäyksen aikaan, kertomatta siitä kenellekään, jotta saattoi olla tärkeällä hetkellä kumppaninsa ja koko klaaninsa tukena. Rankan taistelun ja vakavien haavojen takia Kylmäpuro oli heikossa kunnossa ja Sääskisydän oli ottanut tämän koko loppu kantoajan ajaksi pesäänsä jatkuvasti vahdittavaksi. Kylmäpuro ei saanut nousta kuin korkeintaan tekemään tarpeensa, ja silloinkin valvottuna. Naaras oli todella heikkona ja kaikki ruoka oli pitänyt melkein pakottaa tämän kurkusta alas.
Silmäkulmastaan Kaislakukka näki reviiripartion palaavan leiriin, sen jonka mukana Tuliturkki oli jälleen vastahakoisesti raahautunut. Kaislakukka kiirehti jatkamaan matkaansa muka luontevasti saalispinolle, pois norkumasta parantajien pesältä.
Kaislakukka ei halunnut Tuliturkin näkevän häntä sillä tavalla parantajien pesällä roikkumassa. Harmaa naaras ei oikein itsekään tiennyt miksi teki niin. Ehkä hän välitti edelleen Tuliturkista niin paljon, että jos Kylmäpurolle kävisi nyt lopulta huonosti, hän voisi olla heti tukena. Mutta kyllä Kaislakukka oli vahdissa vähän sen toisenkin potilaan takia.
Taistelussa varapäällikkö Laventelikurkulta oli mennyt kuulemma lonkka pahasti sijoiltaan, kenties murtunutkin vähän. Varapäällikkö kävi lääkittävänä ja parantajan jumpattavana päivittäin, mutta lonkan liikkeet eivät olleet palanneet normaaleiksi ja kivut kuuluivat olevan jatkuvat. Nimenomaan kuuluivat. Laventelikurkku oli jatkuvasti äreä ja lyhytpinnainen kaikessa mitä teki, ja tiuski milloin kenellekin milloin mistäkin. Ja kollin ollessa parantajien käsittelyssä lonkan toiminnan parantamiseksi koko leiri kaikui kollin kivun ulvaisuista, tai sättimisistä kun tämä kirouksia sähisten paineli pois parantajien luota. Kaikki se tuntui pahentuneen viime aikoina, Kaislakukka oli tullut vahingoksi kuulleeksi parantajien pesän lähellä ruokaillessaan, että parantajien kipua lieventävät yrtit eivät tuntuneet saavan enää mitään vaikutusta aikaan Laventelikurkulle, ja parantajat eivät uskaltaneet enää kasvattaa annoksia. Koko Jokiklaani yritti parhaansa mukaan pysyä pois tuskissaan ja turhautuneena olevan varapäällikön tieltä, mutta se oli haastavaa sillä, noh, kyseessä oli varapäällikkö.
Kaislakukka oli suunnannut ajatuksissaan sotureiden pesälle. Häntä väsytti se kaikki huolehtiminen ja kireys leirissä, mutta ei vielä ollut unille vetäytymisen aika. Harmaan naaraan oli tarkoitus lähteä metsästyspartioon pian. Siispä Kaislakukka suuntasi kulkunsa jyrkässä kaaressa saalispinolle jotta voisi tutkailla, tarvittaisiinko enemmän kalaa vai maariistaa.
Ja sitten Kaislakukka suuntasikin kulkunsa uudessa kaaressa suoraan leirin suuaukolle. Illankuiske oli valitsemassa yhdessä Perhonsiiven kanssa syötävää saalispinolla, ja Kaislakukka ei ollut valmis juttelemaan emonsa kanssa… Siitä. Hirvitys jähmetti Kaislakukan askelia ja sai kylmää huokumaan sisälle.
Hän oli puoliklaanilainen, soturilain rikkomisen tulos. Hänen emonsa oli Jokiklaanin Illankuiske, ja isänsä Varjoklaanin Setrisydän. Lapaa vihlaisi, haavasta oli jäljellä vain lähes olematon arpi, mutta aina Setrisydäntä ajatellessaan Kaislakukka muisti sen haastavan raivoisan irveen Setrisydämen kasvoilla, sen kuinka Kaislakukka siihen itse vastasi sähinällä, sen kuinka isän kynnet viilsivät häntä kivuliaasti… Sen kuinka isä satutti tytärtään tietämättä siitä. Voi hyvä Tähtiklaani. Ei sellaista saisi tapahtua. Mutta oli tapahtunut kuitenkin, ja voisiko se jotenkin näkyä Kaislakukasta ulkopuoliselle, oliko vain ajan kysymys kun kaikki alkaisivat katsoa häntä eri tavalla? Oliko Hopeakaiku tiennyt tästä jotenkin ja jättänyt kertomatta? Oliko… Voiko… Voi kunpa….
Kaislakukka vetäisi värisevästi syvään henkeä. Hän oli pysähtynyt täysin ja alkanut hyperventiloimaan, keskellä leiriä.
”…juuri noin, tuntuuko paremmalta?” maukaisu kuului kumeana. Kaislakukan katse tarkentui mustaan kolliin. Mustakynsi, kunnioitettava Jokiklaanin soturi jota Kaislakukka oli kutsunut ja luullut isäkseen koko elämänsä. Harmaan naarassoturin vihreät silmät täytti tuskan sumeus.
”Mikä on hätänä, Kaislakukka? Sattuuko vielä jonnekin?” Mustakynsi kysyi matalalla rauhallisella äänellä. Suoalueen taistelusta ei ollut niin kauan, etteikö joillain sotureilla ollut vielä ikäväksi äityneitä haavoja, vääntymiä, mitä kenelläkin. Mustakynsi viittoi jotakuta vierestä hännällään perääntymään, mutta Kaislakukka tunsi itsensä voimattomaksi edes kääntyäkseen katsomaan, kuka oli kyseessä.
”…Sydämeen”, Kaislakukka ynähti. ”Tiesitkö sinä?”
Kaislakukka oli ajatellut voivansa kerätä rohkeutta ja päättäväisyyttä, tai jotain, edes niin paljon että voisi kysyä Illankuiskeelta ensimmäisenä, tiesikö Mustakynsi, että ei ollut Kaislakukan isä. Naaras ei halunnut kokemaansa tuskaa kenenkään osaksi jos mahdollista. Mutta nyt Kaislakukka tunsi itsensä liian voimattomaksi voidakseen kantaa koko salaisuutta enää yksin – hän ei halunnut olla enää ainoa Illankuiskeen…. teon uhri.
”Jos kyse on…” Mustakynsi aloitti hetken empimisen jälkeen lähes kuiskaten, ja nojasi vielä eteenpäin kesken lauseen: ”jos kyse on siitä, kuka on isäsi, niin tiesin.” Sanat maukaistuaan Mustakynsi vetäytyi kauemmas ja katseli Kaislakukkaa täysin levollisesti, häntä vähän heiluen. Ehkä vähän uteliaana, mikä oli harvinaista mustalle aika jäyhälle soturille.
”Ja silti…” Kaislakukka henkäisi yllättyneenä. Hän oli luullut, että saisi surutta osakseen kaikkien totuuden tietävän inhon. Mutta Mustakynsi tiesi, ja oli aina rakastanut häntä kuin omaa tytärtään. Siltä Kaislakukasta ainakin tuntui, ja hän oli yhtäkkiä loputtoman kiitollinen kollille.
”Silti olet ollut isäni”, Kaislakukka jatkoi kiitollisena ja astahti laskemaan päänsä vasten Mustakynnen karheaturkkista lapaa kehräten.
”Tietenkin, mikään ei tule ikinä muuttamaan sitä”, Mustakynsi lupasi, äänessään samaa kehräystä. Kaislakukan oli parempi olla kuin päiviin.
”Mutta oletko puhunut tästä emosi kanssa? Jos haluat tietää enemmän, edes minä en tiedä kuka on todella isäsi, joten minulta ei kannata kysyä”, Mustakynsi kuitenkin rikkoi mukavan hetken. Kaislakukka vetäytyi hitaasti kauemmas päätään pudistaen.
”Et siis tiennyt sitä… Mutta miten suhtautuisit jos isän- ?” Kaislakukka yritti kysyä, epävarmana kokoon vetäytyen, mutta Mustakynsi keskeytti naaraan häntänsä terävällä huitaisulla.
”Isäsi voi olla vaikka hemmotelluin kotikisu tai raakalaismaisin luopio, sillä ei ole minulle mitään väliä, koska ainoa mikä merkitsee on se mitä sinä olet, ja se että juuri me olemme olleet rinnallasi alusta asti”, Mustakynsi vakuutti, ja nyökkäsi jonnekin Kaislakukan viereen. Harmaa naaras seurasi mustan kollin katsetta.
Illankuiske näytti hyvin pieneltä ja nuorelta. Perhonsiipi oli kietonut häntänsä rohkaisevasti kumppaninsa ympärille. Illankuiske näytti säikähtävän huomioiduksi tulemista kun katseet kiinnittyivät häneen.
”Olen pahoillani kaikesta vaikeasta mitä tekoni ja valintani ovat sinulle aiheuttaneet, mutta…” Illankuiske tavaili sanoja käheän kuuloisella äänellä, ja laski lopulta katseensa liian häpeissään jatkamaan. Kaislakukka tunsi yllättäen sääliä, ja tarvetta rynnätä lohduttamaan. Mutta Perhonsiipi oli siinä jo.
”Mutta olet ja tulet aina olemaan hyvin rakas meille kaikille, mikään ei muuta sitä”, tuo kullankirjava naaras jatkoi lämpimällä äänellä. Kaislakukka kävi katseellaan kaikki vanhempansa läpi. Illankuiske hymyili arasti, Perhonsiiven kullankeltaiset silmät olivat täynnä kiintymystä, Mustakynsi nyökkäsi jäyhästi mutta samaa lämpöä silmissään.
”Kiitos…” Kaislakukka maukaisi hämillään. Ensin hän oli ollut täynnä pelkkää kylmää hylkäämisen pelkoa, ja nyt hän tunsi olonsa rakastetummaksi kuin aikoihin.
Illankuiske rykäisi ja ryhdistäytyi yllättäen, ottaen askeleen edemmäs, asettuen Mustakynnen ja Kaislakukan viereen.
”Jos se teistä tuntuu tarpeellista, voin kertoa koko jutun, alusta loppuun, kaikille halukkaille, ettei enää paljastuisi mitään ikävässä valossa tai pääsisi vahinkoja käymään” Illankuiske lausahti ja kirjavan naaraan katse kävi merkitsevästi Kaislakukan lavassa. Kaislakukka nyökkäsi myöntävästi epäilemättä. Äidin ja tyttären katseet kääntyivät odottavasti Mustakynteen. Kolli möyhensi hetken tassullaan edessään maassa olevaa ruohotuppoa katse alas luotuna, selvästi miettien ehdotusta.
”Jos se teistä tuntuu tarpeelliselta, niin hyvä on”, Mustakynsi myöntyi lopulta, ehkä vähän kiusaantuneen kuuloisena.
”Älä huoli, en mene liikaa yksityiskohtiin”, Illankuiske kiusoitteli ja kosketti kevyesti hännällään mustan kollin lapaa. Mustakynsi puuskahti ja mutisi jotain itsekseen. Kaislakukan viikset värähtivät huvituksesta, ja sisälle levisi lämpö.
Nyt vasta hän huomasi, että myös emo oli käyttäytynyt hyvin tavallisesta poikkeavasti taistelun ja salaisuuden paljastumisen jälkeen. Nyt Illankuiske oli myös enemmän itsensä kuin aikoihin, ja Kaislakukka uskoi kuulevansa aavistuksen kehräystä Perhonsiiven suunnalta siitä hyvästä.
”Mennään sitten etsimään jokin rauhallinen paikka, ennen kuin kiinnitämme liikaa huomiota”, Illankuiske otti johdon ja lähti johtamaan neljän kissan joukkoa kohti leirin suuaukkoa. Kaislakukka toki odotti kertomusta siitä, miten hän todella oli saanut alkunsa, Hopeakaikua tietenkään unohtamatta, ja miten Mustakynsi suhtautuisi siihen sanoistaan huolimatta, mutta jo leirin alkaessa jäämään taakse harmaasta naarasta tuntui kuin kävelisi pilvellä. Niin kevyeltä ja helpottuneelta, kun Mustakynsi oli huuhtonut hänen turhat pelkonsa ja uhkakuvansa pois. Toivottavasti myös Hopeakaiku näki tämän kaiken Tähtiklaanista.

Vastaus:

Ropettajien arvostelujen keskiarvo:

39kp

- YP Phi

 

©2018 Warriorcats Rope - suntuubi.com