Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

CopytLinkitListattuArvostelut • Blogi • YlläpitäjätRopen parhaat

Tänne kirjoitetaan, joista saa kp:eitä (hahmon kokemuspisteet/kirjoituspisteet, miten nyt haluaa ajatella), joiden avulla pääsee tasolta tasolle.

Ensin hieman oikeaan kirjoitustapaan ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla saatat saada enemmän kp:eita:

  • Laita Nimi-kenttään hahmosi nimi sekä klaani, esim: Risukoipi, Myrskyklaani
  • Kirjoita joko "hän/se" tai "minä" muodossa.
  • Kirjoita puheet aina " merkien väliin, ajatukset " * tai # väliin ja tarinaan kuulumattomat huomautukset  // jälkeen.
  • Kiinnitä parhaasi mukaan huomiota oikeinkirjoitukseen: esim. tekstin kirjoittaminen wordiin oikolukuohjelma päällä auttaa jo hyvään alkuun, eikä teksti myöskään katoa netin syövereihin jos se on tallennettu omalle tietokoneelle ensin.
  • Yritä tehdä pitempiä kuin muutaman rivin tarinoita, saat enemmän kp:eita.
  • Kuvaile tarinaasi hyvin ja loogisesti, älä hypi liikaa paikasta toiseen.
  • Älä mieluusti laita hahmoasi liikaa vähättelemään tai haukkumaan muiden liittyneiden hahmoja, ellei sitten hahmon omistajalle tämä ole ok.
  • Vuodenaika ropessa on lehtikadon aika, eli sama mikä oikeassakin elämässä.
  • Tarinoista voi saada maksimissaan 50 kp:eetä!
  • Muistakaa toki, että klaanit elävät nyt uusilla reviireillä, kartta tästä

 

  • KOKOONTUMISET: Voit vapaasti kirjoittaa klaanien täydenkuun kokoontumiseen osallistumisesta maksimissaan kuukauden tai parin välein hahmollasi, ellei ylläpitäjistö ole ilmoittanut jotain tiettyä ajankohtaa tai juonta kokoontumiselle. Huomioithan jos muut kirjoittavat kokoontumisista, että tarinat pysyisivät jota kuinkin yhtenäisinä esim. että joku kissa ei puuhaile omiaan kahdessa paikassa yhtä aikaa ja että päälliköt puhuisivat ajankohtaisista tapahtumista. PARANTAJAT kokoontuvat aina puolen kuun aikaan jakamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa Kuulammelle, siitä kirjoittamiseen pätee samat säännöt kuin klaanien kokoontumiselle.

Ylläpitäjien vanhoja tarinoita voit lukea täältä. YLLÄPITÄJÄT HUOM kirjoittakaa tarinat jatkossa samaan paikkaan tänne kuin muutkin.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Leijonatassu, Myrskyklaani

29.11.2018 15:00
"Leijonatassu, herätys! Ratamohäntä haluaa meidät aamupartioon!" Kirkassydämen huuto kuului oppilaiden pesän suuaukolta. Leijonatassu avasi silmänsä ja kömpi ulos pesästä, jossa oli tällä hetkellä hyvin tilaa.
Punatassua, Sulkatassua ja Kuisketassua lukuunottamatta pesä oli tyhjä. Aamutassu ja Leoparditassu olivat kuolleet. Haukkatassunkin tila vaikutti huonolta. Leijonatassusta tuntui pahalta, että hän oli ollut puolisokealle naaraalle kateellinen mestarinsa huomiosta. Haukkatassun selviäminen vaikutti epätodennäköiseltä.
*Onneksi Köynnöstassun ei tarvitse olla täällä näkemässä tätä kaikkea. Hän ei varmaan kestäisi sitä. Toisaalta Tähtiklaanin kissathan tarkkailevat meitä koko ajan...* Leijonatassu lopetti miettimisen siihen. Hänen oli mukavampi ajatella, ettei siskon tarvinnut kärsiä tästä.

Leijonatassu, Kirkassydän, Okakynsi, Valkosiipi ja Punatassu astelivat metsänpohjan lehtikarikkeella. Puut näyttivät hehkuvan kultaisten lehtiensä takia.
Okakynsi näytti nauttivan täysillä rajapartiosta.
"Tämä vie mukavasti ajatukset pois kaikesta leirissä tapahtuvasta ikävästä", kullanruskea kolli maukui.
"Sinä ja sinun partiosi", Kirkassydän tokaisi veljelleen leikillisesti.
"Keksitkö sitten jotain mukavampaa askaretta?" Okakynsi haastoi.
"Kyllä varmasti keksin! Saalistus, oppilaan koulutus- Ai niin. Anteeksi! Unohdin..."
Leijonatassu tajusi kyllä mitä Kirkassydän tarkoitti. Köynnöstassu oli ollut Okakynnen oppilas. Okakynsi ei kuitenkaan vaikuttanut pahoittaneen mieltään asian mainitsemisesta.
"Onko siitä mäyrästä ollut havaintoja?" Punatassu kysyi.
"Ei hetkeen, vaikka kyllä se täällä jossain vielä on. Sillä on täällä pesä, emme vain tiedä missä, ja suuaukkoja voi olla ympäri reviiriä. Ei siitä haittaa ole, kunhan ei poistu leiristä yksin", Valkosiipi vastasi oppilaalleen.
"Mutta mäyräthän ovat kamalan suuria!" Leijonatassu avasi suunsa ensimmäistä kertaa partion aikana.
"Eivät ne kovin paljon kissaa korkeampia ole. Sinä olit silloin vain pieni pentu. Sitä paitsi meidän reviirillämme asuva on varmaan naaras. Urokset ovat isompia", Kirkassydän maukui.
"Ettei kohta hiirenkorvan aikaan metsä vilisisi niitä petoja. Varjoklaani ajoi reviiriltään ison yksilön pari kuuta sitten", Okakynsi maukui.
"Älä nyt tuolla tavalla viitsi pelotella Leijonatassua!" Kirkassydän tönäisi veljeään niin, että Okakynsi oli vähällä kaatua saniaisten sekaan.
Kirkassydän alkoi yskiä.
"Sinut täytyy viedä heti parantajalle!" Okakynsi huudahti.
"Älä nyt viitsi! Tomua vain meni nenään", kirkassydän maukui vähätellen.

He saapuivat Varjoklaanin rajalle. Leijonatassu meinasi astua rajan yli, sillä rajanaapurin haju oli niin laimea. Varjoklaanilaiset eivät olleet käyneet täällä moneen päivään. Sotureita tämä asia vaikutti huolestuttavan. Jos Varjoklaanin raja ei ollut selvä, kulkukissat voisivat tulla helpommin myös Myrskyklaanin puolelle. Valkosiipi merkitsi rajan ja Punatassu väijyi risua.
Sotureiden keskustellessa raja-asioista oppilaat alkoivat kilpailla siitä, kumpi pystyi hiipimään hiljempaa rapisevilla lehdillä. Kun kumpikin onnistui hiipimään lähes äänettömästi, Leijonatassu ja Punatassu alkoivat väijyä sotureita kilpaa. Leijonatassu kiersi Kirkassydämen sokealle puolelle. Valkosiipi oli Kirkassydäntä vastapäätä ja Leijonatassu pelkäsi koko ajan tulevansa nähdyksi.
"Hei Punatassu! Mitä sinä tuolla tavalla hiiviskelet?" Okakynsi kysyi. Valkosiipi kääntyi ympäri ja alkoi leikkisästi ohjeistaa Punatassua.
"Häntä alas. Muuten sinut nähdään!"
Punatassu laski häntänsä vaivaantuneena alas.

"Sinä olet hyvä hiipimään, kun sinulla ei ole häntää."
Leijonatassu säpsähti Punatassun sanoja. Olihan hän saanut kuulla yhtä sun toista hännästään, mutta että kehuja? Se tuntui oudolta, mutta samalla mukavalta.
Kissat tassuttelivat kotiin patiosta. Okakynsi vilkuili Kirkassydäntä vähän väliä huolestuneesti. Naaras oli yskinyt ja aivastellut pariin otteeseen, mutta kieltäytyi menemästä parantajalle.
"Kyllä minä pärjään. Vaahtokukalla riittää käpälät täynnä töitä jo ilmankin sitä, että minä menisin tarkistuttamaan itseni jonku pienen nuhan takia!"
"Mutta se voi olla vakavaa!" Okakynsi yritti inttää. Kirkassydän kuitenkin vain kiirehti askeliaan päästäkseen veljensä edelle.
Leirin suuaukko häämötti. Leijonatassu tunkeutui vatukoiden välistä ja väisti, että loputkin partiosta pääsisi sisään.
Leijonatassun mieliala laski heti hänen nähtyään, missä jamassa leiri oli.
"Minä menen syömään ja odottelemaan seuraavaa partiota. Tekin voitte syödä, mutta ensin sinä menet käymään parantajalla." Okakynsi kohdisti viimeiset sanat Kirkassydämelle, jonka nenä valui.
"Hyvä on, vaikka ikävä vaivata Vaahtokukkaa näin pienellä asialla", Kirkassydän suostui vastahakoisesti.
Oranssin ja valkoisen kirjava naaras työntyi vatukka verhon läpi parantajain pesään. Leijonatassu meni perässä. Hän halusi nähdä Haukkatassun. Kirkassydän meni juttelemaan Vaahtokukalle. Leijonatassu istui Haukkatassun viereen. Ruskea oppilas hengitti raskaasi ja hänen karvansa olivat pysyssä kivusta.
"Kuule Haukkatassu... Piti vain sanoa, että... että... Olen pahoillani." Leijonatassun hämmästykseksi naaras raotti ainoaa toimivaa silmäänsä.
"Mistä?" hän kähisi.
"Ei sillä ole väliä. Älä vain jooko kuole."
"En voi luvata sellaist..." Haukkatassun ääni hiipui olemattomiin ja hän alkoi yskiä. Vaahtokukka kiirehti antamaan hänelle yrttejä.
"Meiltä alkaa olla pietaryrtti vähissä," parantaja maukui. "Jonku pitäisi käydä etsimässä sitä. Minä ja Mehiläistassu olemme liian kiireisiä."
"Minä menen," Kirkassydän ilmoittautui. "Leijonatassu voi tulla mukaan."
Leijonatassusta ajatus kuulosti hyvältä. Hän voisi vihdoin olla oikeasti hyödyksi sairaille kissoille.
"Hienoa! Sitä pitäisi kasvaa vielä tähän aikaan lehtisateesta." Vaahtokukka vastasi ilahtuneena.
"Mistä sen tunnistaa?" Leijonatassu kysyi.
"Siinä on sellainen kummallisen muotoinen keltainen kukka ja pistävä tuoksu," Kirkassydän neuvoi.
Vaahtokukka toi pienen pätkän kasvia Leijonatassun tutkittavaksi. Sitten he poistuivat pesästä.
Okakynsi pysäytti heidät heidän kiivetessään rinteen reunaa ylös.
"Minnekäs sinä luulet meneväsi?" kolli kysyi.
"Tekemään jotain hyödyllistä," Kirkassydän maukui hiukan ylimielinen sävy äänessään.
"Kuten mitä? Sinähän olet sairas!" Okakynsi huudahti.
"Keräämään yrttejä Vaahtokukalle." Naaras pyyhkäisi Okakynnen naamaa kellanpunaisella hännällään.
Turhautunut soturi päästi heidät lähtemään. Punatassu pyyhälsi paikalle.
"Valkosiipi sanoi, että minun pitää tulla mukaan," hän maukui pettyneen kuuloisena.

Leijonatassu nuuhki ilmaa. Hän haistoi pietaryrtin kitkerän tuoksun ja seurasi sitä. Kirkassydän oli ehtinyt paikalle ensin ja katkoi jo varsia hampaillaan. Yrttipuska oli kohtuullisen suuri, joten oppilaat liittyivät puuhaan. Punatassua yrttien poimiminen ei tuntunut oikein kiinnostavan. Naaras tuhahteli kasvien nyhtämisen välissä. Leijonatassu piti puuhaa hyödyllisenä. Se auttoi myös hänen huonoon omatuntoonsa Haukkatassulle ärtyilystä. Kun lähes kaikki yrtit oli poimittu, he jatkoivat matkaa. Leijonatassu vilkaisi mestariaan ja huomasi, että naaraan ainoa silmä vuoti.
"Mistä sinä puhuit Vaahtokukan kanssa?" Leijonatassu mumisi pietaryrtin varsien välistä.
"Sairaiden voinnista. Väretassun ja Kauriinloikan tila on huonontunut," Kirkassydän mumisi takaisin.
"Mainitsiko sairastumistasi?" harmaa oppilas kysyi.
"Ei kannata häiritä Vaahtokukkaa tällaisella pikku nuhalla," naaras tokaisi vähättelevästi.
"Mutta sinulla vuotaa silmä. Eikös se ole yksi sen taudin oireista?" Leijonatassu intti. Häntäkin alkoi jo vaivata mestarin vointi. Punatassukin vaikutti jo lievästi hermostuneelta.
Leijonatassu huomasi edessä päin katkenneen puun. Hän kiihdytti vauhtiaan ja lähes juoksi sen luokse. Sitten hän alkoi kiivetä sitä pitkin. Puu oli nojallaan runkoaan vasten katkeamis kohdasta, joten kulma oli melko jyrkkä. Ylhäälle päästyään hän katseli ymperilleen. Yrttejä oli vaikea erottaa keltaisista lehdistä, mutta hän huomasi lopulta muutaman varren erään puun juurella. Hitaasti Leijonatassu lähti laskeutumaan runkoa alas. Hän astui vahingossa suustaan roikkuville pietaryrtin varsille ja menetti tasapainonsa. Kolli putosi pari hännänmittaa niin, että kuivuneita lehtiä lenteli ilmaan. Maasta käsin yrttien huomaaminen oli haastavampaa. Lopulta hän huomasi jotain keltaista ja säntäsi siihen suuntaan. Kirkassydän lähti eri suuntaan. Leijonatassu löysi muutaman kuivan varren ja alkoi kiskoa niitä irti maasta.
Yhtäkkiä Tihkuviiksen haju lehahti Leijonatassun nenään.
"Leijonatassu, tule äkkiä!" tummanharmaa kolli maukui.
"Mitä nyt?" Leijonatassu ihmetteli.
"Parasta, että näet itse", Tihkuviiksi huohotti ja poimi osan Leijonatassun yrteistä. Leijonatassu noukki loput ja seurasi Tihkuviikseä leiriin.

Suurin osa terveistä kissoista - niistä, jotka eivät olleet partiossa - oli kerääntynyt aukiolle. Siellä oli kummallisen jännittynyt tunnelma.
"Leijonatassu, tunnistatko sinä tätä kissaa?" Tulitähti naukui ja viittoi hännällään kohti muutaman kuivan nokkosen muodostamaa pesää.
Hämmentävä kysymys. Kyseessä oli varmasti joku erakko, sillä aukiolla ei tuntunut minkään klaanin hajua. Johtuiko tämä Leijonatassun erakon verestä? Kävyn hän oli nähnyt joskus pentuna, mutta ei hän muita kulkukissoja tuntenut.
Kolli asteli nokkospuskalle. Siellä makasi pieni kissa, jonka kurainen turkki oli kuivunut harmaanruskeiksi piikeiksi. Hän alkoi nuuhkia kissaa. Mullanhajun alta erottui erakon hajua, pieni leyhähdys jotain hämärästi tuttua ja Leijonatassun yllätykseksi Kastesiiven ja Tuuliklaanin hajua. Oliko tämä kissa tappanut Kastesiiven tai jotain? Veren hajuakin tuntui, tosin se oli lähtöisin kissan takajalasta, joka oli nuoltu puhtaaksi ja kääritty kömpelösti hämähäkin seittiin. Ilmeisesti parantajilla oli kiireitä sairaiden kanssa.
Leijonatassun kuono osui kissan turkkiin. Naaras heräsi ja kääntyi häntä kohti yksi silmä avoinna. Toinen silmä oli ummessa ja sen yläpuolella hämähäkinseitin alta erottui puhdistettua valkeaa karvaa. Hän tuijotti Leijonatassua epäilevästi.
Silloin Leijonatassu huomasi jotain. Naaraan vasemmasta korvasta puuttui iso pala.
*Voisiko se olla... Ei, ole nyt järkevä! Korvavammat ovat yleisiä.*
Hän alkoi nuuskia kissaa tarkemmin.
"Hei, mitä sinä nyt-" naaras aloitti, mutta Leijonatassun pitkät karvat tukkivat hänen suunsa.
Mudan hajun alta löytyi kuin löytyikin tuttu ominaistuoksu.
"Köynnöstassu!" Leijonatassu lähes vinkaisi. "Sinä olet elossa!" Hän lysähti kehräten siskonsa viereen.
*Uskomatonta! Miten?*
"Missä sinä olet ollut?" hän kysyi.
"Öööh... En tiedä..." Köynnöstassu vastasi empien. "Kysy kastesiiveltä, kun hän palaa."
*Hän kuulostaa vaivaantuneelta... Ja miten niin hän ei tiedä?*
Leijonatassusta tuntui pahalta, ettei hän ollut tunnistanut siskoaan heti. Toisaalta, klaanitoveritkaan eivät olleet suoriutuneet tehvästä sen paremmin. Hän alkoi pestä Köynnöstassun mutaista turkkia. Kura maistui hirveältä, mutta se ei haitannut nyt.
Köynnöstassu oli palannut kotiin.

Leijonatassun pestessä siskonsa turkkia, Okakynsi asteli nokkospensaan luokse.
"Kastesiipi taisi olla oikeassa sinusta", hän maukui Köynnöstassulle.
Köynnöstassu kumartui lähemmäs Okakynttä ja viittoi hännällään kohti leijonatassua. "Pitäisikö minun tuntea hänet?" naaras kuiskasi.
"Hän on veljesi", Okakynsi kuiskasi takaisin.
"Jaa... No... Se tuli yllätyksenä", Köynnöstassu mumisi.
Leijonatassu kuunteli kuiskuttelua järkyttyneenä.
*Mitä ihmettä? Onko hän ollut poissa niin kauan, että on unohtanut minut?!*
Köynnöstassu asettui takaisin makuulle veljensä pestäväksi. Leijonatassu jatkoi pesemistä, vaikka ajatukset myllersivät hänen päässään.
*Hän ei muista minua enää...*

//Koetan jatkossa kirjoittaa Liejunalla useammin kuin vuoden välein... :')

Nimi: Unikkopentu, Jokiklaani

22.10.2018 20:44
Sää oli viimeaikoina ollut paljon sateisempi kuin yleensä. Se ärsytti Unikkopentua.
"En halua kastua taas märäksi!", pentu mutisi maatessaan emonsa ja veljensä vieressä.
Emo puski Unikkopentua kuonollaan lohduttavasti. Hän sanoi jotakin, mutta Unikkopentu ei kuullut, tai edes jaksanut yrittää kuunnella. Hän vain tuijotti pentutarhan ulkopuolelle, jossa sade hakkasi mutaista maata, rytmikkäästi rummuttaen.
Pari kolme soturia saapuivat leiriin saalista suustaan. He olivat läpimärkiä ja kurassa.
"Äiti," sanoi Unikkopentu vaimeasti, "Miksi tuolla sataa niin paljon?"
Hän kääntyi emoansa kohti, nähdäksensä mitä tämä vastaisi.
"On tullut lehtisateen aika, kultaseni. Se tarkoittaa sitä, että puut varisuttavat lehtensä kylmiä kuita varten. Usein myös sataa paljon."
Unikkopentu nyökkäsi mietteliäänä. Kaikki tämä sade ja tuuli ja lehdettömät puut saivat hänet kovin uniseksi.
Unikkopentu katsoi ulos vielä kerran, ja käpertyi sitten emonsa lämpöön.

Hän heräsi kun joku tökki häntä. Avattuaan silmänsä Unikkopentu huomasi sen olevan veljensä. Nuori kolli irvisti ja osoitti ulos. Sade oli lakannut, ainakin toistaiseksi!
"Mennään!"
Alkoi hurja ajojahti kahden pennun välillä. Pienempänä Unikkopentu jäi jälkeen ja jahtasi veljeään ympäri leiriä, pujotellen ja hyppien vesilätäköiden yli.
Maa oli kuitenkin liukas, ja äkkiä Unikkopentu tunsi jalkojensa liusuvan pois alta, ja seuraavassa hetkessä hän lensi kuono edellä mutalätäkköön.
Hänen veljensä kääntyi katsomaan, kun huomasi että Unikkopentu oli jäänyt jälkeen.
Piskuinen naaras sylki mutaa ulos suustaan ja rääkyi kovaan ääneen. Hän ei edes ymmärtänyt olevansa vatsaa myöten syvässä kuralätäkössä.
"Unikkopentu! Oletko kunnossa?" tämän veli huudahti huolestuneena, ja ryntäsi toisen luokse. Hän nappasi Unikkopennun niskavillat leukojensa väliin, ja kiskoi kaikilla pentuvoimillaan, jota hänellä oli!
Unikkopentu rämpi ylös mutakuopasta, ja ravisteli itseään saadakseen lian pois itsestään.
"Yäk!!"
Pentujen emo oli tapahtumien lomassa pyrähtänyt paikalle, ja hänen kasvojaan peitti huolestunut ilme. Hän nappasi punaisen pennun viereensä, ja alkoi samantien nuolla tämän päälakea puhtaaksi, mumisten jotain Unikkopennun uskomattomasta huolimattomuudesta.
Unikkopentu rimpuili emonsa otteessa, ynisten surkeasti. Kerrankin sade lakkasi, ja hänen täytyi kaatua johonkin tyhmään lammikkoon täynnä likaista, haisevaa mutaa, jonka peitossa hän nyt itsekin oli!
Mutta hänen emonsa ansiosta punainen turkki tuli hiljalleen jälleen esiin likaisenruskean kuran alta.
"Voi kultaseni, onhan kaikki hyvin? Eikai sattunut kovasti?"
Unikkopentu pudisteli päätään.
"Olen kunnossa! Hampaiden väliin jäi vain mutaa..."
Niin tosiaan jäi, ja se maistui aivan hirvittävältä. Unikkopennun veli pidätteli vahingoniloista nauruaan. Emo katsoi toruvasti toista pentuaan kohti.
"Siinäs naurat! Onneksi ei käynyt pahemmin!"
Miten olisi muka voinut käydä pahemmin? Se oli vain mutalätäkkö. Ällöähän se oli, muttei mitenkään vaarallista!
Unikkopentu tuijotti veljeään tiiviisti silmiin. Tämä tuijotti takaisin. He molemmat ajattelivat samaa asiaa.
Unikkopentu loikkasi emonsa kintuista veljensä kimppuun, nauraen ilkikurisesti.
Emo huokaisi helpottuneena. Terve pentu leikkii!
//
ekaa stooria, joo. jäi vähän lyhyeksi, mitä ne pennut muuta nyt tekee ku leikkii ja nukkuu
toivottavasti oli kiva lukea!!!!!

Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani

15.10.2018 17:41
Kastesiipi kompuroi metsässä tukien ontuvaa Köynnöstassua. Samalla hopeanharmaa naaras katseli ympärillä kohoavia puita, jotka huojuivat hiljaisessa tuulessa. Hän oli kotona. Myrskyklaanin reviiri siinsi hänen ympärillään tuttuna ja turvallisena, ja jossain sen ytimessä odotti leiri täynnä Kastesiivelle rakkaita klaanitovereita. Kastesiipi ei kuitenkaan pystynyt tuntemaan samanlaista iloa kotiinpaluustaan kuin oli kuvitellut kokevansa. Naaras ei tuntenut itseään onnelliseksi. Sen sijaan hän pelkäsi.
Kastesiipi vilkaisi sivusilmällä vieressään konkkaavaan Köynnöstassuun. Oppilas katseli ympärillään kasvavaa metsää kuin vieraan klaanin reviiriä. Nuoremman kissan silmissä ei hehkunut intoa tämän nähdessä pitkästä aikaa klaaninsa reviirin. Se vihlaisi Kastesiiven sisintä. Hän oli odottanut kovasti näkevänsä Könöksen ilmeen tämän astuessa taas tutulle reviirille. Hän ei ollut odottanut ilmeen olevan epäluuloinen ja varautunut.
Kastesiipi oli jo ehtinyt tuntea voitonriemua Könöksen kotiin tuomisesta, ennen kuin oppilas oli pudonnut Kuulammella ja hautautunut multakasaan. Kastesiipi muisti sisällään raivonneen pakokauhun, kun hän ja Heinäpilvi olivat kaivaneet Köynnöstassua esiin. Nähdessään oppilaan olevan elossa, hänen sisälleen oli hyökynyt helpotus. Helpotus oli kuitenkin haihtunut heti, kun Könös ei ollut tunnistanut heitä. Oppilaalle oli tapahtunut jotain, mutta Kastesiipi ei pystynyt ymmärtämään, mitä. Hän ei halunnut ymmärtää. Hän tiesi vain sen, että Köynnöstassu pitäisi saada Vaahtokukan luo mahdollisimman nopeasti.
Kastesiipi vilkaisi taakseen. Hän ei ollut ehtinyt olla Heinäpilvestä erossa vielä kauaakaan, mutta hän kaipasi kollia jo nyt. Ajatus siitä, että Heinäpilvi päättäisi jäädä Tuuliklaaniin, oli musertava, mutta hän ymmärsi, kuinka hankala päätös se Heinäpilvelle oli. Päättipä kolli mitä hyvänsä, Kastesiipi halusi tukea tätä päätökessään. Se, pystyisikö hän siihen hetken koittaessa, oli tyystin eri asia.
Kastesiipi ei olisi halunnut olla yksin sellaisena hetkenä. Olihan hänellä Köynnöstassu, mutta oppilas ei tuntunut edes muistavan Kastesiipeä. Hopeanharmaa soturi joutuisi selittämään Tulitähdelle yksin, missä oli ollut, sillä Könös pitäisi viedä parantajan pesään niin pian kuin suinkin. Hän joutuisi selittämään, mitä Köynnöstassulle oli tapahtunut, ja mahdollisesti vielä senkin, kuka oli Heinäpilvi. Toisaalta Kastesiiven teki mieli kääntyä kannoillaan ja palata takaisin Sumun ja Pisaran luo. Hän voisi jättää taakseen sen taakan, jonka oli harteilleen tämän matkan aikana kerännyt. Yhdessä pentuetoverukset voisivat matkata yhdessä Jään ja Hopean pesälle, ja Kastesiipi saisi nähdä vanhempansa ensimmäisen kerran moneen vuodenaikaan.
*Mutta minä kuulun tänne*, Kastesiipi muistutti itseään ja työnsi ajatuksen takaisin palaamisesta pois. *Ainakin luulen niin.*
Kastesiiven sydän alkoi lyödä kahta kovempaa, kun leirin suuaukko tuli näkyyviin. Naaras sulki silmänsä ja raotti suutaan tunteakseen taas tutut hajut kitalaessaan. Mutta tutut tuoksut olivat peittyneet johonkin vieraaseen, kitkerään hajuun. Kastesiiven mieleen vyöryi muisto kuolleesta Kuurapennusta. Soturin silmät rävähtivät auki.
”Ei kai...” Naaraan ääni oli tuskin kuiskausta kovempi. Kastesiipi unohti tykkänään vieressään konkkaavan Köynnöstassun. Hän pyrähti juoksuun ja sukelsi leiriin johtavaan tunneliin. Kastesiipi puoliksi juoksi, puoliksi liukui aukiolle ja jäi paikoilleen ympärilleen tuijottaen.
Kaikki ei ollut kunnossa. Kuka tahansa näki sen. Leiri ei ollut yhtä eloisa kuin ennen. Ei yhtä vilkas eikä iloinen. Klaanivanhimmat eivät olleet ottamassa aurinkoa, pennut eivät olleet leikkimässä, ei oppilaita harjoittelemassa taisteluliikkeitä tai edes sotureita vaihtamassa kieliä. Aukio oli lähes autio. Ainoastaan Okakynsi ja Tihkuviiksi seisoskelivat tuoresaaliskasan luona etsien sen rippeistä jotain syötäväksi kelpaavaa.
”Okakynsi? Tihkuviiksi?” Kastesiiven ääni oli pahoista aavistuksista tukahtunut, mutta se kantautui silti sotureiden korviin. Kollit kääntyivät, ja heidän silmänsä suurenivat.
”Kastesiipi? Olet palannut.” Tihkuviiksen ääni ei kuulostanut kovinkaan iloiselta. Se oli lähinnä väsynyt huokaus. Kastesiipi mittaili sotureita katseellaan. Molemmat olivat voipuneen näköisiä. Heidän turkkinsa olivat sotkuiset ja kiillottomat, kuin he eivät olisi sukineet niitä ainakin kuuhun.
”Missä… Missä kaikki ovat?” Kastesiipi kysyi piipittävällä äänellä tassuttaen varovasti sotureiden luokse. Hän moitti itseään siitä, että kuulosti säälittävältä pennulta, mutta hänellä ei ollut enää rohkeutta puhua normaalisti. Klaanille oli tapahtunut jotain, eikä Kastesiipi ollut ollut sitä tukemassa, kun se olisi häntä tarvinnut.
”Lukkikoipi, Leppälehvä, Pilvihäntä ja Kuisketassu ovat metsästämässä, Vatukkakynsi, Saniaisturkki, Sulkatassu sekä Oravaliito rajapartiossa ja Kirkassydän Punatassun ja Leijonatassun kanssa etsimässä yrttejä Vaahtokukalle”, Okakynsi kertoi. ”Loput ovat nukkumassa väsyneinä partioista.”
”Koko muu klaani?” Kastesiipi kysyi. Hän aisti Okakynnen ja Tihkuviiksen jättävän jotain kertomatta. Todisteeksi siitä soturit vaihtoivat levottomina katseita.
”No… Ei nyt ihan”, Tihkuviiksi takelteli. ”Moni on parantajan pesässä. Sairaana. Vakavasti sairaana.”
Kastesiipi avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään. Hän oli kyllä osannut odottaa, että klaanissa olisi jokin tauti notkosta hyökyneen sairauden hajun perusteella. Naaras oli kuitenkin silti järkyttynyt. Kuinka moni oli sairaana? Ja… ei kai kukaan vain ollut kuollut?
Tuntui kuin Kastesiiven sisin olisi ollut jään peitossa. Hyytävä tunne levisi koko kehoon, puristaen erityisesti rinnassa, jossa kamppailivat pakokauhu ja uteliaisuus. Lopulta naaraan päähän jäi vain yksi ajatus: Missä hän oli ollut, kun klaani oli häntä tarvinnut?
”Valkopentu kuoli jokin aika sitten”, Tihkuviiksi jatkoi, kun ei saanut Kastesiiveltä sanallista vastausta. ”Leoparditassu ja Aamutassu myös. Pörröpentu ja Hallapentu menehtyivät yöllä muutama auringonnousu taaksepäin.”
Kastesiiven kurkusta pääsi inahdus. Niinkö moni oli kuollut? Pörröpentu ja Hallapentukin? Miten Savupuro kesti jokaisen pentunsa menettämisen? Eihän Kuurapennun kuolemasta ollut kovinkaan kauaa! Kastesiipi muisti, että Köynnöstassu oli kadonnut Kuurapennun kuoleman jälkeen. Nyt oppilaan palatessa loput Savupuron pennuista olivat juuri kuolleet.
Kastesiiven sisällä oli kolkko tunne.
”Moni muukin oppilas on sairaana”, Okakynsi kertoi voimattomalla äänellä. ”Väretassu, Vinhatassu, Närhitassu, Kultatassu, Haukkatassu ja...” Okakynsi ei jatkanut. Hän käänsi katseensa Tihkuviikseen, kuin pyytäen tätä jatkamaan puolestaan. Tummanharmaa kolli tuijotteli kuitenkin käpäliinsä.
”Älkää vain sanoko, että… Routatassu...” Kastesiipi ei kyennyt jatkamaan. Hänen äänensä olisi kuitenkin vain heikkoa piipitystä. Okakynsi nyökkäsi merkiksi siitä, että Kastesiiven arvaus oli oikeassa. Naaras tunsi, kuinka maailma luhistui hänen ympäriltään. Kylmäväristys kulki soturin halki, kun hän tuijotti eteensä silmät kauhusta ammollaan.
Hän ei voinut syyttää kuin itseään. Kaikki oli hänen vikaansa. Hän oli hylännyt klaaninsa toistamiseen, laiminlyönyt Routatassun koulutuksen. Ja nyt kun hän palasi, Routatassu kamppaili tappavaa tautia vastaan.
”Myös Tiikerimyrsky on sairastunut”, Okakynsi maukaisi vaisusti, surumielinen katse tassuihin suunnattuna.
Kastesiipi laski päänsä ja puristi silmänsä kiinni. Hän tärisi, mutta ei kylmästä, vaan surusta. Surusta ja mittaamattomasta syyllisyydentunnosta. Hän oli ollut poissa juuri silloin, kun klaani olisi häntä eniten tarvinnut. Hän ei ikinä antaisi sitä itselleen anteeksi.
”Tuota… Kastesiipi?” varovainen ääni kuului Kastesiiven takaa. ”Mikä tämä paikka on?”
Vasta silloin Kastesiipi muisti Köynnöstassun. Soturi avasi kosteat silmänsä ja kääntyi oppilaan puoleen. Könös katseli notkoa epävarmana, ja Kastesiipi tunsi sisällään ammottavan aukon suurentuvan entisestään.
Okakynsi ja Tihkuviiksi jännittyivät. Okakynsi pörhisti karvansa, ja Tihkuviiksi työnsi kyntensä esiin. Olisi voinut luulla kenen tahansa huomaavan, ettei multaisesta ja ontuvasta Könöksestä olisi mitään vaaraa. Klaania riepotellut tauti oli kuitenkin saanut kissojen hermot kireälle. Ne, jotka eivät olleet sairauden armoilla, olivat uupuneita ja nälkiintyneitä. Kun voimat puolustautumiseen vähenivät, kissat olivat entistä valppaampia vaarojen suhteen.
”Kuka tuon on? Miksi toit vieraan kissan leiriin?” Okakynsi tivasi Kastesiiveltä.
Kastesiipi tuijotti soturia uskomatta korviaan. ”Etkö sinä tunnista häntä?”
Soturi tutkiskeli Könöstä hetken katseellaan. Ontuvaa ja varautunutta nuorta kissaa, jonka turkista roikkui multakokkareita ja jonka tuoksu muistutti erakon hajua. Oli se yhä selvä metsä tuoksu – osin maanhajuun peittynyt tosin –, mutta Myrskyklaanin ominaistuoksu oli haalistunut kuluneiden kuiden aikana. Okakynsi pudisti päätään epävarmana. ”En. Pitäisikö minun?”
”Hyvä Tähtiklaani, Okakynsi!” Kastesiipi henkäisi. ”Hän on sinun oppilaasi!”
Okakynnen silmät pyöristyivät entistäkin suuremmiksi. Enää hän ei tuijottanut Könöstä kuin toisen klaanin kissaa, vaan kuin Tähtiklaanin jäsentä. Tihkuviiksi oli yhtä järkyttynyt. Samoin Kastesiipi, mutta toisin kuin vanhemmat soturit, hän oli järkyttynyt siitä, ettei mestari tunnistanut oppilastaan.
”Köynnöstassu?” Okakynsi kuiskasi. ”Ei… Mahdotonta! Hän on kuollut! Pidimme jo valvojaisetkin!”
Kastesiipi ei sanonut mitään. Hän katsoi mullan ja mudan peittämää Köynnöstassua, joka seisoi paikoillaan yksi tassu ilmassa ja toinen silmä kiinni puristettuna. Klaanitoverit eivät tunnistaneet Köynnöstassua. Olisihan hänen pitänyt arvata. Köynnöstassu oli ollut liian kauan poissa. Multa peitti oppilaan tutun turkin ja hajukin oli muuttunut vieraaksi. Köynnöstassu ei haissut klaanikissalta. Hän haisi erakolta.
Köynnöstassu itse ei juuri auttanut asiaa tuijottamalla Okakynttä epäluuloisena. ”Tunnemmeko me?”
Okakynsi pudisti epäröivänä päätään. Tihkuviiksi puolestaan nojautui lähemmäs Kastesiipeä ja supatti tämän korvaan: ”Oletko varma, että hän on Köynnöstassu?”
”Tietenkin olen!” Kastesiipi kivahti niin kovaa, että Tihkuviiksi melkein pompahti säikähdyksestä. ”Hän vain… Hänelle sattui pieni… onnettomuus.”
Kastesiipi kertoi vanhemmille sotureille, mitä Kuulammella oli tapahtunut. Okakynsi ja Tihkuviiksi kuuntelivat vaisuina. Hopeanharmaa naaras yritti tulkita heidän ilmeitään siinä onnistumatta. Kastesiiven lopetettua Okakynsi ja Tihkuviiksi katsoivat toisiaan. Kastesiipi ei tiennyt, olivatko he uskoneet hänen tarinansa vai eivät. Kesti hetken ennen kuin kukaan sanoi mitään.
”Vaahtokukalla ja Mehiläistassulla on kiireitä sairauden takia”, Tihkuviiksi maukaisi lopulta. ”En ole varma, ehtivätkö he hoitaa vielä Köynnöstassuakin. Lisäksi sairaus voi tarttua Köynnöstassuun, jos hän menee parantajan pesään.”
”Hänet täytyy tutkia”, Kastesiipi intti. Naaraan sisällä velloi epätoivo, mutta hän ei antaisi periksi. Kastesiiven vieressä seisova kissa oli Köynnöstassu – muisti oppilas sitä tai ei – ja Köynnöstassu tarvitsi parantajan apua. Apua Könös tulisi siis myös saamaan.
”Kastesiipi? Voi hyvä Tähtiklaani...” Kastesiipi käännähti kuullessaan Leppälehvän äänen. Kilpikonnakuvioinen naaras seisoi leirin suuaukolla saalistamansa orava jalkoihinsa pudonneena. Leiriin saapuivat myös muut metsästyspartion jäsenet: Lukkikoipi, Pilvihäntä ja Kuisketassu, jotka hekin näyttivät yllättyneiltä. Kastesiipi tervehti heitä hännänheilautuksella.
”Sinä olet tullut takaisin”, Leppälehvä maukaisi hiljaa. Naarassoturi pudisteli päätään kuin ei olisi uskonut silmiään. ”Olit niin kauan poissa… Luulin jo, että olit… Olit… Senkin ketunmielinen hiirenaivo! Mitä ihmettä sinä ajattelit, kun viivyit niin kauan?”
Kastesiiven sisältä alkoi kummuta kehräys, kun hän näki taas parhaan ystävänsä. Olkoonkin, että Leppälehvä näytti siltä kuin olisi halunnut paiskata oravansa päin Kastesiiven naamaa ja repiä sitten tältä korvat päästä.
”Mukava nähdä sinuakin, Leppälehvä”, Kastesiipi naukui silmät naurusta tuikkien. Muita ei kuitenkaan naurattanut. Kastesiivenkin hymy hyytyi, kun hän näki klaanitoveriensa synkät ilmeet. Hän huokaisi. ”Olen pahoillani, kun lähdin taas. Mutta minä voin kyllä selitää! Katsokaas-”
”Me tiedämme jo, missä sinä olit, Kastesiipi.” Tulitähti loikki alas suurtasanteelta ja liittyi muiden myrskyklaanilaisten joukkoon aukiolle. Päällikkö näytti terveeltä, mutta hänen silmiään varjosti väsymys. Hänen askeleensa olivat uupuneita, kun hän tassutti muiden joukkoon ja istahti maahan. Musta naaras veti raidallisen häntänsä tassujensa ympäri. ”Leppälehvä kertoi, minne olit lähtenyt ja miksi.”
Kastesiipi tuijotti Tulitähteä sanattomana. Soturi vilkaisi Leppälehvään, joka seisoi kauempana kylki kiinni Lukkikoiven kyljessä. Kastesiipi ei tiennyt, mitä ajatella. Leppälehvä oli luvannut olla kertomatta klaanille.
”Älä ole hänelle vihainen, Kastesiipi”, Tulitähti kehotti. ”Hän teki oikein kertoessaan meille. Olisi tosin ollut parempi, jos olisit kertonut itse. Klaanikissan elämä ei ole vain sitä, että klaanin pitää luottaa sinuun. Sinun täytyy myös luottaa klaaniin.”
Juuri sillä hetkellä Kastesiipi ei olisi kaivannut Tulitähden elämänneuvoja. Naaras jätti kuitenkin kärkevän lausahduksen sanomatta. Ei ehkä olisi järkevää koetella klaanin hermoja nyt. Ehkä.
”Saanko siis palata klaaniin?” Kastesiipi kysyi varovasti. Hän ei ollut varma, halusiko kuulla vastausta. Jos se olisi kieltävä, hän jättäisi vastauksen mieluummin kuulematta. Toisaalta… Miksi klaani antaisi hänelle vielä kolmatta mahdollisuutta? Klaani oli elänyt vaarallisen sairauden armoilla, ja sen sijaan, että Kastesiipi olisi ollut auttamassa, hän oli etsinyt pentuetovereitaan.
”Haluatko sinä palata?” Tulitähden kysymys yllätti Kastesiiven. Kysymys oli kuitenkin vilpitön. Päällikkö kohotti kulmiaan jatkaessaan: ”Onko Myrskyklaani sinulle oikea paikka, jos jalkasi johdattavat sinut kerta toisensa jälkeen jonnekin muualle?”
Kastesiipi ei vastannut. Hän ei osannut vastata. Tulitähti oli oikeassa. Mitä jos Kastesiiven kohtalo olikin jossain muualla? Kastesiipi laski katseensa tassuihinsa. Tuuli havisutti puiden kellastuneita lehtiä leirin ulkopuolella. Leiriin pudonneet lehdet nousivat kieppuen ilmaan ja laskeutuivat sitten takaisin maahan tuulen laantuessa. Parantajan pesästä kuului vaimeaa vaikerrusta.
’Sinä vaarannat kaiken.’ Aaltokukan sanoista oli kulunut jo kauan, ja nyt Kastesiipi vihdoin ymmärsi ne. Ainakin hän uskoi ymmärtävänsä. Kastesiipi oli lähtenyt etsimään Sumua. Hän oli ottanut Heinäpilven mukaansa, antanut tämän jättää klaaninsa ja perheensä, jotka olivat olleet Heinäpilvelle rakkaampia, mitä Kastesiipi oli osannut kuvitellakaan. He olivat matkanneet keskellä talven kylmiä pakkasia pitkän matkan. Ei ollut ollut ollenkaan varmaa, että he olisivat selvinneet siitä. Varinkin, kun Kyy niminen erakko vaani heidän päämääränsä lähettyvillä. Vaikka Kastesiipi ja Heinäpilvi eivät olleet nähneet Kyystä vilaustakaan, olisi kohtaaminen voinut olla kohtalokas, jos kerran Sumu, Pisara ja Köynnöstassukin olivat selvinneet erakosta vain nipin napin.
Sitten oli ollut vielä paluumatka. Köynnöstassu oli satuttanut itsensä Kuulammella ja menettänyt muistinsa. Eikä Heinäpilvikään päässyt helpolla joutuessaan nyt valita Kastesiiven ja perheensä välillä.
Ja nyt Kastesiivelle selvisi, että Myrskyklaani kamppaili vaarallista sairautta vastaan, joka näytti vievän voimat koko klaanilta. Kastesiiven olisi ollut kuulunut olla auttamassa klaaniaan. Metsästämässä, partioimassa ja etsimässä yrttejä sairaiden avuksi. Mutta hän oli ollut etsimässä pentuetovereitaan. Ihan niin kuin siitä olisi muka ollut apua kennellekään muulle, kuin hänelle itselleen.
Kastesiipi ei ollut koskaan pitänyt omia valintojaan mitenkään merkittävinä. Hän oli aina ajatellut, että ne vaikuttivat vain häneen, eivät kehenkään muuhun. Näemmä hän oli ollut pahemman kerran väärässä. Hän oli yrittänyt selvittää oman elämänsä solmuja onnistuen samalla sotkemaan toisten elämät entistä pahempiin solmuihin.
”Anteeksi”, Kastesiipi sanoi kohottaen katseensa. Hän ei osoittanut sanojaan enää pelkästään Tulitähdelle, vaan koko klaanille. Hopeinen naaras tunsi itsensä pienemmäksi kuin koskaan. Eikä hän ollut koskaan ollut yhtä pahoilaan kuin nyt. Kastesiipi olisi halunnut huutaa anteeksipyyntönsä kohti pilviä, jotta pystyisi näyttämään edes hiukan paremmin, kuinka pahoillaan oli. Mutta hän ei uskonut pystyvänsä huutamaan. Hän oli vain pieni ja heikko pentu, joka oli luullut olevansa oikeassa.
”Sinä siis…” Tihkuviiksi aloitti hiljaisella äänellä. ”Sinä lähdet?”
Kastesiipi katsoi soturiin hämmentyneenä, muistamatta ensin kysymystä, jonka Tulitähti oli hänelle hetkeä aiemmin esittänyt.
”En”, Kastesiipi vastasi. Hän yritti pitää näkökenttänsä terävänä, mutta kyyneleet pyrkivät sumentamaan sen. ”En. Minä en lähde enää koskaan. Klaani on minun perheeni. Enkä minä jätä perhettäni. En enää.”
Klaanitoverit katsoivat häneen osa helpottuneena, osa vain hyväksyvästi nyökäten. Kastesiipi tunsi pienen omatunnon pistoksen, koska tiesi, ettei koskaan voisi unohtaa oikeaa perhettään ja kaipuutaan tämän luokse. Tästä lähin hän olisi kuitenkin uskollinen Myrskyklaanille. Hän oli soturi. Myrskyklaanin soturi. Eikä hän enää koskaan riskeeraisi sitä.
”Öh… Kastesiipi? Keitä nämä kissat ovat?”
*Hyvä Tähtiklaani, meinasin taas unohtaa Könöksen!*
Kastesiipi kääntyi oppilaan puoleen ja laski häntänsä rauhoittavasti tämän lavalle. ”Älä huoli. He ovat klaanitovereitasi. Muistatko? Leppälehvä, Pilvihäntä, Okakynsi… Kai sinä Okakynnen muistat? Mestarisi? Ja tuo vaaleanharmaa naaras tuolla on niitä uusia oppilaita, joista kerroin. Hän on sinun pesätoverisi nyt.”
”Kuka tuo on?” Lukkikoipi kysyi Kastesiiveltä ja nyökkäsi kohti multaista Köynnöstassua. ”Joku perheenjäsenesi, vai? Yhdennäköisyyttä nimittäin riittää.”
”Lukkikoipi!” Leppälehvä sihahti ja läimäisi tätä hännällään. Kastesiipi ei kuitenkaan loukkaantunut. Lukkikoivella täytyi olla rankkaa menetettyään oppilaansa Leoparditassun. Oli ihan järkeen käyvää, että hän oli näreissään Kastesiivelle, joka ei ollut ollut auttamassa klaania selviämään sairaudesta.
Kastesiipi antoi tutun, ilkikurisen hymyn ilmestyä suupieleensä.
”Perheenjäsenenipä hyvinkin”, Kastesiipi naukaisi. ”Kuten jokainen myrskyklaanilainen. Toivottakaapa Köynnöstassu tervetulleeksi takaisin kotiin.”
Kissojen ylle laskeutui järkyttynyt hiljaisuus. Kaikki toljottivat Könöstä kuin tämä olisi ollut siivet omaava jänis. Klaanitovereiden ilmeet harmittivat Kastesiipeä. Eivätkö he oikeasti tunnistaneet oppilasta? Olivatko he oikeasti uskoneet, ettei nuori naaras enää ikinä palaisi klaaninsa luo?
”Köynnöstassu?” Pilvihäntä maukui silmät suurina. ”Oletko sinä tosiaan Köynnöstassu?”
Kirjava oppilas luimisti korviaan keltaiset silmät epävarmasti välkähtäen. ”K-kyllä kai...”
”Kai?” Lukkikoipi toisti ja käänsi katseensa haastavasti Kastesiipeen. ”Jos hän olisi Köynnöstassu, hän kyllä tietäisi sen itse.”
Kastesiipi työni kyntensä esiin ja painoi ne syvälle maahan. Klaanin oli pakko luottaa häneen ja uskoa, että heidän edessään seisova kissa oli Köynnöstassu. Mitä Kastesiipi tekisi, jos klaani ei suostuisi uskomaan häntä? Pitäisikö hänen viedä Könös takaisin isänsä luo? Miten ontuva kissa muka selviäisi matkasta?
”Rauhoitu nyt, Lukkikoipi”, Okakynsi kehotti. Hänen äänensä oli tyyni, mutta Kastesiipi erotti epävarmuuden hänen katseestaan. Okakynsi ei ollut vielä itsekään varma, oliko hänen edessään oleva kissa Köynnöstassu vai ei. Kolli ei kuitenkaan paljastanut epäilyksiään. Kastesiipi oli iloinen, että Okakynsi näytti luottavan häneen. Tai ehkä soturi vain halusi auttaa loukkaantunutta nuorukaista. ”Kastesiipi kertoi minulle ja Tihkuviikselle, että Köynnöstassu putosi laskeutuessaan jyrkännettä. Hän kai löi päänsä ja menetti muistinsa.”
”Hän tarvitsee parantajan apua”, Kastesiipi vahvisti. ”Hän loukkasi myös jalkansa.”
Kissat vilkuilivat epävarmoina toisiinsa, mutta muutama alkoi nyökkäillä. Kai he luottivat Köynnöstassun mestarin sanoihin. Ja olihan Okakynsi muutenkin kokenut ja kunnioitettu soturi.
Kastesiipi loi Okakynteen merkitsevän katseen. Okakynsi epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Minä käyn kertomassa Vaahtokukalle”, kullanruskea kolli maukaisi. ”Ehkä hänellä tai Mehiläistassulla on edes jommallakummalla aikaa tutkia Köynnöstassu.”
Ennen lähtöään Okakynsi vilkaisi vielä kerran epävarmana Könökseen, joka katsoi varautuneena takaisin. Kastesiiven sydäntä kivisti ajatus, ettei kumpikaan heistä kahdesta ollut varma, kuka toinen oli.
Okakynnen lähdettyä Tihkuviiksi avasi suunsa: ”Leijonatassulle pitäisi kertoa. Hän varmasti tunnistaisi Köynnöstassun.”
Kukaan ei tarjoutunut innokaana etsimään oppilasta. Joka ikinen kissa klaanissa tiesi, kuinka murtunut Leijonatassu oli ollut sisarensa katoamisen jälkeen. Nyt Könös oli palannut takaisin, mutta erittäin huonossa kunnossa. Ja ennen kaikkea muistinsa menettäneenä. Kastesiipi ei osannut kuvitellakaan Leijonatassun järkytystä, kun hän tapaisi kadoksissa olleen pentuetoverinsa. Mitä jos Könös ei tunnistaisi häntäkään?
”Ehkä sinä, Kastesiipi, voisit mennä?” Tulitähti ehdotti kääntäen vihreät silmänsä jälleen hopeiseen naaraaseen. ”Sinä toit hänet takaisin. Osaisit kertoa Köynnöstassun tilasta parhaiten.”
Kastesiipi tunsi kurkussaan kitkerän palan, joka ei suostunut lähtemään nielaisemalla. Hän ymmärsi päällikkönsä pointin, mutta hän ei siltikään halunnut tehdä sitä. Ongelma ei ollut pelkästään Leijonatassun järkytys, vaan myös Heinäpilvi. Aurinko oli näet jo vaipumassa puiden taakse. Mutta miten ihmeessä, hän kertoisi klaanille Heinäpilvestä?
”Minä en voi”, Kastesiipi maukaisi. ”Katsos kun… En lähtenyt matkaani yksin.”
Kastesiipi katsoi Tulitähteä silmiin, yritti tulkita tämän katsetta, mutta joutui pettymään. Siispä hän tyytyi jatkamaan kertomustaan: ”Eräs kissa, Heinäpilvi, matkasi kanssani perille asti ja toi kanssani Köynnöstassun takaisin kotiin. Ilman häntä… Ilman Heinäpilveä tuskin kumpikaan meistä, Köynnöstassusta ja minusta, olisi nyt takaisin klaanissa.”
Kastesiipi odotti syytöksiä ja soturilaista muistuttelua, mutta kukaan ei sanonut mitään – ei edes Lukkikoipi. Se kuitenkin vain vahvisti Kastesiiven pelkoa. Miten klaanitoverit reagoisivat hänen rakkauteensa Heinäpilveä kohtaan? Olisiko hän enää yhtä tervetullut klaaniin? Ja mitä jos Heinäpilvi valitsisi jäädä perheensä luo? Kastesiipi jäisi tyystin yksin.
Toisaalta Kastesiiven ei tarvitsisi kertoa Heinäpilvestä – eihän kolli välttämättä edes muuttaisi Kastesiiven luo Myrskyklaaniin. Jos niin kävisi, Kastesiipi vaarantaisi nyt tyystin turhaan asemansa klaanissa. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä perääntyä.
”Heinäpilvi lähti tapaamaan perhettään Tuuliklaaniin. Sovimme tapaavamme rajalla auringon laskiessa”, hopeinen naaras tunnusti. ”Minun täytyy mennä rajalle tapaamaan häntä.”
Kastesiipi piti sinivihreiden silmiensä katseen Tulitähdessä. Hän ei tiennyt, mitä odotti. Lupaa lähteä? Moitteita siitä, että hän oli rakastunut tuuliklaanilaiseen? Vihaisia huutoja? Vain yhden asian Kastesiipi tiesi varmaksi: Sanoivat klaanitoverit mitä hyvänsä, hän lähtisi silti tapaamaan Heinäpilveä.
”Olisihan se pitänyt arvata”, Lukkikoipi tuhahti kauempana. ”Tietenkin Kastesiipi löytää itselleen kumppanin sieltä, mistä soturilaki ei salli sen löytyvän.”
Kastesiipi käänsi päätään kohti Lukkikoipea ja tämän vieressä seisovaa Leppälehvää. Lukkikoipi näytti halveksivalta, kuten hän oli odottanutkin. Leppälehvä piti kuitenkin naamansa ilmeettömänä. Hän tyytyi lausumaan vain hiljaisen, pettyneen kuiskauksen, joka ei nostanut Kastesiiven mielialaa: ”Niin. Olisihan se pitänyt arvata.”
*Minä rakastan Heinäpilveä, hyväksyitte sitä tai ette!* Kastesiipi huusi mielessään. Uhmakkuus nosti päätään hänen sisimmässään. Hän ei enää jaksanut klaanitovereitaan. Metsä oli jo alkanut hämärtyä, ja raidallisen soturin mielessä oli tilaa enää ainoastaan Heinäpilvelle.
Kastesiipi pinkaisi juoksuun. Hän työntyi klaanitoveriensa ohi välittämättä hämmästyneistä älähdyksistä ja loikki tunnelin kautta ulos metsään. Hän kuuli Leppälehvän huutavan hänen nimeään, muttei pysähtynyt. Kylmä puhuri pörrötti naaraan hopeista turkkia hänen pinkoessaan eteenpäin kohti Tuuliklaanin puoleista rajaa. Ilta oli viileä. Kastesiiven hengitys nousi ilmaan valkeana höyrynä, joka jäi leijumaan juoksevan myrskyklaanilaisen taakse, kunnes haihtui ilmaan.
Kellastuneet lehdet rapisivat hauraina Kastesiiven askelten alla, ja lisää ruskan väreissä loistavia lehtiä leijaili tuulen puhaltaessa maahan. Lehtisade oli tosiaan alkanut. Kasvit olivat alkaneet lakastua ja painua maahan kirjavien lehtien sekaan. Kaiken viimeistelivät usvakiehkurat, jotka nousivat auringon laskiessa, ja ilman viiletessä entisestään.
Kastesiiven tassut lipsuivat lehtimatolla, kun hän hidasti juoksunsa reippaaksi hölkäksi ja lopulta kävelyksi. Hän oli saapunut sille pienelle joelle, joka toimi Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajana. Joki kimmelsi kirkkaana laskevan auringon punaisessa valossa. Se oli kuin liekkien muodostama jana kahden klaanin välissä muistuttamassa siitä, miten klaanikissojen täytyi aina pysyä uskollisena vain oman klaaninsa väelle.
”Anteeksi vain, mutta minä en anna soturilain rajoittaa minua”, Kastesiipi mutisi sinivihreät silmät hämärässä kiiluen. Hän tiesi, kuinka tärkeä soturilaki oli ja kyllä hän sitä tietyssä määrin arvostikin. Hopeinen naaras pitäisikin soturilain aina mielessään neuvovina sanoina, muttei antaisi sen ikinä saamaan häntä kääntämään selkäänsä sille, joka hänen itsensä mielestä oli oikein. Tai sille, jota hän rakasti.
Kastesiipi näki Heinäpilven joen toisella puolella odottamassa perheensä ympäröimänä. Naaras tunsi sisällään pienen surunpistoksen. Kaikesta huolimatta Heinäpilvi oli Kastesiiven mielestä onnekas. Kollilla oli perhe. Hän oli saanut varttua perheensä kanssa monta vuodenaikaa, vaikkakin elo olikin ollut aika myrskyisää. Mutta silti Heinäpilvi oli saanut elää ympärillään kissoja, joita oli saattanut kutsua perheekseen. Kastesiivellä ei ollut ollut. Hänellä oli ollut vain Aaltokukka, joka oli vain valehdellut hänelle kerta toisensa jälkeen, väittänyt olevansa hänen emonsa… Kastesiipi huomasi työntäneensä kynnet esille ja veti ne takaisin piiloon. Syyttä hän enää kantoi kaunaa Aaltokukalle. Mennyt oli mennyttä.
Kastesiipi pysähtyi joen Myrskyklaanin puoleiselle rannalle. Hän nyökkäsi Heinäpilven perheelle tervehdykseksi katsoen vuoroin jokaista silmiin. Hän tunnisti Kettuturkin, Apilahännän, Ruusumielen ja Kuulastassun Heinäpilven kuvailujen ansiosta. Kastesiipi ihmetteli sitä, että Heinäpilvi oli tuonut koko perheensä mukanaan. Tarkoittiko se, että Heinäpilvi lähtisi hänen kanssaan Myrskyklaaniin? Vai oliko tuuliklaanilainen ottanut heidät mukaansa vain tukea saadakseen?
”Heinäpilvi”, Kastesiipi tervehti osaamatta sanoa enempää. Hän olisi halunnut huutaa kollille, ettei tämä voinut jäädä Tuuliklaaniin ja jättää häntä yksin. Naaras kuitenkin tiesi, että Heinäpilven oli tehtävä päätöksensä täysin itse.
”Kastesiipi”, Heinäpilvi maukaisi vuorostaan. Syntyi vaivaantunut hiljaisuus. Kastesiiven sydän tykytti hopeisen soturin rinnassa niin kovaa, että hän pelkäsi Heinäpilven päätöksen menevän häneltä ohi korvien. Naaras yritti rauhoittua vetäen syvään henkeä. Päättipä Heinäpilvi mitä hyvänsä, hänen pitäisi tukea kollin päätöstä.
”Minä tulen kanssasi Myrskyklaaniin”, Heinäpilvi naukaisi ja räpäytti lempeästi silmiään Kastesiivelle. Naaraasta tuntui kuin hänen harteillaan olisi maannut valtava kivikuorma, joka nyt haihtui kuin savuna ilmaan, kun hän vähitellen tajusi, mitä Heinäpilvi oli sanonut. Kastesiipi olisi halunnut kiljua riemusta, mutta hän hillitsi itsensä. Sen sijaan hän antoi sisällään kumpuavan kehräyksen kuulua pienen joen toiselle puolelle asti.

Myrskyklaanilainen katseli vierestä, kun Heinäpilvi hyvästeli perheensä. Hän istui hiljaa joen vastakkaisella puolella raidallinen häntä tiukasti tassujen ympärille kiedottuna. Naaraan sisällä oli ontto tunne, kun hän katseli jäähyväisiä. Ehkä hänen olisi pitänyt sanoa jotain tai sitten antaa enemmän tilaa. Kastesiipi ei tiennyt. Hän vain istui paikoillaan silmät kosteina ajatuksesta, että Heinäpilvi oli joutunut tekemään tällaisen valinnan.
Hämärä oli jo laskeutunut, kun Heinäpilvi kahlasi joen yli Myrskyklaanin puolelle. Kastesiipi toivotti hänet tervetulleeksi lempeällä nuolaisulla poskelle. Sitten he kääntyivät katsomaan joen toiselle puolelle, jolla Heinäpilven perhe seisoi nummet takanaan kumpuillen. Kissat katselivat hetken toisiaan. Kunkin kissan eriväriset silmät kiilsivät illan hämäryydessä.
”Valaiskoon Tähtiklaani polkunne”, Kastesiipi lausui, kun tunne siitä, että hänen pitäisi sanoa jotain, yltyi entisestään. ”Teidän kaikkien ja koko Tuuliklaanin.”
Heti sen sanottuaan Kastesiipi katui. Eivät Heinäpilven perheenjäsenet kaivanneet onnentoivotuksia kissalta, joka aikoi viedä heidän rakkaan Heinäpilvensä pois. Perheenjäsenten surua ei kuitattaisi millään Tähtiklaanin valolla.
Kastesiipi alkoi tuntea itsensä kiusaantuneeksi, mutta Apilahäntä käänsi katseensa häneen ja nyökkäsi ystävällisesti. ”Johdattakoon se teidänkin käpälänaskeleenne.”
Kastesiipi räpäytti silmiään kiitokseksi. Hän vilkaisi Heinäpilveä ja kosketti tätä hellästi hännänpäällään merkiksi siitä, että heidän täytyi lähteä. He kääntyivät ja lähtivät tassuttamaan kohti puiden langettamia varjoja. Kun metsä oli imaissut heidät jo melkein kokonaan uumeniinsa, Heinäpilvi pysähtyi. Kastesiipi seisahtui ja kääntyi katsomaan keltaturkkista kollia, joka oli kääntänyt katseensa takaisin kohti nummia. Kastesiipi seurasi hänen katsettaan. Hän pystyi juuri ja juuri erottamaan neljä tummaa hahmoa taivaltamassa nummien halki kohti Tuuliklaanin leiriä. Nummien yllä ensimmäiset Tähtiklaanin soturit ilmestyivät tummenevalle taivaalle.
”Voit vielä muuttaa mielesi”, Kastesiipi kuiskasi lähes kuulumattomalla äänellä. Hänen oli hankala peittää äänensä vastahakoisuutta. Joka ikinen karva hänessä halusi Heinäpilven jäävän hänen luokseen Myrskyklaaniin. Naaras kuitenkin tiesi, että Heinäpilven oli tehtävä päätös itse – ja hänen oli tehtävä lopullinen päätös nyt.
”Ei”, Heinäpilvi maukaisi, ja Kastesiipi siirsi sinivihreiden silmiensä katseen takaisin häneen. Varjot leikkivät kollin turkilla tuulen värisyttäessä puiden lehtiä pörröttäen samalla puiden suojissa seisovien kissojen turkkeja. Kastesiipi katsoi Heinäpilven vihreisiin silmiin, joiden katsetta koko sydämestään rakasti.
”Olen tehnyt päätökseni”, Heinäpilvi naukui katse yhä nummissa. ”Ja olen päättänyt elää sinun kanssasi.”
Kastesiipi painautui lähemmäs Heinäpilveä. Kollin karhea ja paksu turkki tuntui lämpimältä hänen kylkeään vasten. Hopeinen naaras painoi päänsä Heinäpilven lavalle ja kuunteli tämän sydämen tasaista sykkimistä. Hän olisi voinut viettää siinä ikuisuuden. Hän olisi voinut pysyä siinä hetkessä klaanien loppuun asti ilman, että olisi koskaan murehtinut, mitä kaikkea häneltä jäisi kokematta. Sillä kaikista mahtavin asia, minkä Kastesiipi tiesi oli olla siinä Heinäpilven tutun tuoksun ympäröimänä. Naaraan sisälle ei enää mahtunut murheita. Hänen sisimpäänsä mahtui vain mittaamaton rakkaus ja onni siitä, että hänelle kaikista tärkein kissa oli päättänyt jäädä hänen luokseen.

//Siinä. Ehkä vähän tönköhkö, mutta juuh… Oon katunu tuota Aaltokukan ’ennustusta’ siitä asti, kun julkaisin sen tarinan, joskus vuosi sitten. Nyt mä vihdoin pääsen siitä eroon! xD

Vastaus:

Ihana tunteellinen tarina! Olipa aikamoinen kotiinpaluu, molemmilla. Mutta toivottavasti tauti ei tarjoa enempää draamaa (muahahah, noinkohan on), Könös saa muistinsa takaisin ja Heinäpilvi asettuu hyvin Myrskyklaaniin…
Melkein paras kohta oli kun Kastesiipi ajatteli: ” Juuri sillä hetkellä Kastesiipi ei olisi kaivannut Tulitähden elämänneuvoja.” Hyvä näpäytys kaikki oi niin viisaita ja kaikkitietäviä päällikköjä kohtaan neuvoinensa ;D
Ja tämä oli tosi hieno kohta jotenkin:
”Ennen lähtöään Okakynsi vilkaisi vielä kerran epävarmana Könökseen, joka katsoi varautuneena takaisin. Kastesiiven sydäntä kivisti ajatus, ettei kumpikaan heistä kahdesta ollut varma, kuka toinen oli.”
Teksti oli elävää, tunteikasta ja sujuvaa luettavaa.

Täydet 50kp tästä tulee ja enemmänkin jos voisi ; )

Sitten tiheän kamman versio, joka etenee aika lailla tarinan alusta loppuun järjestyksessä:
# ”Kastesiipi oli jo ehtinyt tuntea voitonriemua Könöksen kotiin tuomisesta, ennen kuin oppilas oli pudonnut Kuulammella ja hautautunut multakasaan.”
Luontevampi olisi käyttää ”ennen kuin” tilalla ”kunnes” tai ”siihen asti kunnes”, sillä ”ennen kuin” on alistuskonjuktio, joka ilmaisee sivulauseen asian tapahtuvan ennen päälauseen asiaa. Mutta koska tuossa päälauseen asia tapahtui ennen sivulausetta, ”ennen kuin” käyttö hämää lukijaa.

# ”Oppilaalle oli tapahtunut jotain, mutta Kastesiipi ei pystynyt ymmärtämään, mitä. ”
Viimeisen pilkun voisi jättää pois, nyt virke näyttää vähän sirpaleiselta ja kuin hengästyneen puheelta. Tässä samankaltainen lause loppupuolelta, josta siis viimeisen pilkun voisi jättää pois:
”Kaiken viimeistelivät usvakiehkurat, jotka nousivat auringon laskiessa, ja ilman viiletessä entisestään.”

# ”kauaakaan” on oikein mutta aika harvinainen käytössä ja voi siksi näyttä oudolta, kauankaan olisi tutumpi.

# ”Ajatus siitä, että Heinäpilvi päättäisi jäädä Tuuliklaaniin, oli musertava, mutta hän ymmärsi, kuinka hankala päätös se Heinäpilvelle oli. Päättipä kolli mitä hyvänsä…”
Kun Heinäpilven päätös on vasta edessäpäin, voisi käytettyjen aikamuotojen yhtenäisyyden lisäämiseksi kirjoittaa: ”kuinka hankala päätös se Heinäpilvelle olisi”
Samoin tässä: ”Se, pystyisikö hän siihen hetken koittaessa, oli tyystin eri asia.” jälkimmäinen ”oli” voisi olla myös ennemmin ”olisi”

# ”Oli se yhä selvä metsä tuoksu – osin maanhajuun peittynyt tosin –, mutta Myrskyklaanin… ”
Tuossa ei tarvita ennen muttaa pilkkua, tuo ajatusviiva hoitaa sen virkaa.

# ”Hän oli ottanut Heinäpilven mukaansa, antanut tämän jättää klaaninsa ja perheensä, jotka olivat olleet Heinäpilvelle rakkaampia, mitä Kastesiipi oli osannut kuvitellakaan.”
Tässä lauseessa on parikin viilattavaa seikkaa. Ensinnäkin sen olisi voinut jostain katkaista, ettei tule vain sivulauseiden junaa jossa meinaa kadota kokonaisuus. Sitten tuon viimeisen pilkun jälkeen pitäisi olla ennemmin ”kuin Kastesiipi oli osannut…”

# ”Varinkin, kun Kyy niminen erakko”
Tässä pitäisi olla Kyy-niminen.

# ”Kastesiipi katsoi soturiin hämmentyneenä, muistamatta ensin kysymystä, jonka Tulitähti oli hänelle hetkeä aiemmin esittänyt.”
Tähän liittyen: Kuvailut ja Kastesiiven ajatukset ovat kiinnostavasti ja elävästi kirjoitettu, mutta välillä ne meinaavat viedä isoja siivuja tarinan lomasta niin, että lukija meinaa unohtaa, missä kissa oikeasti on ja keiden kanssa. Tuossakin piti todella palata taaksepäin lukemaan niin mikä se kysymys oli. Tällaisia kohtia olivat tuo Kastesiiven syyllisyysajattelu ja alkupuolella ajatusten kertaus juuri ennen kuin kaksikko palaa leiriin. Hahmosta voi olla paljon ja tärkeää kerrottavaa, mutta sitä voisi yrittää tiivistää tai ripotella tasaisemmin niin, että hahmo pysyy mukana tarinassa eikä tunnu vain olevan yksin ajatustensa kanssa irrallaan tyhjiössä.

# ollut ollut
Rakenne on oikea, mutta aika höntti. Sitä voisi parhaansa mukaan yrittää kiertää jotenkin. Nyt se esiintyi tarinassa muutaman kerran.

# ”Hän ymmärsi päällikkönsä pointin, mutta hän ei siltikään halunnut tehdä sitä. ”
Tuossa vähän särähtää tuo pointti. Se on aika ”finglishiä” ja arkikieltä, vaikka oikea hyväksytty suomenkielinen sana onkin. Mutta tässä vähän pomppaa esiin muusta tyylistä.

# ”Mutta miten ihmeessä, hän kertoisi klaanille Heinäpilvestä?”
Tässä ei tarvita pilkkua ollenkaan.

# ”Hopeinen naaras pitäisikin soturilain aina mielessään neuvovina sanoina, muttei antaisi sen ikinä saamaan häntä kääntämään selkäänsä sille, joka hänen itsensä mielestä oli oikein. Tai sille, jota hän rakasti.”
Tämä virkepari kaipaisi selkeytystä, esimerkiksi:
”Hopeinen naaras pitäisikin soturilain aina mielessään neuvovina sanoina, mutta ne eivät saisi häntä kääntämään selkäänsä sille, mikä hänen itsensä mielestä oli oikein. Tai sille, jota hän rakasti.”

Ja kun oikein tiheällä haravalla tässä luki tarinan läpi, siellä oli lukuisia pieniä kirjoitusvirheitä. Suuren osan niistä oikeinkirjoitustarkastusohjelmat olisivat havainneet, ja muutama vielä lisää jäisi varmasti haaviin, kun malttaa lukea itse pariin kertaan tarinan läpi ennen postausta : )

Kaikesta huomaa, että hyvin on kirjoittajantaidot hallussa ja käytössä, mutta aina voi kehittyä! On ilo lukea tarinoitasi nyt ja varmasti jatkossakin!

- YP Phi

Nimi: Lampipentu, Varjoklaani

08.10.2018 22:14
"Ne kaksijalat hylkäsivät noin pienen pennun! Onneksi löysimme sinut silloin", emo kehräsi. Lampipentu painautui tyytyväisenä Jääkatseen rintaa vasten. Ihan sama mitä jotkut kaksijalat olivat joskus hänelle tehneet, sillä hän oli turvassa nyt.
"Jos minulla kerran oli sisaruksia, miksette pelastaneet heitä?" Lampipentu päästi äkkiä mieleen juolahtaneen kysymyksensä.
Emo nuolaisi Lampipennun päälakea. "Ei meillä ollut aikaa... Puhutaan siitä myöhemmin... Tärkeintähän on, että sinä olet turvassa."
Lampipennun täytti suunnaton lämpö. Hän sulki hyvillään silmänsä.

Lampipentu... Sinulle ei ole kerrottu kaikkea... On vielä jotain, jota et ole saanut tietää... Harmaan kirjava kissa seisoi Lampipennun edessä. Kissa oli häntä paljon vanhempi naaras. Usva kierteli autiolla niityllä. Puhuja oli tuo kissa. Lampipentu tiesi sen. Sen huulet eivät kuitenkaan liikkuneet, vaan ääni tuntui kaikuvan ilmassa. Kissan naama oli ilmeetön. Lampipennusta tuntui omituiselta. Kuin hän olisi muistanut kissan, jota ei ollut koskaan tavannut...
Kissan sanoista Lampipentu ei oikein ymmärtänyt mitään. Miten niin hänelle ei oltu kerrottu kaikkea? Tämä oli taas yksi niistä hänen hölmöistä unistaan. Lampipentu antoi unen haalistua pois.

Lampipentu heräsi lyhyestä, omituisesta unestaan. Omenapentu loikkasi hänen ylitseen kiljaisten. Lampipentu oli kääntämässä päätään, kun joutuikin painamaan sen maahan Konnapennun loikatessa hänen ylitseen sisarensa perässä. Lampipentu hiipi kauemmas villeistä pennuista. Sammalet lentelivät sisarusten jahdatessa toisiaan.
"Jos teidän on pakko riehua tuolla tavalla, niin menkää nyt edes ulos täältä!" Unikonvarsi murahti.
Pentujen juostessa ulos, pesään syntyi hiljaisuus...
Lampipentu kierähti kyljelleen. Olisi ollut mukava löytää leikkiseuraa, mutta muut eivät oikein tuntuneet välittävän hänestä. Se saattoi johtua hänen kotikisujuuristaan. Lampipentu toivoi olevansa täysi Varjoklaanilainen sukujuuriltaankin. Kukaan ei ainakaan arvostelisi häntä sen perusteella.
Jääkatse asteli Lampipennun vierelle ja kietaisi häntänsä hänen ympärilleen. Lampipentu antoi lihastensa rentoutua. Emo kertoi usein tarinoita. Ehkä emo kertoisi nytkin jotain. Lampipentu odotti, mutta emo ei alkanut kertoa tarinoitaan tavalliseen tapaan.
"Emo?" Lampipentu kysyi.
"Niin?" Jääkatse vastasi.
"Kuinka kauan vielä menee, että minusta tulee oppilas?"
"No, meneehän siihen vielä jonkin aikaa..." emo sanoi poissaolevasti. Yhtäkkiä naaraan äänensävy oli muuttunut lempeästä huolestuneeksi. Mikä emoa huoletti? Sehän oli hyvä asia, että klaani sai uusia oppilaita. Ainakin niin emo oli hänelle kertonut joskus aiemmin.

Nimi: Sadetassu, Jokiklaani

07.10.2018 14:30
Sairauden ajat olivat kaikille vaikeita. Jokiklanilaisia oli menehtynyt paljon, mutta sairaudestakin kärsivien lukumäärä kasvoi vain kasvamistaan.
Päällikkö oli menettänyt hengen ja Sumupentu oli kuollut...
Klaani tuntui olevan pitkään kestävässä horroksessa.
Sadetassu oli huolissaan isästään. Hänen vanhempansa eivät enää riidelleet, mutta tällä kertaa se ei piristänyt häntä. Hänen emonsa oli masentunut. Pihlajahohdon ja Korppiviiksen väliset kiistat olivat unohtuneet. Jäljelle oli jäänyt vain emon jatkuva huoli Korppiviiksen huonosta voinnista. Sadetassu oli myös hyvin huolissaan sisaruksistaan ja emostaan. Mitä jos hekin saisivat tartunnan?
Päästäistassu oli puhunut unissaan joistain "kulkukissoista, jotka tulisivat vielä noutamaan hänet" .
Sadetassu oli huolissaan hänen terveydestään, vaikka tiesikin miksi Päästäistassu puhui sellaisia. Hän oli ollut taistelussa kulkukissoja vastaan, muttei nyt päässyt yli kokemastaan. Mitä jos veljelle olisi silloin sattunut jotain... Sadetassu tajusi, että hänellä oli pahempiakin huolenaiheita kuin veljensä painajaiset. Hän oli huolissaan koko klaanistaan. Miten kaikki päättyisi? Hän ei voinut tehdä mitään... Tuntui kuin kukaan ei voisi...
Viimein naaras sulki silmänsä saaden unta. Rauhaa ajatuksiltaan. Tuntui hyvältä unohtaa kaikki ja antaa silmien sulkeutua...

Sadetassu kävi parantajan pesällä katsomassa Korppiviikseä. Kauhukseen hän huomasi emonsa makaavan sairaudesta kärsivänä isänsä vierellä.
"Ei!" hän rääkäisi kauhuissaan huomatessaan Vuokkotassun ja Päästäistassun yhdessä kasassa vanhempiensa vierellä.
Sadetassu tunsi mäyrän kynnet hännässään. Hän yritti juosta, mutta mäyrä läiskäisi häntä selkään niin, että ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Hän yritti vetää henkeä, mutta ei onnistunut. Mäyrä lähti pois, mutta Sadetassu huomasi olevansa sairas. Käpälät olivat liian raskaat nostettaviksi.
"Ei! Auttakaa minua!" hän huusi, mutta kukaan ei kuullut.

Sadetassu heräsi oppilaiden pesässä hengästyneenä sekavasta unestaan. Hän sai hengityksensä tasaantuvan vähitellen.
"Päästäistassu?" hän kysyi hänen silmiensä osuessa veljeensä. Kolli istui sammaalillaan tuijottaen suoraan tyhjyyteen sokeilla silmillään. Sadetassu hiipi lähemmäs odottaen vastausta. Veli oli kuin toisessa maailmassa. Sadetassu kohotti käpäläänsä ja kosketti Päästäistassun häntää. Oppilas nytkähti ja kääntyi.
"Mitä Sadetassu?"
"Missä sinä oikein olit", Sadetassu kehräsi.
"Ööh... Minä mietin vain..."
"Et kai taas niitä kulkukissojasi?" naaras kysyi.
Ei vastausta.
Sadetassu huokaisi... "kunpa klaani olisi ennallaan taas" ja Päästäistassu nyökkäsi poissaolevasti.
"Onko kaikki kunnossa?" Sadetassu kysyi varoivaisesti.
Päästäistassu huiskaisi häntäänsä ärtyisästi.
"Kenellä olisi näinä aikoina kaikki hyvin? Olisi aika huolestuttavaa jos minusta kaikki olisi hyvin", oppilas tuhahti harvinaisen ärtyisellä äänensävyllä, jolla hän ei yleensä puhunut.
Sadetassu hätkähti kuullessaan veljensä ärtyisän äänensävyn. Tavallaanhan hänen sanoissaan oli perää...

//Aika lyhythän tästä tuli. Halusin vain vähän kirjoittaa siitä, miltä Sadetassusa tuntuu juuri nyt.

Vastaus:

Lyhyt, mutta sisältörikas tarina. Mitenköhän Korppiviiksen käy?
En huomannut virheitä.

Saat 22kp!

LiljatassuYP

Nimi: Illankuiske, Jokiklaani

06.10.2018 22:07
Kauttaaltaan kellertävän ja punaisen kirjava vaahteranlehti leijui kohti Jokiklaanin leiriaukeaa. Lähes yhtä kirjava Illankuiske katseli tiiviisti sen laskeutumista. Yleensä varapäällikkö tunsi lehtisateen ensimmäisten värikkäiden lehtien tavoittaessa maan pientä haikeutta ja aavistuksen intoa, mitä vuodenaikojen vaihtuminen toi tullessaan. Mutta nyt kun lehti asettui kahahtaen maahan muutamien kertyneiden kaltaistensa seuraan, Illankajo tunsi vain kauhua. Kauttaaltaan ilkeästi jäätävää ja värisyttävää kauhua. Ensin lehtisateen aika, sitten lehtikato, ja sitten… Illankajo ei pystynyt edes ajattelemaan sen pidemmälle. Olisiko Jokiklaania sitten enää, se kalvava kauhu kysyi. Miten Jokiklaani saattoi selvitä tästä? Tästä… Tästä kirouksesta. Keuhkotaudista, joka nujersi uhrin toisensa perään pitkäksi aikaa... Ja jotkut eivät toipuneet siitä enää ennalleen tai toipuneet lainkaan.
Illankajo nousi ylös itseään ravistellen ja pörhisti turkkinsa ajaakseen ne jäätävät tuntemukset pois. Hän oli vielä terve. Huonosti levännyt, alati nälkäinen, kiireinen, hermostunut, väsynyt, mutta terve. Hän pitäisi Jokiklaanin vielä pyörimässä, ja tekisi siinä parhaansa, jotta he kaikki selviäisivät. Kaikki loput, Illankuiske yritti olla lisäämättä mielessään, kun kulki tavallista autiomman leiriaukean läpi.
”Huurremarja, miltä näyttää?” Illankuiske suuntasi kysymään tottuneesti parantajan pesältä. Illankuiske seisahtui hyvän matkan päähän, jotta ei tungettelisi yhtään. Muut sairastuneet oli kerätty laajennettuun vanhinten pesään, mutta huonokuntoisimmat olivat jatkuvan valvonnan ja hoidon alaisina parantajien pesässä.
”Hei, Illankajo”, Huurremarja tervehti kiireisesti maukaisten jostain parantajien pesän uumenista. Illankajoa kuumotti turkkinsa alla kun hän huomasi, ettei ollut edes kohteliaasti tervehtinyt tänä aamuna ennen kuin vain kysyi tutun kysymyksensä. Ei saisi turtua niin paljon.
Huurremarja ei kuitenkaan osoittanut pahastuneensa tai edes huomanneensa tätä töksäytystä. Vaaleaturkkinen parantaja kumartui supisemaan jotain Tunturitassulle, joka tuijotti järkähtämättä Sumupentua. Tummaturkkinen parantajaoppilas pudisti äkäisesti päätään katsettaan pennusta irrottamatta, jolloin Huurremarja laski häntänsä hetkeksi lohduttavasti oppilaansa lavalle ja jatkoi sitten Illankuiskeen luo.
Illankuiske pidättäytyi huokaisemasta syvään. Hän saattoi melkein arvata mistä parantajat olivat keskustelleet. Sumupennun sisko Unikkopentu oli menehtynyt vajaa neljänneskuu sitten. Nyt Sumupentu nukkui levottomasti ja hengitti kiivaasti ja vinkuvasti yksin pesässä, jossa ennen oli ollut kaksi pentua. Eikä Tunturitassu tuntunut haluavan antaa pientä kollia hetkeksikään muiden katsottavaksi. Illankuiske aneli mielessään Tähtiklaanilta, että jos nämä voisivat auttaa edes loput pennuista tämän taudin läpi. Pennut, joilla oli vielä koko elämä edessä, ja jotka Illankuiske halusi kovasti päästä nimittämään oppilaiksi.
”Niin, miltä näyttää… Paremmalta kuin eilen, koska ei ole tullut uusia sairastuneita, mutta ei edelleenkään hyvältä. En voi luvata sinulle uusia kissoja partioihin tänään, paitsi jos Vaaleavirta niin tuntee”, Huurremarja vuorostaan maukaisi kaunistelematta ja vähän epävarmana lopun. Illankuiske nyökkäsi jäyhästi. Jos hän olisi vielä vain tavallinen soturi, hänen ei tarvitsisi kuulla kaikkia näitä yksityiskohtia, eikä kantaa huolta niistä. Mutta nyt Illankuiske oli varapäällikkö. Hänen kuului kantaa nämä huolet kaikkien muidenkin puolesta.
”Ei se ole sinun syytäsi, vaan tämän taudin”, Illankuiske totesi sovittelevasti.
”Aivan”, Huurremarja maukaisi poissaolevana ja vilkuili jo olkansa yli. Sumupennun lisäksi Hiilipentu ja Lumipentu olivat parantajien tarkkailtavina. Parhaassa mahdollisessa hoidossa nyt kun viherlehtikin, vaikka oli ollut vähän kuiva, oli tarjonnut yrttivarastoille hyvin täydennystä. Mutta kaikki olivat joutuneet näkemään niin Jokiklaanissa kuin Myrsky- ja Tuuliklaanissakin, että tämä tauti ei totellut vanhoja sääntöjä. Hyvästä hoidosta huolimatta kunnollista parannuskeinoa ei näyttänyt olevan, ja kissat täytyi vain yksitellen auttaa taudin läpi. Ja silti tilanteet saattoivat kääntyä äkkiä hyvin huonoksi. Myrskyklaanissa Valkopentu oli kuulemma menehtynyt matkalla parantajien pesään.
”Oletko levännyt viime yönä paremmin?” Huurremarja kysyi epäilevästi siihen väliin, mutta Illankuiske ohitti tutun kysymyksen häntänsä huiskaisulla. Ei tietenkään. Piinaavaa ja alati jaksamisen hankalammaksi tekevää se oli, mutta sille ei voinut mitään.
”En. Mutta selvä, kokoan partiot niistä mitä voin. Päästän sinut takaisin tärkeän tehtäväsi pariin”, Illankuiske maukaisi sananvaihdon päätökseen.
”Ja minä sinut omasi”, Huurremarja vastasi pieni kehräys äänessään ja huvituksen pilkahdus silmissään. Illankuiske tunsi jälleen kuumotusta. Huurremarja oli ollut paljon pidempään parantajana kuin hän varapäällikkönä, ja tuntui nyt siitä huolimatta mieltävän heidät yhtä tärkeiksi klaanin toiminnan huolehtimisessa vastuullisessa tehtävässä. Niinhän se oli, mutta kaikesta tästä huolimatta tai ehkä oikeastaan juuri siksi Illankuiske tunsi vieläkin leikkivänsä vähän liian isolla saaliilla.
Illankuiske asteli takaisin aukiolle ja kiersi katseellaan leiriä. Yksitellen lähinnä leiriaukion laidoilla varjoissa kyyhöttävät jokiklaanilaiset huomasit aukiolle astelleen varapäällikkönsä. Illankuiske yritti kohdata vuorollaan jokaisen katseen ja kerätä sanattomasti tietoa noiden jokiklaanilaisten voinnista.
Raskasjalan harmaa tuuhea turkki oli tavallistakin sotkuisemman näköinen, mutta kolli vastasi Illankuiskeen katseeseen jämäkällä nyökkäyksellä ja harmaat silmät kirkkaina. Raskasjalka näytti toipuneen hyvin. Toiveikkaana Illankuiske tavoitteli seuraavaksi oppilaiden pesän viereen kokoontuneiden oppilaiden katseita. Kukin nosti hitaasti vuorollaan päänsä, ja Illankuiske varoi sävähtämästä. Pikkutassu näytti tavallistakin pienemmältä, melkein olemattomiin kuihtuneelta, ja vielä Illankuiskeen katsellessa kuiva yskä ravisteli tämän kehoa. Olikohan Huurremarja sittenkin päästänyt Pikkutassun liian aikaisin pois hoteistaan? Pitäisi yrittää varovasti udella.
Lepinkäistassu laski hyvin pian katseensa, ja päätyi tuijottamaan sammalpalloa edessään, niin kuin Illankuiske muisteli tämän jo aiemmin tehneen. Poissaolevana ja näkemättä sitä oikeasti, kuin unessa. Sitten tuo harmaan ja valkoisen kirjava naaras värähti ja vetäytyi itseensä, näyttäen melkein yhtä pieneltä kuin Pikkutassu. Kotkatassu heilautti häntäänsä hätäisesti Illankuiskeelle – kirjava naaras mietti, että kolli näytti niin tehdessään vetreämmältä kuin päiviin – ja laski sitten häntänsä lohduttavasti Lepinkäistassun lavalle. Silloin Illankuiske muisti, että Huuhkajatassu oli tullut sen kamalan taudin musertamaksi vasta edellisenä päivänä, ja Lepinkäistassun täytyi surra ystäväänsä kovasti. Illankuiske huokaisi lannistuneempana. Noista oppilaista ehkä vain Kotkatassu pystyisi osallistumaan johonkin.
Raahustavat ja hiljaiset askeleet kiinnittivät Illankuiskeen huomion toisaalle. Vaaleavirta asteli sisään leiriin sen suuaukosta. Nouseva aurinko sai kermanvärisen naaraan turkin hohtamaan kultaisena. Illankuiske huomasi, että se oli siloisempi ja kirkkaampi kuin hänellä itsellään. Illankuiske väräytti korviaan kiinnostuneena.
”Tervehdys, Illankuiske. Kävin kävelyllä. Huurremarja antoi luvan, kun minusta tuntuu jo paljon paremmalta”, Vaaleavirta toivotti ja heilautti häntäänsä iloisena. Liike loppui kuitenkin lyhyeen. Illankuiske näki Vaaleavirran kyyrystä seisoma-asennosta, että uupumus painoi vielä tämän raajoja.
”Se on hyvä kuulla, Vaaleavirta”, Illankuiske totesi varautuneesti. Hän ei kehdannut kommentoida suoraan, että Vaaleavirta oli vielä kaukana vanhasta omasta itsestään, mutta äänensävyään Illankuiske ei pystynyt peittämään.
”Niin… Mietin, että voisin osallistua johonkin… partioon?” Vaaleavirta tarjosi epävarmasti. Illankuiske heilautti häntäänsä pienesti ärtyneenä. Ei Vaaleavirralle, vaan itselleen. Aurinko oli itse asiassa jo lähempänä huippua kuin nousua ja kauemmille rajoille suuntaavaan rajapartion kuuluisi lähteä pikimiten liikkeelle. Jos siis mikään toimisi normaalisti Jokiklaanissa. Nyt partioita tuli ja meni miten sattuu sen mukaan, mitä sairastuvat, sairastavat tai toipuvat jokiklaanilaisten milloinkin jaksoivat. Ei ikinä tarpeeksi eikä täysilukuisena, mutta näin oli nyt vain pakko yrittää selvitä.
”Jos olet ihan varma, niin saalispinoa pitäisi kasvattaa. Käy kysymässä Kotkatassua ja Raskasjalkaa mukaan. Sano, että minä pyysin”, Illankuiske pyysi Vaaleavirtaa ja päätti sanansa painokkaammin. Kuunnellessaan Vaaleavirta oli vilkaissut hyvin epävarman oloisena sitä yhdessä kyyhöttävää oppilaskolmikkoa, että oliko joku noista muka lähtökunnossa, mutta varapäällikön käsky vakuutenaan Vaaleavirta nyökkäsi ja suuntasi näiden luo ensimmäiseksi. Illankuiske nosti katseensa ja näki Raskasjalan seuranneen naaraiden sananvaihtoa. Illankuiskeen tarvitsi vain heilauttaa hännällään Vaaleavirran suuntaan, ja Raskasjalka ponkaisi jaloilleen ja lähti tämän perään. Hyvä, yksi lisää toimintakunnossa, Illankuiske ajatteli helpottuneena.
Mutta määrä ei ollut lupaava. Tuon kolmen kissan partion lisäksi kissoja riittäisi ehkä vielä toiseen, korkeintaan kahteen muuhun partioon sinä päivänä. Illankuiske mutristi suutaan mietteliäänä yrittäessään kerrata, keitä kehtaisi pyytää hommiin.
”Illankuiske! Näin, että Kotkatassu on menossa joen suuntaan jonkin partion…” Kaislakukan ääni keskeytti Illankuiskeen mietteet ja Illankuiske huokaisi Kaislakukan päälle selvennyksen: ”Kalastuspartion”. Kaislakukka näytti hämmentyvän hetkeksi, kun Illankuiske kääntyi kohtaamaan tämän, mutta sitten harmaa soturi jatkoi: ”Kalastuspartion mukaan. Niin voinko käyttää osan siitä Kotkatassun kouluttamiseen? Hän ei vielä ui niin vahvasti kuin…” Kaislakukka selitti vähän loukkaantuneen kuuloisena, mutta Illankuiske joutui keskeyttämään tyttärensä toistamiseen. Ja tunsi suunnatonta huonoa omatuntoa niin tehdessä, kun näki tämän ilmeen valahtavan.
”Se ei nyt onnistu, Kaislakukka. Ensin täytyy huolehtia ruoasta, sitten rajoista, sitten koulutus voi vasta jatkua”, Illankuiske selitti kyllästyneellä äänellä. Kaislakukka taisi olla viimeisiä sotureita, joilla oli oppilas, jonka kanssa Illankuiske joutui käymään tämän näin kepistä vääntäen läpi. Mestareilla toki ymmärrettävästi kolkutti velvollisuudentunto oppilaidensa kouluttamisesta, mutta se ei ollut nyt klaanin kärvistellessä mahdollista tai tärkeintä.
”…Hyvä on. Mitä voin tehdä?” Kaislakukka totesi sävyttömällä äänellä, mutta Illankuiske tiesi kyllä tyttärensä tarpeeksi hyvin tietääkseen tämän olevan syvästi loukkaantunut. Hän tunnisti tuon vaivoin pidätellyn hännänkärjen nykimisen – Illankuiske teki itse samaa ärsyyntyneenä.
”Käy kysymässä Huurremarjalta kaipaako hän jotakin”, Illankuiske huokaisi. ”En ole vielä päättänyt, mitä partioita tarvitsee lähettää lisää”, kirjava soturi myönsi lisäksi ja hymyili toispuoleisesti. Uupuneesti. Kaislakukan ilme pehmeni.
”Selvä. Muista… Muista miettiä myös, ketkä menevät kokoontumiseen”, Kaislakukka myöntyi heti, mutta kääntyi vielä lähtiessään muistuttamaan epävarmasti. Illankuiske puuskahti turhautuneena. Kokoontuminen! Hän oli unohtanut sen täysin.
”Hyvä kun muistutit. Täytyy tehdä se”, Illankuiske totesi.

***

Hyvästeltyään Kaislakukan Illankuiske suuntasi kulkunsa klaaninvanhinten pesälle. Jo kaukana saattoi haistaa taudin kitkerän ja tunkkaisen hajun ja kuulla käheät äänet ja jatkuvat yskäisyt.
”Miten täällä jaksetaan?” Illankuiske kysyi työntäessään päänsä oviaukosta. Kirjava naaras yritti kaikille osoitetusta kysymyksestään huolimatta etsiä sitä yhtä tiettyä kauniin kullankirjavaa turkkia. Kumppaniaan Perhonsiipeä, joka oli joutunut jo yli neljänneskuu sitten jättäytymään soturitehtävistä sairastuvalle.
”Älä nyt tyhmä karvapallo noin tee! Pois siitä, hus!” Laventelikurkku hurjistui oitis ojentamaan ja huiskautti hännällään niin, että osui melkein Illankuiskeen nenään. Kollin hiiltymistä tosin pehmensi se, että tästä ei lähtenyt muuta kuin kuivaa kähinää. Illankuiske kuitenkin totteli kuuliaisesti ja peruutti pois. Laventelikurkun sanojen lisäksi Illankuiske kun oli huomannut Perhonsiiven kohottautuvan jaloilleen pesän takaosassa ja tulevan kohti.
”No niin”, Perhonsiipi aloitti asettuessaan istumaan Illankuiskeen eteen pesän ulkopuolella. Jo tuo lyhyt lausahduskin sai tosin naaraan yskimään ikävän kuuloisesti. Illankuiskeen silmät sumenivat huolesta.
”Älä nyt tuolta näytä. Parempaahan tässä ollaan koko ajan menty. Me kaikki. Sitähän sinä tulit kysymään. Voit nyt jatkaa matkaasi, ettet saa tartuntaa”, Perhonsiipi kehotti katkonaisilla puuskauksilla ja epäominaisen äkeästi. Illankuiske nyökkäsi ja laski kuononsa vasten kumppaninsa poskea hyvästiksi hetkeksi – tai yritti. Perhonsiipi kavahti taemmas ennen kuin Illankuiske kosketti karvaakaan.
”Etkö sinä kuullut? Tai ymmärtänyt? Et saa sairastua”, Perhonsiipi kivahti.
”Ai, miksi? Siksikö että satun olemaan varapäällikkö? No hienoa, että sinä laitat sen meidän kahden edelle minun puolestani niin varapäällikön itse ei tarvitse vaivaantua”, Illankuiske vastasi loukkaantuneena ja häntä äkeästi viuhtoen.
”En muutenkaan haluaisi sinun sairastuvan”, Perhonsiipi vastasi sovittelevammin, mutta ei kuulostanut vakuuttavalta. Illankuiske yritti olla välittämättä siitä ja sen sijaan yritti vielä edes kietoa hännät hetkeksi yhteen kumppaninsa kanssa, mutta Perhonsiipi väisti sitäkin.
”Jaa. No ei sen ole väliä. Tässähän on mukava muistella menneitä niin pitkään kuin tätä kestää”, Illankuiske totesi pisteliäästi ja lähti astelemaan pois. Jos kirjava naaras olisi enää vilkaissut olkansa yli hän olisi nähnyt kuinka loukkaantuneelta Perhonsiipi näytti ennen kuin häntänsä äkäisesti kaaressa huitaisten harppoi takaisin klaaninvanhinten pesään. Mutta Illankuiske ei kääntynyt. Häntä hävetti liikaa viimeinen tokaisunsa. Tämä jatkuva tukala tilanne ja pahentuva väsemys sai heidän välinsä kiristymään. Illankuiske oli oikeasti todella huolissaan Perhonsiivestä, mutta ei näköjään osannut osoittaa sitä oikein.
Sitten Illankuiske seisahtui ja huitaisi maata ärähtäen. Hän oli unohtanut kysyä haluaisiko tai pystyisikö joku liittymään illan kokoontumiseen, eikä kehtaisi pistää päätään enää pesään vähään aikaan. Toisaalta kun Illankuiske kertasi tapahtunutta, ei siellä kukaan näyttänyt olevan sen paremmassa kunnossa saalistamaan rampaa hiirtä kuin vaeltamaan pientä matkaa kokoontumisen saarelle. Pitäisi siis mennä vain lähes itsekseen pitämään selontekoa. Ellei nyt joku päivän tuplapartiovuorolaisista olisi yhä tolpillaan silloin.
Ei sen puoleen väliä, tuskin Myrskyklaani tai Tuuliklaanikaan saapuisivat kovin rehvakkaana paikalle. Ja Varjoklaani tulisi tuskin ollenkaan. Ne pelkurit välttelivät tautia viimeiseen asti pysymällä tiivisti leirissään, saivatkohan edes tarpeeksi saalista sillä tavalla…
Illankuiske ravisteli itsensä pois katkerista ajatuksista. Sitä ne vain olivat. Katkeruutta ja kateuttakin, että edes yksi klaani oli näyttänyt säästyvän tältä tragedialta. Oli ihan ymmärrettävää, että Varjoklaani yrittäisi pysytellä tästä erossa jatkossakin. Mutta tämä ei voinut olla pidemmällä tähtäimellä hyväksi klaanien välisille suhteille. Klaanit eivät olleet kokoontuneet moneen kuuhun niin, että ne olisivat olleet kaikki ja täysilukuisina paikalla ja silloinkin kun kokoontumisia oli, ne olivat lyhyitä ja täynnä vaiettuja pahimpia käänteitä. Kaikki yrittivät näyttää pärjäävänsä. Kaikki katsoivat toisiaan pitkään ja mittailevasti, kun aina vaan näytti siltä, ettei yksikään parantaja ollut löytynyt toimivaa parannuskeinoa. Ja kaikki lähtivät vaisuina ja toivottomina.
Illankuiske oli huomaamattaan kävellyt päällikön pesälle neuvottomissa ajatuksissaan pyöriessään. Rohiseva, tiheä hengitys kantautui jo oviaukolle asti. Päällikkö Jäätähti oli yksi pisimpään sairastaneita sairastuttuaan melkein heti, kun tauti oli viherlehden alkaessa iskenyt Jokiklaaniin. Huurremarja oli jo pitkään sanonut tehneensä kaiken voitavansa ja että olisi hyvä valmistautua siihen, että päällikkö menettäisi ehkä yhden hengistään. Mutta yhä tämä vain hengitti. Ja vielä pari päivää sitten Illankuiske oli pystynyt kysymään päällikön mielipidettä, saanut vastaukseksi ynähdyksiä. Mutta nyt näytti, kuin Jäätähti olisi vain nukkunut koko ajan. Tämä ei enää vastannut mihinkään. Illankuiske huokaisi turhautuneena ja suuntasi kulkunsa ulos leiristä. Hänelle ei löytyisi apua tai lohtua nyt täältä. Oli parempi vaikka yrittää metsästää itsekseen kuin vaellella toimettomana ja synkissä ajatuksissa ennen kuin saisi tilaisuuden järjestää seuraava partiot. Illankuiske loi vielä yhden kaipaavaan katseen klaaninvanhimpien pesälle, ennen kuin suurta yksinäisyyttä tuntien asteli koko ajan enemmän lehtisateelta näyttävään ja tuoksuvaan rantametsikköön.

***

Kuun lähtiessä nousemaan taivaalle Illankuiske katui metsästysretkeään. Olisi pitänyt käyttää se aika lepäämiseen, sillä nyt tassut tuntuivat painavilta ja väsymys painoi silmiä puoliumpeen päivän järjestelyiden jäljiltä. Ehkä siinä oli perää, miten Huurremarja oli varoittanut Illankuisketta yrittämästä liikaa ja lepäämään enemmän, kun muutkin kuin tauti voisivat muuten kaataa pian varapäällikön. Mutta ei vielä tänään, pitäisi jaksaa kokoontumisessa.
Illankuiske kääntyi katsomaan rinnallaan kulkevia klaanitovereita saadakseen ajatuksensa pois väsymyksestään ja Huurremarjan arvostelevasta katseesta.
Kaislakukka kulki heti emonsa oikealla puolella, turkit melkein hipoen Pihkaroihun kanssa. Illankuiske kehräsi lyhyesti mielissään näystä ja koko tuosta käänteestä. Hienoa, kun kaksi nuorta kissaa löytää toisensa. Ja hyvä, kun molemmat olivat pysyneet terveenä. Illankuisketta meinasi alkaa todella raastamaan, kuinka hän joutui olemaan erossa Perhonsiivestä, ei saanut kuulla tämän viisaita ja järkeviä mielipiteitä jos Illankuiske meinasi hermostua ylettömästi, ei yleensäkään voinut kuunnella Perhonsiiven ääntä…
Illankuiske käänsi katseensa toiselle puolelle. Raskasjalka käveli katse maassa ja askellus vähintään yhtä laahustavana ja raskaana kuin Illankuiskeella. Varapäällikkö tunsi pistoksen rinnassaan – ei olisi pitänyt pyytää Raskasjalkaa vielä tännekin. Kolli oli jo osansa tehnyt ja kyllä Illankuiskeen olisi pitänyt arvata, että tämä ei kieltäytyisi kysyttäessä vaikka kuinka väsynyt olisi. Tällä tahdilla Raskasjalka ajautuisi hyvin pian klaaninvanhimmaksi.
Raskasjalan takana Mustakynsi jutteli taudin jälkeensä jättämällä käheällä äänellä Sadetassun ja Pikkutassun kanssa näiden koulutuksesta. Mustakynsi oli ottanut Pikkutassun koulutuksen hoitaakseen heti, kun Perhonkynsi oli sairastunut. Näiden takana oli vielä lisää joitain sotureita ja oppilaita, joista jokainen tuntui yskivän enemmän tai vähemmän vaivihkaa. Mutta Illankuiske jäi katselemaan vain joukon ensimmäisiä.
Illankuiskeen katseen aistiessaan Mustakynsi nosti katseensa yhä Sadetassulle puhuen ja nyökkäsi ohimennen Illankuiskeelle. Kirjava naaras nyökkäsi takaisin. Illankuiske tunsi yhä erityistä yhteyttä Sammalturkin ja Mustakynnen kanssa. Nämä olivat aikoinaan yhdessä Perhonsiiven kanssa löytäneet Illankuiskeen Jokiklaanin laitamilta ja saattaneet oppilaaksi Jokiklaaniin. Mustakynsi ja Sammalturkki tuntuivat yhtä aikaa hassusti kuin vanhemmilta, joita Illankuiske ei muistanut, hyviltä ystäviltä, ja sitten oli vielä se seikka, että Mustakynsi oli suostunut pitkään esittämään Kaislakukan isää – ja teki sitä yhä koko muulle klaanille. Sitten oli Perhonsiipi, jonka kanssa Illankuiske oli luonut vielä aivan erityisen yhteyden…
Illankuiske käänsi katseensa turhautuneena puuskahtaen eteensä. Taas hänen ajatuksensa palasivat Perhonsiipeen. Tätä menoa hän viettäisi kokoontumisen vain päätään murheellisena riiputtaen eikä pystyisi keskittymään mihinkään. Kaislakukka väräytti korviaan osoittaen kuulleensa, mutta harmaa naaras oli jo tottunut Illankuiskeen jatkuvaan huolestuneeseen puhinaan sen verran, ettei kysynyt joka kerta, mikä oli vialla. Kysyi kuitenkin liian usein. Ei sen niin olisi pitänyt olla. Kaikki oli nurinkurin.

***

”Julistan kokoontumisen alkaneeksi”, Tulitähti ilmoitti voipuneen kuuloisena. Hän oli ainoa päällikkö puussa. Ruostetähti oli ilmeisesti luullut kunnostaan liikoja ja oli pitkän kokoontumismatkan jälkeen joutunut jäämään kyyhöttämään puun juurelle välillä yskien. Tiirajuova sitä vastoin istui tämän vieressä ryhdikkäänä ja turkki kiiltävänä ja tuijotti jokaisen Ruostetähteä liian pitkään silmäilevän kääntämään katseensa. Illankuiske tunsi itsensä harteikkaan ja kokeneen Tiirajuovan vieressä joksikin pennun pesään raahaamaksi sotkuksi. Illankuiske oli toki toistaiseksi säästynyt taudilta, mutta siihen se jäikin. Hän ei ollut pitkään aikaan syönyt tai nukkunut kunnolla tai muutenkaan pitänyt itsestään huolta yrittäessään huolehtia, että kaikilla muilla Jokiklaanissa oli kaikki tarvittava. Vielä vähemmän, kun Perhonsiipi ei ollut enää pitämässä siitä kuria hänelle. Illankuiske kaipasi ja tarvitsi Perhonsiipeä niin paljon… Väristys kulki Illankuiskeen lävitse. Sentään tämä oli vielä taistelemassa hyvää vauhtia taudista parantumiseen, kun taas…
”Niin, sitten täytynee lopettaa yleiset pehmityspuheet”, Illankuiske kuuli Tulitähden huokaisevan. Tämä oli selostanut alkuun jotain yleisluonteista jatkuneesta lämpimästä säästä ja riittävästä riistasta, johon Ruostetähti ja Illankuiske olivat hymähdelleet säestykset sopiviin väleihin. Sitä seurasi kuitenkin painostava hiljaisuus. Kuin aukiolle olisi ilmestynyt suunnaton lyllertävä mäyrä, jonka kaikki kyllä näkivät, mutta johon kukaan ei olisi halunnut kiinnittää huomiota, koska muuten se hyökkäisi kaikkien kimppuun. Mutta ei mäyrä sillä kadonnut. Kaikki katselivat Tulitähteä joko ilmeettöminä tai huolen merkit paistaen.
”Lehtisade on saapunut. Mutta ei helpotusta klaanejamme riivaavan taudin päihittämiseen. Minä…” Tulitähden ääni murtui ensimmäistä kertaa niin, että Illankuiske ikinä kuuli. Kirjavan naaraan niskavillat nousivat pystyyn pahoista aavistuksista, ja silmäkulmastaan hän näki Tiirajuovan reagoivan samoin. Ruostetähti vain kyräili voipuneena yläviistoon, kuin mikään ei voisi hätkähdyttää enää naarasta. Illankuiske mietti olikohan tämä todella parantunut taudista, joka oli estänyt tämän pääsyn viime kokoontumiseen, vai oliko päällikkö menettänyt hengen. Tämän kunto kieli ensimmäisestä vaihtoehdosta.
”Minä annan ehkä parantajamme jatkaa tästä”, Myrskyklaanin mustan ja punaisen raidallinen päällikkö lopetti nyökäten kohti Vaahtokukkaa. Vaalea naaras nyökkäsi takaisin ja käveli keskemmälle aukiota saadakseen äänensä paremmin kuulluksi, keräten kaikkien katseet itseensä.
”Menetimme viime yönä kaksi pentua, Pörröpennun ja Hallapennun. Pitäkööt Tähtiklaani heistä huolta”, Vaahtokukka vain ilmoitti hiljaisella, mutta vakaalla äänellä. Tyrmistynyt hiljaisuus valtasi aukean. Pennut olivat olleet Illankuiskeen muistin mukaan vieläpä Savupuron ainoat pennut – emon täytyi olla suunniltaan järkytyksestä. Nopea vilkaisu väkijoukkoon paljasti, että tämä ei ollut ymmärrettävästi kokoontumisessa.
”Me olemme menettäneet kaksi oppilasta, Tiikeritassun ja Joutsentassun, sitten viime kokoontumisen”, Ruostetähti jatkoi yhtä hiljaisella äänellä.
”Menetimme Unikkopennun ja Huuhkajatassun. Useampia ei ole menehtynyt”, Illankuiske päätti jatkaa kaiken ikävän kerralla, ja pakottautui olemaan lisäämättä sanojensa loppuun ”vielä”.
Hiljaisuus tiivistyi ja kietoutui ja velloi. Sitten Tuuliklaanin parantajaoppilas Kultatassu ponkaisi jaloilleen. Jos tämän mestari Tähtisumu olisi ollut mukana, oppilasta olisi varmasti hillitty. Mutta kun tilanne oli mikä oli, klaanin luokse piti jättää ainakin yksi parantaja vahtimaan potilaita.
”Kuinka pitkään annamme tämän oikein jatkua?” Kultatassu tivasi.
”Kultatassu ehkä sinun pitäisi…” Tiirajuova yritti alkaa ojentamaan nuorempaansa klaanistaan, mutta Ruostetähti laski häntänsä tämän olalle ja osoitti vielä omaavansa aikamoisen auktoriteetin, sillä Tiirajuova hiljeni siihen paikkaan. Ruostetähti oli syystäkin päällikkö, Illankuiske ajatteli vaikuttuneena. Sitten musta naaras nyökkäsi Kultatassulle merkiksi jatkaa.
”Aiommeko vain kolmistaan kokoontua tänne läpi lehtikadon ja ladella toinen toistaan pidempiä kuolleiden listoja?” Kissojen joukosta kuului levotonta supinaa ja osalla karvat pörhistyivät, kuin Kultatassu syyttäisi heitä henkilökohtaisesti siitä, että eivät olleet tehneet kaikkea voitavaansa. Yllättäen kaikki paikalla olevat parantajat näyttivät tyynen uteliailta, vaikka Kultatassun sanat oli lähinnä heille osoitettu. Kaiken tämän Illankuiske pisti merkille katsellessaan läpi kokoontumisen kissajoukkion varmuuden vuoksi, jotta olisi valmis hillitsemään liikaa hiiltyvät osapuolet jos joku siltä näytti.
”Mitä ehdotat, nuori Kultatassu? Jos olet saanut Tähtiklaanilta jonkin merkin, voisimme ensin rauhassa yhdessä…” Vaahtokukka kääntyi oppilaan puoleen ystävällisesti. Kultatassu huitaisi kuitenkin hännällään äkäisesti, mikä sai nyt kuuluvan kohahduksen aikaan. Vaahtokukka oli kokenut ja kunnioitettu parantaja, jonka sanoja kenenkään ei oletettu noin jyrkästi keskeyttävän. Tuuliklaanin Sudenmarja kumartui sähähtämään jotain tassulle, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan vaan asteli vielä keskemmälle aukeaa turkki pörrössä kuin olisi valmistumassa taisteluun. Illankuiske saattoi kuvitella nuoren parantajan innostuksen ja jännityksen. Kirjava naaras nojautui eteenpäin, omasta puolestaan hän oli valmis ottamaan kaikki millä tahansa tavalla esitetyt ehdotukset vastaan.
”En ole saanut Tähtiklaanilta merkkiä, enkä uskokaan enää saavani. Tai kukaan meistä. Tähtiklaani olisi auttanut jo jos se olisi jotain heidän voimiensa ulottuvilla. Siksi… Siksi luulen, että meidän pitää itse etsiä jotain kauempaa. Tähän on oltava jokin parannuskeino niin, että voimme parantaa kaikki. Emme auttaa vain vahvimpia läpi”, Kultatassu vauhkosi ja loi katseensa vuoroin kuhunkin ympärillään silmät kiiluen. Kissat välittävät sitä vähän epävarmoina. Vinhapuro Tuuliklaanista kumartui supisemaan kiihtyneenä jotain Jokiklaanin Seittiturkille, joka nyökkäili jäyhästi soturin sanoille. Illankuiske muisti, että molempien näiden oppilaat olivat menehtyneet tautiin. He eivät olleet ainoita supisijoita.
”Kultatassu. Tiedämme, että haluat kaikkien parasta, mutta et… et ole ollut parantajaoppilas niin pitkään kuin minä”, Tunturitassu astui silloin esiin ja sai jo hiljalleen alkaneen monisävytteisen mutinan hiljenemään. Parantajaoppilas oli lähtenyt vasta Huurremarjan kovasti painostettua kokoontumiseen Sumupennun rinnalta.
”Kaikkea ei voi parantaa”, Tunturitassu huokaisi raskaasti. Parantajaoppilas näytti hetken niin surkealta, että Illankuiskeen teki mieli mennä nuolaisemaan päälakea rohkaisevasti kuin emo. Huuhkajatassun vasta vähän aikaa sitten tapahtuneen poistumisen täytyi olla Tunturitassun mielessä noiden sanojen aikana.
”Voimme yrittää!” Kultatassu kääntyi inttämään vanhemmalle parantajaoppilaalle vastaan.
”Kaikutassu sanoi, että he ovat etsineet jo varmuuden vuoksi kaikenlaista valmiiksi myös rajojensa ulkopuolelta!” Sitä seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Illankuiskekin pidätti hengitystään, kun vähän ensin ajatteli Kultatassun sanoja. Varjoklaani ja Tuuliklaani olivat järven vastakkaisilla laidoilla. Varjoklaani ei ollut osallistunut moneen kokoontumiseen. Ainoa tapa, miten Kultatassu ja Kaikutassu olivat saattaneet jutella, oli parantajien puolikuun tapaamisissa, ja niistä ei olisi kuulunut ikinä kertoa mitään muille kuin parantajille, jotta klaanien salaisuudet olisivat turvassa. Ja jotta toisaalta parantajat pystyisivät hoitamaan kissoja parhaalla mahdollisella tavalla klaanirajojensa ylikin kaikkien luottamusta ja kunnioitusta nauttien.
”Kultatassu…” Ruostetähden ääni oli nyt hyvin vahva ja vaarallinen. Päällikkö otti parantajaoppilaan paikalta puuttuvan mestarin paikan. Kultatassun silmät levisivät, kun naaras älysi tekemänsä virheen, ja peruutti hyvin syvälle takaisin kissajoukkioon korvat luimussa ja häntä maassa.
”Nuoret kissat voivat olla äkkipikaisia ja ajattelemattomia, oli kyseessä sitten soturioppilas tai parantajaoppilas. Suotakoon heille se”, Vaahtokukka otti kuitenkin tilanteen nopeasti haltuunsa ja sai ilmapiirin rauhallisemmaksi. Illankuiskekin huomasi hengittävänsä taas vapaammin.
”Mutta nyt kun saalis on kerran kaivettu esille, puhutaan siitä. On totta, että Varjoklaani on vielä vapaa taudista, mutta varautuu pahimpaan”, Vaahtokukka aloitti.
”Miksi turhaan kun kyräilevät koloissaan kuin hiiret”, nuori soturi Teerenliito kajautti silloin kiihtyneenä ja sai ympärillään hyväksyvää mutinaa aikaan. Illankuiske katsoi hopeaturkkista naarasta jyrkän tuomitsevasti niin kuin kuului, vaikka olikin itse ajatellut vähän aikaa sitten samaa. Soturi kohtasi hänen katseensa, ja suostui vaikenemaan ja istumaan takaisin aloilleen, mutta silmät yhä leimuten. Illankuiske jätti sen siihen. Tärkeintä oli, että klaanien välille ei lietsottaisi yhtään epäsopua. Sellaiseen ei kerta kaikkiaan ollut nyt varaa.
”Jatka toki”, Illankuiske kehotti Vaahtokukkaa, kun älysi tämän katselevan häntä. Illankuiske pyrki pitämään itsensä mahdollisimman rauhallisen ja levollisen oloisena, vaikka taas kerran vähän hämmentyi siitä, että aina kun Jäätähti ei kyennyt tulemaan kokoontumiseen, Illankuiske toimi siellä koko Jokiklaanin äänenä.
”Niin, ehdotan että teemme kukin samoin tahoillamme. Kun kerran olemme huomanneet, että vanha ei tehoa, ja lehtikadon lähestyessä tilanne muuttuu vain vakavammaksi, meidän on kokeiltava uutta. Silläkin uhalla, että se ei välttämättä olisi hyväksi kissoille, mutta kuolemaa parempi”, Vaahtokukka selosti, ja loi katseensa erityisesti muihin paikalla oleviin parantajiin. Kultatassu nyökkäsi niin suuresti myöntymisen merkiksi kuin suinkin vain pystyi, mutta ei selkeästi kehdannut enää sanoa mitään ääneen. Tunturitassu nyökytteli epävarman oloisena, avasi suunsa, mutta sulki sen taas.
”Ilmaise toki ajatuksesi”, Illankuiske pyysi parantajaoppilasta tämän huomatessaan.
”Minä vain… Kun tämä ei ole parantajien tapaaminen niin en tiedä kuuluuko meidän…” Tunturitassu maukui epävarman kuuloisena. Illankuiske välttyi vastausvuorolta, kun Vaahtokukka selvitti kurkkuaan siihen väliin.
”Ehkä ei tavallisesti, mutta nyt ei ole tavallinen tilanne. Meidän täytyy toimia mahdollisimman nopeasti sen mukaan mitä suinkin keksimme. Ei ole välttämättä järkevää odottaa seuraavaa parantajien kokoontumista ennen kuin alamme toimia tämän uuden ehdotuksen mukaan”, Vaahtokukka selitti.
”Ja kuukin on yhä kirkas”, Kultatassu kaikesta huolimatta huikkasi huomautuksen. Jokainen kissa vuorollaan loi pikaisesti katseensa ylös todetakseen sen todeksi.
”Hyvä niin”, Tiirajuova huokaisi päätään pudistellen. Hänelle oli ollut aika paljon päänvaivaa klaaninsa nuoresta parantajaoppilaasta. Jopa Tiirajuova alkoi vaikuttaa vähän väsähtäneeltä.
”Mutta päättäisimmekö kokouksen tähän siitä huolimatta. Itse kunkin pitää hengähtää ja kerätä voimia tavallista enemmän, luulen”, Tulitähti huomautti silloin puusta. Illankuiske hätkähti, hän oli jo melkein unohtanut Myrsyklaanin päällikön, kun tämän parantaja oli pitänyt keskustelua yllä Myrskyklaanin osalta jo pitkään. Ehkä se olikin hyvä asia, että näinä klaaneja riivaavan sairauden aikoina parantajat olivat eniten äänessä.
”Tehkäämme niin”, Ruostetähti myöntyi.
”Aivan”, Illankuiske kiirehti varmistamaan. Sitten yksi kerrallaan klaanit astelivat vaisuina kohti reviireitään. Illankuiske tunsi ja jämähtäneensä melkein paikoilleen, että hän jäisi torkkumaan kokoontumissaarelle, mutta niin vain tassut nousivat yksitellen ja lähtivät viemään kohti Jokiklaania. Kaikki iloiset rupattelut ja hyvästien jättämiset olivat kuin muisto tuulessa vain verrattuna tähän alakuloiseen mutinaan, mitä oli kuulunut jokaisen kokoontumisen jälkeen jo monta kuuta.

***

Jokiklaanin leirin vasta ollessa aavistus maaston muodossa alkoi kuulua kaamea riipivä valitus, joka sai Illankuiskeen niskakarvat nousemaan pystyyn. Jokiklaanin kokoontumiskulkue hiipui pysähdyksiin sekavaksi joukoksi, jonka keskelle aiemmin kärjessä kulkenut Illankuiske jäi.
”Ei, ei, ei…” Tunturitassu mutisi epätoivoisena tunkiessaan hartiavoimin lamaantuneena paikoilleen seisahtuneiden jokiklaanilaisten läpi ja säntäsi horjahdellen kohti leiriä.
”Ei…” Illankuiske toisti hitaasti tunnistaessaan valittajan Kylmäpuroksi. Sinä lyhyenä kokoontumisen aikana, kun Huurremarja oli vannonut ja vakuuttanut Tunturitassulle, että Sumupentu pärjäisi kyllä hyvin… Taasko sairaus oli saanut tehdä sen, ottaa jonkun liian aikaisin ja aivan yllättäen ilman, että kukaan pystyi tekemään mitään?
Illankuiske ajautui liikkeelle nytkähtäneen joukon mukana leiriin ja joutui suureksi surukseen saamaan varmistuksen epäilyilleen. Sumupennun liikkumaton ruumis oli jo kannettu kuun valoon leirin keskelle, ja Kylmäpuro parkui kuolleen pentunsa äärellä kumppaniinsa Tuliturkkiin nojaten, kuin ei pysyisi pystyssä ilman. Ei varmaan olisi pysynytkään.
Illankuiskeen kynnet puristuivat maahan niin, että sattui. Hän tiesi pennun menettämisen tuskan. Ja nyt Kylmäpuro oli joutunut kokemaan sen jo kahdesti. Miksi, miksi, miksi…? Illankuiske hoiperteli laahustavasti kuin paksussa mutavedessä kohti päällikön pesää. Joku kutsui häntä nimeltä, joku toinenkin, ehkä Kaislakukka ja Mustakynsi, mutta Illankuiske ei vastannut. Jäätähden nimeäkin kuiskittiin. Klaani oli ollut pitkään ilman päällikköään.
”Miksi?” Illankuiske kysyi lopulta ääneen kärsivältä ja hiipuvalta päälliköltään. Illankuiske kaipasi vastauksia, selityksiä, jotain järkeä tähän kaikkeen. Kaikilta muilta hän oli jo kysynyt: parantajilta, Tähtiklaanilta hiljaiseen yöilmaan, Perhonsiiveltä, mutta kukaan ei osannut vastata. Ja nyt päälliköltä, joka ei enää voinut vastata. Illankuiske etsi levollisuutta, mutta Jäätähti hengitti yhtä kiivaan pinnallisesti kuin ennenkin ja uneksi rauhatonta sairaan untaan.
”En… En jaksa tehdä tätä enää yksin. En halua tehdä tätä enää yksin”, Illankuiske jatkoi ääneen pehmeästi asettuessaan makuulle päällikkönsä viereen. Tästä kantautui hoitamattoman turkin ja sairauden sekainen kitkerä tuoksu, mutta Illankuiske ei välittänyt painaessaan kuononsa tämän turkkiin. Kuin emon, jota ei muistanut.
”Joten…” Illankuiske aloitti, mutta väsymyksen, epävarmuuden ja surun taakka saivat soturin nikottelemaan välissä kuin tassunsa loukanneen pennun.
”Joten voisitko… Voisitko kuolla jo?”
Illankuiskeen pyyntöä seurasi hiljaisuus, jonka rikkoi vain Jäätähden kevyet rahisevat henkäisyt.
”Tarkoitan… Sitä varten teillä päälliköillä on monta henkeä, niinhän? Voitte selättää vaikeudet ja vaivat ja johtaa klaania, kun muut sortuvat… Kun varapäällikkö sortuu… Kun minä… Sorrun”, Illankuiske selitti ja alkoi samalla siloitellen ja hellästi nuolla Jäätähden turkkia kuin tämä olisi ollut hänen oma sairastava pentunsa. Illankuiske oikeastaan todella muisti, miten oli juurikin tehnyt niin, kun Hopeapentu oli kuollut. Siloitellut turkin synnytyksen jäljiltä ja hoivannut aivan kuin Kaislapentuakin.
”Noin”, Illankuiske päätti yksinäisen puuhansa. Jäätähti todella näytti siistiltä ja terveeltä, ainakin päällikön pesän hämärässä yön yhä jatkuessa. Vain se yhä jatkuva pinnallinen rahiseva hengitys paljasti totuuden. Illankuiske laski päänsä takaisin Jäätähden turkille.
”Nyt… Sinun ei tarvitse enää jaksaa. Kaikki on valmista. Minä kaipaan sinua, klaani kaipaa sinua”, Illankuiske maukui viimeiset sanottavansa ääneen. Sitten Illankuiske lipui kevyeen rauhattomaan uneen, kun se kiivas sairaan hengitys yhä vain itsepintaisesti jatkui.
Mutta pesään laskeutui hiljaisuus hyvin pian sen jälkeen.
Ja Illankuiske heräsi siihen, että hänen makuualustansa liikahti. Kirjava naaras kohotti pöllämystyneenä katseensa pesässä, jota nouseva aurinko hädin tuskin vielä valaisi. Pää tuntui raskaalta ja silmät sumeilta, Illankuiske oli nukkunut aivan liian vähän ja liian huonosti. Mutta naaraan silmät rävähtivät isoiksi ja kirkkaiksi, kun hän kohtasi Jäätähden sinisten silmien katseen. Päällikkö istui häntä siististi jalkojen ympärille kiedottuna ja katseli Illankuisketta lempeästi.
”Teit oikein pyytäessäsi minut takaisin. Kiitos”, Jäätähti maukaisi. Illankuiske avasi hitaasti suunsa, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Helpotuksen ja nolostuksen sekaiset tunteet velloivat hänen sisällään. Jäätähti siis muisti Illankuiskeen pyynnön, että kuole pois, ja sen, miten tämä oli sukinut tämän turkin… mutta päällikkö oli nyt siinä, terveenä ja ylväänä toisin kuin Illankuiskeesta tuntui, että kukaan muu Jokiklaanista oli. Ja niin sen kuuluikin olla. Päällikkö olisi nyt huolehtimassa klaanistaan.
”Olet tehnyt aivan tarpeeksi, lepää vain nyt”, Jäätähti lupasi ja nuolaisi kevyesti Illankuiskeen päälakea. Lohdullisesti. Illankuiske päätyi lopulta nyyhkäisemään suunnattoman helpotuksen viedessä voiton. Ja sitten aisoissa pidetty väsymys ja rasitus veivät voiton, ja Illankuiske oli unessa, tai lähinnä tajuton, ennen kuin hänen päänsä nuukahti vasten Jäätähden toista etutassua. Jäätähti väistyi varovasti niin, että Illankuiskeen pää laskeutui pehmeästi hänen pesänsä laidalle. Kaikkensa antaneen varapäällikön annettiin nukkua juuri siinä kohtaa aivan niin pitkään kuin tarvitsi, ja siihen kului lähes kolme auringonnousua.


Vastaus:

Hieno pitkä tarina, jossa tunnelma tuli voimakkaasti esille. Etenkin loppukohtaus oli jännittävää luettavaa!
Muutaman virheen sieltä bongasin ja Illankuisketta kutsuttiin toistuvasti Illankajoksi.

Saat 49.9kp!

LiljatassuYP

Nimi: Heinäpilvi, Tuuliklaani

09.09.2018 21:40
// Edellisen tarinan voi poistaa, koska lähetin sen vahingossa väärällä nimellä!

Vihreissä silmissä loisti kaipaus, kun Heinäpilvi istui sateen pehmittämällä mutaisella maalla ja katseli nummia, joilla tuuli ujelsi ja ruohonkorret taipuivat lähes maahan asti. Ennen niin tutut ruohomättäät ja kitukasvuiset pensaat eivät kuitenkaan enää näyttäneet laisinkaan samanlaisilta kuin ennen, ja avara maasto jopa tuntui hieman uhkaavalta. Matka Kastesiiven kanssa oli lähentänyt heitä, ja Heinäpilvi oli oppinut tuntemaan hopeanharmaan naaraan melkein paremmin kuin itsensä. Tuntui ihanalta tietää toisen olevan aina vierellä ja tuntea lämmin hengitys ihollaan, kun illalla käpertyi nukkumaan samalle sammalpedille. Matka oli kuitenkin myös vieraannuttanut Heinäpilveä Tuuliklaanista. Puut eivät enää tuntuneet uhkaavilta, ja myrskyklaanilaisten tapoja oli selvästi tarttunut Heinäpilveen. Hän ei tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Ainakin hän oli saanut viettää Kastesiiven kanssa aikaa, mutta siinä taisivatkin olla kaikki hyvät puolet. Koko matkan kollin takaraivossa oli nimittäin takonut kysymys, johon hän ei halunnut eikä voinut vastata. Mikään ei enää oikeastaan tuntunut kodilta ja Heinäpilvellä oli orpo olo, kun hän katseli vuoroin Tuuliklaanin nummia ja vuoroin Myrskyklaanin korkeita puita ja tiheää aluskasvillisuutta. Minne hänen pitäisi mennä?
Kastesiiven ja Köynnöstassun äänet Heinäpilven takana tuntuivat painostavan häntä valinnassaan, vaikka he eivät edes puhuneet hänelle. Kollista kuitenkin tuntui, että koko maailma odotti hänen päätöstään, hänen seuraavia sanojaan. Ja lopulta hänen olisikin vastattava kysymykseen, joka oli aiheuttanut painajaisia ja pahaa oloa. Kateus vihlaisi Heinäpilveä, kun hän tajusi, miten paljon helpompaa kaikilla muilla oli, kun he löysivät rakkaansa omasta klaanista.
”Heinäpilvi?” Oma nimi sai soturin säpsähtämään aavistuksen, mutta mitenkään muuten hän ei reagoinut. Heinäpilvi ei halunnut vastata, ei halunnut kohdata Kastesiiven sinivihreitä silmiä.
Kellanruskea kolli tunsi, miten tuuli yltyi ja alkoi nykiä hänen turkkiaan kuin kutsuen luokseen. Samaan aikaan Kastesiiven lämmin hengitys kutitti hänen niskaansa ja päätös alkoi tuntua yhä mahdottomammalta. Se ei ikinä edes ollut tuntunut mahdolliselta, mutta nyt kun hänen olisi oikeasti pakko tehdä päätös…
”Minä en pysty tähän”, Heinäpilvi puuskahti lopulta ja puristi sitten silmänsä tiukasti kiinni. Muisto perheestä ja Tuuliklaanista oli kipeä, ja Heinäpilvi halusi heidän luokseen. Mutta hän ei kestäisi kipua, joka kasvaisi päivä päivältä, jos hän joutuisi olemaan erossa Kastesiivestä. Hän muisti yhä paremmin kuin hyvin ne illat ja yöt jolloin ei saanut unta, koska kaipasi niin paljon Kastesiipeä. Vielä hirveämpiä olivat ne hetket, kun Heinäpilvi juoksi Myrskyklaanin rajalle toivoen näkevänsä Kastesiiven mutta istuen sitten vain yksin tuijottelemassa puita.
”En tiedä mitä teen.” Kollin ääni oli tunteista paksu ja silmissä kiiltelivät kyyneleet, kun hän kääntyi katsomaan Kastesiipeä. Heinäpilvi ei nähnyt naaraan ilmettä kyynelten luoman sumuverhon lävitse, mutta Kastesiiven ääni kertoi Heinäpilvelle tarpeeksi.
”Haluaisin auttaa sinua, mutta tämä päätös sinun on tehtävä itse”, Kastesiipi kuiskasi hiljaa. Sitten naaras painautui Heinäpilveä vasten, ja hetken aikaa molemmat vain nojasivat toisiaan vasten ja toivoivat, että voisivat vain jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Molemmat kuitenkin tiesivät, ettei se olisi mahdollista. Heinäpilven olisi tehtävä päätös, joka muuttaisi hänen koko loppuelämänsä.
”Minä menen käymään perheeni luona”, Heinäpilvi naukaisi yhtäkkiä. ”Tule auringonlaskun aikaan rajalle, niin tiedät päätökseni.” Ongelma oli vain siinä, että kolli ei tiennyt, kumman polun valitsisi. Hän halusi kuitenkin nähdä ensin perheensä ja miettiä vasta sitten. Ja mikä kaikkein tärkeintä, kertoa heille, että hän oli turvassa. Heinäpilvi oli vajonnut päivä päivältä yhä syvemmälle surun ja katumuksen vyyhtiin, kun hän oli tajunnut, mitä oli tehnyt perheelleen.
”Nähdään, Kastesiipi”, Heinäpilvi kuiskasi ja kosketti kuonollaan rakastamansa kissan kuonoa. Sitten hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kotiin.

Adrenaliini virtasi kellertävän kollin suonissa, kun hän juoksi Tuuliklaanin reviirin halki kohti leiriä. Ajatukset leijuivat Heinäpilven päässä kuin pehmeät pilvet, eikä hän saanut mistään kiinni. Mitä hän sanoisi perheelleen? Entä Ruostetähdelle? Matka taittui aivan liian nopeasti, eikä Heinäpilvi ehtinyt miettiä yhtään, miten selittäisi poissaolonsa ja sen, että oli rakastunut myrskyklaanilaiseen naaraaseen. Hän ei ollut valmis tähän, eikä tulisi ehkä ikinä olemaankaan, mutta hänen olisi pakko tehdä valinta.
Kun leiri piirtyi Heinäpilven näkökenttään, hän hidasti vauhtinsa ja hengitti syvään yrittäen tasata hengityksensä. Hänen päänsä oli tyhjentynyt täysin kaikista ajatuksista, eikä hänellä ollut harmainta aavistustakaan, mitä sanoisi perheelleen. Kolli tiesi, että ei ehkä ikinä voisi saada katoamistaan anteeksi, mutta halusi ainakin nähdä perheensä ja kertoa heille, että oli kunnossa. Sillä sen Heinäpilvi oli velkaa koko Tuuliklaanille. Hän asteli tärisevin jaloin kohti leiriä, mutta ei ehtinyt kävellä kuin muutaman ketunmitan, ennen kuin leiristä astui ulos punaruskea naaras. Naaraan kirkkaat vihreät silmät suurenivat, kun hän näki Heinäpilven ja suu avautui raolleen. Heinäpilvi tunnisti naaraan oitis, eikä voinut estää kurkustaan kohoavaa säälittävää vingahdusta, joka kohosi ylös taivaisiin. Sitten hän juoksi Kettuturkin luokse ja painoi kasvonsa emonsa turkkiin. Kettuturkin keho alkoi värähdellä nyyhkäysten voimasta, kun hän tajusi, että Heinäpilvi oli todellakin hänen luonaan. Kaipaus ja itsensä syyllistäminen katosivat silmänräpäyksessä Heinäpilven kehosta, kun hän hieroi päätään emonsa turkkiin ja antoi hetken aikaa itsensä olla vain pentu, joka tapasi emonsa. Voimakkaat ilon ja onnellisuuden tunteet vyöryivät Heinäpilven ylitse valtavana aaltona yhä uudelleen ja uudelleen, ja koko muu maailma tuntui hämärtyvän kun purkautunut kaipaus valtasi kollin jokaisen solun.
”Heinäpilvi?” Tuttu, hieman karheahko ääni sai Heinäpilven nostamaan katseensa emonsa turkista välittömästi. Hän kohtasi isänsä katseen ja nyökkäsi vinkaisten jälleen kerran kuin säälittävä pentu. Kolli ei kuitenkaan voinut sille mitään, sillä hän oli vain niin onnellinen nähdessään jälleen vanhempansa. Hän ei ikinä ollut osannut kuvitella, miten hyvältä tuntuikaan nähdä vanhempansa, ja miten rakkaita he todella olivat.
”Heinäpilvi”, Kettuturkki kuiskasi ja perääntyi askeleen taaksepäin tarkastellakseen poikaansa. Apilahäntä astui Kettuturkin ohi ja kosketti Heinäpilven kuonoa. Ele oli tuttu ja turvallinen, toivotti Heinäpilven tervetulleeksi takaisin kotiin. Tervetulotoivotus ei kuitenkaan yltänyt kollin sydämeen asti, sillä jokin hänessä ei antanut itsensä kutsua tätä paikkaa kodikseen.
”Missä sinä olet ollut?” Kettuturkki kysyi ääni väristen. Hän oli ilmiselvästi järkyttynyt, kun Heinäpilvi oli vain yhtäkkiä ilmestynyt Tuuliklaanin leiriin. Heinäpilvi oli luullut, että Kettuturkki olisi ollut täysin murtunut hänen lähtönsä vuoksi, mutta emon koko olemus oli ollut elämäniloa täynnä, kun hän oli astunut leiristä ulos. Myöskään heidän tapaamisensa ei ollut näyttänyt kollin kuvitelmissa tällaiselta. Heinäpilvi oli ollut täysin varma, että Kettuturkki ei olisi kyennyt sanomaan hänelle mitään sen ilon ja helpotuksen takia, mutta nyt emo näytti jo lähes toipuneen siitä järkytyksestä, että hänen kateissaan ollut poikansa oli palannut takaisin. Se sai Heinäpilven sisukset kutistumaan kasaan, ja hänen ajatuksensa täysin sekaisin. Oliko Kettuturkin elämä ollut parempi ilman häntä? Heinäpilvi nielaisi vaivalloisesti ja käänsi katseensa järven suuntaan. Hän hengitti hetken Tuuliklaanin reviirin tuoksuja ja kuvitteli itsensä vanhana kissana istumassa järven rannassa, katsellen kaihoisasti Myrskyklaanin metsiin. Ruusumieli ja Kuulastassu istuisivat hänen molemmilla puolillaan, kaikkien kuonoissa vanhuuden valkoisia karvoja. Kettuturkki ja Apilahäntä nukkuisivat klaanivanhimpien pesässä, molemmat hyvin vanhoina, mutta viisaina. Ajatus tuntui niin ihanalta ja lämpimältä, että Heinäpilvi melkein jo avasi suunsa ja kertoi palanneensa lopullisesti takaisin, mutta muisti sitten ne päivät ja yöt ilman Kastesiipeä. Se sattui niin paljon, että Heinäpilvi ei enää tuntenut sitä lämpöä ajatuksesta, että hän vanhenisi omassa synnyinklaanissaan perheensä luona. Kollin ajatukset kääntyivät väkisinkin päälaelleen, kun hänen mieleensä ajelehti kuva hänestä ja Kastesiivestä.
He istuivat Myrskyklaanin reviirillä, järven rannassa, hännät kiedottuina yhteen. Rakkaus kipinöi heidän ympärillään ja sen saattoi tuntea lämpönä iholla, kun he käänsivät katseensa toistensa silmiin ja hymyilivät. Heinäpilvi ei edes tuntenut kuvitelmissaan kipua tai ikävää perheensä luo, vaikka tiesikin, että hän ikävöisi tuttua ja turvallista jos lähtisi Kastesiiven perään Myrskyklaaniin. Mutta siltikin, tuntemattomaan hänen ei tarvitsisi astua yksin – hänellä oli Kastesiipi. Äkkiä kollin valtasi niin suuri ikävä hopeanharmaata naarasta kohtaan, että hänen oli pakko puristaa silmänsä kiinni ja pyyhkiä kaikki ajatukset Kastesiivestä pois hänen mielestään.
”Minä olin Kastesiiven luona”, Heinäpilvi sanoi lopulta. Hänen äänensä oli hyvin hiljainen ja hauras. Yhtä hiljainen oli myös hiljaisuus, joka seurasi hänen sanojaan. Kumpikaan hänen vanhemmistaan ei joko osannut tai halunnut sanoa mitään, joten Heinäpilven oli pakko jatkaa.
”Hän on Myrskyklaanista.” Ja juuri sillä hetkellä Heinäpilvi tiesi, mitä tekisi. Sanat tuntuivat sinetöivän hänen kohtalonsa ja tekivät päätöksen hänen puolestaan. ”Ja minä muutan Myrskyklaaniin hänen luokseen.”

Kaikki tuntui käyvän niin äkkiä. Päivä vilisi muutamassa silmänräpäyksessä ohi, mutta siihen mahtui enemmän tunteita kuin Heinäpilvi olisi ikinä osannut odottaa. Iloa ja surua, sekä aivan kaikkea siltä väliltä. Hän ei ikinä edes tiennyt voivansa olla samaan aikaan niin suunnattoman iloinen ja onnellinen, mutta tuntevansa samalla kaipausta ja ikävää sekä surua. Jokainen hetki tuntui todella arvokkaalta, ja nyt Heinäpilvi osasi arvostaa kaikkia niitä tuttuja asioita ympärillään, joita oli aiemmin pitänyt vain itsestäänselvyytenä. Jollain tapaa kolli ei kuitenkaan enää tuntenut oloaan niin kotoisaksi, että olisi voinut asettua aloilleen ja käyttäytyä kuin kotonaan. Alkuhuuman jälkeen hänen jokainen eleensä muuttui yhä muodollisemmaksi, eikä hän edes syönyt kuin vain muutaman palasen jäniksestä, joka hänelle tuotiin. Myös puhuminen alkoi tuntua yhä kankeammalta, mitä pidemmälle päivä vieri. Lopulta aurinko oli kuitenkin sen verran matalalla, että kolli nousi jaloilleen ja rykäisi saadakseen leirissä olevien kissojen huomion.
”Kuten Ruostetähti kertoi teille kaikille, minä en ole tullut tänne jäädäkseni. Lähtöni oli klaanin kannalta typerä temppu, eikä minua edes voisi ottaa tänne takaisin, vaikka haluaisinkin. Ruostetähti on kuitenkin antanut suostumuksensa, että minä saan palata takaisin Tuuliklaanin soturiksi ja jatkaa elämään siitä, mihin jäin. Mutta minun kohtaloni ei ole täällä Tuuliklaanissa. Olen päättänyt muuttaa Myrskyklaaniin, ja mikäli saan myös Tulitähden suostumuksen, en ole enää huomenna Tuuliklaanin soturi.” Puheen jälkeen tuuliklaanilaiset alkoivat nyökytellä hitaasti hyväksyen Heinäpilven päätöksen. Lämpö levisi hitaasti kollin raajoihin, kun hän katseli klaaniaan ja tunsi itsensä ja päätöksensä hyväksytyiksi. Tuuliklaani olisi Heinäpilven tukena loppuun asti, seisoisi hänen rinnallaan, kunnes hän olisi astunut Myrskyklaanin rajan yli. Sen jälkeen hän olisi kaksin Kastesiiven kanssa. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut enää aivan yhtä pelottavalta kuin muutama päivä sitten, sillä hän tiesi selviävänsä – yhdessä Kastesiiven kanssa.

Heinäpilven karvat olivat pörrössä, koska kylmä viima pyyhki ruohot lakoon, kun hän käveli perheensä ympäröimänä kohti Myrskyklaanin rajaa. Kukaan ei puhunut mitään, kaikki tarpoivat vain hiljaa eteenpäin. Heinäpilvi ei tiennyt, mitä sanoisi perheelleen hyvästeiksi, kun sen aika tulisi. Hän ei edes halunnut miettiä sitä, vaan seurasi katseellaan ruohotupsuja, jotka laskeva aurinko oli värjännyt kultaisiksi.

Myrskyklaanin puut huojuivat tuulessa ja lehdet kahisivat toisiaan vasten, kun viisikko saapui Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalle. Puro, joka erotti kaksi klaaniaan toisistaan, kimmelsi auringossa niin että silmiä häikäisi. Kohta pimeys kuitenkin laskeutuisi nummien ylle, ja silloin Heinäpilvi olisi toivon mukaan Kastesiiven vieressä. Ajatus naaraan lämmöstä hänen kyljessään sai kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä, mutta hän räpytteli ne pois. Tuntui kummalta kaivata Kastesiipeä, kun kolli tiesi näkevänsä hänet aivan pian. Ehkä kaipauksen tunne johtui kuitenkin hänen perheestään, sillä Heinäpilvi eroaisi aivan pian heistä. Tokihan hän näkisi heidät kokoontumisissa, mutta silti – toiseen klaaniin muuttaminen teki auttamattoman kuilun hänen ja hänen perheensä välille. Heinäpilvi ei kuitenkaan ollut yksin kuilun toisella puolella, sillä hänellä oli Kastesiipi. Ja se oli kaikkein tärkeintä, sillä Heinäpilvi todella rakasti naarasta enemmän kuin mitään.
”Kastesiipi?” Heinäpilven ääni tuntui kaikuvan metsässä, kun hän ja hänen perheensä pysähtyivät puron viereen odottamaan, milloin Kastesiipi tulisi hakemaan hänet.

// lopusta tuli aika töksähtävä, mutta nyt olisi Kasteen vuoro jatkaa :D

Vastaus:

Jännä ja tunteikas tarina. Edelleenkään en malta odottaa jatkoa!
En huomannut kirjoitusvirheitä.

Saat 37kp!

-LiljatassuYP

Nimi: Kuisketassu, Myrskyklaani

28.07.2018 14:57
//Juuri nimitysten jälkeen//

Kosketin pelokkaana neniä Pilvihännän kanssa. Soturi hymyili rohkaisevasti ja sain siitä itsekin rohkeutta. Tuijotin sinisiin silmiin tutkivaisena. Mitä tekisimmekään vielä koulutukseni aikana!
”Kuisketassu! Kuisketassu!” kaikki klaanissa yhtyyivät onnentoivotukseen. Suljin hetkeksi silmäni. Olen nyt oppilas...
”Kuisketassu, tahtoisitko lähteä kiertämään rajoja?” Pilvihäntä kysyi minulta leikkisästi. Nyökkäsin myöntymisen merkiksi. Ympärillämme klaani alkoi palata arkiaskareihinsa. Vilkuilin hetken pentutarhaan ja pudistin sitten päätäni. En nukkuisi enään siellä.
”Seuraa minua”, Pilvihäntä kehotti. Nyökkkäsin taas, kun mestarini lähti kävelemään notkossa. Aloin seuraamaan häntä. Kävelimme pienestä tunnelista notkon seinämän pensasmuurissa. Jätin taakseni notkon, jossa leirimme sijaitsi. Katsahdin vielä kerran taakse, ennen kuin lähdimme syvemmälle metsään.
”Kierretään Vanhalta Tammelta Tuuliklaanin rajaa pitkin metsästä. Mennään sen jälkeen Vanhalle Ukkospolulle ja Hylätylle Kaksijalanpesälle. Lähdetään sitten kiertämään Varjoklaanin rajaa pitkin, Sammaleisen Aukion, Kaksijalkojen Polun ja Puolisillan kautta kotiin”, Pilvihäntä selitti minulle suunnitelmansa. Olin aivan pyörällä päästäni. Päätin vain seurata Pilvihäntää metsään. Näin, kuinka hän hyppäsi puron yli.

//Sori en ehi nyt jatkaan, jatkan sitten kun ehin...

Vastaus:

Kiva aloitustarina, tästä Kuisketassu pääsee nyt vauhtiin! Eikä virheitäkään löytynyt tekstistä.

Saat 6 kp.

- YP Phi

Nimi: Päästäistassu, Jokiklaani

20.07.2018 21:03
Päästäistassu istui parantajanpesän suuaukolla, ja hengitti öistä ilmaa sisäänsä. Unen saamisesta oli turha enää haaveilla, mutta odottaminenkaan ei ollut sen helpompaa. Päästäistassun häntä läiski maata hermostuneesti. Ötökkä laskeutui silmän viereen. Hän räpäytti silmäänsä ärtyneesti.
*Ehkä... ehkä Huomenkukka nukkuu vielä pitkäänkin... Jos lähtisin jo ennen häntä ja nappaisin pari kalaa... Huomenkukka saattaisi suuttua, mutta ilahtuisi kyllä nähdessään ylimääräiset saaliini...*
Päästäistassun oli määrä päästä harjoittelemaan tänään. Hän pääsisi ehkä pian jopa taisteluharjoituksiin. Hän odotti pääsevänsä kalastamaan. Päästäistassu vaipui unelmiinsa. Niissä hän potki vettä takajaloillaan, kauhoi sitä, kieppuili ja nappasi kalan ilmasta. Pian oppilas kävi niin levottomaksi, että päätti toteuttaa ideansa.
*Kyllä Huomenkukka ymmärtää...*

Päästäistassu tunsi vastatuulen puhaltavan joen raikkaan ilman hänen sieraimiinsa. Käpälät tuntuivat raskailta kävellessä, mutta raikas ilma leirin ulkopuolella kevensi Päästäistassun askelia. Hän lisäsi vauhtiaan, ja antoi hajuaistinsa ohjata käpäliä. Märät ruohonkorret taipuivat niiden alla. Päätäistassu rynnisti jokea kohti, hänen olisi saatava mahdollisimman monta kalaa ennen mestarin tuloa, ja jollain tavalla vesi tuntui oikealta ympäristöltä Päästäistassulle. Se oli kutsuvaa ja rauhoittavaa, eikä hän ollut sen pyörteissä sokeampi kuin kukaan muukaan.
Tömps!
Päästäistassu tunsi miten hänen päänsä tömähti maahan. Polkuanturat olivat raapiutuneet kiveen. Päästäistassu kiemurteli maassa hetken kivuliaasti, mutta veti sitten syvvään henkeä, ja nousi ylös. Hän oli kompastunut kiveen. Mitä oli "näkeminen" ja millä tavalla se auttoi tuollaisten vaarojen välttämisessä? Päästäistassu ei käsittänyt.
"Älä koskaan jätä klaaniasi", kumman tuttu ääni kaikui Päästäistassun mielessä. Ääni oli aina vähän väliä tunkeutunut kollin päähän. Se oli ainut mitä hän muisti unestaan. Päästäistassu ravisteli päätään, ja työnsi äänen mielestään.
*Miksi jättäisin klaanini... Millainen elämä muka olisi parempaa?*
Kolli jatkoi matkaansa tällä kertaa varovaisemmin.
Raikas tuoksu voimistui. Hän tunsi ilon sisällään tuntiessaan tutun, paksun multakasan jalkojensa alla. Hän oli kävellyt sen yli aiemminkin. Päästäistassu säntäsi eteenpäin suunnilleen kaksi hännänmittaa ja loikkasi. Läiskähdys! Vettä roiskui kaikkialle. Kollin uimataidot olivat tallellaan. Hän kiepahti ympäri, syöksähti eteenpäin, mutta loikkasikin äkkiä maalle ja syöksyi takaisin jokeen. Päästäistassu oli kuin innostunut pentu. Hetken päästä kolli kuitenkin tajusi pian mitä oli unohtanut, ja tajusi säikyttäneensä juuri kaiken riistan pois. Kalathan aistivat jo pienetkin värähelyt, entäs sitten suuri sokea kissakala läiskimässä ympäriinsä...
*Täytyy kai odottaa, että ne tulevat takaisin.*
Päästäistassu ui hetken eteen päin ja loikkasi vastarannalle. Hän lysähti siihen uupuneena, mutta jätti yhden käpälänsä veteen. Jos kävisi hyvä tuuri, kalat tulisivat pinnan lähelle. Silloin Päästäistassu läiskäisisi ne rannalle ja veisi tuoresaaliskasaan.
Ruoho oli märkää, mutta aamulla aurinko kyllä kuivattaisi sen. Pistävä tuoksu osui juuri sillloin Päästäistassun nenään.
*Vieraita kissoja? Niitä on ainakin kuusi!*
Päästäistassu painautui matalaksi. Kissat eivät hajusta päätellen olleet mistään klaanista.
"Klaanikissa! Piirittäkää se!"
"Miksi tuhlaisimme aikaamme siihen? Olemme kuitenkin vain ohikulkumatkalla! Sanoithan?"
Päästäisatssu tajusi jäänensä kiinni. Hänen täytyisi uida joen yli ja kertoa tunkeilijoista muille.
Päästäistassu oli juuri loikkaamassa jokeen, kun raskas, kylmä käpälä painautui hänen selkäänsä vasten.
"Vuokko! Minähän kerroin sinulle jo!"
Käpälä painoi Päästäistassun selkää. Hän yritti kiemurella vapaaksi, mutta matalamaksi hän ei enää päässyt. Kynnet liukuivat hänen selkäänsä. Päästäistassu ei saanut kunnolla henkeä. Hän alkoi hätäisesti miettiä kaikkia vaihtoehtoja. Hän voisi raapia ympärille kerääntyneitä kissoja, ja yrittää loikata niiden ohi veteen. Se olisi riskialtista, mutta paikalleen jääminen olisi pahempi vaihtoehto. Toisaalta Päästäistassulla ei ollut oikein minkäänlaisia taistelutaitoja...
"Miksi sinun pitäisi satuttaa tuota kissaa? Ei siitä ole meille vaaraa!" aiemmin puhunut naaras sähähti.
"Se kertoo muille, jos jätämme sen rauhaan! Ja ne jahtaavat meitä niin kauan, että olemme varmasti kuolleet!"
"En minä kertoisi..." Päästäistassu yritti.
Kissojen joukosta kuului halveksuvaa mourunaa.
*Kyllä minä oikeasti kertoisin... En voisi olla kertomatta edes Sadetassulle, mutta jotain oli keksittävä!*
"Älä usko sitä, Varjo!" joku kolli huusi. Kulkukissojen hajua oli kaikkialla. Ne olivat selvästi piirittäneet Päästäistassun.
"Klaanikissat ovat kauheita valehtelemaan!"
Päästäistassu nielaisi kuuluvasti.
"Miksi sen silmät ovat tuollaiset...?"
*Nyt, jos koskaan! Minä lähden ennen kuin ne tekevät minusta selvää!*
Päästäistassu huiskaisi eteensä kynnet esillä ja sähähti:"Partio on varmaan jo tulossa! Häipykää äkkiä kun vielä voitte!"
"En nää mitään partiota! Älä yritä huijata", Päästäistassua pitelevä kolli murahti ylimielisesti.
"Minulle riitti! Tuosta kissasta ei ole meille mitään harmia, joten minä ainakin lähden nyt! Hukkaatte vain aikaanne", Vuokoksi kutsuttu kissa tuhahti. Päästäistassu kuuli askeleita läheltään. Hän aisti vaivaantuneen ilmapiirin. Kohta voisi tulla hyvä tilaisuus paeta leiriin kertomaan klaanille.
Loiskahdus! Sitä seurasi rääkäisy. Vuokko oli pudonnut jokeen. Raskas taakka katosi Päästäistassun selästä.
"Vuokko!"
Päästäistassu aisti kauhun ympärillään. Hän käytti tilaisuuden paeta, ponnisti ja loikkasi jokeen.
Päästäistassu sukelsi. Kissojen kauhun huudot vaimenivat vähitellen. Hän ui sulavasti vastarantaa kohti. Klaanille olisi kerrottava tunkeilijoista heti, mutta kun hän nousi taas pinnalle, hän ei voinut olla välittämättä Vuokon avunhuudoista, ja muiden kissojen hätäisistä huudahduksista.
*Voinko todella antaa tuon kissan hukkua? Hän on kyllä kulkukissa, mutta sentään puolusti minua.*
Päästäistassu suuntasi kohti Vuokon hajua kauhoen käpälillään voimakkaasti. Naaras yritti polskimalla pysyä pinnalla, mutta Päästäistassu tiesi hänen uupuvan hiljalleen. Pian loiskimisen äänet heikentyivät, ja loppuivat kokonaan.
"Osaako se uidakkin? Älä koske Vuokkoon!" joku kolleista sähähti. Päästäistassu ui tarmokkaasti eteenpäin, ja saavutti pian hukkuvan Vuokon. Hän tunsi naaraan turkin käpälissään. Naaras vajosi. Päästäistassu sukelsi vajoavan kulkukissan luo, ja tarttui paksusta niskanahasta kiinni. Vuokko oli kauhean painava, ja Päästäistassu sai hänet vain juuri ja juuri pinnalle. Pinnalla hän kuuli rannalta kuuluvat hätäiset huudot selvemmin, ja tuuli humisi korvissa. Hän kohotti kuononsa ylös, jotta kissa saisi henkeä. Voimat olivat vähällä loppua. Naaras velttoni hänen otteessaan.
*Ei, ei! Älä pyörry nyt! En jaksa kantaa pyörtynyttä kissaa!*
Päästäistassu sulki pahemman vaihtoehdon mielestään. Hän lähestyi rantaa vaivalloisesti kauhoen. Päästäistassu meinäsi vajota pinnan alle. Matka tuntui liian pitkältä jaksettavaksi... Viimein tassut osuivat rantaan. Päästäistassu sysäsi velton kissan rantaan, ja jätti kulkukissat kiskomaan sen kokonaan ylös. Hän ui vastarantaa kohti väsyneenä, ja saapuessaan vihdoin rantaan, hän lysähti uupuneena maahan. Kulkukissat pyörivät Vuokon ympärillä.
"Jos hän on kuollut, emme voi tehdä mitään..."
Päästäistassu höristi korviaan, ja nousi vaivalloisena istumaan. Hän kuuli yskähtelyä.
"Vuokko!"
Äänistä päätellen naaras nousi ylös ja alkoi puhua kähisten:"Mennään... nyt..." Kulkukissa horjahti uudelleen maahan huohottaen raskaasti.
*Minun pitäisi kertoa klaanille...*
"Ylös siitä! Meillä ei ole aikaa jäädä tänne! Ne ovat lähettyvillä!" Päästäistassua pidellyt kolli sihisi. Ilmeisesti hän oli joukon jonkinlainen johtaja.
Vuokko onnistui nousemaan vaivalloisesti:"Kyllä... Varjo..." Luultavasti hän pystyisi lähtemään muiden mukana.
"Tulkaa!"
Kissat kävelivät pois päin.
"En kerro klaanilleni, jos lähdette nyt pois reviiriltämme ettekä enää palaa", Päästäistassu sanoi tiukasti, ja hätkähti omaa rohkeuttaan.
"Hyvä on..." Varjo sihahti viekkaasti. Askeleet loittonivat. Päästäistassu erotti Vuokon raahaavat askeleet.
*Vuokko... vähän kuin Vuokkotassu.*
Päästäistassu jäi rannalle makaamaan ja miettimään, mitä äsken oli oikeastaan tapahtunut.

Vastaus:

Huh, tässä tarinassa oli jännitystä kerrakseen. Ensin olin että iik mitä Päästäistassulle käy kulkukissojen kynsissä ja sitten olin ääk hukkuuko Vuokko ja sitten iikääk kun molemmat pinteessä... Sentään kaikki pääsivät lopulta kävelemään hengissä pois. Mutta jääkö tapaaminen tuohon? Hmm.... Eli hyvä jännä tarina, eikä virheitäkään osunut silmiin.

Saat 24 kp!

- YP Phi

Nimi: Könös, Myrskyklaani?
Kotisivut: http://https://scratch.mit.edu/projects/219355639//

14.07.2018 13:25
Könös tassutteli ulos pesästään. Sade ropisi ruohikkoa vasten. Oli vielä hämärää, ja hän erotti isänsä istuskelemassa joen rannassa. Naaraas tassutteli pehmein askelin hänen luokseen.
"Isä..." hän aloitti. Käpy katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään.
"Olen lähdössä Kastesiiven ja Heinäpilven mukaan. Haittaako se sinua?"
Käpy tuijotteli käpäliään hetken hiljaa.
"Mene vain, jos se tekee sinut onnelliseksi. Kyllä minä pärjään. Olen aina pärjännyt."
Könös oli hyvillään siitä, että isä ymmärsi, mutta hänellä kävi kollia silti sääliksi.
"Tulisit mukaan", hän ehdotti.
"Jonku täytyy jäädä pitämään Kyy kurissa", Käpy maukui jo hieman pirteämmin.

Könös kapusi pitkin lempi mäntynsä liukasta runkoa. Kaukana hän oli erottavinaan järven, vaikka sateesta kertova pilvi laskeutuikin haituvaisena jonnekkin matkan varrelle.
*Tätä paikkaa tulee ikävä*
Könös tajusi viettäneensä täällä jo melkein neljä vuodenaikaa.

Lähdön hetki koitti. Könös hyvästeli isänsä, Pisaran ja Sumun haikein mielin. Matka alkoi.
Oli kulunut kauan siitä kun Könös oli kulkenut näin pitkälle joen vartta pitkin. Joissain kohdissa hän haistoi Kyyn ja he hiippailivat varjoissa. Valkeat tassut ja vatsakarvat sotkeutuivat mutaan, mutta se ei haitannut Könöstä. Hän oli vihdoin matkalla kotiin!

Aurinkohuipun jälkeen he lähestyivät Kuulampea. Nyt piti vain laskeutua alas jyrkkää rinnettä. Sade oli pehmentänyt rinnettä ja sen juurella lojui multakasoja.
Könös varoi astumasta halkeamiin mullassa. Hän pysähtyi tuijottamaan rinteen reunalle. Pudotus oli ainakin kolme ketunmittaa.
Kastesiipi lähti varovasti laskeutumaan sateen muodostamia polkuja pitkin. Hänen perässään Heinäpilvi loikki tasanteelta toiselle. Kun tuli könöksen vuoro, hän laskeutui ensin ylimmälle tasanteelle. Sitten hän loikkasi tukevan näköiselle kepille, joka törrötti multa seinämästä. Keppi vavahti hänen painonsa alla.
Sade oli tehnyt rinteestä löysän, eikä keppi pysynyt enää yhtä hyvin paikoillaan. Se taipui kammeten riteen romahtamispisteeseen. Könös putosi. Rinne alkoi valua uhkaavasti. Keppi putosi Könöksen päähän. Kaikki pimeni.

Naaras havahtui. Oli pimeää. Jostain ylempää pilkotti pieni valkea valopiste. Ilma oli tunkkaista.
*Mikä paikka tämä on? Miten minä tänne päädyin? Mistä minä tänne päädyin? Kuka edes olen?*
Naaras tunsi mullan raskaan painon kaikkialla ympärillään. Hänen takajalkansa päällä tuntui kivi. Oikean silmän päälle oli kopahtanut oksa.
Jostain kuului huutoa. Kaksi kissaa. Naaras ja kolli.
"Könös! Oletko siellä?!" Multaa ropisi naaraan päälle. kaksi käpälää tunkeutui seinämän läpi.
Valo häikäisi hänen silmiään. Sitten hän erotti kahden kissan hahmot kirkkautta vasten.
"Köynnöstassu! Tähtiklaanin kiitos, että olet hengissä!"
Naaras vilkuili ympärilleen. Hänen takanaan ei ollut ketään.
*Tarkoittaako hän minua?*
Naaras kaivautui kokonaan ulos kasasta. Hän huomasi ison kepin, joka oli suojannut häntä. Takajalkaa aristi ja hän piti toista silmää sirrillään.
"Sattuuko sinuun?" kolli kysyi.
"Jalkaan vähän... Mitä tapahtui? Keitä te olette?"
Hopeinen naaras ja kultainen kolli katsahtivat toisiaan hämmentyneinä.
"Miten niin. Kyllähän sinä meidät tunnet! Könös?"
"En tiedä mistä puhutte", naaras vastasi.
"No, minun nimeni on Kastesiipi ja tuossa on Heinäpilvi", hopeinen naaras maukui hämmentyneenä.
"En tiedä, mikä sinuun on mennyt, mutta sinun täytyy päästä Vaahtokukan luo pian", Kastesiiveksi esittäytynyt naaras maukui. "Sinut täytyy myös pestä. Olet kuin kävelevä multakasa."
Naaras vilkaisi turkkiaan ja huomasi Kastesiiven sanat tosiksi. Hän ei edes erottanut, minkä värinen turkki hänellä oli.
"Mennään!" Kastesiipi maukui ja alkoi taluttaa ontuvaa mutakissaa.
"Heinäpivi?"
Mutta kullanvärinen kolli tuijotti haikeasti nummelle päin...

//Tämmöinen pikatarina. Seuraavaksi vissiin Heinäpilven vuoro?

Vastaus:

Ooo, jäi Könöksen osalta jännään kohtaan. Muisti meni, mutta tuleeko takaisin ja milloin?

Saat 15 kp

- YP Phi

Nimi: Kettuturkki

19.05.2018 20:38
”Missä Heinäpilvi on?” Tiirajuovan naukaisu hätkähdytti Kettuturkin mietteistään. Hän käänsi vihreät silmänsä varapäällikön silmiin ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä. Tiirajuovan katse oli synkkä.
”Miten niin missä Heinäpilvi on?” Kettuturkin ääni värisi, sillä hän aavisti, että kaikki ei ollut kunnossa. Ja kun kyse oli mitä ilmeisemmin hänen pennustaan, huoli ja pelko paisuivat kaksinkertaiseksi. Jo ennen kuin Tiirajuova vastasi, Kettuturkin huulilta karkasi voihkaisu.
”Heinäpilvi ei ole soturien pesässä, eikä häntä ole nähty eilisen jälkeen. Aamupartio löysi vain häivähdyksen hänen hajuaan läheltä Myrskyklaanin rajaa”, varapäällikkö kertoi hiljaa. Hänen lehdenvihreät silmänsä kiilsivät – Kettuturkki ei tiennyt, oliko se huolta, surua vai kenties helpotusta.
”Mitä?” Soturi oli aivan varma, että oli kuullut väärin. Heinäpilvi ei ollut kadonnut, hän oli vain lähtenyt metsästämään. Kukaan ei vain ollut huomannut sitä ennen kuin nyt.
”Kuulit kyllä”, Tiirajuova naukaisi. Kettuturkki kuitenkin vain pudisti päätään. Kaikki tunteet olivat yhtäkkiä imeytyneet hänestä pois, eikä mikään tuntunut enää todelliselta.
”Heinäpilvi on lähtenyt metsästämään”, naaras sanoi konemaisesti. Hänen aivonsa eivät suostuneet uskomaan varapäällikön sanaa.
Kettuturkki lähti kävelemään jäykästi kohti uloskäyntiaukkoa. Hänen poikansa olisi metsästämässä, aivan varmasti. Mutta kun naaras kiihdytti vauhtinsa juoksuksi päästyään ulos, todellisuus iski häntä vastaan. Heinäpilvi ei ollut metsästämässä.

Ääni käheänä ja jokainen lihas kipeänä Kettuturkki laahusti takaisin leiriin. Hän oli etsinyt pentuaan koko päivän, huutanut tätä nimeltä, kiljunut, itkenyt ja huutanut tuskaansa. Mutta Heinäpilveä ei ollut missään, hänen tuoksunsa oli enää pelkkä muisto vain. Kyyneleet polttelivat silmien takana ja jokainen askel tuntui vievän Kettuturkin vain kauemmas pojastaan. Hän ei halunnut palata leiriin, muttei tiennyt, minne muualle olisi mennyt. Naaraalla ei olisi enää voimia mennä Nessan luo latoon, vaikka hän halusikin painautua emoaan vasten ja itkeä emon turkkiin. Toki Valkohäntä oli soturin toinen emo, mutta nyt Kettuturkki kaipasi ihan oikeaa biologista emoaan.
”Kettuturkki.” Naaras hätkähti ääntä ja pysähtyi. Hän kohotti katseensa ja näki Apilahännän seisovan hänen edessään tukkien leirin sisäänkäyntiaukon.
”Apilahäntä”, Kettuturkki kuiskasi. Hänen äänensä oli tunteista paksu ja käheä huutamisesta. Punaruskea soturi ei juuri nyt halunnut puhua Apilahännän kanssa, sillä hän pelkäsi kollin reaktiota Heinäpilven katoamiseen. Totta puhuen Kettuturkki oli alkanut pelätä kumppaniaan – jos he siis enää edes olivat kumppanit. He eivät olleet puhuneet toisilleen pitkään aikaan, eivätkä tulisikaan puhumaan. Paitsi jos Apilahäntä aikoi syyttää häntä Heinäpilven katoamisesta. Kettuturkin koko olemus painui kasaan, ja hän sulki silmänsä valmiina niihin kynsiin, jotka kohta häntä repisivät sisältä päin.
”Emme voi jatkaa näin.” Apilahännän sanat olivat todella hiljaiset, ja ne yllättivät punaruskean soturin täysin. Se sai hänen kohottamaan katseensa jälleen valkoiseen kolliin. Hetken aikaa Kettuturkki pelkäsi kuvitelleensa sanat, kun Apilahäntä ei liikahtanutkaan ja hänen kasvonsa olivat täysin ilmeettömät.
”Minä..” Apilahännän kasvoilla näkyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jotain muuta kuin vihaa, kun hän katsoi vihreäsilmäistä naarasta. Suru ja katumus saivat kollin kasvonpiirteet vääristymään, kun hän keräsi itseään tulevia sanoja varten.
”Tahtoisin pyytää anteeksi.” Kettuturkki jähmettyi täysin paikoilleen ja tuijotti järkyttyneenä Apilahäntää. Häneltä kesti hetki ymmärtää Apilahännän sanat, sillä ne tuntuivat todella oudoilta ja vierailta. Tahtoiko kolli todella, että he palaisivat jälleen yhteen ja että kaikki olisi noin vain kunnossa? Kettuturkin niskavillat nousivat pystyyn, ja hänen kehonsa joka solu täyttyi raivolla. Hän oli toivonut tämän hetken tapahtumista jo kuiden ajan, ja nyt kun se viimein tapahtui, naaras ei halunnutkaan antaa anteeksi. Hän oli joutunut kärsimään niin kauan yksin ja Apilahäntä oli nähnyt sen. Vasta nyt, kun heidän pentunsa oli kadonnut, kolli halusi palata takaisin yhteen. Apilahäntä oli niin heikko, ettei kestänyt olla yksin, kun jotain ikävää tapahtui. Kolli oli kuin pehmoinen kotikisu, joka valitti, kun turkkiin ilmestyi yksi takku ja joka ei ollut nähnyt lainkaan maailmaa. Hän ei ollut ikinä kokenut sellaista tuskaa, jota Kettuturkki tunsi joka ikinen päivä. Hän vetäisi täristen henkeä.
”Minä olen sitä mieltä, että nyt on myöhäistä pyytää anteeksi. Eivät pentummekaan ikinä näe meitä vanhempina, jotka rakastavat toisiaan, vaikka tekisimme mitä. Minä rakastan sinua ja tulen aina rakastamaan, mutta en enää halua odottaa sinua, sillä sinä et ole osoittanut rakastavasi minua. Tätä ei voi pelkällä anteeksipyynnöllä korjata.” Kyyneleet kihosivat Kettuturkin silmiin, kun hän puhui. Hän ei mahtanut itselleen mitään. Naaras ei kyynelten sumentamin silmin nähnyt Apilahännän ilmettä, joka oli yhtä tuskainen kuin omansa.
”Millä sitten?” Apilahäntä kysyi karhealla äänellä.
”Ei millään”, Kettuturkki vastasi ja työntyi kollin ohi leiriin. Hän oli väsynyt Heinäpilven etsimisestä eikä enää halunnut miettiä Apilahäntää tai puhua hänen kanssaan. Kolli ei kuitenkaan aikonut vielä luovuttaa.
”Odota!” Kettuturkki pysähtyi, puristi huulensa yhteen ja kohtasi Apilahännän silmät. Hän oli räpytellyt kyyneleet pois, ja näki nyt selvästi valkoisen kollin kasvot. Rakkaus suorastaan liekehti Apilahännän silmissä, ja Kettuturkki melkein kaatui. Sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa, eikä hän tiennyt, mitä sanoa. Kaikki ajatukset pyyhkiytyivät naaraan mielestä ja hän unohti, että ei aikonut antaa anteeksi. Hiljaisuus venyi ja venyi, kumpikaan ei liikahtanutkaan. Lopulta Kettuturkki kuiskasi:
”Apilahäntä.” Hän kuroi välimatkan umpeen ja upotti kasvonsa Apilahännän turkkiin. Tuttu tuoksu kutitti Kettuturkin nenää, ja turvallisuuden tunne levisi kihelmöiden joka puolelle kehoa.
”Kiitos”, Apilahäntä huokaisi kumppaninsa turkkiin. Hän hieraisi hellästi Kettuturkin poskea kuonollaan ja painautui tiiviisti naarasta vasten. Ikävä oli tehnyt molemmille sotureille syviä haavoja, mutta ne alkoivat välittömästi parantua. Kaikki tuntui yhtäkkiä niin paljon vähemmän pahalta, kun sai olla rakkaansa vieressä.
”Meidän täytyy kiittää Heinäpilveä”, Apilahäntä naukaisi tunteiden karhentamalla äänellä.
”Mistä?” Kettuturkki kysyi.
”Siitä, että olemme taas yhdessä.”

Tuuli tempoi Kettuturkin viiksiä, kun hän loikkasi pienen kiven yli. Maa oli liukas öisen sateen jäljiltä, ja hänen täytyi pitää kyntensä esillä säilyttääkseen tasapainonsa. Soturi oli viemässä oppilastaan Kuohutassua taisteluharjoituksiin.
”Muistatko vielä sen liikesarjan, jonka näytin muutama päivä sitten?” Kettuturkki kysyi oppilaaltaan heidän saapuessaan tämänpäiväiselle harjoitusaukealle. Kuohutassu oli huomannut, miten hänen mestarinsa oli muuttunut, kun Kettuturkki ja Apilahäntä puhuivat taas toisilleen. Heinäpilven katoaminen ei tuntunut enää niin pahalta kun oli joku, joka jakoi tuskan.
”En taida muistaa”, Kuohutassu naukaisi hitaasti. Sanojensa aikana nuori naaras kurtisti mietteliäänä kulmiaan.
”Näytän sen sitten uudelleen”, Kettuturkki vastasi. ”Ensin sinun täytyy olla vihollistasi vastapäätä. Liike aloitetaan ponnistamalla sivulle, kierähtämällä lähemmäs ja sitten potkaisemalla vihollista kylkeen tai vatsaan. Sen jälkeen tartutaan hampailla taka- tai etujalkaan ja vetäistään vihollinen kumoon ja noustaan ylös niin nopeasti kuin mahdollista. Siitä on helppo jatkaa uusiin liikkeisiin, esimerkiksi potkuihin. Tämä on erittäin vaativa liike, sillä…”
”…vihollinen saattaa päästä niskan päälle, ellei ole tarpeeksi nopea”, Kuohutassu täydensi. ”Nyt muistan liikkeen.” Kettuturkki nyökkäsi hyväksyvästi ja huiskaisi hännällään ilmaa.
”Aloitetaan.” Kuohutassu siristi silmiään ja jännitti lihaksensa. Kettuturkki kyyristyi lähelle maata ja jähmetti itsensä valmiusasentoon. Sitten hän nyökkäsi merkiksi.
Kuohutassu nytkähti vasemmalle, mutta oppilas olikin tehnyt vain harhautuksen, ja loikkasi salamannopeasti oikealle. Kettuturkki oli väistänyt oikealle ja tunsi nyt tassut kyljessään. Hän kadotti tasapainonsa ja horjahti sivulle. Sitten Kuohutassun hampaat tarttuivat hänen etutassuunsa ja maa tuli vastaan, kun Kettuturkki kaatui märälle maalle.
Hetken aikaa Kettuturkki räpytteli silmiään ennen kuin nousi istumaan. Hänen kasvoillaan oli hämmentynyt, mutta iloinen ilme.
”Se oli täydellinen”, hän sanoi. Kuohutassun silmät säihkyivät ja hänen häntänsä huiski puolelta toiselle.
”Harhautus toimi todella hyvin. Sitä kannattaa käyttää tämän liikkeen kanssa, jotta onnistuu varmasti”, Kettuturkki naukaisi. Punaruskea naaras oli hyvillään oppilaansa nokkeluudesta ja nopeasta oppimisesta.
*Kuohutassusta tulee loistava soturi*, Kettuturkki ajatteli hymyillen.
”Kokeillaan tätä liikettä vielä uudelleen, jotta tiedämme, ettei äskeinen onnistumisesi ollut vain hyvää tuuria”, naaras sanoi. Sitten he asettuivat vastakkain toisiaan ja jatkoivat harjoituksia.

Kun hengitys oli raskasta ja sydämen sykkeen kuuli korvissa, Kettuturkki ilmoitti harjoitukset päättyneiksi.
”Hienoa, Kuohutassu”, hän naukaisi. Naaras katsoi tyytyväisenä tummanraidallista oppilasta, joka tasasi hengitystään ketunmitan päässä. Kettuturkki oli pitänyt rankat harjoitukset, ja sen huomasi. Lehtikadon aikana taisteluharjoitusten määrää oli vähennetty, eikä kukaan ollut pitänyt rankkoja harjoituksia. Nyt, kun hiirenkorva oli alkanut ja riistaa liikkui paljon enemmän, Ruostetähti oli määrännyt, että harjoituksia oli lisättävä. Kettuturkki oli päättänyt tarttua heti tuumasta toimeen. Naaras oli jo ehtinyt suunnitella seuraavan päivän harjoitukset, joihin osallistuisi Kuohutassun lisäksi naaraan oppilastoveri Tiikeritassu ja tämän mestari Yöpilvi. Tarkoituksena olisi harjoitella puolustusta ja antaa lopuksi oppilaiden hioa liikkeitä toisiinsa harjoitustaistelun merkeissä.
Kettuturkki nosti häntänsä pystyyn ja viittilöi Kuohutassua seuraamaan. Oppilas ravisti nopeasti turkkiaan ja loikki sitten mestarinsa perään. He lähtivät taivaltamaan kohti leiriä lämpimässä säässä. Aurinko paistoi korkealta taivaalta ja Kettuturkilla oli kuuma.
”Kerroinko jo, että pyydän Tiirajuovaa laittamaan sinut illan rajapartioon?” Kettuturkki kysyi, kun he taivalsivat kohti leiriä. Kuohutassu pudisti tummanraidallista päätään.
”No, nyt kerroin. Pyydä joku herättämään sinut, jos menet lepäämään ja nukahdat. Myöhästyminen ei käy, sillä partio ei odota sinua.”
”Tiedän”, Kuohutassu naukaisi hivenen kärttyisästi. Naaras näytti kuitenkin heti katuvan äänensävyään, sillä hän pahoitteli heti:
”Siis olen jo oppinut sen oppilaana ollessani.” Kettuturkki hyrähti lempeästi ja pukkasi oppilastaan kylkeen ilmaisten, ettei naaras ollut tehnyt mitään väärää. Kuohutassu väläytti nopean hymyn.
”Juostaanko kilpaa leiriin?” Kettuturkki kysyi. Hänen oppilaansa ei epäröinyt hetkeäkään, vaan nyökkäsi heti. Molemmat naaraat kiihdyttivät vauhtinsa hetkessä juoksuun. Tuuli iski vasten Kettuturkin kasvoja, kun hän pidensi askeliaan ja kiihdytti vauhtinsa äärimmilleen. Maisemat vilisivät naaraan silmissä ja Kettuturkki tunsi olonsa onnellisemmaksi kuin koskaan. Apilahäntä ja hän olivat viimein yhdessä ja kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ainoastaan Heinäpilven katoaminen kaihersi Kettuturkin rintaa, mutta naaras tiesi pentunsa olevan turvassa. He olivat puhuneet Apilahännän kanssa Heinäpilvestä eilen illalla, ja punaruskean naaraan olo oli helpottunut silmin nähden, kun asia oli jaettu jonkun kanssa. Kettuturkki uskoi nyt, että hänen toinen poikansa oli kunnossa ja turvassa, ja että hänen katoamiselleen oli joku erittäin hyvä syy. Naaras ei voinut olla miettimättä, että ehkä Heinäpilvi oli löytänyt rakkauden ja siksi jättänyt klaaninsa. Sillä jos Apilahäntä olisi ollut toisessa klaanissa, Kettuturkki olisi tehnyt mitä vain päästäkseen kollin luo. Onneksi niin ei ollut, ja naaraan ei ollut täytynyt tehdä valintaa rakkaansa ja klaaninsa väliltä. Asia saattoi kuitenkin olla toinen Heinäpilven kohdalla, eikä Kettuturkki moittinut poikaansa, jos tuo oli lähtenyt rakkaansa perään. Omille tunteilleenhan ei voinut mitään, eikä niitä voinut kieltää. Ja kaikkein eniten Kettuturkki halusi pentujensa olevan onnellisia.
Hän ei kuitenkaan ollut unohtanut Kielopennun varoitusta, jonka oli saanut oppilasaikoinaan. Se oli koskenut hänen pentujaan. Olihan hän kasvattanut pentunsa oikein? Oivathan he onnellisia? Kettuturkki halusi vastata molempiin kysymyksiin myöntävästi, mutta hänestä tuntui, että kaikki ei ollut aivan kunnossa.

Vastaus:

Erittäin tunteellinen tarina, jossa mukana pohdintaa. Keetuturkin hyväntuulisuus kaiken keskellä oli erittäin kiehtovaa. Mukavaa, että Kettuturkki ja Apilahäntä ovat taas yhdessä!

En löytänyt kirjoitusvirheitä!
Saat 38kp!

LiljatassuYP

Nimi: Sadetassu, Jokiklaani

01.05.2018 21:02
Sadetassu avasi kitansa suureen haukotukseen. Hänen vanhenpansa olivat yhä pahoissa riidoissa, mutta Päästäistassu pääsisi pian harjoittelemaan. Ei vielä taisteluliikkeitä, kuten hän ja Vuokkotassu, mutta uimista ja kalastusta, jota Päästäistassu rakasti. Sadetassua vain mietitytti yhä enemmän, miksei Korppiviiksi hyväksynyt pentuaan?

Aamun auringon säteet saivat ruohon kimaltamaan. Sadetassu käveli parhaillaan Kärppätassun ja tämän mestarin ohitse tuoresaaliskasalle. Kärppätassu oli menossa Vuokkotassun ja Huuhkajatassun kanssa rajapartioon.
Sadetassu valitsi kasasta suuren kalan, ja alkoi raahata sitä leirin poikki.
"Mitä sinä teet? Etkai aio syödä nyt?" Kärppätassu murahti hänelle.
"Vien tämän Päästäistassulle", Sadetassu mumisi.
"Lopettaisit jo veljesi perässä roikkumisen. Kyllä hän jo yhden kalan voi itse hakea", Kärppätassu moitti, ja loikki sitten mestarinsa kiinni. Sadetassu ei välittänyt oppilaan nenäkkäästä huomautuksesta. Kärppätassu ei vain pitänyt Päästäistassusta. Muille oppilas nimittäin yleensä oli jossain määrin kohtelias ja reilu.
Hän pudotti kalan parantajan pesän suulle. Päästäistassu värähti, ja nuuski ilmaa kuonollaan.
"Sadetassu?" Päästäistassu kysyi, mutta hänellä oli jo kiire. Mustakynsi oli joutunut odottamaan kauan.
Sadetassu loikki veljelleen vastaamatta leirin poikki Mustakynnen luo.
"Mikä kesti?" hänen mestarinsa murahti.
"Anteeksi... vein vain tuoresaalista Päästäistassulle."
"No. Mennään sitten."
"Pääsemmekö rajapartioon?" Sadetassu kysyi toiveikkaana.
"Emme. Tarvitset vielä paljon harjoitusta kalan pyynnissä", Mustakynsi sanoi tiukasti, ja lisäsi: "Voimme myöhemmin päivällä harjoitella joitain puolustus- ja hyökkäys liikkeitä.
"Hyvä on..." Sadetassu murahti myöntävästi, ja seurasi mestariaan ulos leiristä. Hiirenkorvan aika oli aluillaan, ja lunta ei näkynyt enää melkein missään. Sade oli muuttanut ruohon märäksi ja kasteiseksi. Sadetassu talloi märkiä ruohonkorsia ottaen pitkiä askelia. Hän inhosi märkää ruhoa, joka tarttui käpäliin. Kosteuden tuoksu oli kuitenkin virkistävä, ja hän kastuisi joka tapauksessa kohta. Hän vain inhosi ajatusta hyisestä ja kylmästä joesta, jossa hän kohta kalastaisi ja uisi. Yksi ajatus tulvahti yhä toisensa jälkeen hänen päähänsä.
*Minun olisi kuulunut syntyä johonkin toiseen klaaniin... Päästäistassukin ui paremmin...*
Tummat pilvet enteilivät lisää sadetta tälle päivälle. Joskus pentuna Sadetassu oli karkaillut (tai ainakin yrittänyt karata) yhtenään, mutta tällä hetkellä hän olisi mieluusti jäänyt leiriin. Olisi hän ainakin mennyt mieluummin partioon muiden kanssa.

Sadetassu kyyristyi joen äärelle, muttei niin lähelle, että hänen kuononsa olisi heijastunut veteen. Sitten hän odotti. Kun ensimmäinen tumma olento vilahti hänen ohitseen, hän loikkasi salaman nopeasti jokeen. Jääkylmä vesi pisteli hänen turkkiaan kuin piikiit ja raastoi hänen kuonoaan sen syöksyessä ensimmäisenä pinnan alle. Hän koukkasi kalan ensin molemmilla käpälillä, ja syöksähti eteenpäin puraisten sen sitten hampaidensa väliin. Kala läpytti pyrstöllään voimakkaasti. Sadetassu kauhoi vettä etukäpälillään ja potki takakäpälillään. Hän loikkasi pintaan, ja pudotti kalan maahan. Sadetassu läähätti hetken aikaa, ennen kuin puraisi kalan hengiltä. Pyrstö läpsäytti kerran tarmokkaasti, sitten kala jäi lojumaan maahan elottomana. Hän oli ylpeä saaliistaan, sillä hetken tarkasteltuaan hän huomasi sen olevan aika iso saalis. Silloin Mustakynsi nousi pintaan suussaan pienempi kala kuin Sadetassulla. Musta kolli pudotti velton kalan maahan.
"Hyvää työtä Sadetassu. Eiköhän viedä saaliit leiriin."

Sadetassu hellitti hampaansa vesimyyrästä, ja antoi sen tipahtaa tuoresaaliskasaan. Hän noukki myös kalansa maasta, ja pudotti senkin kasaan. Mustakynsi viittoi hänelle hännällään. Sadetassu nyökkäsi ja kipitti Mustakynnen perään.
"Mennään."

"Mitä muistat viime kerralta?" Mustakynsi kysyi.
"...Puolustautuessa pitää osata nähdä vihollisen liikkeistä, minne hän hyökkää seuraavaksi", Sadetassu muisteli.
"Hyvä. Harjoitellaan taas ensin joitain puolustusliikkeitä."
Sadetassu oli jännittynyt ja innoissaan.
"Hyökkään sinua kohti, ja sinun tehtäväsi on väistää, ja yrittää saada minut maahan", Mustakynsi sanoi, ja luimisti silmänsä viekkaasti, valmiina hyökkäämään.
Sadetassu jännitti lihaksensa. Mustakynsi seisoi häntä vastapäätä lihakset jäykkinä. Sadetassu näki hänen valmistautuvan loikkaan. Mustakynsi hyökkäisi siis loikkaamalla, ja laskeutuisi ehkä hänen niskaansa. Sen enempää mestari ei antanut aikaa ajatella. Mustakynsi loikkasi kyllä, mutta ei Sadetassua päin, vaan hänen viereensä. Hölmistyneenä Sadetassu kääntyi, mutta Mustakynsi oli nopeampi. Kolli tarttui hänen takajalkoihinsa, ja nykäisi. Sadetassu kaatui kömpelösti mahalleen. Hän nousi ylös, ja pudisteli märät ruohonkorret turkistaan.
"Sinun täytyy oppia, että vihollinen voi myös yllättää. Älä oleta, että se hyökkää vain edestä päin", Mustakynsi sanoi, ja lisäsi:"Laskeuduit muuten aika hienosti!"
Sadetassu tuhahti huvittuneena, muttei vastannut.
"Otetaan uudestaan", mestari sanoi.
Sadetassu asettui valmiiksi. Tällä kertaa Mustakynsi rynnisti suoraan häntä päin. Sadetassu väisti juuri viime hetkellä, mutta horjahti, ja kaatui.
"Nouse ylös, yritetään vielä", Mustakynsi kehotti. Aurinko oli jo korkealla, mutta päivä oli vasta aluillaan. Pilvet olivat väistäneet sen tieltä, mutta olivat yhä uhkaavan tummia. Sadetassu nyökkäsi, ja asettui uudelleen valmiiksi. Juuri kun hän oli ehtinyt ylös, mestari loikkasi häntä kohti. Sadetassu väisti. Kollin käpälät tömähtivät maahan. Sadetassu kiersi Mustakynnen taakse, ja läpsäisi mestariaan, ennen kuin hän ehti edes kunnolla kääntyä. Kun Mustakynsi tajusi mistä suunnasta isku oli tullut, hän loikkasi ensin kauemmas Sadetassusta, ja kiepahti sitten ympäri, ettei oppilas ehtisi käydä hänen kimppuunsa. Silloin taivaalta tipahti märkä pisara Sadetassun kuonolle. Sitten niitä tipahti muutama lisää, ja yhtäkkiä joka puolelta alkoi sataa pisaroita. "Hyvin taisteltu. Mennään nyt leiriin, ennen kuin kastumme läpimäriksi!"

//Täysin normaali tarina. Yritin seuloa virheet läpi, mutta muutamia saattoi jäädä huomaamatta.

Vastaus:

Mukava tarina, niin sitä taidot karttuvat. Sujuvaa ja virheetöntä tekstiä.

Saat 22 kp

- YP Phi

Nimi: Päästäistassu, Jokiklaani

28.04.2018 21:19
"Päästäistassu!" Sadetassu huusi innokkaasti ilmestyessään parantajan pesälle.
Päästäistassu käänsi laiskasti kylkeään ja haisteli Sadetassun pehmeää, raikasta tuoksua.
"Pääsetkö pian pois parantajan pesästä?"
Päästäistassu muisteli Sääskisydämen sanoja: "Kyllä sinä olet jo terve, mutta haava on yhä paha... Lepäile täällä vielä kaksi auringon nousua. Se oli Päästäistassulle pitkä aika. Hänen koko kehonsa vaati päästä raikkaaseen veteen uimaan.
"Kaksi auringon nousua", hän vastasi.
"Et arvaakkaan mitä kaikkea on tapahtunut!" Sadetassu naukaisi, ja alkoi luetella: "Kylmäpuro sai pentuja! Harjoittelimme taistelua ja..."
Päästäistassu hätkähti. Olikovatko häneltä jääneet Kylmäpuron pennut ohi? Miksei kukaan ollut kertonut aiemmin? Oliko koko klaanissa ainut joka oikeasti välitti... hänen siskonsa..? Päästäistassu halusi selvitellä hetken ajatuksiaan, joten hän antoi Sadetassulle tehtävän.
"Hakisitko minulle vettä?"
"Tietysti!" oppilas huudahti, ja lähti matkaan. Päästäistassu kuuli, miten hänen tassunsa tupsahtelivat maahan. Hän erotti niiden rytmin. Sadetassu hyppeli innoissaan hakemaan märkää sammalta. Päästäistassu tunsi, miten tassujen tasainen rytmi sekoittui hiljalleen puron liplatukseen ja solinaan.

Päästäistassu avasi hätkähtäen silmänsä. Kaikki oli selkeää, eikä kuuloa tai näköä liioin tarvinnut. Värit muodostivat selkeän ja raikkaan kuvan hänen silmiinsä. Päästäistassu tiesi tämän tunteen... mutta mistä...? Hän näki! Hän oli kokenut tämän joskus aikaisemminkin.
Puro solisi hänen vieressään. Se kimalteli ja välkkyi. Raikas tuoksu leijaili Päästäistassun nenään. Sintti hyppäsi purossa, ja Päästäistassu läiskäisi tassullaan sen maalle. Se sätki ja läiskytteli pyrstöllään takaisin veteen. Päästäistassu katsoi tassujaan. Hän ei olisi voinutkaan kuvitella kynsiä tällaisiksi, tai polkuanturoitaan niin soraisiksi ja muotoutuviksi. Hetken aikaa uutta aistiaan ihmetellen hän makasi loputtomiin jatkuvalla nurmikolla. Taivaan rantaan asti jatkuvalla niityllä kasvoi sinisiä kukkia.
"Päästäistassu", jokin sanoi. Päästäistassu käänteli päätään muttei kyennyt näkemään puhujaa.
"Päästäistassu, Sadetassu on suuressa vaarassa, ja sinä voit auttaa häntä", ääni jatkoi.
"Miten, mitä tarkoitat? Kuka olet?" Päästäistassu ihmetteli, mutta ääni ei vastannut.
"Sadetassulla on suurempi kohtalo kuin sinulla, tai Vuokkopennulla."
"Vain sinä voit estää hänen kuolemansa. Et varoittamalla... Sinun täytyy luvata, ettet koskaan jätä klaaniasi."
"Miksi jättäisin? Olen uskollinen klaanilleni ikuisesti. Millainen soturi muka hylkäisi oman klaaninisa?!"
"Ei Päästäistassu. Sinä et käsitä tätä. Elämäsi ei tule olemaan helppoa, mutta kaikesta huolimatta sinun täytyy pysyä klaanissasi. Sinun täytyy luvata."
"Lupaan." Päästäistassu sanoi vakaasti, mutta jatkoi sitten: "Mikset sanonut tätä Vuokkotassulle?"
Silloin puhuja tuli esille. Puhujan turkki kimalsi, eikä hänellä ollut arpia missään. Hän oli vasta pentu, mutta puhui kuin täysikasvuinen kissa. Kissalla oli harmahtavanruskea turkki, ja Päästäistassusta tuntui, että hän tunsi tämän kissan.
"Vain sinä voit tehdä sen..."

Sadetassun tuoksuinen, märkä sammalmytty makasi Päästäistassun edessä. Hän ei muistanut unestaan mitään muuta, kuin äänen joka sanoi: "Lupaa ettet jätä klaaniasi."

//Tällainen turhan lyhyt tarina... Anteeksi että olen ollut viimeaikoina epäaktiivinen. Seuraavaksi Sadetassulla.

Vastaus:

Hmmh, lyhykäinen tarina mutta tärkeä, pahaenteinen sisältö. Mikä Sadetassua uhkaa, ja mitä Päästäistassun kuuluu tosiaan tehdä? Varmaan tulee tuo klaanista lähteminenkin jossain vaiheessa sitten houkutukseksi... En huomannut liiemmin virheitä. Alusta puuttui yhden vuorosanan jälkimmäinen ", mutta ei mitään sen huomattavampaa ;)

Saat 8 kp

- YP Phi

Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani

27.04.2018 17:14
Kastesiipi räpytteli silmänsä auki. Hän tajusi tuijottavansa oksakattoa, jonka oksien välistä siivilöityi auringonvaloa. Hän tiesi olevansa yhä Köynnöstassun – vai pitäisikö hänenkin alkaa kutsua oppilasta Könökseksi? – isän Kävyn pesässä, mutta hän antoi itsensä tuudittua ajatukseen, että oli kotona Myrskyklaanin leirissä. Hän kuvitteli ympärillään olevat kissat klaanitovereikseen. Leppälehvä, Tiikerimyrsky, Saarniturkki, Lukkikoipi, Kirkasssydän… Kastesiipi tuijotti kiinteästi pesän kattoon ja yritti kuvitella leirin pesän ulkopuolelle. Mehiläistassu kipitti leirin halki metsään etsimään yrttejä, Lehväpilvi ja Savupuro paimensivat pentunsa ulos pentutarhasta, Ratamohäntä järjesteli päivän partioita, oppilaat ja mestarit lähtivät harjoituittelemaan metsästystä ja taistelua ja Tomuturkki, Milli ja Harmaaraita tassuttivat ulos pesästään jaloittelemaan. Sitten Kastesiipi antoi mielikuvan murtua ja hän nousi istumaan.
”Huomenta”, Pisara maukaisi. Hän pesi itseään omalla makuusijallaan. ”Nukuitko hyvin?”
”Nukuin”, Kastesiipi vastasi alkaen itsekin peseytyä. ”Entä sinä?”
Pisara nyökkäsi. Kastesiipi huomasi sisarensa vaivautuneisuuden. Pisara vaikutti hermostuneelta ja vaivautuneelta, eikä Kastesiipi yhtään ihmetellyt. He olivat siskoja. Eikä Pisara ollut tiennyt sitä ennen eilisiltaa.
”Mitä emolle ja isälle kuuluu?” Kastesiipi kysyi. ”Hopealle? Ja… Jäälle?”
”Ihan hyvää”, Pisara vastasi. ”He asuvat täältä vähän matkaa alajuoksuun päin. Asun pääosin heidän kanssaan.”
”Kun palaat heidän luokseen, voitko sanoa, että minä olen hengissä?” Kastesiipi pyysi. Hän alkoi pakostakin miettiä, kaipasivatko hänen vanhempansa häntä. Olivatko he vain jatkaneet eteenpäin?
”Totta kai sanon”, Pisara lupasi. Hän katsoi Kastesiipeen sinisillä silmillään. ”Mutta toisaalta… sinähän voisit kertoa sen heille itse.”
Kastesiipi ei pystynyt hetkeen puhumaan. Hänkö menisi tapaamaan vanhempiaan? Niin monen kuun jälkeen? Tunnistaisiko hän edes heitä? Tunnistaisivatko he Kastesiipeä? Ja kuinka kauan hänen pitäisi vielä olla erossa klaanistaan? Köynnöstassu – Könös – oli ollut klaanistaan poissa puolet elämästään. Mitä jos Kastesiipikin päätyisi samaan tavatessaan vanhempansa? Ajatus kiristi Kastesiiven kurkkua.
”Minä...” Kastesiipi aloitti, mutta ei päässyt pidemmälle.
”Minua alkaa vähitellen tosissaan ottaa päähän nämä teidän kahdenkeskeiset perhekokouksenne.”
Pisara laski katseensa veljeensä, joka kömpi pystyyn sammalhiukkasia sekaisessa turkissaan. ”Huomenta vain sinullekin.” Pisara nuolaisi kielellään yhden sammalhipun pois veljensä turkista. ”Näytät ihan höpsähtäneeltä mäyrältä.”
”Ja sinä kalpealta saukolta”, Sumu maukaisi ja vetäytyi kauemmas pentuetoveristaan peseytymään.
Kastesiipi siirsi katseensa muihin pesässä olijoihin. Käpyä ei näkynyt missään, mutta Köynnöstassu ja Heinäpilvi nukkuivat yhä.
”Pitäisikö meidän lähteä metsästämään?” Kastesiipi ehdotti. ”Muut voisivat olla mielissään aamiaisesta.”
”Hyvä idea”, Sumu myöntyi heti. Pisarakin nyökkäsi huitaistuaan ensin kuivuneen lehden veljensä turkista. Niinpä kolmikko lähti yhdessä ulos pesästä raikkaaseen pakkasilmaan. Kastesiiven käpäliä kihelmöi – hän pääsisi ensimmäisen kerran metsästämään pentuetovereidensa kanssa.

Kastesiipi nautti metsästämisestä täysin siemaukasin. Hänellä ei ollut ollut pitkään aikaan niin hauskaa eikä hän pitkään aikaan ollut tuntenut itseään niin rennoksi. Hän unohti huolensa. Hän unohti hetkeksi jopa Myrskyklaanin. Sen metsästysretken ajan hän oli tavallinen kulkukissa, joka saalisti tavallisena talvipäivänä pentuetovereidensa kanssa aivan kuin olisi viettänyt heidän kanssaan koko ikänsä. Mutta sekin metsästysretki päättyi aikanaan. Aurinko oli yhä matalalla, mutta valaisi pentuetoverusten reitin takaisin Kävyn pesälle. Kastesiipi kantoi suussaan oravaa ja pientä talitiaista. Pisara oli saanut laihan kanin, ja Sumu mustarastaan sekä punatulkun. Käpykin oli jo palannut pesälleen ja kissat söivat yhdessä aamiaisen. Kukaan ei juuri puhunut. Sitten Pisara rikkoi hiljaisuuden: ”Kastesiipi, tuletko sinä siis minun ja Sumun kanssa tapaamaan isää ja emoa?”
Kysymys sai Kastesiiven jähmettymään. Hän katsoi Pisaraan suu auki, tietämättä, mitä vastata. Pisara näytti toiveikkaalta. Kastesiipi katsoi sivusilmällä Köynnöstassuun. Oppilas oli vietävä kotiin ja Kastesiiven oli palattava klaaniin. Mutta hän halusi nähdä vanhempansa. Miksi hänen piti tehdä tällaisia päätöksiä?
”En”, Kastesiipi vastasi lopulta. ”En voi. Lupasin ystävälleni, että palaan takaisin Myrskyklaaniin. Ja lupasin eräälle kissalle vieväni hänet kotiin.” Kastesiipi katsahti Köynnöstassuun. ”Sanokaa emolle ja isälle, että olisin kyllä halunnut tavata heidät. Sanokaa, että rakastan heitä.”
Pisara näytti aavistuksen pettyneeltä, mutta hän vaikutti silti ymmärtävän. ”Sanomme”, hän lupasi.
”Milloin me lähdemme takaisin klaanien luo?” Köynnöstassu kysyi kallistaen päätään kysyvästi. Kastesiipi katsoi Heinäpilveen, joka oli hänen toisella puolellaan. Kaksikon katseet kohtasivat.
”Oletko sinä valmis lähtemään takaisin?” Kastesiipi kysyi.
”Sinunhan takia minä tänne lähdin”, Heinäpilvi muistutti häntäänsä heilauttaen. ”Olen valmis lähtemään kotiin, kun sinä olet.”
Kastesiipi kääntyi Köynnöstassun puoleen. ”Entä sinä?”
”Mikään ei enää pidättele minua täällä”, Könös vastasi. ”Haavani ovat parantuneet ja olen saanut selvitettyä välini isäni kanssa.”
”Hyvä on”, Kastesiipi maukaisi. ”Lähdemme huomenna auringon noustessa.”

”Olisit jäänyt pidemmäksi aikaa”, Pisara naukaisi huomenaamulla. Pentuetoverukset olivat vetäytyneet kauemmas muista saadakseen puhua hetken kolmestaan. ”Ken tietää milloin tapaamme uudestaan?”
”Siihen voi mennä monta kuuta”, Kastesiipi myönsi. ”Ja välttämättä emme tapaa enää ollenkaan. Minun pitäisi kai vihdoinkin asettua aloilleni ja jäädä klaaniin. Tulitähti saa minusta traumat, kun katoan koko ajan.”
”Tulitähti?” Sumu kysyi.
”Myrskyklaanin päällikkö”, Kastesiipi selitti. ”Hän johtaa klaania ja päättää asioista.”
”Olisi mielenkiintoista joskus käydä klaanissasi”, Pisara maukaisi mietteliäästi.
”Voisimme tulla joskus käymään!” Sumu ehdotti. ”Näkisimme klaanisi ja klaanisi reviirin.”
”Ja ystäväsi”, Pisara jatkoi kehräten. ”Ja Könöksen veljen, Leijonatassun!”
”Se olisi mahtavaa!” Kastesiipi myönsi innoissaan. Sisimmässään hän tiesi, etteivät klaanitoverit pitäisi siitä, jos klaaniin tulisi käymään kaksi kulkukissaa, mutta hän päätti olla ajattelematta asiaa.
”Ehkä voimme joskus poiketa käymään”, Pisara naukui. ”Voisimme tuoda isän ja emon mukanamme – sitten näkisit heidätkin.”
Kastesiiven kurkussa hyrisi kehräys. ”Se olisi ihanaa.”
”Minä menen hyvästelemään Heinäpilven”, Sumu ilmoitti. Kolli lähti tassuttamaan kohti keltaturkkista tuuliklaanilaista, joka oli seisoskellut kauempana tähystellen sinne, missä järvi jossain kaukana aaltoili ympärillään tutut metsät ja nummet. Kastesiipi katsoi, kuinka hänen veljensä jäi juttelemaan Heinäpilven kanssa. Hän ei tiennyt, milloin kolleista oli tullut ystävyksiä, mutta hän oli onnellinen molempien puolesta.
”Sinun ja Heinäpilven välillä on jotain.”
Kastesiipi säpsähti ja kääntyi katsomaan Pisaraa, joka tutkaili häntä sinisillä silmillään.
”Mitä tarkoitat?” Kastesiipi kysyi muina kissoina.
”Älä esitä!” Pisara naurahti. ”Hiirenaivokin näkee, että te olette enemmän kuin ystäviä. Enkä minä edes ole hiirenaivo.”
Kastesiipi käänsi sinivihreiden silmiensä katseen takaisin kohti Heinäpilveä. Kylmä tuuli pörrötti kollin lyhyttä turkkia. Hän näytti pieneltä verrattuna Sumuun, joka oli pörhistänyt pitkän turkkinsa suojaksi kylmältä. Veljen turkki oli niin pörheä, että hän näytti tummanharmaalta karvapallolta, jolla oli keltaiset silmät. Kastesiipeä hymyillytti.
”Kyllä, minä ja Heinäpilvi olemme toisillemme enemmän kuin ystäviä”, Kastesiipi myönsi. Tuntui oudolta sanoa asia ääneen toiselle kissalle. Kastesiipi ei kuitenkaan hävennyt. Hän oli varma tunteistaan, eikä pelännyt tai hävennyt niitä. Sanoivat muut mitä sanoivat, hänen tunteensa eivät muuttuisi.
”Eikö se ollut kiellettyä?” Pisara kysyi siristäen silmiään hämillään. ”Eikö se kielletä siinä teidän soturilaissanne?”
”Kielletään”, Kastesiipi vastasi yllättyneenä siitä, että Pisara oli muistanut soturilain. ”Mutta minä en välitä.”
”Et näköjään”, Pisara kehräsi huvittuneena. ”Sinä se et muutu, vaikka joki yrittäisi hukuttaa sinut. Et edelleenkään välitä säännöistä viiksen vertaa. Tule, haluan sanoa itsekin hyvästit ’ystävällesi’.”
Kastesiipi ja Pisara harppoivat lumen halki Heinäpilven ja Sumun luo. Kastesiipi tunsi Pisaran jännittyvän. Samassa Pisara loikkasi. Sumu ei ehtinyt kuin nähdä siskonsa ja älähtää, kun Pisara jo paiskautui päin veljeään. Kaksikko kierähti kinoksiin ja pöllytti lunta Heinäpilven ja Kastesiiven päälle. Hetken painittuaan Sumu pääsi niskan päälle ja sai taltutettua siskonsa.
”Häviät minulle aina, vaikka sinulla olisikin yllätyksen suoma etu”, Sumu kiusoitteli ja päästi siskonsa nousemaan lumesta. Pisara silotti karvojaan kielellään.
”Kyllä minä sinut vielä voitan”, laikukas naaras maukaisi kehräten.
”Milloin sinä olet Pisara taistelemaan opetellut?” Kastesiipi kysyi näpäyttäen siskoaan leikkisästi hännänpäällään. ”Pentuna sinä olit aina se, joka vihasi leikkitaisteluita.”
”Sen jälkeen kun sinä olit päättänyt ryhtyä kalaksi, minun on ollut vähän pakko opetella”, Pisara maukaisi. ”Sumu otti minut aina maalitauluksi, kun kaipasi taisteluharjoituksia.”
”Ja nytkö kaikki on taas minun vikani?” Sumu nauroi.
Jäätävä viima puhalsi ilman halki. Pisara luimisti korviaan ja siristi silmiään tuulessa. Sumu kyyristyi hieman. Kastesiipi painautui lähemmäksi Heinäpilveä hakien tästä lämpöä tuulen pörröttäessä heidän karvojaan. Heinäpilven paksu ja karkea turkki tuntui lämpimältä.
”Lähdetään yhdessä kotiin”, Kastesiipi maukaisi hiljaa ja hipaisi kollin selkää hännällään. Naaraan yllätykseksi se sai Heinäpilven jännittymään. Kastesiipi katsoi kolliin kysyvästi.
”Mikä hätänä?”
Heinäpilvi vältteli hänen katsettaan. Kollin silmissä näkyi ahdistus, jota Kastesiipi ei ymmärtänyt. Aivan kuin Kastesiipi olisi herättänyt kollissa jonkin ikävän muiston tai jotain.
”Minä-”, Heinäpilvi aloitti, mutta pudisti sitten päätään. ”Ei mitään erityistä.”
”Heinäpilvi, sinä voit kyllä kertoa minulle, jos sinua vaivaa jokin”, Kastesiipi lupasi. ”Minä haluan auttaa.”
”Minulla on vain ikävä perhettäni”, Heinäpilvi vastasi välttelevästi.
Kastesiipi katsoi kolliin epäluuloisena. Heinäpilvi ei selvästikään kertonut koko totuutta. Kastesiipi oli jotenkin onnistunut muistuttamaan Heinäpilveä jostain karmeasta asiasta, mutta mistä muka? Ja miten? Hänhän oli vain koskettanut Heinäpilveä ja sanonut, että he voisivat lähteä yhdessä kotiin! Mikä oli mennyt vikaan?
Heinäpilvi ei kuitenkaan selvästi halunnut puhua asiasta. Kastesiipi tunsi piston sydämessään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Heinäpilvi ei suostunut kertomaa hänelle asioista. Milloin kolli oikein alkaisi luottaa häneen?
*Hän lähti sinun takiasi klaanistaan*, Kastesiipi muistutti itseään. Hän lukitsi turhautumisen sisäänsä.
”Olemme pian taas klaanien luona ja kaikki on hyvin”, Kastesiipi yritti lohduttaa. Lohduttaminen ei kuitenkaan ollut hänen vahvin lajinsa. Naaras nuolaisi Heinäpilven poskea.
”Lähdemmekö?” Kastesiipi kuuli Köynnöstassun kysyvän. Oppilas tassutti heitä kohti isänsä vierellä. Kastesiipi nyökkäsi. Hän kääntyi katsomaan pentuetovereitaan.
”Teitä tulee ikävä”, Kastesiipi maukaisi.
”Älä viitsi kuulostaa siltä, ettemme muka näkisi enää”, Pisara naukaisi. Naaras astui eteenpäin ja puski Kastesiipeä päällään. ”Kerromme emolle ja isälle, että olet elossa.”
”Kiitos”, Kastesiipi kuiskasi ja painoi päänsä siskoaan vasten. Hän paremminkin tunsi kuin kuuli Pisaran sisällä hyrisevän kehräyksen. Sumu näpäytti Kastesiiven lapaa hännällään.
”Näkemiin sisko”, kolli maukaisi ja kääntyi sitten Heinäpilven puoleen. ”Nähdään taas Heinäpilvi. Pidä huolta itsestäsi.”
”Sinä myös, Sumu”, Heinäpilvi naukaisi.
”Oli mukava tavata sinut Heinäpilvi”, Pisara sanoi. ”Olkoon sinulla hyvä pyyntionni ja suojaisa lepopaikka.”
”Sinulla myös, Pisara.” Heinäpilvi nyökkäsi kohteliaasti.
Pisara kääntyi Könnöstassun puoleen. ”Kiitos kaikesta, Könös”, Pisara maukui. ”Sinuun oli ihana tutustua. Toivottavasti mekin tapaamme vielä.”
”Niin”, Köynnöstassu vastasi suoden muilla pienen kehräyksen. Naaras kääntyi isänsä puoleen. ”Hei sitten isä.”
Käpy hymyili. ”Nähdään taas Könös. Muista sanoa Leijonatassulle terveisiä.”
”Muistan”, Könös lupasi.
”Kiitos, että saimme majoittua luonasi muutaman yön”, Kastesiipi kiitti Käpyä. ”Ja kiitos, että huolehdit Köynnöstassusta. Koko Myrskyklaani kiittää.”
”Saat pennustaan huolehtimisen kuulostamaan suurelta uroteolta”, Käpy naurahti. ”Mutta ole hyvä vain.”
”Tähtiklaani valaiskoon polkunne”, Heinäpilvi toivotti.
”Tähtiklaani?” Pisara toisti ja kääntyi Sumun puoleen. ”Mikä ihme on Tähtiklaani?”
”Ei mitään tietoa”, Sumu vastasi pudistellen päätään.
Kastesiipi totesi, että jos hän alkaisi selittämään, mikä Tähtiklaani oli, siinä menisi koko päivä. Heinäpilvi kuitenkin pelasti tilanteen: ”’Tähtiklaani valaiskoon polkunne’ on onnentoivotus.”
”Aa… No siinä tapauksessa valaiskoon se teidänkin polkunne”, Pisara naukaisi.
Kastesiipi, Heinäpilvi ja Köynnöstassu toivottivat vielä viimeiset hyvästit ja lähtivät sitten tarpomaan lumihangessa. Kastesiipi oli innoissaan ajatellessaan, että pääsisi pian takaisin kotiin. Mutta samalla hänen sisintään kalvoi pelko. Otettaisiinko häntä edes takaisin klaaniin? Mitä jos hänet häädettäisiin pois? Entä Heinäpilvi? Miten häneen suhtauduttaisiin? Kai edes Köynnöstassu otettaisiin klaaniin? Eivätkä ne olleet Kastesiiven ainoat huolet. Naaraalla oli tunne, että jokin oli pahasti vinossa, eikä hän tiennyt, mikä.

// Yritin tuossa yhdessä kohtaa siis viitata Heinäpilven uneen, mutten tiedä onnistuinko :’D Joka tapauksessa: Nagini ja Liljatassu, teidän vuoro :3

Vastaus:

No niin, nyt sitten alkoi matka kohti kotia. Tarinassa oli paljon vuoropuhelua, lupauksia ja toivotuksia puolin ja toisin. Milloinkohan Kastesiiven perhettä nähdään taas? Ja mitenköhän tosiaan klaaniin palaaminen onnistuu...? Jänskättää. Hyvä tarina ja hyvää tekstiä, ei osunnut virheitä silmiin.

Saat 35kp

- YP Phi

Nimi: Kirsikkatassu, Varjoklaani

22.04.2018 00:38
Ensimmäinen luku: Kun yksi kohtaa kaksi on luvassa tappelu

Kirsikkapentu lisäsi hitaasti vauhtia pidättäytyen varjojen suojissa mahdollisimman hyvin. Pentu tarkisti, että reitti oli selvä ottaen muutaman varovaisen askeleen kadoten jälleen parantajain pesän taakse, missä tuoksui epämukavalta, koska kissat tapasivat käydä siellä tarpeillaan. Vaaleanoranssi naaras nyrpisti nenäänsä ja yritti pidättää hengityksensä, joka kuulosti lähinnä läähätykseltä juoksemisen jälkeen suunnaten katseensa kohti leirin suuaukkoa. Kirsikkapentu jännitti lihaksensa valmiina nopeaan loikkaan, joka toivon mukaan yltäisi tarpeeksi lähelle leirin suuaukkoa, että hän saattaisi kulkea siitä ulos huomaamatta. Pentu oli ehtinyt jo pitkään haaveilla siitä erilaisesta vapaudesta leirin ulkopuolella. Kaikista uusista tuoksuista, maisemista ja äänistä. Kirsikkapentu laskeutui mahalleen valmiina loikkaan, kun hän tunsi hampaat niskassaan. Vaaleanruskea, raidallinen naaras nosti pennun varovasti ilmaan ja kantoi takaisin pentutarhalle.
”Tämä taitaa olla sinun”, Unikonvarsi totesi osoittaen sanansa Ruosteturkille. Tumman punaruskea naaras kiiruhti toista kuningatarta vastaan. Ruosteturkin kasvot olivat sekoitus pelkoa ja huojennusta, kun kuningatar nuolaisi Kirsikkapentua lempeästi.
”Kiitos Unikonvarsi”, Ruosteturkki kehräsi. Omenapentu, Konnapentu, Ukkospentu, Hallapentu ja Kuurapentu juoksivat seuraamaan tilannetta.
”Ei mitään. Näin vain Kirsikkapennun liikuskelemassa parantajan pesän liepeillä, joten ajattelin pennun olevan taas karkuteillä”, Unikonvarsi naukui ja komensi pennut takaisin sisään. Kirsikkapennun sijaisemo Ruosteturkki nappasi kiinni pennun niskasta ja raahasi tämän kasvattisiariensa Hallapennun ja Ukkospennun luokse.
”Mitä minä teen sinun kanssasi senkin rasavilli kissanpentu?” Ruosteturkki päivitteli ja nuolaisi hellästi pennun lapaa.
”Halusin vain hiukan seikkailla... Anna anteeksi Ruosteturkki”, Kirsikkapentu sanoi varovasti ja katsoin Ruosteturkkia sillä katuvalla ilmeellä, jonka oli opetellut näitä tilanteita varten.
”Onneksi olet pian kuusi kuuta. Ei tarvitse jatkuvasti miettiä oletko pahanteossa”, Ruosteturkki kehräsi. Kirsikkapennun lävitse kulki pieni sähkövirta, kun ajattelin hetkeä, kun hän nousisi oppilaaksi. Pentu hymyili hiukan itselleen ja katsoi Ruosteturkkia lempeästi.
”Älä huoli. En aio unohtaa sinua ja saat varmasti vielä kuulla kolttosistani”, Kirsikkapentu nauroi ja alkoi sukia itseään puhtaaksi. Ruosteturkki kehräsi vastauksen ja alkoi Kirsikkapennun esimerkistä pestä itseään. Myös toiset pennut ja Unikonvarsi yhtyivät pesutuokioon, kun pentutarhan ulkopuolelta alkoi kuulua askelia. Sisään astui itse päälikkö, Revontulitähti. Naaraan hopeanharmaa turkki kimalsi kauniisti auringonvalossa, kun tämä istui pienen välimatkan päähän kuningattarista ja pennuista.
”Mikä suo meille tämän ilon päälikkö?” Ruosteturkki aloitti keskustelun. Kuningatar katsoi syvälle Revontulitähden meripihkanvärisiin silmiin ja päälikkö vastasi tähän katseeseen.
”Olisi asiaa Kirsikkapennusta”, päälikön ääni muuttui viralliseksi. Kirsikkapentu nielaisi hiukan, koska pelkäsi joutuvansa tilille muutamista pikku kepposistaan.
”No mitä se pikkuriiviö on taas tehnyt?” Unikonvarsi yhtyi keskusteluun. Ruosteturkki katsoi murhaavasti toista kuningatarta ja käänsi sitten taas katseensa Revontulitähteen, jota selvästi hieman huvitti Unikonvarren hieman asiaton kommentti.
”Ei suinkaan. Ei hän ole tehnyt mitään”, päälikkö kehräsi ja tassutteli vaaleanoranssin naaraan vierelle ja katsoi lempeästi pennun silmiin. Kirsikkapentua kihelömöi, kun hänen ja päälikön katseet kohtasivat ja pennun valtasi odottamattoman suuri jännityksen tunne.
”Älä pidä sitten meitä jännityksessä Revontulitähti. Mitä halusit sanoa Kirsikkapennusta?” Ruosteturkki kehräsi.
”No... Minusta hänen on jo aika siirtyä klaaninvanhimpiin”, päälikkö kehräsi todentuntuisesti. Kirsikkapentu jähmettyi paikoilleen ja tuijotti päälikköä epäuskoisena.
”Älä viitsi kiusata pikkuista”, Ruosteturkki naurahti.
”No hyvä on... Todellinen uutinen on, että Kirsikkapennun on aika nousta oppilaaksi ja saada itseleen mestari ja niiden edelleen”, Revontulitähti naukoi menemättä yhtään sen enempää muodollisuuksiin. Kirsikkapennun ilme kirkastui, mutta pennun olo oli edelleen melko epätodellinen, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin.
”Oikeastikko?” pentu kysyi varmistukseksi. Revontulitähti nyökkäsi ja Kirsikkapennun sydän hypähti yhden ylimääräisen lyönnin pelkän innostuksen voimalla. Kirsikkapennun hymy oli leveämpi kuin koskaan aikaisemmin ja hän pökkäsi päälikkö kiitokseksi rintaan.
”Nimitysseremonia pidetään, kun kaikki soturit ovat saapuneet takaisin metsästysreissuiltaan”, päälikkö julisti. Ruostetähti nyökkäsi hyväksyvästi, mutta Kirsikkapentu näytti koko olemuksellaan, että ei haluaisi enää odottaa ja juoksi muutaman kierroksen pentutarhan ympäri niin, että sammaleet pöllysivät. Kirsikkapentu hypähti muutaman kerran innostuksesta ja katsoi sitten Ruoteturkkia.
”Kiitos päälikkö”, Kirsikkpentu kehräsi.
”Ei kiittämistä. Muistakkin olla ajoissa paikalla”, Revontulitähti muistutti. Kirsikkapentu nyökkäsi ja juoksi Ruosteturkin luokse.
”Minusta tulee oppilas! Minusta tulee oppilas!” pentu riemuitsi. Muut pennut katsoivat Kirsikkapentua hiukan kateellisina, mutta yrittivät esittää kuin eivät välittäisi. Ruosteturkki nuolaisi Kirsikkapennun päätä lempeästi.
”Onneksi olkoon sitten. Tuleva oppilas”

Kirsikkapentu pyöri ympyrää tohkeissaan. Hän odotti ikuisuudelta tuntuvan ajan ennen kuin koko klaani oli viimein palannut takaisin leiriin. Kirsikkapentu seurasi tapahtumia pentutarhan suulta ja laski mielessään sekunteja hetkeen, jona päälikkö nousisi puhujankivelle.
”Sappukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokouseen”, Revontulitähden ääni viimein kulki leirin halki. Kissat saapuivat yhtenä, sakeana virtana kuulemaan päälikön sanoja ja Kirsikkapentu etsi itselleen mahdollisimman hyvän paikan. Naaras veti varovasti henkeä ja upotti kyntensä maahan ettei loikkaisi ilmaan. Revontulitähti selvitteli kurkkuaan ja tarkisti, että kaikki olisivat varmasti paikalla kuuntelemassa.
”Riista reviirillämme on vähissä, joten rukoilkaamme Tähtiklaanilta, että saamme syödäksemme vielä monien kuiden ajan ennen kuin hiirenkorvan ajan vehreys palaa. Lehtikadon aika toi tänä vuonna mukanaan monia kurjuuksia ja kuulemani mukaan Tuuliklaanissa riehuu tautiepidemia joten pyrkikää mahdollisimman tarkaan olla metsästämättä Varjoklaanin ja Myrskyklaanin reviirien rajalla, koska epidemia voi todennäköisimmin levitä sitä kautta myös Varjoklaaniin”, Revontulitähti naukui ja kissojen joukosta kuului hyväksyvää mutinaa. Kirsikkapentu yritti pitää itsensä aisoissa, rentoutti lihaksensa ja veti pitkän henkäyksen.
”Onko tieto varmaan ja kuinka vakava tämä epidemia on?” Pyynsulka kysyi tarkennusta ja päälikkö vastasi tietojensa pohjalta mahdollisimman tarkasti ennen kuin loi lyhyen silmäyksen ensin Ruosteturkkiin, sitten Kirsikkapentuun ja lopuksi röyhisti rintaansa arvokkaasti.
”Minulla on myös toinen ilmoitus. Klaanimme saa tänää uuden oppilaan. Astu eteen Kirsikkapentu”, päälikkö julisti virallisesti ja vilautti pienen hymyn. Kirsikkapentu astui muutaman askelee lähemmäs päälikköä. Revontulitähti laskeutui puhujankiveltä pennun eteen ja kehräsi hetken vain tuijottaen klaanin uutta oppilasta.
”No niin. Kirsikkapentu. Olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään saakka, jona saat soturinimesi tunnettakoon sinut nimellä Kirsikkatassu. Mestariksesi tulee Myrskysydän. Toivon, että Myrskysydän välittää sinulle kaiken omalta mestariltaan oppimansa”, päälikkö lausui virallisesti ja käänsi katseensa Myrskysydämeen. Suuri, tummanharmaa kolli astui muutaman askeleen lähemmäs päälikköä ja Revontulitähti selvitteli hetken kurkkuaan ennen kuin jatkoi.
”Myrskysydän. Olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Tiikerikuuralta ja olet osoittanut olevasi rohkea ja klaanillesi uskollinen. Odotan, että mestarina sinä välität kaiken oppimasi tiedon Kirsikkatassulle”, Revontulitähti lopetti arvokkaasti ja kehräsi pehmeästi katsoessaan ensin Kirsikkatassua ja sitten Myrskysydäntä. Kirsikkatassu lähestyi varovasti uutta mestariaan ja heidän kuononsa koskettivat toisiaan.
”KIRSIKKATASSU! KIRSIKKATASSU!” klaani tervehti uutta oppilasta. Kirsikkatassu käveli rauhallisesti pentutarhan lähistöllä istuvan Ruosteturkin vierelle ja nuolaisi kasvattiemonsa lapaa kunnioittavasti ja Ruoteturkki vastasi tähän nuolaisemalla tuoreen oppilaan päätä.
”Onneksi olkoon KirsikkaTASSU”, Ruosteturkki kehräsi painottaen erityisesti nimen tassu-päätettä ja nuolaisi sitten uudelleen Kirsikkatassun päätä. Muut pennut kiehnäsivät Kirsikkatassun ympärillä ihaillen ja jopa Unikonvarsi lausui onnittelunsa.

Klaanikokous jatkui nimitysseremonian jälkeen vielä joitakin kymmeniä minuutteja ja ilta alkoi saapua Varjoklaanin reviirille. Pimeä verhosi alleen koko leirin ja sai nuorimmat pennut haukottelemaan unisesti. Yöelämään tottuneet soturit taas vaikuttivat vastaheränneiltä ja valmiina toimintaan, joten Kirsikkatassukin päätti etsiä mestarinsa. Vaaleanoranssi naaras kiersi katseellaan leiriä ja löysi mestarinsa keskustelemasta Keltaturkin kanssa. Kirsikkatassu tassutteli rauhallisesti kissakaksikkoa kohti ja sai kiinnitettyä mestarinsa huomion.
”Hei Kirsikkatassu. Valmiina ensimmäselle oppitunnille?” Myrskysydän naukaisi.
”Kuulostaa hyvältä, mutta nythän on yö”, Kirsikkatassu sanoi huvittuneesti.
”Keskipäivälläkö ajattelit harjoitella sitä, missä Varjoklaanilaiset on parhaita”, Myrskysydän naukui.
”Ai... Nukkumista?” Kirsikkatassu sanoi vitsillä.
”Ei senkin hiirenaivo. Vaan metsästämistä ja taistelua pimeässä”, Myrskysydän tarkensi, vaikka selvästi ymmärsi Kirsikkatassun vitsin. Myrskysydän viittoi oppilastaa seuraamaan ja he tassuttelivat peräkanaa leirin suuaukolle. Kirsikkatassu veti nopean hegenvedon ja puhalsi ilmat ulos yhtä nopeasti, koska pääsisi viimein näkemään maailman soturioppilaan silmin. Päästyään ulos vaaleanoranssi naaras näki edessään tuuhean havumetsän. Puita oli joka suunnassa, minne katsoikaan ja näkymä sai Kirsikkatassun hengen salpautumaan. Tämä oli sitä erilaista vapautta, josta hän oli kuullut tarinoita klaaninvanhimmilta. Naaras veti pitkän henkäyksen ja maisteli hetken suussaan sitä toisenlaista vapautta. Ilma oli kirpeää ja maistui puhtaammalta, kuin ahtaassa leirissä, jossa kaikki hengittivät samaa, tunkkaista ilmaa. Kirsikkatassun sisällä kihelmöi, kun hän loi silmäyksen mestariinsa.
”Vaikuttavaa, eikö?” kolli kehräsi ja tönäisi leikkisästi Kirsikkatassun kylkeä. He lähtivät rauhalliseen hölkkään syvemmälle metsään.
”Otetaanko kisa kumpi on ensin järvellä?”, Kirsikkatassu ehdotti.
”Luuletko pärjääväsi minulle?” Myrskysydän uhosi.
”Katso vain ja opi papparainen”, Kirsikkatassu naurahti ja kiihdytti vauhtiaan. Tosin tietämättä edes, minne oli säntäämässä, mutta niin kauan kuin Myrskysydän pysyi kintereillä oli suunta todennäköisesti oikea. Kirsikkatassu oli kuitenkin oppinut ettei leiri ollut kaukana järvestä, joten hänen pitäisi vain juosta tarpeeksi kauas etelään päästäkseen perille ja pian puiden lomasta alkoi erottua järven ääriviivat. Kirsikkatassu kiihdytti edelleen, mutta vahvempi Myrskysydän sai oppilaansa kiinni ja kisa päättyi tasapeliin.
”Olet aika nopea pikku penskaksi”, Myrskysydän naurahti.
”Kiitos. Et ole itsekään hidas tuollaiseksi papparaiseksi”, Kirsikkasydän vastasi ivallisesti, mutta naurahti hieman, koska ei halunnut olla ilkeä. Molemmat kissat laskeutuivat lähemmäs järveä juodakseen. Kirsikkatassu maistui vettä varovasti. Se oli ihanan kylmää, ei yhtään niin lämmintä kuin leiriin järveltä tuotu vesi, koska matkaa oli kuitenkin sen verran, että se ei pysynyt mukavan kylmänä koko matkaa paitsi Lehtikadon aikana, mutta sillon yleensä vedestä oli myös pulaa, kun järvi oli jäässä. Kirsikkatassu lopetti juomisen ja nosti hieman päätänsä ja näki aaltojen vuoksi hieman vääristyneen peilikuvansa järven pinnassa. Kuun kelmeä valo valaisi mukavasti, ei liikaa eikä liian paljon ja Kirsikkatassun olo oli jopa sanalla sanoen mukava.
”Aika harjoitella”, Myrskysydän totesi ja otti itselleen vaanimisasennon. Kirsikkatassu seurasi esimerkkiä ja lähti hiipimään mestarinsa jäljissä aivan ääneti. Pienen matkan jälkeen Myrskysydän nousi taas seisomaan ja katsoi kohti Kirsikkatassua.
”Teinkö jotain väärin?” naaras kysyi empien. Myrskysydän pudisti päätään.
”Osaat hiipiä hiljaa. Kuin varjo. Jos en olisi tiennyt sinun olevan takanani, olisin varmasti luullut olevani yksin. Hyvää työtä. Vaikka vaalea turkkisi on iso miinus siihen, että Varjoklaanilaisten turkit ovat usein tummia kuten omani, mutta suotakoot se sinulle anteeksi”, Myrskysydän naukui arvioivasti ja kiersi katseellaan Kirsikkatassun koko olemuksen.
”Tiedän etten ole aivan valio Varjoklaanilainen, mutta muista etten edes tunne sukujuuriani. Minut otettiin klaaniin vain säälistä, vaikka turkkini on aivan liian vaalea”, Kirsikkatassu naukui puolustelevasti.
”Tiedän. Siksi en syytäkään sinua siitä. Olet joka tapauksessa erinomainen vaanija. Katsotaampa seuraavaksi onnistutko metsästämään. Taistelua tuskin kannattaa käydä läpi tänä yönä sen tarkemmin, koska pieni kokosi ei ole suurena etuna taisteluissa. Olet muutenkin hiukan laiha ja luiseva, joten sovit paremmin metsästämään”, Kirsikkatassu kuunteli tarkkaan mestarinsa sanat ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
”Kyllä. Olet oikeassa. Minusta ei ole tappelijaksi. Olen aivan liian pieni sellaiseen. Vielä. Mutta metsästää osaan varmasti joten saat vielä ällistyä kykyihini. Kuinka paljon aikaa saan käyttää metsästämiseen?” Kirsikkatassu kysyi tarkennusta.
”Tavataan tässä samassa paikassa puolentoistatunnin kuluttua, kun kuu on korkeimmillaan. Muista sitten, älä ole myöhässä”, Myrskysydän painotti sanojaan vakavasti. Kirsikkatassu nyökkäsi nopean vastauksen ja katosi havupuiden ja vähäisen aluskasvillisuuden sekaan.

Kirsikkatassu lähti pohjoiseen kohti kaksijalanpesää. Kirsikkatassulla oli mielessään jo eräänlainen kartta reviiristä, joka pohjautui kuitenkin oppilaiden ja klaaninvanhimpien tarinoihin, jos niihin oli luottaminen. Oppilas pysyi visusti varjojen suojissa, kunnes havaitsi vähän matkan päässä itsestään vielä hereillä olevan, nuorehkon hiiren, joka piteli käpälissään käpyä. Kirsikkatassu kyyristyi niin alas kuin pystyi ja alkoi lipua hiljaa, maha maata viistäen kohti saalista piilotellen puiden varjoissa, kunnes oli vain hännänmitan päässä saaliista. Naaras otti vielä muutaman varovaisen askeleen ennen kuin loikkasi esiin ja iski hampaansa nopeasti hiiren niskaan päättäen sen lyhyen elämän katkaisemalla eläimeltä niskat. Kirsikkatassu oli ylpeä ensimmäisestä saalistaan, vaikka hiiri oli melko mitättömän kokoinen. Naaras kaivoi riistan maahan kuten Mustajalka oli neuvonut häntä tekemään, jotta metsästystä pystyi jatkamaan eivätkä villieläimet veisi odottamaan jätettyä saalista mennessään. Kirsikkatassu oli iloinen, että pystyi olemaan näin omatoiminen, koska ei halunnut vaivata mestariaan Myrskysydäntä typerillä kysymyksillä.
”Mistä jatkaisin seuraavaksi?” Kirsikkatassu ajatteli ääneen ja maisteli ilmaa. Hän löysi heikon hajujäljen ja lähti seuraamaan sitä. Vaaleanoranssi naaras löysi tiensä harakkaparven lähelle ja jäi hetkeksi tarkkailemaan mustavalkoisia lintuja. Harakka olisi varmasti hyvä saalis, koska se oli triplasti isompi kuin hiiri eli siinä oli triplasti enemmän syötävää. Kirsikkatassu kyyristyi taas ja hiipi hiljaa lähemmäs lintulaumaa. Naaras jännitti lihaksensa ja loikkasi yhden harakan kimppuun pelästyttäen muuta linnut paikalta. Alkoi kiivas kaksintaistelu. Harakka pyristeli naaraan otteissa vimmatusti ja yritti paeta. Kirsikkatassu yritti pitää pintansa, mutta joutui lopulta luovuttamaan voiton harakalle, joka riemuissaan lensi vapauteen. Kirsikkatassua kismitti ja hän huitaisi puunrunkoa kynsillään purkaakseen vihaansa. Samassa hän kuuli rasahduksen läheltä ja säpsähti hiukan pelosta. Naaras kyyristyi hyökkäysasentoon valmiina iskemään tulijaa heti, jos tämä osoittautuisi vihamieliseksi. Pensaasta astui esiin solakka, mutta isokoinen mustavalkoinen kolli, jonka vasen korva oli repeytynyt ja tämän vanavedessä oli pienempikokoinen, solakka, vaaleanruskea naaras, jonka turkissa oli myös raitoja. He löyhkäsivät puistattavasti kaksijaloilta joten Kirsikkatassu nyrpisti nenäänsä.
”Katsos katsos, mitäs täältä löytyy. Aivan liian läheltä kotiamme”, mustavalkoinen kolli sähähti ja tuijotti pistävästi Kirsikkatassu keltaisilla silmillään.
”Niin. Aivan kuten sanoit Jacques. Se on aivan liian lähellä kotiamme”, vaaleanruskea naaras naukui ivallisesti.
”Annetaanko sille opetus Susan?” Jacques nimiseksi kissaksi ilmennyt kolli naukui naaraalle.
”Tottahan toki”, Susanin niminen kissa vastasi.
”Antakaa minun olla tai... Tai... Mestarini Myrskysydän tulee antamaan teille kuonoon”, Kirsikkatassu sanoi väristen hiukan pelosta.
”Kuulitko? Se on yksi niistä klaanipelleistä. Onkin koston aika”, Jacques murahti ja loikkasi Kirsikkatassun kimppuun. Naaras torjui iskun parhaansa mukaan ja heitti suuremman kollin pois päältään. Sitten Susan iski kiinni Kirsikkatassuun ja oppilas pyristeli hetken Susanin otteessa ennen kuin pääsi irti. Kirskkatassu ymmärsi heti olevansa alakynnessä kahta kotikissaa vastaan joten hän otti varovaisia askeleita taaksepäin paetakseen.
”Se pötkii pakoon. Ei anneta sille sitä iloa”, Susan murahti ja juoksi nopeasti Kirsikkatassun perään, joka hyödynsi ainoaa hyvää ominaisuuttaan – nopeutta. Naaras väisteli iskuja ketterästi, kun Jacques ja Susan yrittivät nististää vaaleanoranssin naaraan.
”Pysy paikoillasi senkin pikku nilkki”, Jacques sähisi. Suurikokoinen kolli loikkasi suoraan Kirsikkatassun päälle ja upotti kyntensä tähän. Kirsikkatassu vinkaisi ja alkoi pakokauhusta potkia kollia takajaloillaan. Jacques raapaisi oppilaan poskeen syvän haavan, josta alkoi vuotaa verta. Kirsikkatassu onnistui nousemaan takaisin tassuilleen ja katsoi sitten kahta halpamaista kotikisua suoraan silmiin.
”Kostan tämä vielä”, Kirsikkatassu murisi ja juoksi pakoon kotikisut perässään. Hyvän matkaa juostuaan hän uskalsi hidastaa. Hän oli varmaankin juossut ympyrää tai jotain vastaavaa sekavan pakokauhun vallassa, koska oli lähellä paikkaa jonne oli haudannut metsästämänsä hiiren. Kirsikkatassu veti henkeä hetken aikaan, koska hänen piti vielä jaksaa metsästää. Verenvuoto oli onneksi lakannut joten Kirsikkatassu päätti olevansa valmis. Kotikisut olivat jossain kaukana, varmaan eksyksissä, mutta se oli oikein niille, vaikkakin varmuudeksi Kirsikkatassu maisteli vielä ilmaa, että oli varmasti yksin. Sitten hän alkoi taas jäljittämään riistaa. Hänellä oli vielä sen verran aikaa jäljellä, että ehtisi kartuttaa saalispottiaan vielä ainakin jokusella hiirellä. Kirsikkatassu löysi hajujäljen, joka vei hänet suoraan maaoravan pesälle. Orava kaiveli maata vähän matkan päässä joten Kirsikkatassu laskui taas alas ja valmistautui iskuun. Tarkkaan harkittuaan hän loikkasi esiin varjoista ja päätti maaoravan elämän nopealla puraisulla. Hän kävi hautaamassa uuden saaliinsa samaan paikkaan, missä hiirikin oli ja lähti etsimään lisää riistaa.
”On jo myöhä. Toivottavasti ehdin napata vielä edes jotain”, Kirsikkatassu sanoi murheellisesti ja haistoi ilmassa tuoreen fasaanin lihan. Naaras hiipi fasaanin pesälle, missä ruskeankirjava emo hoiti poikasiaan. Hetken harkinnan jälkeen Kirsikkatassu päätti olla nappaamatta aikuista fasaania, koska siinä kävisi takuulla huonommin kuin varisjahdissa. Poikaset taas houkuttelivat enemmän. Ne olivat pieniä, mutta lihaisia ja helppoja saaliita. Yö oli kuitenkin jo pitkällä ja fasaaniperhe oli menossa nukkumaan joten Kirsikkatassun oli toimittava nopeasti. Hän juoksi kohti fasaaneja pelästyttäen emon perin pohjaisesti ja nappasi mukaansa muutaman onnettoman poikasen ja puraisi niiltä nopeasti niskat nurin.
”Kaksi yhdellä kertaa. Olen aika hyvä. Ja fasaaniemo sai säästää henkensä. Ja muutaman lapsen. Nappaan sen sitten kun olen isompi. Ja tietysti myös loput poikaset”, Kirsikkatassu totesi itsekseen ja huomasi, että pian olisi kuunhuipun hetki, jolloin hän tapaisi jälleen Myrskysydämen. Naaras haki piilosta hiiren ja maaoravan ja kantoi suussaan koko pienen saaliinsa. Myrskysydän oli jo odottamassa peltopyyn, vesimyyrän, kolmen hiiren ja rastaan kanssa. Kirsikkatassua hävetti, koska hän oli tuhlannut aikaa tappelemalla kotikisujen kanssa. Toisaalta kotikisut olivat siihen syypäitä siihen, että tappelu oli ylipäätään alkanut. Kirsikkatassu laski saaliinsa mestarinsa saaliin viereen ja Myrskysydän katsoi sitä arvostelevasti.
”Ei huono tulos ekaksi kerraksi”, soturi kehräsi. Hän huomasi kuitenkin nopeasti Kirsikkatassun ruhjeet ja katsoi oppilastaan miettivästi
”Oletko sinä jäänyt hirviön alle? Vai kohtasitko matkallasi karhun tai ketun, kun olet noin huonossa kunnossa”, Myrskysydän naurui huolestuneesti.
”En. Vaan pari hullua kotikisua”, Kirsikkatassu naukui.
”Ai olet siis tehnyt tuttavuutta Susanin ja Jacquesin kanssa”, Myrskysydän naurahti.
”Ei tämä ole hauskaa. Ne ovat häijyjä otuksia”, Kirsikkatassu murahti.
”Niin ovatkin. Ne ovat oikeita tappelupukareita sille päälle sattuessaan. Kai annoit niille kunnolla kuonoon?” Myrskysydän naukaisi lempeämmin.
”Ai minä vai? Sain kunnolla turpiini, jos et jo huomannut. Olen aivan liian pieni ja heikko tappelemaan minkään liian suuren kanssa”, Kirsikkatassu sanoi närkästyneesti.
”No totta, mutta sinä kehityt ja ensi kerralla ne kaksi saavat kunnon opetuksen”, Myrskysydän rohkaisi oppilastaan.
”Totta vie saavat!” Kirsikkatassu uhosi.
”Parempi kuitenkin, että vien sinut Pyynsulan tarkastukseen”, Myrskysydän totesi. Kirsikkatassu nyökkäsi ja nosti saaliinsa ylös maasta. Kissat lähtivät peräkanaa kohti Varjoklaanin leiriä.

Matka oli melko lyhyt. Odottamattoman lyhyt siihen nähden mitä Kirsikkatassu muisti. Tosin ensimmäisellä kerralla hän oli juossut eteenpäin summanmutikassa miettimättä ollenkaan suuntaan, joten se saattoi vaikuttaa lievästi asiaan. Leirissä Myrskysydän ohjasi oppilaansa suoraan Pyynsulan luokse haavojen hoitoon. Parantaja otti vaaleanoranssin naaraan lempeästi vastaan ja kehotti tätä asettumaan makaamaan sammalvuoteelle. Kirsikkatassu teki työtä käskettyä ja katseli rauhallisesti ympärilleen parantajan pesässä. Pitkän, valkean karvan omaava parantaja kaiveli yrttikasojaan ja valitsi sieltä kaiken tarvittavan.
”Tämä saattaa sitten hiukan kirvellä”, Pyynsulka varoitti. Hän muussasi suussaan yrttejä, jotka sitten levitti haavoille. Kirsikkatassu irvisti hiukan, kun haavat alkoivat kirvellä, mutta sitä kesti vain hetken. Lopuksi Pyynsulka paineli yrttiseoksen päälle kierumatara nimistä yrttiä ettei se lähde irti hankauksesta ja pystyy vaikuttamaan paremmin.
”Kiitos Pyynsulka”, Kirsikkatassu kehräsi.
”Ei tarvitse kiittää. Haluaisitko nyt kertoa, mikä sinun ylitsesi on oikein ajanut”, Pyynsulka naukaisi ja katsoi pitkään Kirsikkatassun silmiin.
”Jouduin tappeluun. Siinä kaikki”, Kirsikkatassu ei halunnut kertoa sitä noloa totuutta, että oli hävinnyt ottelussa kahdelle kotikisulle. Naaras painoi päänsä tassujensa päälle. Pyynsulka pökkäsi lempeästi Kirsikkatassun päätä.
”Eli ei mitään kovin vakavaa. Perinteinen ensimmäinen oppitunti. Mitä muuta voisikaan odottaa Myrskysydämen oppilaalta”, valkea kolli kehräsi. Kirsikkatassu nousi jälleen jaloilleen ja kiitti parantajaa avusta. Hän työntyi ulos parantajan pesästä ja jäi hetkeksi katselemaan hopeahäntää. Naaraan olo oli edellen jännittynyt kaikesta tapahtuneesta, mutta silti kumman levollinen joten hän sulki hetkeksi silmänsä ja maisteli ilmaa. Myrskysydän tassutteli oppilaansa vierelle ja he koskettivat toistensa kuonoja, samalla tavalla kuin nimitysseremoniassa.
”Mitä katselet?” kolli kysyi rauhallisesti.
”Hopeahäntää. Se ikään kuin rauhoittaa tällaisen suuren päivän jälkeen”, Kirsikkatassu vastasi lempeästi. Vieno tuuli heilutteli lehtiä leirin ulkopuolella ja sain havupuiden oksat heilumaan rauhoittavasti. Pöllökin huhuili jossain puiden latvoissa ja tämä metsän luonnollinen sinfonia sai Kirsikkatassun olon ihana rauhalliseksi. Naaras katsoi mestariinsa muutaman sydämenlyönnin ajan ja hymyili.
”Mukavaa, että olet mestarini”, Kirsikkatassu kehräsi.
”Mukavaa olla sinun mestarisi”, Myrskysydän vastasi. Kirsikkatassu nuolaisi hyvän yön toivotukseksi mestarinsa lapaa ja Myrskysydän puolestaan nuolaisi oppilaansa päätä. Kirsikkatassu haukotteli väsyneesti ja lähti rauhallisesti hölkkäämään kohti oppilaiden pesää. Matkallla hän kävi mielessään kaiken oppimansa kunnes työntyi oppilaiden pesään. Melkein kaikki oppilaat olivat jo paikalla, umpi unessa. Sulkatassu, Yötassu, Korppitassu, Viimatassu, Synkkätassu, Kipinätassu ja Sammaltassu. Kirsikkatassu osasi nimetä kaikki paikallaolijat. Vain Kipinätassu, Tuulitassu, Korppitassu ja Hopeatassu puuttuivat. Kymmenen oppilasta, Kirsikkatassu laski mielessään ja hän oli yhdestoista. Tuore oppilas lähti etsimään itselleen vuodetta. Hän haisteli ympärilleen ja löysi viimein paikan, missä ei ollut kenenkään tuoksua ja kääriytyi pienelle kerälle uneksimaan suuresta ja mahtavasta tulevaisuudestaan Varjoklaanissa.

//Buujaa. Eka tarina. Ei ihan 10 000 sanaa kuin olisin toivonut, mutta 3090 sanaa ei ole sekään ihan lyhyt tarina. Toivottavasti ketään ei suutu minulle, vaikka olen näin huono kirjoittamaan. Haukka poistuu paikalta.

Vastaus:

Hyvä ensitarina Kirsikalla! Ei ole kuule taitosi mihinkään varisseet, turha huoli ;) oli niin mukavaa ja sujuvaa luettavaa tämä. Ei mainittavia kirjoitusvirheitä tai muitakaan kökköyksiä ja tapahtumat olivat mielenkiintoisia. Saavatkohan ne kotikisut vielä pian kunnolla nenilleen... Kiva kun Myrskysydän sai oppilaan ^^

Saat 45kp!

- YP Phi

Nimi: Könös, Myrskyklaani?

14.04.2018 00:00
Könös katseli nukkuvia pesätovereitaan. Käpy oli painautunut Könöstä vasten. Kastesiipi tuhisi rauhallisesti unissaan. Heinäpilvi vääntelehti Kastesiiven vieressä. Pisara työteli kynsiään ulos ja huitoi tassuillaan nukkuessaan. Sumu oli edelleen hereillä ja tuijotteli oksakattoa peittevän lumen läpi paistavia himmeitä kuunsäteitä. Könös olisi mielellään liittynyt puuhaan, mutta yö oli hänen aikaansa ja yöt lyhenivät päivä päivältä. Oli siis kiirehdittävä ulos. Könös nousi jaloilleen varoen herättämästä isäänsä ja tunki kuononsa ulos. Että yöilma tuoksuikin hyvältä.

Könös tassutteli kylmässä yössä. Jäinen lumi ei narskunut hänen kepeiden käpäliensä alla. Riistaa ei kuulunut, joten hän ylitti lumen peittämän niityn ja pujotteli satunnaisten pihlajien lomassa, kunnes saapui männyn luokse. Hän tarrasi kuuran peittämään kaarnaan ja alkoi kiskoa itseään ylös vanhoja kynnenjälkiään pitkin. Naaras kapusi runkoa pitkin ylemmäs ja ylemmäs...
Näin ylhäälle hän ei ollut vieläkoskaan päässyt...
Oksia...
Oksia!
Hän oli männyn latvassa! Varovasti Könös kipusi oksalle ja jäi ihailemaan öistä näkymää. Alla levittäytyi maisema, jossa lumi heijasti kuun valoa ja joki kiemurteli öisen niityn poikki. Satunnaiset puut täplittivät lumista niittyä ja tihenivät sitten metsäksi. Sitten tuli järvi. Se näytti aivan pieneltä lätäköltä kimaltaessaan kaukana.
Könöksen valtasi koti-ikävä. Vaikka hän oli ollut täällä melkein puolet elämästään, hän kaipasi silti kotiin.
*Mitä minä edes muistan metsästä?* hän alkoi miettiä.
*Leijonatassun tietysti, pentujen leikit, höyheniä, lisää höyheniä, Okakynnen ainaiset partiot... ja mäyrän.*
Hän värähti. Mäyrä olisi nyt menneessä. Se pitäisi unohtaa. Mutta ajatus siitä, ettei hän ollut kotona veljeään puolustamassa, sai hänet aina potemaan syyllisyyttä. Mitä jos Leijonatassulle sattuisi jotain? Hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi.
Ja minkä takia hän olikaan tullut tänne? Jonkun olemattoman yrtin, josta hän ei tiennyt mitään. Mitä jos muutkin pennut olivat saaneet viheryskän? Siihen hän ei tosin olisi voinut vaikuttaa mitenkään.
Sitä paitsi tulemalla tänne hän oli oppinut antamaan anteeksi. Hän oli päästänyt irti kostonhimosta, joka oli kalvanut häntä pennusta asti. Tai kyllä hän vielä sille mäyrälle halusi kostaa, mutta ei enää isälleen.
*Jonain päivänä vielä!*
Kunhan hän vain pääsisi palaamaan kotiin! Silloin hän tajusi jotain.
*Mikä minua enää pidättelee täällä? Olen kunnossa nyt ja osaan kotiin! Tarvitsee vain seurata jokea.*
Mutta hän tiesi, ettei voisi lähteä sanomatta hyvästejä. Sitä paitsi, jos Kastesiipi haluaisi vielä palata kotiin, hän menisi mieluummin tämän kanssa yhtä matkaa.
Hän alkoi hitaasti hivuttautua oksalta alas. Hän tarrasi kiinni runkoon ja alkoi valuttaa itseään alas. Noin puolivälissä runkoa hänen otteensa lipesi.
Könös putosi nopeasti, mutta ehti kääntyä jaloilleen. Hän ehti tuijottaa hetken pudotusta, ennenkuin käpälät osuivat lumeen. Se sattui vähän, mutta jalat joustivat.
*Leijonatassu ei olisi ehkä selvinnyt tuosta!*
Ikävä iski jälleen. Hän kompuroi jaloilleen ja lähti tassuttelemaan kohti pesää. Sitten hän lysähti makuualusilleen ja vaipui uneen.

Vastaus:

Pieni tarina, mutta tärkeä päätös Könökseltä!

Saat 8kp

-YP Phi

Nimi: Kuulastassu, Tuuliklaani

10.04.2018 23:35
Kuulastassu asteli mudasta kosteana lätsähtelevän nummen halki loivasti kohti leiriä ruma irve naamallaan ällötyksestä. Irvistystä happamoitti lisää kirvelevä harmitus yhden jäniksen onnenkantamoisesta. Se mitätön ruipelo saisi elää vielä yhden päivän lisää.
Saarnijalka asteli hieman oppilaansa edellä ja kääntyi vilkaisemaan olkansa yli. Mestari vain tuhahti oppilaansa murjotukselle. Hyvä. Saarnijalka oli sentään oppinut jotain tämän mestari-oppilas pelleilyn aikana. Ei mitään tekopirteitä lohdutuksia tai kehuja että teit melkein kaiken oikein, mutta epäonnistuit silti. Ei aina voinut onnistua ja se kuului elämään, ei auttanut kaunistella tai pehmentää sitä.
”Ajattelin ehdottaa, että kääntyisimme vielä kurkistamaan yhden rinteen jänisten pesät, mutta et taida olla yhtään sillä tuulella. Lisäksi noista synkistä pilvistä päätellen taivaalta tulee kohta jotain märkää ja saalis pysyisi muutenkin pesässään”, Saarnijalka selitti ja oikaisi kaksikon kulkureittiä kohti leiriä. Kuulastassu kohotti katsettaan. Vuorilta tosiaan vyöryi hyvin synkeitä pilviä ja tuuli kävi sieltä päin. Se toi mukanaan lehtikadon kasteleman maan märän löyhähdyksen, joka oli kaukana nummien normaalin raikkaasta tuulahduksesta. Kuulastassu nyrpisti nenäänsä lisää ja kiihdytti vauhtiaan juoksuun Saarnijalan ohi. Vaalean kirjava oppilas ei ollut halukas jäämään odottamaan sadetta. Pitkät jalat kantoivat niin, että Kuulastassu ampaisi vain parilla loikalla jo monen ketunmitan päähän sijoiltaan. Kuulastassu nautti tästä räjähtävästä voimastaan ja oli jo painautumaisillaan matalammaksi kohti maata kerätäkseen yhä lisää nopeutta, kun-
”Odota! En sanonut että olisit vapaa tältä päivältä”, Saarnijalka kailotti Kuulastassun perään. Oppilas harkitsi hetken esittävänsä kuin ei olisi kuullut ja jatkanut vaan. Mutta sitten Kuulastassu muisti, miten Saarnijalka oli varoittanut, että hän ei suosittelisi Kuulastassun nimeämistä soturiksi jos tämän käytös ei olisi sen mukaista. Ja että se olisi pian ainoa este jäljellä. Niinpä Kuulastassu jarrutti pysähdyksiin synkkänä.
”Joudut tekemään useamman oppilaan hommat tänään, muistathan. Kun se sitkeä valkoyskä leviää yhä vain. Niittytassu joutui tänään jäämään oppilaiden pesään, siellä alkaa tulla jo ruuhka”, Saarnijalka selosti. Kuulastassu oikein yllättyi. Niittytassu? Se naaras oli niin itsepäinen, että varmaan ei niinkään jäänyt itse pesään, vaan raahattiin sinne. Samaa ei voinut sanoa ainakaan Tuisketassusta tai Nokkostassusta, jotka vain valittivat ja köhivät heti ensimmäisestä päivästä pesissään kuin pennut. Toisaalta ehkä parempikin niin, kun puolet klaaninvanhimmista oli nyt samassa jamassa. Tauti tarttui ilmeisen herkästi. Ja nyt kun Kuulastassu mietti tarkemmin, jotkut soturitkin alkoivat jo menettää tehojaan ja yskimään vaivihkaa… Oli hyvä, että Kuulastassu oli päättänyt pysähtyä, se oli nyt oikein.
”Selvä, mitä teen?” Kuulastassu kääntyi valppaana kysymään mestariltaan. Tämä näytti lyhyesti yllättyneeltä eikä saanut mitään heti sanotuksi. Kuulastassu sivalsi hännällään kärsimättömänä. Kun täytyihän klaanista pitää nyt huolta ja huolehtia, että se selviäisi yllätyksistä sairastelusta huolimatta. Saarnijalka tuhlasi vain aikaa.
”Kysy ensin voitko auttaa parantajia mitenkään. Sitten…” Saarnijalka näytti typerän viivyttelevistä taas miettivän. ”Sitten kokoa joukko oppilaita, terveitä oppilaita, ja yrittäkää etsiä mahdollisimman kuivaa materiaalia makuualustoihin talteen. Ja keksiä, miten sen saisi pysymään kuivana. Sille tulee luultavasti tarvetta, kun puolikuntoiset pitää saada pidettyä lämpiminä… Ja yrittäkää metsästää sitten jos vielä ehditte”, Saarnijalka lausui vähän epävarmana. Kuulastassu ojentautui vähän pidemmäksi. Tosiaan, kun Niittytassukin oli nyt sairastunut, hän oli vanhin oppilaista.
”Selvä!” Kuulastassu vastasi ja loikki tiehensä. Saarnijalka jäi jostain syystä paikoilleen, mutta Kuulastassu ei jaksanut ajatella ärsyttävää jaarittelevaa mestariaan sen enempää. Hän voisi konkreettisesti tehdä jotain järkevää klaaninsa, Tuuliklaanin, hyväksi ja vahvistamiseksi. Tilaisuus johtamistehtävästä houkutti, mutta toisaalta klaaninparantajia auttamalla voisi saada enemmän konkreettista hyvää aikaan. Pitkästä aikaa Kuulastassusta ei tuntunut ikävystyttävältä puurtaa samoja rutiineja päivästä toiseen oppilaana. Nyt hän voisi oikeasti vaikuttaa ja merkitä.

Päivä oli ehtinyt jo hämärtyä täysin, kun Kuulastassu raahautui oppilaiden pesään. Turhautuneena ja väsyneenä oppilas katsoi ympärilleen ja yritti etsiä jonkin kolkan, jossa ei olisi köhivää ja niiskuttavaa unen häiritsijää vieressä. Yllätyksekseen Kuulastassu hoksasi vasta sitten, että kaikki olivat potilaita – pesässä oli oppilaita, sotureita ja pari klaaninvanhintakin. Paitsi Nokkostassu viheryskäepäilyn takia oli juuri talutettu parantajien pesään.
Nuori kolli perääntyi äkkiä ja kiirehti askeleitaan kohti sotureiden pesää, tuntien inhon väristyksen kulkevan lävitseen. Niin paljon sairaita, jotka eivät voineet tai joiden ei annettu tehdä mitään. Kuulastassu oli raatanut koko päivän lähes turkin päältään, ja silti saalispino oli lähes olematon, parantajat olivat saaneet vain muutaman ruttuisen rehun lisää varastojensa pitimiksi lehtikadon säästämistä versoista ja koko leiri haisi tunkkaiselta ja kitkerältä sairaudesta ja liasta.
Kuulastassu ei ollut ainoa, joka happamana ja häntä uupumuksesta roikkuen vaelsi leirin läpi uutta makuupaikkaa etsien. Peuratassu meinasi törmätä vaaleaan oppilaaseen ennen kuin Kuulastassu sähähti varoituksen ja sai naaraan hätkähtämään.
”Hei, ei tarvitse sähistä! Kaikkia kismittää vähemmästäkin”, Peurastassu vastasi loukkaantuneena ja vaihtoi suuntaa. Kuulastassu oli tekemäisillään samoin kunnes huomasi, että olisi suunnannut sitten kohti sotureiden pesään.
Siellä olisi Ruusumieli. Ja sieltä puuttui Heinäpilvi.
Ruusumieli tai Heinäpilvi kumpikaan eivät olleet huomautelleet siitä, että pääsivät ennen Kuulastassua sotureiksi. Mutta oppilas ei silti kestänyt sisarustensa seuraa. Ja sitten vielä Heinäpilvi oli mennyt katomaan kesken lehtikadon, hylkäämään klaaninsa, juuri sopivasti ennen tätä sairauden aaltoa… Koska Kuulastassu oli varma toisin kuin ehkä jotkut muut, että Heinäpilvessä oli samaa vikaa kuin Kettuturkissa ja kolli oli päättänyt itse lähteä eikä tullut kaapatuksi tai muuta epämääräistä tahdonvastaista. Joillekin klaani ei vain tuntunut merkitsevän yhtään mitään. Jos siis tuo kellertäväturkkinen kolli vielä joskus näyttäisi naamansa Tuuliklaanin reviirillä, niin Kuulastassu varmasti repisi tältä... Kuulastassu kääntyi ärähtäen taas ympäri. Järki tai ennemminkin iskostettu opetus vei voiton tunteista. Sisaruksia kuului kunnioittaa eikä klaanitoveria kuulunut muutenkaan vahingoittaa. Kuulastassu puuskahti turhautuneena ja huomasi suuntaavansa klaaninvanhinten pesälle. Ihan sama. Siellä olisi nyt tilaa eikä mikään voisi olla enää tunkkaisempaa.
Klaaninvanhimpien pesässä Kuulastassu asettui Aamukukan vanhaan pesään. Vanha naaras ei sitä nyt kaipaisi, kun saattaisi oppilaiden pesässä vuorostaan olla köhimässä Kuulastassun pesässä. Pesässä ainoana toisena olevan Kauraviiksen kuorsauksesta huolimatta uni alkoi viedä voiton. Viimeisenä asiana silmien painuessa kiinni Kuulastassu tuli ajatelleeksi, että kunpa kaikki sairaat vain katoaisivat jonnekin ja leirin elämä voisi jatkua ennallaan. Ja vahvana. Tai vahvempana.

Kuulastassu tunsi heräävänsä liian aikaisin. Kolli piti silmiään kiinni ja yritti etsiä mukavamman asennon, jotta nukahtaisi uudestaan. Mutta sitten alla tuntuikin vain kovaa maata. Kuulastassu hätkähti pystyyn kynnet maahan pureutuen ja turkki pörrössä. Vaalea kolli vilkuili ympärilleen epäluuloisena hämärässä metsässä. Ainoina selkeämmin näkyvät sienet olivat oudon isoja ja hohtivat kalpean vihreää valoa. Kuulastassu sähähti epäluuloisena ja yritti kuulostella, mutta oli hiljaista. Mikään ei näyttänyt elävän tai liikkuvan täällä. Kolli värähti – se johtui vain koleasta ilmasta ja tuosta kosteasta usvasta. Kaikkialla pyörteili sankkaa ja epämääräistä usvaa, joka näytti peittävän taivaan ja tähdetkin, kun Kuulastassu vilkaisi ylöspäin päätelläkseen niistä, missä oikein oli.
”Tuo on hyödytöntä, täällä eivät tähdet näy”, matala ääni murahti vähän ilkkuvasti kauempaa. Kuulastassu painautui matalammaksi ja paljasti hampaansa. Kolli havaitsi pian usvan seasta lähestyvän hahmon. Sileäturkkinen ja suorastaan solakka kolli oli muuten täysin musta, mutta tällä oli hätkähdyttävän valkoinen naamio kasvoissaan ja pistävän siniset silmät.
”Kuka olet? Missä olemme?” Kuulastassu ärähti varuillaan kysymyksiä. Vieras kolli kohotti kulmiaan arvostelevasti ja pysähtyi matkan päähän.
”Uneksinko minä yhä?” Kuulastassu keksi ainoastaan turhautuneena miten jatkaa.
”Hyvä, ensimmäinen järkevä oivalluksesi. Ja kyllä, olet unessa. Mutta et niin unessa tai turvassa, etteikö kaulasi raateleminen jättäisi klaanitovereillesi vain ruumista löydettäväksi aamulla”, kolli totesi matalan vahvalla äänellä, joka ei näyttänyt sopivan tämän muuten lähes siroon olemukseen. Samalla tämä jatkoi askellustaan Kuulastassun ympäri kiertäen ja katseellaan mittaillen.
Kuulastassu ei antanut tämän vieraan säikytellä itseään. Synkän metsän keskellä aukeava aukio mahdollisti ketunmitan tilaa kissojen välille joka puolelle. Nuori kolli pakotti turkkinsa matalaksi ja nousi täyteen pituuteensa, jonka tiesi jo aika vaikuttavaksi.
”Kukaan ei ole ikinä muutenkaan turvassa. Maailma ei anna armoa”, Kuulastassu vain vastasi eikä antanut vihjaillun uhkauksen yllyttää itseään. Kaikesta huolimatta Kuulastassu nimittäin aisti, että tuo kolli päihittäisi hänet nopeammin kuin ehtisi hiirtä sanoa. Tämän askeleet olivat laskelmoidun tarkkoja ja äänettömiä.
”Et olekaan aivan yksinkertainen tapaus”, kolli hymähti hieman huvittuneen oloisena.
”Miksi olisin?” Kuulastassu vastasi tuhahtaen.
”Olet sellaisten pennunturkkisten hiirenaivojen kasvatti, että muuta oli vaikea olettaa”, kolli totesi kuin säätä kommentoiden, itsestäänselvyytenä. Kuulastassulla ei ollut ikinä ollut kovin lämpimiä välejä vanhempiinsa, mutta kunnia vaati näiden puolustamista.
”Apilahäntä ja Kettuturkki…”
”En puhu nyt vanhemmistasi vaan koko Tuuliklaanistasi”, kolli korjasi ennen kuin Kuulastassu pääsi edes alkuun. Ja sylkäisi viimeisen sanan kuin jonkin ällöttävän makuisen pilaantuneen saaliin riekaleen suustaan.
”Tuuliklaani… Tuuliklaanini?” Kuulastassu toisti ymmällään. Vaikka kohtaaminen oli outo ja sai kollin varuilleen, myös pieni lämpö sykähti tämän sisällä, kun Kuulastassu ajatteli klaania hänen klaaninaan, hänen Tuuliklaaninsa…
”Sinuna en näkisi siinä mitään hyvää. Teistä on tullut heikkoja. Pehmeitä kotikisuja ja niiden kanssa veljeilijöitä. Oikein hävettää tietää, että teissä on vielä minunkin vertani”, kolli sähähti. Kuulastassu kohotti katseensa valppaana ja väräytti korviaan kiinnostuneena. Yhtäkkiä kollin siro olemus ja lyhyt turkki näyttivät tutuilta. Tuuliklaanilainen.
”Olet siis…”
”Olen Valkotähti. Tuuliklaanin päällikkö kaukaa ajalta, jota tuskin kukaan enää osaa edes kuvitella. Ajalta, jolloin Tuuliklaani oli kunnioitetuin ja pelätyin kaikista. Kun tuuliklaanilaiset saivat hakea ja tehdä mitä halusivat silloin kun halusivat ja klaanien rajat kulkivat siellä missä tuuliklaanilaiset sanoivat niiden kulkevan”, Valkotähti selosti julistavaan sävyyn. Kuulastassu kuunteli vähintään yhtä kiihkeästi ja ihaillen – voiko tuollainen olla edes totta? Voinut edes olla joskus totta? Koska jokainen sukupolvi kissoja järvellä nyt sanoisi Tuuliklaanin heikoimmaksi kaikista ja aina jos kysyttäisiin. Kevytrakenteiset tuuliklaanilaiset jotka ennemmin juoksevat karkuun kuin taistelevat.
”Näen katseestasi, että janoat samaa, mutta myös epäilet”, Valkotähti huomasi ja kavensi katsettaan.
”Niin”, Kuulastassu huomasi myöntävänsä. Nuo pistävän siniset silmät näkisivät taatusti kaiken, mitä hänen päässään liikkui.
”Tiedät myös vastauksen haluamasi saavuttamiseen”, Valkotähti totesi ja heilautti häntäänsä odottavasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen Kuulastassu joutui laskemaan katseensa. Ei hän tiennyt. Valkotähti odotti häneltä liikoja… Tai miksi Valkotähti edes oli valinnut jakaa hänen kanssaan tämän kaiken? Pahaisen oppilaan, jota ei edes soturiksi päästetty.
”Tule, niin muistutan sinua. Tiedän kyllä, että olet jotain toista kuin muut”, Valkotähti kutsui ja kääntyi kohti pienen aukean reunaa, jossa kasvoi tiheämmin tummia ja nuuntuneita kasveja. Kuulastassu seurasi vähän varuillaan ja kankeana. Hän oli seurannut Valkotähden kulkua ja puheita aika jännittyneenä. Mutta kehut saivat jalkoihin liikettä ja pään pystyyn.
”Mitä näet”, Valkotähti kuulusteli ja osoitti tassullaan yhtä rupuista kasvia. Kuulastassu varoi vilkaisemasta Valkotähteä epävarmana, kuin voisi saada jonkin vinkin niin kuin joskus Saarnijalan kanssa. Tämä ei ollut nyt mestari-oppilas pelleilyä, vaan merkityksellistä ja tärkeää. Oppilas tuijotti silmiään räpäyttämättä kasvia. Ei, kasveja. Toinen kasveista kasvoi vääntyillen, mutta oman vartensa varassa. Toinen kiipesi ja kiemurteli hennot kärhämät kiertyen tuon toisen kasvin ympäri niin kuin hiirenvirna, mutta Kuulastassu ei kyllä tunnistanut kumpaakaan kasveista. Oppilas ei vieläkään nähnyt näyssä selkeää vastausta, mutta päätti kuvailla parhaansa mukaan, mitä näki.
”Siinä on kaksi kasvia. Toinen pysyisi pystyssä itsekin, mutta toinen käyttää sitä vain hyväksi ja kiertyy sen ympäri”, Kuulastassu kuvaili ja nosti sitten varuillaan katseensa Valkotähteen. Tämä oli nojannut lähemmäs oppilasta ja Kuulastassun täytyi varoa luimistamasta korviaan epävarmuudesta.
”Eli?” Valkotähti vaati jatkamaan kärsimättömän kuuloisena. Kuulastassu pidätti hetken hengitystään, muuten hän olisi puuskahtanut turhautuneena suoraan päin Valkotähden kasvoja. Eikä se tuntunut lainkaan hyvältä idealta jos halusi herätä ehjänä.
”Eli… Tuo toinen tulisi ilman ja paremminkin toimeen ilman tuota toista. Olisi varmaan vahvempi ja… Tuuliklaani olisi vahvempi jos kaikki sairaat vain katoaisivat”, Kuulastassu sai sitten kiinni siitä ajatuksesta, joka viimeisenä oli noussut hänellä mieleen ennen nukahtamista. Valkotähti nyökkäsi hyväksyvästi ja sipaisi lyhyesti hännällään oppilaan lapaa kehuna. Sitten Valkotähti asteli kauemmas metsänreunasta niin, että Kuulastassun täytyi kääntyä tätä seuratakseen.
”Tiesithän sinä. Ainakin alun. Mutta klaani ei voi pysyä klaanina jos nyt todella aivan kaikki sairastuneet vain katoaisivat. Itse asiassa sairaus voi olla hyväkin asia etenkin liian pehmeäksi käyneelle klaanille. Se saattaa jättää vain vahvimmat jäljelle. Jos siis vain vahvimpia tuetaan eikä levitetä saatavilla olevia voimavaroja kaikille yhtään pidemmälle ajattelematta”, Valkotähti selosti tarkennuksen. Kuulastassu kuunteli silmät suurina ja nyökkäsi sanojen mukana. Tuossa oli järkeä. Jos klaani yritti kantaa kaikki heikoimmatkin versot mukanaan niin jäljelle jäisi paljon enemmän huonompaa ainesta kuin jos voimavarat tähdättäisiin vain niiden versojen ylläpitämiseen, jotka pysyvät pystyssä itsekin. Ja sitten koko klaani olisi vahvempi ja seuraavat sairaudet, taistelut, kaikki haasteet päihitettäisiin helpommin. Tuuliklaani voisi olla taas vahva…
”Älä tartu liikaa vain tähän vastaukseen. Sinulla on vielä paljon opittavaa, mutta ei nyt. Tapaamme vielä, nuori Kuulastassu”, Valkotähti kuitenkin huomautti. Kuulastassu oli mietteissään laskenut katseensa tassuihinsa ja kohotti katseensa vaatiakseen lisää vastauksia, mutta usva olikin sakeutunut niin, että Valkotähteä ei enää näkynyt.
”Valkotähti? Valkotähti missä olet?” Kuulastassu huusi äänen vaimentavaan usvaan ja yritti kääntyä paikallaan, mutta sitten hän heräsikin siihen, että kierähti ulos pesästään taas Tuuliklaanin klaaninvanhimpien pesässä.
”Heräsitkö sinäkin tuohon meteliin?” Kauraviiksi kysyi käheällä ja ärtyneellä äänellä. Kuulastassu ravisteli päätään ja oli jo kysymässä mikä ihmeen meteli, kunnes se toistui: kaamea ulina ja valitus. Kuulastassu pisti päänsä ulos klaaninvanhimpien pesästä. Ääni tuli pentutarhasta. Nyt Kuulastassun sisällä sekoittuivat ärtyneisyys, hirvitys ja ihmetys. Mitä ihmettä, siellähän Valkohännän piti elellä mukavasti kuunkierto sitten syntyneiden pentujensa kanssa hyysättynä ja turvassa kaikelta klaanissa tapahtuvalta?
”Nokkostassu on kuollut ja Peippopentu on pahasti sairas!” suurisilmäinen Kuohutassu ryntäsi selostamaan Kuulastassulle pyytämättä. Kuulastassu heilautti häntäänsä ärtyneenä. Valkohäntä oli toki molempien emo, mutta jotain outoa tässä oli.
”Miten niin? Mihin muka?” kolli tokaisi. Kuohutassu hymähti vähän pahastuneena.
”No siihen yskään!” naaras vastasi kuin hiirenaivoiselle. Kuulastassu yritti kerrata unenpöpperöisessä mielessään tapahtumia. Nokkostassuhan oli vasta illalla siirretty viheryskäepäilyn takia parantajien pesään.
”Viheryskään?” Kuulastassu yritti siis varmistaa. Kuohutassu ravisteli päätään.
”Parantajien mielestä se ei olekaan sitä”, naaras vastasi kolkolla äänellä, ja lähti silmät edelleen suurina loikkimaan kohti sotureiden pesää, jonka eteen oli kertynyt pieni joukkio. Kuulastassu seurasi oppilaan kulkua. Kollin sisällä kihelmöivät sekaisin odotuksen ja uhkan tunteet.
”Nyt se alkaa, Valkotähti”, Kuulastassu lausui lopulta hiljaa ja kääntyi rauhallisin liikkein takaisin nukkumaan, samalla kun hänen takanaan leiri täyttyi levottomina säntäilevistä ja supattavista kissoista.

//Sairausjuonen aloitustarina - se alkaa siis Tuuliklaanista ja ehtii viimeisenä Varjoklaaniin. Blogissa lisätietoa pian.

Vastaus:

28kp :3 Ehkäpä meinki pitää kirjotella tästä kun ehtii.

~Tikru

Nimi: Routatassu, Myrskyklaani

09.04.2018 17:24
"Routatassu", Kastesiiven lempeä kuiskaus värisytti nuoren oppilaan viiksiä. Routatassu raotti varovasti silmiään ja näki naaraan muutaman hiirenmitan päässä kasvoistaan. Hänen mestarinsa nyökkäsi tyytyväisenä, kun Routatassu nosti vuoteella päätään ja katsoi Kastesiiven perään naaraan lähtiessä ulos pesästä. Kolli vääntäytyi käpälilleen haluttomana hhylkäämään pehmeää makuualustaansa, mutta alkoi sitten verkkaisesti nuolla hyvin tummanharmaata turkkiaan puhtaaksi. Peseytymisessä meni yllättävän kauan, sillä kollin turkki oli tuuheaa ja meni sen vuoksi usein pörröön Routatassun nukkuessa. Lopulta kolli tunkeutui pesästä ulos aukiolle ja antoi lehtisateen auringon porottaa tummalle turkilleen. Vaikka aurinko ei enää erityisen paljon lämmittänytkään, tuntui se silti mukavalta varsinkin, kun Routatassu oli vasta noussut ylös. Hän olisi varmasti viihtynyt auringossa vielä pidempäänkin, mutta Kastesiiven kärsimätön ilme sai nuorukaisen pistämään käpäliinsä vipinää. Vaikka Routatassu olikin ollut jo lähes kaksi kuuta oppilaana, ei hän ollut vieläkään tottunut siihen, että hänen olisi oltava aamuisin nopeasti jalkeilla.
"Mennään saalistamaan", Kastesiipi naukaisi Routatassun saapuessa viimein hopeanharmaan naaraan luokse. Kolli ntökkäsi ja lähti seuraamaan mestariaan ulos leiristä. Puiden lehtiä oli jo maassa ja ne rasahtelivat Routatassun käpälien alla hänen tassuttaessaan metsässä. Pian olisi lehtikato, nälän ja sairauksien aika, mutta sitä kolli ei tahtonut ajatella, joten hän käänsi taas huomionsa ja ajatuksensa ympäröivään metsään. Kaunis, kellanpunainen vaahteranlehti leijaili hiljakseen alas puusta ja tummanharmaan kollin teki mieli loikata lehden kimppuun. Sen sijaan hän hillitsi itsensä ja antoi lehden leijailla maahan, jossa se jäi makaamaan puun juurelle. Routatassun mielestä ruskainen metsä oli kauniimpi, kuin tummanvihreä metsä lähes toista kuuta sitten. Tuuli puhalsi oksien lomasta ja tiputti lehtiä tavallista suuremman ryppään, jotka leijailivat sateen tavoin alas maahan. Tämän takia sitä luultavasti kutsuttiin lehtisateeksi. Lopulta Kastesiipi pysähtyi ja katsahti Routatassuun.
"Tänään kokeilemme erityisesti lintujen metsästystä. Mitä luulet, mikä on tärkeintä?" hopeanharmaa, raidallinen naaras kysyi katsahtaen Routatassuun. Tumman kollin mielessä alkoi heti vilistää useita ajatuksia. Oliko lintujen saalistamiseen muka joku erityinen tapa? Eikös niitä pitänyt saalistaa ihan samalla tavalla, kuin muitakin?
"Öh... pitää pysytellä huomaamattomana?" nuori kolli arvasi ja katsoi meripihkasilmillään Kastesiipeen. Naaras nyökkäsi hyväksyvästi ja Routatassu huokaisi helpottuneena.
"Lintujen kanssa on erityisen tärkeää, että ne eivät huomaa saalistajaa. Muuten ne voivat lentää karkuun. Toisin sanoen, niiden metsästys on aivan tavallista, jos erityistä varovaisuutta ei oteta lukuu", Routatassun mestari selitti ja oppilas tyytyi nyökkäilemään vastaukseksi. Kastesiipi haisteli ilmaa ja myös Routatassu raotti suutaan. Viileä ilma tunkeutui tummanharmaan kollin suuhun ja hänen oli vaikeaa erottaa sen seasta riistan laimeita tuoksuja. Lopulta hieman voimakkaampi tuoksu leijaili oppilaan kuonoon ja se täytti myös Routatassun suun.
"Meillä kävi tuuri, pääset kokeilemaan juurikin linnun saalistusta heti ensin", Kastesiipi maukaisi ja viittoili hännällään kohti pensaan juurta, jossa seisoi mustarastas maata tonkien. Routatassu pudottautui vaanimisasentoon ja rentoutti hieman lihaksiaan. Joskus hän oli hiirtä vaaniessaan tehnyt sen virheen, että oli jännittänyt kaikkia lihaksiaan liikaa ja loikka oli sen vuoksi epäonnistunut. Hän liikutti varovasti jokaista käpäläänsä ja asetti leveät tassunsa yksitellen lehtien väliin. Routatassun meripihkanväristen silmien katse oli kiinnittynyt mustarastaan sysimustaan höyhenpeitteeseen. Lintu erottui selvästi auringonlaskun värisestä, lehtien täplittämästä maisemasta. Routatassu jähmettyi paikoilleen linnun käännellessä päätään. Lopulta se kuitenkin jatkoi maan nokkimista ja tummanharmaa kolli pääsi jälleen liikkeelle. LOpulta hän oli hyppyetäisyydellä ja jännitti takaraajansa loikkaa varten. Hän ponnisti, lensi ilman halki ja laskeutui siististi saaden mustarastaan käpäliinsä. Kolli puraisi sitä niskaan ja aiemmin hieman pyristellyt lintu veltostui. Lämmin veri levisi Routatassun suuhun ja vaikka hänen olisi tehnyt mieli syödä saaliinsa, hän alkoi haudata sitä maahan. Voimakkaat, leveät käpälät kaivoivat linnulle nopeasti kuopan ja täyttivät sen sitten. Lopuksi tummanharmaa kolli nuoli käpälänsä puhtaiksi, sillä häntä häiritsi kynsien väliin takertuneet maapaakut. Sitten kolli käänsi katseensa kohti Kastesiipeä, joka oli istunut koko ajan hiljaa. Hopeanharmaa naaaras nyökkäsi ja nousi jälleen seisomaan.
"Hyvä saalis. Ensi kerralla voisit vain olla hieman nopeampi", Routatassun mestari naukaisi huvittuneella äänensävyllä ja tummanharmaa kolli tunsi hennon punan leviävän poskilleen. Kyllähän hän tiesi, että mustarastaan nappaamisessa oli mennyt kauan. Hän jätti asian sikseen ja jatkoi ilman maistelemista saaliin toivossa. Yksi mustarastas ei riittäisi ruokkimaan koko klaania.

Kun kaksikko saapui takaisin leiriin, aurinko oli jo ylittänyt huippunsa. Routatassu kantoi suussaan mustarastaan lisäksi myyrää, sekä pientä varpusta. Kastesiivellä oli orava ja hiiri, eli he olivat saaneet runsaasti saalista. Tummanharmaa kolli asteli mestarinsa edellä kohti tuoresaaliskasaa ja laski saaliinsa sen päällimmäisiksi. Kastesiipi seurasi häntä ja asetti oravansa ja hiirensä kasaan. Routatassu käännähti ympäri katsomaan Kastesiipeä ja hänen katseensa osui tämän sinivihreisiin silmiin. Tummanharmaa kolli älysi Kastesiiven olevan oikeastaan melko kaunis, mutta heti tämän ymmärrettyään, hän sivuutti ajatuksen ja käänsi katseensa pois. Hän ei voisi alkaa ajattelemaan omasta mestaristaan noin, ja sitä paitsi Kastesiipi ei luultavasti välittänyt hänestä siinä mielessä tippaakaan. Lopulta kolli käänsi taas katseensa Kastesiipeen.
"Mitä nyt?" hän kysyi ja kallisti päätään. Kastesiipi käänsi päänsä oppilaaseensa ja vilkuili sitten ympärilleen keksiäkseen jotakin. Hopeanharmaan, raidallisen naaraan sinivihreät silmät kiinnittyivät klaaninvanhimpien pesään.
"Voisit mennä katsomaan tarvitsevatko klaaninvanhimmat jotakin", tämä ehdotti ja Routatassu nyökkäsi häntäänsä heilauttaen. Pentuna hän oli viihtynyt klaaninvanhimpien pesällä, sillä vanhat kissat olivat viihdyttäneet häntä tarinoillaan. Routatassu astui varovasti sisään pesään ja huomasi heti ensiksi Harmaaraidan ja Millin vaihtamassa kieliä pesän laidalla. Tomuturkki makoili silmät ummessa auringonvalon läikässä ja näytti nauttivan olostaan.
"Tarvitsetteko jotakin?" tummanharmaa oppilas kysyi vilkuillen vuoroin jokaista klaaninvanhinta. Harmaaraita tyytyi pudistamaan päätään.
"Tomuturkki sai punkin korvansa taakse metsällä ollessaan, eikä yletä sihen", Milli naukaisi ja Routatassu nyökkäsi. Tomuturkki avasi silmänsä nimensä kuullessaan,mutta sulki ne sitten uudelleen. Routatassu tunkeutui ulos pesästä ja lähti kohti parantajan pesää hiirensapen toivossa.
"Vaahtokukka?" Routatassu kysyi varovasti parantajan pesän ulkopuolella. "Tarvitsisin hiirensappea Tomuturkin punkkiin." Hetken ajan tummanharmaa kolli ajatteli, ettei parantaja ollut pesässään. Lopulta pesästä kuitenkin kuului vaimea ääni, joka kahotti Routatassua astumaan sisään. Nuori kolli nyökkäsi ja tassutti sisään, jossa Vaahtokukka ojensi hänelle hiirensappeen kastetun sammaltupon. Routatassu otti sammalen varovasti hampaidensa väliin puolelta, jossa ei ollut hiirensappea ja lähti sitten rivakasti takaisin klaaninvanhimpien pesälle. Siellä tummaturkkinen kolli lähti suntaamaan kohti Tomuturkkia.
"Punkki on tämän korvan takana", Tomuturkki naukaisi heilauttaen vasenta korvaansa. Routatassu näki punkin ja alkoi varovasti tuputella sen ympäristöä hiirensapella. Lopulta punkki irtosi ja putosi maahan, josta Routatassu söi sen. Punkki ei maistunut miltään, mutta ajatus siitä alkoi ällöttää.
"Kiitos", Tomuturkki murahti ystävällisellä äänellä ja Routatassu nyökkäsi pujahtaessaan ulos pesästä.

Routatassu tassutti metsässä. Auringon viimeiset säteet häikäisivät hänen silmiään puiden lomasta. Lehtikadon alkaessa lähestyä, aurinko laski aina vain aiemmin. Kolli istahti puun paksulle, kuhmuraiselle juurelle ja antoi auringon ohuiden säteiden osua turkilleen. Kirjavat lehdet täplittivät maata hänen ympärillään ja metsä näytti harvinaisen kauniilta laskevan auringon valossa. Vihdoin Routatassulla oli omaa aikaa, eikä hänen tarvinnut tehdä mitään klaanin hyväksi. Kolli vilkaisi ylös vaahteraan, jonka juurella istui. Oksat olivat paksuja kaarnan tavoin ja hetken mielijohteesta tummanharmaa kolli otti vauhtia ja lähti runkoa pitkin loikkimaan kohti ensimmäistä oksaa. Hän kampesi itsensä hieman kömpelösti oksalle, mutta vaikka tyyli ei ehkä kaunein ollutkaan, kolli pääsi oksalle turvallisesti istumaan. Ylemmäs Routatassu ei uskaltanut mennä, mutta jopa ensimmäiseltä oksalta näki paljon pidemmälle, kuin maasta. Järvi tuikki jossain kaukana ja Routatassun oli vaikeaa uskoa, että kauneudestaan huolimatta vesi oli niin kylmää. Järvestä hänelle tuli kuitenkin mieleen Kastesiipi. OIkeastaan ainoa asia, jonka tummaturkkinen kolli tiesi tunteistaan oli, että hänen mielestään Kastesiipi oli kaunis. Toisaalta, hän ei ehkä kuitenkaan ollut ihastunut Kastesiipeen, enemmänkin hän piti mestariaan lempeänä hahmona, vähän, kuin isosiskona. Kastesiivellähän ei ollut perhettä, tai no, jotain sellaista hän oli sanonut. Routatassustahan voisi tulla hänelle vähän, kuin veli...
Routatassu pudisteli päätään karkoittaakseen mietteet ja katseli vielä hetken auringonlaskun värjäämää metsää. Itse aurinko oli jo lähestulkoon kiinni taivaanrannassa, joten Routatassu lähti varovasti laskeutumaan puusta. Aurinko värjäsi pilvet saman värisiksi, kuin ruskaisen metsän, joskin pilvet näyttivät siltä, että kohta tulisi vettä, ja paljon. Kun hän pääsi maan kamaralle, hän lähti maleksimaan takaisin kohti leiriä. Aurinko oli jo painunut nukkumaan ja Routatassu erotti ilmassa hennon sateen tuoksun. Routatassu vilkaisi taivaalle, jonne alkoi pikku hiljaa kerääntyä aina vain raskaampia pilviä. Ei kulunut aikaakaan, kun ensimmäinen pisara läiskähti hänen kuonolleen. Hän pudisti sen pois ja kiristi hieman kävelyvauhtiaan. Suuret pisarat läiskähtelivät hänen turkilleen aina vain nopeammin, joten Routatassu pinkaisi juoksuun. Hänen paksu turkkinsa kastui nopeasti läpimäräksi, mutta Routatassusta tuntui hyvältä hänen viilettäessään sateisessa metsässä käpälät osuen tasaisti kosteaan maahan. Lopulta hän saapui leiriin ja lähti suoraan oppilaiden pesään. Aurinko oli mennyt nukkumaan, joten niin menisi hänkin. Routatassu kävi kerälle ja jäi kuuntelemaan sateen tasaista rummutusta oppilaiden pesän kattoa vasten. LehtiSADE, niinpä niin.

//Älkää taaskaan ihmetelkö vuodenaikaa, kirjotan ajasta ennen Kastesiiven lähtä ;3

Vastaus:

Täytyy kyllä sanoa, että nautin kovasti tämän tarinan tunnelmasta! Muutama virhe sieltä löytyi.

Saat 32kp!

LiljatassuYP

Nimi: Lumitassu, Jokiklaani

05.04.2018 11:31
Lumitassu heräsi aikaisin tänä aamuna. Hän hiippaili ulos pesästä ja tassutteli hiljaa ulos leiristä hänellä oli nälkä. Hän käveli suolle ja yritti napata kalan. kala hipaisi hänen tassuaan ja hän iski kynnet siiehn kiinni ja veti kalan nenänsä eteen ja alkoi mussuttamaan. Hän ei huomannut kun joku hiippaili puskassa. Kunnes oksat rapisivat hänen takanaansa hän kääntyi nopeasti ymmpäri ja siinä seisoi isokokoinen karhu. Hän maukaisi kovaäänisesti ennen kuin lähti kovaa juoksua kohti jokiklaanin leiriä. kun hän oli päässyt leiriin hän oli ihan poikki ja hänen oli pakko mennä makuulle maahan. Hän kuuli takaansa tassutusta hän katsoi ylös ja huomasi kaislakukan seisovan hänen takanaan vihainen ilme kasvoillaan. "missä sinä olet ollut" hän sanoi vihaisella äänen sävyllä. "olin tuolla suolla saalistamassa kalaa mutta ei tärpännyt" hän sanoi surullisesti. mutta hän ei sanonut sanaakaan karhusta nyt ei ollut hyvä hetki siihen. Kaislakukka mulkaisi häntä vihaisesti. "Senkin karva pallo jos menet ilman lupaa metsään voi sattua mitä tahansa" hän tokaisi hieman rauhallisemmin. "tiedän sen" Lumitassu sanoi tietävästi. "Nyt menet oppilas pesään koko päiväksi kerron mestarillesi tästä se käy hänelle varmaan hyvin" kaislakukka sanoi virnistäen. "en mene eihän minun tarvitse" hän sanoi anovasti hänen söpöin ilme kasvoillaan. Kaislakukka katsoi häntä kerran ja sanoi "kyllä sinun nyt tarvitsee" sitten hän tassutteli pois. Lumitassu teki niinkuin sanottiin ja meni pesään murehtimaan karhua, "milloin minulla olisi tilaisuus sanoa se kaislakukalle" hän ajatteli murehtien. hän mietti kauan kunnes meni makuulle ja sulki silmänsä.

// voiko kaislakukka olla jossain vaiheessa tän mestari ku alotin tänää ja tein sen lomakkeen. Enkä vielä tiedä kuka on mun mestari.

Vastaus:

Voisin nyt osoittaa aika monta väärää asiaa.
Ensinnäkin, hakemustasi ei ole hyväksytty, silloin EI kirjoitella tarinoita. Toiseksi, hakemuksen tiedot olivat vajaat ja siinä oli hyvin paljon kielioppivirheitä. Sen lisäksi salasana oli aivan väärin, mikä tietysti sai miettimään tämän olevan taas jokin trollihakemus.

Sitten jos mennään itse tähän tarinaan. Leirissä on todennäköisesti tuoresaaliskasa josta kissat käyvät ruokaa hakemassa, ja syödä vasta sen jälkeen kun on metsästänyt ensin klaanille. Ja aloittelevaa oppilasta tuskin päästettäisiin noin vain livahtamaan leiristä pihalle.
Sitten tuo karhu: tuollaiset isot asiat ovat yleensä asioita jotka kuuluvat useamman pelaajan ellei koko ropen juoneen. Karhu sitä paitsi tarvitsee vain yhden heilautuksen käpälällään niin tuollainen pieni kissanpentu on sen jälkeen kuin perunamuussi maanjäristyksen jälkeen. Karhu myös juoksee yllättävän nopeasti, joten vaikka kissa pääsisikin pakoon niin karhu lähtisi seuraamaan, ja kissa opastaisi näin sen klaanin leiriin mikä todennäköisesti koituisi koko klaanin kohtaloksi.

Joten, perusasiat ja loogisuus kuntoon ennen kuin liityt.

~Tikru

Nimi: Heinäpilvi, Tuuliklaani

25.03.2018 14:42
Keltaturkkinen kolli kietaisi häntänsä kuononsa päälle ja sulki silmänsä. Päivä oli ollut enemmän kuin stressaava, eikä Heinäpilvi uskonut saavansa unta laisinkaan. Ainoa tuttu kissa täältä oli Kastesiipi, ketään muita hän ei ollut ikinä tavannut. Vaikka nuori kolli uskoi, että kissat eivät vahingoittaisi heitä, hän oli koko ajan hieman varuillaan. Varovaisuus ei kadonnut kollin harteilta ja se sai hänet säpsähtelemään pienimmästäkin rasahduksesta ja toisen kissan naukaisusta. Tuttuja klaanitovereita ei ollut täällä, ei tuttuja reviirejä eikä edes tuttua riistaa. Oli vain Kastesiipi. Eikä Kastesiipikään ei tiennyt mitään siitä tuskasta jota Heinäpilvi tunsi, kun hän vilkaisi ylöspäin ja näki yllään puita, jotka estivät näkymän taivaalle. Kolli tunsi olonsa ahdistuneeksi ja vangituksi, kun hän ei nähnyt öisin tähtiä eikä tuntenut tuulta turkissaan. Tuuliklaanin nummet olivat hänen kotinsa, mutta Heinäpilven oli ollut pakko valita kotinsa ja Kastesiiven väliltä. Päätös oli ollut raskas, ja se painoi häntä edelleen. Soturi kuitenkin uskoi, että tämä oli hänen kohtalonsa. Rakkaus Kastesiipeä kohtaan oli niin syvää, ettei sitä voinut vain sulkea pois. Ei Tuuliklaaniakaan tai Heinäpilven perhettäkään voinut vain sulkea pois tai unohtaa, mutta se oli eri asia. Heinäpilvi oli koko tähänastisen elämänsä elänyt Tuuliklaanissa, hän oli elänyt perheensä kanssa. Mutta ikinä kolli ei ollut elänyt Kastesiiven kanssa, hän ei ollut ikinä kokenut elämää Kastesiiven kanssa. Hänen olisi elettävä Myrskyklaanin soturin kanssa, jotta osaisi varmasti sanoa, mitä hän tekisi, kun he palaisivat klaanien reviireille. Sillä vaikka Heinäpilvi uskoi, että tämä oli hänen kohtalonsa, hänen kohdatessa seuraavan kerran Tuuliklaanin nummet, hänen olisi valittava uudestaan. Lähteäkö takaisin kotiin Tuuliklaaniin, perheensä luo, vaiko piiloutua puiden alle Myrskyklaaniin ja elää rakastamansa naaraan kanssa. Päätös tuntui liian vaikealta kenenkään päätettäväksi, eikä Heinäpilvi halunnut ajatella sitä. Mutta hän ei saanut sitä mielestään pois, hän ajatteli sitä joka päivä, mietti mitä tulevaisuudessa tekisi. Aina välillä Heinäpilvi pohti, miksei hän ollut rakastunut johonkin Tuuliklaanin naaraaseen. Miksi hänen oli juuri pitänyt rakastua Kastesiipeen? Mutta Heinäpilvi tiesi, ettei hän voinut sille mitään. Ei, vaikka soturilaki kielsi ja tapahtuisi mitä. Rakkaus Kastesiipeä kohtaan ei sammunut, eikä Heinäpilvi halunnut sen sammuvan. Tunne oli ihana, ja kolli tunsi olonsa onnelliseksi Kastesiiven seurassa. Hän olisi hukassa ilman Kastesiipeä, mutta niin hän oli hukassa ilman pentuetovereitaan ja vanhempiaan.
”Heinäpilvi.” Kuiskaus kuului Heinäpilven takaa. Kolli räväytti silmänsä auki ja kääntyi ympäri. Maisema hänen ympärillään oli outo, ja hän tajusi heti, että oli unessa. Hämmästys pisteli kollin käpälissä, kun Heinäpilvi siristeli silmiään ja tiiraili ympärilleen. Kaikkialla hänen ympärillään oli sumua, eikä kolli nähnyt kuin ketunmitan eteenpäin. Jokin paikassa oli hyvin karmivaa, ja hän värähti. Sumu tuntui painostavalta aivan kuin se vaatisi Heinäpilveltä jotain. Kolli pörhisti karvojaan ja vilkuili ympärilleen. Ahdistus kasvoi hänen rinnassaan entisestään, kun sumu tiheni, eikä hän nähnyt enää edes omia varpaitaan. Juuri, kun Heinäpilvi oli huutamassa apua, kuului toinen kuiskaus:
”Sinun täytyy valita. Sydämesi ei aina valitse oikein.” Soturi säpsähti ja vilkuili vauhkona ympärilleen. Kuka hänelle puhui?
”Kuka olet?” Heinäpilvi huusi sumuun. Hänen äänensä jäi kaikumaan ilmaan, mutta kukaan ei vastannut. Kolli lähti hitaasti perääntymään, yrittäen ajatella vain sitä, että kaikki oli unta. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kaikki tuntui liian todelta. Heinäpilven selässä juoksi kylmiä väreitä, ja häntä karmi yhä enemmän. Ruoho kahisi hänen käpäliensä alla, kun hän peruutti taemmas yrittäen keskittyä hengittämiseen. Sisään, ulos, sisään ulos, tämä oli vain unta. Soturi olisi halunnut sulkea silmänsä ja toivoa, että joku veisi hänet pois, mutta ketään ei ollut lähettyvillä. Heinäpilven esiin työnnetyt kynnet repivät multaa maasta, kun hän yritti päästä sumun keskeltä pois. Mutta se seurasi kollia eikä päästänyt häntä pois.
”Onko täällä ketään?” Heinäpilven ääni alkoi kuulostaa pennun vikinältä. Hän halusi unesta pois. Kolli kääntyi ympäri aikomuksena lähteä juoksemaan sumua pakoon, mutta hän pysähtyi kuin puuhun törmänneenä. Heinäpilven edessä avautui maisema, joka oli tutumpi kuin mikään muu. Tuuli pyörteili hänen ympärillään ja repi hänen karvojaan. Se toi mukanaan kodin tuoksun. Heinäpilvi tiesi sen tulevan nummilta, jotka hän näki edessään. Tuuliklaanin leiri olisi jossain nummien kätköissä. Suru riipaisi kollin sydäntä, kun hän etsi katseellaan klaanitovereitaan toivoen näkevänsä perheensä. Nummet olivat kuitenkin tyhjät. Heinäpilvi ulvaisi ja käänsi katseensa pois. Se sattui, mutta niin sattui nummille katsominenkin. Hän katsoi oikealle puolelleen ja erotti Myrskyklaanin puut, jotka huojuivat tuulessa. Kastesiiven turkki vilahti pensaiden takana.
”Kastesiipi!” Heinäpilvi huusi. Hän ponnisti maasta vauhtia ja lähti juoksemaan naaraan perään. Tuuli tuntui ottavan hänestä kiinni ja kiidättävän hänet hujauksessa Myrskyklaanin reviirille. Kastesiiven hännänpää pilkisti Heinäpilven edessä olevasta pensaasta.
”Heinäpilvi”, Kastesiiven ääni oli lempeä. Heinäpilvi tunsi vetoa myrskyklaanilaisnaarasta kohtaan, hän halusi painautua Kastesiipeä vasten. Painostava tunnelma ei ollut kuitenkaan kadonnut minnekään, vaikka sumu oli kadonnut ja Heinäpilvi tiesi perheensä odottavan Tuuliklaanissa. Soturi kurtisti huolestuneena kulmiaan, kun Kastesiiven hännänpää vilahti pensaaseen piiloon. Pian hän kuitenkin erotti naaraan sinivihreiden silmien tuikkeen pensaikosta.
”Tule Heinäpilvi, tule kanssani kotiin”, Kastesiipi kuiskasi. Hänen äänensä oli täynnä rakkautta ja lämpöä, ja Heinäpilven oli vaikeaa pysytellä paikoillaan. Hän vilkaisi epävarmasti lapansa yli Tuuliklaanin nummille, jotka näkyivät juuri ja juuri puiden välistä.
”Mutta entä minun perheeni?” Heinäpilven äänensävy oli yhtä epävarma kuin hän itse. Kastesiipi tuhahti hieman halveksivasti, kun Heinäpilvi käänsi katseensa takaisin naaraaseen.
”Minä olen perheesi”, naaras kehräsi. Heinäpilvi köyristi selkäänsä epävarmana. Kun hän lopulta otti askeleen eteenpäin, joku huusi häntä nimeltä.
”Heinäpilvi!” Kolli pyörähti ympäri ja jähmettyi paikoilleen. Ruusumieli tuijotti häntä puiden takaa vihreät silmät kiiluen huolestuneesti. Hänen tuttu tuoksunsa leijui Heinäpilven ympärillä, ja kolli erotti myös Kuulastassun, Kettuturkin ja Apilahännän tuoksut ympärillään.
”Tule kotiin, meillä on ikävä”, Ruusumieli naukaisi. Hänen äänensä oli surumielinen. Heinäpilvi tunsi tuskan repivän sydäntään kahtia, kun hän erotti Kuulastassun astuvan Ruusumielen vierelle. Pian myös Kettuturkki ja Apilahäntä ilmestyivät pentujensa vierelle. Heinäpilven suu tuntui kuivalta, eikä hän tiennyt mitä sanoa. Kyyneleet polttelivat hänen silmissään ja hänen tassunsa tärisivät. Mitä hän voisi tehdä?
”Heinäpilvi.” Kastesiiven hengitys tuntui hänen niskassaan. ”Lähdetään nyt leiriin.” Heinäpilvi värähti, kun naaras kosketti hänen selkäänsä hännällään, mutta hän ei voinut kääntää katsettaan perheestään. Hän halusi nähdä heidät niin pitkään kuin mahdollista.
”Tuuliklaani tarvitsee sinua”, Kettuturkki kuiskasi. ”Meillä on sinua ikävä.” Heinäpilvi tunsi poskiensa olevan kyynelistä märät, kun hän katsoi emoaan suoraan silmiin.
”Heinäpilvi”, Kastesiipi naukaisi taas. Hän alkoi vaikuttaa hermostuneelta, kun Heinäpilvi vain tuijotti perhettään. Kolli tunsi myrskyklaanilaisnaaraan hengityksen ihollaan ja turkin hipovan omaa turkkiaan. Tilanne alkoi tuntua yhä ahdistavammalta, ja Heinäpilven hengitys muuttui pinnallisemmaksi.
”Heinäpilvi!” Kastesiipi rääkäisi yhtäkkiä hänen vieressään. Kolli säpsähti ja kääntyi katsomaan kauhuissaan naarasta silmiin. Kastesiiven silmissä ei näkynyt rakkauden häivääkään, vaan ne olivat täysin mustat ja leiskuivat vihaa. Heinäpilven sydän pomppasi kurkkuun, kun hän lähti perääntymään kauhusta kankeana.
”Sinä voit valita vain minut!” Kastesiipi kirkui. Ruusumielen, Kuulastassun, Kettuturkin ja Apilahännän tuoksut olivat kadonneet Heinäpilven ympäriltä, ja hän haistoi vain pelkän vihan ja oman pelkonsa. Kastesiiven silmät leiskuivat, kun hän loikkasi äkkiarvaamatta Heinäpilven kimppuun. Kolli ulvaisi lyyhistyessään myrskyklaanilaisnaaraan alle ja tuntiessaan kynsien työntyvän ihoonsa.
”Jos et valitse minua, minä valitsen sinut!” Kastesiipi ulisi, kun hän repi Heinäpilven turkkia. Soturi oli liian kauhuistunut liikkumaan, ja hän makasi maassa kivun värisyttäen hänen ruumistaan. Kastesiiven viha tuntui murskaavan Heinäpilven sisältä päin, eikä hän voinut tehdä mitään. Ei edes silloin, kun silmät verestä tahmeina Heinäpilvi kohotti katseensa Kastesiiven silmiin ja näki, miten naaras upotti vielä viimeisen kerran kyntensä kollin kaulaan ja kaikki pimeni.

Henkeä haukkoen Heinäpilvi säpsähti hereille. Hän tärisi ja tunsi Kastesiiven kynnet edelleen kurkussaan. Pelko puristi kollin rintaa, kun hän kömpi sammalvuoteeltaan ylös. Sitten Heinäpilvi tunsi Kastesiiven liikahtavan vieressään ja hän hätkähti. Kolli ei ollut huomannut, että naaras oli hänen vieressään. Heinäpilvi vilkuili ympärilleen vainoharhaisena peläten, että joku hyökkäisi hänen kimppuunsa. Hän ei uskaltanut katsoa Kastesiipeä, ei uskaltanut koskettaa naarasta. Oliko uni ollut enne tulevasta? Voisiko Kastesiipi kyetä tappamaan hänet? Pieni tuulenpuuska pörrötti Heinäpilven karvoja ja hän liikautti käpäliään. Hänen ajatuksensa olivat yhtä tahmeat kuin veri hänen unessaan. Heinäpilvi ei tiennyt mitä ajatella, hän ei saanut selkoa ajatuksistaan. Ehkä pieni kävelylenkki selkiyttäisi hänen ajatuksiaan? Kolli loikkasi Kastesiiven vierestä pois ja luikahti pesästä ulos. Kulkiessaan pesän läpi ulos hän näki pesän toisessa päässä pientä liikettä – ilmeisesti muut nukkuivat siellä.
”Heinäpilvi?” Oman nimen kuuleminen todellisuudessa sai Heinäpilven säpsähtämään ja kääntymään salamannopeasti ympäri. Hän tähyili pesään.
”Sumu?” Heinäpilvi kuiskasi. Kastesiiven veljen tummanharmaa turkki vilahti pesän sisällä ja pian kolli räpytteli silmiään pesän ulkopuolella. Huojennus soljui Heinäpilven lävitse ja hän nyökkäsi kollille.
”Etkö saanut unta?” Sumu kysyi. Heinäpilvi puraisi huultaan ja vältteli Sumun katsetta. Hän ei halunnut kertoa nähneensä painajaista ja heränneensä siihen. Se olisi liian pentumaista.
”Minä heräsin ja halusin tulla jaloittelemaan”, Heinäpilvi naukaisi lyhyesti - hän ei halunnut puhua unestaan. Sumu kallisti kysyvästi päätään Heinäpilven kitkerälle äänensävylle.
”Haluatko olla yksin?” Heinäpilvi räpytteli silmiään otettuna Sumun tarjouksesta. Hän ei kuitenkaan tiennyt halusiko olla yksin.
”Voit tulla mukaani”, kolli naukaisi ja heilautti häntäänsä. Sumu loikkasi Heinäpilven vierelle, kun kolli lähti tassuttamaan lumella eteenpäin. Heinäpilvi pörhisti turkkiaan kylmyyttä vastaan, kun he kävelivät Sumun kanssa vieretysten metsän halki. Salaa Heinäpilvi toivoi, että he saapuisivat pellon reunaan ja hän pääsisi taivaan alle. Puut tuntuivat kallistuvan hänen suuntaansa jokaisella askeleella. Ahdistus ja epävarmuus pistelivät Heinäpilven rinnassa ja hän huomasi hidastavansa vauhtiaan.
”Sinua vaivaa jokin”, Sumu naukaisi yhtäkkiä. Heinäpilvi hätkähti kollin ääntä ja tunsi karvojensa nousevan pystyyn. Sumun sanat leijuivat ilmassa ja ne tuntuivat Heinäpilvestä painostavilta, vaikka Sumu ei ollut niin tarkoittanutkaan. Sumu ei ollut kysynyt mitään, mutta Heinäpilven täytyi vastata jotain. Hetken oli hiljaista, kuului vain lumen narskumista tassujen alla. Sitten Heinäpilvi pysähtyi ja hän jäi tuijottamaan pimeää metsää ympärillään. Sumu kallisti päätään ja jäi katselemaan Heinäpilveä muutaman ketunmitan päähän.
”Tiedätkö, me olemme eri klaaneista”, Heinäpilvi sanoi. Hänen äänensä kimpoili puissa ja koko metsä tuntui kaikuvan. Sumu ei sanonut mitään. Heinäpilvi ei ollut varma, tiesikö Sumu soturilaista ja klaaneista.
”Soturilaissa on kohta, jossa sanotaan, että toisista klaaneista saa olla ystäviä, mutta ystävät eivät saa mennä oman klaanin edelle”, Heinäpilven ääni vaimeni loppua kohden. ”Kastesiipi on jo mennyt oman klaanini edelle.” Sumu nyökkäsi aavistuksen ja heilautti viiksiään mietteliäänä.
”Onko Kastesiipi sinun ystäväsi?” kolli kysyi. Heinäpilvi räpäytti silmiään ja vilkaisi nopeasti tassujaan.
”Mmm... on”, hän mumisi. Miksi tunteiden kertominen oli näin vaikeaa? Ehkä Heinäpilvi pelkäsi, että heidät tuomittaisiin – olivathan he eri klaaneista. Mutta täällä ei ollut klaaneja ja hän voisi vapaasti kertoa omista tunteistaan. Kastesiipi ei ollut vain ystävä. Hän oli jotain paljon enemmän, vaikkei niin saisi olla. Heinäpilvi värähti ja tunsi sydämensä puristuvan kasaan. Mitä jos kävisi jotain eikä hän voisi olla Kastesiiven kanssa? Sumun naukaisu keskeytti Heinäpilven ajatukset ja hän oli siitä enemmän kuin kiitollinen – kolli ei halunnut ajatella, että joutuisi olemaan erossa Kastesiivestä.
”Minä näen että olette enemmän kuin ystäviä.” Heinäpilvi avasi automaattisesti suunsa aikomuksena alkaa puolustelemaan Sumun sanoja, mutta kolli huiskaisi hännällään kärsimättömästi.
”Et sinä muuten olisi lähtenyt klaanistasi Kastesiiven mukaan jos olisitte vain ystäviä. Jos minä jotain tiedän, niin sen, että perhe on kissalle tärkeä, eikä sitä jätetä noin vain. Ja ilmeisesti myös oma klaani on klaanikissalle tärkeä”, Sumu naukaisi. Tuli hetken hiljaisuus, ja sitten:
”Onko sinulla perhettä?” Sumun ääni oli lempeä, mutta se ei pehmentänyt ollenkaan pudotusta, jonka Heinäpilvi koki. Hänestä tuntui kuin hän olisi pudonnut alas korkealta kalliolta ja hän haukkoi henkeään. Heinäpilvi ei voisi ajatella perhettään, hän ei pysyisi muuten kasassa. Uni, jossa hän oli nähnyt perheensä oli ollut liian todellinen, ja ikävä oli liian kova.
”Oletko kunnossa?” Sumun ääni kuulosti kuin se tulisi veden alta, mutta se veti Heinäpilven silti takaisin maan pinnalle.
”Olen”, Heinäpilvi naukaisi automaattisesti, vaikka oli kaikkea muuta kuin kunnossa. Muistot polttivat hänen mielessään ja saivat hänet tärisemään. Sumu ei uskonut Heinäpilveä, sen näki hänen kasvoistaan, mutta ei sanonut mitään. Kaiken ikävän keskellä Heinäpilvi alkoi arvostaa Kastesiiven veljeä ja epävarmuus katosi hitaasti tuulen mukana. Kesti hetken, ennen kuin kolli sai itsensä kasattua. Hän ei kuitenkaan voinut vastata Sumun ensimmäiseen kysymykseen, sillä hän ei voinut nyt edes ajatella perhettään saatikka puhua heistä. Heinäpilvi yritti kääntää ajatuksensa muualle ja kysyi:
”Millainen sinun perheesi on?” Kysyessään Heinäpilvi tajusi, että Kastesiipi ei ehkä ollut kertonut olevansa Sumun sisko. Kolli alkoi katua heti kysymystään, sillä hän ei halunnut joutua valehtelemaan Kastesiivestä, jos Sumu kysyisi jotain.
”Minulla on kaksi siskoa: Pisara ja Kastesiipi”, Sumu naukaisi ja väläytti nopean hymyn. Heinäpilven yllättynyt ilme sai Sumun jatkamaan:
”Kastesiipi kertoi siitä, kun olit nukkumassa.” Heinäpilvi nyökkäsi.
”Tiesitkö sinä, että olemme sisaruksia?”
”Tiesin”, Heinäpilvi naukaisi. Sitten hän alkoi yhtäkkiä puhua:
”Minulla on veli ja sisko, heidän nimensä ovat Ruusumieli ja Kuulastassu. Meidän emomme on Kettuturkki ja isämme Apilahäntä.” Heinäpilvi vaikeni hetkeksi ja nielaisi. Hän ei edes tiennyt miksi oli alkanut puhua. ”Kun jätin klaanin, en kertonut heille lähteväni. Mitä jos he luulevat, että lähdin, koska en rakastanut heitä?” Viimeinen kysymys oli suunnattu enemmänkin Heinäpilvelle kuin Sumulle, mutta harmaaturkkinen kolli vastasi silti.
”Eivät he luule. Minä tiedän sen.” Tuuli pyyhkäisi Heinäpilven turkkia ja hän tajusi rentoutuneensa. Ei täysin, mutta sen verran, että väsymys alkoi painaa käpälissä. Sumu hymähti huvittuneesti huomatessaan Heinäpilven väsymyksen ja naukaisi:
”Lähdetään takaisin nukkumaan.” Heinäpilvi nyökkäsi ja lähti mukisematta tassuttamaan Sumun perään kohti pesää. Lumi narisi kahden kollin käpälien alla, kun he kulkivat omia jälkiään takaisin kohti pesää. Paljaat puut huokailivat yötuulen ravistellessa niiden oksia, ja lumihiutaleita putoili hiljakseen niiden oksilta. Tuuli kuljetti uusia tuoksuja ilmassa ja pyöri puiden ympärillä. Pilvien raosta pilkisti kaistale mustaa taivasta sekä kirkkaana hohtava kuu. Tuulen puhaltaessa metsässä ja taivaalla, pilvet alkoivat väistyä hitaasti taivaalta, ja hiljakseen tähdet alkoivat tuikkia kilpaa toistensa kanssa.
”Kiitos”, Heinäpilvi naukaisi yhtäkkiä katkaisten metsän hiljaisuuden. Sumu heilautti korviaan ihmeissään.
”Mistä?”
”Että lähdit mukaani.”
”Sinä annoit luvan.”
”Kiitos, että puhuit kanssani.”
”Sinä puhuit ensin.” Heinäpilvi huokaisi, mutta se oli iloinen huokaus. Kaikki tuntui nyt paljon paremmalta.

// Milu ja Liljatassu, teidän vuoro! :D

Vastaus:

Ihanaa<3 Otappa tästä 40kp :D

~Tikru

Nimi: Kastesiipi, Myrskyklaani

28.02.2018 12:22
Kastesiipi kahlasi hangessa Köynnöstassu edellään ja Heinäpilvi vierellään. Naaraan suusta roikkui kaksi myyrää ja tiainen, joita soturi pystyi vain vaivoin kantamaan. Hänen tiaisensa putosikin jatkuvasti lumeen, jolloin Kastesiipi joutui pudottamaan kaikki saaliinsa ja keräämään ne uudestaan suuhunsa. Naarasta alkoi vähitellen tympiä, että he joutuivat koko ajan pysähtelemään hänen takiaan. Köynnöstassun vihjaus muista kissoista oli saanut Kastesiiven sydämen pamppailemaan entistä tiheämpään jännityksestä. Naaras työnteli kynsiään koko ajan ulos ja sisään ja pystyi vain vaivoin hillitsemään itsensä ryntäämisestä Köynnöstassun edelle. Mitä hyötyä siitä muka olisi ollut? Eihän hän edes tiennyt, mihin he olivat menossa!
Naaras oli kuitenkin huolissaan Heinäpilvestä, jota selvästikin vaivasi jokin. Kastesiipi ei ymmärtänyt, miksei Heinäpilvi voinut kertoa hänelle. Eikö Heinäpilvi luottanut häneen tarpeeksi vai mikä oli ongelmana? Kastesiipi yritti hillitä ärtymystään muistuttamalla itselleen, että Heinäpilvi halusi ehkä vain pitää jotkut asiat omana tietonaan. Heinäpilvi kertoisi, kun haluaisi ja olisi valmis.
Kastesiiven tiainen mätkähti jälleen lumeen. Naaras puraisi turhautuneena hampaansa syvemmälle myyrien lihaan ja tunsi veren maun kielellään. Se siitä saaliin siististi tappamisesta. Kastesiipi laski kaikki tuoresaaliinsa kinoksiin ja veti syvään henkeä, jotta ei olisi ärtyneenä raadellut niitä kaikkia riekaleiksi. Naaras tutki nopeasti, miten pahaa vahinkoa oli myyrille aiheuttanut, mutta huomatessaan niiden olevan lähes kunnossa – niin kunnossa kuin kaksi kuollutta myyrä nyt saattoi olla –, hän alkoi koota saaliitaan takaisin suuhunsa.
Köynnöstassu ja Heinäpilvi olivat pysähtyneet odottamaan omien tuoresaaliidensa kanssa.
”Tarvitsetko apua?” Köynnöstassu kysyi parin ketun mitan päästä suu täynnä riistaa.
”Kyllä tämä tästä”, Kastesiipi vakuutti ja nosti saaliit taas ilmaan. Hän heilautti Köynnöstassulle häntäänsä merkiksi, että he voisivat jatkaa matkaa.
Heidän lähtiessä jatkamaan Kastesiipi ei voinut olla ajattelematta, kuinka paljon hetki muistutti Myrskyklaanin metsästyspartioita. Kastesiipi vilkaisi sivusilmällä Heinäpilveen. Voisivatkohan he kaksi joskus oikeasti olla samassa metsästyspartiossa? Kastesiipi antoi mieleensä vyöryä mielikuva hänestä ja Heinäpilvestä saalistamassa yhdessä Myrskyklaanin metsissä. Kastesiipi kuvitteli, kuinka he juoksisivat yhdessä riistan perässä viherlehden auringossa. Sitten muisto Routatassusta pyyhki unelmat hänen mielestään. Niin. Hänellä oli oppilas. Hän oli pitkään haaveillut omasta oppilaasta, ja sitten, kun Tulitähti viimein luotti häneen tarpeeksi antaakseen hänelle oman oppilaan, hän karkasi etsimään veljeään. Siinäpä vasta todellista mestarin vastuullisuutta! Kastesiipeä otti tosissaan päähän, että oli unohtanut koko tummanharmaan oppilaan. Ei Kastesiipi ollut tarkoittanut hankaloittaa muiden elämää lähdöllään. Tarkoitus oli ollut, että ainoa haitta koituisi hänelle itselleen – ei Leppälehvälle, ei Tulitähdelle, ei Routatassulle eikä kenellekään muullekaan. Mutta tässä sitä taas oltiin. Routatassu oli ilman mestaria klaanissa ja Kastesiipi kolmen päivän matkan päässä. Hän oli varmasti Myrskyklaanin paras mestari ikuisuuksiin.
”Haistan jonkun vieraan kissan.” Heinäpilven kuiskaus havahdutti Kastesiiven takaisin todellisuuteen. He olivat pysähtyneet jonkinlaisen pesän edustalle. Köynnöstassu oli työntänyt päänsä pesän oviaukosta sisään ja keskusteli parhaillaan jonkun kanssa. Kastesiipi haistoi ilmaa ja huomasi Heinäpilven olevan oikeassa. Kissa ei kuitenkaan ollut Sumu, kuten Kastesiipi oli toivonut. Hajussa oli kuitenkin jotain Sumumaista… Jotain todella tuttua.
Köynnöstassu päästi Kastesiiven ja Heinäpilven astumaan sisälle pesään. Kastesiipi näki, että pesässä oli vain yksi kissa, joka nautti parhaillaan hiirtä. Kissa oli valkoinen naaras, jolla oli turkissaan hopeisia laikkuja ja siniset, varautuneet silmät.
”Keitä te olette?” naaras kysyi. Kastesiipi vilkaisi Heinäpilveen ja laski sitten saaliinsa maahan jalkojensa juureen.
”Minä olen Myrskyklaanin Kastesiipi ja tämä tässä on Heinäpilvi Tuuliklaanista”, Kastesiipi kertoi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kysyä, kuka täplikäs naaras oli, kun tuttu tummanharmaa kolli astui sisälle pesään.
”Könös, et kyllä usko, miten vaikeaa on löytää kuivia sammalia tuolta ulk-” Samassa kolli huomasi vierailijat. ”Kastesiipi! Mitä ihmettä sinä täällä teet?”
”Sumu!” Kastesiipi hihkaisi. ”Tiesin haistaneeni sinut! Minulla on sinulle erittäin tärkeää asiaa!”
Kastesiipi ja Sumu vetäytyivät muiden luota takaisin ulos kylmään pakkasilmaan. Pentuetoverusten hengitys nousi höyrynä kohti hämärtyvää taivasta.
”Mitä sinä oikein teet täällä?” Sumu toisti kysymyksensä. ”Eikö sinun pitäisi olla klaanisi luona?”
”Haistoin sinut reviirimme rajalla”, Kastesiipi selitti. ”Sinun ei kuuluisi kulkea sitä kautta. Huolestuin ja lähdin etsimään sinua.”
Sumu liikahti vaivautuneesti. ”En tosiaan ole aiemmin kulkenut sitä kautta, mutta päätin tehdä tällä kertaa poikkeuksen. Toivoin, näkeväni sinut, jos kulkisin klaanien reviirien halki.”
”Miksi sinä edes lähdit kotoasi?” Kastesiipi ihmetteli. ”Sumu, nyt on lehtikato ja sinä lähdet pitkälle matkalle lumipyryyn!”
”Lähdin tapaamaan perhettäni”, Sumu selitti. ”Pisara oli tullut tänne minua vastaan, mutta eräs erakko – Kyy – hyökkäsi hänen kimppuunsa. Könös auttoi Pisaraa ja lopulta minäkin saavuin paikalle. Könös toi meidät tänne.”
”Pisara? Könös?”
Pisara on siskoni, muistathan? Ja Könös on se ruskea naaras, jolla on turkissaan valkoista ja mustaa”, Sumu kertoi.
”Tarkoitat Köynnöstassua”, Kastesiipi päätteli.
Nyt oli Sumun vuoro olla kummastunut.
”Köynnöstassua?”
”Mitä te puhutte minun tyttärestäni?”
Kastesiipi hypähti säikähtäneenä. Vaistot ja Heinäpilven epäilykset Könöksen petturuudesta ottivat hänestä vallan. Kastesiipi pörhisti turkkinsa ja työnsi kyntensä esiin. Hän näytti metsästä ilmestyneelle ruskealle kollille hampaitaan ja sähisi tälle päin naamaa.
”Ei! Odota Kastesiipi!” Sumu huudahti. ”Tämä on Käpy! Hän on ystävä – ei vihollinen.”
”Entä jos hän vain esittää ystävää?” Kastesiipi sähähti. ”Sumu, hän voi narrata sinua ja Pisaraa!”
Samassa Köynnöstassu ilmestyi pesästä ja Sumun Käpyksi kutsuma kissa käänsi hämmentyneen katseensa oppilaaseen.
*Mikä kissa tämä on olevinaan?* Kastesiipi ajatteli hämmästyneenä. *Eikö hänelle olla opetettu, ettei huomio saa herpaantua taistelussa?*
”Könös, taasko sinä olet raahannut tänne lisää kissoja?” Käpy ihmetteli. ”Eihän pesään kohta enää mahdu.”
”Isä”, Köynnöstassu sanoi, ”nämä ovat klaanikissoja. En tiedä, miksi he ovat täällä, mutta enhän minä voinut heitä lumeenkaan jättää!”
Kastesiipi katsoi Köynnöstassuun ihmeissään.
”Isä? Sekö isä, jota aina syytit kaikesta kurjasta?” Kastesiipi kysyi miettimättä lainkaan, oliko sanavalinta ehkä aavistuksen epäkohtelias Käpyä kohtaan.
”Niin...” Köynnöstassu maukaisi vaivautuneena. ”Asia on nyt… selvitetty.”
”Niin on”, Käpy vahvisti näpäyttäen tytärtään hännänpäällään. Sitten hän jatkoi osoittaen sanansa Kastesiivelle: ”Enkä minä teitä aio syödä. Älä huoli.”
Kastesiipi katsahti epäluuloisena Köynnöstassuun, joka kuitenkin vahvisti isänsä sanat nyökkäyksellä. Kastesiipi antoi karvojensa silottua ja veti kyntensä sisään.
”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Minulla ja Heinäpilvellä taitaa kuitenkin olla selitettävää teille kaikille. Mitä jos menisimme sisään?”
Käpy kallisti uteliaana päätään Heinäpilvellä-sanan kohdalla, mutta nyökkäsi. ”Käy minulle.”
Neljä kissaa menivät sisälle pesään, jossa Heinäpilvi ja Pisara odottivat huolestuneen näköisinä. Kastesiipi kiilasi muiden ohi ja istuutui Heinäpilven viereen.
”Tuo ruskea kolli on Köynnöstassun isä”, Kastesiipi supatti tuuliklaanilaisen korvaan. ”Häneen voi ilmeisesti luottaa.”
Heinäpilvi nyökkäsi hitaasti ja kysyi sitten: ”Kerroitko Sumulle, että olette pentuetovereita?”
”En vielä”, Kastesiipi naukaisi. ”En ehtinyt. Kerron huomenna.”
”No niin”, Käpy maukaisi keskeyttäen Kastesiiven ja Heinäpilven hiljaisen keskustelun. ”Kertokaahan, miksi olette täällä.”

Kastesiipi ja Heinäpilvi kertoivat vain kaiken tarpeellisen: Että Kastesiipi oli haistanut Sumun reviirin rajalla ja ollessaan lähdössä Heinäpilvi oli ilmaantunut paikalle, kaksikko oli matkannut järveltä jokea seuraten, nähneet verisen aukion, jolla Sumu, Pisara, Köynnöstassu ja Kyy olivat tapelleet ja lopulta tavanneet Köynnöstassun. Kumpikaan klaanikissoista ei nähnyt tarpeelliseksi kertoa yksityiskohtia: Että Kastesiivellä ja Heinäpilvellä oli kielletty suhde keskenään, ja Sumu ja Pisara olivat Kastesiiven pentuetovereita. Jälkimmäisen Kastesiipi halusi jättää myöhemmäksi. Hän halusi kertoa sen kaksikolle, kun he olisivat kolmestaan. Vain he kolme. Jään ja Hopean pennut.
Samalla kun Heinäpilvi ja Kastesiipi kertoivat, miten olivat päätyneet Kävyn pesälle, he kaikki söivät yhdessä tuoresaaliita, joita Köynnöstassu, Heinäpilvi ja Kastesiipi olivat tullessaan metsästäneet. Kun soturit olivat tulleet tarinansa loppuun, Köynnöstassu kertoi, miten oli päätynyt Kävyn luo, ja sen jälkeen oli Sumun ja Pisaran vuoro. Kun jokainen oli kertonut tarinansa, Köynnöstassu avasi uudelleen suunsa.
”Onko Myrskyklaanissa kaikki hyvin?” oppilas kysyi. ”Mitä Leijonatassulle kuuluu?”
Kastesiipi työnsi hermostuneena kyntensä esiin, kun kaikkien katseet kääntyivät häneen. Mitä hän voisi kertoa Leijonatassusta? Hän ei halunnut huolestuttaa Köynnöstassua, mutta koki tarpeelliseksi kertoa totuuden. Naaras päätti yrittää sivuuttaa jälkimmäisen kysymyksen.
”Klaani voi hyvin”, Kastesiipi naukui lopulta. ”Tosin se mäyrä piinaa meitä edelleen. Klaanissa on uusi pentu: Valkopentu. Pennun emo ja veli eivät kuitenkaan selvinneet synnytyksestä ja isästä ei ole kenelläkään tietoa. Klaanilla on myös viisi uutta oppilasta.”
”Viisi?” Köynnöstassu toisti hämmästyneenä.
Kastesiipi nyökkäsi ja vaihtoi vaivautuneena asentoaan. ”Kuudessa kuussa ehtii tapahtua paljon. Närhitassu, Haukkatassu, Aamutassu, Myrskytassu ja minun oppilaani Routatassu ovat aloittaneet oppilaskoulutuksen. Haukkatassulle sattui kuitenkin eräs onnettomuus...”
”Sinun oppilaasi?” Köynnöstassu keskeytti. ”Ja sinä olet täällä?”
Kastesiipi vaihtoi jälleen asentoaan. ”Niin, tuota...”
Sitten se tuli taas: ”Entä Leijonatassu?”
Kastesiipi tunsi veren hyytyvän sisällään. ”Hän… Hän ei ole vielä päässyt yli katoamisestasi. Hän ei ole ollut oma itsensä aikoihin. Hän kaipaa sinua. Olette kokeneet kovia. Juuri silloin pentuetovereita tarvitaan eniten.”
Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Sana ’pentuetoveri’ toi pesään haikean tunnelman. Sumu ja Pisara katsoivat toisiinsa. Kastesiipi aavisti heidän molempien ajattelevan häntä. Tai ei häntä, vaan Kuuraa. Kaksikkohan ei vielä tiennyt totuutta. Kastesiiven kääntäessä katseensa Heinäpilveen hän näki kollin katseesta kuvastuvasta kaipuusta, että tämä ajatteli omia pentuetovereitaan Ruusumieltä ja Kuulastassua. Köynnöstassu näytti kuitenkin eniten kärsivältä. Hänen läheisyytensä Leijonatassuun oli ollut niin selkeää ja suurta. He kaksi olivat olleet aina yhdessä. Aina. Kastesiipi muisti, kuinka hän ja Leppälehvä olivat vitsailleet, että siellä, missä näki Leijonatassun oli varmasti myös Köynnöstassu. Nyt vitsi tuntui julmalta pilalta. Leijonatassun ja Köynnöstassun kuului olla yhdessä, mutta he eivät olleet. Se ei ollut reilua. Sen ei kuulunut mennä niin! Pentuetovereiden ei kuulunut olla erossa toisistaan niin kauan!
Joku rykäisi Kastesiiven ajatuksissa. ”Sinä olet ollut pentuetovereistasi erossa lähes koko ikäsi”, se huomautti.
*Se ei ole sama asia*, Kastesiipi muistutti ääntä. *Minä en edes muistanut heitä. Heinäpilvi puolestaan on ollut pentuetovereistaan erossa vain hetken. Vain Köynnöstassu ja Leijonatassu ovat tunteneet tuon tuskan.*
”Luuleeko… Luuleeko klaani, että olen kuollut?” Köynnöstassu kysyi hiljaa. Siinä toinen kysymys, jota Kastesiipi oli pelännyt. Köynnöstassu katsoi suoraan häneen oransseilla silmillään. Kastesiiven kurkkuun nousi pala, jota hän turhaan yritti nielaista.
”Luulee”, Kastesiipi vastasi käheällä äänellä. ”Mutta jotkut yhä toivovat, että olet elossa. Minä toivoin. Leijonatassu toivoo. Hän ei hyväksy kuolemaasi ennen kuin on nähnyt ruumiisi omin silmin.”
”Sitä voi olla hankala hyväksyä”, Pisara sanoi yllättäen. Kastesiipi ei ollut odottanut tämän puhuvan. Pisaran ääni oli hiljainen, mutta pursui myötätuntoa. ”Minulla ja Sumulla oli sisko… Kuura. Hän putosi jokeen. Hänen ruumistaan ei löydetty.” Pisara katsoi veljeensä. ”Minä ja Sumu emme ensin pystyneet myöntämään hänen hukkuneen. Se oli hankalaa. En pysty vieläkään kunnolla uskomaan sitä.”
Kastesiipi ei enää kestänyt. Hän tunsi itsensä liian ahdistuneeksi liian… epäonnistuneeksi. Hän ei ollut auttanut Leijonatassua, kun oppilas olisi tarvinnut tukea. Hän ei ollut yrittänyt kovemmin löytää Köynnöstassua, vaikka hänen olisi pitänyt. Hän ei ollut yrittänyt kunnolla löytää oikeaa perhettään, joka oli koko ajan luullut hänen olevan hukkunut. Kastesiipi tunsi pettäneensä joka ikisen kissan, josta oli joskus edes hiukan välittänyt. Hän oli jättänyt klaaninsa – jättänyt oppilaansa, ystävänsä, päällikönsä ja kaikki muutkin! Hän oli pettänyt Aaltokukan ja lähtenyt klaanista uudelleen. Hänen päätöksensä ei ollutkaan ollut lopullinen. Ja nyt hän oli tuonut Heinäpilven tänne. Sotkenut rakastamansa kollin omiin ongelmiinsa.
Kastesiipi nousi seisomaan.
”Käyn ulkona”, naaras ilmoitti lyhyesti. Hänen äänensä kuulosti tukehtuneelta, mutta hän juoksi pois ennen kuin kukaan ehti kysyä mitään.
Kastesiipi astui raikkaaseen pakkasilmaan. Hänen tassunsa upposivat heti ensimmäisellä askeleella syvälle lumeen, mutta naaras tarpoi kinoksissa eteenpäin, kunnes ei enää pystynyt kuulemaan pesästä kantautuvan keskustelun ääniä. Kastesiipi seisahtui avaralle paikalle, josta niitty vietti alaspäin kohti metsää. Tuon mäen harjalta Kastesiipi pystyi näkemään vaikka kuinka kauas. Mutta järveä ja sitä ympäröiviä alueita hän ei nähnyt. Kastesiipi kaipasi järveä. Sen kimaltelevaa pintaa viherlehden aikoihin ja tasaista jäätä lehtikadon aikaan. Mutta Kastesiipi näki vain puiden ja pensaiden täplittämää niittyä, joka lopulta päättyi metsään. Maa hohti lumesta valkoisena. Sen pinnalla kimaltelevat tähdet loistivat kilpaa taivaan tähtien kanssa. Se ei kuitenkaan saanut kauneudellaan Kastesiipeä häkeltymään. Se toi Kastesiivelle tunteen, että koko Tähtiklaani oli saapunut katsomaan häntä syyttävästi. Naaras yritti työntää ajatuksen mielestään, mutta se jäi kummittelemaan hänen mielensä perukoille.
Kastesiipi veti hitaasti sisäänsä jäätävää ilmaa ja puhalsi sen sitten hitaasti ulos. Hänen pitäisi rauhoittua nopeasti ja palata sitten muiden luo ennen kuin he ehtisivät huolestua. Kastesiipi katseli taivaanrantaan jalat hankeen uponneina ja kinosten pinta vatsakarvoja hipoen. Tuuli pörrötti pienikokoisen kissan turkkia.
”Aaltokukka”, Kastesiipi maukaisi hiljaa. Naaras nosti katseensa taivaalle ja yritti löytää tutun tähden. Tähtiä tuntui kuitenkin olevan paljon enemmän, mitä Kastesiipi oli milloinkaan pystynyt metsässä näkemään. Vaikka naaras kuinka haravoi taivasta katseellaan, hän ei pystynyt tunnistamaan satojen tähtien joukosta tuttua, kirkasta tähteä. Se oli hukkunut muiden joukkoon.
”Aaltokukka”, Kastesiipi kuiskasi uudelleen. ”Ilmestyit minulle jonkin aikaa sitten, joten miksi et ilmesty nyt? Miksi ilmestyit silloin, kun en tuntenut sinua tarviivani, mutta nyt kun tarvitsen, pysyttelet poissa?”
Tähdet eivät vastanneet Kastesiiven kysymykseen.
”Joka tapauksessa...” Kastesiipi jatkoi. ”Olen pahoillani. Siitä, etten pitänyt lupaustani ja jäänyt klaaniin. Siitä, että olin silloin aikoinani niin hankala pentu. Siitä, että olen jälleen vaarantanut kaiken: Routatassun koulutuksen, minun ja Leppälehvän ystävyyden, asemani klaanissa ja ennen kaikkea Heinäpilven. Jos täällä tosiaan vaeltaa joku Kyy-niminen erakko, joka saattaa yhtäkkiä vain käydä kimppuun… Voi hyvä Tähtiklaani, jos hän jonkun meistä kimppuun käy niin anna, että se olen minä. En halua, että Heinäpilvelle käy täällä mitään – minä toin hänet tänne! Ja Sumu, Pisara sekä Köynnöstassu… He ovat kaikki minulle todella tärkeitä. Ja Käpy on tärkeä Könök- Köynnöstassulle.”
Kastesiipi laski katseensa ja pudisteli hymyillen päätään. Köynnöstassun lempinimi alkoi näköjään tarttua nyt myös hänen sanavarastoonsa.
”Onko kaikki hyvin?”
Kastesiipi oli hypätä ulos turkistaan. Hän kääntyi kannoillaan katsomaan tulijaan, mutta kompastui lumeen ja kaatui kyljelleen kinoksiin. Ilma täyttyi jonkun huvittuneesta kehräyksestä. Sitten Kastesiiven nenän eteen ilmestyi kaksi sinistä silmää.
”Oletko kunnossa?” Pisara kysyi naama yhä huvittuneessa hymyssä.
Kastesiipi kömpi tassuilleen lunta turkistaan ravistellen. ”Olen, kiitos kysymästä.”
Pisara istahti maahan hänen viereensä.
”Heinäpilvi aikoi lähteä katsomaan, mikä sinulla kesti, mutta pakotin hänet menemään nukkumaan ja sanoin, että minä menen”, Pisara kertoi. ”Teillä on takananne pitkä matka. Teidän pitäisi molempien nukkua.”
Kastesiipi pani harmikseen – hän ei ollut varma, miksi se harmitti häntä niin paljon – merkille, että Pisara oli häntä suurikokoisempi. Naaras oli jopa normaalin kissan kokoinen, vaikka pentuaikoina Pisara olikin ollut pennuista pienin ja heiveröisin. Nyt pienimmän osa oli jäänyt Kastesiivelle.
”Mitä mietit?” Pisara kysyi silmissään utelias tuike.
”En mitään”, Kastesiipi maukaisi nopeasti ja käänsi katseensa pois.
”Niin varmaan”, Pisara tuhahti. ”Oletko huomannut, miten hankalaa on loppuen lopuksi olla ajattelematta mitään? Kuule, voit istua tähän.”
Pisara pyyhkäisi irtolunta pois vieressään olevalta kohdalta, ja Kastesiipi asettui siihen istumaan. Siskokset istuivat hetken vierekkäin täysin samassa asennossa. Naaraat olivat kiertäneet häntänsä tassujensa ympärille ja katselivat sinisillä ja sinivihreillä silmillään alas lumiseen maisemaan. Kastesiipi vilkaisi sivusilmällä pentuetoveriinsa, jonka oli nähnyt viimeksi pentuna. Pisara ei edes tiennyt, että Kastesiipi oli hänen pentuetoverinsa, ja siinä he nyt istuivat vierekkäin kuin siskokset ikään.
*Ironista*, Kastesiipi ajatteli. *Todella ironista.*
Kissat istuivat rauhallisessa hiljaisuudessa, kunnes Pisara yhtäkkiä kysyi: ”Millaista on elää klaanissa?”
Kastesiipi yllättyi kysymystä. Hän muisti hyvin sisarensa pentuaikaiset pelot klaanikissoja kohtaan. Miksi siis nyt tämä uteliaisuus?
”Se on… erilaista”, Kastesiipi sanoi hetken mietittyään. ”Silloin et ole irtonainen osa yksin jossain paikassa ja joudu hankkimaan yksin ruokaasi ja suojaasi, vaan olet osa jotain suurempaa. Sinulla on aina ympärillä joukko muita kissoja, mutta olet silti vapaa etkä kaksijalkojen vanki, kuten kotikisut. Miksi kysyit?”
”Mietin vain”, Pisara sanoi. ”Sumu on puhunut viime aikoina aika paljon klaaneista. Olin aina luullut teitä verenhimoisiksi pedoiksi, joilla ei ole sydäntä, mutta sen mukaan, mitä hän on kertonut… En tiedä. Tunnutte jotenkin… normaaleilta.”
”Normaaleilta?” Kastesiipi toisti virnistäen.
”No… Niin”, Pisara sanoi hymähtäen itsekin sanavalinnalleen. ”Ette olekaan mitään petoja.”
”Vai ei vai?” Kastesiipi kysyi salamyhkäisenä. ”Vaanimme öisin kaksijalkaloissa ja kaappaamme viattomien kotikisujen pentuja, joita syömme aamiaiseksi!”
”Ettekä kaappaa!”
”Mistä sitä tietää?” Kastesiipi kysyi lapojaan kohauttaen.
”Ette te ole sellaisia – ette ainakaan sinä ja Heinäpilvi. Etkä sinä sanoisi kotikisuja viattomiksi, jos oikeasti tekisitte niin”, Pisara huomautti. Kastesiipi virnisti.
”Taidat olla oikeassa.”
”Taidan?”
”Hyvä on: Olet oikeassa.”
Pisara nauroi, ja siskon nauru tarttui nopeasti Kastesiipeenkin. Kun he olivat rauhoittuneet, Kastesiipi sanoi: ”Niin, emme me oikeasti ole petoja. Meillä on jopa soturilaki, jota jokaisen kissan on toteltava.”
”Mitä siinä sitten sanotaan?” Pisara kysyi päätään kallistaen. ”Soturilaissa?”
Kastesiipi palautti kohdat yksitellen mieleensä: ”Puolusta klaaniasi, vaikka hengelläsi. Sinulla saa olla ystäviä muista klaaneista, mutta ystäväsi eivät saa mennä klaanisi edelle, vaikka kohtaisit heidät taistelussa.”
*Rikottu. Olen hylännyt klaanini kahdesti ja rakastunut tuuliklaanilaiseen.*
”Älä metsästä tai tunkeile toisen klaanin reviirillä.”
*Lempikohtani! Rikottu vaikka kuinka monta kertaa.*
”Klaanivanhimmat, kuningattaret ja pennut on ruokittava ensin, ellei soturi tai oppilas ole sairas tai loukkaantunut. Soturit ja oppilaat syövät vasta metsästyksen jälkeen, ellei heillä ole erityistä syytä aiempaan ruokailuun.”
*En ole varma, mutta aika varmasti rikottu.*
”Riistaa tapetaan vain ruuaksi. Kiitä Tähtiklaania sen hengestä.”
*Hetkinen… Siis kiitä? On saattanut pari kertaa unohtua.*
”Pennun on oltava vähintään kuusi kuuta vanha tullessaan oppilaaksi.”
*Vau... Sääntö, jota olen noudattanut.*
”Vastanimitetyn soturin on vahdittava hiljaa klaania yhden yön ajan.”
*Rikoin melkein.*
”Soturi ei voi olla päällikkö, ellei ole kouluttanut vähintään yhtä oppilasta soturiksi.”
*En ole rikkonut tätäkään! Minullahan menee hyvin!*
”Varapäälliköstä tulee päällikkö aiemman päällikön joko kuoltua tai siirryttyä klaanivanhimpiin. Myös jos päällikkö karkotetaan.”
*Miten minä muka olisin pystynyt rikkomaan tätä kohtaa?*
”Jokaisen täydenkuun aikana järjestetään kokoontuminen, jonka aikana vallitsee aselepo. Aselepoa ei saa rikkoa.”
*Rikoin melkein. Kiitos Heinäpilven, en rikkonut. Ei kun hetkinen… Lasketaanko sitä, kun karkasin kokoontumisesta?*
”Rajat on tarkastettava ja merkittävä päivittäin. Tunkeilijat on häädettävä.”
*Rikottu.*
”Hetkinen!” Pisara keskeytti Kastesiiven luettelun. ”Teidän on siis häädettävä kaikki tunkeilijat noudattaaksenne soturilakia?”
Kastesiipi nyökkäsi. ”Kaikki paitsi puolustuskyvyttömät.”
”Siitä se siis johtui...” Pisara sanoi hiljaa.
Kastesiipi rypisti otsaansa. ”Mikä johtui mistä?”
”Isäni kimppuun hyökättiin kerran, kun hän kulki klaanien reviirien halki. Siitä asti olemme vältelleet klaaneja. Siitä meidän käsityksemme verenhimoisista pedoista on lähtöisin”, Pisara selitti. ”Mutta ilmeisesti noudatitte vain lakianne?”
”Niin”, Kastesiipi sanoi. ”Uskon, että he vain yrittivät olla kuuliaisia soturilaille. Olen pahoillani isäm- isäsi puolesta.”
Pisara huitaisi hännällään vähättelevästi. ”Hän on nyt kunnossa eikä kanna kaunaa. Tai ei ainakaan paljoa... Jatka.”
”Sairasta tai vaarassa olevaa pentua ei saa laiminlyödä, vaikka se olisikin eri klaanista.”
*Ei ole tullut törmättyä sairaisiin tai vaarassa oleviin pentuihin.*
”Klaanipäällikön sana on laki. Sitä on toteltava, ellei se ole soturilakia vastaan.”
*Taidamme olla Tulitähden kanssa yhtämieltä siitä, että olen rikkonut tätäkin kohtaa.*
”Soturi ei saa tappaa muita kissoja, ellei tappaminen ole välttämätöntä itsepuolustukseksi tai klaanin suojelemiseksi tai kissa on soturilain ulkopuolella.”
*Ei tulisi mieleenikään tappaa toista kissaa.*
”Soturi halveksuu kotikisujen pehmeää elämää.”
*Miten tätä voi edes rikkoa?*
”Klaanilla on oikeus olla itsenäinen ja ylpeä, mutta hädän hetkellä on rajat ja kaikki kiistat unohdettava. Klaanien on taisteltava rinta rinnan ja suojeltava jokaista klaania, jottei yksikään tuhoutuisi.”
Pisara katsoi Kastesiipeen suurin silmin.
”Teillä on laissanne paljon kohtia”, Pisara myönsi. ”Jos jokainen kissa oikeasti noudattaa tuota lakia, en pysty kuvittelemaankaan turvallisempaa paikkaa.”
”Ei sitä aina noudateta”, Kastesiipi paljasti. ”Soturilakia on rikottu niin kauan, kuin se ylipäätään on ollut olemassa. Mutta joskus… Joskus sen rikkominen on välttämätöntä.”
”Kuten milloin?” Pisara kysyi, mutta Kastesiipi välttyi vastaamasta, sillä juuri silloin Sumu loikki paikalle pesältä.
”Mitä te täällä kylmyydessä vieläkin istutte?” tummanharmaa kolli kysyi silmät tuikkien ilkikurisesti. ”Jäädytte pian kalikoiksi.”
”Ei täällä nyt ihan niin kylmä ole”, Pisara huomautti ja läimäytti veljeään hännällään naamalle.
”Muut valmistautuvat jo nukkumaan”, Sumu kertoi. ”Tulin katsomaan, mikä teillä kestää.”
”Kyselin Kastesiiveltä klaaneista”, Pisara selitti.
”No mitä mieltä olet klaanikissoista?” Sumu kysyi pentuetoveriltaan. Pisara mietti hetken, ennen kuin vastasi: ”Olit oikeassa Sumu – klaanikissat ovat ihan menevää porukkaa.”
”Tiesin, että päätyisit vielä tuohon tulokseen!” Sumu hihkaisi ja läimäytti sisartaan korvallisille. Pisara vetäytyi kauemmas korvat luimussa. Sumu kääntyi Kastesiiven puoleen.
”Sanoit aiemmin, että sinulla on tärkeää asiaa”, kolli muisteli. ”Mitä asiaa sinulla oli?”
Kastesiiven sisin tuntui jäätyvän. Hetkeen naaras ei saanut sanaa suustaan. Kastesiipi oli odottanut tätä hetkeä monta kuuta. Hän oli odottanut tapaavansa pentuetoverinsa, kuten pennut odottivat oppilaaksinimittämistään. Nyt he molemmat olivat siinä hänen edessään. Sumu ja Pisara istuivat häntä vastapäätä keltaiset ja siniset silmät uteliaisuudesta tuikkien. Yhtäkkiä Kastesiipeä pelotti. Mitä jos he eivät uskoisi häntä? Miten Kastesiipi pystyisi muka todistamaan olevansa Kuura? Mitä jos Pisara ja Sumu suuttuisivat hänelle? Kastesiiven oli kuitenkin pakko kertoa heille. Ja hänen oli pakko kertoa heille nyt.
”Itse asiassa minun pitää kertoa se teille molemmille”, Kastesiipi aloitti. Ensin hän yritti katsoa
pentuetovereitaan silmiin, mutta lopulta tyytyi sulkemaan silmänsä. ”Teidän siskonne – Kuuran – pudottua jokeen, joki kuljetti hänet järveen, jonka ympärillä klaanien reviirit ovat. Aallot huuhtoivat hänet rantaan, josta Myrskyklaanin partio löysi hänet. Pentu oli heikko, mutta yhä elossa. Klaanin parantaja hoiti pennun kuntoon, ja eräs naarassoturi, joka oli menettänyt jokaisen pentunsa synnytyksessä, tarjoutui huolehtimaan tuosta pennusta. Naaraan nimi oli Aaltokukka. Hän nimesi pennun Kastepennuksi. Oppilaaksi päästyään pennusta tuli Kastetassu ja soturiksi päästessään Kastesiipi.” Kastesiipi avasi silmänsä. ”Minä olen Kuura.”
Sumun ja Pisaran silmät laajenivat järkytyksestä. Molemmat tuijottivat Kastesiipeä kuin tämä olisi yhtäkkiä muuttunut oravaksi. Kumpikaan ei saanut sanaa suustaan, joten Kastesiipi näki parhaaksi jatkaa: ”Minä en muistanut teitä aluksi ollenkaan. Luulin, että Aaltokukka oli oikea emoni, kuten hän väitti. Sitten putosin eräänä yönä järveen, ja muistin sen hetken, kun olin pudonnut pentuna jokeen. Kuulin, kun emo ja isä huusivat nimeäni. En tiennyt silloin, että he olivat vanhempani, mutta kun sijaisemoni Aaltokukka kuoli mäyrän kynsiin ja kertoi, että ei ollutkaan emoni… Silloin tajusin, että se oli ollut muisto oikeasta perheestäni. Muisto teistä. Halusin kovasti lähteä etsimään teitä, mutta soturilaki sitoi minua jäämään klaaniin. Kun sitten lopulta lähdin klaanista etsimään teitä, Aaltokukka tuli puhumaan minulle unessa. Hän auttoi minua herättämään muistojani teistä. Yhteisistä leikeistämme, isän kertomuksista, yöstä, jolloin jouduimme lähtemään kotoamme. Aaltokukka muistutti minua kuitenkin myös klaanista, joten päätin palata takaisin. Viime kuukausina olen yrittänyt saada takaisin klaanini luottamusta. Olin juuri saamassa sen kokonaan takaisin, kun haistoin Sumun ja lähdin etsimään häntä.”
Pisara ja Sumu eivät kumpikaan sanoneet ensin mitään. Kastesiipi käänsi katseensa tassuihinsa odottaen pentuetovereidensa tuomiota. Lopulta Sumu aukaisi suunsa: ”Minä jotenkin… tiesin sen. Näytit niin tutulta, kun ensimmäisen kerran tapasimme.”
Pisara nyökkäsi vahvistukseksi. ”Sinä muistuta Kuuraa – sekä ulkoa että sisältä.”
”Te siis uskotte minua?” Kastesiipi varmisti katsoen pentuetovereitaan suoraan silmiin. Molemmat nyökkäsivät. Kastesiiven sisältä alkoi pulputa onnellista kehräystä. Hän syöksyi Sumun ja Pisaran luo ja puski heitä päällään. Kolme pentuetoverusta käpertyivät toistensa ympärille, kuten olivat käpertyneet pentuina monia vuodenaikoja sitten. Ilma täyttyi heidän kehräyksestään. Yhtäkkiä Kastesiivellä ei ollutkaan enää kylmä. Sisko ja veli lämmittivät häntä ja hänen sisällään oleva lämpö paisui lämmittämään koko kehoa. Kastesiipi ei ollut koskaan kunnolla ymmärtänyt, mitä pentuetoverit toisilleen merkitsivät. Nyt hän uskoi ymmärtävänsä. Soturi tunsi itsensä klaanien onnellisimmaksi kissaksi ollessaan vihdoinkin pentuetovereidensa luona.

Kastesiipi, Sumu ja Pisara ryömivät takaisin sisään pesään. Kastesiipi näki Heinäpilven käpertyneen kerälle pesän perälle ja nukahtaneen. Myös Käpy oli jo unten mailla. Köynnöstassu oli vielä jalkeilla pöyhimässä makuusijaansa. Pentuetoverusten astuessa sisään oppilas kohotti katseensa, mutta ei kysynyt mitään, vaikka näyttikin uteliaalta.
”Hyvää yötä”, Pisara kuiskasi Kastesiivelle ja tassutti sitten pehmein askelin Sumun kanssa heidän makuusijoilleen. Kastesiipi haki pesän seinustalla olevasta kasasta sammalia ja alkoi koota niistä itselleen petiä Heinäpilven viereen. Köynnöstassu kohotti katseensa omasta vuoteestaan.
”Kastesiipi?”
”Niin?” Kastesiipi mumisi suu täynnä sammalta.
”Aiotko sinä vielä palata Myrskyklaaniin?”
Kastesiipi pysähtyi paikoilleen. Niin. Aikoiko hän palata? Kastesiipi huomasi, ettei ollut itsekään enää varma. Hän oli löytänyt pentuetoverinsa – miksei hän lähtisi heidän mukaansa? Hän halusi olla Heinäpilven kanssa – miksei hän siis liittyisi Tuuliklaaniin? Mutta syvällä sisimmässään Kastesiipi tiesi, ettei voisi oikeasti olla kotona missään muualla kuin Myrskyklaanissa. Mutta otettaisiinko häntä takaisin? Hän oli vaarantanut asemansa Myrskyklaanin jäsenenä jo toistamiseen. Hän oli lähtenyt klaanista jo kahdesti. Pystyisikö klaani enää koskaan luottamaan häneen samalla tavalla kuin ennen? Varsinkin, jos hän toisi mukanaan tuuliklaanilaisen soturin?
Kastesiipi sylkäisi sammaleet suustaan. ”En tiedä vielä.”
”No jos palaat, ota minut mukaan”, Köynnöstassu pyysi. Kastesiipi katseli, kuinka naaras käpertyi kerälle makuualusilleen. Oppilaan hengitys syveni, kunnes tämä vaikutti nukahtaneen.
”Minä otan sinut mukaan”, Kastesiipi vakuutti, vaikka uskoi, ettei Köynnöstassu kuullut. ”Minä lupaan sen sinulle, Köynnöstassu. Vien sinut turvallisesti takaisin klaanisi luo – se on vähintä, mitä voin hyväksesi tehdä. Vien sinut kotiin. Vannon sen Tähtiklaanin kautta.”
Kastesiipi valmisteli vuoteensa loppuun ja käpertyi sille kerälle. Hän sulki silmänsä ja antoi väsymyksen ottaa hänestä vallan. Mutta juuri silloin hän kuuli tutun äänen kuiskaavan korvaansa: ”Sinä vaarannat kaiken.”
Kastesiiven pää ponnahti pystyyn. Hän katsoi valppaana ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään, vaikka olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa Aaltokukan äänen. Kastesiipi katseli ympärilleen pimeässä pesässä, joka oli täyttynyt nukkuvien kissojen tuhinasta. Kastesiipi pudisteli päätään.
*Sinä kuvittelit kaiken*, hän vakuutti itselleen. *Kuulit harhoja. Nuku nyt.*
Kastesiipi laski päänsä tassujensa päälle ja peitti kuononsa hännänpäällään. Hänen silmänsä jäivät kuitenkin tarkkailemaan valppaina ympäristöä, ja korvat värähtivät pienimmästäkin äänestä. Lopulta väsymys kuitenkin vei voiton ja Kastesiipi vaipui syvään uneen.

// Ensin en malttaisi millään aloittaa koko tarinaa ja sitten kirjoitan sen kahdelta istumalta. :D Eivät menneet hirveästi asiat eteenpäin, mutta toivottavasti ei ketään haitaa. Ja toivottavasti tarinan tapahtumat sopivat kaikille. :’)

Vastaus:

Ihana hieno pitkä tarina! Ja kyllä meni asiat eteenpäin, ainakin Kastesiiven kannalta. Ihana kun nyt on totuus esillä ja sisarukset löysivät toisensa <3 Kastesiipi on ihana! Etenkin tuo soturilain läpikäyminen oli ihan mahtava kohtaus XD

Teksti oli sujuvaa ja virheetöntä luettavaa, mutta pari hassua kohtaa pisti silmään:

"Kissa oli valkoinen naaras, jolla oli turkissaan hopeisia laikkuja ja siniset, varautuneet silmät."

Tämän luki äkkiä ensin niin, että silmät olivat _turkissa_ (XD) eli kaipaisi vähän selkeyttämistä.

Jaa... Sen toisen kohdan hukkasin, olipa paljon apua tästä selonteosta...

Kröh, joka tapauksessa

Saat täydet 50kp!

-YP Phi

Nimi: Könös, Myrskyklaani?

10.02.2018 00:25
Könös tuijotteli kauemmas joelle. Hopeisen kissan takaa ilmestyi toinen, kellertävä kolli. Hän erotti heidän suidensa liikkeet, vaikka auringon säteet heijastuivat häiritsevästi kimaltelevalta hangelta. Kissojen lähestyessä naaras kuuli hankikannon rasahtelevan kissojen tassujen alla. Hän kuuli myös yli pyrähtävän tiaisen siiveniskut. Niin hiljainen oli lehtikato.
Hopeinen naaras syöksähti eteenpäin liikkuen nopeasti kohti. Kellertävä kolli jäi jälkeen ja kiri naaraan kiinni. Kastesiipi seisoi nyt hänen edessään. Ja tuo kissa. Könös huomasi säpsähtävänsä kissoista huokuvaa voimakasta klaanien hajua. Hänen omansa oli haihtunut jo melkein olemattomiin ja hän oli tottunut ystäviensä tuoksuun pesässään.
"Köynnöstassu?" Kastesiipi kysyi. Sanat saivat Könöksen säpsähtämään.
*Tuolla nimellä minua ei ole kutsuttu pitkään aikaan... Olenko enää köynnöstassu?* Hän ei sanonut sitä äneen, sillä hän tajusi, että se olisi vain hämmentänyt Kastesiipeä. Häntä itseään hämmensi jo ihan tarpeeksi. Mitä Kastesiipi täällä teki? Kuka tuo Tuuliklaanilta löyhkäävä kolli oli?
"Köynöstassu?" Kastesiipi yritti uudelleen. "Miten olet saapunut tänne?"
"Kastesiipi." Hetken Könös harkitsi kertovansa koko jutun, mutta se saisi nyt odottaa. "Se on pitkä tarina." Nyt oli tärkeämpääkin selvitettävää.
"Kuka tuo on?" Hän sinkosi murhaavan katseen kolliin, joka oli seurannut Kastesiipeä.
Kastesiipi astui suojelevasti kollin eteen.
"Köynnöstassu, tässä on Heinäpilvi. Hän on... ystäväni."
Könös yllättyi. Kastesiivelläkö ystäviä muista klaaneista? Sitä hän ei ollut osannut odottaa. Toisaalta, ei hän olisi osannut odottaa sitä keneltä tahansa muultakaan Myrskyklaanin kissalta.
"Minä- Minulla olisi sinulle asiaa." Heinäpilvi kuiskasi Kastesiivelle. Matkalaiset katosivat lumen peittämän pensaan taakse. Könös tuijotteli heidän peräänsä hetken pöllämystyneenä, mutta kun heillä näytti kestävän, hän lysähti hankeen ja alkoi tuijotella hiutaleita, joita oli juuri alkanut leijailla alas taivaalta.
*Kuvitella, että nämä suuret kinokset koostuvat noin pienistä hiutaleista!*

Könös havahtui siihen, että hänen kuonolleen oli ehtinyt kertyä jo pieni keko lunta.
*Mikä heillä kestää? Juonivatko he jotain?* Könöksen oli vaikea uskoa sitä Kastesiivestä, mutta ties mitä ajatuksia tuuliklaanilainen oli istuttanut naaraan päähän. Mikä heillä kesti? Olivatko he paenneet jonnekkin? Hän ravisteli lumet kuonoltaan ja nousi seisomaan. Naaras tähyili ympärilleen. Tuolla heilahti häntä. He olivat siis edelleen siellä. Vai oliko se vain hämäystä?
Kastesiipi ilmestyi pensaan takaa Heinäpilvi perässään. Könös rentoutui hieman. Aurinkohuippu oli jo lähellä, eikä näitäkahta voinut hankeenkaan seisoskelemaan jättää.
"Tuota, haluaisitteko tulla pesääni?" Könös ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Kastesiiven nyökättyä Könös kääntyi valmiina johdattamaan matkalaiset isänsä pesälle.
Heinäpilvi kuitenkin keskeytti hänen aikeensa. "Mietin, että pitäisiköhän meidän saalistaa ensin. Emme ole syöneet tänään mitään."
Kastesiipi yhtyi ajatukseen, joten Könös johdatti heidät kohti metsää.

Lehtikadon pitenevät päivät eivät olleet vielä tarpeeksi pitkiä. Aurinko oli jo matalalla heidän saapuessaan metsään.
Kissat sopivat tapaamisesta ja sitten Könös loikki tiehensä.
*Tuuliklaanin kissalle voi olla hankalaa metsästää puiden alla, mutta lehtikadon aikaan kaikki riista suojautuu tänne.*

Könös saapui ensimmäisenä kohtauspaikalle. Hänellä oli mukanaan orava ja laiha hiiri. Pian Kastesiipi ja Heinäpilvi saapuivat. Kastesiipi oli napannut kaksi myyrää ja tiaisen. Vieraasta ympäristöstä huolimatta Heinäpilvi oli napannut jäniksen.
"Nyt meillä on tarpeeksi tuoresaalista. Sitä paitsi muut varmaan jo ihmettelevät, missä olen ollut koko päivän."
"Muut? Ketkä muut?" Heinäpilvi kysyi yllättyneenä.
"Näette sitten", Könös maukui. Sivusilmällähän erotti Heinäpilven vilkaisevan Kastesiipeä epävarmasti.
Könös ei välittänyt, vaan lähti loikkimaan lumen halki. Kaksi pientä saalista oli suhteellisen helppoa kantaa, mutta Kastesiiven tiainen putoili koko ajan kinoksiin. Könös hidasti ja pysähtyi odottamaan.
"Tarvitsetko apua?" hän kysyi mumisten riistan läpi.
"Kyllä tämä tästä", Kastesiipi mumisi vastaukseksi ja järjesteli riistan uudelleen suuhunsa.
Pesä häämötti jo edessä. He saavuttivat sen nopeasti. Könös kurkisti sisään. Siellä oli vain Pisara, joka nautti hiirtä.
"Haistan jonkun vieraan kissan", Heinäpilvi kuului kuiskaavan Kastesiivelle.
"Onko siellä joku sinun lisäksesi?" Pisara kysyi yllättyneenä.
"Klaanikissoja", Könös maukui.
"Mitä he täällä tekevät?"
"Eivät kertoneet vielä." Könös päästi vieraat sisälle pesään.
"Keitä te olette?" Pisara tiedusteli.
"Minä olen Myrskyklaanin Kastesiipi ja tämä tässä on Heinäpilvi Tuuliklaanista."
Samassa Sumu astui sisään kantaen sammalia.
"Könös, et kyllä usko, miten vaikeaa oli löytää kuivia sammaleita tuolta ulk- Kastesiipi! Mitä ihmettä sinä täällä teet?"
"Sumu! Tiesin haistaneeni sinut!" Kastesiipi maukui iloisesti.
Könös laski saaliinsa heidän pieneen tuoresaaliskasaansa ja keräsi Sumun äimistyksissään pudottamat sammaleet siistiksi keoksi pesäpensaan vartta vasten.
"Minulla on sinulle jotain erittäin tärkeää asiaa!" Kastesiipi maukui Sumulle. Kaksikko poistui pesästä ja jäi juttelemaan oviaukon ulkopuolelle. Könös, Pisara ja Heinäpilvi jäivät kolmestaan pesään.
Vaivaantunut hiljaisuus.
Könöksen oli pakko keksiä jotain sanottavaa rikkoakseen painostavan hiljaisuuden.
"Heinäpilvi, tässä on Pisara. Pisara, tässä on Heinäpilvi."
"Kiitos esittelystä, Könös", Pisara kehräsi huvittuneena.
"Minä kun luulin, että sinun nimesi on Köynnöstassu", Heinäpilvi ihmetteli.
"Könös nyt on vain sellainen lempinimi", Könös selitteli.
Ulkoa alkoi kuulua sähinää. Könös kurkisti äkkiä ulos, valmiina näkemään Kyyn uhkailemassa Sumua ja Kastesiipeä. Hänen helpotuksekseen ulkona odottikin vain Kastesiipi sähisemässä hämmentyneen näköiselle Kävylle ja Sumu, joka yritti selittää naaraalle, ettei Käpy ollut uhka.
"Könös, taasko sinä olet raahannut tänne lisää kissoja? Eihän pesään kohta enää mahdu."
"Isä, nämä ovat klaanikissoja. En tiedä, miksi he ovat täällä, mutta enhän minä voinut heitä lumeenkaan jättää!"
"Isä?" Kastesiipi maukui kysyvästi. "Sekö isä, jota aina syytit kaikesta kurjasta?"
"Niin..." Könös maukui hiukan häpeissään. "Asiat on nyt... selvitetty."

Kastesiiven ja Heinäpilven kerrottua tarinansa kissat valmistautuivat nukkumaan. Oli jo miltei kuuhuippu.
"Kastesiipi?" Könös kysyi. "Aiotko sinä vielä palata Myrskyklaaniin?"
"En tiedä vielä..."
"No jos palaat, ota minut mukaan." Hän kiertyi kerälle ja vaipui uneen.

"Mustavalkoisen pimeyden valkeaa raitaa pitkin on tuleva unohdettu unohtanut, joka muistaa ja punaisen johdolla palauttaa värit."

Vastaus:

Kiinnostava tarina! Ja mielenkiintoinen loppulausahdus... joku ennustus?

Tämä oli kuitenkin vähän poukkoilevan oloinen. Välillä ei ollut selkeää, kuka sanoo ja mitä. Kaiken kaikkiaan siis kuvailuja olisi voinut olla vähän enemmän, etenkin vuorosanojen välissä. Etenkin tarinan loppupuoli koostuu lähinnä vain vuoropuhelusta.

Saat 22 kp!

-YP Phi

Nimi: Kaislakukka, Jokiklaani

04.02.2018 11:05
Hankeen tallatulla kapealla polulla kävi joukko kissoja jonossa. Kuu heitti keskiyön synkältä kirkkaiden tähtien täplittämältä taivaalta terävät hangen muotojen mukaan kumpuilevat varjot kulkijoiden viereen. Näytti, kuin lehtikadon paljaiksi kaluamien puskien lomitse puikkelehtivia olisi ollut enemmänkin.
”Kaislakukka, ei kai sinun kylmä ole kun noin kiihdytät tahtia?” käheä-ääninen kilpikonnakuvioinen naaras maukaisi kunhan ensin kiihdytti tahtiaan joukon etummaisena kulkevan harmaan soturin viereen.
Kaislakukka pudisti päätään, kun ei muuta voinut tehdä talviturkkinen orava suussaan kantamuksena. Sammalturkki kurotti kuonoaan lähemmäs ja väräytti korviaan kysyvästi. Kaislakukka ojensi saaliin vauhdissa Sammalturkin kannettavaksi, jotta saisi sanottua sanottavansa.
”Minulla on vain kiire viedä tuoda leiriin. Noin hyvää saalista ei ole tullut moneen auringonnousuun ja sille on tarvetta”, Kaislakukka maukaisi. Sammalturkki vain nyökkäsi vuorostaan suu täynnä kantamusta, mutta sen lomitsekin Kaislakukka kuuli iäkkääksi käyneen soturin puuskutuksen, ja näki aina vain lisää harmaantuvan kuonon melkein täsmäävän oravan väritykseen. Kaislakukka mutristi suutaan pienesti huolestuneena. Jos Sammalturkki ei tämän lehtikadon päättyessä siirtyisi vanhimpien pesään – monet soturit tekivät niin, sinnittelivät mukana vielä pahimman ajan yli apuna – jonkun oikean kissan pitäisi ehkä lempeästi huomauttaa. Ehkä Illankuiske? Tai Mustakynsi? Joka tapauksessa Kaislakukka oli kuullut niin moneen kertaan tarinan siitä kuinka juuri Perhonsiiven, Mustakynnen ja Sammalturkin partio löysi pentuna Jokiklaanin reviirille harhailleen Illankuiskeen, että joku siitä joukosta osaisi muotoilla sanansa oikein.
”Tullut? Siis lennähtänyt suoraan hampaisiin muka vai? Älä ole noin vaatimaton, Kaislakukka. Sinähän sen oravan suoraan puunrungolta nappasit kun me muut keskityimme ihmettelemään Varjoklaanin rajamerkkiä”, puhe-etäisyyden päähän kaksikon taakse kiihdyttänyt Kaislakukan entinen mestari Pääskyhäntä huikkasi. Tallattu reitti oli juuri ja juuri kahden kissan kuljettavissa, mutta kolmas olisi ollut jo tungos ja joku olisi päätynyt hankeen.
”Rajapartiohan tämän oli tarkoitus ollakin, jota minut laitettiin vieläpä johtamaan…” Kaislakukka mutisi päätään pudistaen, ja tunsi kuinka pieni kuumotus levisi kaulalle. Aivan kuin olisi ollut taas oppilas kehuttavana. Kaislakukan teki mieli nuolaista rintaa tai jotain muuta nolostuksen peittämiseksi, mutta sitten olisi varmaan astunut reitiltä harhaan ja kompastunut lumipenkkaan.
”Tuli miten tuli, sille tosiaan tulee tarvetta niin kuin sanoit”, Pääskyhäntä totesi, eikä valittanut kiihtyneestä kulkuvauhdista. Joukon perällä kulkeva Mehiläisturkki kuului alkavan puuskuttaa rohisevasti, mutta ei muuten pukahtanutkaan. Nuori kolli oli vasta toipumassa lievästä valkoyskästä vielä, mutta oli vängännyt päästä jo soturin toimiin, ja Kaislakukka varoi vilkuilemasta tämän suuntaan huolestuneena.

Leirissä oli niin paljon kissoja kerääntyneenä aukiolle, että Kaislakukka pysähtyi yllättyneenä heti suuaukosta kuljettuaan kuin kallionseinämään muistamatta perässään seuraavia kissoja. Nämä kuitenkin ehtivät aistia edessä odottavan jännittyneen ilmapiirin ja tömähtivät toistensa perään vaitonaisina. Oppilaista tai pennuista puhumattakaan olisi lähtenyt vastaavassa tilanteessa aika möly, mutta toisaalta täydessä hiljaisuudessa tapahtuva sotureiden kömpelö törmäily ja toisistaan erkaantuminen oli varmaan vielä huvittavampi näky. Jos kukaan olisi tulijoihin kiinnittänyt huomiota.
”Mikä kokoontuminen täällä tähän aikaan on?” Mehiläisturkki murahti ensimmäisenä. Kolli sai melkein heti vastauksen, kun parantajan pesästä kuului pitkä ohut valitus.
”Voi hyvä Tähtiklaani, ei kai Kylmäpuro ole nyt…?” Pääskyhäntä henkäisi kauhistuneena, mutta Kaislakukka huitaisi tummanruskeaa raidallista naarasta hännällään suulle ennen kuin tämä ehti jatkaa sanansa loppuun. Liike oli ehkä vähän turhan riuska, Pääskyhäntä kuului pärskähtävän, mutta Kaislakukka ei huomannut nykäistessään päällään hieman sivulle. Kylmäpuron kumppani Tuliturkki asteli pientä ympyrää hitaasti, ja muut jokiklaanilaiset olivat jättäneet ylettömästi tilaa kollille.
”Kylmäpuro alkoi synnyttää melkein heti kun te olitte lähteneet”, Lepinkäistassu loikki supisemaan uutisen silmät suurina, lähinnä mestarilleen joka näytti vaivihkaa syljeskelevän karvaa suustaan. Kaislakukan hopeaisia häntäkarvoja. Mutta kukaan ei enää ihmetellyt sitä, vaan koko rajapartio tuijotti Lepinkäistassua kuin tämän päälaella loikkisi minisiilejä. Sitten kuului toinen parkaisu parantajien pesästä, ja kaikki, myös Lepinkäistassu, kääntyivät katsomaan sen suuntaan. Niin kuin koko Jokiklaanin leiri. Kaislakukka ei tunnistanut, että joukosta puuttuisi kovinkaan montaa – vain sikeäunisimmat.
”Tuota… Lepinkäistassu, mehän sovimme aikaisesta taisteluharjoituksesta huomiseksi, eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?” Pääskyhäntä sai ensimmäisenä itsensä irti herpaantumisesta. Sammalturkki lähti vaitonaisena pujottelemaan maleksivien kissojen läpi tietään saaliskasalle orava suussaan.
”Ai niin joo… Mutta kun täällä on niin levotonta…” Lepinkäistassu selitti vaivaantuneena ja pyyhkäisi hännällään parantajien pesän suuntaan merkitsevästi. Kaislakukka seurasi Lepinkäistassun heilautusta katseellaan, ja äkkäsi Illankuiskeen aukion keskeltä Perhonsiiven kanssa. Hopeainen soturi lähti muille selittelemättä kohti lehtikadon hämyisästä valkeudesta kirjavaturkkisina pirityviä naaraita.
”Onko Kylmäpuro kunnossa? Mehän lähdimme jo aika kauan aikaa sitten”, Kaislakukka henkäisi malttamatta mitenkään erikseen tervehtiä emoaan ja tämän kumppania. Kylmäpuro oli ollut koko ajan taistelun jälkeen huonompana odottaessaan parantajien mukaan hurjan montaa pentua, ja tähän oli tarttunut vielä tarkasta huolehtimisesta huolimatta Jokiklaanin leirissä vaaninut valkoyskä neljänneskuu sitten. Ja nyt siihen tuli vielä synnytys päälle. Lepinkäistassun ja oikeastaan koko leirin pidättynyt jännittyneisyys saivat harmaan naaraan niskakarvat pörhistymään kiihtymyksestä.
”Synnytys on kestänyt kauan…” Illankuiske mutisi kääntäessään nopeasti katseensa Kaislakukkaan hetkeksi, ennen kuin kääntyi pyyhkimään katseellaan taas leiriä huolestuneena. Kaislakukka ehti vasta sitten kaksikon luokse. Perhonsiipikin loi vain epäluonteenomaisen nopean vilkaisun tervehdykseksi Kaislakukkaan ennen kuin jatkoi vuorostaan Illankuiskeen katselua huolestuneena. Vastausten niukkuudesta turhautunut Kaislakukka puuskahti ja katseli ympärilleen.
Raskasjalka, Seittiturkki ja Korppiviiksi näyttivät juttelevan niin tiiviisti keskenään, että Sammalturkki turhautui yrittäessään päästä oravan kanssa näiden ohitse lopun matkan saaliskasalle. Ainakin naaraan häntä viuhtoi kipakasti, mutta mitään tämä ei pystynyt oravan takia sanomaan. Huuhkajatassu ja Kotkatassu loikkivat ulos oppilaiden pesästä, kun Sadetassu pisti päänsä ulos pesästä, naukaisi jotain kaksikon perään ja Kotkatassu kääntyi liukastellen ravaamaan saman tien takaisin. Kaislakukka tuhahti, Kotkatassunkin olisi pitänyt olla nukkumassa heidän huomista metsästysharjoitusta varten. Teerenliito, Pihkaroihu ja pari muuta nuorempaa soturia juttelivat päällikön pesän edustalla, kunnes Jäätähti asteli vaiti ulos ja soturit hajaantuivat pyytämättäkin. Päällikkö asteli kohti lähimpänä omaa pesäänsä olevaa klaaninvanhimpien pesää, jonka suulla ainakin Laventeliturkki ja Varjoturkki juttelivat. ”Miksi minun pitää nukkua kun kukaan muukaan ei nuku?” kuului hento maukaisu pentutarhan suulta. Keltakatse ilmestyi kaitsemaan ainoan pentunsa Kaarnapennun takaisin pesän lämpimään ja loi mennessään yhden happaman mulkaisun liian lähelle supisemaan eksyneeseen kahteen oppilaaseen.
”Kyllä parempi olisi, että me kaikki menisimme nukkumaan, tai jatkaisimme partiointia, kuka mitäkin, koska tässä me emme ole avuksi”, Illankuiske kohotti yhtäkkiä ääntään. Ohi kävellyt Varjoturkki nyökkäsi ja kääntyi palatakseen klaaninvanhimpien pesään. Kaislakukka näki silmäkulmastaan kuinka Lepinkäistassu suuntasi oppilaiden pesälle – tämän oli täytynyt seurata Kaislakukkaa ilman että tämä huomasi. Mutta sitten parantajien pesästä kuului aiempaa kovempi ja tuskaisempi parkaisu, mikä sai Lepinkäistassun pysähtymään karvat pörrössä kuin yllätyshyökkäyksessä ja Tuliturkin säntäämään kohti pesää. Punertavaturkkinen kolli kuitenkin pysähtyi ketunmitan päähän parantajien pesästä ja läimäisi kovaksi tallattuun lumeen kunnioitettavan kuopan tassullaan turhautuneena. Ilmeisesti kollia oli kielletty menemästä pesään, ja Kaislakukka nytkähti liikkeelle rientääkseen lohduttamaan.
Mutta Illankuiske nousi silloin jaloilleen kunnolla, ja Kaislakukka kääntyi katsomaan odottavana varapäällikköä, niin kuin Perhonsiipi, Teerenlento, ja lähemmäs hiippailut Lepinkäistassu, ja niskakarvojen kihelmöinnistä päätellen muitakin. Mutta Illankuiske katseli vain vuoron jokaista eikä sanonut mitään, silmissään huoli ja korvat nykien kohti parantajien pesää. Lepinkäistassun suunnalla jokin kahahti, ja Kaislakukka vaihtoi painoa jalkojensa päällä vaivaantuneena, hän tuijotti Illankuisketta kaikkein lähimpänä ilman että kukaan sanoi mitään.
”Mitä te siinä tuijotatte, viherlehteäkö odotatte? Nukkumaan te kaikki siitä tai meillä ei ole huomenna kunnon partioita!” kuului tuttu ärähdys klaaninvanhimpien pesän suunnalta. Laventelikurkku nilkutti vauhdilla kohti leirin aukeaa ja jakoi mennessään tiukkoja katseita, jotka saivat niin vasta-aloittaneet oppilaat kuin kokeneimmatkin soturit kääntymään kiireesti kannoillaan kohti pesiään ja kompastelemaan toisiinsa. Vihdoin. Laventelikurkku nilkuttaisi varmasti loppuelämänsä, mutta kivut olivat laantuneet ja ääneen oli palannut varma ehdottomuus. Kaislakukka huokaisi pienesti helpotuksesta, mutta peitti sen rykäisyksi kun näki, miten Illankuiske laski lannistuneena katseensa.
”Kuule, Illankuiske…” Laventelikurkku aloitti tiukalla äänensävyllä, jolloin Kaislakukka katsoi paremmaksi loikkia kauemmas. Mutta hopeanharmaan naaraan askeleet eivät vieneet sotureiden pesään, vaan ulos leiristä. Tuliturkki oli jäänyt ravaamaan tällä kertaa sotureiden pesän lähelle, samalla kun sinne astelevat soturit yksitellen toivottivat voimaa ja jaksamista ja hyvin se menee, Tähtiklaani suojelee. Kaislakukka tiesi, että ei olisi pystynyt mihinkään pelkkään niin vaisuun, ja katsoi paremmaksi poistaa itsensä kokonaan tungettelevana kuvasta. Kunhan vilkaisi sen verran olkansa yli, että näki mustanruskean Kotkatassun loikkivan kuuliaisesti muiden oppilaiden kanssa vihdoin nukkumaan.

Rajapartion aikaan niin kirkas taivas oli peittynyt osin tummiin pilviin, ja Kaislakukka pysähtyi heti leirin ulkopuolella hetkeksi katselemaan tarkemmin taivaalle. Kyllä, satoi pikkuisen lunta, nuo haituvat eivät olleet pelkästään tuulen maasta nostattamia. Turkkinsa pörhistäen soturi suuntasi kulkunsa umpimähkään yhtä tallatuista poluista pitkin. Tämä vei lähemmäs jäätynyttä jokea.
Kaislakukan päästessä joen rantaan kohtaan, jossa ei enää pystynyt näkemään lumen alta selkeästi rannan ja jään rajaa, soturi heittäytyi huokaisten selälleen hankeen. Kaislakukka jäi siihen silmät kiinni henkeään pidättäen raajat levällään kunnes hangen kahahduksen viimeisenkin kaiun aavistus oli kadonnut. Sitten naaras asettui paremmin selälleen, nosti käpälänsä rinnalle, ja avasi vihertävänharmaat silmänsä.
Lumi leijaili niin pieninä hiutaleina ja niin hitaasti, että näytti melkein siltä, kuin hiutaleet olisivat ennemmin pysyneet paikoillaan ilmassa leijuen. Oli aivan hiljaista. Kuin jokin olisi pysäyttänyt ajan. Sitten tuon hetken rikkoi haukotus. Kyllä Kaislakukkaa väsytti, mutta hän ei nyt kokenut kuuluvansa leiriin ollenkaan, ei ennen kuin Kylmäpuron tilanne olisi rauennut. Pennut ja emo selviäisivät synnytyksestä taitavien parantajien hoidossa, Kylmäpuro parantuisi entisiin voimiinsa, ja koko perhe olisi onnellinen ja Jokiklaanissa olisi taas uutta elämää. Tai sitten..
Kaislakukka huokaisi itsekseen turhautuneena ja huitaisi ohitseen leijailevaa lumihiutaletta kuin yrittäen harhauttaa ajatuksiaan pois reitiltä. Mutta ei se toiminut. Kun entä jos Kylmäpuro ei selviäisi? Tuliturkki jäisi yksin… Mutta ei tämän tarvitsisi olla yksin. Kaislakukka voisi paremmalla omatunnolla jatkaa punaturkkisen soturin perään haikailua… Ja kenties enemmänkin, jos tosiaan ensin…
Ei. Kaislakukka ei saisi missään nimessä toivoa Kylmäpuron kuolemaa. Tuliturkki ja Kylmäpuro olivat selvästi onnellisia yhdessä, eikä Tuliturkki ollut osoittanut minkäänlaista vastakaikua Kaislakukan haikailuille. Sitä se olikin, vain turhaa typerää haikailua joka pitäisi pyyhkäistä taakseen. Kaislakukka kääntyi kyljelleen niin ajatellessaan, kuin jättääkseen ajatukset kirjaimellisesti taakseen.
Ja sitten Kaislakukka kiljahti säikähtäneenä ja kompuroi pystyyn ja taemmas niin että lumi pölähti. Vastaan tuli pajupuska, johon Kaislakukka takaperin peruutti ja sotkeentui ja sai lumet oksilta niskaansa. Pihkaroihu ei osannut muuta kuin irvistää anteeksipyytävästi näylle, peittäen sillä huvittuneen virnistyksen.
”Anteeksi, luulin että kuulit tuloni. En hiippaillut tai mitään”, Pihkaroihu pahoitteli ja nuolaisi rintaansa vaivaantuneena, kun Kaislakukka alkoi setviä itseään irti puskasta.
”Ei se mitään. Olin ajatuksissani. Minun pitäisi oikeastaan olla vain tyytyväinen kun kerran opit liikkumaan noin vaivihkaa yrittämättäkin…” Kaislakukka ähkäisi vastaukseksi entiselle oppilaalleen ravistellessa enimpiä lumia turkistaan ja pyyhkäistessään tassullaan pahimmat sojottavat karvatupot paikoilleen. Sitten Kaislakukka kääntyi katselemaan Pihkaroihua virnistäen, ettei kolli suotta tuntisi liiaksi huonoa omatuntoa. Mitään pahaa ei ollut oikeasti sattunut.
”Opetit minua siis hyvin. Tai siis… tiesinhän minä sen jo aiemminkin, soturina on ollut aika vaivatonta, kiitos”, Pihkaroihu totesi päätään kallistaen. Nyt Kaislakukan oli vuoro vaivaantua – sehän kuului vain klaanielämään, soturit kouluttumassa oppilaita uusiksi sotureiksi. Ja Kaislakukka ei ollut enää ollut niin paljon tekemisissä oikeastaan Pihkaroihun kanssa, että ei osannut ajatella tätä enää lainkaan oppilaanaan – mutta ei oikein nuorena täysivaltaisena soturinakaan.
”Siitä puheen ollen… Miltä näytän? Tarpeeksi edustava soturiseremoniaan?” Kaislakukka kysyi. Pihkaroihun huvituksesta värähtävät viiksikarvat kertoivat enemmän kuin sanat, ja Kaislakukka tuhahti muka loukkaantuneena. Pihkaroihu pudisti pienesti päätään ja lähti astelemaan lähemmäs. Kollin tassuista jäävät jäljet olivat isompia kuin Kaislakukalla. Missä vaiheessa sekin oli tapahtunut?
”Ei sen väliä. Nukkumaanhan tässä toivottavasti kohta päästään kuitenkin, kunhan leiri rauhoittuu vähän lisää. Kun Kylmäpuron tilanne ei voi enää loputtomiin jatkua…” Pihkaroihu maukaisi tutkaillessaan Kaislakukan aiemmasta makoilusta jäänyttä kuoppaa lumessa.
”Et saisi vai unta?” Kaislakukka varmisti vähän kiusaantuneena. Pihkaroihun oli täytynyt nähdä hänen hiirenaivoinen lumessa peuhaamisensa.
”En. Innostuttiin Teerenliidon kanssa taisteluharjoituksiin myöhään juuri ennen kuin leirissä alkoi tapahtua ja nyt on vaikea rauhoittua. Näin kun poistuit leiristä ja ajattelin… ajattelin että hyvä idea”, Pihkaroihu myönsi samalla kun katseli ympärilleen hankeen, ja löysi ilmeisesti etsimänsä loikkiessaan kepeästi pari ketunloikkaa kauemmas. Juuri kun Kaislakukka oli utelemassa mitä ihmettä kolli puuhaa, kenties vähän kiusoittelemassa vuorollaan kauniiksi ja taitavaksi soturiksi kasvaneesta Teerenlennostakin, kolli heittäytyi selälleen lumeen ja nosti tassunsa rinnalleen samoin kuin hopeainen naaras aiemmin. Kaislakukan korvia alkoi kuumottaa.
”Mietin mitä ihmettä puuhasit aiemmin, mutta tämähän on ihan kivan rentoa”, Pihkaroihu selitti hinkatessaan itselleen paremman kuopan umpihankeen. Kaislakukka huomasi katsovansa, kuinka kollin punakellertävän turkin alla lihakset piirtyivät selkeästi liikkeen myötä ennen kuin tämä asettui taas aloilleen. Pihkaroihun meripihkan oranssinkellertävät kirkkaat silmät seurasivat leijailevia lumihiutaleita. Juurihan Kaislakukka oli vähän haikeana katsonut tuon ensimmäisen oppilaansa soturiseremoniaa, ja ihmetellyt miten noin keskenkasvuisia honteloita pitäisi sotureiksi muka kutsua? Mutta soturitehtävät olivat tehneet tehtävänsä, ja Pihkaroihu oli nyt kaikkea muuta kuin hontelo. Kaislakukka tunsi jostain syystä kiusaantuvansa, ja heittäytyä itse samaan vanhaan kuoppaansa selälleen sen peittämiseksi.
”Minäkään en varmaan saisi unta kun olin juuri rajapartiossa ja tuolla on tuo yleinen häly…” Kaislakukka selitti ilman kysymystäkin. Pihkaroihu ynähti vastaukseksi kuulleensa, mutta ei mitään muuta. Ei Pihkaroihu ollut tullut häntä arvostelemaan. Kaislakukka teki sitä ihan tarpeeksi itselleen. Hopeainen naaras huokaisi voipuneena tunteidensa kanssa painimiseen. Jos Hopeakaiku olisi ollut vielä hänen kanssaan, sisko olisi kyllä topakasti äyskäisemällä saanut Kaislakukan irti ajatuksistaan. Nyt Kaislakukka vain keskittyi Pihkaroihun tavoin katselemaan lumihiutaleita. Vaikka Kaislakukka ei nähnytkään, hän tiesi Pihkaroihun jatkavan samaa touhua, ja yöhön laskeutui mukavan raukea hiljaisuus hetkeksi. Saattoi vain nauttia rauhasta ja siitä, että oli joku toinenkin kaverina.
”…olisi voitu leirissäkin puhua. Kun vaikka ei ollut suotavaa että kaikki pyörivät leiriaukiolla kuin pesistä pudonneet linnut, olisimme me kaksi sentään voineet jäädä sinne lämpimään supisemaan tämän läpi…” kantautui puhetta ja lähestyviä askeleita leirin suunnalta. Kaislakukka heilautti korviaan äänten suuntaan, mutta kun se ei riittänyt, naaras kääntyi vatsalleen lumeen ja kuunteli tarkemmin. Sitten naaras tunnisti Perhonsiiven ja Illankuiskeen äänet. Kaislakukka ponnahti ilahtuneena jaloilleen – hän ei ollut ehtinyt juttelemaan emonsa kanssa paljon lainkaan sinä päivänä, ehkä nyt olisi hyvä tilaisuus kun pitäisi kuitenkin odottaa Kylmäpuron synnytyksen päättymistä?
”Aiotko mennä tervehtimään heitä vai mitä puuhaat?” Pihkaroihu maukaisi kysyvästi kääntäessään päätään Kaislakukan suuntaan. Naaras loikki kohti keskustelun ääniä, mutta yritti edetä hiljaa ja huomaamattomasti. Sen huomaamisesta Pihkaroihun äänessä täytyi olla ihmetystä. Mutta Kaislakukan suunnitelmana oli antaa Perhonsiiven ja Illankuiskeen keskustella rauhassa loppuun mitä näillä nyt saattoikin olla, ja sitten vasta ilmestyä kalkattamaan omiaan.
”Joo aion, mutta en halua keskeyttää mitään. Jos siellä on jotain paljon tärkeämpää, jatkan vain leiriin”, Kaislakukka heitti olkansa yli ennen kuin jatkoi etenemistään. Naaras kuuli lumen kahahduksesta, kuinka Pihkaroihu lähti hänen peräänsä.
”Tulen sitten leiriin samaa matkaa kanssasi jos niin käy. Lupaan olla hiljaa”, kolli suhahti kuiskauksen. Kaislakukka osoitti kuulleensa pelkällä korviensa väräytyksellä, kun joutui jo kaartamaan näkösuojaan tiheämmän pajupensaikon taakse. Tuuli oli onneksi lähes olematon ja puhalsi edestäpäin heidän piilopaikkansa suuntaan. Illankuiske ja Perhonsiipi olivat pysähtyneet alaspäin viettävältä polulta aukeavalle aukealle, jossa lumi oli tallautunut taisteluharjoitusten johdosta.
”Vaanitaan sitten varapäällikköä, jännää, varmasti on helppo nukahtaa myöhemmin”, Pihkaroihu naurahti matalalla äänellä asettuessaan kuitenkin kuuliaisesti Kaislakukan viereen. Kaislakukka pyöräytti silmiään kollin näsäviisastelulle – mutta ei voinut itsekään olla miettimättä että mitä oikein puuhasi. Ehkä väsymys vähän jo sumensi ajatuksia. Toivottavasti kohta selviäisi, olisiko hyvä aika jutella Illankuiskeen kanssa, ja jos ei, niin sitten vain…
”…osannut mitään tehdä oikein. Laventelikurkku joutui taas tulemaan apuun”, Illankuiske kuului puuskahtavan surkeana. Nyt vasta Kaislakukka kuuli kunnolla keskustelun äänensävytkin – ja katui heti sitä että oli asettunut sillä tavalla vakoilemaan ilmeisen arkaa keskustelua. Pihkaroihukin tuntui jännittyvän hänen vieressään, kuin kolli olisi ollut loikkimaisillaan takaviistoon pois paikalta, mutta taisi katsoa Kaislakukan tavoin paremmaksi olla paljastumatta. Sitä vastoin kolli asettui lähemmäs ja matalammaksi saman tiheän oksiston kohdan suojaan kuin Kaislakukka. Ja naaras tunsi, kuinka kollin lämmin hengitys pyyhki jo korvien kärkien karvoja.
”Miten niin taas, eihän Laventelikurkku ole koko ajan perässäsi kulkenut ja lisännyt ja korjannut sanomisiasi, eikä ole kukaan muukaan, liioittelet”, Perhonsiipi tuhahti väheksyvällä tavalla, jota Kaislakukka ei ollut ennen kuullut. Illankuiske käänsi kiusaantuneena katseensa.
”No ei… Mutta ainakin silloin minun pitäisi osata seisoa omilla jaloillani varapäällikkönä kun se merkitsee eniten. Kuten tänään. En saanut klaania rauhoittumaan, eikä kyseessä ollut edes mikään koko klaanin turvallisuutta uhkaava katastrofi”, Illankuiske selitti turhautuneena ja läimäisi tassullaan satunnaisen jääkökön pusikkoon. Kumpikaan aukiolla keskustelevista naaraista ei kiinnittänyt kökön lentorataan huomiota, mutta Kaislakukka pidätti hengitystään ja pörhisti hirvityksestä karvansa, kun se laskeutui vain kahden ketunmitan päähän hänen viereensä. Oksista varisi vähän lunta, ja Kaislakukka tunsi Pihkaroihun aivastavan. Nimenomaan tunsi – kolli työnsi kuononsa Kaislakukan pörhistettyyn turkkiin äänen vaimentamiseksi, ja mitä oudoimmat väreet kulkivat Kaislakukan lävitse. Aukiolla ei huomattu mitään puskassa tapahtuvista jännityskäänteistä.
”Laventelikurkun ja kaikkien täytyy olla väärässä siitä sovinko varapäälliköksi. Enhän ikinä edes kouluttanut oppilaasta soturia, kun Vesitassu… Vesitassu…” Illankuiske alkoi takellella. Perhonsiipi asteli lähemmäs ja laski häntänsä lohduttavasti kumppaninsa selälle. Kaislakukka tunsi kuinka Pihkaroihu nojasi eteenpäin – kolli ei ehkä muistanut mistä oli kyse, kun oli ollut vasta pentutarhassa Vesitassun tappaneen joen tulva-aallon sattuessa. Kaislakukka ei kuitenkaan saanut mitenkään ajatuksiaan koottua jotta olisi saanut kuiskittua kollille selityksen Illankuiskeen ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan oppilaan ikävästä kohtalosta. Jotenkin tuntui yhtäkkiä mielessä yhtä aikaa tyhjältä ja karvapallojen täyttämältä. Pihkaroihu nojasi häntä vasten vahvana ja lämpimänä. Kuumotti oikein turkin alla.
”Kukaan ei ajattele niin”, Perhonsiipi maukaisi ja nuolaisi Illankuiskeen poskea rauhoittavasti ennen kuin jatkoi: ”Vesitassusta olisi tullut hieno soturi. Sinä koulutit häntä hyvin. Ja se on tärkeintä – opit kouluttamaan, antamaan käskyjä, järjestämään ja suunnittelemaan. Varapäälliköllä on täytynyt olla oppilas koulutettavana, kuuluu soturilaki – ei niin, että varapäällikön on täytynyt kouluttaa oppilas soturiksi”, Perhonsiipi muistutti. Illankuiske nyökkäsi mukana, vakuuttuneempana. Kaislakukka veti kerran terävästi henkeä saadakseen sen ja sydämensä sykkeen tasaantumaan. Pihkaroihu ei tuntunut huomanneen, kolli seisoi aloillaan aivan Kaislakukassa kiinni kuin jäätyneenä.
”Olisit varmasti selvinnyt lopulta itsekin tästä illasta. Nyt vain tilanne sattuu olemaan sellainen, että entinen varapäällikkö voi käyskennellä räksyttämässä vielä miten mielii vaikka asema on jo siirtynyt”, Perhonsiipi murahti.
”Ai, Laventelikurkku ei taida olla parhaita ystäviäsi? Minä kun luulin että et suuttuisi kulkukoirallekaan”, Illankuiske huomautti huvittuneena. Mutta Kaislakukka ei kuunnellut enää paljon keskustelua. Hän yritti suunnitella miten saisi parhaiten peräännyttyä – tämän salakuuntelun jälkeen olisi liian kiusallista loikata aukiolle kuin muka juuri olisi sattumalta astellut paikalle. Mutta Pihkaroihu tuntui yhtä lailla imeneen kaikki voimat kuin täyttäneen kaiken kihelmöivällä lämmöllä, eikä Kaislakukka osannut liikkua. Mikään – tai kukaan – ei ollut ennen vaikuttanut naaraaseen sillä tavalla ennen.
Onneksi Illankuiske ja Perhonsiipi lopettivat keskustelunsa, nojautuivat hetkeksi toisiinsa kehräten ja hännät yhteen kietoen, ja lähtivät tiiviisti rinnakkain kohti leiriä. Vasta viimeisenkin turkin vilahduksen kadottua ja askelten äänen loitotessa hyvää vauhtia Pihkaroihu peruutti hätäisesti melkein jalkoihinsa sotkeutuen pois pusikosta. Kaislakukka asteli rauhallisemmin perässä ja nosti hitaasti katseensa kolliin. Tämän keltaiset silmät olivat suuret hämmennyksestä. Kaislakukan sydän hakkasi, mutta silti hän tunsi olonsa yllättävän seesteiseksi ja rauhalliseksi. Kuin hän tietäisi täsmälleen mitä sanoa ja tehdä, ja kaikki se olisi sellaista mitä hän ei malttanut odottaa.
”Olen pahoillani, en tiedä mikä minuun meni, ei minun pitänyt…” Pihkaroihu henkäisi jännittyneesti.
”Pahoillasi mistä?” Kaislakukka kysyi rauhallisesti.
”No…” Pihkaroihu vain inahti nolostuneena ja käänsi katseensa. Kaislakukka asteli kollia lähemmäs, aivan kiinni niin että turkit hipoivat taas hetken. Kolli sävähti mutta ei väistänyt, mutta ei myöskään nostanut katsettaan.
”Tästä vai? Mitä pahoiteltavaa siinä olisi?” Kaislakukka kysyi ja kumartui niin, että sai kollin katseen omaansa.
”Kaislakukka”, Pihkaroihu lausui nimen kuin tunnustellen ensimmäistä kertaa.
”Niin?”
”Voinko minä…”
”Voit.”
Vastauksen saamisesta huolimatta Pihkaroihu epäili vielä hetken nojatessaan lähemmäs, nytkähti pysähdyksiin välissä, ennen kuin painoi kuononsa vasten Kaislakukan kuonon syrjää, kevyesti, vähäksi aikaa, mutta niin että harmaa soturi ehti painaa silmänsä kiinni ja kehrätä hyvin mielissään. Pihkaroihu liittyi siihen hetkeksi, mutta vetäytyi sitten taas kauemmas.
”Tämä ei ole vain tästä tänään”, Pihkaroihu maukaisi vakavana istahtaessaan aloilleen. Kaislakukka seurasi elettä perässä, kietoi häntänsä jalkojensa ympärille, ja kallisti päätään kiinnostuneena ja ymmällään. Pihkaroihun täytyi vielä selvästi aikoa jatkaa jotenkin. Hiipivä väsymys oli täysin tiessään, ja Kaislakukka oli valmis juttelemaan Pihkaroihun kanssa vaikka koko yön. Oikeastaan se tuntui mukavaltakin ajatukselta.
”Mitä tarkoitat?” Kaislakukka kysyi heilauttaen korviaan kiinnostuneena. Kellertäväturkkinen kolli laski katseensa.
”Seurasin sinua tarkoituksella. Koska olen halunnut jo jonkin aikaa… Tai siis Jokiklaanissa tai missään ei ole varmasti toista niin kuin sinä. En tiedä mistä se alkoi tai milloin, mutta aloin kaipaamaan aikaa kun olin vielä oppilaanasi. Sen takia, että silloin oli luontevaa saada olla kanssasi. Haluaisin että sama jatkuisi nyt… Ei koulutus, vaan se että saisin olla kanssasi”, Pihkaroihu piirsi tassullaan lumeen juovaa samalla kun selitti hitaasti, kooten ajatuksiaan samalla. Ja nosti lopuksi katseensa, kellertävät silmät jotka olivat nyt kirkkaat ja kiihkeät. Kaislakukka tunsi sydämensä hypähtävän, kuin olisi liukastunut tai säikähtänyt. Ehkä hän vähän säikähtikin Pihkaroihun tunteiden paljastusta, orastavaa sellaista, mitä nuori kolli ei vielä selkeästi osannut pukea täysin sanoiksi.
Mikä Kaislakukka oli sellaisessa arvostelemaan? Hän oli toki jo kokeneempi soturi kuin Pihkaroihu, mutta eihän hän tässä asiassa ollut vielä kuin vähän haikaillut Tuliturkin perään. Ei hänkään tiennyt oikeasti mistään mitään. Paitsi sen, että hänkin halusi viettää lisää aikaa Pihkaroihun kanssa, ja oli aina ollut hyvillään tämän seurasta. Ja se uusi mitä tänään oli tapahtunut, sanottu ja tunnettu, Kaislakukka piti siitä ja halusi sitä lisää. Kaislakukka ei voisi täysin rehellisesti toistaa Pihkaroihun sanoja, sillä hänen kohdallaan mikä olikin alkanut oli alkanut vasta tänä iltana. Mutta kaikkihan alkaa aina jostain? Ja ainakin Pihkaroihun mainitsemat oppilasajat tuntuivat melkein kaukaiselta, kun Kaislakukka mittaili edessään jännittyneenä odottavaa vahvaa soturia. Silloin ennen oli silloin, nyt oli nyt, ja tulevaisuudessa voisi olla vielä jotain muutakin.
”Minä haluan samaa”, Kaislakukka lausahti lopulta, ja kehräsi lyhyesi huvittuneena kun näki kuinka Pihkaroihu silmissä rentoutui. Lysähti vähän kasaan, ja kollin paikoilleen jähmettynyt tuuhea häntä alkoi viuhtoa laajemmassa kaaressa innostuksesta.
”Hienoa! En malta odottaa”, Pihkaroihu hihkaisi ja kurotti nuolaisemaan Kaislakukan poskea kiitollisena. Sitten kolli vetäytyi säikähtäneenä kauemmas selkeästi oman eleensä yllättämänä. Kaislakukka kohtasi katseen huvittuneena.
”Sanon kyllä jos en ole mielissäni jostain. Ei tarvitse säikkyä”, Kaislakukka hymisi, ja nuolaisi kollia takaisin. Tällä kertaa molemmat kehräsivät vähän kauemmin yhdessä.

Kun kaksikko lopulta asteli takaisin leiriin, oli taivaanrannassa jo koittavan aamun kirkkaampaa sineä. Leirissä kävi kuhina, mutta toisenlaisessa ilmapiirissä ja toisella suunnalla kuin lähtiessä. Parantajat joutuivat hätistelemään pentutarhan suulta pällistelijöitä rampatessaan sen ja parantajien pesän väliä. Nuo pällistelijät jutustelivat keskenään ilahtuneeseen sävyyn ja kiittivät Tähtiklaania.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Kaislakukka kysyi lähempää kulkevalta Mehiläisturkilta.
”Kylmäpuro ja neljä pentua voivat hyvin! Yksi syntyi kai kuolleena… Mutta nyt on kaikki hyvin! Kaikki meni hyvin!” Mehiläisturkki hihkaisi käheällä äänellä vastaukseksi. Kaislakukka kohotti kulmiaan. Mehiläisturkki ei ikinä hihkunut, ja äänestä päätellen tämän kuuluisi olla lepäämässä. Ennen kuin Kaislakukka ehti kehottaa Mehiläisturkkia mihinkään, kolli jatkoi melkein hyppien matkaansa saalispinolle, ja jäi valikoimaan tarkkaan. Ehkä nuori soturi oli ottanut itselleen kunniatehtävän huolehtia tuoreelle kuningattarelle syötävää. Kaislakukka näki, kuinka hänen nappaamansa orava sai tuon kunnian.
”Mennäänkö järjestelemään nukkumapaikkamme uusiksi sotureiden pesään?” Pihkaroihu ehdotti kun Kaislakukan katse jäi vaeltelemaan. Matkalla sotureiden pesälle Kaislakukka toivotti onnea pentutarhan suulta kasvaneelle perheelle niin kuin Pihkaroihu tai kuka tahansa muukin. Ja lisäsi mielessään yläilmoihin, että Hopeakaiku, osallistu sinäkin pitämään huolta siitä yhdestä pennusta siellä Tähtiklaanissa. Sitten Kaislakukka sai lopulta käydä nukkumaan, ja pitkästä aikaa niin ettei ollut yksin. Kaislakukka ja Pihkaroihu olivat siirtäneet pesänsä niin lähelle toisiaan, että sotureiden rauhalliset nukkuvien henkäisyt pörröttivät toistensa turkkeja.


Vastaus:

Mahtavan pitkä tarina, jossa oli paljon sisältöä! Joissain kohdissa tapahtui paljon ja jotkut olivat mukavan rentouttavia. Kaislakukan tunteiden pyörteilyä oli jännittävä seurata ja saatoin melkein kuulla äänen hänen päässään käskevän olla toivomatta Kylmäpuron kuolemaa. Odotan innolla jatkoa Kaislakukan ja Pihkaroihun suhteen kehitykselle.
Saat tästä täydet 50kp!

LiljatassuYP

Nimi: Routatassu, Myrskyklaani

20.01.2018 11:22
”...mestarisi tulee olemaan Kastesiipi!” Tulitähti ilmoitti edessään seisovalle, nyt oppilasikäiselle kissalle. Tummaturkkinen nuori kolli tutki meripihkanvärisin silmin edessään seisovaa, pohjaväriltään hopeanharmaita naarassoturia. Kollin katse oli utelias. Hän uskoi, että Kastesiivestä tulisi hänelle hyvä mestari. Nuori soturi kumartui hieman koskettaakseen tuoreen oppilaansa kuonoa omalla, vaaleanpunaisella kuonollaan, mutta kolli oli silti tyytyväinen siitä, että Kastesiipi ei pienikokoisena naaraana ollut häntä hirvittävän paljon suurempi.
*Routatassu!* Tummaturkkisen nuorukaisen uusi nimi soi hänen päässään. Olihan se nyt paljon hienompi, kuin joku Routapentu! Ja lisäksi, pian hän olisi kasvanut niin paljon, ettei hän edes mahtuisi pentutarhaan! Tai ehkä tuo meni jo vähän yli...
”Ensin meidän olisi syytä kiertää rajat”, Kastesiiven ääni palautti Routatassun maan pinnalle. Kolli nyökkäsi tarmokkaasti ja hänen meripihkasilmänsä loistivat innosta. Hän lähti loikkimaan mestarinsa perässä ulos tutusta leiristä. Metsämaa tuntui pehmeältä kollin leveiden ja pörröisten käpälien alla. Kastesiipi lähti itsevarmana suunnistamaan kohti rajoja ja Routatassu seurasi perässä. Puiden lehdet olivat jo pääosin tummanvihreitä, joka kertoi oppilaalle, että viherlehti oli jo ainakin puolillaan. Jokin räsähti kollin mustan etukäpälän alla ja kun hän nosti tassunsa, hän näki katkenneen risun.
”Jos olisit ollut saalistamassa, saaliisi olisi mennyttä”, Kastesiipi naukui lempeästi. Routatassu nolostui hieman. Pian vieras haju tulvahti nuoren kollin sieraimiin. Hän nyrpisti hieman pikimusta kuonoaan.
”Haistat varmasti tämän hajun. Se on Tuuliklaanin ominaistuoksu”, hopeanharmaa, raidallinen soturi selitti. Routatassu tyytyi nyökkäämään. Hän painoi hajun mieleensä.
*Jos tapaan jonkun heistä kokoontumisessa, niin ainakin tunnistan löyhkästä!* tummanharmaa oppilas mietti.
”Jos jatkaisimmekin tuosta ylöspäin, saapuisimme kuulammelle”, Kastesiipi ilmoitti vielä ja osoitti hännällään suuntaa, ennen lähtöään vastakkaiseen suuntaan. Kuulampi kietoi hieman nuorta kollia, sillä siellä parantajat saivat näkyjä ja paikassa oli vahva yhteys Tähtiklaaniin. Rinne vietti loivasti alaspäin Routatassun astellessa mestarinsa perässä pitkin rajajoen viertä. Kaukana näkyi kimallusta, kun aurinko heijastui järven pinnasta. Kolli kurkotteli hieman nähdäkseen paremmin, mutta kun se ei auttanut, hän pinkaisi Kastesiiven ohitse kohti järveä. Sen rannalla hän pysähtyi. Hän joutui siristelemään hieman meripihkaisia silmiään, sillä aurinko heijastui järven pinnasta. Jossain kauempana kolli saattoi erottaa muutaman puun, mutta hän ei erottanut niiden kasvupaikkaa.
*Onko tuolla vastaranta? Vai onko se saari, jossa kokoontumiset pidetään!?* Routatassu pohti.
”Routatassu, jatketaan”, Kastesiipi sanoi ja lähti jatkamaan järven reunaa. Tummanharmaa kolli kiiruhti mestarinsa perään, ihastellen samalla järveä. Vesi liplatti hieman vasten rantatörmää, mutta veden pinta näytti melko sileältä. Routatassu upotti käpälänsä kärjen veteen vain nähdäkseen, kuinka se rikkoi veden pinnan. Hän veti sen nopeasti takaisin, sillä vesi oli viileää ja mikä pahinta, märkää! Kolli huomasi mestarinsa viiksien värisevän huvittuneena, mutta tämä ei sanonut sanaakaan.

”Tämä on Varjoklaanin raja”, Kastesiipi ilmoitti. Vaikka Routatassu ei ollut uskonut sen olevan mahdollista, Varjoklaani haisi hänestä vielä kamalammalta, kuin Tuuliklaani.
”Haiseeko Jokiklaani yhtä pahalta, kun muut klaanit?” Tummaturkkinen oppilas kysyi nyrpistellen taas mustaa kuonoaan.
”Riippuu vähän, eivät hajut heidän nenäänsä ole pahoja. Jokiklaani haisee pääosin kalalle”, Kastesiipi naukaisi. Tämä lähti johdattamaan häntä Varjoklaanin rajan viertä loivaan ylämäkeen.
*Miltäköhän kala haisee?* Routatassu pohti kulkiessaan mestarinsa perässä. *Toivottavasti ei yhtä pahalta, kuin Varjoklaani! Kokoontumisissa on varmaan hirveä lemu!* Jossain vaiheessa he kääntyivät niin, että Routatassu oletti heidän kulkevan kohti leiriä.
”Tässä on vanha ukkospolku. Se on nykyään ihan turvallinen, sillä hirviöt eivät kulje siinä”, Kastesiiven ääni kuului edestä ja Routatassu syöksähti katsomaan ukkospolkua. Polku oli hieman pettymys, sillä tumma, kova kivipinta oli halkeillutta ja väleistä versosi ruohoa, sekä muita kasveja. Hän haisteli kovaa pintaa, mutta se ei haissut kovinkaan erikoiselta. Pentutarhassa hänelle oli kerrottu, että ukkospolut haisivat pahalle, mutta Varjoklaani haisi ainakin pahemmalle, kuin tämä!
*Ehkä polun haju on häipynyt*, Routatassu päätteli ja lähti jatkamaan Kastesiiven perään. Hopeanharmaa, raidallinen naaras oli jo polun toisessa laidassa odottamassa, sinivihreän silmät kiiluen puiden varjoissa. Routatassu kiirehti hänen peräänsä.
”Myrskykaanilla on iso reviiri! Onko kaikilla muullakin klaaneille yhtä iso?” Nuori, tummanharmaa kolli kysyi.
”Kyllä heilläkin on riittävät reviirit, mutta he haluavat lisää ja sen takia tulee taisteluita”, Kastesiiven naukaisi hiljaa, mutta Routatassu ei saanut selkoa hänen äänensävystään.
*Taistelut*, Routatassun pään täyttivät kuvitelmat tuskanhuudoista ja siitä, kuinka soturit repivät toistensa turkkeja. Hän ei tahtoisi osallistua taisteluun, mutta toisaalta, jos se olisi klaanille hyödyksi, hän kyllä tekisi sen.

Kun parivaljakko saapui takaisin leiriin, Routatassu oli väsynyt. Kyllä hän vielä, ainakin omien sanojensa mukaan jaksaisi, mutta ruoka ja pieni tauko tekisivät terää.
”Ota jotakin riistaa”, Kastesiipi totesi ja osoitti tuoresaaliskasaa pitkällä hännällään. Tumma kollioppilas nyökkäsi ja lähti kohti kasaa. Nyt se oli vielä suhteellisen suuri, mutta lehtisateen ja lehtikadon koittaessa, se tulisi laihtumaan lähes olemattomaksi. Kolli nappasi kasasta itselleen hiiren ja katseli ympärilleen. Aiemmin hän oli aina syönyt pentutarhan luona, mutta nyt hän lähti kohti oppilaiden pesän edustaa. Hän asettui mukavasti ja ahmi hiiren nopeasti, parilla puraisulla. Hetken ajan tuore oppilas nautti auringon lämpimistä säteistä tummalla, lämpöä keräävällä turkillaan, mutta sitten hän nousi ylös ja asteli taas Kastesiiven luokse.
”Teemmekö jotakin vielä tänään?” kolli kysyi.
”Käymme keräämässä vähän sammalia vuoteeseesi”, hopeanharmaa naaras totesi katsottuaan ensin taivaalle, jossa aurinko oli vielä reilusti horisontin yläpuolella. Naaras lähti johdattamaan oppilastaan taas ulos leiristä ja sen jälkeen syvemmälle metsään. Kastesiipi pysähtyi sammaleisen puun kohdalle.
”Venytä kyntesi mahdollisimman pitkälle, jotta saat siistin siivun sammalesta, eivätkä sammalen ´juuret´ tartu kiinni suikaleeseen”, Kastesiipi ohjeisti ja näytti yhden esimerkin. Hänen vaaleat, terävät kyntensä leikkasivat sammalen nopeasti ja siististi irti puusta.
”Nyt sinun vuorosi”, hopeanharmaa naaras sanoi ja teki oppilailleen tilaa. Routatassu työnsi pitkät kyntensä mahdollisimman ulos ja sivalsi sammalta. Palasta tuli hieman repaleinen, mutta puhdas.
”Otit hieman liian ohuen. Jos otat vielä vähän paksumman, se ei repeä”, Kastesiipi neuvoi ja tummanharmaa kollioppilas yritti uudelleen.

Monta sammaltukkoa myöhemmin Routatassu palasi leiriin mestarinsa kanssa. Hän kantoi sammalta sekä suussaan, että leukansa alla.
”Vie sammalet oppilaiden pesään ja tee itsellesi vuode, minä vien nämä loput parantajan pesään!” Kastesiipi mumisi sammalta suussaan. Routatassu teki työtä käskettyä ja asteli oppilaiden pesään. Tähän aikaan iltapäivästä kukaan ei ollut pesässä. Hän sai tehdä rauhassa itselleen makuusijan. Hän polki sen sopivaksi leveillä tassuillaan, ja kun lopputulos oli hänestä tarpeeksi hyvä, hän tassutin taas ulos. Aurinko oli jo lähellä matkansa päätä, auringonlaskua. Kastesiipi oli luvannut oppilailleen loppupäivän vapaaksi. Silti hän asteli vielä mestarinsa luo.
”Voinko mennä kävelylle?” Routatassu naukaisi varovasti.
”Jos tulet takaisin ennen auringonlaskua”, hopeanharmaa naarassoturi totesi vastaukseksi. Aurinko hipoi jo toisella reunallaan taivaanrantaa, mutta kyllä hän vielä ehtisi käydä ulkona. Nuori kolli nelisti ulos leiristä. Hän lähti loikkimaan sinne, missä maasto vietti alaspäin, sillä hän halusi nähdä laskevan auringon säteet, kun ne kimmeltäisivät järven pinnalla. Kun Routatassu pääsi järvelle, hän oli jo hengästynyt. Aurinko oli hiljalleen painumassa horisontin taa, kiertääkseen taas aamulla saman reitin uudelleen. Auringonlasku maalasi taivaan punertavaksi ja pilvet hohtivat taivaankannella kauniin pinkkeinä. Auringon viimeiset säteet heittivät kauniita juovia tyynellä järvelle. Routatassu näki, kuinka ne lyhenivät hiljalleen auringonkukka painuessa unten maille. Samassa kolli muisti, että hänen oli oltava leirissä auringonlaskun aikaan. Hänelle tuli kiire ja hän pinkaisi takaisin loivaan ylämäkeen kohti leiriä. Hänen käpälänsä rummuttivat maata kollin juostessa ja kollin turkki tuiversi juoksemisen aiheuttamassa ilmavirrassa. Hän pysähtyi ennen leiriä tasoittamaan hengitystään ja asteli sitten sisään. Hän kävi ilmoittamassa Kastesiivelle paluustaan ja meni sitten oppilaiden pesään. Hän käpertyi vuoteelleen.Viimeinen ajatus, joka kävi hänen päässään ennen kollin nukahtamista oli: *Vihdoin pääsin oppilaaksi!*

//Tylsä aloitustarina, mutta sainpahan sentään kirjotettua ja koska Kastesiipi on nyt matkoilla (kuulostipa typerältä, ihan kun hän olisi lomalla xD), niin kirjoitan siis ajasta ennen Kastesiiven lähtöä. Jos siis nyt ihmettelette tätä vuodenaikaa, niin tässä selitys. Jos ois pitänyt tehdä toisin, niin pliis, kertokaa jossakin xD Ja yritin kyllä tarkistaa kirjoitusvirheiden varalta, mutta silti siellä muutama saattaa olla.


Vastaus:

Tarinan positiivisuus ja veikeä tunnelma olivat erittäin mukavaa luettavaa. Tekstin laadun vuoksi tarina ei ollut ollenkaan tylsä. Odotan jatkoa innolla. Paria hassusti taivutettua sanaa lukuunottamatta virheitä ei löytynyt.
Saat 37 kp

LiljatassuYP

Nimi: Heinäpilvi, Tuuliklaani

14.01.2018 00:15
"Heinäpilvi." Kastesiipi vilkaisi taakseen kolliin, jonka turkki oli pörhöllä kylmyyttä vastaan. Hänen sinivihreät silmänsä tuikkivat. "Luulenpa, että tapaat aivan pian oppilaan, jota klaanini on luullut kuolleeksi.” Nuori kollisoturi kohotti aavistuksen kulmiaan ja kiri lähemmäs Kastesiipeä. Hän saattoi aistia naaraasta hohkaavan jännittyneisyyden. Molempien askeleet ratisivat lumessa, kun he tassuttivat lähemmäs pienikokoista kissaa. Heinäpilvi tunsi kynsiensä työntyvän esiin ja karvojen nousevan hyökkäävästi pystyyn, kun he saapuivat lähelle pienikokoista naarasta. Hän ei voinut vielä luottaa Köynnöstassuun - jos kissa edes oli entinen Myrskyklaani oppilas -, vaikka Kastesiipi näyttikin tuntevan naaraan ja olevan varma että häneen voisi luottaa.
Heinäpilvi raotti aavistuksen suutaan ja haisteli ilmaa. Ehkä hän vain kuvitteli, mutta ilmassa leijui laimea myrskyklaanilaisen tuoksu. Kolli erotti sen vain vaivoin Kastesiiven ominaistuoksun takaa, mutta se kertoi hänelle riittävästi. Tuo kissa saattoi sittenkin olla Köynnöstassu.
"Köynnöstassu?" Kastesiiven lausuma nimi sai ruskeaturkkisen naaraan säpsähtämään ja ottamaan askeleen taaemmas. Molemmat tuijottivat toisiaan niin tiiviisti, että Heinäpilvi pelkäsi heidän pian tappavan toisensa katseillaan. Hermostunut inahdus karkasi kollin huulilta katkaisten naaraiden välisen tuijotuskilpailuin. Kastesiipi vilkaisi hieman hämmentyneenä Heinäpilveen ennen kuin käänsi katseensa takaisin Köynnöstassuun.
"Köynnöstassu? Miten olet saapunut tänne?" Kastesiipi kysyi. Hänen suunsa jäi raolleen ja Heinäpilvi saattoi kuulla viimeisen kysymyksen: "Ja satuitko näkemään veljeäni?" Hopeanharmaa naaras ei kuitenkaan lausunut kysymystä ääneen.
"Kastesiipi", ruskea naaras kähähti. Hänen äänessään oli kunnioittava sävy. Hän ei kuitenkaan vastannut Kastesiiven kysymykseen vaan liikahti vaivautuneena.
"Se on pitkä tarina." Heinäpilvi väräytti viiksiään ja heilautti sitten mietteliäänä häntäänsä. Kastesiipi oli kertonut, että Köynnöstassu oli kadonnut monta kuuta sitten. Ei siis ollut ihme, että kertomiseen menisi aikaa. Mutta oppilaalla näytti olevan myös jotain salattavaa, jotain, jota hän ei halunnut paljastaa vielä. Aivan kuin hän haluaisi miettiä mitä kertoisi ja miten muotoilisi asiansa.
Mutta sitten Köynnöstassun katse tavoitti Heinäpilven ja kaikki epävarmuus pyyhkiytyi naaraan ylitse. Oppilaan niskavillat nousivat pystyyn ja hän väläytti hampaitaan.
"Kuka tuo on?" Köynnöstassu sihahti. Hänen silmänsä tuijottivat hurjana Heinäpilveä. Kastesiipi vaihtoi painoa jalalta toiselle ja pudisti anteeksipyytävästi päätään Heinäpilvelle.
"Köynnöstassu, tässä on Heinäpilvi", Kastesiipi naukaisi. Sitten hän kallisti aavistuksen päätään ja jatkoi hitaasti:
"Hän on.. ystäväni." Heinäpilvi yritti näyttää mahdollisimman ystävälliseltä, mutta se oli vaikeaa, kun Köynnöstassu näytti olevan valmis hyökkäämän hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä. Kolli tunsi niskavillojensa nousevan taas, vaikka yrittikin kovasti pitää itsensä rauhallisena. Tämä ei tulisi olemaan ensimmäinen kerta, kun häntä katsottaisiin tuolla tavalla, kun sanat 'kuka tuo on' sylkäistäisiin hänen päälleen. Eikä tämä tulisi olemaan ensimmäinen kerta, kun Kastesiipi joutui selittelemään kuka hän oli, puolustamaan häntä. Mikäli he siis joskus sattuisivat palaamaan takaisin klaanien reviireille.
Yhtäkkiä Heinäpilvi tunsi itsensä hyvin itsekkääksi. Hän luimisti korvansa ja puraisi huultaan. Olisi hänen vikansa, että Kastesiipi joutuisi ehkä tulevaisuudessa puolustelemaan Heinäpilveä ja itseään.
"Kastesiipi", Heinäpilvi naukaisi. Hän oli unohtanut Köynnöstassun hyökkäävän olemuksen kokonaan.
"Minä - minulla olisi sinulle asiaa." Kastesiipi rypisti otsaansa, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään vastaan vaan seurasi Heinäpilveä hieman sivummalle luotuaan ensin Köynnöstassuun pahoittelevan katseen.
Heinäpilvi asteli ripeästi kauemmas Köynnöstassusta, joka jäi kummastuneena seisomaan hangelle. Kastesiipi seurasi kollia ja pysähtyi heti, kun Heinäpilvikin pysähtyi.
Heinäpilvi suuntasi vihreät silmänsä Kastesiiven sinisiin silmiin ja antoi naaraan nähdä hänen rakkautensa, joka roihusi syvällä hänen sisimmässään. Myrskyklaanilaisnaaras räpäytti silmiään ja painautui lähemmäs Heinäpilveä. Kolli ei kuitenkaan antanut naaraan nojautua häneen kokonaan, sillä syyllisyys pakotti hänet vetäytymään.
"Mitä nyt?" Kastesiipi kysyi. Hänen äänensä värisi aavistuksen.
"Minun ei olisi pitänyt tulla mukaasi", Heinäpilvi kuiskasi. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja surun puristavan sydäntään. "Olin itsekäs." Kolli käänsi katseensa pois. Sitten hän vetäisi väristen henkeä ja sihahti:
"Sano, jos haluat minun lähtevän." Äänensävy oli melkein vihainen, mutta Heinäpilvi ei voinut sille mitään. Syyllisyys painoi rintaa eikä hän kestänyt omia tunteitaan tai tekemiään päätöksiä. Oliko hän pakottanut Kastesiiven ottamaan hänet mukaansa? Muistikuvat sumentuivat kyynelten polttaessa silmien takana eikä Heinäpilvi enää nähnyt ympärilleen. Hänen korvissaan soi eikä hän kuullut mitään.
"Heinäpilvi." Se oli Kastesiiven ääni. Soturi kohotti sumeat silmänsä Kastesiiven silmiin ja nieleskeli yrittäen pitää itsensä kasassa. Hopeanharmaan naaraan kasvoilla oli kärsivä ilme ja hänen häntänsä nyki puolelta toiselle.
"Haluan, että olet kanssani", Kastesiipi kuiskasi hiljaa. Hänen silmänsä kiilsivät ja niiden katse oli lähes yhtä tuskainen kuin Heinäpilven. Se sai kollin murtumaan ja hän upotti kasvonsa Kastesiiven turkkiin. Hiljaiset nyyhkäykset vavahduttivat soturin kehoa, kun hän antoi itsensä tuntea toisen kissan rakkauden ja lämmön. Heinäpilvi hengitti Kastesiiven tuttua tuoksua sisälleen tasaten katkonaista hengitystään. Sitten kolli vetäytyi taaemmas ja istahti maahan sulkien silmänsä. Hän aisti Kastesiiven yhä katsovan häntä.
"Minä en ole koskaan ollut erossa sisaristani", Heinäpilvi naukaisi yhtäkkiä. Tunteiden purkaus oli jättänyt jälkeensä oudon kaipauksen kollin perhettä kohtaan, ja hän tunsi olonsa epävarmaksi.
"Minulla on ikävä heitä." Heinäpilven ääni värisi.
"Minä tiedän", Kastesiipi kuiskasi. Sitten naaras painoi kuononsa Heinäpilven turkkiin. Soturin hengitys tuntui rauhoittavalta iholla, joten Heinäpilvi avasi silmänsä. Hetken aikaa hän räpytteli silmiään äkillisessä valkoisuudessa, mutta tottui siihen pian.
"Kastesiipi, pitäisiköhän meidän palata Köynnöstassun luo?" Heinäpilvi naukaisi. Kastesiipi vetäytyi kauemmas ja näytti vähän nololta.
"Pitäisi", naaras naukaisi. Heinäpilvi päästi ilmoille hieman katkonasen kehräyksen ja lähti soturin vierellä kulkemaan kohti Köynnöstassua, joka seisoi edelleen hievahtamatta paikoillaan lumisen maiseman keskellä. Oppilaan silmissä paistoi epäilys, kun Heinäpilvi ja Kastesiipi saapuivat lähemmäksi.
Mitä jos Köynnöstassu aikoisi hyökätä hänen kimppuunsa? Ajatus puistatti Heinäpilveä ja hän tunsi niskavillojensa jälleen pörhistyvän. Kastesiipi ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan mitään erikoista. Hän ei vain tahtonut keksiä mitään sanottavaa. Eipä Heinäpilvikään olisi keksinyt, jos olisi ollut Kastesiiven asemassa. Jos Köynnöstassu olisi vaikka Tuuliklaanin Niittytassu, ei kolli olisi tiennyt pitäisikö moittia vai kehua. Kiusallinen hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle.
"Tuota, haluaisitteko tulla pesääni?" Köynnöstassu kysyi hieman vaivaantuneesti. Kastesiipi nyökkäsi heti, mutta Heinäpilvi jähmettyi paikoilleen. Puolustusvaistot kytkeytyivät päälle, ja kollin päässä alkoi vilistä ajatuksia. Oliko tämä ansa? Mitä jos Köynnöstassu yrittäisi tappaa heidät? Kykenisikö naaras siihen? Heinäpilvi ei yhtään epäillyt, sillä haavat oppilaan kehossa ja silmien terävä katse saivat Köynnöstassun näyttämään kissalta, joka helposti voisi viedä yhden jos toisenkin hengen.
*Kastesiipi luottaa häneen*, Heinäpilvi ajatteli. Se ei kuitenkaan auttanut. Soturi tunsi pakokauhun kytevän suonissaan, kun Köynnöstassu otti askeleen eteenpäin johdattaakseen heidät pesäänsä. Silloin Heinäpilven itsesuojeluvaisto ylitti kuitenkin rakkauden ja luottamuksen Kastesiipeen ja hän iski kynnet maahan.
"Mietin, että pitäisiköhän meidän saalistaa ensin. Emme ole syöneet tänään mitään", Heinäpilvi naukaisi yrittäen kuulostaa vakuuttavalta.
"No, mikä ettei", Kastesiipi sanoi hitaasti. Hetken ajan Heinäpilvi pelkäsi naaraan peruuttavan sanomansa, mutta sitten hän nyökkäsi tarmokkaasti vahvistaakseen että oli varma asiasta. Heinäpilvi puhalsi ilmaa hampaidensa välistä helpottuneena. Sillä vaikka Heinäpilvi olikin valehdellut hieman siitä, että he eivät olleet tänään syöneet vielä mitään, Kastesiipi ei onneksi sanonut vastaan. Hän vain kohotti aavistuksen kulmiaan Heinäpilvelle, mihin kolli vastasi katseella "selitän myöhemmin".
"Tässä lähellä on hyvä saalistuspaikka, sieltä löytyy helposti saalista", Köynnöstassu sanoi. Heinäpilvi tunsi naaraan vilkaisevan häntä, mutta ei enää kääntänyt katsettaan oppilaaseen. Kolli yritti näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä ja heilautti laiskasti häntäänsä.
"Jos tästä kulkee tuohon suuntaan", Köynnöstassu naukaisi ja osoitti hännällään Heinäpilven ohitse, "pääsee metsälle joka suorastaan kuhisee saalista. Ei tarvitse kuin tassua nostaa niin hiiri juoksee luokse."
"Tai sitten sinä olet vain niin hyvä saalistaja", Kastesiipi naukaisi. Sitten hän hymyili leveästi ja kehräsi. Köynnöstassukin vilautti nopean hymyn.
Heinäpilvi puraisi huultaan ja vaihtoi painoa puolelta toiselle. Hänen rintaansa puristi ja pelko yritti itsepintaisesti tunkeutua syvemmälle hänen mieleensä.
"No, mennäänkö?" Heinäpilvi kysyi. Kollin ääni värisi aavistuksen ja hänen tassunsa nytkyivät levottomasti. Heinäpilvi todella halusi ottaa hieman etäisyyttä Köynnöstassuun.
"Mennään vain", Kastesiipi sanoi ja pyörähti ympäri. Heinäpilvi seurasi helpottuneena hopeanharmaata naarasta. Pian kolli oli naaraan rinnalla, ja Köynnöstassukin oli ottanut paikkansa Kastesiiven toiselta puolelta. Kissojen välillä oli pienen pieni jännite, kun he tassuttivat lumen peittämällä maalla kohti saalistuspaikkaa.

"Tämäkö on se metsä? Täällä ainakin tuoksuu riistalle." Köynnöstassu vilkaisi Kastesiipeä ja nyökkäsi. Sitten hän avasi suunsa ja sulki sen taas näyttäen vähän nololta. Kastesiipi hymähti ja tokaisi:
"Voit sinä sanoa mitä mietit. Täällä me emme ole eriarvoisia klaanikissoja."
"Mm", Köynnöstassu mumisi. "Ajattelin vain sanoa että jos tapaisimme tässä sitten kun aurinko on laskenut." Heinäpilvi vilkaisi nopeasti taivaalle ja arvioi kauanko heillä olisi saalistusaikaa. Aurinko oli jo todella matalalla, joten aikaa ei olisi paljon.
"Lähdetään, meillä ei ole paljoa aikaa auringonlaskuun", Heinäpilvi naukaisi. Hän tunsi taas miten Köynnöstassu vilkaisi häntä, mutta oli kuin ei huomaisikaan. Sitten kolli sipaisi hännällään Kastesiiven lapaa ja loikki kauemmas.
Heinäpilvi puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja antoi silmiensä sulkeutua. Hän tarvitsi hetken aikaa miettimiseen. Kastesiipi ei ollut huomannut Heinäpilven epävarmuutta, eikä kolli tiennyt miten kertoisi siitä. Kastesiipi ei välttämättä ymmärtäisi, sillä hän tunsi Köynnöstassun - hehän olivat kasvaneet samassa klaanissa. Yhtäkkiä Heinäpilvi tunsi olonsa hyvin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Hänellä ei ollut ketään.
"Heinäpilvi?" Kastesiiven ääni kaikui kollin ympärillä. Heinäpilvi hätkähti ja räväytti silmänsä auki.
"Minä-" kolli aloitti, mutta vaikeni sitten. Ei hän tiennyt mitä sanoa. Hän ei halunnut vaivata Kastesiipeä uudestaan. "Mietin tässä että minne lähtisin saalistamaan. Olisiko sinulla vinkkejä?" Kastesiipi näytti hieman epäileväiseltä, mutta vastasi kuitenkin.
"Köynnöstassu sanoi että melkein mistä tahansa löytää saalista." Heinäpilvi yritti hymyillä, mutta sai aikaan vain pienen irvistyksen. Kastesiipi näytti entistä epäileväisemmältä.
"Heinäpilvi? Haluatko sanoa minulle jotain?" naaras kysyi. Heinäpilvi tunsi karvojensa pörhistyvän. Hän halusi sanoa Kastesiivelle niin paljon.
'Minä en luota Köynnöstassuun täysin. Mitä jos hän johtaa meidät ansaan? Tiedän että luotat häneen, mutta ette ole tavanneet pitkään aikaan, etkä tiedä miten paljon hän on muuttunut. Mitä jos Köynnöstassun pesässä on joitain erakoita, jotka satuttavat meitä? Tai entä jos hän tahtoo viedä meidät pesäänsä, jotta siellä olevat kissat voivat häätä meidät pois tai jopa tappaa meidät? Sinä et ehkä tunne Köynnöstassua enää.'
Mutta Heinäpilvi ei voinut sanoa mitään.
"Ei minulla ole mitään erityistä asiaa", kolli naukaisi. "Minä lähden kuitenkin nyt saalistamaan, sillä meillä ei oikeastikaan ole paljoa aikaa."
"Hyvä on", Kastesiipi sanoi hitaasti, ollen yhä epävarma pitäisikl hänen patistaa Heinäpilveä sanomaan asiansa. Mutta sitten hän kosketti kuonollaan Heinäpilven poskea ja päätti ilmeisesti jättää asian sikseen.
"Nähdään pian." Sen sanottuaan hopeanharmaa naaras loikki pois, ja Heinäpilvi jäi yksin.

// Tässäpä olisi Lijatassu ja Milu! Ilmeisesti Lijatassu sitten jatkaa tästä? Ja jos joku kohta on jomman kumman mielestä ihan väärin eikä Kasteelle tai Könökselle sovi esim. joku vuorosana tässä tarinassa niin sen voi pyyhkiä pois ja laittaa oman kissansa tekemään niin kuin haluaa omassa tarinassaan c:

Vastaus:

Ensiksi pahoittelen, Nagini, että tässä tulee samalla kommenttia vähän muustakin kuin tästä Heinän tarinasta, pääsi sillä tavalla pulppuaamaan...

Kutkuttaa päästä aina lukemaan tämän seikkailuilla vierailla mailla olevan kolmikon tarinoita, oli näkökulma mikä tahansa. Kaikki tarinan osuudet on hyvin kirjoitettu, sopivat saumattomasti yhteen, ja hahmot ovat eläväisiä ja mielenkiintoisia, kirjoitti niistä kuka tahansa. Juuri tämä yhteiskirjoittaminen on tällaisen tarinaropen elämän suola ja punainen lanka <3

Heinällä onkin paljon mielessään. Olet todenmukaisesti kirjoittanut kaikista kaipuista ja epäilyksistä, ja etenkin voi että kun ihanaa lukea tuosta kukoistavasta rakkaudesta <3 toivottavasti kaikki jatkuu yhä hyvin päin. Mitäköhän tosiaan Köynnöksellä voi olla mielessä? Viette tätä YP:tä kuinka pässiä narusta, vahtaan silmä tarkkana milloin tulee jatkoa tähän juoneen. Silloin ainakin tulee ihan pakko heti kirjoittaa tarina-arvostelu, ja samalla tarkastettua muutkin tarinat...

Saat 40kp

- YP Phi

 

©2018 Warriorcats Rope - suntuubi.com