Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

CopytLinkitListattuArvostelut • Blogi • YlläpitäjätRopen parhaat

 

ETHÄN KIRJOITA TÄNNE ENÄÄ TARINOITA - olemme muuttaneet 1.9.2019 uusille nettisivuille.

ttps://warriorcatsrope.wixsite.com/wcrpg

Vanhat tarinat tältä nettisivulta on arkistoitu sinne.

Tänne kirjoitetaan, joista saa kp:eitä (hahmon kokemuspisteet/kirjoituspisteet, miten nyt haluaa ajatella), joiden avulla pääsee tasolta tasolle.

Ensin hieman oikeaan kirjoitustapaan ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla saatat saada enemmän kp:eita:

  • Laita Nimi-kenttään hahmosi nimi sekä klaani, esim: Risukoipi, Myrskyklaani
  • Kirjoita joko "hän/se" tai "minä" muodossa.
  • Kirjoita puheet aina " merkien väliin, ajatukset " * tai # väliin ja tarinaan kuulumattomat huomautukset  // jälkeen.
  • Kiinnitä parhaasi mukaan huomiota oikeinkirjoitukseen: esim. tekstin kirjoittaminen wordiin oikolukuohjelma päällä auttaa jo hyvään alkuun, eikä teksti myöskään katoa netin syövereihin jos se on tallennettu omalle tietokoneelle ensin.
  • Yritä tehdä pitempiä kuin muutaman rivin tarinoita, saat enemmän kp:eita.
  • Kuvaile tarinaasi hyvin ja loogisesti, älä hypi liikaa paikasta toiseen.
  • Älä mieluusti laita hahmoasi liikaa vähättelemään tai haukkumaan muiden liittyneiden hahmoja, ellei sitten hahmon omistajalle tämä ole ok.
  • Vuodenaika ropessa on lehtikadon aika, eli sama mikä oikeassakin elämässä.
  • Tarinoista voi saada maksimissaan 50 kp:eetä!
  • Muistakaa toki, että klaanit elävät nyt uusilla reviireillä, kartta tästä

 

  • KOKOONTUMISET: Voit vapaasti kirjoittaa klaanien täydenkuun kokoontumiseen osallistumisesta maksimissaan kuukauden tai parin välein hahmollasi, ellei ylläpitäjistö ole ilmoittanut jotain tiettyä ajankohtaa tai juonta kokoontumiselle. Huomioithan jos muut kirjoittavat kokoontumisista, että tarinat pysyisivät jota kuinkin yhtenäisinä esim. että joku kissa ei puuhaile omiaan kahdessa paikassa yhtä aikaa ja että päälliköt puhuisivat ajankohtaisista tapahtumista. PARANTAJAT kokoontuvat aina puolen kuun aikaan jakamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa Kuulammelle, siitä kirjoittamiseen pätee samat säännöt kuin klaanien kokoontumiselle.

Ylläpitäjien vanhoja tarinoita voit lukea täältä. YLLÄPITÄJÄT HUOM kirjoittakaa tarinat jatkossa samaan paikkaan tänne kuin muutkin.

 << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kuohupentu/-tassu-Tuuliklaani

18.12.2016 00:05
Pari kuuta oli taas kulunut. Lehtikadon aikana Aurinko nousi vasta suunnilleen keskipäivällä. Pimeä oli hiljaa kietonut klaanit kylmyyteen ja hämärään, ja lunta tuntui olevan joka paikassa. Varjo- tai Myrskyklaanilla ongelmat eivät olleet niin suuret, kun puut ja niiden oksat ottivat suuren taakan vastaan, mutta Tuuliklaanin suojaamattomilla nummilla lunta oli paikoin niinkin paljon, että suurikin soturi pystyi uppoamaan siihen hännänpäätään myöten.


Kuohupentu oli nyt kuusi kuuta, vaikkei ollut itse asiaan suurinpiirtein tajunnutkaan. Vielä kolmen kuun ikäisenä pentu oli vikissyt, odottanut innosta täristen ja laskenut kuita siihen, milloin pääsisi oppilaaksi. Nyt hän istui hangella, pentutarhan edessä, eikä ollut edes huomannut kasvaneensa suuremmaksi. Yöpennulla ja Liekkipennulla oli taas roolileikki käpälissään, mutta kuten melkein aina, rooleista ei päästy selvyyteen. Mustan ja punertavan pennun kinastelu kuului Kuohunkin korviin, ja naaras päätti nousta katsomaan, mitä hänen sisaruksillaan taas oli ongelmana.


“Päällikkö ja päällikkö, sinä saat aina olla päällikkö!” Yöpentu vinkaisi äreänä.
“Mutta kun minä haluan!” Liekkipentu puolusti.
Kuohupentu hätkähti hieman Yöpennun kiukkuisuutta. Normaalisti naaras oli rauhallinen ja hiljainen, mutta ymmärtää sen, jos joutuu aina olemaan jokiklaanilainen ja toinen saa aina olla päällikkö.
“Sinä ja sinä, miksei joskus minä?” musta naaras äyskähti.
Liekkipentu näytti miettivän hetken, mutta sanoi sitten:
“Minä olen sinua vahvempi, siksi. Ja näytän enemmän isältä kuin sinä, ja isä on sentään varapäällikkö.”
Yöpentu näytti suuttuvan nyt toen teolla, mutta Kuohupentu pani sanansa väliin:
“Mitä jos minäkin pääsisin leikkiin ja vaihdeltaisiin rooleja?”
Yöpennun ilme kirkastui.
“Sopii”, musta naaras hihkaisi.
“Jep, jos minä saan olla päällikkö!” punertava kolli kajautti.
Yöpentu huokaisi, mutta Kuohupentu kuiskasi siskonsa korvaan:
“Antaa hänen olla ekana, sitten olet sinä.”
Liekkipentu asettui jo valmiina hyökkäämään.
“Minä olen Tuuliklaanin suuri päällikkö Liekkitähti, ja sinä olet meidän reviirillämme, kurja jokiklaanilainen!”
Kuohupetu tökkäsi siskoaan, ja humahti sitten itsekin alas hyökkäysasentoon.
“Niin olenkin, tulin vaatimaan ranta-alueita klaanilleni!” ruskea naaras maukui muka häijysti.
“Minä hoitelen sinut!” kolli huudahti, ja loikkasi Kuohupennun niskaan.
Kuohu kierähti, ja läimäytti hennosti tassullaan veljeään naamaan, kynnet piilossa.
“Aak, apua!”
“Minä tulen auttamaan, Liekkitähti!”, Yöpentu hihkaisi.
“Minä olen parantaja, tässä parantavia yrttilehtiä”, naaras sanoi ojentaen tyhjää mustaa tassuaan Liekkipentua kohti.
Kaikki kolme pentua kuitenkin näkivät sielunsa silmin Yöpennun tassuissa suuret, kirkkaanvihreät, hunajalta ja pihlajanmarjoilta tuoksuvat lehdet. Punertava kolli hotkaisi mielikuvituslehdet, ja ponkaisi ylös.
“Haa, olen taas voimissani! Nyt koet loppusi, rajanylittäjä!”
Liekkipentu ponkaisi taas Kuohupennun päälle, ja tällä kertaa Kuohupentu jäi maahan makaamaan, esittäen lyötyä.
“Hehei, nyt minä olen päällikkö!” Yöpentu hihkaisi.
“Nääh, minä en jaksa enää leikkiä”, Liekkipentu päätti, ja askelsi pois.
Yöpentu kohautti olkiaan, ja katsoi Kuohupentua. Molemmat kuitenkin antoivat asian olla, ja jatkoivat leikkiä kaksin.
“Minä, päällikkö Yötähti, olen valmis suojelemaan klaaniani, Tuuliklaania kaikilla yhdeksällä hengelläni!” Yöpentu kajautti rintaansa röyhistäen, yrittäen tehdä äänestään niin kumean, matalan ja päällikkömäisen kuin mahdollista.
“Kerro, parantaja Kuohu, minkä näyn olet saanut Tähtiklaanilta”
Kuohupentu katseli ympärilleen, yrittäen keksiä jotakin, kunnes hänen katseensa osui tuoressaaliskasaan. Pentu sepitti mielessään profetian, ja kertoi sen “päällikölle” :
“Tähtiklaanin kissa kertoi minulle, että ‘Tulee jäinen sade, tiheä kuin myyrän turkki, joka voi tuhota klaanit, mutta yksi on tarpeeksi vahva suojelemaan kissoja siltä’. ”
“Hmm… meidän on selvitettävä mitä se tarkoittaa”, Yöpentu mutisi.
“Menkäämme Kuulammelle!”
Kaksikko juoksi jäätyneelle lätäkölle, joka toimitti Kuulammen virkaa. He jatkoivat leikkiään, kunnes Aurinko oli jo käynyt huipussaan ja painuisi kohta mailleen.
“Leikitään jotain muuta”, Yöpentu ehdotti.
“Metsästetään vaikka.”
Kuohupentu nyökkäsi. Se kuulosti hyvältä idealta. Yöpentu katseli ympärilleen, ja painoi sitten kuononsa lumeen. Musta naaras henkäisi, ja huudahti sitten leikillään:
“Minä haistan jäniksen!”
-,ja loikkasi juoksuun.
Umpihangessa juoksu ei tosin ollut nopeinta mahdollista, mutta Tuuliklaanilaisten tapaan nopealla vauhdilla Yöpentu saavutti kohteensa, pensaasta tippuneen kuuraisen lehden. Kuohupentu hymyili, mutta lannistui sitten. Yöpentu oli ollut niin nopea! Naaraan mustat jalat näyttivät Kuohupennun silmissä niin sulavilta ja pitkiltä. Pentu siirsi katseensa omiin tassuihinsa, jotka näyttivät hänen silmissään nyt säälittävän lyhyiltä.
*Tuleekohan minusta ikinä Tuuliklaanin soturia näin lyhyillä jaloilla”, Kuohupentu mietti apeana, viikset roikkuen.


Leikkitappelun jälkeen Kuohupentu nosti naamansa pakkaslumesta, ja tajusi Yöpennun häipyneen. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan naaras tajusi siskonsa pinkaisseen takaisin pentutarhaan, ja päätti lähteä sinne itsekin. Kuohupentu nousi ylös, ja henkäisi hampaidensa välistä. Lumi oli kauhean kylmää! Ruskean naaras lähti kuitenkin tarpomaan hangessa kohti määränpäätään. Hän joutui nostamaan jalkojaan todella korkealle kävellessään, ja tunsi lumen kirvelevän vatsakarvoissaan. Matka ei onneksi ollut pitkä, vain muutama jäniksenloikka. Pentu ravisteli lumet tassuistaan, ja astui emonsa viereen.
“Toin teille hiukan syötävää”, Varissiipi maukui.
Juovikas naaras oli tuonut pentutarhaan pienen valkoturkkisen jäniksen, joka sai pennut lipomaan huuliaan. Yöpentu haukkasi palan ensimmmäisenä, ja pian pennut olivat jo kaikki maiskuttamassa tuoresaalista.
“No, miltäs tuntuu, kun kohta pääsette oppilaiksi?”
Kuohupentu hätkähti.
“Mitä äiti?”, hän kysyi varmistukseksi.
“Te olette jo täyttänyt kuusi kuuta. Ihan lähipäivinä teistä pitäisi tulla oppilaita”, Varissiipi maukui.
“Jännittääkö?”
Kuohupentu nielaisi, nousi ja sanoi:
“Vau, enpä ole edes ajatellut! Kai vähän jännittää… mutta minusta tulee kyllä hyvä soturi! Vain vähän jännittää, kenestä tulee minun mestarini.”
“Varmasti sinusta tulee loistava soturi! Eikä mestaria tarvitse yhtään jännittää. Tuuliklaani on täynnä maailman parhaita sotureita!” Varissiipi kehräsi.
Kuohupentu nyökkäsi.
“Saankohan minä yhtään kavereita?”
Varissiipi heilautti korvaansa ja maukaisi:
“Toivottavasti. Mutta olen aika varma että saat, sinä olet niin mukava ja avulias klaanikissa.”
Kuohupentu hymyili emolleen lämpimästi. Mutta yksi huoli painoi kuitenkin pennun mieltä.
“Äiti, tuleeko minusta soturia?”
Varissiipi näytti hämmentyneeltä.
“Miksei tulisi?”
“No kun en ole yhtä nopea kuin muut”, Kuohupentu maukui apeana.
“Kuule, soturilta vaaditaan muutakin kuin nopeutta. Sinusta tulee varmasti loistava soturi!”
Kuohupentu kehräsi. Ehkä hänestä tulisikin oppilas. Ehkä jo huomenna!


Ruostetähden kutsu kajahti pentutarhaankin, ja Kuohupentu nousi hämmentyneenä pediltään. Oli jo ihan pimeää, mikä tosin ei ollut ihmekään lehtikadon aikaan. Lumi kimmelsi tähtien loisteessa ja kuun kuumotuksessa. Taivaalla leijui vain muutama pilvi, kuin Tähtiklaani olisi kirkastanut juuri tämän hetken. Hankeen lankeavat varjot olivat sinisiä, ja näyttivät leikkivän ja tanssivan kissojen liikkuessa. Klaani kokoontui päällikön luokse kalliolle, ja Varissiipikin ohjasi pentunsa muiden kissojen joukkoon. Kuohupentu tunsi hetken niin maagisena. Kuinka paljon klaanikissoja! Tähtitaivas ja kuu, avoin nummi ja avoin, niin suuri, kuoppaan tehty ja aidattu rakas Tuuliklaanin leiri! Tähtiklaania lähinnä oleva klaani, Tuuliklaani. Kuinka hienoa olikaan syntyä juuri tähän klaaniin! Tähtien välkehdintä heijastui pennun vihreistä silmistä, kun se kohotti katseensa ylös hopeahäntää kohti.
“Kuohupentu!”, Ruostetähden ääni kajahti ympäri leirin ja kantautui pennun tummiin korviin.
Kuohupentu laski katseensa Ruostetähteen, ja otti askeleen kohti päällikköä. Pentu tarpoi hiljaisin askelin paksussa hangessa. Oli niin hiljaista ja hämärää, kuin Tähtiklaani itse olisi kuulemassa.
Ruostetähti kumartui hiukan, katsoakseen pikkuista pentua yhdellä silmällään.
“Kuohupentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi.”
Kuohupentu tunsi rinnassaan jitakin suurta. Kuin hänen sydämessään oleva lintu olisi levittänyt siipensä, ja olisi valmis nousemaan lentoon. Ruostetähti räpäytti silmäänsä rauhallusesti, ja jatkoi, äänellä joks tuntui tässä hiljaisuuden kuplassa kuuluvan kaikkialle:
“ Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Kuohutassuna.Mestariksesi tulee Kettuturkki.”
Klaanin joukosta kisdojen eteen astui kaunis, oranssi, vihreäsilmäinen naaras. Kuohuprntu katsoi tulevaa mestariaan silkka kunnioitus silmissään.
*Kettuturkki. Eikä jän ole Heinätassun, Ruusutassun ja Kuulaspennun emo? Hieno soturi.”
“Toivon, että Kettuturkki välittää sinulle kaiken oppimansa.”, Ruostetähti lausui, ja nosti katseensa tummanruskeasta naaraasta. Nyt musta naaras kääntyi katsomaan yhdellä silmällään punertavaturkkista soturia.
“Kettuturkki, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut loistavaa koulutusta Varissiiveltä ja olet osoittanut olevasi taitava ja uskollinen. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Kuohutassulle.”
Kettuturkki nyökkäsi, ja kumartui, jotta Kuohutassu yltäisi koskettamaan mestarinsa nenänpäätä. Vastanimitetty oppilas teki sen hiljaa, mutta haparoimatta, kuin hänet oltaisiin nimetty oppilaaksi ennenkin.
Koko klaani puhkesi kuoroon:
“Kuohutassu! Kuohutassu! Kuohutassu! Kuohutassu!...”
Kuohutassu katseli hänen nimeään hurraavaa kissajoukkoa, ja näki sivusilmällä äitinsä ylpeän, miltei kyyneleisen katseen.
Ja molemmat, emo ja pentu, hymyilivät hopeahännän tähdet silmissään.



//(Sori, jos on liikaa autohittauksentapaista, ilmoitathan jos on?)//

Vastaus:

Nonniin, ja nyt Kuohu on oppilas, jee! Kiva tarina. Vähän oli virheitä välimerkkien kanssa, mm. ylimääräisiä välilyöntejä, pilkut hassusti, ajatus alkoi *ja päättyi" Mutta ei mitään isoa tai toistuvaa. Huolellinen läpiluku karsisi nämä.

Ei ollut liikaa autohittausta. Tavanomainen hahmojen liikuttelu on sallittua ilman erillistä lupaa ropettajalta, kuhan yrittää pitää hahmot roolissaan.

Saat 31 kp

- YP Phi

Nimi: Myrskytassu, Jokiklaani

17.12.2016 17:06
Myrskytassu seisoi epävarmasti oppilaiden pesän edessä katse leiriin suunnattuna. Paikka tuntui yllättävää kyllä paljon suuremmalta nyt kun hänet oli nimitetty oppilaaksi. Tänä ensimmäisenä yönä uudessa pesässään oli nuori oppilas nukkunut vain hetken.
Oppilas astui lopulta eteenpäin yhden vaivaisen askelen keräten rohkeutta. Ei leiri ollut yhtään tavallista suurempi, klaanin jäsenet olivat samoja. Mutta miksi kurkkua kuristava jännitys ei tuntunut katoavan?
"Myrskytassu", naukaisi tuntematon ääni kissan takaa. Kesti muutaman silmänräpäyksen ennen kuin musta kissa tajusi sen olevan oma nimensä. Ei enää Myrskypentu.
Myrskytassu kääntyi salamannopeasti ympäri ja näki edessään seisovan valkeaturkkisen naaraan.
Kissa katsoi valkeaturkkista hämmentyneenä ja kenties hieman vaivaantuneenakin. Nimien muistaminen oli vaikeaa, jopa oman klaanin sisällä.
"Kärppätassu", kissa sanoi lopulta ehkä hieman loukkaantuneen näköisenä ja Myrskytassun vaivaantuneisuus kasvoi.
"Tahdoin vain toivottaa tervetulleeksi, mutta, no, jos kerran kielesi on tuuleen tempautunut, enpä edes yritä", Kärppätassuksi itseään nimittänyt kissa heilautti pitkää häntäänsä ja asteli kohti pientä kissojen ryhmää, joka vaikutti olevan lähdössä tavanomaiseen aamupartioon.
"Älä välitä hänestä. Kärppätassu kiivastuu aina pienestä, huomenna hän on todennäköisesti unohtanut kaiken."
Myrskytassu säpsähti tuntiessaan jonkin keveän laskeutuvan lavalleen.
"Ai, Lepinkäistassu", kissa sanoi taakseen vilkaistuaan, helpottuneena siitä että muisti edes jonkun kissan nimen. Lepinkäistassu hymyili lyhyesti ja tassutteli sitten pois.
Heti kissan lämmön kadottua viereltään oli Myrskytassun olo yksinäinen ja apea.
Siinä samassa kissa äkkäsi mestarinsa viittoilevan hännällään häntä luokseen. Naaras hypähti ilmassa kerran ja ravasi Kaislakukan luo.
"Mitä teemme tänään?" hän kysyi innokkaasti mutta pysähtyi siinä samassa muistaessaan kuinka rauhallisia muut oppilaat olivat mestareidensa kanssa. Kaislakukka ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään suuttuneelta oppilaan innokkuudesta, kenties hieman huvittuneelta jos jotain.
"Ajattelin että kävisimme harjoittelemassa metsästystä."
"Kalastusta vai?" Myrskytassu heilautti häntäänsä innoissaan, mutta mestari pudisti päätään.
"On hyödyllistä oppia saalistamaan muitakin eläimiä, muuten nääntyisimme vesien jäätyessä. Vesimyyrät, päästäiset ja hiiret ainakin käyvät kalan puuttuessa."
Myrskytassua puistatti ajatella linnun makua suussaan. hän muisti maistaneensa vielä pentutarhassa ollessaan yhtä sellaista. Linnun maku oli viipynyt hänen suussaan ainakin kuun!
"Myrskytassu?" Kaislakukan ääni tunkeutui naaraan ajatuksiin ja palautti kissan takaisin nykyhetkeen.
"Anteeksi", hän naukaisi, "olin ajatuksissani."
"Ilmiselvästi", soturi pyöräytti silmiään ja lähti liikkeelle kohti leirin uloskäyntiä. Myrskytassu kiirehti hänen peräänsä.

*
"Keskity, Myrskytassu", Kaislakukka sanoi jo toisen hiiren karattua oppilaan käpälistä.
"Olisi ehkä helpompi keskittyä, jos et sotkisi ajatuksiani tuolla muka inspiroivalla kannustuksella!" Myrskytassu hyppäsi jo valmiiksi vääränlaisesta vaanimisasennostaan seisomaan kiivaasti.
"Luuletko todella, että osaisit paremmin jos vain haukkuisin sinut lyttyyn enkä välittäisi? Olen mestarisi, tähtiklaanin nimeen!" Kaislakukka sähähti takaisin tuimasti ja Myrskytassu luimisti korvansa mestarin tiukan katseen alla.
"Tiedän, mutta-"
"No, kannattaa alkaa käyttäytyäkin siihen malliin!" hänen mestarinsa keskeytti ja sivalsi hännällään ilmaa.
Myrskytassu avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta huomasi ettei hänellä ollut mitään millä puolustella. Hän sulki suunsa salamannopeasti ja kuopi etutassullaan maata vaivaantuneena.
"Katso tarkkaan, näytän sinulle vaanimisasennon vielä kerran. Opit sen vielä, koeta vain matkia minua", Kaislakukka sanoi hieman lempeämmin ja painautui maata vasten koko ruumiillaan vetäen häntänsä vierelleen.
Myrskytassu yritti mukautua mestarinsa asentoon. Hän painautui maata vasten ja veti hännän kehonsa viereen epävarmana.
"Takaruumis", Kaislakukka sanoi lyhyesti. Myrskytassu huomasi nyt itsekin hieman liian ylhäällä olevan takaruumiinsa ja painoi senkin lähelle maata.
"Nyt", soturi sanoi, "liu'uta käpäliäsi hitaasti eteenpäin. Näin yrität estää hiirtä tuntemasta tai kuulemasta askeliasi."
Myrskytassu teki työtä käskettyä, tällä kertaa vain hieman keskittyneemmin. Kaislakukka nyökkäsi hyväsyvästi.
"Ongelmasi saattaa olla vain siinä, ettet keskity tilanteessa. Jos keskittyisit tähän hetkeen koko mielelläsi, onnistut myös saalistuksessa", nyt soturi madalsi ääntään, "Hiiri, tuolla puun juurella." Tämän enempää ei kissa sanonut vaan töykkäisi Myrskytassua hännällään. Oppilas vavahti muttei liikkunut vielä. Hän tahtoi näyttää mestarilleen että hän osasi tämän.
Hän liikutti tassujaan mahdollisimman hitaasti maassa. Vain ketunmitta enää..
Hiiri säpsähti ja nosti päänsä pystyyn nakertamastaan juuresta. Myrskytassu sähähti ja loikkasi hiiren päällä iskien kyntensä sen selkään. Hiiri kuitenkin pyrki vielä pakoon. Viime hetkellä oppilas muisti iskeä terävät hampaansa saaliin niskaan ja tunsi pieneläimen ruumiin veltostuvan.
Hän vilkaisi Kaislakukkaan, joka hymyili hyväksyvästi. "Kärsivällisyyspuoleen kannattaa panostaa."
Myrskytassu yritti sanoa jotain kiitoksentapaista, mutta oli silti hieman lannistunut. Se oli ollut niin pienestä kiinni, jos hän vain olisi yhtä hyvä oppilas kuin - keneen hän nyt itseään vertaisi? Monikin oli häntä parempia, ehkä pennutkin!
"Myrskytassu, kaikki hyvin?" Kaislakukka kysyi ja kumartui oppilaansa puoleen. Myrskytassu pudotti hiirensä maahan raottaessaan suutaan pienesti.
Viileä tuulenvire pyyhkäisi lumisen maan poikki ja sai niin oppilaan kuin soturinkin värisemään. Kaislakukka ei kuitenkaan hellittänyt katsettaan yllättäen lannistuneesta oppilaastaan.
"En minä ole hyvä. Minuthan voisi siirtää suoraan klaaninvanhimpiin", Myrskytassu mutisi huomaten vasta tuon lausahduksen jälkeen sen loukkaavan vanhuksia.
"En tarkoittanut sitä pahalla heitä kohtaan. Siltä vain tuntuu."
Kaislakukka naurahti hyväntahtoisesti. "Tämä oli ensimmäinen päiväsi oppilaana, älä odota itseltäsi liikoja. Ei kukaan sinun oleta osaavan täydellisesti kaikkea heti. Ja jos et jo huomannut, edessäsi makaa tälläkin hetkellä itse saalistamasi hiiri."
"Mutta en saalistanut sitä täysin ohjeidesi mukaan", Myrskytassu naukaisi epätoivoisesti.
"Mitä väliä sillä on? Hyvä soturi käyttää omaa päätään. Ja niin sinä teit."
Myrskytassu tunsi mielialansa kohoavan hieman.
"Tule", Kaislakukka sanoi ja kääntyi ympäri, "lähdetään leiriin."

//Sori, lyhyt ja tönkköhän tää on, myönnetään. Pyrin parempaan ensi tarinassa.

Vastaus:

Ihan hyvä tarinahan tämä oli, virheetöntä tekstiä ja kiinnostavia tapahtumia. EI ole lyhyt, eikä pituus muutenkaan ole kaikki kaikessa. Mielummin vähemmän ja laadukasta kuin iso litania hutaistua.

Saat 29 kp

-Yp Phi


Nimi: Vinhatassu, Myrskyklaani

16.12.2016 21:56
Luku 3

Vinhatassu nukkui sikeästi pehmoisella sammalpedillään. Kolli uneksi hopeisista niityistä, joilla hän jahtasi pulleita hiiriä. Kolli nuolaisi huuliaan ja asettui vaanimisasentoon, hän oli juuri aikeissa hyökätä pullean hiiren kimppuun, joka järsi siemeniä suurilla talttahampaillaan.
”Huaaah!” Vinhatassu huudahti ja hyppäsi hiiren kimppuun tappaen sen, juuri kun kolli oli upottamassa hampaansa hiiren mehukkaaseen lihaan, niin hän tunsi jonkun ravistelevan itseään.
”Vinhatassu, herääs nyt!” Vinhatassu tunnisti äänen kuuluvan Punatassulle. Kolli raotti ärtyneenä silmiään ja katsoi suoraan punaruskean naaraan silmiin.
”Mitä nyt?” Vinhatassu mumisi närkästyneenä ja kömpi jaloilleen.
”Koivuruska käski herättämään sinut”, Punatassu maukui hyväntuulisesti ja hyppelehti ulos pesästä. Vinhatassu haukotteli ja tassutteli itsekin ulos pesästä. Koivuruska odotti kollia pää pystyssä ja käänsi katseensa heti Vinhatassuun.
”Oliko pakko pyytää sitä hiirenaivoa herättämään minut?” Vinhatassu kysyi ärtyneenä ja venytteli jäseniään.
”No meillä on kuule harjoituksia tänään, että älä siinä marise”, Koivuruska maukui itsekin ärtyneenä. Vinhatassu murahti ja tämän hännänpää vääntelehti ärtymyksestä.
”Mennään sitten”, Vinhatassu maukui ja oli jo valmiina lähtemään. Koivuruska katsoi Vinhatassua hetken ja hymähti sitten.
”Kuules nyt Vinhatassu, minä olen tässä se mestari, joten älä ala käskyttelemään”, Koivuruska maukui otsa rypyssä. Vinhatassu naurahti ivallisesti.
”Olet huono mestarina olemisessa, joten avustan vähän”, Vinhatassu maukui ivallisesti ja se vaikutti riittävän Koivuruskalle, sillä hän tarttui Vinhatassun niskanahasta ja lähti raahaamaan tätä parantajan pesälle.
”Mitä sinä teet ketunläjä??” Vinhatassu ärisi ja yritti rimpuilla mestarinsa otteesta.
”Harjoittelen kanssasi huomenna, jos olet oppinut siihen mennessä nöyryyttä ja kunnioitusta!” Koivuruska maukui ja heilautti häntäänsä Vaahtokukalle.
”Sitä odotellessa”, Vinhatassu murisi ja vilkaisi hämmentynyttä parantajaa.
”Vaahtokukka, saat keksiä tälle röyhkeälle ja ylimieliselle kollille jotain puuhaa”, Koivuruska maukui närkästyneenä ja poistui parantajan pesästä ennen kuin naaras ehti väittää vastaan. Vaahtokukka räpytteli silmiään ja katsoi ärtynyttä Vinhatassua.
”Voisit tulla kanssamme hakemaan kissanminttua”, Vaahtokukka maukui Vinhatassulle, joka hymähti vastaukseksi. Vinhatassun katse kääntyi nuoreen parantajaoppilaaseen, joka kipitti kaksikon luokse varjoista. Vinhatassu katsoi oppilasta tutkivasti.
”Hei”, Vinhatassu maukui hiukan innostuneempana kissanmintun keräämisestä.
”Kuulitko Mehiläistassu?” Vaahtokukka kysyi oppilaaltaan, joka kallisti kysyvästi päätään.
”Vinhatassu toimii tänään apurinamme ja näin aluksi me menemme kaikki kolme yhdessä keräämään kissanminttua”, Vaahtokukka naukaisi. Mehiläistassu nyökkäsi pienesti ja vilkaisi sivusilmällä Vinhatassua, jonka kasvoille oli tullut rento ilme.
”Mennäänpä sitten”, Vaahtokukka maukui ja kehotti kahta oppilasta seuraamaan. Vinhatassu seuraisi vastahakoisesti Myrskyklaanin parantajaa, kollin katse oli suunnattuna Mehiläistassuun.
*Kaunis naaras, hyvä kohde*, Vinhatassu mietti ja katsoi hiljaisena kulkevaa Mehiläistassua.
”Minä olen Vinhatassu tuleva Vinhatähti”, Vinhatassu esittäytyi Mehiläistassulle, joka räpäytti silmiään hieman hämmentyneenä.
”Minä olen Mehiläistassu”, parantajaoppilas maukui ja nyökkäsi pienesti. Vinhatassu virnisti ja meni kävelemään hieman lähemmäs Mehiläistassua, niin että kaksikon turkit hipoivat toisiaan.
*Tämähän toimii hyvin, ei tarvitse jaksaa nipottavaa Koivuruskaa ja voin olla hurmaamassa kaunista parantajaoppilasta*, Vinhatassu mietti oikein tyytyväisenä.

Kolmikko tassutteli kaksijalkojen pesälle keräämään kissanminttua.Vinhatassu nuuhki ilmaa ja sai kuonoonsa kissanmintun herkullisen ja makean tuoksun, joka sai kollin kehräämään pienesti.
*Ah, mikä tuoksu!*kolli mietti hurmioituneena. Vaahtokukka tökkäsi Vinhatassua hännällään.

”Se tuoksuu toki hyvälle, mutta meidän on keskityttävä poimimaan sitä”, Vaahtokukka maukui lempeästi. Vinhatassu ravisteli päätään.
*Okei, en kyllä anna minkään kasvin sekoittaa päätäni*, kolli mietti ja alkoi keräillä kissanminttua. Mehiläistassu ja Vaahtokukka tekivät samoin. Vinhatassu poimi naaraiden kanssa kissanminttua ja huomasi sivusilmällään lumessa jotain kiiltävää. Kolli kohotti katseensa kiinnostuneena ja lähti tassuttelemaan kohti ruskeaa kiiltävää esinettä. Esineessä oli jotain nestettä, joka herätti Vinhatassun kiinnostuksen.
*Mitähän tuo on?* kolli mietti ja nuuhki nestettä varovasti. Hän laski kissanmintut lumelle ja alkoi nuolla esineen repaleisia reunoja.
*Pitää varoa, etten leikkaa kieleeni tällä*, Vinhatassu mietti ja nuoli nestettä. Kolli huomasi sen olevan kiintoisan makuista, ei pahaa, muttei nyt erityisen hyvääkään. Hän nuoli voimakkaalta maistuvaa nestettä ja joi sen kaiken ruskeasta esineestä.
”Vinhatassu, mitä sinä teet?!” kuului Vaahtokukan huolestunut maukaisu. Vinhatassu käänsi hitaasti katseensa Vaahtokukkaan.
*Kuinka monta Vaahtokukkaa tuossa oikein on?* Vinhatassu mietti ja räpytteli silmiään. Kollin pää oli aivan pyörällä ja hän hoiperteli lähemmäs parantajaa.
”Heeei!” Vinhatassu maukui ja nojasi hämmentyneeseen parantajaan. Vinhatassu naureskeli itsekseen ja valui pehmoiseen hankeen hohottamaan.
”Mitä hänelle on tapahtunut?” Mehiläistassu kysyi mestariltaan ihmeissään.
”Hän joi jotain sopimatonta”, Vaahtokukka maukui ja katsoi hangessa kieriskelevää Vinhatassua, joka lauleskeli itsekseen.
”Meidän pitää saada hänet jotenkin leiriin”, Vaahtokukka maukui. Vinhatassu pongahti pystyyn hangessa ja alkoi hoiperrella eteenpäin höpisten samalla jotain aivan omaa. Vaahtokukka asettui Vinhatassun tueksi.
”Mennäänpäs takaisin leiriin”, Vaahtokukka maukui.
”Eeei vielääää!” Vinhatassu valitti ja oli vähällä kaatua.
”Kyllä kyllä, sinä kaipaat lepoa”, Vaahtokukka maukui rauhoittelevasti. Vinhatassu hymähti ja pyöräytti päätään.
”Minäää en mene nukkumaan”, kolli maukui ärtyneenä ja tönäisi Vaahtokukkaa kauemmas itsestään. Vinhatassu lähti hyppelehtimään eteenpäin ja hän päästi innostuneita huudahduksia loikkiessaan valkeissa hangissa. Vaahtokukka pudisteli päätään ja katsoi nuoren kollin perään.
”Koivuruska ei tule ilahtumaan”, Vaahtokukka maukui hiljaa ja katsoi Vinhatassua, joka nousi takajaloilleen ja alkoi tanssahdella. Kolli mourusi ja tanssahteli takajaloillaan.
”Ole varovainen”, Vaahtokukka maukui. Vinhatassu naureskeli ja kaatui naamalleen valkoiseen hankeen, jossa kolli alkoi kieriskellä. Vaahtokukka huokaisi ja käänsi katseensa Mehiläistassuun, joka kantoi kissanminttuja suussaan.
”Mehiläistassu, viitsisitkö hakemaan jonkun soturin tänne”, Vaahtokukka maukui oppilaalleen, joka nyökkäsi ja lähti heti kipittämään kohti Myrskyklaanin leiriä. Vaahtokukka jäi vahtimaan Vinhatassua. Samalla parantaja poimi kissanminttua täyttääksen varastonsa. Vinhatassu kieri hangessa, niin että hänen kilpikonnakuvioinen turkkinsa värjäytyi lumenvalkeaksi.

Pian Koivuruska marssi paikalle perässään Lukkikoipi, joka katsoi hangessa kieriskelevää Vinhatassua hieman huvittuneena.
”Sinun oppilaasi on kyllä ihan omaa luokkaansa!” Lukkikoipi maukui Koivuruskalle, joka näytti turhautuneelta. Vaahtokukka katsoi raidallista kollia pahoittelevasti ja vilkaisi Vinhatassua, joka oli jo hieman väsynyt pyörimisestä ja tanssahtelusta. Koivuruska pudisteli päätään ja huokaisi. Hän tarttui Vinhatassun niskanahasta ja lähti kantamaan oppilastaan kohti Myrskyklaanin leiriä. Vinhatassu yritti rimpuilla mestarinsa otteesta ja mumisi jotain päätöntä.
”Mitä minä teen sinun kanssasi?” Koivuruska murisi turhautuneena ja laski Vinhatassun sammalpedilleen. Vinhatassu mumisi itsekseen ja painoi päänsä pehmeään sammaleeseen. Koivuruskan katse oli jäinen hänen katsoessaan oppilastaan, joka hukutti kasvonsa vihreään sammalpetiin. Vinhatassu nukahti nopeasti uupumuksesta.

”Vinhatassu, Vinhatassu!” kolli kuuli nimeään huudettavan ja hän nousi huonovointisena pediltään. Hänen päätään jomotti ja hän suuntasi laiskasti katseensa huutajaan.
”M-mitä?” Vinhatassu kysyi räpytellen väsyneesti silmiään. Hänen oli vaikea erottaa mitään, mutta hän onnistui erottamaan Koivuruskan ääriviivat. Vinhatassu siristi silmiään erottaakseen paremmin ja kallisti päätään.
”Mitä se eilinen temppuilu oikein oli?” Koivuruska kysyi. Vinhatassu räpytteli silmiään ja katsoi mestariaan hämillään.
”En kyllä muista eilisesta muuta kuin kissanmintun poimimisen”, kolli vastasi hämillään ja katsoi Koivuruskaa, jonka vihainen ilme alkoi hitaasti pehmittyä.
”Vai niin, no katso ettei sellainen toistu”, kolli maukui. Vinhatassu nyökkäsi pienesti ja laski päänsä käpäliensä päälle.
”Minulla on huono olo, joten en kyllä tule tänään mihinkään harjoituksiin”, Vinhatassu maukui ja hieroi tassullaan otsaansa, jossa jyskytti voimakas kipu. Koivuruska katsoi oppilastaan hetken ja nyökkäsi sitten.
”Okei, yritä nyt levätä”, kolli maukui ja poistui.

//anteeksi jos teksti on epäselvää ja tönkköä x'D//

Vastaus:

Olipas villi tarina

Saat 34 kp

- Yp Phi

Nimi: Vinhatassu, Myrskyklaani

13.12.2016 21:35
Luku 2

Vinhatassu tassutteli pää pystyssä mestarinsa Koivuruskan kanssa. Kylmä tuulenvire pörrötti kaksikon turkkeja heidän kävellessään lumen peittämällä Myrskyklaanin reviirillä.
”Haistatko mitään?” Koivuruska kysyi ja Vinhatassu hymähti typerälle kysymyksell.
”Tietenkin haistan, minulla on hajuaisti!” Vinhatassu tuhahti.
”Tarkoitin riistaa”, Koivuruska maukui silmiään pyöräyttäen.
”Olisit sanonut selvemmin”, Vinhatassu maukui ja nuuhki ilmaa tarkasti.
”Haistan hiiren ja vanhentuneen ketun hajun”, Vinhatassu maukui ja nuolaisi rintaansa.
”Muuta?” Koivuruska kysyi odottaen lisää.
”No haistan useamman hiiren”, Vinhatassu vastasi.
”Niin”, Koivuruska maukui ja nyökkäsi. Vinhatassu katsoi mestariaan omahyväisesti ja käänsi sitten katseensa nähdäkseen missä riistaeläimet olisivat. Nuori kolli lähti tassuttelemaan eteenpäin ja hän huomasi pikkuiset tassunjäljet maassa.
”Nyt lähden jäljittämään hiirtä, ota opiksesi”, Vinhatassu maukui mestarilleen, joka katsoi oppilastaan närkästyneenä.
”Minä olen se joka täällä opettaa”, Koivuruska maukui. Vinhatassu kohautti lapojaan ja liikkui hangessa kevyin askelin. Hän aikoi näyttää mestarilleen, ettei kaikkeen tarvitsisi apua.
*Näytän tuolle hiirenaivolle, joka on olevinaan mestarini*, Vinhatassu mietti ja seurasi hiiren vainua. Kolli huomasi pian hankeen sulautuvan valkoturkkisen jyrsijän edessään. Vinhatassu asettui vaanimisasentoon, sillä Marjatassu oli näyttänyt kollille aiemmin kuinka se tehtäisiin. Vinhatassu heilutti lantiotaan puolelta toiselle ja loikkasi kynnet ojossa hiiren kimppuun. Hän sai hiiren kiikkiin tassujensa alle.
”Näin sitä tehdään!” Vinhatassu maukaisi tyytyväisenä ja leikki saaliillaan, joka vinkui pelokkaasti kissan kynsiessä sitä.
”Mitä sinä oikein teet?” Koivuruskan ärtynyt ääni kuului takaa. Vinhatassu käänsi katseensa vihaiselta näyttävään Koivuruskaan.
”Leikin”, Vinhatassu maukui omahyväisesti, eikä huomannut hiirtä, joka pakeni hänen käpälistään.
”Ei ruolla leikitä!” Koivuruska sähähti oppilalleen.
”No anteeksi anteeksi”, Vinhatassu maukui ja katsahti tyhjiin käpäliinsä. ”Voi ketunläjä!”
”Mitä nyt?” Koivuruska kysyi.
”Se karkasi!” Vinhatassu sähisi ja nousi jaloilleen ravistellen lunta turkistaan.
”Olisi kannattanut tappaa se heti”, Koivuruska maukui. Vinhatassu pyöritteli ärtyneenä päätään.
*Älä sinä kerro minulle mitä tehdä*, Vinhatassu mietti ja mulkoili mestariaan.
”Minä näytän sinulle kuinka se tehdään”, Koivuruska maukaisi ja alkoi nuuhkia ilmaa. Hän seurasi saaliseläimen tuoksua ja heti sen havaittuaan hän asettui vaanimisasentoon.
*Noin minäkin tein, joten älä siinä isottele*, Vinhatassu mietti silmiään pyöräyttäen. Koivuruska hyppäsi vaanimansa hiiren kimppuun ja tappoi sen nopealla puraisulla niskaan.
”Khatfos nhfäin”, Koivuruska maukui hiiri suussaan. Vinhatassu tuhahti.
”En edes saanut selvää, mutta ihan miten vaan”, hän maukui närkästyneenä. Koivuruska laski hiiren ja kaivoi lumeen kuopan johon hautasi sen.
”Jatketaan, klaani on ruokittava”, Koivuruska maukui ja viittoi Vinhatassua seuraamaan. Vinhatassu hyppelehti mestarinsa perässä ja nuuhki ilmaa.
”Mitä haistat?” Koivuruska kysyi.
”Harakan, se on ihan lähellä”, Vinhatassu maukui ja lähti jäljittämään harakan tuoksua. Koivuruska seurasi kauempana. Vinhatassu havaitsi pian harakan, joka nokki pensasta syöden siitä jotain marjoja. Vinhatassu virnisti omahyväisesti ja asettui vaanimisasentoon.
*Hyvästi vaan linnunaivo*, Vinhatassu mietti ja heilutti lantiotaan puolelta toiselle. Kolli hyppäsi kynnet ojossa ja tappoi harakan taittamalla sen niskat. Vinhatassu laski ja hautasi saaliinsa tyytyväisenä ja nuolaisi sitten lämpimän veren huuliltaan.
”Hienoa”, Koivuruska, joka saapui paikalle maukui ja nyökkäsi. Vinhatassu hymyili omahyväisesti.
”Tietty se oli hienoa”, Vinhatassu maukui ja röyhisti rintaansa. Koivuruska pyöräytti silmiään ja kehotti oppilastaan jatkamaan.

Vinhatassu ja Koivuruska metsästivät vielä hetken ja veivät sitten saaliinsa leiriin tuoresaaliskasalle.
*Nyt on oiva mahdollisuus hurmata naaraita!* Vinhatassu mietti pudottaessaan metsästämänsä vesimyyrän ja harakan kasaan. Vinhatassu loikki pirteänä soturien pesälle ja iski silmänsä valkoiseen naaraaseen, jolla oli vihreät silmät.
*Yksinkertaisen näköinen, mutta menköön*, kolli mietti ja hyppelehti valkoisen soturin luokse.
”Päiviä, minun nimeni on Vinhatassu”, kolli sanoi laittaen hurmausvaiheen täysille. Valkoinen naaras räpytteli hämillään vihreitä silmiään.
”Minä olen Valkosiipi, oletko kenties väärässä pesässä?” naaras kysyi varovasti ja Vinhatassu naurahti hupaisalle kommentille.
”En suinkaan, tulin katsos ihan sinun vuoksesi”, Vinhatassu maukui ja painoi kuononsa lähelle Valkosiiven kuonoa. Naaras perääntyi ja katsoi nuorta oppilasta hieman ärtyneenä.
”Eikös tuo ole hieman sopimatonta?” Valkosiipi kysyi. Vinhatassu nauroi huvittuneena ja heilautti häntäänsä vähättelevästi.
”En mahda itselleni mitään, lumenvalkea turkkisi vain hurmasi minut”, Vinhatassu maukui. Valkosiipi pyöräytti silmiään ja poistui pesästä Vinhatassu aivan kannoillaan.
”Äläs nyt karkaa, meillä jäi juttu kesken!” Vinhatassu maukui ja puski päällään Valkosiiven lapaa.
”Hoida kuule juttusi ihan yksinäsi!” Valkosiipi ärähti ja juoksi pois leiristä. Vinhatassu katsoi valkoisen naaraan perään huvittuneena ja purskahti nauruun.
*Hänellä ei riittänyt hermot!* Vinhatassu mietti huvittuneena ja huomasi sivusilmällään Koivuruskan, joka katsoi kollia ärtyneenä. Vinhatassu virnisti mestarilleen ja kohautti lapojaan.
”Naaraat ovat oikukkaita, mutta sehän ei minua pysäytä!” Vinhatassu maukui. Koivuruska sähisi oppilaalleen vihaisena.
”En minä sinua pelkää karvapallo”, Vinhatassu maukui päätään pudistellen. Hän hyppelehti tyytyväisenä oppilaspesälle ja huomasi harmikseen, ettei kukaan naaraista ollut paikalla.
*No, aina ei voi voittaa*,

Vastaus:

Onpas Vinhatassulla vauhti päällä. Toistaiseksi muut ovat vain pienesti ärtyneitä, mutta varmaan Vinhatassu törmää jossain vaiheessa johonkin lyhytpinnaisempaan kissaan ja saa nenilleen... Ainakaan Vinhatassu ei ole pelkkää puhetta, metsästäminen näytti onnistuvan kunhan jätti leikit sikseen. Kiinnostavasti ja virheettömästi kirjoitettu tarina!

Saat 23 kp

-YP Phi

Nimi: Kuohupentu, Tuuliklaani

04.12.2016 15:27
Lehtikadon aika kietoi järven ja sen rannat syleilyynsä. Aluksi maahan varisi hiukan lunta taivaalta, puista putosivat viimeisetkin lehdet, ja oranssit sekä ruskeat lehvät käpertyivät kuuraan. Järven pinnalla alkoi kellua jäähiutuja, ja jos joku kissa oli liian pitkään ajamassa jänistä takaa, oli hän sen jälkeen saanut pienen viheryskän alun. Parantajilla meni aikaa hoidella nuhaisia vanhuksia, eivätkä pennutkaan selvinneet helpolla, varsinkaan kun pakkaset kiristyivät. Kun yksi pentu yskäisi, niin pian koko pesä täyttyi niiskutuksesta. Lopulta järven reunat olivat jo jäätyneet, ja pakkanen kiristyi. Tähtiklaani kirkasti yöt, mutta kylmyys oli kuin suoraan pimeydenmetsässä. Kissoilla alkoi ruveta olemaan ongelmia, kun jäätä piiskaavat tuiskut saavuttivat tuuliklaanin leirin.

Kuohupentu käpertyi yhä tiukemmin kerälle äidin lämmintä kylkeä vasten. Luminen tuisku pyyhälsi leirin halki, ja ensimmäistä kertaa pentu oli todellakin onnellinen pensaan muodostamasta pesästä. Yleensä tuuliklaanilaiset nukkuivat taivasalla, ollakseen lähellä Tähtiklaania, ja olivatkin siitä hyvin ylpeitä, mutta nyt tuskin kukaan olisi halunnut olla ulkona. Vain pentutarha oli poikkeus, ja se oltiin rakennettu pensaan alle.
Kuohupentu kuuli tuulen ulvovan, ja kehräsi.
*Minä olenkin täällä lämpimässä!” hän ajatteli.
Yhtäkkiä pensaikon oksien välistä viuhahti jäätävä tuulenpuuska, ja pentu painautui säikähtäen emoaan ja sisariaan vasten. Kuohu pörhisti turkkiaan, ja tunsi sitten yhtäkkiä potkaisun kyljessään. Hän käänsi äkkiä päänsä siihen suuntaan, ja näki Liekkiåennun kääntävän kylkeään. Punertava kolli mutisi jotain unissaan, ja Kuohupentu tuhahti.
“Voisi olla paikallaan edes kun nukkuu…”,hän mutisi hiukan äkeissään.
Pennun äkäisyyden perimmäinen syy ei ollut kuitenkaan hänen veljensä, vaan tämä kylmyys, joka värisytti nahkaa, nosti niskavillat pystyyn eikä antanut kissaparkojen nukahtaa kunnolliseen uneen. Aina välillä he havahtuivat uuteen, entistä viiltävämpään puuskaan. Tällaisina aikoina jotkut toivoivat, että heilläkin olisi pesät suojanaan, mutta vanhimmat ja kokeneemmat soturit eivät hievahtaneetkaan. Nuo vain painoivat korvansa niskaansa vasten, pörhistivät turkkiaan, ja käpertyivät tiukemmalle kerälle.
Mutta pennut eivät olleet kokeneet. Tämä oli kylmin yö, jonka ne olivat koskaan kokeneet, ja joku saattoi joskus vinkaista lohduttomasti, pakkasviiman päästessä oksiston läpi viiltämään heidän turkkiensa läpi, kuin mäyrän kynsi.
*Nyt on mäyräyö”, Kuohupentu ajatteli, ja yritti käpertyä mahdollisimman tuikalle kerälle.
“Äiti!” pentu vinkaisi yhtäkkiä.
Varissiipi ei vastannut, vaan nukkui hiljaa.
“Äiti!” Kuohupentu vinkaisi vielä kovempaa.
“Äiti! On liian kylmä enkä jaksa enää, herää nyt!”
Varissiipi aukaisi silmänsä, ja katsoi Kuohupentua luomiensa välistä.
“No?” hän kuiskaisi hiljaa.
“Suojele minua mäyrältä”
Varissiipi hämmästyi.
“Taisit vain nähdä pahaa unta mäyristä”, tuo lausui unissaan.
“En minä ole nukkunut vielä yhtään!” pentu maukaisi.
“Mutta nyt on mäyräyö, kun tuuli tulee ja se on niin kylmä että se sattuu”, Kuohupentu vikisi.
Uusi puuska puski pesään, ja pennun koko ruumis vavahti.
Varissiipi kietoi häntänsä hellästi pentujensa ympärille, ja veti nämä lähelleen.
“Minä suojelen teitä kaikkia mäyrältä. Teille ei käy mitään pahaa”, emo kuiskasi.
“Ei ikinä.”
Kuohupentu painautui vasten emonsa tummanruskeaa turkkia. Varissiiven kylki tuntui lämpimältä kuin viherlehden aurinkohuippu, ja naaraan kehräys värisi Kuohupennun kylkeä vasten. Kuohupentu tunsi rauhallisuuden ja lämmön leviävän koko kehoonsa.
Hän oli lämmin ja onnellinen. Vaikka lehtikadon viima puhalsi, Kuohupennun rinnassa oli lämmintä kuin viherlehden aikaan.

Vastaus:

Tulipas mukavan lämpöinen fiilis tosta tarinan lopusta :) Ja alkupuoli oli osuvan talvinen... Täällä Helsingissäkin kun taas on pakkasta ja vähän valkoista maassa. Sujuvaa, virheetöntä tekstiä.

Saat 17 kp.

-Yp Phi


Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani

29.11.2016 09:43
Lumi narskui punaruskean naaraan käpälien alla kun tuo asteli jänis suussaan leiriin. Kettuturkki oli ollut melkein koko aamun saalistamassa saadakseen ajatukset pois kaikesta muusta. Nessasta, Kuulaspennun luokkaantumisesta, öisistä retkistään ja Apilahännästä. Muisto Apilahännästä sai Kettuturkin silmät täyteen kyyneleitä ja tuo yritti vimmaisesti räpytellä niitä pois. Naaras laski sumein silmin jäniksen tuoresaaliskasaan ja vetäytyi sitten leirin reunustalle varjoihin kätkeytyneenä. Kettuturkki ei ollut ollut oma itsensä siitä lähtien kun Apilahäntä oli suuttunut hänelle. Naaraan turkki värähti ja hän yritti työntää Apilahännän vihaiset kasvot pois mielestään. Hänen oli niin kova ikävä kumppaniaan että se vihloi rintaa. Kaikkein pahinta oli se, että hän joutui nukkumaan Apilahännän vieressä, muttei uskaltanut koskea kolliin tai sanoa mitään. Kettuturkin silmät olivat väsyneet ja hän oli laihtunut todella paljon sillä unettomat yöt olivat vieneet ruokahalun. Naaras ei muistanut milloin olisi syönyt viimeksi, mutta ei se häntä haitannut. Tuntui kuin jokin olisi syönyt Kettuturkkia sisältä käsin joten hänestä oli aivan sama kuolisiko nälkään vai siihen hirvittävään sisäiseen tuskaan. Hän ei enää tiennyt pitivätkö edes pennut häntä maan päällä vai vajosiko hän siitä huolimatta.
Sitten naaras kuuli jonkun sanovan:
"Kettuturkki, sinun täytyy syödä jotain. Et ole ties kuinka moneen päivään syönyt mitään." Kettuturkki hätkähti ja käänsi vihreät silmänsä kohti puhujaa.
Puhuja oli Tervaraita jonka käpälien edessä makasi veltto kani. Kettuturkki vetäytyi hieman kauemmas posket punehtuneina. Ensimäiseksi hän oli kuvitellut puhujan olevan Apilahäntä mutta nyt Kettuturkki tunsi olonsa vain typeräksi kun oli kuvitellut puhuja olevan kumppaninsa. Lisäksi hän oli luullut ettei kukaan huomaisi hänen syömättömyyttään.
"Miten sinä tiesit?" Kettuturkin ääni oli karhea ja epätoivo kuulsi sen läpi vaikka hän kuinka yritti estää. Tervaraita näytti hätkähtävän Kettuturkin kysymystä mutta ei irrottanut katsettaan naaraasta. Kettuturkki alkoi tuntea olonsa kiusaantuneeksi ja oli jo lähtemässä paikalta, kun Tervaraita sanoi:
"Kätkeydyt aina varjoihin vaikka en ymmärrä mikset voisi kävellä leirin halki. Vaikka näytät väsyneeltä olet silti kaunis." Kettuturkilta meni hetki aikaa tajuta mitä kolli oli sanonut. Hänen silmänsä suurenivat ja hän liikautti tassujaan.
"Valitan, mutta nämä asiat eivät kuulu sinulle", punaruskea naaras naukaisi hitaasti ja nousi käpälilleen. Hän lähti peruuttamaan Tervaraidan luota yrittäen paeta paikalta.
"Odota, älä mene", kolli naukaisi hätäisesti ja kiiruhti Kettuturkin viereen. Hänen silmänsä hohtivat hämärässä ja ne olivat nauliutuneet Kettuturkin omiin silmiin. Punaruskea naaras tunsi olonsa ahdistuneeksi kun Tervaraita oli niin lähellä.
"Et saisi pitää minua sillä tavalla kauniina, minulla on jo kumppani", naaras puuskahti ja hätkähti sitten omia sanojaa. Yhtäkkiä hän ei tiennyt oliko Apilahäntä enää hänen kumppaninsa. Tuntui kuitenkin niin hirvittävän väärältä istua tässä Tervaraidan kanssa että Kettuturkin oli pakko sanoa se. Harmaanruskean kollin kasvot venähtivät ja tuon korvat lurpahtivat.
"Mutta en ole nähnyt sinua ja Apilahäntää yhdessä pitkään aikaan. Eikö olisi hyvä aika aloittaa alusta?" Tervaraita kuiskasi ja kumartui lähemmäs Kettuturkkia.
"Tule hakemaan minut jos muutat mielesi", kolli henkäisi ja juoksi sitten pois Kettuturkin luota.
Kettuturkki jäi istumaan yksin suu raollaan. Hänen olonsa oli hämmentynyt ja epävarma. Mitä juuri äsken oli tapahtunut? Naaras huokaisi ja veti vastahakoisesti Tervaraidan jättämän jäniksen lähemmäs. Hän katsoi hyvin pitkään saalista ajatuksien myllertäessä hänen päässäänsaaden sen jomottamaan. Sitte Kettuturkki kumartui sen ylle ja pakotti itsensä haukkaamaan palan ja toisen. Jänis maistui kuivalta ja sitkeältä mutta hän ei huomannut sitä. Tervaraita oli onnistunut viemään ajatukset muista murheista pois, mutta nyt Kettuturkin mieleen oli noussut uusi ajatus: olisiko sittenkin parasta aloittaa aivan alusta?

// Tässä nyt tällainen lyhyt ja tönkkö pätkä Ketulla cx

Vastaus:

Ohhoo, löytääkö Kettu uuden suunnan elämälleen? Jännä käänne mahtunut tähän pätkään, ehkä lyhyt mutta ei tönkkö.

Saat 19kp

-Yp Phi

Nimi: Kuohupentu, Tuuliklaani

26.11.2016 22:36
Pieni pentu katseli hiljaa ympärilleen. Hän näki lehväisen katon kaukana, kaukana yläpuolellaan. Pikkuinen käänsi katseensa vasemmalle puolelleen. Kaukana, kaukana, pitkän matkan päässä oli lehväinen seinä. Pentu antoi katseensa kiertää hitaasti oikealle. Kaukana, kaukana lehväinen seinä, kunnes, aivan hänen oikealla puolellaan oli suuri hyvä. Suuri hyvä, suuri lempeä kissa. Suuri, tumma, lempeä kissa. Tuosta kissasta lähti vahva, hyvä tuoksu. Lämmin tuoksu, tuoksu joka kertoi turvasta ja lämmöstä. Ja suuri, lempeä ääni, joka sai pennun sydämmenlyönnit oikeaan rytmiin ja sykkeen rauhoittumaan. Tuo ääni, tuo tuoksu, se veti pentua lähemmäksi! Pikkuinen otti ryömintä-askeleen, sitten toisen, kolmannen, neljännen ja vielä vain. Pikkuinen ryömi koko senhetkisen eliniänsä ajan, yli hiirenmitan, muttei ihan hännänmittaa, kunnes vihdoinkin osui lämpimään, tummaan turkkiin. Pentu kohotti päätään, tunnusteli tassuillaan, kunnes löysi turkin seasta oikean kohdan. Pikkuinen alkoi painella koko pienten tassujensa voimalla, niin että tärisi, ja alkoi imeä nisää. Maitotilkka tulvahti pennun pieneen suuhun, ja pikkunen alkoi kehrätä hiljaa. Pentu latki lisää, ja tunsi toisen pikkuisen kissan kylkeään vasten. Pian suuri hyvä, emo, kumartui pikkuista kohti. Pikkuinen tunsi koko päälakensa peittävän karhean kielen painavan hänen päätään, silittävän siitä alas koko selän mitan, ja aloittavan matkansa uudelleen päälaelta. Tuo hieronnan rytmi ja paino rentoutti pentua, joka alkoi kehrätä uudelleen, niin kovaa kuin pentu nyt vain jaksoi.
“Tervetuloa maailmaan, Kuohupentu.”, Varissiipi kuiskasi.

Oli hiukan pilvinen lehtisateen päivä, ja Kuohupentu katseli rauhallisesti, kun Liekkipentu yritti kovasti selittää Yöpennulle jotain ja saamaan tämän mukaan leikkiin. Kuohupentu jäi mieluummin pentutarhan varjoon katselemaan leiriä. Kuinka iso se olikaan! Valtava, leiri oli koko maailman kokoinen ,sillä pentu ei muuta maailmaa tiennyt, ja koko maailma oli suuri. Ja koko maailmaan mahtui paljon kissoja.
“Äiti, kerro vielä!”, Kuohupentu vinkaisi.
“Kerro mitä?”, Varissiipi tassutteli pentunsa luo.
“No siitä, mitä me teemme täällä.”
Varissiipi näytti hieman häkeltyneeltä, ja vastasi hiukan änkyttäen.
“No… no nyt sinä ainakin istut?”
“Ei, ei tuolla tavalla! Vaan mikä on klaanin tehtävä, ja mikä on kissojen tehtävä!?”
“Ahaa, vai sillä tavalla.” Varissiipi nuolaisi huuliaan.
“Noh, klaani tuo suojaa ja turvaa. Kaikkien kissojen ei tarvitse tapella jokaisesta suupalastaan tai reviirinriekaleista. Klaanilaisten tehtävä on huolehtia heikoimmistaan. Kun ketään ei hylätä, klaani pysyy yhdessä.”
Kuohupentu nyökkäsi.
“Mitä soturit tekevät?”,hän kysyi.
“Soturit ovat koko klaanin kulmakivi. Soturit partioivat reviirillä ja saalistavat muille. Ja tietysti kouluttavat uusia sotureita. Soturit myös suojelevat klaania, niin hyökkäämällä kuin puolustamallakin.”
“Entä parantaja?”
“Voi, parantajan rehtävä on äärettömän tärkeä!” ,Varissiipi naukaisi.
“Parantajat pitävät klaanin kunnossa parantamalla sairauksia ja haavoja. Ja he ottavat viestejä vastaan tähtiklaanilta, ja ilmoittavat ne muille kissoille.”
Kuohupentu nyökkäsi. Parantaja oli äärettömän tärkeä, hän painoi sen mieleensä.
“Parantajaoppilaan sinä varmaan tiedätkin.”,Varissiipi sanoi katsoen pentuaan hymyillen.
“Jep.”, Kuohupentu nyökkäsi.
“Hän opiskelee parantajaksi. Mutta mitä päällikkö tekee?”
“Päällikkökin on äärettömän tärkeä! Hän pitää koko klaanin pystyssä päättämällä asioista.”
“Mikseivät soturit saa päättää?”
“Heille saattaisi tulla riita. Kun on yksi päällikkö joka päättää, asiat menevät helpommin, sillä eihän itsensä kanssa voi riidellä!”, Varissiipi selitti lempeästi.
Kuohupentu sulatteli asiaa hieman. Hän pyöritteli kieltään suussaan, ikäänkuin maistelisi uutta tietoa, kunnes nyökytteli kiivaasti, oikein korvat heiluen, ja kysyi sitten:
“Ja oppilaat opiskelevat sotureiksi. Mutta mitä klaaninvanhimmat tekevät?”
“Klaaninvanhimmat ovat jo palvelleet klaania hyvin, ja ansaitsevat rauhallista aikaa. Klaaninvanhimmat myös pitävät kertomuksia muistissa tarinoimalla. Ilman klaaninvanhimpien tarinoita olisivat esimerkiksi kaikki tarinat Tiikeritähdestä, Rikkotähdestä, Leijonaklaanista, Tiikeriklaanista ja Leobardiklaanista unohtuneet aikapäiviä sitten!”
Kuohupentu nyökkäsi taas ja piti penen tauon, ennenkuin kysyi yhtäkkiä:
“Entä mitä pennut tekevät?”
Varissiipi pysähtyi paikalleen. Pennun kysymys oli vilpitön, ja tuo katseli emoaan kimaltavilla, metsänvihreillä silmillään. Varissiipi vaikutti siltä, ettei oikein tiennyt mitä sanoa.
“Pennut lelikkivät, peuhuavat ja kasvavat, jotta pääsevät oppilaiksi.”, emo selitti lopulta.
Nyt oli Kuohupennun vuoro jähmettyä. Vastaus oli ollut yllättävä, eikä välttämättä ihan sitä, mitä pentu oli odottanut. Pikkuinen pentu nielaisi, kun sen korvat laskeutuivat hiukan lurpalleen ja kun se käänsi katseensa tassuihinsa.
“Eli pentujen ainoa tehtävä on tulla joksikin muuksi.”, Kuohupentu niiskaisi hiljaa.
Varissulka avasi suunsa ammolleen.
“Ei ei ei! Pennut ovat todella tärkeitä, sinä olet tärkeä!”, hän maukui hätäisesti. Emo kumartui pentunsa ylle ja kietoi häntänsä tämän ympärille.
“Tähtiklaanille jokainen pieni pentukin on tärkeä, ja vastasyntynytkin pentu pääsee tähtiklaaniin. Sinä olet tärkeä tähtiklaanille, tähtiklaanilla on jokaiselle merkitys! Sinä olet rakas tähtiklaanille, rakas sisaruksillesi, rarkas isiällesi ja todella rakas minulle.”
Kuohupentu painoi poskensa emoaan vasten.
“Ja sinä olet tärkeä ja rakas ja ihana minulle.”
He istuivat siinä vähän aikaa, emo ja pentu.
“Mitäs jos menisit leikkimään?”, Varissiipi kysyi lopulta.
Kuohupentu nyökkäsi, ja lähti kävelemään ulos pentutarhasta emonsa hännänpään tökkäyksen ohjaamana.

Kuohupentu pysähtyi vähäksi aikaa sisaruksiensa viereen, kun nuo leikkivät ja taisivat juuri nyt sopia rooleista.
“Minä olen soturi!”, Liekkipennun kuului ilmoittavan.
“Enkö minä ikinä saa olla?”, Yöpentu huokaisi
Kuohupentu jatkoi askellustaan. Hän ei jaksanut leikkiä roolileikkejä, koska nissä tapeltiin aina. Ja jos tappelu ei itsessään kuulunut leikkiin, tapeltiin rooleista. Ja kuohupentua eivät tappelut kiinnostaneet.
Pentu asteli leiriin. Se oli hänen mielestään valtavan suuri! Soturin on vaikea ymmärtää suhteita, joilla pennut näkevät maailman. Siinä missä soturi kulkee leirin päästä päähän hetkessä, on tuo matka pennulle kuin matka järvelle.
Kuohupentu mietti. Hän halusi tehdä jotain tärkeää, ei vain leikkiä. Ja jotain tärkeää, mitä voisi tehdä leirissä, sillä pennut eivät saaneet poistua leirin alueelta.
“Mitä tekisin…*,pentu mietti mielessään.
“hmm… nyt keksin!*, Kuohupennun ilme kirkastui.
“Minä jäljitän!*, hän päätti.
“Niin, mutta mitä?*, ja Kuohupentu painoi mietintämyssyn takaisin päähänsä.
Voisiko hän jäljittää Kuulaspennun? Kuulaspennusta ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan. Mutta idea jäi siihen, kun pentu tajusi, ettei muistanut miltä kuulaspentu tuoksui. Voisiko hän jäljittää parantajan? Ei, parantaja oli takuuvarmasti pesässään, ja haisi muutenkin niin vahvasti yrteiltä, ettei jäljittämisessä olisi mitään mieltä. Sitten Kuohupentu keksi: hän voisi jäljittää klaaninvanhimmat! Hehän olivat tärkeitä kissoja, ja olisi tärkeää varmistaa etteivät he olleet joutuneet hukkaan.
Kuohupentu nyökkäsi päätökselleen, ja nousi ylös.
“Jäljitys on hyvä aloittaa jostain tietystä paikasta… nyt keksin! Tuoeesaaliskasalta! Klaaninvanhemmatkin tarvitsevat tietysti ruokaa.*
Tuoresaaliskasa oli näkyvillä, mutta kasa olikin yllättävän kaukana. Kuohupentu kuitenkin pääsi sinne, ja oli ylpeä saavutuksestaan. Hän katseli ympärilleen, ja nuuhkaisi syvään, oikein niin syvään että hännänpää tärisi. Pentu haistoi vahvan ruoan hajun. Pentu ei vielä tunnistanut eri saaliiden hajuja, myyrien, varisten, jänisten ja rastaiden. Ja…
Kuohupentu riemastui. Hän haistoi kissan! Mutta se ei ollut klaaninvanhin, vaikka haisikin hiukan vanhoilta kissoilta.
“Mitäs sinä teet, Kuohupentu?”, kuului ääni.
Kuohupentu kääntyi äänen suuntaan, ja tapasi katseellaan Sudenmarjan.
“Minä jäljitän. Se on todella tärkeä tehtävä.”, Kuohupentu selitti tyynellä äänellä, johon sekoittui hieman ylpeyttä.
“Vai niin, no mitäs sinä jäljität?”
“Minä jäljitän klaaninvanhimpia.”
Sudenmarja naurahti hiukan.
“Anteeksi.”,soturi pyysi, jottei pahoittaisi pennun mieltä.
“Ei mitään, saa nauraa. Jos naurat hyväntahtoisesti.”, Kouhupentu naukaisi, ja nuuhkaisi taas syvään, niin että koko vartalo tärisi.
“Tähän suuntaan.”,pentu selitti Sudenmarjalle, ja otti askeleen klaaninvanhinten pesää kohden.
“Niin näkyy.”,maukaisi Sudenmarja:”Mutta jatka sinä tärkeää tehtävääsi, niin minä lähden saalistamaan.”
Kuohupentu nuuhki. Hän nuuhki äänekkäästi tuhisten, koko keho tuhisten. Ei ollenkaan niinkuin soturit tai harjoitelleet oppilaat.
Pentu asteli klaaninvanhimpien pesää kohti haparoivin, mutta päättäväisin askelin, nenä kokoajan kiinni maassa. Pienillä tassuilla kulkiessa matka oli pitkä, mutta Kuohupentu jaksoi puoliväliin, ennenkuin lysähti maahan.
“Kuinka kaukana klaaninvanhimmat voivat olla?*, pentu vikisi mielessään, korvat lurpallaan.
Pieni pentu katseli vähän aikaa mustia tassujaan, kunnes nosti katseensa ylös. Siellä, hänen edessään, tosin parin ketunmitan päässä, mutta ainakin suoraan hänen edessään, oli klaaninvanhinten pesä.
“Minä jäljitin klaaninvanhimmat!*,Kuohupentu riemastui mielessään.
“Parasta kuitenkin vielä tarkistaa.*, hän päätti.
Pari ketunmittaa oli toki pitkä matka pienelle kissalle, mutta pentu kulki ne kepein askelin.
Klaaninvanhimpien pesän sisäänkäynnillä Kuohupentu törmäsi ulos jolkottavaan oppilaaseen. Kuohupentu tömähti päin oppilaan jalkaa, ja kimmahti siitä rähmälleen tallotulle nummimaalle.
“Pentujen sietäisi hiukan varoa!”,oppilas tiuskahti ja juoksi pois, mestarinsa luokse.
Kuohupentu yskähteli hiukan, ja nousi jaloilleen.
“Sattuiko sinuun?”,kuului matala kollin ääni.
Kauraviiksi ja Aamukukka katsoivat sammaleisilta makuusijoiltaan pentua hiukan huolestuneena.
Kuohupentu nousi, sylkäisi heinänkorren suustaan ja vinkaisi:
“Ei”
“Jotkut oppilaat ovat todella röyhkeitä!”,Kauraviiksi äkäili.
“Eivät kunnioita meitä tai pentuja ollenkaan, ja ovat kiinnostuneita vain siitä, milloin pääsevät sotureiksi!”
Pentu asteli klaaninvanhimpien luokse.
“Minä jäljitin teidät.”,hän selitti hymyssäsuin.
“Sillä te olette todella tärkeitä klaanille!”
Kuohupentu nosti leukansa ylös ja katseli klaaninvanhimpia kirkkain silmin.
“Mukava kuulla.”,Aamukukka kehräsi lempeästi.
Kuohupentukin kehräsi silmät sirrillä.
“Voisitko kertoa tarinan, Aamukukka?”
“Tottahan toki.”, kilpikonnakuvioinen naaras hymyili pennulle.
“Minkä tarinan haluaisit kuulla?”
“Sen missä on pitkä matka ja missä klaanit muuttavat metsästä tänne.”
Aamukukka nyökkäsi.
“Noh, kaikki alkoi kun myrskyklaanin parantaja sai ennustuksen. Myöhemmin muutkin kissat saivat viestejä tähtiklaanilta, yksi kissa jokaisesta klaanista. He vaelsivat näyn ohjaamana valtavan pitkän matkan auringonpesälle, ja saivat ennustuksen, että klaanien pitää muuttaa. He palasivat klaaneihin, ja kertoivat päälliköilleen.”
Kuohupentu kuunteli tarkkaavaisena.
“Aluksi klaanilaiset eivät uskoneet, mutta myöhemmin he näkivät puunsyöjiä syömässä puita! Klaanit olivat suuressa vaarassa!”
Kuohupentu henkäisi kauhistuneena.
“Klaanit tekivät vaikean päätöksen: he joutuivat jättämään kotinsa. Klaanit kokoontuivat yhteen ja lähtivät päällikköidensä johdolla piiiiiii-tkälle matkalle. Matka kesti kuita, ja matkalla pysähdyttiin Kuohuvan veden Heimon luona. Matka oli todella pitkä, ja lopulta kun kissat pääsivät perille, ongelmia ilmaantui lisää: ei ollut kokoontumispaikkaa eikä paikkaa jolla tavata tähtiklaani. Onneksi Lehtilampi, myrskyklaanin silloinen parantajaoppilas, löysi kuulammen. Ja taistelun tuoksinnassa, eräässä ukkosmyrskyssä tähtiklaani kaatoi salamalla puun. Tuota puunrunkoa pitkin klaanit pystyvät kulkemaan saarelle, jolla nyt pidetään kokoontumiset.”
Kuohupentu oli vähän aikaa hiljaa, ja huokaisi sitten syvään.
“Se oli todella hyvä ja jännittävä tarina.”,pentu maukui silmät tuikkien.
“Eipä kestä. Minustakin se on hyvä tarina, ja olin itse mukana.”
Kuohupennun suu avautui ammolleen Oon muotoiseksi ja silmät levisivät suuriksi.
“Olitko!?”, hän henkäisi, eikä osannut peitellä hämmästystään.
Aamukukka nyökkäsi.
“Te olette todellakin todella tärkeitä ja merkittäviä kissoja.”,pentu henkäisi päätään hiljaa pudistaen.
Kauraviiksi naurahti.
“On kiva, kun sanot noin.”,kolli kehräsi.
“Tarkoitan sitä.”,Kuohupentu nyökkäili hiljaa ja vakavasti.
Pienen pennun vatsa murisi hiljaa.
“Minä taidan mennä.”, hän maukaisi.
“Jos äiti olisi tuonut tuoresaalista.”
Klaaninvanhimmat toivottivat hyvät jatkonsa pennulle, kun se tassutteli oviaukolle.
“Odottakaa…”, Kuohupentu pysähtyi äkkiä.
“Vielä yksi juttu; Milloin minä pääsen oppilaaksi?”
“Kun olet kuusi kuuta vanha”, Kauraviiksi naukaisi.
“Siihen on kamalan pitkä aika.”,pentu huokaisi.
“Kyllä sinä jaksat odottaa.”, Kauraviiksi kannusti.
“Kun olet yhtä vanha kuin minä, olisit toivonut olevasi pentu paljon kauemmin kuin nyt.”
Kuohupentu nyökkäsi hymyillen ja aloitti matkansa kohti pentutarhaa. Tassut kulkivat keveämmin, ja matka tuntui paljon lyhyemmältä kuin viimeksi.

//(Yritin kirjoittaa tuollaisen pikkupennun näkökulmasta, ja toivon että onnistuin :3 )//

Vastaus:

Olipas hyvä pitkä aloitustarina! Ihanaa luettavaa, pienen pennun touhut ja ajatukset.

Teksti oli sujuvaa, mutta toistuvia kirjoitusvirheitä vuorosanojen yhteydessä siellä oli.

Kun vuorosanan jälkeen lause jatkuu vielä, vuorosanan lainausmerkkien sisään ei tule pistettä ja sitten lainausmerkkien ulkopuolelle lisäksi pilkkua, vaan tulee se pelkkä pilkku:

“Siihen on kamalan pitkä aika.”,pentu huokaisi.
“Kyllä sinä jaksat odottaa.”, Kauraviiksi kannusti.

“Siihen on kamalan pitkä aika”, pentu huokaisi.
“Kyllä sinä jaksat odottaa”, Kauraviiksi kannusti.

Muuten olit osannut jatkaa vuorosanan jälkeen pienellä kirjaimella (ei tietenkään nimissä), kun lause kerran jatkuu siitä. Parissa paikassa oli myös välilyönti unohtunut pilkun jälkeen.

Silloin kun lausahdus päättyy huuto- tai kysymysmerkkiin, pilkkua ei tule:

“Olitko!?”, hän henkäisi

“Olitko!?" hän henkäisi

Nämä kun korjaat, tulee entistä sujuvampaa luettavaa.

Saat huikeat 39kp!

-Yp Phi

Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani

24.11.2016 20:56
Kastetassu havahtui hereille jonkun potkaistessa hänet pois makuusijaltaan. Oppilas mulkaisi täyteen pituuteensa unissaan venyttäytynyttä Leppätassua: Leppätassu nukkui nyt sekä omallaan, että Kastetassun makuualusella. Kastetassu heilautti häntäänsä turhautuneena ja työnsi Leppätassu pois pediltään ja asettui sille sitten uudelleen. Ensin Kastetassu meinasi ruveta uudelleen nukkumaan, mutta tuli sitten siihen tulokseen, ettei saisi enää unta. Naaras alkoi peseytyä ja vilkuilla samalla täyttä oppilaiden pesää ajatuksiinsa vaipuneena.
Kastetassu kuunteli hiljaa aamuisen metsän ääniä ja mietti eilisen tapahtumia. Oppilaan katse harhautui välillä Hämytassuun, joka nukkui yhä. Kastetassu tunsi myötätuntoa ystäväänsä kohtaan ja mietti mitä kaikkea hänen ystävänsä oli joutunut kokemaan.
Häntä itseä mysteerikissa ei ollut niinkään vaivannut, sillä hän oli todennut kaiken olevan nyt Tulitähden käpälissä. Jos Kastetassu ja Hämytassu eivät pääsisi kokoontumiseen, heidän piti joko keksiä uusi suunnitelma tai odottaa seuraavaan kokoontumiseen. Kastetassu tiesi kuitenkin ettei jaksaisi odottaa niin kauan. Hän oli yrittänyt käyttäytyä mahdollisimman hyvin, että he pääsisivät kokoontumiseen.
Kastetassu nousi venyttelemään ja meni autiolle aukiolle. Kukaan muu ei ollut vielä nähtävästi herännyt. Kastetassu huokaisi pitkästyneenä. Hän olisi jo tahtonut mennä metsään, mutta päätti odottaa kiltisti Tiikerimyrskyä ja tyytyi katselemaan pilvistä taivasta.
”Loistavaa!” Ratamohännän ääni kuului Kastetassun lähettyviltä. ”Nyt kun kerran olet hereillä, voit lähteä aamupartioon. Käyn herättämässä Tiikerimyrskyn ja Myrskyturkin.” Kastetassu nyökkäsi ja seurasi katseellaan varapäällikköä, joka katosi pian sotureiden pesään. Pian Tiikerimyrsky ja Myrskyturkki ilmestyivät pesästä ja kolme kissaa lähtivät vaitonaisina metsään. Metsään päästyään Kastetassu katseli ympärilleen. Puiden ympärillä pyörteili ohut usva ja puissa vielä sinnikkäästi roikkuvat punaiset lehdet lepattivat hennossa tuulessa. Yksi lehdistä putosi puusta ja lepatti oppilaan eteen. Kastetassu nappasi nopeasti punaisen lehden tassujensa väliin ja painoi sen maata vasten kuin saaliseläimen.
”Jos aivan välttämättä tahdot saalistaa voisit napata oikeaa riistaa”, Myrskyturkki naukaisi ja Kastetassu nosti katseensa sotureihin jotka kehräsivät huvittuneina. Kastetassu loikki nopeasti heidän luokseen ja he jatkoivat matkaa kohti Varjoklaanin reviirin rajaa.

Kun partio palasi leiriin, Ratamohäntä oli juuri jakamassa partioita.
”Lähdette metsästyspartioon aurinkohuipun aikoihin Saarniturkin ja Hämytassun kannssa!” Ratamohäntä ilmoitti Tiikerimyrskylle, joka nyökkäsi ja kääntyi oppillaansa päin.
”Voit syödä jotain jos haluat, mutta ole valmiina aurinkohuippuna”, naaras naukui.
”Selvä!” Kastetassu naukaisi ja loikki nälkäisenä tuoresaaliskasalle. Sinne päästyään hänen nälkänsä kuitenkin katosi: kasassa oli vain muutama litimärkä saaliseläin. Kastetassu kääntyi pettyneenä ja alkoi etsiä katseellaan Hämytassua, jonka löysi lopulta oppilaiden pesästä yhä nukkumassa.
”Herätys, unikeko!” Kastetassu naukui tökkien käpälällään ystävänsä kylkeä.
”Mitä nyt?” Hämytassu naukaisi unisena.
”Lähdemme kohta metsästyspartioon”, Kastetassu sanoi tökäten taas käpälällään Hämytassua.
”Mikset voinut antaa minun nukkua vielä?” Hämytassu naukaisi ja käänsi Kastetassulle kylkensä, joka virnisti.
”Eikö parhaiden ystävien tehtävä ole juuuri herättää toiset juuri väärällä hetkellä?”

”Noniin, mitä haistatte?” Saarniturkki kysyi, kun he olivat päässeet metsään. Molemmat oppilaat haistelivat tarkkaavaisesti ilmaa ja lopulta Hämytassu naukaisi: ”Hiiren ja laimean oravan tuoksun.”
”Ja?” Saarniturkki naukui odottavasti ja katsoi vuoroin kumpaakin oppilasta.
”Ja kanin”, Kastetassu täydensi vilkaistuaan ensin ystäväänsä.
”Aivan oikein!” Saarniturkki maukaisi. ”Metsästetäänpä sitten ennen kuin riista kyllästyy odottamaan.” Kastetassu lähti jäljittämään jänistä, jonka löysi pian erään tammen vierestä juuri sopivasti tuulen alapuolella. Kastetassu kyyristyi ja lähti hiipimään jänistä kohti. Kun oppilas oli tarpeeksi lähellä hän jännitti lihaksensa ja valmistautui hyppyyn. Yhtäkkiä kuului töminää ja Kastetassun ohi säntäsi toinen jänis, jota Kastetassun saalistama lähti seuraamaan äkättyään uhan. Kastetassu toljotti silmänräpäyksen ajan jäniksiä, tietämättä kumman nappaisi ja hyppäsi sitten toisen selkään ja tappoi sen nopealla puraisulla. Pian Hämytassu juoksi hänen viereensä huiskien harmissaan häntäänsä.
”Lähestyin jänistä tuulen alapuolelta ja se haistoi minut!” Hämytassu selitti harmissaan.
”Kyllä sinä vielä jotain saat”, Kastetassu naukui ja oli oikeassa. Metsästyspartion palatessa leiriin Hämytassu kantoi rastasta, Saarniturkki oravaa ja hiirtä ja Tiikerimyrsky vesimyyrää. Kastetassu ei ollut saanut jäniksen jälkeen mitään. Kun oppilas oli vienyt jäniksensä tuoresaaliskasaan, hän meni suoraan oppilaiden pesään. Kastetassu tunsi itsensä rättiväsyneeksi ja katui aikaista heräämistään.

”Kastetassu herrää! Äkkiä!” Hämytassu naukui Kastetassun vieressä ja naaras raotti silmiään.
”Eikö asiasi voisi odottaa?” Kastetassu kysyi unisena.
”Ei se asia minun ole!” Hämytassu kivahti. ”Mutta voin kyllä pyytä Tulitähteä odottamaan jos välttämättä tahdot. En kuitenkaan usko, että hän siirtää sitä sinun takiasi.” Kastetassu oli välittömästi hereillä ja ponnahti jaloilleen.
”Mitä asiaa Tulitähdellä on?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Et kai väitä, että unohdit? Hän päättää kokoontumiseen lähtijät!” Hämytassu maukaisi toljottaen Kastetassua kuin tämä olisi pahastikin ajastaan jäljessä.
”Onko kokoontuminen tänään?” Kastetassu kysyi tyrmistyneenä ja hänen mielialansa laski, kun hän muisteli aamua, jolloin taivas oli ollut pilvien peitossa. ”Eikö sitä olla peruttu?”
”Ei, taivas on täysin selkeä! Tule nyt!” Hämytassu naukui ja lähti pesästä Kastetassu kannoillaan.
Taivas oli tosiaan täysin selkeä. Aurinko oli jo laskemassa ja klaani oli kerääntynyt Tulitähden ympärille kuuntelemaan.
”...Valkosiipi, Punatassu, Kirkassydän, Saarniturkki, Hämytassu, Tiikerimyrsky, Kastetassu, Myrskyturkki...” Kastetassu ei enää kuunnellut, vaan vilkaisi innoissaan ystäväänsä. Hän oli kuullut sen, minkä oli halunnutkin kuulla. Hän ja Hämytassu pääsisivät kokoontumiseen!

//Tuli taas kirjoitettua! :3 Jatkatko Kirsikka?

Vastaus:

Olipas mukava tarina! Hyvin kuvailtu, kaiken pystyi elävästi kuvittelemaan. Nousi hymy kasvoille jo alkua lukiessa kun Kastetassu törkittiin pois makuualustaltaan...

Jännää kun pääsevät nyt kokoontumiseen.

Saat 28 kp

- YP Phi

Nimi: Vinhatassu, Myrskyklaani

21.11.2016 22:25
Luku 1

”Kai sinä tiedät mikä päivä huomenna on?” punaruskea kolli kysyi kilpikonnakuvioiselta pennulta, joka kallisti päätään pienesti.
”Mikä päivä huomenna sitten on?” pentu ihmetteli.
”Sinusta tulee oppilas Vinhapentu!” punaruskea kolli naurahti ja läimäisi pennun päälakea leikkisästi.
”Niinhän se olikin!” Vinhapentu hihkaisi ja hänen silmänsä suurenivat innosta. Kolli pääsisi vihdoin kouluttautumaan soturiksi. Hän saisi metsästää, taistella ja hurmaamaan naaraita.
”Ajatteletko taas tuhmia?” punaruskea soturi kysyi huvittuneena.
”En suinkaan Punahaukka, en suinkaan”, Vinhapentu sanoi ja väläytti soturille viattoman hymyn. Punahaukka naurahti huvittuneena.
”Onnea sinulle sitten”, Punahaukka sanoi ja nyökkäsi pennulle, joka kallisti jälleen päätään.
”Sinä lähdet taas?” Vinhapentu ihmetteli.
”Minun on pakko lähteä”, Punahaukka sanoi raskaan huokaisun kera, ”näkemiin Vinhapentu.” Punaruskean soturin turkki muuttui hopeiseksi ja haihtui tähtipölyksi.

Vinhapentu raotti silmiään ja tunnisti paikan pentutarhaksi. Punahaukka oli jälleen kadonnut ja jättänyt pennun yksin. Vinhapentu hymähti ja venytteli yrittäen samalla herätellä itseään. Kolli kipitti pois pentutarhasta ja katseli leiriä tyytyväisenä. Hän asteli päällikön pesälle ja kurkisti sisään.
”Kuules Tulitähtöseni, eikö olisi aika nimittää minut oppilaaksi?” Vinhapentu kysyi ja hyppäsi päällikön mustan ja oranssin kirjavalle turkille.
”Mitä ihmettä?” päällikkö käänsi hämmentyneen katseensa virnuilevaan Vinhapentuun, joka hyppi naaraan kyljellä malttamattomana.
”Puolet klaanista nukkuu taatusti vielä”, päällikkö maukui ja töytäisi Vinhapennun kuonollaan pois päältään.
”Sitten ne laiskimukset on herätettävä!” Vinhapentu maukui ja pörhisti rintaansa arvokkaasti.
”Jaksat kyllä olla pentu vielä hetken”, Tulitähti maukui. Vinhapentu ravisteli päätään.
”En jaksa, olen ollut pentu koko elämäni!” Vinhapentu valitti ja tökki päällikköä etutassullaan.
Tulitähti katsoi pentua hieman huvittuneena, mutta ei selvästikään muuttanut mieltään klaanin herättämisestä.
”Tylsä Tulitähtönen”, Vinhapentu mutisi ja poistui päällikön pesästä.

Vinhatassu lysähti pentutarhan eteen tylsistyneenä ja painoi leukansa tassujensa päälle.
*Kuinka tylsää odottaminen voikaan olla?!* kolli mietti ja heilutti häntäänsä kärsimättömästi.
”Sinäpä näytät happamalta”, Vinhapentu havahtui ääneen, joka kuului hänen takaataan. Kolli käänsi katseensa närkästyneenä ja tunnisti Marjatassun, joka hymyili huvittuneena.
”Et ole vieläkään päässyt oppilaaksi”, Marjatassu sanoi virnistäen.
”Hiirenaivo, pääsen oppilaaksi tänään ja tulen taatusti pääsemään soturiksi paljon ennen sinua!” Vinhapentu uhosi ja Marjatassu nauroi.
”Sehän nähdään!” kermanvärinen kolli sanoi virnistäen hyväntahtoisesti. Vinhapentu pyöräytti silmiään.
*Kaiken maailman tunareita sitä hyväksytäänkin oppilaiksi*, Vinhapentu mietti ja suki korviaan.

Odotus tuntui Vinhapennusta loputtoman pitkältä, mutta lopulta viimeinenkin klaaninjäsen oli noussut. Vinhapentu kipitti innoissaan Tulitähden alapuolelle Suurtasanteelle. Vinhapentu katsoi kannustavan näköistä pentua hymyillen ja kajautti:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!”
Klaanilaiset kerääntyivät kuulemaan päällikköään. Vinhapentu seisoi pää pystyssä ja katsoi Tulitähteä innoissaan.
”Vinhapentu olet täyttänyt kuusikuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Vinhatassuna. Mestariksesi tulee Koivuruska. Toivon, että Koivuruska välittää sinulle kaiken oppimansa.”
Vinhatassu oli niin innoissaan, ettei edes kuunnellut, mitä Tulitähti sanoi tuoreelle mestarille. Nuori oppilas vain tärisi innosta ja oli vähällä pomppia paikallaan. Vinhatassu havahtui Koivuruskan tullessa tätä kohti. Vinhatassu suorastaan hyppäsi päin soturia, niin että heidän kuononsa törmäsivät.
”Auts!” Koivuruska huudahti ja perääntyi hieman. Vinhatassu puolestaan pomppi paikoillaan innoissaan.
”Huutakaa nyt minun nimeäni!” hän kehotti klaanitovereitaan, jotka olivat hiljentyneet hämmennyksestä.
”Vinhatassu.. Vinhatassu..” klaanin huuto oli kovin vaitonaista ja sitähän ei Vinhatassu voinut sietää.
”Kovempaa!” hän sähähti ja klaani alkoi huutaa oppilaan nimeä. Tyytyväinen Vinhatassu nyökkäili ja vilkaisi mestariaan, joka näytti ällistyneeltä ja ehkä jopa hieman huolestuneelta.
”Meidän on parempi aloittaa koulutus kunnolla, heti!” Vinhatassu sanoi Koivuruskalle, joka räpytteli silmiään.
”Eikös se ole ilmiselvää?” Koivuruska kysyi hieman oudoksuen.
”En jaksa tylsää rajojen selittelyä! Olen kuullut rajoista Marjatassulta aivan tarpeeksi, joten osaan ne jo!” Vinhatassu sanoi nostaen kuononsa pystyyn nenäkkäästi.
”Öh”, Koivuruska ei selvästi tiennyt mitä sanoa ja hänen onnekseen päällikkö asteli vastanimitetyn oppilaan luokse.
”Onnea Vinhatassu”, Tulitähti sanoi hymyillen.
”Kiitos kiitos”, Vinhatassu sanoi tyytyväisenä ja suki korvaansa, ”Punahaukka ei vihjaillut, että joutuisin odottamaan näin pitkään!” Tulitähti räpytteli ihmeissään silmiään ja katsoi oppilasta hämmentyneenä.
”Punahaukka?”


//Tämmöinen aika yksinkertainen aloitus :3 Oisko Tulitähti mahdollista jatkaa?//

Vastaus:

Hyvä aloitustarina! Olipas Vinhatassulla nimensä mukaisesti vauhti päällä. Ainakin toistaiseksi kissat tämän ympärillä näyttävät olevan hermostumatta poukkoiluun... En huomannut kummempia kirjoitusvirheitä.

Ikävä kyllä luulen, että Tulitähden ropettaja ei ole oikein maisemissa enää. Tarkoitus on, että kun nykyisistä pelaajista jonkun kissa yltää tarpeeksi korkealle tasolle, pääsee tämä uudeksi Myrskyklaanin päälliköksi.

Saat 28kp

- YP Phi

Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani

20.11.2016 15:08
Hämytassu iski katseensa pieneen hiireen ja kyyristyi. Hän lähti hiipimään sitä kohti heilautellen häntäänsä hitaasti puolelta toiselle. Hämytassu kuitenkin varmisti, että se pysyi tarpeeksi matalalla. Hänen ajatuksensa kuitenkin harhailivat kissassa, joka oli pelastanut hänet hukkumiselta vasta pari päivää sitten.
*En kestä enää! Se kissa ei vain lakkaa kummittelemasta päässäni!*, Hämytassu huusi päässään. Samalla hetkellä kuului räsähdys ja varis lehahti lentoon läheisen tammen oksalta päästäen kovan rääkäisyn. Hämytassu pinkaisi juoksuun, mutta hänen väijymänsä hiiri oli kadonnut jäljettömiin. Hän huokaisi turhautuneena.
"Tähtiklaani sentään, Hämytassu! Keskity!" Saarniturkki sanoi ärtyneenä tullessaan oppilaansa vierelle. "Se oli jo kolmas saaliseläin, jonka päästit karkuun!" Hämytassu piiskasi ilmaa hännällään.
*Tulen kohta hulluksi! Se suunitelma pitäisi saada toimimaan! Mutta miten?* hän ajatteli turhautuneena.
"Kuunteletko sinä edes?" Saarniturkin ääni havahdutti Hämytassun ja hän katsoi nolona mestariaan.
"Mitä sanoitkaan?" hän kysyi kiusaantuneena. Saarniturkki pudisteli p.äätään hitaasti.
"Et ole tehnyt mitään kunnolla viime aikoina. Ajatuksesi ovat aina muualla kuin niiden pitäisi", hän maukui. Hämytassu mulkoili mestariaan loukkaantuneena. Harmaa kolli huomasi sen nopeasti.
"Älä nyt käsitä väärin. Olen vain huolissani sinusta. Ja kohta minulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin kertoa tästä Tulitähdelle", hän sanoi hiljaa. Hämytassu painoi päänsä häpeissään. Hän lähti seuraamaan mestariaan roikottaen häntäänsä ja pää edelleen painuksissa.
*En vain voi sille mitään. Yritän olla ajattelematta sitä naarasta, mutta en vain pysty siihen*, Hämytassu ajatteli murheissaan. Sitten hän sai idean.
*Kastetassu! Hän ymmärtää minua varmasti*, hän ajatteli ja hänen jalkansa lisäsivät vaistomaisesti vauhtia.

Kun Hämytassu saapui leiriin hän alkoi etsiä katseellaan Kastetassua, mutta ei nähnyt tätä missään. Hän loikki oppilaiden pesään ja katseli ympärilleen, mutta hänen ystävänsä ei ollut sielläkään.
*Hän on varmaan partiossa tai metsästämässä*, hän ajatteli ja tassutti takaisin ulos. Hämytassu etsi katseellaan muita oppilata, koska nämä saattaisivat tietää, missä Kastetassu on. Pian hän näkikin Pähkinätassun, joka nautiskeli myyrää pienen kannon vieressä.
"Hei, Pähkinätassu!" hän huikkasi loikkiessaan harmaavalkoisen naaraas luokse. Pähkinätassu nosti katseensa ja nielaisi suussaan olevan tuoresaaliinpalan.
"Ai, hei, Hämytassu!" hän tervehti iloisesti.
"Hei! Minun piti vain kysyä, että satutko tietämään, missä Kastetassu on?" Hämytassu kysyi.
"Hän on partiossa Tiikerimyrskyn ja Koivuruskan kanssa. Lähtivät sen jälkeen, kun lähdit Saarniturkin kanssa metsästämään", Pähkinätassu maukui. "Tulevat varmaan kohta."
"Kiitos tiedosta", Hämytassu naukui. "Voisinko olla sinun kanssasi siihem asti, että he tulevat?"
"Toki! Kaipasinkin hieman seuraa", harmaavalkoinen naaras sanoi ja hymyili. Hämytassukin hymyili. Hän odotti vielä hetken ja sitten partio saapui leiriin. Kastetassu huomasi heti Hämytassun odottavan ja loikki tämän luokse.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneena. Hämytassu nyökkäsi, mutta pudisti sitten päätään muistaessaan, että eihän hänen Kastetassulle tarvinnut valehdella.
"Minun metsästysharjoitukseni eivät oikein sujuneet", hän aloitti. "Olin vaanimassa hiirtä ja onnistuin hiipimään tosi lähelle sitä. Sitten se mysteerikissa alkoi taas kummitella mielessäni ja minä herpaannuin pieneksi hetkeksi. Mutta se pienikin hetki oli liikaa. Astuin risun päälle ja sitten varis päästi varoitushuudon. Hiiri pääsi karkuun ja Saarniturkki oli selvästikkin pettynyt minuun." Kastetassun silmät olivat myötätuntoisen pyöreät. Hän laski häntänsä ystävänsä lavoille.
"Et ole vain ollut oma itsesi viime aikoina", hopeanharmaa naaras sanoi ymmärtäväisesti.
Hämytassu katsoi ystäväänsä ja hänen silmänsä säteilivät.
"Olet paras ystävä, mitä kissalla voi olla", hän kuiskasi kiitollisena. Kastetassu hymyili leveästi. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat.
"Arvaa mitä?" Kastetassu kysyi innostuneena.
"No?" Hämytassu kysyi.
"Kysyin Tulitähdeltä, että pääsisimmekö me seuraavaan kokoontumiseen ja hän lupasi harkita asiaa!" Kastetassu sanoi innoissaan. Hämytassu kallisti päätään.
"Miksi olet siitä noin innostunut?" hän kysyi huvittuneena. Kastetassu puski hilpeästi ystävänsä lapaa.
"Me voimme livahtaa etsimään sitä mysteerikissaa, kun kaikki muut keskittyvät pääliköihin!" hän maukui vielä innostuneemmin. Hämytassu yhtyi heti ystävänsä intoon.
"Tuohan on loistava idea!" hän huudahti innoissaan.
"Mitä muuta sitten odotit parhaalta ystävältäsi", Kastetassu kehräsi. Hämytassu ei ollut ennen tajunnut, että oli niin onnekas saadessaan tuollaisen ystävän.
"Kiitos", hän kuiskasi. Nyt oli Kastetassun vuoro kallistaa päätään.
"Mis hyvästä?" hän kysyi edelleen kehräten.
"Siitä, että teet kaiken.... no tämän", Hämytassu maukui.
"Sitähän varten ystävät ovat", Kastetassu maukui iloisesti. Hämytassu tajusi, ettei oikeastaan enää välittänyt tämän päivän tapahtumista. Hän oli niin onnellinen Kastetassusta, että pysty vain hymyilemään.

//Suunitelma käy täydellisesti, Milu ja olisi kivaa jos jatkaisit tästä:-)

Vastaus:

Oho, mysteerikissasta saattaa selvitä lisää! Mutta kokoontumisesta omille teille livahtaminen ei kuulosta turvalliselta...
Kiinnostava tarina, helppoalukuista virheetöntä tekstiä.

Saat 27 kp

- YP Phi

Nimi: Kuulaspentu, Tuuliklaani

14.11.2016 00:18
Kovertavaa, polttelevaa. Jatkuva myrkyllinen myrsky pienen kollin sisällä.
Parantajat olivat ihan kelvottomia. Tähtiklaani oli ihan kelvoton. Kaikki olivat ihan kelvottomia. Jalka ei kuulemma parantuisikaan noin vain. Että varo vähän aikaa rajummissa leikeissä ja sitten kaikki on taas kunnossa.
Ei, parantajat eivät osanneet edes sanoa milloin Kuulaspentu olisi taas kunnossa. Tai jos edes…
Kun kyllä, Kuulaspennulla oli edelleen nimessään pennun leiman. Mutta hän näki ja kuuli, paljon, kaiken. Epäileväiset, pian pois kääntyvät katseet. Epävarmuuden sanoissa. Ja kaikkein pahimpana sääli, se ainainen sääli, katseissa ja puheissa. Vaivihkaa vaihdetuissa kuiskutuksissa tai vilkaisuissa epäilys, että Kuulaspentu ei tulisikaan enää täysin kuntoon murtuneen jalkansa kanssa.
Mutta voi kyllä hän tulisi. Hän tekisi kaikkensa ja näyttäisi sitten kaikille, miten vastoinkäymisistä selvitään, niin että muut tuntisivat itsensä naurettaviksi ja heikoiksi kun eivät uskoneet Kuulaspennun pystyvän siihen. Kuulaspennusta tulisi edelleen Tuuliklaanin paras soturi. Tarvitsisi vain malttaa odottaa, rauhassa, paikoillaan.
Mutta voi kunpa parantajat olisivat parsittuaan harmaan kollin kokoon vain vieneet hänet jonnekin pois leiristä muiden töllistelyiltä piiloon. Sitä Kuulaspentu ei kestänyt. Muiden ei pitäisi olla siellä säälimässä häntä. Kuulaspennulla oli kaikki hyvin. Säälisivät itseään, surkimukset.
Heinäpentu liikahti unissaan, ja käpertyi sitten lähemmäs veljeään ja siskoaan. Kuu loimotti lehtikadon pakkasesta kirkkaalla, tähtien täplittämällä taivaalla. Kuulaspennun sisarukset tuhisivat hänen ympärillään umpiunessa parantajan pesässä samalla kun harmaa pentu kihisi omissa ajatuksissaan hereillä. Kuulaspentu tuhahti sisarustensa nukkumaan käpertyneille pyöreille ja pehmeille muodoille.
Hän ei tiennyt miten suhtautua sisaruksiinsa. Lehtikadon ensimmäinen lumikin oli ehtinyt peittää maan, mutta nämä eivät olleet telmineet pitkään muiden kanssa, vaan palasivat aina Kuulaspennun luokse. Kumpikaan ei tuntunut tärkeältä pitää lähellä, siltä että näistä olisi hyötyä Kuulaspennulle. Ei ainakaan vielä. Koska lähtiessään harmaan pennun mukaan nummille Heinäpentu ja Ruusupentu olivat sentään osoittautuneet helpoiksi suostuteltaviksi. Ja lisäksi nämäkin olivat vihdoin jättäneet Kettuturkin. Kuulaspentu hyrisi tyytyväisenä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tätä miettiessään. Hänellähän oli kaksi kissaa täysin puolellaan. Siitä voisi todellakin olla hyötyä.
Ruusupentu värähti seuraavaksi ja naaraan hengitys muuttui hetkeksi pinnallisemmaksi. Kuulaspentu pyöräytti silmiään. Eihän tuollaisten kanssa voi nukkua, miksi ne eivät voineet ottaa harmaan veljensä mykkäkoulukäsittelystä opikseen ja mennä menojaan edes välillä pidemmäksi aikaa. Kun Kuulaspentu oli jalkansa kanssa jumissa enemmän kuin halusi myöntääkään, eikä pystynyt itse paljon liikkumaan. Huokaisten harmaankirjava pentu siis nyt kumartui nuolaisemaan pari kertaa siskonsa punertavaturkkista päälakea, rauhoittavasti, pitkin vedoin, niin kuin muisti Kettuturkin tehneen. Harmaata pentua etoi niin itseä verratessa. Mutta se näytti tepsivän, ja Ruusupentu rauhoittui taas syvempään uneen.
Vihdoin Kuulaspentukin käpertyi nukkumaan päänsä tassuilleen laskien, ja tuli todenneeksi, että lisähyötynä sisarukset pitivät hänet lämpimänä. Pennun sisältä kumpuava kiukun ja tyytymättömyyden lisäksi.


Kuulaspentu sai seuraavana päivänä todeta, että seuraavina öinä häntä pitäisi lämpimänä enää vain se oma kiukku, joka tosin riittäisi sen päivän tapahtumien jälkeen enemmän kuin paremmin. Ruusupennusta ja Heinäpennusta tehtiin oppilaat ennen häntä, ja Kuulaspentu sai kuulla siitä vasta seremonian alkaessa. Joutuen kestämään kaikkien sääliviä, muka vaivihkaa parantajien pesään luotuja katseita. Jos Kuulaspentu olisi voinut, hän kynsisi niiltä kaikilta silmät päästä. Onneksi parantajan pesän hämärästä luodut mulkaisut, samoin kuin vauhtiin pääsevä seremonia saivat katseet kääntymään pois. Kaikkien katseet.
Niin nopeasti Heinätassu ja Ruusutassukin näyttivät hänet unohtavan, päästessään juhlittaviksi ja tutustumaan uuteen pesään, kavereihin, mestareihinsa, ja ennen kaikkea ympäröivään reviiriin. Siinä ne uskollisuuden rajat menivät.
Ei se mitään. Kuulaspentu oppi tästä, ettei kehenkään voi luottaa, muuta kuin itseensä.

”Kuulaspentu, tiedän, että tämä on rankkaa, mutta kun lepäät ja otat rauhallisesti, paranet pian ja otat sisaresi ja veljesi kiinni hetkessä”, parantaja Tähtisumu ilmestyi Kuulaspennun rinnalle lohduttamaan ja laski kullanvärisen häntänsä harmaan pennun selälle rohkaisevasti.
Kuulaspentu hymähti tyytymättömänä ja kääntyi ympäri ravistellen hännän päältään. Jos muut klaanin kissat jättivätkin hänet rauhaan edes hetkiksi, parantajat pörräsivät koko ajan ympärillä.
”Turkkisi on aivan pörrössä, ja muriset”, Tähtisumu jatkoi äänellä josta ei voinut tulkita mitään.
Kuulaspentu pakottautui vetämään pari kertaa syvään henkeä ja rauhoittumaan.
”Onko hyvä nyt?” Kuulaspentu tuhahti. Tähän Tähtisumu ei enää vastannut, vaan hetken paikoillaan seisottuaan käveli jonnekin peremmälle parantajien pesään. Ilmaan tulvahti vahvana jonkin yrtin tuoksu, Tähtisumu taisi järjestellä yrttivarastoa.
”Sinä voit ehkä olla kärttyinen kuin mäyrä, mutta älä ainakaan parantajiin sitä pura. Parantajat tekevät kaikkensa meitä auttaakseen, ja ovat siinä hyviä”, joku vieraampi klaanilainen, ilmeisesti yksi naarasoppilaista, ilmestyi lausahtamaan Kuulaspennun käännetylle selälle. Pennun niskakarvat pörhistyivät hetkeksi uudestaan, mutta muuten hän ei edes kääntynyt katsomaan puhuttelijaansa. Parantajien pesän sisäseinän jokainen lommo viiru ruohonkorsi halkeama oli tullut hyvin tutuksi Kuulaspennulle.
Kuulaspennun oli lopulta pakko kääntyä, kun tuoresaaliin lämmin houkutteleva tuoksu leijaili nenään. Pennun täytyi pidättäytyä säpsähtämästä, oppilas oli edelleen siinä. Kyseessä oli pitkäkoipinen kellertävän kirjava naaras, jota Kuulaspentu oli pari kertaa leirissä nähnyt, mutta ei ollut tainnut tätä ennen vaihtaa sanaakaan tämän kanssa.
”No voisivat sitten hoitaa eikä puhua”, Kuulaspentu kuittasi ja piti katseensa tarkasti oppilaan tuomassa jäniksessä.
”Siitähän vasta sotku tuli, jos parantaja ei saisi kysellä, mihin sattuu tai miltä tuntuu. Tässä teille kaikille, muut hommat odottavat”, naaras ilmoitti, laski jäniksen niille sijoilleen ja loikki pois. Ehti vain aivan pikaisesti heilauttaa häntäänsä hyvästiksi pesän suulle astelevalle Tähtisumulle.
Kuulaspentu huokaisi turhautuneena. Jänis oli liian kaukana, hänen täytyisi raahautua sen luokse, mokoma turha oppilas…
”Kiitos, Niittytassu”, Tähtisumu kutsui oppilaan perään ja kumartui jäniksen puoleen syömään ahnaasti. Kuulaspennusta näytti siltä kuin Tähtisumu ja Kultatassu aina ahmisivat ruokansa, nälkäisinä ja kiireisinä.
Ehkä aivan pienenä pentuna Kuulaspentu oli pitänyt parantajia klaanin ihmeellisimpinä kissoina, kun nämä osasivat parantaa vaivoja ja keskustelivat Tähtiklaanin kanssa. Kaikki se oli tuntunut niin mystiseltä. Harmaankirjava pentu oli jopa uskonut jotain oppilasta tämän väittäessä, että pennut eivät saaneet mennä parantajien pesään koskaan muuten siellä parantajien luona vierailevat Tähtiklaanin kissat suuttuisivat ja veisivät pennut mukanaan. Mutta vietettyään aikaa parantajien pesässä, Kuulaspentu huomasi kuinka parantajat vain lähinnä hääräsivät kurttuisten haisevien yrttien seassa ja palvelivat klaaninkissoja milloin mitäkin vaivaa huolehtien. Ja niitähän riitti, miten tuuliklaanilaiset tuntuivatkin olevan niin typeriä ja hauraita kun koko ajan oli joku kynsi vääntynyt, vatsavaivoja tai oksa raapaissut silmää…
Harmaasta pennusta tuli koko ajan vain tyytymättömämpi hänen kasvaessaan ja nähdessään, miten klaani oikeasti toimi. Kaikki olivat niin heikkoja ja typeriä. Odottakaa vain, kun Kuulaspentu pääsisi ensin oppilaaksi ja sitten soturiksi… Ei, hän alkaisi tehdä asioille jotain heti kun vain pääsisi taas vapaaksi parantajien pesästä. Tuuliklaanissa pitäisi asioiden muuttua, etteivät muut klaanit enää voisi sitä vähätellä ja pompotella, niin kuin Kuulaspentu oli kuullut vanhempien sotureiden vain juttelevan keskenään tekemättä asialle mitään. Kuulaspentu kuuli ja näki.

//Tässä nyt tämä, Ketulla se jatko?

Vastaus:

Jälleen kerran aivan mahtava tarina! En tälläkään kertaa havainnut kirjoitusvirheitä, ja voin todellakin eläytyä siihen, mitä Kuulaspentu ajattelee. Hyvin kirjoitettu ja kuvailtu!

35 kp:ta!

-Tiikeri YP

Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani

12.11.2016 20:08
”Noniin, tuo oli jo parempi!” Tiikerimyrsky huikkasi aukion toiselta puolelta. Kastettassu oli hiukan hengästynyt taisteluharjoitusten jäljiltä. He olivat tullet harjoittelemaan heti Mehiläistassun ja Punatassun oppilasseremonian jälkeen, joten aamun yllättävät tapahtumat olivat vielä tuoreina oppilaan mielessä häiritsemässä keskittymistä.
”Yritetään vielä kerran ennen kuin palataan leiriin!” Tiikerimyrsky naukaisi ja hänen oppilaansa valmistautui hyökkäykseen. Kastetassu asteli lähemmäs mestariaan ja tämän noustetssa takajaloilleen yritti vetää tältä jalat alta. Tiikerimyrsky kuitenkin väisti ketterällä hypyllä pienikokoisen oppilaansa yli ja Kastetassu liukui vähän matkaa lehtien peittämän maan halki.
”Sinun täytyy valmistautua vastustajasi väistöön,” Tiikerimyrsky naukaisi Kastetassun kömpiessä pystyyn.
”Selvä!” Kastetassu tuhahti. ”Voinko yrittää vielä kerran?”
”Hyvä on”, hänen mestarinsa huokaisi ja Kastetassu valmistautui. Tiikerimyrsky nousi jälleen takajaloilleen ja Kastetassu syöksyi eteenpäin. Hänen mestarinsa yritti kierähtää sivulle, mutta tällä kertaa Kastetassu tarrasi hänen jalkaansa ja Tiikerimyrsky mätkähti maahan.
”Hyvä!” hän sanoi hyväksyvästi noustessaan ylös. ”Alat kehittyä.” Kastetassu pörhisti tyytyväisenä rintaansa ja lähti iloisena mestarinsa perässä pois aukiolta.
Osa puiden lehdistä oli jo muuttunut lehtisateen tullessa vihreästä keltaisen, punaisen ja ruskean eri sävyihin. Kastetassu odotti innolla lehtikatoa, vaikka moni muu klaanissa ei tuntunut sitä odottavan. Nuorta oppilasta oli aina kiinnostanut miltä silloin näytti kun lehdet olivat pudonneet puista ja maata peitti valkoinen hanki. *Toisaalta*, Kastetassu ajatteli kylmän tuulenpuuskan pörröttäessä turkkiaan. *Silloin on varmaan vieläkin kylmempää!* Kastetassu asteli mestarinsa perässä turkki pörrössä kohti leiriä. Välillä hän pysähtyi haistelemaan ilmaa, jossa tuntui saalis-eläinten haju.
”Emmekö voisi pysähtyä metsästämään?” Kastetassu kysyi Tiikerimyrskyltä, joka pysähtyi haistelemaan ilmaa.
”Tuskin se olisi pahitteeksi”, hän maukaisi ja hiipi pusikkoon vaanimaan sen toisella puolella olevaa hiirtä. Kastetassu raotti suutaan ja yritti paikantaa jonkun lähellä olevan eläimen. Hiiren lisäksi ilmassa oli oravan haju. Kastetassu siirsi katseensa läheiseen puuhun, jonka vierellä kökötti orava selkä Kastetassuun päin. Oppilas kyyristyi ja alkoi hiipiä varovasti oravaa kohti. Kastetassu jännittyi, hyppäsi ja pian orava jo roikkui velttona hänen suustaan. Kastetassu käveli takaisin ja pian Tiikerimyrsky astui pusikosta hiiri ja varpunen hampaissaan.
”Mennään”, hän naukaisi suupielestään ja he jatkoivat matkaansa leiriin.

Oli aurinkohuippu, kun he tulivat leiriin ja veivät saaliinsa tuoresaaliskasaan. Kastetassu katseli ympärilleen. Tulitähti ja Ratamohäntä keskustelivat suurtasanteen alla, Leppätassu ja Pähkinätassu harjoittelivat taisteluliikkeitä, Lehväpilvi ja Savupuro vahtivat pentutarhan edessä telmiviä pentujaan ja aurinkohuipun partio oli tekemässä lähtöä.
”Voit syödä jotain ja vaihtaa sitten klaanivanhimpien makuualuset”, Tiikerimyrsky naukaisi oppilaansa takaa, joka säpsähti säikähtäneenä. ”Muista kuitenkin, että menemme iltapartioon.”
”Joo”, Kastetassu sanoi hajamielisesti. Iltapartio merkitsi, että hän pääsisi nukkumaan vasta kauan auringonlaskun jälkeen. Oppilas otti tuoresaaliskasasta vesimyyrän ja oli juuri menossa syömään sitä oppilaidenpesän viereen, kunnes yhtäkkiä kääntyi takaisin mestariinsa päin ja pudotti vesimyyrän maahan pystyäkseen puhumaan.
”Voimmeko tulla Hämytassu kanssa seuraavaan kokoontumiseen?” hän kysyi yllättyneeltä mestariltaan.
”Se ei ole minun päätettävissäni”, Tiikerimyrsky sanoi. ”Päällikkö päättää ketkä menevät kokoontumiseen.”
”Selvä!” Kastetassu naukaisi ja kiiruhti Tulitähden ja Ratamohännän luo.
”Voimmeko minä ja Hämytassu tulla seuraavaan kokoontumiseen?” hän kysyi empimättä päälliköltä. Tulitähti käänsi katseensa häneen ja mietti hetken. Lopulta hän vastasi: ”Voin harkita asiaa.” Kastetassu nyökkäsi, kumarsi pienesti ja meni syömään vesimyyräänsä oppilaidenpesän viereen.
”Mitä sinä sanoit Tulitähdelle?” Pähkinätassu kysyi uteliaana.
”Kysyin, että pääsisimmekö me kookoontumiseen Hämytassun kanssa”, Kastetassu naukui huolettomasti ja haukkasi vesimyyrästään palan.
”Noin vain?” Leppätassu kysyi hämmästyneenä. ”Miksi sinä tahdot sinne niin kovasti?”
”Äh, tottakai Kastetassu tahtoo sinne!” Pähkinätassu maukaisi kuin asia olisi ollut itsestään selvyys. ”Eihän hän ole vielä ollut siellä!” Kastetassu nyökkäsi, vaikka tosi asiassa se liittyi hänen ja Hämytassun suunnitelmaan livahtaa leiristä etsimään Hämytassulle näyttäytynyttä mysteeri-kissaa. Jos he pääsisivät kokoontumiseen, he voisivat livahtaa saarelta kaikkien ollessa keskittyneitä päällikköihin.

//Olisi kiva jos Jatkaisit tästä Kirsikka. Toivoottavasti tämä suunnitelma käy sinullekkin. :)

Vastaus:

Hieno tarina, täytyy myöntää! Nyt, kun olen taas kuvioissa mukana, voin jopa tehdä tarinoita Tiikerimyrskylle. Päivitän hänen luonnettaan tässä lähipäivinä, joten ois varmaan aika hyvä, jos kävisit vilkaisemassa aina välillä. Vinkkaile chatissa, jos on Tiikerin tarinaan ehdotuksia!

En huomannut virheitä, ja tarinan kulkua on helppo seurata! Saat tästä 25 kp:ta!

-Tiikeri YP

Nimi: Kultatassu, Myrskyklaani

07.11.2016 23:24
Oli vielä aikainen aamu kun Kultatassu kömpi ulos oppilaiden pesästä. Yöt olivat alkaneet olla kylmiä, sillä oli lehtisase. Yleensä kolli lähtisi omin avuin harjoituspaikalle, mutta edellisenä päivänä oli Surusade sanonut tälle, että odottaisi tätä tällä kertaa. Niinpä oppilas jäi istumaan pienelle lehtikasalle pesän viereen. Maa oli kylmää yön jäljiltä ja kollin lihakset olivat jäykät. Tämä nousi venytelläkseen hieman lisää ja istuutui takaisin alas. Pentutarhan edustalla istui kaksi pentua, mutta oppilas ei kiinnittänyt näihin paljoa huomiota. Pian Tulitähti hyppäsi suurtasanteelle ja kutsui klaanin koolle. Oppilas katseli, kuinka kissoja alkoi kerääntyä pesistä kuunnellakseen päällikköä. Kaksi pentua aiottiin nimetä oppilaiksi, Punapentu ja Mehiläispentu. Mehiläispennusta tuli klaanin uusi parantajaoppilas. Oppilaasta olisi hienoa kokeilla, millaista olisi olla parantajaoppilas. Ei mennyt kauaakaan, kun Kultatassun mestari Surusade, tuli vihdoinkin hänen luokseen ja nyökkäsi lähdön merkiksi. Oppilas nousi välittömästi ylös ja tassutteli tämän perässä ulos leiristä.
“Menemme saalistamaan tänään. Katsotaan opettelitko sen mitä sinun piti?” Surusade kysyi katsoen taakseen oppilaaseensa. Kultatassu nyökkäsi vastaukseksi.
“Olen harjoitellut sitä siitä lähtien kun käskit minun opetella sen”, oppilas vastasi tyynesti.
“Ei sinun sentään tarvitse opetella joka päivä linnun nappaamista”, naurahti Surusade huvittuneesti.
“Ehkä… Mutta haluan vain-” oppilas keskeytti lauseensa ja alkoi miettimään.
“Niin?” Surusade kysyi.
“Ei mitään”, oppilas vastasi kysymykseen. “On vain parasta että olen hiljaa”, tämä ajatteli itselleen. Surusade nyökkäsi hiljaisena hämmentyneesti mutta antoi asian olla. He kulkivat metsikössä vielä vähän matkaa kunnes pysähtyivät.
“Noniin. Koita etsiä täältä”, ilmoitti Surusade hiljaa. Kultatassu nyökkäsi välittömästi ja lähti etsimään. Ilmassa tuoksui lievästi rastaan tuoksu ja oppilas lähti etsimään sitä. Tuoksu voimistui ja oppilas oli varma että lintu etsi ruokaa. ‘Nyt vain pitää löytää lintu ja yllättää se’, oppilas mietti itsekseen. Rastas löytyi pensaan takaa nokkimassa maata. Helppo saalis, jos siis onnistuu olemaan hiljaa. Varovasti kolli hiipi kohti lintua, jolla ei ollut mitään aavistusta oppilaasta takanaan. Hiljaa Kultatassu laskeutui alas ja valmistautui hyppäämään. Pienen odottamisen jälkeen kolli hyppäsi ja lintu alkoi räpyttää siipiään nopeasti ja alkoi pakenemaan. Rastas oli kuitenkin liian myöhässä, sillä Kultatassu oli saanut linnun otteeseensa ja puraisi se kuoliaaksi. Ylpeänä hän nosti rastaan ja vei takasi mestarilleen.
“Hienoa! Jätä se siihen niin etsitään lisää”, Surusade ilmoitti ja Kultatassu laski rastaan maahan ja peitti sen. Nappaamassa rastasta, Kultatassu oli huomannut myös oravan tuoksun, mutta se oli varmasti paennut paikalta kun oli kuullut hyökkäyksen. Mutta aina kannattaa yrittää. Oppilas suuntasi takaisin ja sieltä vielä pidemmälle. Kultatassu oli ollut oikeassa. Orava oli paennut kuullessaan äänet ja harmissaan oppilas katseli ympärilleen. Etsiessään uutta tuoksua, tämä kuitenkin haistoi jotain omituista. Se tuoksui kissalta, mutta ei Myrkyklaanin jäseneltä. Oppilas oli aikeissaan lähteä kertomaan Surusateelle, kunnes hän tajusi kenen tuoksu se oli. Kultatassu ei voinut uskoa ja päätti olla kertomatta. Hän ei halunnut tätä pulaan, mutta olisi vain vaarallisempaa olla kertomatta. Tuoksut olivat jo hieman häiventyneet, joten kissa oli kulkenut tästä vasta jonkin aikaa sitten. Siitä huolimatta Kultatassu ei vielä voinut huokaista helpotuksesta, sillä Surusade ilmestyi puskista. Kuullessaan rahinan oppilas hyppäsi säikähtäen.
“Oi anteeksi. Löytyykö mitään?” tämä kysyi nuuskien ympäristöä. Kultatassun sydän oli pysähtyä ja tämän oli pakko keksiä jotain.
“Ehkä meidän pitäisi etsiä tuolta suunnasta? Täällä ei näytä olevan mitään”, oppilas ehdotti hätäisesti ja ennen kuin Surusade ehti vastata, Kultatassu oli jo lähtenyt ja Surusateen täytyi lähteä tämän perään.


Myöhemmin kun kissat olivat napanneet vielä muutaman tuoreen saaliin, Kultatassu lähti hakemaan rastasta, jonka oli aiemmin napannut. Löydettyään sen oppilas haistoi taas sen kissan tuoksun ja katseli taas ympärilleen. Hän yritti katsoa tarkasti puiden sekaan jos vaikka näkisi jotain. Kultatassu katseli joka ikisen pensaan ja puun alaosan, sekä puiden latvat. Hän ei kuitenkaan löytänyt etsimäänsä. “Ehkä löydän hänet jos seuraan hajujälkeä? On pakko puhua hänelle tästä. Jos se siis edes on hän” kolli ajatteli ärtyneesti ja suunnisti puiden halki hajun perässä. Ainakin niin hän luuli. Jonkin aikaa Kultatassu käveli, mutta ei löytänyt mitään ja aina välillä hän katseli ympärilleen, nähdäkseen oliko naaras jossain tai jos joku Myrskyklaanilainen oli tulossa. Kun Kultatassu vihdoin päätti luovuttaa ja kääntyi takaisin, jokin rapisi pensaissa.
“Kuka siellä?” kysyi oppilas nopeaa ja kääntyi äänen suuntaan. Rapina vain jatkui, mutta vastausta ei kuulunut.
“Kuka siellä?!” Kultatassu toisti vielä kerran, nyt paljon kovemmin. Rapina loppui. Oppilas hiippaili pensaan luo ja katsoi sitä tuimasti. Mitä ikinä siellä olikaan, se oli lähtenyt äkkiä. Kääntyessään kolli yhä katsoi pensasta ja tämä vihdoin käänsi päänsä.
“Ehkä se on mäyrä?” kuului leikkisä ehdotus. Kultatassu hyppäsi taaksepäin säikähdyksestä, ja hänen kyntensä puskivat ulos.
“Mitä? Säikähditkö oikeasti minua?” hopea naaras kysyi naurahtaen.
“Mitä sinä täällä teet?! Et saisi olla täällä!” Kultatassu sähisi hiljaa. Hän ei halunnut pitää melua jos vaikka lähistöllä olisi joitain Myrskyklaanin sotureita. Varjoklaanin oppilas kallisti päänsä miettien ja ihmetellen.
“Ai. Anteeksi. Haluatko että olen hiljaa?” tämä kysyi virnuillen, samalla kun Kultatassu rauhoittui ja alkoi hätäisesti vilkuilemaan ympärilleen.
“Kyllä, haluan. Miksi olet täällä?!” kolli naukui ärtyneesti ja mulkoili naarasta.
“No, ajattelin että kun sinä tulit meidän reviirillemme, ajattelin että tulisin katsomaan sinua tänne. Tämän jälkeen olemme tasan, eikö?” oppilas virnuili, “Lisäksi, eihän se ole kiellettyä? Vain jos saalistaa niin silloin?” tämä jatkoi kysyen. Kultatassu ei voinut uskoa kuulemaansa. Naaras oli tullut Myrskyklaanin reviirille, vain koska hän oli itse VAHINGOSSA tullut näiden reviirille. Naaras oli tullut tahallaan.
“Sinun pitää lähteä nyt, Hopeatassu. Mestarini miltei haistoi jälkesi!” Kultatassu selitti rauhallisesti. ‘Hän luultavasti haistoikin’ kolli ajatteli peloissaan.
“No sittenhän kävi tuuri eikö? Olen hyvä piiloutumaan”, naaras selitti ylpeänä. Kultatassu olisi halunnut läimäistä tätä suoraan naamaan ja vain lähteä ja unohtaa kuka tämä kissa edes oli, mutta ei hän voinut. Hetken Kultatassu istui ja mietti mitä tekisi. Hän kuitenkin nousi ja Hopeatassun yllätykseksi, alkoin työntämään tätä itse pois.
“Mitä sinä teet?” tämä kysyi hämillään ja katsoi äimistyneenä kollia, joka yritti työntää tätä.
“Sanoinhan että sinun pitää mennä. Olemme kumpikin vaarassa jos meidät löydetään” Kultatassu selitti ja lopetti työntämisen.
“Mutta jos meidät löydettäisiin niin sinähän voit helposti esittää että jahtaat minua pois täältä? Ei se niin vaikeaa ole” naaras ehdotti. Kultatassu jäi tuijottamaan tätä ärtyneenä.
“No selvä. Menen, menen” Hopeatassu naukui nopeaa ja lähti peruuttamaan Varjoklaanin suuntaan. “Tämä tapaaminenhan menikin todella hyvin”, naaras jatkoi sarkastisesti ja kääntyi. Kultatassu huokaisi ja tuijotti tätä niin kauan, että tämä oli vihdoin pois näkyvistä. Tämä luotti että naaras menisi todella takaisin ja itse suuntasi takaisin rastaan luo ja nosti sen suuhunsa. Matkalla leiriin Kultatassu ei voinut ajatella muuta kuin Hopeatassua. Hän oli todella vihainen tälle ja haluaisi antaa tälle läksytyksen. Puusta tippui lehti suoraan oppilaan päähän, ja tämä havahtui ajatuksistaan. Lehtisade oli jo alkanut ja puut olivat vaihtaneet väriä. Kun oppilas veisi rastaan, hän tulisi takaisin katselemaan puita ja niiden värejä. Leirissä Kultatassu laski rastaan muiden tuoresaaliden kasaan ja käveli pois. Hän söisi myöhemmin ja kuten oli aikonutkin, lähti katselemaan metsää, vaikkei se olisikaan viimeinen kerta kun hän sen näkisi. Kävellessään hän kuitenkin haistoi taas Hopeatassun vaimean tuoksun. “Ehkä voisin käydä tarkistamassa. Varmuuden vuoksi”, tämä ajatteli epäröiden ja lähti taas kerra seuraamaan jälkeä. Pian hän olikin paikassa jossa tämä oli hänet nähnyt ja häätänyt pois. Seuratessaan hajua, oppilas lähestyi Varjoklaanin rajaa ja huokaisi helpotuksesta. Tämä oli kuunnellut ja lähtenyt. Helpottuneena kolli lähti takaisin leirin suuntaan. Olisi hyvä olla lähistöllä jos tätä vaikka kaivattaisiin johonkin pieneen asiaan.




// tää on nyt venyny liian kauan xd yritän olla aktiivisempi nyt tästä lähtien ._.

Vastaus:

Hieno, helpostiseurattava, selkeä ja vieläpä pitkä tarina! Muutamia hajanaisia kirjoitusvirheitä bongasin, mutta ei se elämää kaada :3

Saat tästä 30 kp:ta!

-Tiikeri YP

Nimi: Mehiläispentu/-tassu, Myrskyklaani

06.11.2016 12:20
Mehiläispentu istui lihakset kireinä pentutarhan edustalla kylmällä maalla. Tänään oli pennun ja tämän sisaren Punapennun oppilasnimitysseremonia. Kuusikuinen Mehiläispentu aisti Punapennusta huokuvan innostuksen mutta erotti siinä myös hitusen pelkoa joka sai mustan naaraan omat karvat pystyyn. Mehiläispennun suu tuntui kuivalta ja tassunpohjia kutitti. Ilma oli kirpeä ja kylmä, sillä aurinko oli vasta noussut ja pentujen karvat olivat pörhistyneet kylmää ilmaa vastaan. Mehiläispennun vatsaa nipisteli ja hän oli yhtä aikaa innostunut ja hieman peloissaan. Oli aikainen aamu, mutta sisarukset olivat hädin tuskin saaneet nukuttua silmällistäkään edellisenä yönä, ja olivat pompanneet heti ylös kun olivat kuulleet yhden soturin astelevan leirissä. Melkein kukaan ei ollut hereillä, ja mustasta naaraspennusta tuntui että kaikki nukkuivat mahdollisimman pitkään vain hänen ja hänen sisarensa kiusaksi.
”Milloinkohan Tulitähti herää?” Punapennun ääni oli yhtä kireä ja jännittynyt kuin naaraan koko keho. Mehiläispentu siirsi katseensa siskoonsa ja aisti tuosta huokuvat iloisuuden ja hermostuneisuuden aallot. Naaras kosketti hellästi siskonsa lapaa yrittäen rauhoittaa tätä, vaikka omat tunteet mylläsivätkin hänen sisällään paljon voimakkaampina kuin sisarestaan säteilevät tunteiden aallot. Mehiläispennusta tuntui kuitenkin paremmalta kun Punapennun lihakset rentoutuivat hänen kosketuksestaan ja tuo huokaisi. Tuntui turhauttavalta vain istua ja odottaa. Muutkin pennut nukkuivat vielä eikä heistä olisi leikkikavereiksi.
*Sitä paitsi*, Mehiläispentu ajatteli, *minä en kyllä jaksaisi leikkiä mitään soturia.* Musta pentu tukahdutti turhautuneen äännähdyksen ja polki maata tassunpohjista lähtevän hermostuksen tahtiin. Mitä jos Tulitähti ei nimittäisikään heitä tänään oppilaiksi?
”Varmasti aivan kohta”, kuului ääni heidän takaansa. Mehiläispennun sydän jätti lyönnin väliin sillä säikähdyksen aalto virtasi tuon lävitse. Hän kuitenkin helpottui haistaessaan Lehväpilven tutun tuoksun. Pentu kääntyi ympäri ja painautui sijaisemonsa lämpimään turkkiin kiitollisena sillä kylmä ilma oli saanut vasemman takajalan jomottamaan. Mehiläispentu ravisteli Lehväpilven karvojen kätköissä jalkaansa jotta veri alkaisi kiertää. Naaras tuhisi kiitollisena Lehväpilven turkkiin kun hän tunsi lämmön virtaavan suoniinsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt lämmitellä kauaa, sillä pian kuului tuttu kutsuhuuto:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästäjä kykenevä tänne suurtasanteelle klaanikokoukseen!”
Molemmat sisarukset ponkaisivat sijaisemonsa suojista ulos ja katsoivat toisiaan ilon loistaessa heidän kasvoiltaan. Mehiläispennun suonissa virtaava adrenaliini ei antanut hänen tuntea väsymystä, kylmyyttä tai nälkää. Kun Tulitähden ääni oli läpäissyt Mehiläispennun korvat, hänen verensä oli kuohahtanut ja voimakas innostus oli pyyhkäissyt naaraan ylitse. Naaras tärisi innosta seistessään lihakset kireinä Punapennun vieressä pentutarhan edessä. Miten pystyikin olemaan näin innoissaan, mutta samalla aivan kauhistuttavan hermostuneisuuden myllertäessä vatsanpohjassa. Mehiläispentua alkoi yhtäkkiä oksettaa, kun hän näki miten klaani alkoi kerääntyä unisena paikalle sillä olihan aamu vasta valjennut. Musta naaras liikutteli jalkojaan ajatuksissaan ja yhtäkkiä hän tajusi että tänään hänen täytyisi kestää kaikkien katseet turkillaan. Kun klaani oli kerääntynyt jotenkuten Tulitähden alapuolelle kuuntelemaan, päällikkö aloitti:
”Tänään kaksi pentua on täyttänyt kuusi kuuta ja on aika nimittää heidät oppilaiksi.” Tulitähti piti pienen tauon, ja Mehiläispentu saattoi melkein nähdä taakseen missä Lehväpilvi röyhisti rintaansa. ”Mehiläispentu ja Punapentu, astuisitteko tähän eteen.” Mehiläispentu antoi sisarensa mennä edeltä ja hänen poskiaan kuumotti kun klaanitoverit antoivat heille tietä. Ei kestänyt montaakaan silmänräpäystä kun siskokset olivat tassuttaneet suurtasanteen alle. Mehiläispentu tunsi kaikkien katseet turkillaan pistävänä ja hän kyyristyi automaattisesti. Hänen aistinsa tuntuivat olevan tukossa ja hän hädin tuskin aisti siskonsa tunteiden aallot saati sitten kuuli päällikön äänen. Punapennun turkki hipoi Mehiläispennun turkkia, kun Tulitähti jatkoi:
”Punapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Punatassuna. Mestariksesi tulee Valkosiipi. Toivon, että Valkosiipi välittää sinulle kaiken oppimansa.” Mehiläispentu unohti hetkeksi kaiken muun ja katseli silmät säihkyen siskoaan, kun tämä seurasi katseellaan mestariaan joka tassutti uuden oppilaansa luo koskettamaan neniä. Mustan naaraan vatsaa kouraisi, kun Tulitähti käänsi silmänsä Mehiläispentuun. Musta pentu tärisi innostuksesta ja hänen silmänsä sädehtivät päällikön aloittaessa.
”Mehiläispentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona saat soturinimesi, sinut tunnetaan Mehiläistassuna.” Tulitähti piti tauon, ja mustaturkkisen naaraan tassuja kihelmöi. Kuka tulisi hänen mestarikseen? Ilmassa tuntui sähköisyyttä ja Tulitähden korvat heilahtivat kun Vaahtokukka hyppäsi päällikön viereen kivelle. Mehiläistassun silmät laajenivat ja säikähdys riipaisi hänen sisuksiaan. Mitä jos hänelle ei olisi mestaria?
”Vaahtokukalla on näköjään asiaa tähän väliin”, Tulitähti naukui ja astui parantajan taakse. Koko klaani näytti olevan ymmällään. Sitten Vaahtokukka aloitti:
”Myrskyklaanin kissat, kuten tiedätte, en ole kanssanne ikuisesti, joten minun on aika ottaa oppilas. Olen valinnut kissan, josta olen saanut Tähtiklaanilta merkkejä. Seuraava parantajanne tulee olemaan Mehiläistassu.” Mehiläistassun silmät pyörähtivät ja hän melkein kaatui. Klaani hänen takanaan henkäisi, ja Punatassun pyöreät silmät katsoivat ihmetyksen vallassa sisartaan. Järkytys jylisi naaraan lävitse ja tuon täytyi räpytellä silmiään jotta ei pyörtyisi. Hänet oli valittu parantajaoppilaaksi? Kun päällikkö avasi suunsa uudelleen, hänen äänensä kaikui vahvana klaanin yli ja tuntui rauhoittavan tätä.
”Mehiläistassu, hyväksytkö aseman Vaahtokukan oppilaana?” Sanat juuttuivat Mehiläistassun kurkkuun. Mitä hänen pitäisi sanoa? Ei hän halunnut parantajaoppilaaksi vaan tavalliseksi soturioppilaaksi! Mehiläistassu katsoi uhmakkaana Vaahtokukkaa ja avasi suunsa vastatakseen kieltävästi, mutta jokin voima työnsi kuitenkin aivan eri sanat ulos hänen suustaan kuin oli tarkoitus.
”Hyväksyn.” Hänen lausuessaan sanan, hän kuuli mehiläisten surinaa ympäriltään ja rypisti otsaansa. Vaahtokukan lempeät silmät kääntyivät Mehiläistassun puoleen.
”Sitten seuraavan puolikuun aikaan sinun täytyy matkata kanssani Kuulammelle, jolloin Tähtiklaani voi hyväksyä sinut metsän muiden parantajien joukkoon”, Vaahtokukka sanoi ja kumarsi pienesti päällikölle loikatessaan alas suurtasanteelta.
”Myrskyklaanin onnittelut kulkekoot kanssasi”, Tulitähti naukui ja heilautti häntäänsä. Muutaman silmänräpäyksen koko klaani vain oli hiljaa, kunnes Lehväpilvi alkoi hurrata kahden uuden oppilaan nimiä. Mehiläistassun silmät sumenivat ja tuo kuunteli vaisuna kun pian koko klaani huusi heidän nimiään ylös taivaaseen.
”Punatassu, Mehiläistassu!” Mehiläistassun ajatukset pyörivät, ja hän tuijotti suurtasannetta silmät levällään. Mitä oli tapahtunut? Mitä hän oli hyväksynyt ja luvannut?
Kun huudot alkoivat vihdoin vaieta, Mehiläistassun pää oli liian täynnä kaikkea uutta. Hän ei ollut arvannut että hänestä tulisi parantajaoppilas – eikä näköjään kukaan muukaan. Mehiläistassu ei tiennyt pitäisikö olla iloinen vai pettynyt vai surullinen. Naaras aisti siskonsa tiiviin tuijotuksen turkillaan, ja hänen poskiaan alkoi kuumottaa taas.
”Tiesitkö sinä?” Punatassun ääni kuulosti kitkerältä ja Mehiläistassu käänsi katseensa sisareensa. Tuon silmistä kuvastui puhdas suru sillä he olivat haaveilleet yhdessä pääsemisestä soturioppilaiksi.
”En”, hän naukui hiljaa ja laski päänsä tuon lapaa vasten. Musta naaras hätkähti kun hän tunsi kielen pyyhkäisevän turkkiaan. Hän kuitenkin tajusi onneksi että se oli vain Lehväpilvi. Pieni perhe istui siinä hetken hiljaa ja Mehiläistassu antoi ajatuksiensa lentää.
Liian pian Vaahtokukan naukaisu kuului Mehiläistassun takaa ja naaraan oli pakko vetää itsensä takaisin todellisuuteen.
”Mehiläistassu, tulisitko mukaani metsälle? Kertoisin sinulle vähän kaikkea tärkeää”, Vaahtokukka naukui. Mehiläistassu vetäytyi taemmas ja nyökkäsi vaitonaisena. Hän heilautti häntäänsä siskolleen ja Lehväpilvelle seuratessaan uutta mestaria ulos leiristä.

Ulkona puhalsi viileä tuuli ja se pörrötti uuden parantajaoppilaan turkkia. Mehiläistassun sydän pamppaili rinnassa ja hänen katseensa kulki puusta toiseen ja hän iloitsi siitä että sai viimein olla muuallakin kuin leirissä. Tuulenpuuska tuntui puhaltaneen kaikki naaraan huolet ja mieltä vaivaavat asiat pois, eikä hän epäröinyt parantajaoppilaana olemista tai mitään muutakaan. Hän unohti Punatassun surullisen katseen ja kaiken muun. Metsämaa tuntui mukavalta tassujen alla ja kuivaksi käpristyneet lehdet kutittivat polkuanturoita. Puut kohosivat jylhinä kohti taivasta ja aluskasvillisuus huokaili tuulen mukana. Mehiläistassu kipitti mestarinsa perässä hieman huohottaen. Vaahtokukka oli nimittäin paljon isompi kuin vastanimitetty oppilas ja Mehiläistassu joutui käyttämään paljon enemmän energiaa liikkumiseen kuin hän. Onneksi Vaahtokukka kuitenkin hidasti vauhtinsa niin että hän oli oppilaansa vierellä. Mehiläistassu tarkasteli parantajan kasvoja.
”Tiedätkö, mitä me parantajat oikeastaan teemme?” Vaahtokukka naukui aivan yllättäen. Kysymys yllätti oppilaan, ja hän kurtisti otsaansa. Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli kissojen hoitaminen. Vaahtokukan kysymys tuli niin yhtäkkiä, että hän ei yhtäkkiä enää muistanut mitään muuta mitä parantajat tekivät. Hieman nolona Mehiläistassu naukui:
”Parannatte kissoja?” Vaahtokukka naurahti ja Mehiläistassun korvat punehtuivat. Mitä hän oli tehnyt väärin?
”Me parannamme kissoja”, parantaja korjasi lempeästi. ”Tiedätkö mitään muuta?” Mehiläistassu pudisti päätään pitäen katseensa maassa. Vaahtokukan korvat heilahtivat.
”Me tulkitsemme Tähtiklaanin merkkejä ja saamme unia esi-isiltämme”, naaras kertoi. Mehiläistassu nyökkäsi mutta ei sanonut mitään. Puut huojuivat korkealla ja naaras huomasi että pian olisi aurinkohuippu. Kun hän tarpoi koleassa metsässä mestarinsa perässä, väsymys alkoi vihdoin saada tuoreesta oppilaasta vallan ja hänen askeleensa laahasivat maata samalla kun Mehiläistassun silmät tuntuivat raskailta. Vaahtokukka huomasi, että hänen oppilaansa alkoi jäädä jälkeen, ja tuo hidasti vauhtiaan.
”Mitä nyt?” Mehiläistassu joutui käyttämään hetken aikaa ennen kuin hänen väsymyksestä sumeat silmät tarkensivat Vaahtokukan kasvoihin.
”Ei mitään, väsyttää..” musta naaras sammalsi. Vaahtokukka sipaisi hännällään oppilaansa lapaa.
”No, lähdetään sitten. Näytän sinulle myöhemmin vähän eri yrttejä.” Sen jälkeen he lähtivät takaisin leiriin päin. Mehiläistassu tunsi raskaan väsymyksen painon harteillaan kompuroidessaan kuuraisessa metsässä kohti leiriä.

// Ei mitään hajua miten paljon virheitä tai Mehiläispentuja sinne tuli.. :D

Vastaus:

Hyvä pitkä nimitystarina, tulipa Mehiläistassulle aika yllätys. Tykkäsin kuvailusta etenkin siinä vaiheessa kun Mehiläistassu on Vaahtokukan kanssa metsäss, lehtikato on tullut. Jos jotain virheitä oli, ne olivat pieniä ja satunnaisia eivätkä pistäneet silmään.
Tulee olemaan jännää seurata Mehiläistassun parantajan uraa.

Saat 29kp.

-YP Phi

Nimi: Heinäpentu/-tassu, Tuuliklaani

06.11.2016 12:15
Keltaturkkinen kolli hätkähti hereille pimeästä pesästä. Hän kuuli siskonsa syvän hengityksen vierestään ja veljensä paljon heikomman hengityksen heidän nukkuessaan pehmeillä sammalilla. Heinäpentu ja Ruusupentu olivat nukahtaneet Kuulaspennun vierelle parantajan pesään edellisenä iltana. Pienen kollipennun nenä oli täynnä parantajan pesän erilaisia yrttien ja marjojen tuoksuja. Ne tuntuivat huumaavan pennun pään mutta Heinäpentu tunsi syyllisyyttä jos lähtisi takaisin pentutarhaan ja jättäisi sisarensa.
Kuulaspennun loukkaantumisesta oli kulunut nyt muutama päivä, eikä Heinäpentu ollut poistunut veljensä viereltä muualle kuin tarpeiden tekoon. Heidän emonsa Kettuturkki oli palannut soturien tehtäviin sillä Heinäpentu ja Ruusupentu eivät suostuneet poistumaan parantajan pesästä pentutarhaan. Kettuturkki kävi silti joka päivä pentujensa luona parantajan pesässä kyselemässä vointia. Hänen katseensa tuntui harhailevan ja hän näytti joka kerta entistä väsyneemmältä. Kettuturkista ei ollut juttukaveriksi, ja Heinäpentu toivoi, että heidän isänsä Apilahäntä tulisi joskus katsomaan pentujaan, mutta hän ei ollut edes vilkaissut parantajan pesän suuntaan. Kollipentu ihmetteli isänsä käytöstä mutta ei osannut huolestua siitä.
*Ehkä isä halusi panostaa klaanin huolenpitoon*, pentu järkeili.
Heinäpentu tajusi että aurinko alkoi jo valaista taivasta, ja hän ponnisti istumaan. Ruusupentu äännähti ja käänsi kylkeä mutta ei herännyt. Kuulaspennun harmaat silmät räpsähtivät auki ja musertava syyllisyyden taakka sen kuin painoi pennun lapoja.
”Nukuitko hyvin?” Heinäpennun ääni oli karhea ja Kuulaspentu säpsähti. Keltaturkkinen pentu kosketti hännällään veljensä takajalkaa ja toisti kysymyksensä. Kuulaspentu räpsäytti silmiään ja käänsi katseensa pois. Heinäpentu huokaisi syvään. Kuulaspentu ei ollut sanonut mitään loukkaantumisensa jälkeen, ja Heinäpentu pelkäsi tuon olevan suuttunut hänelle.

Kun auringon kultaiset säteet viimein valaisivat parantajan pesän, Heinäpentu kuuli Ruostetähden ulvaisevan kutsuhuudon. Ruusupentu katsahti veljeensä vaisuna ja nousi käpälilleen. Heinäpentu vilkaisi Kuulapentua, mutta tuo ei liikahtanutkaan. Vaaleanharmaan kollin silmät olivat puoliksi kiinni ja hän huiskaisi hännällään tarkoittaen ”menkää, älkää odottako minua”. Heinäpentu seurasi siskoaan hiljaa leirin aukealle, jonne kaikki olivat jo kokoontuneet. Ruostetähti seisoi ylväänä klaanin edessä ja aloitti juuri kun sisarukset istuivat emonsa viereen. Kettuturkki oli jäänyt parantajan pesän lähelle istumaan ja Heinäpentu painautui emonsa punaruskeaan turkkiin.
”Tänään kolme pentua on täyttänyt kuusi kuuta, mutta vain kaksi heistä pääsee tänään oppilaaksi loukkaantumisen takia”, Ruostetähden ääni tuntui tutulta ja turvalliselta Heinäpennun korvissa, mutta hänen pieni kehonsa jännittyi sanojen aikana.
”Heinäpentu ja Ruusupentu, astuisitteko tähän eteen?” päällikkö pyysi ja koko klaani teki tilaa kahdelle Kettuturkin pennulle. Heinäpentu nielaisi ja vilkaisi parantajan pesän suuntaan. Kuulaspennun harmaat silmät uhkuivat vihaa ja ne katsoivat koko klaania piilosta parantajan pesästä. Heinäpentu värähti ja kompuroi muutaman ensimmäisen askeleen Ruusupennun perässä. Keltaturkkinen kolli kyyristyi tuntiessaan kaikkien katseet turkillaan. Ruusupentu tärisi innostuksesta ja oli ilmeisesti jo unohtanut Kuulaspennun. Heinäpentu pidätteli vinkaisua asettuessaan Ruostetähden eteen.
”Ruusupentu, Heinäpentu ja Kuulaspentu, olette täyttäneet kuusi kuuta ja on aikanne tulla oppilaiksi. Valitettavasti olemme kuitenkin päättäneet Tähtisumun kanssa että on parempi että Kuulaspentu nimitetään myöhemmin oppilaaksi sitten kun hänen jalkansa on parantunut”, päällikkö naukui tasaisella äänellä. Heinäpennun keho tärisi yhtä aikaa äkillisestä innostuksesta ja pelosta kun Ruostetähti jatkoi:
”Tästä päivästä aina siihen päivään kunnes saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Ruusutassuna ja Heinätassuna. Ruusutassun mestariksi tulee Valkohäntä ja Heinätassu saa mestarikseen Synkkämyrskyn. Toivon että mestarinne välittävät teille kaiken oppiman.” Heinätassu seurasi katseellaan suurta tummaturkkista kollia kun tuo tassutti uuden oppilaansa luokse. Synkkämyrsky kumartui ja Heinätassu kurottautui koskettamaan uuden mestarinsa nenää. Klaani yhtyi hurraahuutoihin, ja Heinätassu kääntyi klaanin päin innostuksen nipistellessä vatsaa. Hän kuitenkin erotti veljensä silmät emonsa takaa ja kollin innostus haihtui. Ensimmäistä kertaa elämässään Heinätassu tunsi pelkoa veljeään kohtaan. Kuulaspennun silmistä paistoi puhdas viha, ja se tuntui olevan kohdistettu suoraan Heinätassuun.

// Tässä olisi tämä, voit sitten kirjoittaa Kuulaan näkökulman tästä Phi

Vastaus:

Hyvä nimitystarina, hyvin kerrottu tuntemuksia. Voi kun alkaa Heinätassun perhe rakoilla ympärillä...
Saat 15 kp tästä.

- YP Phi

// tästä on kiva kirjoittaa Kuulaalla, kolli maalailee piruja seinillä >:)

Nimi: Tulitassu, Tuuliklaani

03.10.2016 12:05
Neljäs -

Tulitassu kökötti parantajan pesässä. Hän katseli, miten Kultatassu sekoitti taitavasti yrttejä keskenään. Tulitassu itse ei pääsisi omiin tehtäviinsä vielä hyvään aikaan kipeän jalkansa takia, joten hän sai nyt tyytyä katselemaan Kultatassua töissään. Eikä kyse ollut siitä, etteikö Kultatassu ollut kaunista katsottavaa vaan siitä, että Tulitassu oli tulla hulluksi joutuessaan vain makoilemaan päivät pitkät. Tulitassu päästi pitkän huokauksen ja katseli, miten Kultatassu avasi lehtikäärön ja poimi sieltä näppärästi pari siementä.
"Mitä nuo ovat?"
"Unikonsiemeniä", Kultatassu vastasi kärsivällisesti. "Sinulle."
"Onko tuo koko tökötti - tai siis lääke minulle?" Tulitassu kysyi ja silmäili voimakkaan hajuista tahnaa. Hän ei ollut ihan varma pystyisikö syömään sitä oksentamatta.
"Ei ole", Kultatassu naukui ja nauroi Tulitassun ilmeelle. "Sitä ei ole tarkoitettu syötäväksi ylipäätään vaan sitä voidellaan klaaninvanhimpien kipeisiin polkuanturoihin."

"Ai no se on hyvä", täplikäs kolli naukui ajatuksissaan ja punnersi sitten ylös. Hänen jalkaansa vihloi vielä kun sillä käveli (tai tarkalleen ottaen hän ei olisi saanut ollenkaan laskea painoaan sille vielä jotta se luutuisi kunnolla). Kultatassu loi kullankeltaisilla silmillään Tulitassuun moittivan katseen.
"Et varmaankaan halua että jalastasi tulee kampurajalka?" Tabbykuvioinen parantajaoppilas kysäisi terävästi.
"Se juuri on suurin haaveeni", Tulitassu tokaisi ironisesti mutta linkkasi loppumatkan kolmella jalalla ja söi unikonsiemenesä mukisematta.
"Jos lupaat olla rasittamatta jalkaasi voit kyllä mennä aukion puolelle juttelemaan muiden kanssa", Kultatassu naukui ja syventyi taas yrtteihinsä.
"Ai joko sait tarpeeksesi minusta?" Tulitassu vitsaili, mutta lähti ihan mieluusti katselemaan maailman menoa.

Parantajan pesän ulkopuolella oli aurinkoista ja valo sai Tulitassun oranssin ja ruskeantäplikkään turkin hehkumaan. Hoikka kolli nilkutti oppilaiden pesän luokse. Suurin osa oppilaista oli harjoitustuokiolla, mutta Tulitassu löysi Tuisketassun pesän ulkopuolelta sukimassa kilpikonnakuvioista turkkiaan.
"Hei. Eikö sinulla ole koulutusta tänään?" Tulitassu tervehti ja katseli, miten aurinko loimusi Tuisketassun turkin toffeenvärisissä ja mustissa läikissä.
"Oli. Palasin juuri", Tuisketassu vastasi kohotettuaan katseensa. "Miten jalkasi voi?"

Tulitassu kohotti vähättelevästi lapojaan. "Ihan hyvin se voi. Kaipaan jo takaisin koulutukseen."
Tuisketassu hymyili ilkikurisesti: "Muistat varmaan että kun koulutuksesi alkaa, alkaa myös rangaistuksesi?"
Tulitassu painoi käpälän sydänalalleen. "Osui ja upposi."

Vastaus:

Hauska lyhyt keskustelutarina, Tulitassulta löytyy kyllä hauskoja tokaisuja. Toivottavasti Tulitassu pääsee pian taas takaisin koulutukseen. Hyvää virheetöntä testiä. Ja tätä tykkäisi lukea pidemmissäkin pätkissä :>

Saat 8kp

-Yp Phi

Nimi: Heinäpentu, Tuuliklaani

16.09.2016 16:50
Pieni kollipentu painautui täristen emonsa vatsaa vasten. Hänen mielessään risteilivät hirvittävät ajatukset. Kuulaspennun kaatuminen, ja se miten veli oli uikuttanut tuskissaan maassa. Se aika, jolloin Heinäpentu oli jäänyt kaksin loukkaantuneen veljensä kanssa, tuntui hirveän pitkältä. Kollin huulilta karkasi voihkaus joka kuitenkin tukahtui emon turkkiin. Heinäpentu ravisti päätään ja yritti karkottaa ajatukset mielestään. Hän työnsi mielestään pois kuvan, jossa Kuulaspentu makasi loukkaantuneena maassa. Ruusupentu tärisi veljeään vasten mutta oli jo nukahtanut. Heinäpennun ajatukset ajelehtivat pois, ja pentu vaipui kiitollisena pimeyteen.

Heinäpentu leijui pimeydessä silmät kiinni. Pimeys tuntui lohduttavalta, ja pentu oli kiitollinen että sai vain olla. Yhtäkkiä Heinäpentu tunsi maata allaan, ja hänen silmäluomiensa takaa kajasti valoa.. Hän värähti ja puristi silmänsä entistä tiukemmin kiinni, kuin olisi voinut tahdonvoimalla palata takaisin siihen lohduttavaan pimeyteen. Se ei kuitenkaan auttanut. Heinäpentu vääntelehti kippurassa, kunnes tunsi lämpimän kielen sukivan turkkiaan. Kolli rauhoittui, ja avasi silmänsä. Hän oli pentutarhassa. Kettuturkki suki Heinäpennun turkkia voimakkain vedoin. Heinäpentu inahti ja sulki silmänsä uudestaan.
”Voisit jo nousta”, kuului Kettuturkin ääni kollin yläpuolelta. Heinäpentu äännähti ja käänsi kylkeä. Kettuturkin ärtynyt huokaus pörrötti kollipennun turkkia. Naaras tuuppasi pentuaan kylkeen. Heinäpentu tuhahti ja avasi silmänsä. Häikäisevä valo täytti pennun silmät ja tämä siristeli vihreitä silmiään auringonvalossa.
”No jo oli aikakin”, Kettuturkki mumisi ja auttoi pentunsa seisomaan. Heinäpentu hoippui muutaman askeleen ennen kuin sai tasapainon. Hän ravisteli muutaman kerran päätään niin että unisuus haihtui. Ensimmäisenä hänen mieleensä tuli Ruusupentu. Heinäpentu katseli kulmat kurtussa ympärilleen. Toiseksi hän huomasi pentutarhan olevan tyhjä. Juuri kun hän oli kysymässä missä kaikki ovat, Heinäpentu muisti Kuulaspennun ja sanat tukehtuivat hänen kurkkuunsa.
”Ruusupentu on veljesi luona”, kuului Kettuturkin hento kuiskaus pesän perältä. Heinäpentu vain vilkaisi pikaisesti emoaan ennen kuin säntäsi parantajan pesään.

Yrttien voimakkaat tuoksut kutittivat kellertävän kollin nenää mutta hän ei välittänyt. Hämärässä parantajan pesässä Heinäpentu erotti makuusijalla kaksi hahmoa. Jalat lipsuen hän juoksi heidän luo. Ruusupentu kyhjötti surkean näköisenä pienen sammalmytyn päällä. Hänen karvansa sojottivat miten sattuu ja hänen katseensa oli kiinni siinä pienessä mytyssä joka oli Ruusupennun edessä. Heinäpentu tassutti hiljaa siskonsa vierelle. Ruusupentu käänsi kiiltävät silmänsä toisen veljensä silmiin. Heinäpentu värähti, ja käänsi sitten katseensa Kuulaspentuun.
Kuulaspentu makasi sykkyrällä sammalilla, ja hänen toinen etutassu oli topattu kaisloilla. Kollipennun paksu turkki oli sotkussa ja hän oli puristanut silmänsä tiukasti kiinni. Ruusupentu nyyhkäisi, ja Heinäpentu painautui lohduttavasti siskoaan vasten. Hän istuutui maahan sisarensa viereen. Kaikki oli mennyt pieleen. Ei Kuulaspennun pitänyt loukkaantua. Heinäpennun ajatukset törmäilivät toisiinsa ja hänen silmäluomensa alkoivat lepsua tuijottaessaan veljeään jonka kylki kohoili tasaisesti. Kolli laskeutui makuulle ja painoi päänsä Kuulaspennun pään viereen. Ruusupennun punaruskea turkki tuli Heinäpennun eteen ja tämä painoi kuononsa vasten sisarensa kylkeä. Kolli sulki silmänsä ja antoi sisarensa tuttujen hajujen kiidättää hänet uneen.

// Josko tällä saisi Heinälle ne puuttuvat kp’t että se pääsisi oppilaaksi cx

Vastaus:

Kyllähän tällä irtoaa puuttuvat, ja vähän ekstraakin. Yhtä aikaa suruisa ja söpö tarina.

Saat 10 kp.

- YP Phi

Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani

04.09.2016 15:59
Kastetassu asteli järven rannalla. Linnut lauloivat ja aurinko lämmitti oppilaan turkkia. Hän asteli yhä syvemmälle metsään, kunnes ei yhtäkkiä enää tiennyt, missä oli. Puut kaartuivat tummina hänen ylleen ja aurinkokin oli yhtäkkiä poissa. Kaikki tuttu ja turvallinen hävisi. Metsikössä kiilui kaksi silmää, jotka tuijottivat Kastetassua herkeämättä. Kastetassu vilkaisi ympärilleen ja näki muuallakin kiiluvia silmäpareja.
Naaras kyyristyi maahan, mutta päätti sitten olla antamatta pelon voittaa itseään. Kastetassu asteli yhtä silmäparia kohti yrittäen haistella ilmaa saadakseen tietää kuka tai mikä pensaikossa oli. Mitään hajuja ei kuitenkaan ollut metsän hajuja luukuun ottamatta. Yhtäkkiä pensaikossa ollut olento astui esiin. *Kettu!* Kastetassu ajatteli peloissaan, mutta hyökkäsi kettua päin iskien hampaansa sen käpälään.
”Oletko muuttunut kasvissyöjäksi?” Marjatassun ivallinen naukaisu havahdutti Kastetassun unestaan. Kastetassu huomasi purevansa ketun jalan sijaan makuualustaan. Oppilas sylkäisi sammaleet suustaan.
”Harjoittelin taistelutaitoja”, Kastetassu tekaisi äkkiä tekosyyn puolustukseksi. Marjatassu pyöritteli silmiään.
”Niin varmaan”, hän sanoi. ”Et tiedä taistelemisesta enempää kuin pieni pentu.”
”Tiedämpäs!” Kastetassu murisi äkäisenä, mutta tiesi Marjatassun olevan oikeassa. Hän oli käynyt vain yhden kerran leirin ulkopuolella ja silloinkin vain tutkimassa luvatta reviiriä. Siitä hän oli saanut rangaistuksen, jonka takia oli joutunut eilisen päivän vaihtaa klaanivanhimpien makuualuset ja poistaa heidän punkkinsa. Tänään Kastetassu mestari Tiikerimyrsky kuitenkin esittelisi hänelle reviirin. Kastetassu rupesi peseytymään ja katseli samalla ympärilleen. Oppilaiden pesässä ei ollut hänen ja Marjatassun lisäksi enää muita. Valosta päätellen aurinko oli jo lähestymässä lakipistettään. Kastetassu nousi makuualuseltaan ja asteli ulos pesästä. Oppilas antoi katseensa kiertää leirissä. Pian hän huomasi Tiikerimyrskyn tulevan häntä kohti.
”Tule!” naaras naukaisi. ”Esittelen sinulle reviirin.” Kastetassu oli pompata ilmaan innosta, mutta yritti pysyä nahoissaan. Tiikerimyrsky näytti kuitenkin jo huomanneen oppilaansa innon, sillä oli alkanut kehrätä huvittuneesti. Kaksikko lähti kohti leirin uloskäyntiä. Leirin ulkopuolella Tiikerimyrsky lähti juoksuun ja Kastetassu pinkaisi hänen peräänsä. Häneelä oli kova työ pysyä mestarinsa perässä, mutta ei kuitenkaan kadiottanut tätä näkyvistä. Kastetassu kiihdytti saadakseen mestarinsa kiinni. Edessä oli valtava kaatunut puunrunko, jonka päälle Tiikerimyrsky hyppäsi yhdellä loikalla. Kastetassu yritti samaa, mutta joutui pettymään, kun jäi rungon päälle roikkumaan etutassujensa varassa. Naaras onnistui kuitenkin lopulta kiipeämään puunrungon päälle. Tiikerimyrsky vilkaisi häneen hyväksyvästi ja hyppäsi alas puunrungolta. Kastetassu tuli hänen perässään. Tiikerimyrsky ja Kastetassu jatkoivat matkaa, kunnes saapuivat joelle.
”Joen toisella puolella on Tuuliklaanin reviiri, paina haju tarkoin mieleesi”, Tiikerimyrsky naukaisi. Kastetassu katseli joen toisella puolella avautuvaa nummimaisemaa. Tuuli heilutteli ruohon korsia, muuta liikettä ei näkynyt. Tiikerimyrsky johdatti oppilaansa rajaa pitkin järvelle.
”Tässä on Vanha tammi,” naukaisi Tiikerimyrsky heidän saapuessaan suurelle tammelle. Sitten hän kysyi: ”Mitä haistat?” Kastetassu haisteli tarkkaavaisesti ilmaa. Hän erotti järven hajun voimakkaana, mutta myös hiiren hajun.
”Järven, hiiren ja jäniksen”, Kastetassu naukaisi lopulta. Tiikerimyrsky nyökkäsi.
”Osaatko paikantaa hiiren?” hän kysyi. Kastetassu haisteli uudelleen ilmaa, mutta yritti nyt keskittyä ainoastaan hiiren hajuun. Kastetassu hiipi hiljaa tammen toiselle puolelle ja havaitsi hiiren istumassa tammen juurella pähkinää napostellen. Kastetassu kyyristyi maahan ja yritti muistella mitä Hämytassu oli opettanut hänelle eilen hiirien metsästämisestä.
”Laske kaikki painosi lonkkien varaan”, Tiikerimyrsky opasti hiljaa ja Kastetassu alkoi hiipiä hiirtä kohti. Hän kuitenkin astui risun päälle, joka rasahti säikäyttäen hiiren. Kastetassu hyppäsi sitä kohti, mutta hiiri livahti tammen juurakkoon.
”Hiirenpapanat!” Kastetassu sähähti. Tiikerimyrsky heilautti häntäänsä.
”Parempi onni ensi kerralla”, hän sanoi ja vilkaisi ylös. Sitten hän naukaisi: ”Palataan leiriin.”

Leiriin päästyään Kastetassu vilkaisi ympärilleen ja huomasi Hämytassu hotkivan myyrää nokkospensaan vieressä. Kastetassu hyppelehti tämän luo.
”Tuskin sinun ateriasi mihinkään karkaa! En ole nimittäin kuullut koskaan, että saalis heräisi henkiin”, hän naukaisi ilkikurisesti.
”Taisin hiukan innostua rangaistukseni päättymisestä”, Hämytassu naukaisi katsellen kiusaantuneena käpäliinsä. Kastetassu toljotti ystäväänsä hämmästyneenä.
”Rangaistuksesi?” Kastetassu kysyi uteliaana.
”Se on aika pitkä tarina”, Hämytassu alkoi kertoa: ”Kolme auringon nousua sitten olin vaihtamassa luvatta klaanivanhimpien makuualusia, kun sain päähäni mennä keräämään sammalia ilman lupaa. Aloin seurata jotain tuoksua, mutta siinä kohtaa tein pahan virheen. Yhdestä pensaasta ilmestyi kettu, jota paetessani putosin järveen. Sitten...” Hämytassu lopetti. Kastetassu katseli häntä kärsimättömänä.
”No?” hän hoputti. ”Veikö hiiri kielesi?”
”Sitten… Sitten joku tuntematon naaras pelasti minut hukkumiselta”, Hämytassu kuiskasi. Kastetassu toljotti naarasta hämmentyneenä.
”Eikö hän siis ollut mistään klaanista?” hän kysyi epäluuloisena. Hämytassu pudisti päätään.
”Luulen, että hän oli erakko. Kotikisu hän ei ainakaan ollut”, ruskea naaras naukaisi.
”Oletko kertonut hänestä muille?” Kastetassu kysyi. Naaras alkoi vähitellen innostua.
”Olet ensimmäinen”, Hämytassu naukaisi päätään pudistellen.
”Tuo on ihan hirmuisen jännittävää!” Kastetassu ei voinut enää pidätellä intoaan. ”Mieti, kuinka mahtavaa olisi saada selville kuka se mysteerikissa on!”
”Tuohan on mahtava ajatus!” Hämytassu naukaisi ja Kastetassu huomasi innostuksen tarttuvan häneenkin.
”Voisimme puhua tästä myöhemmin. Mestarimme varmaan jo odottavat meitä”, Kastetassu naukaisi.
”Niin”, Hämytassu myönsi.
”Terävä havainto”, ystävykset käänsivät katseensa säikähtäneinä ja huomasivat Saarniturkin tuijottavan heitä. Kastetassun harmiksi myös Tiikerimyrsky oli paikalla.
”Ti-tiikerimyrsky! Mitä kuuluu?” Kastetassu naukaisi hiukan nolona yrittäen saada selvää oliko Tiikerimyrsky kauhean vihainen.
”Voisit tarkistaa klaanivanhimmista punkit ennen kuin lähdemme harjoittelemaan taiteluliikkeitäsi sen sijaan, että istut täällä juoruilemassa”, Tiikerimyrsky naukui. ”Ja ennen kuin kyseenalaistat minua, niin ei, se ei ole rangaistus.” Kastetassu pyöritteli Hämytassulle silmiään.
”Puhutaan suunnitelmistamme oppilaiden pesässä kun kaikki nukkuvat”, hän kuiskasi tälle vielä, ennen kuin kiirehti hakemaan hiirensappea.

”Kastetassu, herää!” Hämytassun naukaisu herätti Kastetassun ja hän nousi ylös sammalvuoteeltaan.
”Luulin jo, että meinaat nukkua kokonaisen kuun”, Hämytassu sihahti pilke silmäkulmassaan.
”Anteeksi”, Kastetassu naukaisi haukotellen. ”Taisteluharjoitukset olivat aika raskaat.”
”No joka tapauksessa”, Hämytassu sanoi hiljaa. ”Minulla on ajatus.”

//No joo, matkin vähän Hämytassun tarinaa, mutta halusin kirjoittaa Kastetassu näkökulmasta. ;) Toivottavasti ei haittaa mitenkään.

Vastaus:

On mukavaa kun löytyy joku jonka kanssa kirjoittaa yhdessä. Toki on hauska kirjoittaa yhteisistä tapahtumista oman hahmon näkökulmasta, ja vuorosanojen kopiointi on selkein ja helpoin tapa. Mutta kiinnostavampaa olisi jos jo kerran kirjoitetun tapahtuman osaisi kuvailla lyhyesti mutta tunnistettavasti, vähemmällä vuorosanojen toistolla, vaikka keskittyen enemmän kerrontavuorossa olevan hahmon ajatuksiin ja tunteisiin, kuten tässä tehtiinkin jo. Vaatii kokeilua, että löytyy luonteva tyyli. Oli kiinnostava ja sujuva tarina.

Saat 25kp

-YP Phi

Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani

03.09.2016 21:57
Hämytassi istui nokkospensaan vieressä ja ahmi myyrää kuin ei olisi syönyt mitään moneen päivään.
"Tuskin sinun ateriasi mihinkään karkaa! En ole nimittäin koskaan kuullut, että saalis heräisi henkiin!" Hän nosti päätään suu täynnä kuullessaan huvittuneen naukaisun ja huomasi Kastetassun loikkivan häntä kohti. Hämytassu nielaisi loputkin myyrästään, nuolaisi huuliaan ja loi kiusaantuneena katseensa käpäliinsä.
"Taisin innostua hieman liikaa rangaistukseni päättymisestä", hän sanoi nolona. Äkkiä hopeanharmaan naaraan huvittuneisuus vaihtui hämmennykseen.
"Rangaistusksesi?" Kastetassu toisti Hämytassun sanat kummissaan. *Ai niin! Unohdin kertoa hänelle siitä!* Hämytassu yritti olla piittaamatta omista ajatuksistaan, koska ei olisi haulunnut kertoa lähteneensä keräämään luvatta sammalia klaaninvanhimmille. *Miksi minun piti avata suuni äsken!* hän soimasi itseään. Hämytassu katsoi Kastetassuun epäröiden vielä hetken, mutta tämän utelias katse sai hänet tekemään päätöksensä.
"Se on melko pitkä tarina", Hämytassu aloitti. "Kolme auringonnousua sitten olin vaihtamassa klaaninvanhimpien makuu alusia, kun sain päähäni lähteä keräämään uusia sammalia ilman lupaa. En olisi vältämättä joutunut pahaan pulaan, jos en olisi lähtenyt seuraamaan sitä vierasta, mutta kuitenkin tuttua tuoksua. Mutta tajusin liian myöhään tehneeni kohtalokkaan virheen. Eräästä pensaasta tuli esiin kettu, jonka jahtaamana putosin järveen. Sitten..." Hämytassu ei tiennyt pitäisikö hänen kertoa Kastetassulle siitä, kuinka tuntematon naaras oli pelastanut hänet hukkumiselta, koska pelkäsi tämän kertovan siitä koko klaanille.
"No?" Kastetassu patisti. "Veikö hiiri kielesi?" Hämytassu veti syvään henkeä.
"Sitten... sitten joku tuntematon naaras pelasti minut hukkumiselta", hän naukaisi. Kastetassu katsoi häntä suu auki ja silmät hämmästyksestä pyöreinä.
"Hän ei siis ollut mistään klaanista?" Hopeanharmaa naaras kysyi epäröiden. Hämytassu pudisti päätään.
"Luulen, että hän on erakko. Mutta ei ainakaan kotikisu se on varmaa", hän sanoi. Kastetassu näytti pohtivaiselta.
"Oletko kertonut tuosta kenellekkään muulle?" hän kysyi lopulta. Hämytassu pudisti uudemman kerran päätään.
"En. Olet ensimmäinen", hän maukui. Hämytassu yritti tutkia naaraan ilmettä, mutta sitä oli lähes mahdotonta tulkita. Hän ehti hetken jo kuvitella, että Kastetassu kertoisi Tulitähdelle siitä, mitä oli kuullut Hämytassulta. Mutta Hämytassun suureksi yllätykseksi naaras näyttikin innostuneelta.
"Tuohan on oikeastaan todella jännittävää! Mieti nyt, miten hauskaa olisi saada selville kuka se muukalainen on!" Kastetassu naukui kihisten innosta. Hämytassu tajusi, että hopeanharmaan naaraan ajatus ei ollut lainkaan hullumpi. Oikeastaan se oli aivan loistava.
"Tuo on mahtava ajatus!" Hämytassu sanoi ja hädin tuskin pysyi turkissaan.
"Voimme puhua tästä myöhemmin. Luulen, ettei meidän pitäisi istuskella täällä juttelemassa, kun mestarimme varmasti ovat jo odottamassa meitä", Kastetassu järkeili.
"Niin", Hämytassukin myönteli.
"Terävä havainto." Hämytassu ja Kastetassu käänsivät säikähtäneinä päitään ja huomasivat Saarniturkin katselevan heitä vähän matkan päästä. Myös Tiikerimyrskyn kasvoilla oli tuima ilme.
"Ti-tiikerimyrsky! Mitä kuuluu?" Kastetassu sopersi nolona. Tiikerimyrsky tuhahti.
"Voitkin tarkistaa klaaninvanhimmista punkit ennen kuin lähdemme harjoittelemaan taisteluliikkeitäsi. Ja ennen kuin kyseenalaistat minua niin ei, se ei ole rangaistus." Kastetassu pyöritteli Hämytassulle silmiään ja tämä kehräsi itsekseen.
"Voimme puhua suunnitelmistamme oppilaiden pesässä, kun kaikki nukkuvat", hopeanharmaa naaras kuiskasi Hämytassulle ja loikki hakemaan hiirensappea. Hämytassu ei ehtinyt miettiä asiaa sen enempää, kun Saarniturkki tökkäsi häntä käpälällään kylkeen.
"Lähdemme metsästyspartioon", harmaa soturi ilmoitti. Hämytassu nyökkäsi ja seurasi mestariaan, sekä Saniasiturkkia ulos leiristä. Hämytassun metsästys ei sujunut, mutta se ei haitannut häntä juurikaan. Saarniturkki tarkasteli häntä pää kallellaan.
"Onko kaikki hyvin?" Soturi kysyi. Hämytassu tuskin kuuli, mitä hänen mestarinsa sanoi. Hänen päässään oli nimittäin kehkeytymässä ajatus...

// Tuli taas kirjoitettua jotain :)



Vastaus:

Hämytassyn ja Kastetassun yhteistyötä/ystävyyttä tulee olemaan hauska seurata. Mestarit ovat aina vaan yhtä kärttyjä näköjään.... mukava, kirjoitusvirheetön tarina, tätä lisää!

Saat 19kp

-YP Phi

Nimi: Mehiläispentu, Myrskyklaani

30.08.2016 17:47
Mehiläispentu katseli silmät sirrissä sijaisemonsa häntää, joka viuhtoi ilmaa. Hän kyyristyi ja ajatteli, että Lehväpilven häntä olisi paha varjoklaanilainen jonka hän nyt yllättäisi.
Mehiläispennun ainut elossa oleva sisar Punapentu leikki taaempana Pörröpennun, Pikkupennun, Huurrepennun ja Kuurapennun kanssa. Mehiläispentu ajatteli ylpeänä että hänen kärsivällisyytensä riitti tällaiseen odottamiseen ja vastustajan arvioimiseen, mitä hän ei uskonut pentutarhan muista pennuista – paitsi ehkä Punapennusta. Mustaturkkinen naaras oli hyvin läheinen sisarensa kanssa, sillä heidän emonsa ei selvinnyt synnytyksestä hengissä eikä heillä tietääkseen ollut muita sukulaisia elossa. He jakoivat keskenään kaiken, ja siskokset tunsivat toisensa hyvin – voisi melkein sanoa että he olivat kuin yhtä kissaa. Mehiläispennun ja Punapennun näki lähes poikkeuksetta yhdessä leikkimässä. Mehiläispentu ei ollut koskaan leikkinyt paljoa pentutarhan muiden pentujen kanssa, vaikka Punapentu välillä innostui paljon ja hyppäsi mukaan heidän leikkeihinsä. Mehiläispentu oli joskus muutaman kerran leikkinyt toisten pentujen kanssa, mutta heidän leikkinsä olivat olleet niin rajuja, että hänen vasenta takajalkaansa oli alkanut jomottaa. Punapentu tiesi miten leikkiä niin, ettei sisareen sattunut, ja hän oli oppinut olla osumatta Mehiläispennun jalkaan josta puuttui kaikki varpaat. Se ihmetytti paljon Pörröpentua, Pikkupentua, Huurrepentua ja Kuurapentua, eikä Mehiläispentu pitänyt heidän hämmästyneistä katseestaan kun hän käveli heidän ohi hieman vasen takajalka ylhäällä. Naaras halusi olla normaali muiden silmissä, ei ”se varpaaton kissa”. Punapentua asia ei ihmetyttänyt, hän käyttäytyi niin kuin jokaisen sisaren yhden jalan varpaat olisivat poissa. Tämä tulikin joskus puolustamaan Mehiläispentua kun muut pennut kävivät liian tunkeileviksi.
Mehiläispennun suu kaartui virneeseen, ja hän valmistautui hyppyyn saadakseen pahan varjoklaanilaisen kiikkiin. Pentu oli kuitenkin uppoutunut liian pitkäksi aikaa omiin ajatuksiinsa, eikä siis huomannut miten Punapentu hyppäsi takaa hänen päälleen. Mehiläispentu kaatui eteenpäin ja pyörähti muutaman kuperkeikan niin että hän törmäsi Lehväpilveen. Vaaleanharmaa naaras nousi säikähtäen seisomaan ja kääntyi ympäri, mutta nähdessään Punapennun ja Mehiläispennun painimassa maassa hän laskeutui takaisin makoilemaan ja seuraamaan sisarusten leikkitappelua. Punapentu oli päässyt Mehiläispennun päälle, ja musta naaras yritti vääntäytyä irti sisarensa raudanlujasta otteesta. Hän piti kaikilla neljällä käpälällään siskoaan maassa, mutta hyppäsi Mehiläispennun muutaman turhan poispääsemisyrityksen jälkeen hänen päältään. Naaras nousi ähisten seisomaan ja katsoi äreästi siskoaan. Punapentu näytti häkeltyneeltä.
”Mitä nyt?” Mehiläispentu tiesi että oli turha raivostua noin pienestä asiasta, mutta hän ei voinut itselleen mitään.
”Olisin saanut pahan varjoklaanilaisen – eikun siis Lehväpilven hännän kiinni jos et olisi kaatanut minua”, Mehiläispentu sanoi närkästyneenä. Punapentu näytti pahoittelevalta ja tassutti hieraisemaan siskonsa poskea. Mehiläispennun kasvot kuitenkin sulivat nopeasti hymyyn ja hän kosketti nenällään Punapennun nenää. Punaruskea naaras naurahti sillä Mehiläispennun viikset kutittivat hänen kasvojaan. Sitten hän yhtäkkiä vakavoitui ja Mehiläispentu katsoi sisartaan kummissaan ja käänsi päätään.
”Mennään yllättämään joku!” Punapentu kuiskasi häntä innosta väristen. Siskon into tarttui nopeasti myös Mehiläispentuun ja pian he jo olivatkin päät yhdessä miettimässä kenet oli paras säikäyttää.
”Ei ainakaan Lehväpilveä, se taitaa jo tietää mitä me aiomme tehdä”, Mehiläispentu naukui mielipiteensä. Punapentu nyökytteli vakavan näköisenä aivan sen näköisenä kuin he olisivat olleet kokeneita sotureita jotka keskustelivat taistelustrategioista.
”Eikä ketään muista pennuista”, punaruskea naaras naukui kurtistaen samalla kulmiaan pähkäillen, kenet he voisivat säikäyttää. Mehiläispentu mietti ankarasti. Savupuroa hän ei kyllä uskaltaisi säikäyttää. Mehiläispentu keräsi hivenen rohkeuttansa ja sanoi vähän nolona sisarelleen:
”Eikä säikäytetä Savupuroa, koska minä en uskalla.” Punapentu ei nauranut, ja juuri sitä piirrettä Mehiläispentu hänessä rakasti. Hän ymmärsi Mehiläispentua, samalla tavalla kuin Mehiläispentu ymmärsi Punapentua. Hän hymyili, kun Punapennun kasvot loistivat yhtäkkiä innosta.
”Säikäytetään Tulitähti!” Mehiläispentu katsoi ensin järkyttyneenä siskoaan. Miten he Tulitähden, klaanin päällikön uskaltaisivat säikäyttää? Ja entä jos heitä rangaistaisiin siitä? Punapentu oli kuitenkin niin innostunut, että huolestuneet ajatukset karisivat pois ja innostus alkoi taas tarttua Mehiläispentuun. Tämä vingahti innoissaan:
”Joo, säikäytetään Tulitähti!”
Punapentu ilmoitti Lehväpilvelle että he menisivät leirin aukealle leikkimään ja lähti Mehiläispennun edellä loikkimaan aukealle.
Aukealla oli rauhallista, ja he äkkäsivät varsin pian päällikön loikoilemassa suurkiven edustalla ottamassa aurinkoa. Pennut katsahtivat toisiinsa, ja lähtivät sitten tassuttamaan leirin viertä varjoihin kätkeytyen kohti päällikköä. He kiersivät leirin, ohittivat oppilaiden pesän ja sotureiden pesän. Mehiläispentu ja Punapentu pitivät huolen, ettei kukaan nähnyt heitä. Kun he olivat Tulitähden takana, johdossa oleva Punapentu antoi sisarelleen hännällään merkin, ja he syöksyivät huutaen päällikön selkään.
Tulitähti hätkähti, ja pennut takertuivat hänen turkkiinsa upottaen kyntensä turkkiin. Tulitähti hoksasi nopeasti mistä oli kyse, ja ulvahteli muka kauhuissaan kun pennut loikkivat päällikön päällä. Mehiläispentu kiljahteli riemusta ja loikkasi sitten maahan. Hän viittilöi sisartaan tulemaan myös alas. Punapentu lopetti Tulitähden lapojen takomisen ja hypähti Mehiläispennun viereen kasvot kummastuneesti kurtussa.
”Peräänny, paha varjoklaanilainen tai me ajamme sinut reviiriltämme!” Mehiläispentu uhosi ja hänen kurkustaan kuului hentoa murinaa joka muistutti enemmän kehräystä.
”Juuri niin! Olemme voimakkaita Myrskyklaanin sotureita ja taistelemme koko klaanin puolesta! Me olemme kaikkien klaanien parhaat soturit!” Punapentu julisti innostunut ilme kasvoillaan kun oli tajunnut miksi sisko oli kehottanut häntä tulemaan viereensä. Tulitähden kulmat olivat hivenen koholla ja tämän ilme oli lempeä. Hän kuitenkin otti kasvoilleen nopeasti pelokkaan ilmeen, ja kyyristyi hieman.
”Palaa nyt omalle reviirillesi, tai me revimme kaikki karvat päältäsi!” Punapentu hihkui ja hyökkäsi sitten päällikön kylkeä vasten. Mehiläispentu seurasi esimerkkiä ja hyppäsi sisarensa perässä kohti Tulitähteä. Mustanoranssi päällikkö oli ulvovinaan kivusta kun Punapentu takoi tassuillaan hänen kylkeään.
”Minä antaudun, ja menen omalle reviirilleni!” Tulitähti naukui lopulta, ja pudotti Punapennun selästään. Tuo katsoi pettyneenä päällikköä. Mehiläispentu ajatteli, että nyt oli ihan hyvä hetki lopettaa leikki – eihän kukaan voinut jaksaa leikkiä soturia koko päivää! Punapentu avasi suunsa sanoakseen jotain, kun Lehväpilven kiukkuinen ääni kuului heidän selkänsä takaa.
”Mitä te teette? Ette suinkaan vain kiusaa päällikköä?” Pennut käännähtivät ympäri. Lehväpilvi seisoi heidän edessään ja Mehiläispentu kyyristyi hiukan.
”Ei me kiusattu Tulitähteä”, Mehiläispentu kuiskasi hiljaa.
”Niin, ei me kiusattu Tulitähteä!” hänen sisarensa säesti. ”Me leikittiin että hän on paha varjoklaanilainen ja me ajetaan se pois reviiriltä!” Mehiläispentu nyökytteli kiivaasti, kun Tulitähden ääni kuului heidän selkänsä takaa.
”Ota rauhallisesti Lehväpilvi. He vain leikkivät.” Lehväpilvi näytti rentoutuvan, ja lähti sitten paimentamaan Mehiläispentu ja Punapentu kohti pentutarhaa kumarrettuaan ensin pienesti päällikölle.
”Se oli hauskaa, eikö ollutkin?” Punapentu kysyi Mehiläispennulta heidän tassuttaessaan kohti pentutarhaa.
”Joo!” Mehiläispentu hihkaisi iloisesti.
”En malta odottaa että meistä tulee oppilaita ja sitten sotureita”, Punapentu lausui huokaillen. Mehiläispentu vilkaisi sisartaan silmäkulmastaan, ja mietti, ettei soturina oleminen ehkä olisikaan niin ihanaa, mitä se oli aikaisemmin hänen mielestä ollut.
”En minäkään”, Mehiläispentu lausui hieman takellellen sisarelleen, mutta tämä ei huomannut mitään haaveillessaan soturiksi pääsystä.
Kun musta pentu käpertyi sijaisemonsa viereen, hänen ylleen laskeutui musta harso eikä hän voinut nukkua, sillä hän oli ensimmäistä kertaa elämässään valehdellut siskolleen.

// Ei mitään hajua miten paljon virheitä tuli koska en jaksanut tarkistaa tarinaa virheiden varalta...

Vastaus:

Ei nyt mitään häiritseviä virheitä osunut silmiin. Hauska pentutarina, kivasti klaanin elämää ja muita kissoja otettu mukaan.

Saat 27kp

-YP Phi

Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani

30.08.2016 17:24
Kettuturkki piti silmiään kiinni, ja kuunteli miten hänen pentujensa askeleet kaikkoontuivat heidän mennessä kuuntelemaan klaanivanhimpien tarinoita. Hän makasi kyljellään niin, että pennut voisivat käpertyä häntä vasten kun palaisivat. Naaras oli valvotun yön jälkeen hirmuisen väsynyt, ja hän vaipui nopeasti uneen.

Kettuturkki näki unta. Hän seisoi avaralla aukealla, ja tähdet tuikkivat sysimustalla taivaalla. Maisema oli hänelle tuntematon. Ympärillä oli pelkkää avointa ruohikkoa. Silti jokin puski Kettuturkin muistoista esille, kuin hän olisi nähnyt tämän paikan aikaisemmin. Mutta missä? Ja milloin? Kysymyksiä tupsahteli taas naaraan päähän, ja hän tunsi tuttua ahdistuksen tunnetta vatsassaan kun kysymyksiin ei ollut vastauksia. Miten hän koskaan voisi enää elää tavallista elämää? Oikean emon löytyminen, järkytys siitä että emo oli erakko, isän mysteeri, Apilahännän suuttumus… Taas kysymys johon ei ollut vastausta. Se ahdisti Kettuturkkia, ja hänen mieleensä leijui kuva Apilahännästä se kylmä ilme kasvoillaan. Kettuturkki värähti, ja painui alistuvasti kyyryyn, korvat luimussa kun Apilahäntä sanoi kolealla, ilkeällä äänellä:
”En tahdo enää olla sinunlaisesi kanssa.” Kettuturkin rintaa viilsi ja hän pelkäsi kaatuvansa, sillä pelko siitä että Apilahäntä todella sanoisi niin, iski aivan yhtäkkiä ja varoittamatta. Hän haukkoi henkeä. Kettuturkki toivoi, että kaikki mikä häntä satutti sisältä, voisikin olla jotain fyysistä. Mikään Kettuturkin saama haava, ei ollut koskaan sattunut näin paljon, ja hän painautui maata vasten lohduttaakseen itseään. Musertava suru tuntui hukuttavan naaraan, ja hän uikutti, tahtoi vain päästä pois siitä kaikesta, minkä oli itse aiheuttanut. Yhtäkkiä Kettuturkin edestä, takaa, sivuilta ja joka puolelta kuului ääni:
”Älä anna heidän ajautua väärään suuntaan…” Hän hätkähti, ja nosti sitten katseensa, mutta missään ei ollut ketään. Suru ja kipu katosivat kuin tuhka tuuleen kun naaran sydän hakkasi haljetakseen rinnassa, ja hän tähyili mistä ääni oli kuulunut. Ääni joka oli sanonut sanat, oli kuulostanut tutulta. Myös sanat, jotka ääni oli sanonut, olivat Kettuturkille jo ennestään tuttuja.
”Kielopentu”, naaras kuiskasi hiljaa, ja nousi vapisten seisomaan, mutta pentua ei näkynyt. Mutta miksi hän oli tullut sanomaan nuo sanat nyt? Ja mitä ne tarkoittivat? Ahdistuksen värähdys kulki naarana kehossa ja tämä ravisti päätään. Ei hänen tarvinnut vaivata päätään Kielopennun mystisillä kertomuksilla. Ei vain tarvinnut. Oli paljon muuta, tärkeämpää ajateltavaa kuin Kielopennun sanat, joihin ei edes löytänyt vastausta vaikka miten etsi ja pyöritteli sanoja mielessään. Mutta pieni ääni Kettuturkin sisällään sanoi, että Kielopennun sanat olivat tärkeitä. Silloin hän kuuli jostain kaukaa huutoja. Ikään kuin joku olisi puhunut vedestä hänelle, äänet olivat vähän kuin sumeita. Hän yritti kuunnella tarkemmin ääniä samalla kun ne voimistuivat koko ajan. Naaraan silmäluomet tuntuivat raskailta, ja hän kävi makaamaan. Kettuturkin pää retkahti tassujen päälle ja silmät painuivat kiinni äänten kuoron voimistuessa edelleen.

Kettuturkki hätkähti hereille. Hänen ympäriltään kuului ääniä, mutta ne eivät olleet tavanomaisia leirissä käytäviä normaalilla äänellä käytyjä keskusteluja, vaan hätääntyneitä ulvahduksia. Hän nousi unenpöpperössä seisomaan, ja tassutti turkki sekaisin ja silmät sirrissä aukealle. Aukean keskellä oli pieni kissoista koostuva rinki, ja Kettuturkki puski heti sen läpi kuultuaan Ruusupennun hätääntyneen äänen jonka muiden huudahdukset vaimensivat. Ruusupentu kyhjötti kehän keskellä vapisten rajusti. Hän huohotti kuin olisi juossut pitkänkin matkan, hänen turkkinsa oli pörrössä ja silmät katsoivat vauhkoina ympäriinsä. Kettuturkki katsoi hätääntyneenä pentuaan, ja tähysi Heinäpentua ja Kuulapentua. He olivat menneet yhdessä kuuntelemaan klaanivanhimpien tarinoita.
”Missä Heinäpentu ja Kuulapentu ovat?” Kettuturkki kysyi Ruusupennulta huolta äänessään. Tämä katsoi suurin silmin emoaan, ja naukui nopeasti, henkeä haukkoen:
”Ulkona, Kuulaspentuun sattuu kamalasti, hänen jalkansa on kivien välissä!” Kettuturkkiin iski hyvin voimakas pyörrytyksen tunne. Hän kallistui sivulle, mutta sai pidettyä tasapainonsa.
”Mitä, ei, ei..” hän ähisi samalla, kun piti silmiään kiinni maan keinuessa puolelta toiselle. Tämä ei voinut olla totta. Kaikki viimeaikaiset vastoinkäymiset tuntuivat vain kaatuvan Kettuturkin päälle, ja hän pelkäsi että hän ei enää kestäisi kauaa. Kun Ruostetähden ääni kantautui Kettuturkin tajuntaan, hän avasi silmänsä.
”Lähetän partion hakemaan Kuulaspennun takaisin. Siihen lähtevät Tähtisumu, Kultatassu Apilahäntä ja Kettuturkki”, Ruostetähti maukui saaden kaikki hiljentymään. Tähtisumu ja Kultatassu olivat jo lähdössä kantaen suussaan joitain yrttejä. Kettuturkki kääntyi ja juoksi leiristä ulos eikä jäänyt odottamaan muita. Hän tiesi että muut kyllä saisivat hänet kiinni.

Naaras juoksi nummien halki, ja pysähtyi aina välillä haistelemaan mihin suuntaan mennä. Pian Kuulaspennun kivun uikutus kuului, samoin kuin Heinäpennun hätääntyneet ulvaisut. Kettuturkki kiihdytti askeleitaan äänien suuntaan, ja pian hän näki pentunsa. Kuulaspentu makasi maassa liikkumatta, lukuun ottamatta kohoilevaa kylkeä pienten kivien keskellä, ja hänen toinen etutassunsa oli vääntynyt ilkeään asentoon. Heinäpentu kiersi kehää veljensä ympärillä, ja ulvoi apua kauhistuneen näköisenä silmäillen välillä Kuulaspentua. Kettuturkin suusta pääsi parahdus, ja hän riensi kahden kollipentunsa luokse. Heinäpentu vinkaisi kimeästi nähdessään emonsa, ja juoksi suin päin emonsa luo. Hänen tassunsa lipsuivat maassa, ja pelkotuoksu oli voimakas.
”Ei hätää, ei hätää, emo tässä, apua on tulossa”, Kettuturkki kuiskaili pennulleen yrittäen tasata hengitystään silittäen samalla Heinäpennun turkkia hännällään. Kettuturkki katsoi koko ajan tuskissaan uikuttavaa Kuulaspentua, eikä hän kestänyt lohduttaa Heinäpentua kuin muutaman sekunnin, ennen kuin syöksyi loukkaantuneen Kuulaspennun viereen. Kettuturkki silmäili Kuulaspentua, ja huomasi osittain helpottuneena ettei missään näkynyt paljoa verta. Sitten hän kumartui pentunsa ylle ja yritti nostaa tämän ylös.
”AUAUAUUU!” Kuulaspentu ulvoi ja rupesi vääntelehtimään maassa. Kettuturkki melkein avasi suunsa ja olisi pudottanut Kuulaspennun muutaman sentin maahan, mutta sai kuitenkin pidettyä otteen niskassa ja laski sitten Kuulaspennun takaisin maahan. Hän yritti pysyä tyynenä, jotta pennut eivät hätääntyisi. Se ei kuitenkaan onnistunut kovinkaan hyvin, ja pian Kettuturkki käveli rinkiä ja uikutti hiljaa. Heinäpentu tuijotti emoaan ja vikisi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, Kettuturkki kuuli askelten töminää ja kääntyi katsomaan. Apilahäntä kulki etummaisena, Tähtisumu ja Kultatassu hänen perässään. Punaruskean naaraan huulilta pääsi voihkahdus, ja hän istui voipuneena maahan. Kettuturkin silmissä alkoi vilistä, ja sitten hän tunsi ruohoisen maan poskensa alla. Mitä tapahtui? Ympäriltä kuului miten Apilahäntä rauhoitteli pentuja, Tähtisumun ja Kultatassun hiljainen keskustelu ja Kuulaspennun voihkahdukset. Kettuturkki pakottautui kokoamaan itsensä, ja sitten hän nousi hoiperrellen seisomaan.
”Pystytkö kävelemään?” Apilahännän huolestunut naukaisu kuului Kettuturkin oikealta puolelta. Naaras käänsi katseensa kumppaniinsa, ja hänen ylitseen hyökyi niin puhdas ilo, että hän pelkäsi hukkuvansa siihen, ja nyökkäsi sitten haparoiden.
”Apilahäntä, pystyisitkö kantamaan Kuulaspennun varovasti leiriin?” Kettuturkki katsoi, miten valkea kolli nyökkäsi ja tassutti hakemaan Kuulaspennun. Heinäpentu nyyhkytti vähän matkan päässä, ja Kettuturkki käveli hänen luokseen.
”Tule, lähdetään leiriin. Kuulaspentu tulee kyllä kuntoon”, hän naukui hätääntyneen näköiselle pennulle ja tuuppasi tätä varovasti kuonollaan eteenpäin. He aloittivat matkan. Kuulaspentu keinahteli hieman isänsä suussa, ja uikutti vähän väliä. Heinäpentu käveli vaitonaisena Kettuturkin rinnalla ja säpsähti aina kun Kuulaspentu äännähti. Tähtisumu ja Kultatassu tarkkailivat Kuulaspentua. Kettuturkista tuntui, että hän olisi leijunut. Kaikki oli kuin unta. Kun leiri vihdoin tuli näkyviin, punaruskea naaras päästi ilmaa hampaidensa välistä ja pakotti itsensä kävelemään vielä loppumatkan. He puskivat sisäänkäynnin läpi. Parantaja ja parantajaoppilas johdattivat Apilahännän ja Kuulaspennun parantajanpesään, ja Kettuturkki lyyhistyi voimattomana omille makuusammalille. Ruusupentu syöksähti jostain hänen viereensä täristen hurjasti. Heinäpentu nyyhki taas, ja käpertyi tiukasti emonsa kylkeen. Kettuturkin silmät painuivat hitaasti kiinni, mutta ennen nukahtamistaan hän kuiskasi:
”Anteeksi että aiheutin taas pahaa teille pentuni.”

// Nohh tässä tämä ^.^

Vastaus:

Jälleen kiinnostavaa ja virheetöntä tekstiä. Apilähäntä vähän lämpeni kumppanilleen onnettomuuden seurauksena, jotain hyvää. Elävästi kirjoitettu kaikkien hädästä.

Saat 30kp

-YP Phi

Nimi: Kuulaspentu, Tuuliklaani

28.08.2016 16:26
Kuulaspentu katseli pentutarhan suulta hännänpää levottomasti nykien, kuinka emo valikoi pitkään ja hartaasti syötävää saalispinosta. Tämän piti hakea itselleen ja pennuilleenkin jotain syötävää, mutta punaturkkinen naarassoturi vain käänteli tassullaan jyrsijöitä haluttomana. Yhtäkään jänistä ei ollut saatavilla, niin kuin Kettuturkki oli pennuilleen lupaillut…
Oli vaikea olla ajattelematta, että taas kerran Kettuturkki rikkoi lupauksiaan, vaikka tällä kertaa Kettuturkki ei oikeasti voinut sille mitään. Kuulaspennun ilme oli kova ja silmät kylmät, ja pieni pentu istui järkähtämättömän paikoillaan päästämättä emoa silmistään.
Taempana Heinäpentu ja Ruusupentu nahistelivat taas jotain turhanpäiväistä roolileikkiä. Kuulaspentua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, etenkin kun hän olisi päätynyt vain harjoitusvastukseksi eikä soturiksi leikissä. Onneksi sisarukset ja kaikki muutkin pennut näyttivät vihdoin älyävän, että tuota harmaaturkkista kollipentua ei kannattanut ottaa mukaan leikkeihin, hän oli näytellyt kärttyistä ilonpilaajaa jo tarpeeksi monta kertaa.
Mutta vielä hän näyttäisi, menisi kaikkien ohi koulutuksessa, ja kasvaisi parhaaksi soturiksi mitä Tuuliklaani oli nähnyt… Koska ainakin klaaninvanhimmat sanoivat että pitkäjalkaisesta Kuulaspennusta täytyisi tulla hyvä juoksija ja jänisten nappaaja. Kunhan muu keho ensin ehtisi jalkojen mukaan, nyt Kuulaspentu oli vain hontelo hoipertelija.

Pennun harmaat silmät hakeutuivat Tuuliklaanin leirin sisäänkäynnille kun metsästyspartio kuului tulevan. Näiden turkit oli pörhistetty koko ajan kylmempänä puhaltavaa tuulta vastaan, ja kuulemma jos kävi rajapartiossa Myrskyklaanin reviirin suunnalla näki putoilevien lehtien pyörivän maassa. Lehtikato oli tulossa.
”Tänään on näköjään tullut hyvin jäniksiä, oli jo aikakin, nuo jyrsijät ovat niin sitkeitä”, Kuulaspennun korvat värähtivät viereisen vanhimpien pesän suuntaan. Pennun suu vettyi jo pelkästään ajatuksesta saada upottaa hampaansa pehmeään, vielä kenties vähän lämpimään jäniksen mureaan lihaan.
”Saisinkohan viedä tuon pennuillemme? Voit tulla mukaan, voidaan ruokailla yhdessä ja jutella”, Kuulaspentu poimi emonsa varovaiset sanat. Tämä seisoi kohdakkain Apilahännän, pentueen isän kanssa. Mutta kohtaaminen oli kaikkea muuta kuin kumppanusten tavanomainen tapaaminen. Kettuturkki seisoi alistuvan kyyryssä, katse varovasti yläviistoon luotuna. Apilahäntä taas seisoi täyteen pituuteensa ojentautuneena kuin uhkaavan vihollisen edessä ja oli luonut Kettuturkkiin arvostelevan katseen alaspäin.
”Voit viedä tämän, mutta en ehdi nyt juttelemaan”, Apilahäntä ilmoitti kolealla äänensävyllä tyrkätessään ilmeisesti nappaamansa jäniksen Kettuturkin hampaisiin niin riuskasti että naaras horjahti. Kuitenkin Apilahäntä loi selkeän kaipaavan katseen pentutarhan suuntaan, ja kohtasi vieläpä hetkeksi lempein silmin Kuulaspennun katseen. Lämmin väristys kulki Kuulaspennun läpi. Ehkä Apilahäntä muuttaisi vielä mielensä?
Mutta sitten valkoinen laikukas kolli mulkaisi pentutarhaa lähestyvän Kettuturkin käännettyä selkää, huitaisi hännällään ärtyneesti ja asteli aivan toiseen suuntaan. Kuulaspennun täyttänyt lämmin tunne sammui, ja tilalle syttyi raivon liekki, taas Kettuturkkia kohtaan. Emo oli onnistunut viemään sekä itsensä että pentujensa isän pois näiltä välinpitämättömyydellään! Ja Heinäpentu ja Ruusupentu vain leikkivät ja telmivät keskenään kuin kaksi sokeaa pikkupentua, muka oppilaita kohta, eivätkä mitään huomanneet tästä kaikesta vääryydestä!
Ei Kuulaspentukaan kaikkea huomannut. Kettuturkki katseli huolestuneena ja Heinäpentu ja Ruusupentu vähän hämmentyneinä, kuinka pentueen rauhallisimman ja hiljaisimman oloinen pentu kaivautui repien riipien raastaen jänikseen kuin se olisi tehnyt hänelle suurtakin vääryyttä.

”Hei Kuulaspentu”, veljen ääni keskeytti harmaan pennun peseytymistuokion aterioinnin jälkeen. Kuulaspentu nosti laiskasti katseensa Heinäpentuun. Ruusupentukin näytti seisovan tämän vieressä.
”Sinulla on varmaan ollut ihan tylsää koko aamupäivä kun olet ollut vain itseksesi. Haluatko päättää mitä voitaisiin tehdä yhdessä?” Heinäpentu ehdotti. Ruusupentu vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle, kärsimättömänä laukomaan omia ehdotuksiaan ja pomottamaan taas, mutta sai itsensä hillityksi. Kuulaspentu huomasi nauttivansa siitä hiljaisesta hetkestä, kun Heinäpentu ja Ruusupentu odottivat mitä hän vastaisi tai tekisi seuraavaksi, etenkin Ruusupennun hankaluuksista odottaa hiljaa paikoillaan tapansa vastaisesti.
”Nooh… Ollaan oltu vähän liian pitkään leirissä. Me ollaan kuitenkin kohta jo oppilaita niin käytäisiinkö vähän tutustumassa reviiriin?” Kuulaspentu ehdotti venytellen, suunnitelman muotoutuessa päässä. Hän ilahtui taas siitä kuinka sekä Heinäpentu että Ruusupentu menivät vähän vaikean näköisiksi, selvästi halukkaina pitämään lupauksensa siitä että Kuulaspentu saisi päättää mitä tehtäisiin, mutta liian kilttejä tehdäkseen ihan jotain niin radikaalia eivätkä odottaneet sitä Kuulaspennultakaan. Koska poikkeuksetta leirin ulkopuolelle lähteminen aiheutti pennuille hankaluuksia, vaarojakin. Eräs Tuikkupentu oli hukkunut järveen.
”Se voi olla vaarallista”, Heinäpentu maukaisi epäillen.
”Emo säikähtäisi hirveästi jos saisi tietää”, Ruusupentu jatkoi.
Kuulaspentu joutui peittämään virneen. Juuri sitä hän haluaisi. Hänellä ei olisi enää tylsää jos emo saisi vähän maistaa omaa lääkettään, miltä tuntuu kun jätetään huomiotta ja mennään vain oman mielen mukaan.
”Mutta me pääsemme pian joka tapauksessa leirin ulkopuolelle oppilaina niin ei siellä niin vaarallista voi enää olla!” Kuulaspentu huudahti ponnahtaen jaloilleen. Ruusupentu ja Heinäpentu vilkaisivat lyhyesti toisiaan. Kuulaspentu pakottautui rauhoittumaan ja istahti takaisin aloilleen.
”Ei kenenkään tarvitse tietää, mutta osaisimme sitten enemmän valmiiksi, ja Kettuturkki ja Apilahäntäkin olisivat päinvastoin iloisia siitä”, Kuulaspentu suostutteli, epätavallisen innon kihelmöidessä tassuista hännänpäähän. Kollipentu mietti jo mielessään lisäsuostutteluja jos sisarukset eivät lämpiäisi ajatukselle, vastalauseita näiden mahdollisille epäillylle, pitäisikö käyttää uhkailua vai suostuttelua vai kenties kehuja...?
”No… Ehkä jos ei mennä kauas. Ainakaan järvelle asti, niinhän?” Heinäpentu varmisti. Kuulaspentu nyökkäsi sovittelevasti, yrittäen pitää voitonriemuisen virneen kasvoiltaan. Kettuturkin huolestuttamiseksi riittäisi vaikka leiriinkin piiloutuminen, mutta olisi tehokkaampaa, jos heidät tuotaisiin jostain leirin ulkopuolelta, tuulen ja ulkoilman haju turkissa. Kettuturkki todella ymmärtäisi jatkossa keskittyä vain heihin, ja Apilahäntäänkin… Eikä Kettuturkki olisi enää huono klaanikissa joka käy jossain kaukana niin että tuoksuu aivan vieraalta kissalta ja reviiriltä. Koska jos Kettuturkki olisi puoliksi joku luopio, miten heistä pennuista, Kuulaspennustakaan, voisi tulla kunnioitettava ja hyvä Tuuliklaanin soturi sellainen emo taakkanaan?

Leiristä livahtaminen oli naurettavan helppoa. Tuuliklaanin leiri oli vain harvan pusikon ympäröimä, eikä mennyt kauaakaan löytää varjoisasta kolkasta pennun mentävä rako aidasta. Kettuturkki jäi ruokalevolle koisimaan pentutarhaan siinä uskossa, että pennut vain käyvät kuuntelemassa klaaninvanhinten tarinoita ennen kuin tulevat itsekin levolle.
Kuulaspentu sai vihdoin riehaantua ja juosta sisarustensa kanssa, kun leiri jäi kuuloetäisyyden päähän ja niittyinen reviiri aukesi edessä loputtoman näköisenä, taivaan kaarteeseen yhdistyen. Sai peittelemättä näyttää riemunsa siitä, että oli onnistunut kääntämään sisarusten päät ja suunnitelman käyntiin. Heinäpentu ja Ruusupentu tosin luulivat Kuulaspennun vain ilakoivan vapauden riemusta. Oli vähän siitäkin kyse.
Sisaruskolmikko pysähtyi hengästyneenä rinteen huipulle, niin että tuuli tempoi turkkia ja koko järvi aukeni edessäpäin. Pilvet matelivat pulleina ja valkoisina taivaalla, päästäen lämmittäviä auringon säteitä silloin tällöin lävitseen.
”Niin iso”, Ruusupentu henkäisi ihmeissään katse järveen kiinnittyneenä, ja värähti vähän.
”Mutta me ei mennä liian lähelle sitä niin mitään vaarallista ei tapahdu”, Heinäpentu lohdutti sisartaan ja painautui hetkeksi vasten tätä.
Kuulaspentu kuunteli vain puolella korvalla, antaessaan katseensa kiertää muuallakin kuin järvessä.
”Hei, ajatellaan ja tehdään jotain muuta niin järvi unohtuu. Otetaanko vaikka juoksukisa tuonne kivelle tuolla?” Kuulaspentu ehdotti, yrittäen muka myös lohduttaa sisaruksiaan. Tosi asiassa häntä kyllästytti näiden synkistely. Mitä nyt yhdestä tyhmästä hukkuneesta pennusta, he olisivat järkevämpiä. Ja jos se hukkui nyt jo niin ei siitä olisi mikään kummoinen soturi sitten muutenkaan tullut, parempi vain Tuuliklaanille päästä siitä heti kättelyssä eroon. Tuuliklaani kaipasi vahvistuakseen vain vahvoja kissoja, niin ei mikään Jokiklaani tai muukaan klaani pääsisi pompottelemaan oman mielensä mukaan.
”Okei”, Heinäpentu hihkaisi ehdotukseen tarttuen, ja etsi katseellaan Kuulaspennun tarkoittaman kiven. Ruusupentu seurasi veljiään vaitonaisena, järvelle vilkuillen, mutta asettuessaan lähtöasentoon naaraan peräpää jo heilui puolelta toiselle innostuksesta ja silmät olivat kiinnittyneet vain kiveen.
”Se joka on viimeinen kivellä on etana!” Ruusupentu hihkaisikin yllättäen ja julisti kisan omin ehdoin alkaneeksi pinkaisemalla juoksuun. Heinäpentu ja Kuulaspentu sutivat perässä, ja harmaankirjava pentu kiristeli harmistuneena hampaitaan kun jäi heti sisaruksistaan jälkeen. Jalat eivät meinanneet löytää paikkaansa, villinä ja vapaana kasvaa saanut niitty oli epätasaista ja heinä pitkää toisin kuin Tuuliklaanin tasaiseksi tallautuneessa leirissä. Kuulaspentu vinkaisi säikähtäneenä kun horjahti, mutta sitten yhtäkkiä tassut alkoivatkin löytää askeleensa tasaisessa tahdissa, ja harmaan pennun vauhti kiihtyi, pitkien koipien päästessä vihdoin oikeuksiinsa.

Ensin jäi Heinäpentu taakse, ja sai osakseen taakse luodun voitonriemuisten harmaiden silmien pilkkeen. Sitten Kuulaspentu pääsi Ruusupennun rinnalle, kun kivelle oli vielä puolet matkasta jäljellä. Tanakka punaturkkinen sisko ei löytänyt reittiä pitkän heinikon läpi niin hyvin kuin hontelo ja pitkäraajaisempi veljensä. Kuulaspentu sai lopulta juosta niin että edessä oli vain maali, ei ketään tai mitään muuta. Heinä päästi harmaan pennun lävitseen ja tuuli hyväili sileää turkkia askelten kantaessa vaivatta kohti päämäärää. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan harmaa pentu iloitsi ja nautti olostaan ilman, että siihen liittyi vahingoniloa.

Sitten maa tipahti yhtäkkiä pois jalkojen alta. Kumpuileva heinikko oli peittänyt kiveä edeltävän kuopan näkymättömiin, ja Kuulaspentu tipahti säikähtäneenä huudahtaen päistikkaa sinne. Kuoppa oli täynnä pienempiä kiviä ja yllätetty harmaa pentu ei mitenkään hallinnut putoamistaan. Hän laskeutui kokonaan toiselle etutassuistaan joka vääntyi kahden kiven väliin, ja tassusta kuuluvan rusahduksen peitti vain kollin kivun parahdus.
Kuulaspentu vaikeroi itseensä käpertyneenä, ei vastannut sisarustensa hätääntyneisiin kysymyksiin, ja kavahti sähähtäen kauemmas kun häntä yritettiin kääntää tai liikuttaa. Älkää koskeko, älkää puhuko, älkää tehkö mitään, koska sattuu! Kaikki sattuu!!!
”Älä huoli, Ruusupentu hakee apua, Ruusupentu hakee vaikka koko klaanin ja parantajat, kaikki klaanien parantajat, sinä tulet kuntoon, älä huoli, älä kuole…” Heinäpentu yhtä lailla rauhoitteli kuin voivotteli jäätyään kaksin Kuulaspennun kanssa. Kuulaspentu vain puristi silmiään kiinni, hengitti pinnallisen tuskaisesti, ja vikisi silloin tällöin kun ei saanut itseään hillittyä.
Tämä siitä seurasi kun kerrankin erehtyi ilakoimaan pyyteettömästi. Eikä olisi tarvinnut tulla tänne, jos Kettuturkki ei olisi kaivannut opetusta.

//No niin, tässä tämä Kuulaspennun loukkaantumistarina... alkaa mennä kollin mieli koko ajan synkemmäksi >:)

Vastaus:

Suorastaan herkullinen tarina, jota oli ilo lukea! Mitähän Kuulaspennulle nyt mahtaakaan käydä...

Niin mahtava tarina, että tästä tipahtaa 40 kp:ta!

-Tiikeri YP

Nimi: Tuisketassu, Tuuliklaani

27.08.2016 16:58
Ensimmäinen luku
~ Älä muistele menneisyyttä, elä tässä hetkessä ~

"Mennäänkö tutkimaan hiukan reviiriä?" Tuiskepennun sisar Tuikkupentu kysyi sisaruksiltaan innokkaana. "Mennään vain!" Tuhkapentu kiljahti, ja Tuiskepennun piti hyssytellä häntä. "Minä... Onkohan se aivan viisasta? Minä en haluaisi lähteä", naaras totesi epäilevänä sisarensa hullusta ideasta. "No, sitten kukaan ei ole huolehtimassa meistä. Voimme tehdä mitä vain, kun sinä et ole mukana", Tuikkupentu kiusoitteli isosiskolleen. "No, kai minun pitää tulla jos kerta niin haluatte." Tuiskepentu huokaisi.

Kolme Tuuliyön pentua tepasteli peräkanaa Tuuliklaanin reviirillä. "Hei, tuolla on järvi! Mennään katsomaan sitä!" Tuhkapentu huudahti ja kaikki kolme ryntäsivät rannalle. "Mennään tuolle kivelle, siitä kokoontumissaari näkyy paremmin", Tuikkupentu kiiruhti rannalla olevan kiven päälle. Kaksikko seurasi perässä. "Katsokaa! Kokoontuminen on juuri meneillään", Tuhkapentu kiljaisi. Tuikkupentu kumartui eteenpäin niin, että hän molskahti veteen. Oli tuulista, ja vedessä näkyi vaahtopäitä. Pinnalle ilmestyi Tuikkupennun pää. "Auttakaa!" hän huudahti. Tuiskepentu hyppäsi hänen peräänsä ja Tuhkapentu Tuiskepennun perään. Mutta kukaan kolmikosta ei osannut uida; Tuikkupentu oli heistä huonoin uimari. Kaksi sisarusta eivät enää nähneet Tuikkupennun päätä. Sitten se ilmestyi taas vedenpinnalle.

"Hyvästi... Tuhkapentu ja... Ja Tuiskepentu." Kului hetki, ja Tuiskepennun silmät sumenivat. Sitten Tuikkupennun silmät sulkeutuivat ja pennun ruumis alkoi vajota kohti pohjaa. Tuiskepentu kahmi vettä tassuillaan ja pääsi kohtaan, jossa oli äsken näkynyt sisaren pää. Hän sukelsi, ja tunsi jotain karvaista. Naaras toi sen pintaan ja ui rannalle. Hän laski sen hiekalle, ja lysähti juuri kuolleen sisarensa viereen.

*Voih, se oli kamalaa. Miksi Tuikkupennun piti kuolla?* Siihen ajatukseen Tuiskepentu heräsi. "Herätys, Tuiskepentu! Sinulla ja Tuhkapennulla on tänään nimitysmenot", Tuuliyö kehräsi pennulleen. "Voitko vielä kertoa mitä nimitysmenoissa tapahtuu?" naaras kysyi päätään kallistaen. "Voin. Tietysti! Eli ensin päällikkö kutsuu kaikki koolle. Sitten hän lausuu sinun oppilasnimesi, Tuisketassun, ja sitten hän kertoo mestarisi. Sen jälkeen hän puhuttelee mestariasi ja kertoo muutaman hyvän asian hänestä. Viimeiseksi oppilas ja mestari koskettavat kuonojaan, ja klaani huutaa oppilaiden nimiä. Kai sinä nyt muistat kaiken?" Tuuliyö selitti oppilasrituaalin varmasti ainakin neljännen kerran.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Viimakivelle klaanikokoukseen!" Ruostetähti huusi aukiolta. "No niin menkää! Ja onnea!" kahden tulevan oppilaan emo naukaisi.


"Tuisketassu! Tuhkatassu Tuisketassu! Tuhkatassu!"
*Vihdoin olen oppilas!* kirjava tuore oppilas hihkui mielessään mutta ei sanonut mitään, hymyili vain.


"Haluatko että autan sinua tekemään makuusijasi?" joku valkoinen oppilas kysyi naaraalta.
"No, olisihan se ihan mukavaa." Kaksi oppilasta menivät oppilaiden pesään. Mutta juuri kun he olivat hakemassa sammalta, Tuisketassun mestari Tervaraita huusi hänelle:
"Tuisketassu, lähdetään ensimmäiselle oppitunnille!"
"Äh, minun pitää mennä. Mikä sinun nimesi muuten on?"
"Joutsentassu." valkoinen naaras sanoi hiljaa ja heilautti häntäänsä kohti Tervaraitaa, joka näytti turhautuneelta.
"Anteeksi, olimme juuri lähdössä hakemaan sammalia makuusijaani Joutsentassun kanssa, mutta sitten sinä kutsuit minua ja kysyin vielä hänen nimeään", Tuisketassu pahoitteli, mutta pyöräytti salaa silmiään. Ei häntä kiinnostanut mestarinsa ärsyyntyminen.
"Seuraavalla kerralla tulet suoraan?"
"No joo joo."


"Katso, tuolla on järvi", Tervaraita näpäytti hännällään Tuisketassun selkää ja nyökkäsi veden suuntaan. Tuisketassun silmät suurenivat ja hän alkoi täristä. "Haluatko että menemme sinne?" hänen mestarinsa kysyi.
"E-en!" naaras peruutti taaksepäin korvat luimussa.
"Ei sitten. Tiedän kyllä, että Tuikkupentu hukkui. Mutta tiedätkö yhden asian?" kolli naukaisi lempeästi ja kosketti nopeasti kuonollaan oppilaan korvaa.
"No?"
"Älä muistele menneitä, elä tässä hetkessä." Tuisketassu nyökkäsi, mutta Tervaraita oli kääntynyt leiriin päin.
"Tämä riittää tältä päivältä. Tulen hakemaan sinut kun aurinko nousee", kolli huikkasi. Hän näytti merkin seurata, ja mestari sekä oppilas lähtivät peräkkäin kohti leiriä. Oli jo hämärää.

//Joo ehkä lyhyt mut yritin kuitenki kirjottaa /:

Vastaus:

Olipas traaginen aloitustarina! Toivottavasti Tuisketassu pääsee nyt tuosta hyvään koulutuksen alkuun. Ei ollut erityisiä kirjoitusvirheitä. Tekstiä voisi hieman selkiyttää sillä, että malttaa laittaa jokaiset vuorosanat omalle rivilleen, vaikka ne olisivatkin välillä vähän lyhyitä. Siirtymät olivat välillä myös vähän äkkinäisiä ja nopeita, ja niitä voisi alustaa jotenkin, ennemmin kuin vain aloittaa vuorosanoilla jo uudessa paikassa niin että lukija ei tiedä kuka puhuu tai mistä. Esimerkiksi viimeisen kappaleen alkuun jotain lyhyttäkin tyyliin "Tuisketassu oli päässyt heti reviirikierrokselle mestarinsa kanssa". Kuvailut ympäristöstä myös selkiyttäisivät ja lihottaisivat tekstiä. Tekstisi raamit ovat nyt siis jo hyvät, vähän vielä kosmeettisia juttuja voisi lisäillä ;)

Saat 22kp

-YP Phi

Nimi: Tulitassu, Tuuliklaani

26.08.2016 17:04
Kolmas -

"Pfff", ilma pakeni Tulitassun keuhkoista hänen jysähtäessään pölyiseen maahan. Toffeenvärinen, laikukas kissa oli ehtinyt kääntyä ilmassa vain puolittain, joten hänen oikea lonkkansa oli osunut kivuliaasti maahan. Nyt kipu säteili jalkaa pitkin turruttaen sen hetkeksi.

"Tulitassu!" Vihertassu huusi ja tämän kasvot häilähtivät Tulitassun näkökenttään. "Kävikö pahasti?" Tulitassu irvisti ja haukkoi henkeä. Hän yritti laskea painoa kipeälle jalalleen, mutta sitä vihlaisi. Tulitassu parahti.

"Onko jalkasi murtunut? Saitko aivotärähdyksen?"
"Aivotärähdyksen? Itse olet tärähtänyt", Tulitassu mutisi loukkaantuneena. Vihertassu pyöräytti silmiään vaisusti huvittuneena. "Miten me saadaan sinut leiriin?"
"Kierittämällä", Tulitassu murahti. Kipu antoi hänen sarkasmilleen pontta.
"Mitä täällä tapahtuu?"
"Voi saasta", Tulitassu henkäisi kun neljä tuuliklaanin kissaa ilmestyi latoon. Tulitassu katseli vaitonaisena Tiirajuovan aamulla lähettämää metsästyspartiota: Tervaraitaa, Tuisketassua, Yöpilveä ja Tiikeritassua. Voi että Tiikeritassunkin piti olla mukana!
"Missä teidän mestarinne ovat?" Yöpilvi kysyi ja mustan naaraan silmät olivat kaventuneet viiruiksi.
"Leirissä", Tulitassu vastasi totuudenmukaisesti. Hän kuuli Vihertassun nielaisevan.
"Tulitassu, oletko loukkaantunut?" Tervaraita kysyi ja tassutti lähemmäs. Yöpilveä selvästi kiinnosti enemmän mahdolliset sääntörikkomukset kuin Tulitassun terveys, sillä hän jatkoi armottomasti: "Antoivatko mestarinne teille luvan lähteä tänne yksiksenne?"
"Eivät antaneet", Vihertassu naukui samaan aikaan, kun Tulitassu tiuskaisi: "Jos meitä on kaksi, emme voi olla yksin!"
Yöpilven ilmeestä näki selvästi, että he olivat pahassa pulassa.

Tulitassu kulki Vihertassun ja Tuisketassun tukemana leiriin. Hän oli hiukan huolissaan jalastaan, sillä sitä särki vieläkin kovasti. Hän ei olisi päässyt leiriin ilman kahden oppilaan apua.
"Kiitos avusta, Tuisketassu", Tulitassu naukui kun he olivat viimein päässeet perille. Tuisketassu oli ollut kiltti auttaessaan Tulitassua.
"Ai minua et sitten kiitä?" Vihertassu kysyi muka loukkaantuneena.
"Ilman sinua en olisi tarvinnut apua", Tulitassu virnuili.
"Te kaksi ette näytä tajuavan millaisessa liemessä olette?" Tuisketassu naukui ja huiskauitti tuuheaa, valkoista häntäänsä.
"Noh, yleensä ei", Tulitassu vitsaili kätkien hermostuneisuutensa. Hän oli nähnyt sivusilmällä, miten Yöpilvi oli marssinut Ruostetähden puheille yhtä synkkänä kuin myrskypilvet.
"Just joo", Tuisketassu naukaisi ja Tulitassu toivoi ettei ollut ärsyttänyt tätä.

"Tulitassu ja Vihertassu!" Terävä ääni keskeytti Tulitassun mietteet. Nuoren kollin mieliala laski hänen nähdessään Piikkihernehännän - Vihertassun mestarin – ja Kaninloikan marssivan lähemmäksi.
"Mitä te kaksi oikein ajattelitte? Lähditte ilman lupaa!" Piikkihernehäntä naukui tiukasti. Sekä Tulitassu, että Vihertassu painautuivat maahan.
"Olisit voinut kuolla!" Kaninloikka lisäsi luoden pettyneen silmäyksen Tulitassuun.
"Olen pahoillani", Tulitassu naukui rehellisesti.
"Minä myös. Me – emme ajatelleet", Vihertassu jatkoi. Molempien äänet värisivät. Ilme Kaninloikan silmissä pehmeni, mutta hän ei sanonut mitään.

Tähtisumu ja Kultatassu, klaanin parantaja ja parantajaoppilas kiiruhtivat nyt paikalle. He auttoivat Tulitassun parantajan pesään, jossa tämä ei ollut käynyt ennen. Yrttien voimakkaat tuoksut saivat hänen päänsä pyörälle. Kultatassu ja Tähtisumu painelivat Tulitassun jalkaa ja tutkivat sen liikeratoja. "Ei se ole poikki, mutta pieni murtuma siinä taitaa olla", Tähtisumu naukui lempeästi Tulitassulle. "Sen takia se sattuu niin paljon. Annan sinulle nyt unikonsiemeniä. Parhaiten murtumaan kuitenkin auttaa lepo. Kävele nyt mahdollisimman vähän ja juosta et saa ollenkaan." Mitä? Se tarkoittaisi, ettei Tulitassu pääsisi harjoitustuokioille!

Pian Yöpilvi tuli hakemaan Tulitassun tapaamaan Ruostetähteä. Yöpilvi tassutti edeltä aukiolle, istuutuen Ruostetähden viereen ja Kultatassu saattoi Tulitassun ulos. Molempien soturien ilmeet olivat haudanvakavat. Tulitassu tunsi uupumuksen ja kivun painavan kehoaan ja toivoi tuomion olevan nopeasti ohitse. Hän ei ehkä pysyisi hereillä kuuntelemassa pitkää saarnaa. Tulitassu vilkaisi sivusilmällä vieressään seisovaa Vihertassua ja yritti viestittää tälle, että kaikki järjestyisi kyllä.
"Tiedätte molemmat rikkoneenne sääntöjä", Ruostetähti naukui. "Onko teillä jotakin sanottavaa puolustukseksenne."
"Se oli täysin minun ideani. Minä suostuttelin Vihertassun mukaani", Tulitassu naukui heti.
"Minä yllytin hänet kiipeämään sinne ylös!" Vihertassu vastasi siihen. Tulitassu mulkoili tätä. Miksei Vihertassu ollut antanut Tulitassun ottaa syytä niskoilleen?
Ruostetähden toinen suupieli nytkähti. "Jahas. Molempien vika siis. Toivon ettette enää tämän rangaistuksen jälkeen hölmöile." Ruostetähti loi tiukan silmäyksen oppilaisiin. "Vihertassu siivoaa nyt neljäsosakuun klaaninvanhinten pesää ja sen jälkeen Tulitassu siivoaa klaaninvanhinten pesää yhden neljäsosakuun. Lisäksi kumpikaan teistä ei syö ennen aamua, onko selvä?"
"Selvä on", molemmat mutisivat ja jäivät istumaan hiljaa sotureiden poistuessa.

"Kiitos", Vihertassu naukui sitten Tulitassulle hiljaa. "Mutta en voinut antaa sinun ottaa kaikkea niskoillesi."
"Noh sitähän varten ystävät ovat, vai mitä?"

Vastaus:

Jännittävä seikkailu sai päätöksensä, toivottavasti jalka ei vihoittele tuon enempää ja oppilaat ottavat opiksensa... Hyvä ja jännittävä tarina! En huomannut mitään toistuvia virheitäkään. Tätä lisää!

Saat 29kp

-YP Phi

Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani

16.08.2016 16:07
”Kastetassu! Kastetassu!” klaani huusi Kastetassun ympärillä. *Viimeinkin olen oppilas!* hän ajatteli innoissaan ja vilkaisi mestariinsa Tiikerimyrskyyn, joka katseli klaania nenä pystyssä. Naaras näytti jättimäiseltä Kastetassun tapaisen vasta nimitetyn oppilaan silmissä.
Aurinko oli juuri ohittanut lakipisteensä. Into kihelmöi Kastetassun käpälissä. Hän ei olisi malttanut odottaa pääsevänsä metsään tutkimaan Myrskyklaanin reviiriä. Metsästä kantautui vieraita tuoksuja ja lintujen laulu tuntui kutsuvan häntä tutkimusretkelle. Kastetassu odotti kärsimättömästi, että klaanitoverit lopettivat hänen ympärillään pörräämisen ja onnittelemisen ja hyppelehti sitten Tiikerimyrskyn luo, joka keskusteli juuri entisen mestarinsa Saarniturkin kanssa.
”Lähdemmekö metsään?” kysyi Kastetassu innokkaasti. Tiikerimyrsky vilkaisi uutta oppilastaan ja naukaisi sitten: ”Ajattelin, että lähtisimme vasta huomenna. Tänään voisit tutustua toisiin oppilaisiin ja oppilaiden tehtäviin.”
”Mutta se on ihan tylsää!” Kastetassu marisi. ”Haluan mennä metsään nyt!”
”Huomenna ehdimme paremmin”, Tiikerimyrsky naukaisi kärsivällisesti. ”Jos lähtisimme nyt, emme ehtisi kiertää koko reviiriä.”
”Voithan sinä opettaa minut tänään vaikka saalistamaan”, Kastetassu naukaisi toiveikkaasti.
”Päätin, ettemme mene tänään metsään ja silloin emme myöskään mene”, Tiikerimyrsky naukaisi ja heilautti häntäänsä. ”Menehän nyt siitä.”
Kastetassu tuhahti pettyneenä ja suuntasi kulkunsa kohti oppilaiden pesää.
”Hei!” kuului kirkas ääni Kastetassun takaa. Se oli Leppätassu.
”Hei!” vastasi Kastetassu yrittäen tasoittaa Tiikerimyrskyn kanssa riidellessä pystyyn nousseita karvojaan.
”Älä välitä Tiikerimyrskystä. Hänen on aina hankala sietää uusia oppilaita”, Leppätassu naukui ymmärtäväisesti ja jatkoi, kun ei saanut Kastetassulta vastausta: ”Voisin näyttää sinulle paikkoja.”
”Selvä!” Kastetassu naukaisi innoissaan unohtaen kokonaan äskeisen pettymyksen.

”Tämä tunneli johtaa tarpeidentekopaikalle”, Leppätassu naukaisi nyrpistäen nenäänsä. He olivat kiertäneet jo melkein koko leirin. Kastetassu kaipasi kuitenkin koko ajan metsään. Sitten hänen mieleensä hiipi ajatus.
”Tulen kohta!” Kastetassu huudahti Leppätassulle, joka oli jäänyt odottamaan häntä muutaman ketunmitan päähän. Sitten hän livahti tarpeidentekopaikalle ja yritti tnkeutua pensaiden lävitse. Oksat repivät hänen turkkiaan, mutta pian hän pääsi pensasmuurista läpi metsään. *Vihdoin!* Kastetassu ajatteli tyytyväisenä ja lähti hyppelehtimään innoissaan metsän poikki. Kastetassu haisteli innoissaan metsän tuoksuja ja kulki eteenpäin, kunnes saapui järvelle. Vesi kimalteli auringonpaisteessa ja takaa metsästä kuului lintujen viserrystä. Kastetassu asteli rantaan ja ojensi käpäläänsä kohti vettä, mutta veti sen heti pois kosketettuaan vettä. Kastetassu perääntyi kauemmas järvestä ravistellen vesipisaroita käpälästään. Sitten hän näki perhosen, joka lenteli ilmassa. Oppilas katseli sitä herkeämättä hypähti sitten yrittäen saada sen kiinni käpälillään. Perhonen kuitenkin väisti lentäen korkeammalle Kastetassun ulottumattomiin. Kastetassu tuhahti harmissaan ja lähti kulkemaan järveä pitkin.
Kuljettuaan vähän matkaa Kastetassu haistoi ilmassa oudon hajun. Oppilas lähti uteliaana jäljittämään sitä kohti metsää.
Aurinko alkoi jo vajota puidenlatvojen taakse, kun haju voimistui ja Kastetassu näki pensaikossa punaisen turkin vilahduksen. Kastetassun karvat nousivat pystyyn, kun pensaikosta ilmestyi suippokuonoinen ja punertava olento. *Kettu!* Kastetassu ajatteli kauhuissaan ja lähti juoksuun. Hän juoksi takaisin kohti järveä toivoen, että kettu eksyisi. Kettu kuitenkin pysyi hyvin hänen perässään.

//Tässä se alku :)

Vastaus:

Arvostelin koko tarinan loppuosaan

-YP Phi

 

©2019 Warriorcats Rope - suntuubi.com