Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

CopytLinkitListattuArvostelut • Blogi • YlläpitäjätRopen parhaat

 

ETHÄN KIRJOITA TÄNNE ENÄÄ TARINOITA - olemme muuttaneet 1.9.2019 uusille nettisivuille.

ttps://warriorcatsrope.wixsite.com/wcrpg

Vanhat tarinat tältä nettisivulta on arkistoitu sinne.

Tänne kirjoitetaan, joista saa kp:eitä (hahmon kokemuspisteet/kirjoituspisteet, miten nyt haluaa ajatella), joiden avulla pääsee tasolta tasolle.

Ensin hieman oikeaan kirjoitustapaan ohjeita ja vinkkejä, joiden avulla saatat saada enemmän kp:eita:

  • Laita Nimi-kenttään hahmosi nimi sekä klaani, esim: Risukoipi, Myrskyklaani
  • Kirjoita joko "hän/se" tai "minä" muodossa.
  • Kirjoita puheet aina " merkien väliin, ajatukset " * tai # väliin ja tarinaan kuulumattomat huomautukset  // jälkeen.
  • Kiinnitä parhaasi mukaan huomiota oikeinkirjoitukseen: esim. tekstin kirjoittaminen wordiin oikolukuohjelma päällä auttaa jo hyvään alkuun, eikä teksti myöskään katoa netin syövereihin jos se on tallennettu omalle tietokoneelle ensin.
  • Yritä tehdä pitempiä kuin muutaman rivin tarinoita, saat enemmän kp:eita.
  • Kuvaile tarinaasi hyvin ja loogisesti, älä hypi liikaa paikasta toiseen.
  • Älä mieluusti laita hahmoasi liikaa vähättelemään tai haukkumaan muiden liittyneiden hahmoja, ellei sitten hahmon omistajalle tämä ole ok.
  • Vuodenaika ropessa on lehtikadon aika, eli sama mikä oikeassakin elämässä.
  • Tarinoista voi saada maksimissaan 50 kp:eetä!
  • Muistakaa toki, että klaanit elävät nyt uusilla reviireillä, kartta tästä

 

  • KOKOONTUMISET: Voit vapaasti kirjoittaa klaanien täydenkuun kokoontumiseen osallistumisesta maksimissaan kuukauden tai parin välein hahmollasi, ellei ylläpitäjistö ole ilmoittanut jotain tiettyä ajankohtaa tai juonta kokoontumiselle. Huomioithan jos muut kirjoittavat kokoontumisista, että tarinat pysyisivät jota kuinkin yhtenäisinä esim. että joku kissa ei puuhaile omiaan kahdessa paikassa yhtä aikaa ja että päälliköt puhuisivat ajankohtaisista tapahtumista. PARANTAJAT kokoontuvat aina puolen kuun aikaan jakamaan kieliä Tähtiklaanin kanssa Kuulammelle, siitä kirjoittamiseen pätee samat säännöt kuin klaanien kokoontumiselle.

Ylläpitäjien vanhoja tarinoita voit lukea täältä. YLLÄPITÄJÄT HUOM kirjoittakaa tarinat jatkossa samaan paikkaan tänne kuin muutkin.

 << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kastetassu, Myrskyklaani

15.08.2016 14:59
//Anteeksi, kun en pistänyt äskeiseen tarinaani kissani nimeä. Sattui unohtumaan.

Nimi: Milu

15.08.2016 14:56
”Kastetassu!” metsästä kuului hämmentynyt, mutta raivoisa ulvaisu. Kastetassu kääntyi katsomaan ääntä kohti, mutta kompastui juureen ja kaatui. Kettu kumartui hänen ylleen ja Kastetassu uskoi jo viimeisen hetkensä tulleen, kunnes yhtäkkiä metsästä kuului Tiikerimyrskyn raivoisa ulvaisu ja raidallinen naaras syöksyi ketun kimppuun. Okakynsi ja tämän oppilas Leppätassu tulivat hänen perässään.
Kastetassu kömpi pystyyn yhä pelosta täristen ja siristi silmiään nähdäkseen metsään ketun perässä juosseet klaanitoverit. Metsä punersi auringon viimeisissä säteissä ja jostain kuului pöllön huhuilua. Pian Tiikerimyrsky tuli Okakynnen ja Leppätassun kanssa metsästä.
”Mitä ihmettä sinä ajattelit lähteä nyt tuolla tavalla yksin metsään kuljeskelemaan, vaikka Tiikerimyrsky oli sinua vielä erikseen kieltänyt?” Okakynsi kysyi vihaisena.
”Halusin tutkia reviiriä”, Kastetassu naukaisi.
”Minähän sanoin, että menisimme huomenna”, naukui Tiikerimyrsy hermostuneena. ”Mutta nyt saatat joutua odottamaan kauemmin. Saa nähdä mitä Tulitähti antaa sinulle rangaistukseksi.”
”Joka tapauksessa meidän pitää palata leiriin”, Okakynsi naukaisi ja kääntyi kulkemaan takaisin kohti leiriä. Tiikerimyrsy meni hänen peräänsä vilkaistuaan vielä kerran Kastetassuun. Soturin katse oli vihainen ja pettynyt, mutta Kastetassu näki siinä myös huolta. *Hän on vihainen siksi, koska hän on huolissaan!* Kastetassu hoksasi, mutta Leppätassun naukaisu herätti hänet ajatuksistaan: ”Kun sinua ei kuulunut tarpeidenteko paikalta menin hakemaan Tiikerimyrskyn, joka arvasi sinun menneen metsään.”
”Pelkäsin jo, että se kettu söisi minut!” Kastetassu naukaisi, kun he lähtivät metsään sotureiden perään.

”Voi olin sinusta niin huolissani!” Aaltokukka maukui Kastetassulle kun he pääsivät leiriin. ”Mikset vain totellut kiltisti Tiikerimyrskyä?” Kastetassu huokaisi. Joskus hänen emonsa tuntui olevan liiankin huolehtivainen.
”Oletko kunnossa?” Aaltokukka kysyi nuuhkien pentuaan tarkkaavaisesti.
”Olen, meinasin vain joutua ketun saaliiksi”, Kastetassu naukaisi pyöritellen silmiään.
”Pitäisikö sinun käydä Vaahtokukan luona?” Aaltokukka naukui huolestuneena.
”Kastetassu, Tulitähti odottaa sinua pesässään!” Okakynsi huudahti suurtasanteelta ja hyppi sitten alas. Kastetassu kiirehti kivisortuman luo ja alkoi kiivetä sitä pitkin päästäkseen Tulitähden pesään. Yhtäkkiä hänen otteensa lipesi ja Kastetassu vinkaisi pudotessaan kohti maata. Yhtäkkiä hän tunsi jonkun tarttuvan niskanahkaansa ja vetävän hänet ylös. Kastetassu kääntyi ja näki Tiikerimyrskyn, jonka ääriviivat piirtyivät tummenevaa taivasta vasten. Ensimmäiset Tähtiklaanin soturit olivat jo ilmestyneet taivaalle ja kuukin oli jo noussut.
Kastetassu katseli Tiikerimyrskyn vihreitä silmiä ja yritti lukea tämän ilmettä, mutta se oli mahdotonta. Kastetassu tunsi itsensä jälleen pieneksi ja avuttomaksi pennuksi. Hän painoi päänsä.
”Anteeksi Tiikerimyrsky”, Kastetassu naukaisi hiljaa. ”En olisi saanut lähteä leiristä.”
”Ei se mitään. Kunhan vain tottelet minua ensikerralla”, hänen mestarinsa vastasi. ”Jokainen oppilas on innokas ensimmäisenä päivänää oppilaana.” Tiikerimyrsky heilautti häntäänsä Kastetassulle merkiksi seurata, maukaisi ilmoittaakseen tulonsa Tulitähdelle ja astui sisään pesään saatuaan vastauksen.
Tulitähti istui pesässään nuollen käpäläänsä, mutta laski sen nähdessään kaksikon ja käänsi katseensa Kastetassuun.
”Tiikerimyrsky on jo kertonut koko jutun, mutta haluan kuulla asian vielä sinun näkökulmastasi”, naaras naukaisi lempeästi. Katetassu veti syvään henkeä ja alkoi kertoa: ”Kun olin riidellyt Tiikerimyrskyn kanssa Leppätassu alkoi esitellä minulle leiriä. Tarpeidentekopaikan kohdalla hoksasin, että voisin päästä sieltä metsään kenenkää huomaamatta.”
”Ajattelitko tulla sitä kautta myös takaisin?” Tiikerimyrsky kysyi. Kastetassu kynsi kalliolattiaa hermostuneena.
”En itseasiassa ollut ajatellut niin pitkälle”, hän naukaisi nolona.
”Jatka vain”, Tulitähti kehotti.
”Toteutin suunnitelmani ja sanoin Leppätassulle tulevani pian takaisin. Kiertelin metsässä, mutta yhtäkkiä haistoin vieraan hajun. Lähdin jäljittämään sitä, muutta hoksasin liian myöhään sen olevan ketun haju. Kettu alkoi jahdata minua. Kompastuin kuitenkin juureen ja olisin varmaan kuollut ellei Tiikerimyrsky olisi pelastanut minua”, Kastetassu naukui. Päällikkö nyökkäsi ja naukaisi: ”Huomenna saat luvan vaihtaa klaanivanhimpien makuualuset ja poistaa heistä punkit. Reviirin esittely saa luvan odottaa.”
”Mitä?” Kastetassu huudahti tyrmistyneenä. ”Tiikerimyrskyn piti viedä minut huomenna metsään!”
”Ja niin viekin. Nimittäin hakemaan sammalia”, naaras naukaisi lempeästi. ”Muista, että oppilaana olo on muutakin kuin saalistuksen ja taistelemisen harjoittelemista. Menehän nyt hakemaan jotain syötävää ja nukkumaan. Sinulla on ollut raskas päivä.” Kastetassu nyökkäsi huomaten vasta nyt kuinka nälkäinen oli ja asteli pois päällikön pesästä. Kastetassu meni tuoresaaliskasalle ja valitsi sen rippeistä hiiren. Hän vei sen oppilaiden pesän viereen ja alkoi syödä sitä. Aukiolla ei ollut enää paljoakaan väkeä nyt kun iltapartiokin oli jo lähtenyt ja taivas oli muuttunut mustaksi. Kastetassu katseli tähtiä syödessään, eikä lainkaan huomannut viereensä hiipinyttä kissaa.
”Hei!” se naukaisi ja sai Kastetassun hypähtämään ilmaan säikähdyksestä. ”Olen Hämytassu.”
”Minä olen Kastetassu”, Kastetassu naukaisi yrittäen tasata hengitystään. Hämytassu kehräsi huvittuneena: ”Taisin säikäyttää sinut.”
”Ei se mitään,” Kastetassu naukaisi ja söi hiirensä loppuun.
”Sinulla on peti minun omani vieressä. Tule, näytän sen sinulle!” Kastetassu seurasi uutta ystäväänsä oppilaiden pesään, joka oli täynnä nukkuvia oppilaita.
”Tämä!” Hämytassu naukaisi ja osoitti hännällään petiä omansa vieressä. Kastetassu kulki hetken kehään makuualusensa päällä ja asettui sitten tiukalle kerälle. Hän asetti häntänsä nenänsä päälle ja oli hetkessä untenmailla.

//Tämmönen alotus tarina tuli sitten tehtyä. Yritin noudattaa jokaisen kissan luonnetta parhaani mukaan mutten tiedä kuinka hyvin onnistuin.

Vastaus:

Hieno ja jännittävä aloitustarina! Kastetassu on mielenkiintoinen hahmo, tulee olemaan ilo seurata mihin nuoren oppilaan luonne tuosta kehittyy... Koska tuollaisella malttamattomuudella joutuu varmaan jatkossa vain lisää ongelmiin X) Toivottavasti ei kuitenkaan mitään vakavaa, nytkin selvisi ketusta säikähdyksellä. Kastetassun ja Tiikerimyrskyn suhde on myös kiinnostava. Teksti oli myös sujuvaa ja ei ollut toistuvia virheitä. Jään odottamaan innolla jatkoa Kastetassun tarinalle!

Saat 36 kp!

-YP Phi

Nimi: Mehiläispentu, Myrskyklaani

14.08.2016 16:44
Pieni pentu piti silmiään kiinni. Hänen ympärillään oli pelkkää pimeyttä, ja hiljaisuutta. Se tuntui mukavalta. Oli mukavaa vain olla ja maata ihan hiljaa emon kyljessä kiinni. Vastasyntynyt pentu kuitenkin tiesi, että siellä paikassa, missä he olivat, oli muitakin kissoja. Hän ei nähnyt, ei kuullut heitä, mutta tiesi, että pian se tapahtuisi. Pentu tunsi ja aisti ennemmin ympärillä olevaa maailmaa: miten emo hengitti raskaasti, ja miten sisar laskettiin ylhäältä hänen viereensä. Naaras käpertyi yhä tiiviimmin emonsa vatsaa vasten. Hän makasi kahden sisarensa välissä, toinen heistä oli ihanan lämmin, mutta toinen tuntui kylmemmältä. Silloin, pennun korvat alkoivat vastaanottaa ääniä. Ympäriltä kuului hätääntyneitä naukaisuja. Pentu uikahti, ja yritti peittää korvansa tassuillaan, jotta voisi vajota takaisin hiljaisuuteen, mutta äänet sen kuin voimistuivat hänen ympärillään. Kuului ulvahduksia, tassujen töminää maata vasten. Heinien kahinaa kun tuuli heilutteli niitä, ja kuivien lehtien rasahtelua tomuksi jalkojen alla. Kun pentu alkoi jo tottua aina vain voimistuviin ääniin, kylmä puraisi ensimmäisen kerran. Se tuntui aloittavan helpoimmasta kohdasta. Se työnsi jäiset säikeensä pennun vasempaan takatassuun. Se tunkeutui hentoisen pentukarvan läpi, ja puristi tiukasti pennun tassua. Naaras riuhtoi jalkaansa, ja uikutti. Hän tunsi, miten toinen hänen sisaristaan oli muuttunut täysin kylmäksi, miten kylmyys oli jäädyttänyt hänet. Pentu vikisi ja uikutti taas, kunnes jokin sai hänet pysähtymään. Emokin alkoi kylmetä. Muu maailma tuntui pennusta olevan täynnä sekasortoa, ja se hätäännytti pentua ennestään, kun emo oli jo melkein jääkylmä. Pieni naaraspentu aisti ympärillään pelkoa, joka alkoi muuntautua suruksi. Hän tunsi miten emo värähti, ja silloin pentu näki – avaamatta silmiään – emonsa ensimmäisen, ja viimeisen kerran. Muu maailma ei tuntunut tärkeältä. Hän keskittyi vain emoon. Pentu katseli emoaan ylhäältä käsin, mutta näki silti oman kehonsa alhaalla. Se ei säikäyttänyt pentua, se tuntui luonnolliselta. Kun naaraspentu siirsi katseensa emoon, hän huomasi, miten kaunis emo oli. Hänen hopeanharmaa turkki hohteli valoa, vaikka olikin pimeää. Turkki oli pitkää, ja se aaltoili, kuin se olisi elänyt. Häntä oli pitkä, ja se oli taipunut pentujen ylle. Turkissa oli verta, mutta se näytti silti todella puhtaalta. Silloin emo käänsi silmänsä suoraan kohti pentuaan. Hänen silmänsä olivat vaaleankeltaiset, pyöreät ja ne kimalsivat. Ne tuikkivat, kuin ne olisivat kaksi tähteä. Sitä kesti vain silmänräpäyksen. Sitten emo käänsi katseensa alas, ja laski päänsä tassujensa päälle. Pentu vingahti, ja sitten hän näki taas pelkkää mustaa. Hän tunsi emon viilentyneen kehon vieressään. Samoin kuin yhden sisaren, mutta hän oli lämpöinen. Sitten emo alkoi täristä. Silloin pentu tunsi, miten jokin irtaantui emosta, samalla kun tärinä laantui. Kun tärinä oli lakannut, emon ruumis oli kylmä ja tyhjä. Silti, pentu aisti, että emo oli siellä. Ei kehossaan, mutta pennun ympärillä, kaikkialla. Hän aisti emon rakkauden hyvin vahvasti, mutta sitäkin kesti vain hetken verran. Sitten tunne häipyi. Samassa äänet, hajut, kivut ja koko muu maailma, tulvivat pennun sisälle ja hän vajosi lohdulliseen pimeyteen.

Mehiläispentu raotti silmiään. Oli yö, ja kaikki nukkuivat. Pentu tiesi, että olisi aika nukkua, mutta jokin veti hänen silmäluomiaan ylös. Siispä, Mehiläispentu ei kuunnellut tietojaan vaan vaistoaan. Hän avasi silmänsä. Pesässä oli hyvin hämärää. Tummat varjot tanssivat Mehiläispennun ympärillä, ja aina aika-ajoin kuu loi kaunista valoa maahan. Naaras päätti katsella ympärilleen. Hän jännitti jalkalihaksensa, ja ponnisti istumaan. Pentu huojui paikallaan hetken, mutta pysyi kuitenkin kaatumatta. Sitten pentu työnsi takajaloillaan peppunsa ylös, ja sai onnekseen säilytettyä taas tasapainon. Mehiläispennun jalat notkahtivat, ja pentu kaatui kyljelleen maahan. Hän ei kuitenkaan lannistunut, vaan yritti uudestaan. Ensin istumaan, ja sitten pentu seisoikin jo. Mehiläispentu ihasteli öistä maailmaa. Tumman vihreä sammal tuntui pehmeältä tassujen alla, mutta kun naaras otti muutaman askeleen eteenpäin, maa muuttui kovemmaksi. Se tuntui hassulta, ja muutama ruohotupsu kutitti polkuanturoita. Pesä oli iso, muurit tiheät, piikein vahvistettu. Korkealla yläpuolella puut heiluttelivat oksiaan, kun yötuuli puhalsi metsän halki. Se pörrötti Mehiläispennun turkkia, ja sai hänet hytisemään. Pentu ei kuitenkaan palannut sijaisemonsa viereen, vaan hän lähti urheasti eteenpäin. Ylhäältä putosi kuiva lehti naaraan eteen, ja hän katseli sitä kiinnostuneena. Mehiläispentu kiersi lehden haparoivin askelin, ja kumartui sitten haistelemaan sitä. Se ei tuoksunut oikein miltään. Vain hitusen ummehtuneelta metsältä ja sateelta. Pentu jätti lehden siihen, ja tassutti eteenpäin. Nyt kävely alkoi jo sujua, ja naaras hymyili itselleen. Mehiläispentu tutki sitä suurta pesää, kierteli nukkuvien kissojen välissä. Hänen sisarensa Punapentu nukkui Lehväpilven vieressä, mutta toisella pedillä oli Mehiläispennulle joitain täysin tuntemattomia kissoja. Mustan naaraan vieressä nukkui kolme pentua. Mehiläispentu pysähtyi heidän kohdalleen, ja haisteli nukkuvien kissojen turkkeja. Kissojen eri hajut sekoittuivat toisiinsa, ja Mehiläispentu ei tiennyt mikä oli kenenkin ominaistuoksu. Mehiläispentu peruutti muutaman askeleen haisteltuaan viimeisenä toisten pentujen emoa, kun yhtäkkiä hänen vasenta takajalkaansa vihlaisi kipu. Pentu uikahti, ja hypähti hieman. Jalkaa tykytti ja vihloi. Mehiläispentu kellahti makuulle, ja uikutti, huusi emoa. Hän toivoi, että olisi vain jäänyt nukkumaan, sillä hämärässä hän ei enää edes nähnyt Lehväpilveä, tai ketään muutakaan. Naaras polki jaloillaan ilmaa, ja vikisi, kun yhtäkkiä hän tunsi miten joku nuolaisi hänen päälakeaan. Mehiläispentu rauhoittui, vaikka jalkaa tykytti edelleen. Hän mutristi suutaan, ja vingahti, kun joku tarttui häntä niskanahasta. Mehiläispentu nousi ilmaan, ja tajusi helpotuksekseen että hänen kantajansa oli Lehväpilvi. Pentu näki, että hänen sijaisemonsa vei hänet ulos pesästä. Mehiläispentu sulki silmänsä, sillä hän ei tiennyt mitä pesän ulkopuolella oli. Hän avasi silmänsä uudestaan, ja näki hämmästyksekseen että he olivat edelleen jonkinlaisen pesän sisällä, ison pesän. Naaras vilkaisi taakseen, ja näki tiheässä seinämässä aukon, josta he olivat tulleet tähän toiseen pesään. Lehväpilvi kuljetti Mehiläispentua sen ison pesän halki, ja työntyi sitten toisesta samanlaisesta aukosta sisään. Monet erilaiset tuoksut löivät Mehiläispennun kasvoihin, ja hän inahti hämmästyksestä. Pesässä oli pimeää, ja kitkerät tuoksut kutittivat nenää. Naaraspentu aivasti, ja sitten Lehväpilvi laski hänet maahan.
”Vaahtokukka?” Lehväpilvi huhuili. Pian varjoista astui esiin valkoinen naaras, jonka hopeanharmaat läikät hohtelivat hämärässä.
”Niin?” naaras kysyi.
”Mehiläispentu uikutti, ja luulen, että hänelle on sattunut jotain”, Lehväpilvi maukui rahtusen huolta äänessään. Vaahtokukka kehräsi hieman, ja sitten hän tassutti Mehiläispennun luo. Pentu kavahti taaksepäin kun omituiselta tuoksuva naaras kurottautui nuuhkaisemaan häntä. Pesän hajut olivat tarttuneet naaraan turkkiin, ja Mehiläispentu nyrpisti nenäänsä kun tämä haisteli häntä. Pian Vaahtokukka käänsi hieman hänen vasenta takajalkaansa – sitä jalkaa, johon sattui – ja Mehiläispentu yritti uikuttaen vetää jalkaansa pois sillä siihen koski.
”Ahaa”, Vaahtokukka naukaisi. ”Mehiläispentu on astunut piikin päälle, saan sen heti pois. Kunhan vain pysyisit paikallaan.” Mehiläispennulta meni hetki tajuta, että viimeinen lause oli tarkoitettu hänelle. Pentu kyyristyi hiukan, mutta lopetti riuhtomisen, vaikka jalkaan sattui.
”Ole nyt vain ihan hetki paikallaan, niin vedän piikin pois. Älä liiku, sillä muuten se voi mennä syvemmälle ja tulehtua”, Vaahtokukka naukui. Mehiläispentu katsoi, miten naaras tarttui piikin tyveen, joka näkyi hänen polkuanturassaan. Sitten Vaahtokukka kiskaisi päänsä ylös, ja uikahdus pääsi taas Mehiläispennun suusta, kun piikki oli irrotettu. Sitten pentu tunsi, miten jotain lämmintä alkoi valua pitkin hänen polkuanturaansa. Mehiläispennun nenään tulvahti vahva ja voimakas tuoksu. Hän kurtisti kulmiaan, ja kurottautui katsomaan mitä oikein tapahtui. Hämärässäkin naaras huomasi, että jotain tummanpunaista nestettä pulppusi siitä kohdasta, missä piikki oli ollut. Mehiläispentu haukkasi henkeä, ja kavahti säikähtäneenä taaemmas. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni, kun Lehväpilvi nuolaisi rauhoittavasti pennun selkää, ja sanoi sitten:
”Se on vain verta. Mutta ei hätää, vuoto saadaan kohta lakkaamaan.” Mehiläispentu raotti rahtusen silmiään, ja katseli sitten miten Vaahtokukka toi jonkun vaalean mytyn suussaan, ja laski sen sitten hänen polkuanturalleen. Vaahtokukka painoi myttyä tassullaan, ja Mehiläispentu inahti taas. Vaalea mytty värjäytyi Vaahtokukan tassun alla vaaleasta tummanpunaiseksi. Mehiläispentu ryhtyi tarkkailemaan kiinnostuneena, mitä Vaahtokukka seuraavaksi tekisi, sillä tassua ei enää jomottanut. Valkoinen naaras nosti tassunsa pois sen tummanpunaiseksi värjäytyneen mytyn päältä, ja pyöritti sen jonnekin pesän perälle. Pian Vaahtokukka palasi takaisin, ja tällä kertaa hänellä oli suussaan pieni lehti. Hän puri lehden puoliksi, ja laski toisen puolen maahan. Toisen puolen hän pureskeli suussaan tahnaksi, ja kumartui sivelemään sitä sitten Mehiläispennun polkuanturan päälle. Tahna kirveli ensin hieman, mutta sitten se tuntui ihanan rauhoittavalta polkuanturassa.
”Noin. Se on sitten siinä. Voitte mennä. Jos antura turpoaa, tai on kipeä, tulkaa heti luokseni”, Vaahtokukka naukui ja kääntyi sitten ympäri. Mehiläispennun silmät olivat jo tottuneet hyvin hämärään, joten hän erotti aivan pesän perällä sammalpedin, johon Vaahtokukka asettui. Lehväpilvi huikkasi kiitokset Vaahtokukalle, ja tarttui sitten pentua niskanahasta. Mehiläispentu roikkui sijaisemonsa suussa velttona, sillä väsymys iski häneen aivan äkkiarvaamatta. Pienen naaraspennun silmäluomet lupsahtelivat, ja haukotus purkautui hänen suustaan. Pennun silmäluomet painuivat kiinni jo ennen kuin Lehväpilvi oli laskenut hänet pehmeille sammalille, sisarensa viereen.

// Tässä tää eka tarina Mehiläisellä. Tänkin kirjottaminen oli aivan yhtä vaikeetaa kun Ketun tarinan kirjottaminen. En oo nyt ihan varma, onnistuinko jotenkin kirjoittamaan joissain kohdin yksikön ensimmäisessä persoonassa, sillä yhdessä toisessa ropessa pitää kirjoittaa yksikön 1. persoonassa ja siinä muodossa kirjoittaminen on jäänyt päälle :3

Vastaus:

Oli hieno aloitustarina, taitavasti ja liikuttavasti olit kirjoittanut ihan pienen pennun näkökulmasta :3 Olipa traaginen alkutaival, mutta onneksi riittää huolehtijoita pennulle.

Saat 33kp

-YP Phi

Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani

14.08.2016 16:41
Kettuturkki astui hiljaa pentutarhaan sisään, ja hipsi äänettömästi omalle sammalpedilleen. Oli jo melkein aamu, ja naaras käpertyi nopeasti pentujensa ympärille. Kuulaspentu säpsähti kun Kettuturkki asettautui makuulle. Punaruskea naaras huomasi aamuhämärässä, että kolli raotti hieman silmiään. Tuo vilkaisi nopeasti emoaan, mutta sulki sitten silmänsä uudestaan. Sen jälkeen Kettuturkki tunsi, että pieni pentu tärisi hieman hänen kehoaan vasten. Naaras ryhtyi nuolemaan tämän turkkia rauhoitellakseen pentunsa hätäännystä tai pelkoa. Kettuturkki ei arvannutkaan, että hänen nuorin pentunsa tärisikin vihasta, eikä pelosta tai hätäännyksestä. Kun Kuulaspentu oli lopettanut tärinänsä, Kettuturkki kuiskasi:
”En enää lähde teidän luotanne”, ja painoi päänsä sammalille. Hän sulki silmänsä, mutta uni ei tullut. Kettuturkkia valvotti riita Apilahännän kanssa, tieto siitä, kuka hänen oikea emonsa oli, ja mysteeri isästä.

Kun auringon ensi säteet valaisivat hänen pentunsa turkit, Kettuturkki nousi ylös venytellen. Heinäpentu raotti silmiään, mutta sulki ne heti uudestaan – hänen täytyi aina totutella valoon. Kuulaspentu nousi jo ylös honteloille jaloilleen, ja ryhtyi ravistelemaan roskia turkistaan. Ruusupentu nukkui, ja vaikka Heinäpentu kuinka tökki sisartaan, tämä ei herännyt. Kettuturkki naurahti, ja Kuulaspentu vilkaisi häneen. Naaras hymyili, ja sanoi:
”Minä käväisen isänne luona, odottakaa kiltisti täällä.” Heinäpentu mutisi myöntävän vastauksen yrittäen samalla turhaan herättää siskoaan. Kettuturkki kääntyi ympäri ja lähti astelemaan kohti leirin aukiota, jossa Tiirajuova jo jakoi partioita. Hän tassutti varapäällikön luokse, ja jäi odottamaan kunhan hän saisi jaettua partiot. Kettuturkki kuunteli vain puolella korvalla hänen selostuksiaan, kunnes tajusi, että Apilahäntä oli lähetetty aamupartioon joka oli jo lähdössä. Naaras rykäisi hermostuneesti, ja Tiirajuova kääntyi häneen päin. Kettuturkki kumarsi kunnioittavasti varapäällikölle ja rykäisi sitten taas hermostuneesti.
”Voisiko Apilahäntä jäädä aamupartiosta pois? Hän voisi mennä vaikka iltapartioon”, Kettuturkki ehdotti. Naaras huomasi, että Tiirajuova vilkaisi Varissiipeen, ja että tämä hymyili kumppanilleen ja nyökkäsi.
”Kyllä kai se onnistuu. Joten”, Tiirajuova korotti ääntään. ”Kaninloikka tuleekin nyt lähtevään aamupartioon, ja Apilahäntä menee Kaninloikan tilalle iltapartioon.” Kettuturkki nyökkäsi kiitollisena varapäällikölle, ja tähyili sitten katseellaan Apilahäntää. Hän huomasi pian kollin, ja suuntasi askeleensa hänen luokseen.
”Hei”, Kettuturkki naukaisi hermostuksissaan kun hän oli saapunut Apilahännän luokse. Kolli ei ollut huomaavinaankaan. Hän katsoi jonnekin Kettuturkin ohi, ja hänen katseensa oli kylmä ja etäinen.
”Älä nyt”, Kettuturkki sanoi lempeästi ja yritti silittää Apilahännän lapaa hännällään, mutta kolli väisti ja käveli sitten naaraan ohi. Kettuturkin suusta pääsi turhautunut voihkaus, ja hän lähti seuraamaan kumppaniaan. Hänen rintaansa kaihertanut suru puristi niin, että hengittäminenkin oli vaikeaa.
*Miksi Apilahäntä torjui minut? Miksi hän ei ole huomaavinaankaan minua?* Kettuturkki puri huultaan, ja värähdys kulki hänen selässään – mitä jos Apilahäntä olisi koko loppu elämän hänelle vihainen? Kettuturkki kurtisti huolissaan otsaansa, ja seurasi katseellaan miten Apilahäntä tassutti oppilaiden pesälle, ja huikkasi sitten sinne:
”Sysitassu, tule! Lähdetään metsästämään!” Pian musta naaras asteli pesästä ulos, ja lähti Apilahännän johdolla ulos leiristä.
”Ei ei ei…” Kettuturkki voihki, ja tassutti sitten ripeästi pentutarhaan. Valkohäntä ja Saarniturkki lekottelivat sammalpedeillään ja katselivat kun pennut juoksivat ympäri pentutarhaa. Kettuturkki asteli Valkohännän luokse, ja sanoi tälle:
”Voisitko pitää pennuistani huolta sillä aikaa, kun käyn vähän metsästämässä?” Valkohäntä epäröi hieman, mutta nähtyään Kettuturkin kärsivän ilmeen, hän nyökkäsi. Kettuturkki kumarsi kuningattarelle, ja käski tätä kertomaan pennuilleen mihin hän oli mennyt. Sitten hän jo juoksi leiristä ulos.

Päivä oli aurinkoinen, mutta kylmä tuuli kertoi lehtikadon olevan tulossa. Muutama kuiva lehti rasahti rikki kun Kettuturkki talsi reviirin halki seuraten Apilahännän tuoksua.
”Missä sinä olet, missä sinä olet?!” naaras mutisi ja turhautunut voihkahdus karkasi naaraan huulilta. Tuuli pörrötti punaruskean naaraan lyhyttä turkkia ja tunkeutui helposti turkin läpi. Kylmyys tunkeutui Kettuturkin ruumiin sisälle, mutta se ei saanut häntä hidastamaan vauhtiaan. Mitä nopeammin hän löytäisi Apilahännän, sitä nopeammin hän lämpenisi. Kettuturkki piti kuonoaan ylhäällä, ja haisteli ilmaa. Apilahännän ja Sysitassun hajujälki johti lähelle Myrskyklaanin rajaa. Kettuturkki hiljensi vauhtiaan ja haukkoi henkeä. Hän huomasi Sysitassun ja Apilahännän vähän matkan päässä, pienen mäen alla tuulen suojassa. Apilahäntä istui maassa, ja tarkkaili oppilastaan, kun tämä hiipi hiljaa vaanimisasennossa eteenpäin. Kettuturkki näki että Apilahäntä hymyili, ja sanoi jotain oppilaalleen. Sysitassu nousi istumaan, ja hänen rintansa röyhistyi. Kova tuulenpuuska melkein keikautti Kettuturkin kumoon, kun tämä höristi korviaan kuullakseen mitä Apilahäntä sanoi. Punaruskea naaras huomasi, että Sysitassu lähti tassuttamaan Myrskyklaanin rajasta pois päin suu hieman raollaan. Apilahäntä seurasi oppilastaan katseellaan, ja kun tämä oli kadonnut näköpiiristä, hän suuntasi askeleensa oppilaansa perään. Kettuturkki pinkaisi juoksuun ja saavutti pian kumppaninsa.
”Apilahäntä, odota”, Kettuturkki huohotti ja Apilahäntä kääntyi. Tämän katse oli edelleen kylmä ja etäinen, ja Kettuturkki säpsähti hieman.
”Mitä sinä täällä teet?” kolli naukui tylysti. Kettuturkki haukkasi henkeä. Hän ei ollut ikinä kuvitellutkaan että Apilahäntä puhuisi hänelle koskaan noin ilkeästi. Naaraan silmät täyttyivät kyynelistä ja hänen näkönsä sumeni.
”Minä… minä…” Kettuturkki sopersi, mutta hänen kurkkuunsa nousi pala, ja hän ei voinut enää jatkaa.
”No, jos sinulla ei ollut mitään asiaa, voit mennä. Minun täytyy mennä katsomaan oppilastani”, Apilahäntä naukui tylyllä äänellä, ja käänsi selkänsä kumppanilleen. Kettuturkki avasi suunsa, mutta ääntäkään ei kuulunut. Hän halusi sanoa rakastavansa Apilahäntää, pyytää häneltä anteeksi, mutta pihaustakaan ei kuulunut. Apilahäntä katosi kukkulan taakse, ja Kettuturkki istahti voimattomana maahan.
”Mitä olen tehnyt?” naaras kysyi itseltään. Kettuturkki oli tahtonut vastauksia kysymyksiinsä. Hän oli saanutkin vastauksia, mutta oli samalla menettänyt paljon. Paljon enemmän, kuin hän oli valmis maksamaan.

// Tuli aika lyhyt pätkä, ja muutenkin vähän tönkköä tekstiä, en jotenki osannut kirjottaa Ketulla cx

Vastaus:

Oivoi, olipa draamantäyteinen pätkä! Toivottavasti Kettuturkki ja Apilahäntä pääsevät edes puheväleihin, ei asiat muuten selviä :< Hyvää ja selkeää tekstiä, tätä voisi aina lukea lisää ja vaikka kuinka paljon :)

Saat 28kp

-YP Phi

Nimi: Tulitassu, Tuuliklaani

12.08.2016 21:09
Toinen luku -

Tulitassu venytteli jäseniään, kierähti selälleen ja seuraili hetken aikaa miten tuuli kiidätti pilviä Tuuliklaanin leirin yllä. Oli vasta aamu ja Tulitassulle oli tiedossa tekemistä vasta illalla, kun Kaninloikka veisi hänet koulutustuokiolle. Ja mikäli Tulitassun jätti pitkäksi aikaa ilman ohjattua tekemistä hän yleensä onnistui hankkimaan itsensä vaikeuksiin.

"Voisit tehdä jotakin hyödyllistä", Kauraviiksi, toinen Tuuliklaanin kahdesta klaaninvanhimmista naukui. Tulitassu kierähti mahalleen ja nousi ylös oranssia turkkiaan ravistellen.
"Olinkin juuri menossa keskustelemaan" - Tulitassu vilkaisi nopeasti ympärilleen " - Vihertassun kanssa parhaista hyökkäysstrategioista", Tulitassu vastasi äärimmäisen vakavasti. Kauraviiksi siristi silmiään tietämättä ilmeisesti uskoakko vai eikö. Tulitassu käytti taukoa hyväkseen ja hilpaisi paikalta.

"Vihertassu! Miten menee?" Tulitassu tervehti oppilastoveriaan. Vihertassu kohotti katseensa kaniinistaan, josta tämä oli jo miltein tehnyt selvää. Aikamoinen ruokahalu.
"Tylsää", Vihertassu valisti ja ravisti juovikasta päätään.
"Samoin", Tulitassu naukui. "Mestarini uskoo ilmeisesti että olen kovin hyödyllinen täällä leirissä."
"Hmph. Sama juttu", Vihertassu myönteli. Tulitassu virnisti ilkikurisesti saadessaan idean.
"Tiedätkö sen hylätyn, miltei lahonneen kaksijalanpesän reviirimme takalaidalla? Haluaisin tietää mitä siellä on."
"Onko sinulla lupa lähteä yksin leiristä?" Vihertassu kysyi epäuskoisesti.
"En ole yksin jos lähdet mukaani."
Vihertassu pyöräytti silmiään, mutta Tulitassu saattoi nähdä tämän hymystä, että kolli oli mukana.

"Onkos tullut hyviä strategioita?" Tulitassu ja Vihertassu hyppäsivät miltei nahoistaan kuullessaan Kauraviiksen äänen. Kolli saattoi olla vanha, mutta kykeni silti hiipimään oppilaiden taakse näiden huomaamatta. Kauraviiksen silmissä oli huvittunut pilke ja Vihertassu näytti yksinomaan hämmentyneeltä.
"Tuota, joo. Vihertassu tuossa juuri totesi ettei Jokiklaanilaisia vastaan kannata hyökätä vedessä", Tulitassu sepitti.
"Jaa, noh tuota. Onhan se tosiaan ihan totta", Kauraviiksi naukui, mutta Tulitassu kuuli tämän mutisevan mennessään jotakin, joka kuulosti aivan "nykyajan nuoriso on kyllä aivotonta sakkia".
"Selitän matkalla", Tulitassu ilmoitti ystävälleen ja kollit loikkivat pois leiristä.

Päivä oli hyvin tuulinen ja Tulitassusta tuntui vähän siltä, että tuuli yritti repiä heidän turkkinsa muassaan. Nuori, täplikäs oppilas oli silti loistavalla tuulella. Hän tunsi villin vapauden suonissaan ja hänen hyvä tuulensa tarttui nopeasti Vihertassuunkin. Kaksikko kirmasi nummien halki tuulen kanssa kilpaa.

Hylätty kaksijalkojen pesä oli oikeastaan lato, kallellaan oleva ja sään pieksemä. Tulitassu kuvitteli, että he kaksi olivat suuria tutkimusmatkailijoita. Heinikko ladon ympärillä oli paljon molempia kissoja korkeampi, mutta Tulitassu suunnisti haju- ja kuuloaistiensa avulla. Hän löysi jonkin ajan kuluttua tarpeeksi suuren raon, josta he molemmat saattoivat ujuttautua. Lato haisi laholta ja tunkkaiselta ja sen sisällä oli paljon pimeämpää kuin Tulitassu oli osannut kuvitella. Oikeastaan paikka oli aika ikävä.

"Pääseeköhän tuonne ylös", Vihertassu pohti ja Tulitassu seurasi tämän katsetta. Ylhäällä näytti olevan jonkinlainen kieleke.
"Ehkä tätä kautta." Kaksikko kierteli hetken, kunnes Vihertassu löysi tikkaat. Niistä kohosi lahon haju.
"Aika ohuen näköiset", Tulitassu huomautti epäröiden. Vihertassu heitti Tulitassuun haastavan, leikkimielisen katseen. "Pelottaako?"

Tulitassu huokasi. Vihertassu oli tavallaan saanut hänet ansaan. Ei Tulitassu nyt voinut osoittaa olevansa pelkuri! Täplikäs kolli kapusi ensimmäiselle poikkioksalle, sitten hitaasti toiselle ja vielä kolmannelle. Viidennellä askelmalla Tulitassu oli jo puolessa välissä, mutta koko hökötys alkoi narista. Äkkiä Tulitassu ymmärsi, että puu hänen allaan pettäisi ja hän tulisi putoamaan. Kollin vatsa tuntui käpertyvän kauhusta palloksi.
"Kettu sinut periköön, Vihertassu!" Tulitassu kiljui, kun oksa katkesi ja ilma syöksyi kollia vastaan.

//Ei ollu aikaa oikolukea eikä muuteskaan mun parhaita tarinoita xd

Vastaus:

Päättyipä jännään kohtaan! Kivaa tarinaa ja hyvää tekstiä.

Saat 21kp

-YP Phi


Nimi: Kaarnapentu, Jokiklaani

12.08.2016 19:33
Kaarnapentu heräsi suuresti haukotellen lämpimän aamuauringon paistaen suoraan tämän silmiin.
Kolli kierähti pois emonsa kyljestä, pois häikäisevästä auringosta. Kaarnapentu tunsi, kuinka Keltakatse- kollin emo veti pentuaan lähemmäs itseään. Kaarnapentu ravisti itsensä irti emostaan ja kieri taas varjoihin, jossa oli sopivan viileää, eikä aurinko häikäissyt.
"Kaarnapentu." Keltakatse sanoi jämäkästi pentunsa nimen.
"No?" kolli mumisi hiljaa väsyksissään.
"Tule tänne."
"Siellä paistaa aurinko."
Taas Keltakatse veti pentuaan kiinni kylkeensä, jolloin Kaarnapentu murahti hyvin voimakkaasti.
"Onko jo auringonhuippu?" Kaarnapentu mumisi.
"Ei, mutta kohta on."
Kaarnapentu säpsähti hereille. Tuo räväytti silmänsä ammolleen ja samassa tuo ponkaisi jo seisaalteen.
"Mitä nyt?" Keltakatse kysyi hieman ihmeissään pentunsa reaktiosta.
"Hei, Kaarnapentu on herännyt!" Sulkapentu huudahti pesän takaa ja nuori kolli kuuli, kuinka tuo ravasi hänen luokseen. Kaarnpentu ehti ainoastaan kääntyä, ennenkuin Sulkapentu ehti jo tämän päälleen ja tuo kiljahti voitonriemuisesti.
"Voitin!"
"Epäreilua! En nähnyt sinua!" Kaarnapentu murahti naaraalle hieman tympääntyneenä häviöstä.
"Taistelussa on aina oltava valppaana!"
"Okei okei", kolli tuhahti ja seurasi Sulkapentua pesän perälle.
"Olisi mukava käydä kiertämässä leiriä", Kaarnapentu sanoi.
"Niinpä." Sulkapentu nyökkäsi, "mutta en tiedä, pääsemmekö."
"Kysy sinä Valkokukalta, minä kysyn Keltakatseelta."
"Okei, selvä." Sulkapentu pinkaisi suoraan kohti emoaan ja Kaarnapentu katsoi hetken tämän perään kunnes itsekkin lähti kysymään lupaa emoltaan.
"Voinko lähteä Sulkapennun kanssa tutkimaan leiriä?"
"Voit, toki", Keltakatse maukui nyökäten pienesti. Kaarnapentu hihkaisi hieman ja joutui hetken odottelemaan Sulkatassua, joka tuli Kaarnapennun luokse silmät säihkyen.
"Pääsetkö mukaan?" Kaarnapentu kysyi. Naaras nyökkäsi hymyillen leveästi ja kaksikko astui ulos pentutarhasta. Keltakatse ja Valkokukka valvoivat pentujaan tarhalta.

//Sori, tälläne pätkä xc Koitan saada lisää inspaa vaikka kattomalla leffoja :'D Mutta, inspa vielä hieman hakusessa mutta eiköhän tää tästä//

Vastaus:

Kiva pätkä, kyllä se inspiraatio sieltä tulee :) Ei suurempi kirjoitusvirheitä. Yksi hämmentävä hyppäys on Keltakatseen ja Kaarnapennun keskustelusta kun Kaarnapentu yhtäkkiä herääkin, ilman että lukija on saanut mitään vihjettä siitä että Kaarnapentu olisi nukahtanut jossain vaiheessa.

Saat 9kp

-YP Phi

Nimi: Tulitassu, Tuuliklaani

11.08.2016 11:06
Ensimmäinen luku

Maa Tulitassun käpälien alla vietti jyrkästi alaspäin. Täplikäs, hoikka kolli oli jäljittänyt jänistä jo melko pitkän matkan mestarinsa, Kaninloikan seuratessa tiiviisti perästä. Tulitassu oli ollut oppilaana vasta muutaman päivän ja tämä oli hänen ensimmäinen tilaisuutensa saada saalista. Vaikka nuoren kollin käpäliä särki jo, hän ei antanut periksi.

Lähellä järveä kaniinin tuoksu voimistui. Kaninloikka, joka oli ruskea, pienikokoinen naaras ja jolla oli varsin lyhyt häntä, jäi haistelemaan. Tulitassu hiipi eteenpäin. Hänen oranssinruskea, täplikäs turkkinsa oli tulikuuma iltapäivän auringossa ja sen väri erottui melko selvästi vihreästä heinikosta. Tulitassu asetti jokaisen käpälänsä huolella, kunnes saattoi kuulla kaniinin rapistelevan aivan lähellään. Kuului vinkaisu sekä epämääräistä melua ja Tulitassu syöksähti eteenpäin. Hänen käpälänsä tavoittivat vain juuri kuolleen kaniinin, joka roikkui velttona Tiikeritassun leuoista.

"Se on hei kuollut jo", Tiikeritassu huomautti. Tulitassu tiesi Tiikeritassun nimeltä ja ulkonäöltä - tämä oli vaaleanoranssi, tabbykuvioinen naaras ja paljon Tulitassua vanhempi oppilas – mutta Tulitassulla ei ollut olut tilaisuutta tutustua tähän.
"Huomasin", Tulitassu ärähti. "Jäljitin sitä varmaan puoli päivää! Olen varma, että tiesit, että oli lähellä ja päätit napata sen silti."
"En nähnyt siinä nimikirjaimiasi", Tiikeritassu virnisti. Joissain toisissa olosuhteissa Tulitassu olisi voinut pitää Tiikeritassua puoleensavetävänä - jos tämä ei olisi ollut niin ärsyttävä!

Hiljainen rapina ilmoitti Kaninloikan saapuneen paikalle. Soturi silmäili Tiikeritassua ja Tulitassua tyynesti. "Tuo taitaa olla kani, jota jäljitimme", Kaninloikka totesi.
"No niin on!"
Tiikeritassu pysyi kuitenkin tyynenä. "Te jäljititte tätä? Onpa harmi. Hyvä puoli on kuitenkin se, että tämä kaniini on kuitenkin riistaa Tuuliklaanille."
"Olet oikeassa", Kaninloikka naukui ja nuolaisi rintaturkkiaan. "Tule, Tulitassu, kokeillaan uudestaan. Tiikeritassu muuten, missä mestarisi on?"
"Hän lähetti minut metsästämään yksin."

Tulitassu puri hammasta ja antoi hännänpäänsä vääntyillä. Metsälle pääseminen yksin oli suuri askel koulutuksessa, eikä Tulitassu pääsisi vielä pitkiin aikoihin pakoon Kaninloikan tiukkaa kaitsemista. Jos Tulitassu oli rehellinen, hän oli Tiikeritassulle kateudesta soikeana, eikä se mitenkään sammuttanut nuoremman oppilaan ärsyyntymistä. Hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin seurata mestariaan järven rantaan ja yrittää uudelleen.

"En haista jäniksiä", Tulitassu tokaisi heidän saapuessaan tyynen järven rantahietikolle.
"Täällä ei olekaan jäniksiä juuri nyt, mutta järven ranta kuhisee vesimyyriä tällaisina päivinä. Kokeile napata yksi", Kaninloikka ohjeisti ja Tulitassun oli ihailtava tämän jatkuvaa tyyneyttä.
>>Hyvä on. Minä nappaan tänään saaliin vaikka henki menisi!>> Tulitassu sisuuntui ja pudottautui vaanimisasentoon. Aluksi hän ei haistanut vesimyyriä, mutta hiivittyään jonkin matkaa heinikon varjoissa hän saattoi erottaa hiljaista rapinaa.

Tulitassun silmät suurenivat ja hän vaipui kissoille ominaiseen saalistajan transsiin. Tulitassun pupillit olivat suuret, korvat pystyssä ja lihakset kireinä. Hän tavoitti vesimyyrän katseellaan ja odotti oikeaa hetkeä liki hypnotisoituna. Adrenaliinipiikki vauhditti Tulitassun loikkaa ja hän puraisi nopeasti vesimyyränsä hengiltä. Tulitassu roikotti lämmintä otusta hampaissaan ja tunsi ihmeellisen onnistumisen tunteen.
"Onneksi olkoon, ensimmäinen saaliisi!" Kaninloikka naukui. "Voitkin viedä sen suoraan klaaninvanhimmille."

Vastaus:

Mukava aloitustarina, kiinnostavaa ja kirjoitusvirheetöntä tekstiä :)

Saat 19 kp

-YP Phi

Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani

03.08.2016 20:54
Aurinko loi lämpimiä säteitään parantajan pesään, jossa Hämytassu loikoili venytellen jalkojaan. Hetken hän kuvitteli olevansa omalla vuoteellaan oppilaiden pesässä pesätovereidensa kanssa, mutta se ei ollut totuus. Totuus oli, että Hämytassu oli lähtenyt keräämään luvatta sammalia klaaninvanhimmille ja pudonnut ketun jahtaamana järveen. Ja nyt hän oli sammalvuoteella parantajan pesässä. #Olen varmaankin aika pahassa pulassa#, Hämytassu ajatteli. Äkkiä hän muisti jotakin. #Kukahan se minut hukkumiselta pelastanut kilpikonnakuvioinen naaras oli?# Hämytassun ajatukset keskeytyivät, kun Vaahtokukka asteli pesään. Hän oli hetkessä jaloillaan ja loikki parantajaa vastaan.
"Saanko jo lähteä pesästä?", Hämytassu kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimmam pitkästyneeltä. Vaahtokukan kasvoilla oli ilme, jota Hämytassu ei osannut tulkita.
"Tietenkin", parantaja sanoi hieman terävällä äänellä. Hämytassu ei ymmärtänyt miksi Vaahtokukka käyttäytyi tuolla tavalla. Hän kohautti huomaamattomasti harteitaan. #Varmaankin vain jotain parantajien juttuja#, Hämytassu ajatteli ja tuhahti ennen kuin tassutti ulos.

Hän asteli suoraan tuoresaaliskasalle ja veti sen huipulta pulskan hiiren. Hämytassu oli kiusallisen tietoinen klaanitovereiden katseista turkillaan ja hänen oli vaikea saada palaakaan ateriastaan nieltyä. Hän mietti millaisen rangaistuksen saisi ja ajatus kaikista mahdollisuuksista sai hänen selkäkarvansa väreilemään huolesta.
"Olet varmaankin aika pahassa pulassa", Kultatassu huomautti tullessaan hänen viereensä. Hämytassu katsoi kollia.
"Niin", hän huokasi hermostuneena.
"Hän tosiaan on saattanut itsensä aikamoisiin vaikeuksiin." Hämytassu säikähti takaansa tulevaa matalaa murinaa. Hän kääntyi ympäri ja huomasi Saarniturkin katselevan häntä silmät viiruina.
"Tuota......Hei, Saarniturkki!" Hämytassu sai soperrettua. Harmaan soturin katse ei kuitenkaan hellittänyt vaan tämä katsoi silmiänsä räpäyttämättä suoraan oppilaansa silmiin.
"Et saa lähteä leiristä kahteen päivään ja joudut rangaistuksesi ajan hoitamaan klaaninvanhimpia", Saarniturkki ilmoitti. Hämytassu tuijotti typertyneenä mestariaan.
"Siis mitä?" hän huudahti. "Eikö tuo ole vähän kohtuutonta?" Saarniturkki katsahti terävästi oppilaaseensa.
"Kohtuutonta on se, että annat klaaninvanhimpien odottaa punkkien poistoa vain sen takia, että kyseenalaistat mestariasi. Varsinkin kun tiedät rangaistuksesi syyn", soturi sanoi. Hämytassu vilkaisi nolona Kultatassua. Sitten hän loi anteeksipyytävästi katseensa käpäliinsä.
"Anteeksi, Saarniturkki", hän sanoi nöyrästi. Saarniturkki nyökkäsi ja tassutti tuoresaaliskasalle. Hämytassu huokasi syvään ja oli lähdössä hakemaan hiirensappea, kun kääntyi vielä kerran Kultatassun puoleen. Kolli räpäytti ymmärtäväisesti silmiään mikä sai Hämytassun hieman paremmalle tuulelle.

Hämytassu loikki parantajan pesään missä Vaahtokukka oli lajittelemassa yrttejä.
"Saisinko hiirensappea?" Hän kysyi havahduttaen parantajan ajatuksistaan.
"Anteeksi", tämä mumisi. Hämytassu kallisti kummissaan päätään.
"Miksi pyydät anteeksi?" hän kysyi. Parantaja katsoi Hämytassua pitkään.
"Anteeksi siitä aiemmasta", Vaahtokukka naukui. "En ollut oma itseni". Hämytassu kuittasi anteeksipyynnön nyökkäyksellä.
"Saisinko hiirensappea?" hän kysyi. Parantaja nyökkäsi ja haki Hämytassulle varvun, josta roikkui hiirensapessa uitettu sammalpallo.
"Kiitos.", Hämytassu maukui hiljaa ja tassutti ulos pesästa. #Vaahtokukka on oikeasti mukava kissa. Kaikki eivät vain aina voi ymmärtää miten vaikeaa on olla parantaja#, hän ajatteli ja loikki klaaninvanhimpien pesään.

Vastaus:

Sujuva ja hyvin kirjoitettu tarina, ehkä hieman lyhykäinen, mutta kivan pituinen silti. En löytänyt mitään sen suurempia virheitä huolimattomuusvirheitä lukuun ottamatta, ainoa asia josta voisin huomauttaa löytyi repliikeistä.

Kirjoitit:
"Saanko jo lähteä pesästä?", Hämytassu kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman pitkästyneeltä.

Se tulisi kirjoittaa:
"Saanko jo lähteä pesästä?" Hämytassu kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman pitkästyneeltä.

Selitän vielä, koska ero on niin pieni, että kaikki eivät välttämättä äkkää sitä. Kysymysmerkin ja huutomerkin tapauksessa ei tule tuota pilkkua, kuten olit useimmissa kohdissa aivan oikein kirjoittanutkin, ilmeisesti tuo oli vain yksittäinen huolimattomuusvirhe? Korjasin sen kuitenkin varmuuden vuoksi :D

Ja sitten kirjoitit:
"Kiitos.", Hämytassu maukui hiljaa ja tassutti ulos pesästä.

Se tulisi kirjoittaa:
"Kiitos", Hämytassu maukui hiljaa ja tassutti ulos pesästä.
Tai:
"Kiitos." Hämytassu tassutti ulos pesästä.

Se on siis joko piste tai pilkku, molempia ei voi laittaa ;) Saat tarinastasi 16kp.

~Nef~


Nimi: yötassu ,varjoklaani

21.07.2016 14:08
en tiiä miks mun kone laitaa noi tarinaan kuulumatomat jutut yhteen tarinan kanssa

Nimi: yötassu ,varjoklaani

21.07.2016 14:06
Yötassu herässi varhain aamulla #kukaan muu ei ole tainut nousta # . Siten hän kuitenkin näkki kuinka aamu partio saapui usvapyörre tasutteli /hänen luokseen " syödään ja siten mennään harjoitelemaan "selvä usvapyörre .Yötassu valitsi tuoresaalis kasata paksun liskon ja alkoi syömään syönnin jälkeen hän näkki usvapyörrteen odotamassa /häntä .He kävelivät pienen ukos polun lähi ymmpäristöön yötassu näki ison rupi sammakon "noniin yötassu koita napata tuo sammako " yötassu lähes tui sammakoa mutta astui oksan päälle oska rasahti ja sammako karkasi.#Hiirenpapanat ajatelli yötassu # usva pyörre arvasi mitä opillas ajatelli ja sanoi eise mitään ei kukaan onistu heti ja nuolaissi yötassun lapaa ymärtäväisesti. Siten he palasivat leiriin jokin oli omituistta yötassu kysyi tulitasultta että mitä tapahtuu " partio näkki tuntematoman kissan ja nyt kaikki on vähän kuin sekaisin se kissa halussi kuulemma tavatta sinut yötassu pyörtyi ./Hän herrässi parantajan pesästtä pyynsulka tuli joitenkin yrtien kanssa "nämä autavat järkytykseen haista yötassu haistoi se haissi pahalta pyynsulka käskki mennä nukumaan yötassu näkki outoa untta joku kutsui hänttä . /No nyt tulli omasta mielessttä ihan hyvä tarina mut ehkä vähän lyhyt

Vastaus:

Olihan tämä pidempi kuin aiemmin. Mutta kirjoitusvirheitä on edelleen niin paljon että lukemista haittaa, tarina jää epämääräiseksi. Seuraavaksi tulee aika paljon vinkkiä oikeinkirjoituksen parantamiseksi, tekstin selkeyttämiseksi ja korkeampien kirjoituspisteiden saamiseksi:

Isoimpana häiritsijänä on runsas väärinkirjoitettujen sanojen määrä. Lue teksti tarkkaan läpi kirjoittamisen jälkeen ja yritä huomata ja korjata niistä mahdollisimman moni. Toinen vaihtoehto on kirjoittaa teksti ensin johonkin tekstinkäsittelyohjelmaan kuten Word jossa on automaattinen oikeinkirjoituksen tarkistus, joka merkitsee väärinkirjoitetut sanat niin että ne on helppo korjata. Tällöin tekstit voi myös tallentaa omalle tietokoneelle niin että ne eivät katoa niin kuin joskus ikävä kyllä suntuubeja kun tekstejä yritetään julkaista. Mutta erisnimiä eli henkilöiden nimiä ohjelmat eivät osaa korjata: muistathan että nimet kirjoitetaan aina isolla alkukirjaimella, kuuten tässä tarinassa Yötassu ja Usvapyörre. Myös lainausmerkkien sisällä olevat vuorosanat alkavat isolla kirjaimella, kyseessä on tavallaan itsenäinen lause.

Tekstissä on paljon välimerkkien kuten pisteen ja vuorosanojen lainausmerkkien väärinkäyttöä. Parissa kohtaa näyttää lause vaihtuvan toiseksi, mutta piste puuttuu. Lisäksi paikon on tarpeettomia kenoviivoja / tekstissä, niitä ei tarvita.

Useimmiten ennen välimerkkiä ei ole välilyönti, se on merkin jälkeen. Esimerkiksi lauseen päättävää pistettä ennen EI tule välilyöntiä, vaan ainoastaan sen jälkeen ennen uuden lauseen alkua:

syönnin jälkeen hän näki Usvapyörteen odotamassa häntä .He kävelivät pienen…
…syönnin jälkeen hän näki Usvapyörteen odotamassa häntä. He kävelivät pienen…

Lainausmerkkien sisällä olevien vuorosanojen alkuun tai loppuun ennen lainausmerkkejä ei tule välilyöntiä, vaan lainausmerkit ovat “kiinni” sisällä olevissa sanoissa:

"noniin yötassu koita napata tuo sammakko "

"noniin yötassu koita napata tuo sammakko"

Lisäksi, jos lause päättyy vuorosanoihin, tulee heittomerkkien ulkopuolelle piste. Muuten lause jatkuu, ja jos vuorosanat päättyvät pisteeseen, tulee heittomerkkien ulkopuolelle pilkku, tai jos lausahdus päättyy huutomerkkiin tai kysymysmerkkiin, tulevat ne vielä heti sanan perään lainausmerkkien sisälle. Joka tapauksessa lause jatkuu pienellä kirjaimella. Muistathan myös selkeästi kirjoittaa, kuka sanoo tai ajattelee million mitäkin, joko ennen vuorosanoja (Yötassu sanoi: “…Yötassu totesi: “…Yötassu huudahti: “….) tai jälkeen (…“,Yötassu sanoi. …“, Yötassu totesi. …!” huudahti Yötassu. Vertaile:

"noniin yötassu koita napata tuo sammako " yötassu lähes tui

"No niin Yötassu koita napata tuo sammakko", Usvapyörre kehotti. Yötassu lähestyi…

#Hiirenpapanat ajatelli yötassu #

#Hiirenpapanat”, ajatteli Yötassu.

pyynsulka tuli joitenkin yrtien kanssa "nämä autavat järkytykseen haista

Pyynsulka tuli joidenkin yrttien kanssa ja sanoi: "Nämä auttavat järkytykseen haista”.


Seuraavana on koko korjattu tarinasi, vertaile omaan tekstiisi pitäen mielessäsi edellä mainitut oikeinkirjoitusseikat ja kysy toki jos jokin jää epäselväksi.

Yötassu heräsi varhain aamulla. #Kukaan muu ei ole tainnut nousta#, hän ajatteli. Sitten hän kuitenkin näki kuinka aamupartio saapui. Usvapyörre tasutteli hänen luokseen ja sanoi: "Syödään ja sitten mennään harjoitelemaan". “Selvä Usvapyörre”, Yötassu vastasi. Yötassu valitsi tuoresaaliskasasta paksun liskon ja alkoi syömään syönnin jälkeen hän näki Usvapyörteen odotamassa häntä. He kävelivät pienen ukkospolun lähiymmpäristöön. Yötassu näki ison rupisammakon. "No niin Yötassu koita napata tuo sammako", Usvapyörre kehotti. Yötassu lähestyi sammakoa mutta astui oksan päälle, oska rasahti ja sammako karkasi. #Hiirenpapanat#, ajatteli Yötassu. Usvapyörre arvasi mitä oppilas ajatteli ja sanoi: “Ei se mitään ei kukaan onistu heti”, ja nuolaisi Yötassun lapaa ymmärtäväisesti. Sitten he palasivat leiriin. Jokin oli omituista Yötassu kysyi Tulitassulta että mitä tapahtuu. "Partio näki tuntemattoman kissan ja nyt kaikki on vähän kuin sekaisin se kissa halusi kuulemma tavata sinut”, tama vastasi. Yötassu pyörtyi. Hän heräsi parantajan pesästä. Pyynsulka tuli joidenkin yrttien kanssa ja sanoi: “Nämä auttavat järkytykseen haista”. Yötassu haistoi se haisi pahalta. Pyynsulka käski mennä nukumaan. Yötassu näki outoa unta joku kutsui häntä.

//No nyt tulli omasta mielessttä ihan hyvä tarina mut ehkä vähän lyhyt


Saat tarinasta 5kp. Lisää pituutta, ja ennen kaikkea kiinnitä huomiota oikeinkirjoitukseen niin pisteet nousevat. Vain harjoittelemalla voi oppia!

- Yp Phi

Nimi: Ikipentu-Tuuliklaani

12.07.2016 19:01
Ihana kostean ilman tuoksu ja pienesti lämpenevä aamuilma sai Ikipennun raottamaan silmiään. Naaras katseli jälleen kerran ympärilleen, toisin sanoen hän katsoi ulos pentutarhasta.
Pentu haukoitteli makeasti, ennen kuin kömpi omin avuin pystyyn neljälle tassulle. Tuo katsoi hetken emoaan, joka nukkui sikeästi sammalillaan hiljaa, mutta rauhoittavasti tuhisten.
Ikipentu venytteli kunnolla, jonka jälkeen hän katsoi Liekkipentuun. Pian hän kuitenkin käänsi katseensa takaisin leiriin, joka alkoi vasta heräilemään. Kissoja alkoi kulkemaan leirin poikki ja pienet, haaleat auringonsäteet lankesivat maahan, saaden kaikki pelottavat sekä uhkaavat ja pimeät varjot taas näkyviin. Lintujen viserrys kuului miellyttävästi naaraan korvaan. Olihan hän kuunnellut niitä jo pitkän aikaa silloin, kun hän oli pitänyt vielä silmiään kiinni.
Pennun mielenkiinto heräsi, kun tuo huomasi yhden mustan linnun laskeutuvan puunoksalle hieman kauemmaksi, mutta kuitenkin tarpeeksi kauas ollakseen leirin ulkopuolella. Ikipennun teki niin mieli mennä tutkimaan Tuuliklaanin reviiriä ja sen ihmeellisyyksiä, mutta häntä esti vain se, että naaras tiesi mitä pikkupennuille kävi ulkomaailmassa, eikä hän halunnut sellaista kohtaloa itselleen.
Ikipentu säpsähti ja hypähti karvat pystyssä kauemmaksi, kun tuo tunsi turkillaan jotakin.
“Anteeksi pikkuinen, säikäytinkö? Olet kuitenkin hyvin aikaisin jalkeilla.” naaras kuuli tutun, lempeän ja huolehtivaisen äänen takaansa, jonka jälkeen hän tunsi uudelleen turkillaan saman tunteen, mikä oli myös säikäyttänyt hänet hetki sitten. Tuo huokaisi hiljaa helpotuksesta, kun tajusi, että se mikä oli koskettanut hänen turkkiaan, olikin vain emon hellät nuolaisut.
“En minä mitään pelästynyt, kokeilin vain refleksejäni”, naaras naukaisi samalla, kun pyristeli pois emonsa nuolaisujen tieltä. “Olen muutenkin jo iso, ja haluaisin taas leikkiä Liekkipennun kanssa”, Ikipentu sanahti ja polkaisi päättäväisesti maata toisella etutassullaan, korostaakseen siten sanomaansa. Hän toden teolla halusi olla taas tekemisissä kolli pennun kanssa, joka oli näyttänyt hänelle edellisenä päivänä leiriä, sekä tutustuttanut osaan klaanin kissoista.
“Ai tarkoitatko sitä Varissiiven pentua, joka on joutunut monesti pulaan ja nolannut varmaan koko sukunsakin sillä?” Aaltojää kysyi happamasti, asettaen sitten häntänsä Ikipennun etutassujen eteen kuin esteeksi, jotta naaras ei olisi päässyt kulkemaan eteenpäin.
Pentu katsoi toruvasti emoaan, joka sai hänen olonsa tuntumaan oudolta.*Ei pennun pitäisi torua emoaan, sen kuuluisi olla toisinpäin* Ikipentu ajatteli, yhä kumma tunne sisällään.
“Hyvä on, unohda mitä sanoin. Minulla on kuitenkin idea: Haluaisitko lähteä tänään leirin ulkopuolelle minun ja veljesi kanssa?”
Kysymys sai naaraan toruvan ilmeen kaikkoamaan ja sen tilalle ilmestyi hämmästynyt ilme, josta paistoi kuitenkin positiivinen yllättyneisyys.
“Joo!” pentu hihkaisi kovaäänisesti sen kummempia ajattelematta. “Kai Liekkipentu voi tulla mukaan, jos se sopii hänen emolleen?” Ikipentu kysyi viikset innostuksesta väpättäen. Naaraan hännänpää nytkähteli kärsimättömästi, kun pentu tapitti keltaisilla silmillään emonsa saman värisiä silmiä, odottaen yhä tuon vastausta.
“Jos haluat niin, mutta se ei saa puuttua sitten meidän asioihimme, enkä ole vastuussa siitä, mitä sille tapahtuu”, Aaltojää naukaisi pää ylhäällä.
“Mahtavaa! Heti kun Liekkipentu herää, kerron sitten hänelle uutisen!” Ikipentu kiljaisi riemuissaan. Hän oli juuri pomppimassa kolli pennun luokse, kun naaraas pysähtyi ja kurtisti kulmiaan.
“Miksi puhuit Liekkipennusta“se”, “siitä” ja “sille” termeillä?”
“Ai, puhuinko?! Enpä huomannutkaan! No, ei sillä niin väliä, sait haluamasi, joten saat myös luvan olla valittamatta asiasta!” Aaltojään kipakka ääni naukaisi.
Ikipentu katsoi kuinka hänen emonsa häntä nytkähteli kummallisesti, ja kuin naaraan ääni muuttui kärsimättömäksi sekä hieman pelottavaksi.
“A-anteeksi, emo”, naaras vinkaisi pää painuksissa. Pennun korvat olivat säikähdyksestä vasten hänen päälakea, kun tuo tassutteli Liekkipennun vierelle odottamaan, jotta tuo heräisi.
//Liekki? Noin, sainpas kirjoitettua tarinan!

Vastaus:

Ikipentu on ihanan reipas hahmo. Harmi että emo Aaltojää meinaa olla välillä noin nuiva... Lyhyehkö pätkä mutta sujuvaa ja hyvää tekstiä. En huomannut toistuvia kirjoitusvirheitä.

Saat 12kp

-Yp Phi

Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani

08.07.2016 14:43
Hämytassu nyrpisti nenäänsä inhosta vaihtaessaan klaaninvanhimpien makuualusia. Saarniturkki oli käskenyt hänen tehdä sen ennen kuin he lähtisivät taisteluharjoituksiin. #Ensin sitä odottaa pääsevänsä taisteluharjoituksiin ja sitten löytääkin itsensä klaaninvanhimpien pesästä vaihtamasta haisevia makuualusia!# Hämytassu ajatteli tympääntyneenä.
"Mitenkäs täällä sujuu?" Saarniturkki kysyi kurkistaessaan pesään. Hämytassu nosti katseensa sammalista.
"Hyvin menee." Hän ilmoitti pidätellen tylsistynyttä huokausta. Saarniturkki räpäytti silmiään.
"Sehän on mukava kuulla. Voit hakea puhtaita sammalia Vaahtokukalta." Harmaa soturi sanoi ja lähti oppilaansa luota.
"Varmista sitten, että niissä maukuualusissa ei ole yhtäkään tikkua." Hiiriturkki maukui pesän perältä. Hämytassu käänsi vihreän katseensa vanhaan naaraaseen.
"Tietenkin, Hiiriturkki." Hän sanoi ja loikki ulos pesästä. #Pitäisi nyt varmaan mennä pyytämään Vaahtokukalta niitä sammalia. Mutta toisaalta voisin säästää hänen aikaansa menemällä hakemaan niitä itse metsästä.# Hämytassulle päätös ei ollut erityisen vaikea. Hän tassutti päättäväisesti piikkipensastunnelin kautta metsään ja pysähtyi nuuhkimaan metsän ihania tuoksuja.

Hämytassu oli nähnyt metsästyspartiossa ison sammalmättään, joka kasvoi kaatuneessa puun rungossa. Hän muisti missä se oli ja lähti varmoin askelin kohti vanhaa tammea. Hämytassu oli pian perillä tammella ja löysi heti puun rungon joka oli lähes kokonaan sammalen peitossa. Hän irrotti siitä kynnellään siistejä palasia, kuten Saarniturkki oli opettanut. Hämytassu sai työnsä nopeasti valmiiksi ja oli jo lähtemässä leiriin, kun hänen nenäänsä leijaili outo haju. Hän raotti suutaan ja oli varma, että oli haistanut tuon tuoksun aiemminkin. Hämytassu ei voinut uteliaisuudelleen mitään. Hän jätti sammalet niille sijoilleen ja lähti seuraamaan nenäänsä. Hetken päästä Hämytassu ei ollut enään varma missä oli, mutta jatkoi silti hajun jäljittämistä, kunnes päätyi pienelle, hiekkaiselle aukiolle. Hän ei nähnyt mitään, joten hän sulki silmänsä vielä kerran muistellakseen menneisyyttään. Äkkiä Hämytassu räväytti silmänsä auki. Hän oli lähtemässä pakoon, mutta liian myöhään. Aukion laidalla olevasta pensaasta asteli esiin punaturkkinen, pitkäkuonoinen eläin. #Kettu!# Hämytassu ajatteli hädissään. Hän ei voinut olla muistelematta sitä, kuinka hän pentuna olisi joutunut ketun syömäksi, ellei Tulitähti olisi pelastanut häntä. Kettu lähestyi Hämytassua silmät verenhimoisesti kiiluen. Tummanruskea naaras ulvaisi kauhusta ja pinkaisi juoksuun. Hänen käpälänsä rummuttivat tomuista maata, kun hän kiisi metsän halki. Hämytassu vilkaisi taakseen ja huomasi, että kettu oli lähtenyt takaa-ajoon ja saavutti häntä koko ajan. Hän kiihdytti pakokauhuisesti juoksuaskeliaan, eikä katsonut lainkaan minne meni. Äkkiä Hämytassu ei tuntenut enää maata käpäliensä alla ja hän molskahti suoraan järveen. Hän tunsi painuvansa syvemmälle veteen ja räpiköi pintaan vaikkei edes osannut uida. Kettu oli onneksi kadonnut, mutta Hämytassu ei ollut päässyt vielä yli järkytyksestä. Hän sätkytteli jalkojaan vimmatusti, kunnes valtava aalto painoi hänet pinnan alle. Hämytassu oli jo luovuttamassa, kun tunsi hampaiden tarttuvan niskanahkaansa. Hän kiemurteli kauhuissaan yrittäen päästä irti otteesta.
"Pysy paikallasi!" Joku murahti hampaidensa välistä. Hämytassu ei jaksanut enää panna vastaan, joten hän valahti veltoksi. Pian hän tunsi hiekkaa kehonsa alla. Pelastaja painoi tassullaan Hämytassun rintakehää ja tämä yökkäsi järvivettä suustaan. Hämytassu yski ja yritti tasata hengitystään. Hän nousi huojuen seisomaan ja nosti katsettaan. Hämytassu näki kilpikonnakuvioisen naaraan katselevan häntä huolissaan.
"Kuka olet?" Hän kysyi hämmentyneenä naaraan vieraasta tuoksusta. Kilpikonnakuvioinen räpäytti silmiään.
"Ei sillä ole väliä kuka olen." Hän maukui. "Pääasia, että olet kunnossa." Hämytassu alkoi kuulla Saarniturkin huolestuneita ulavisuja. Hänen mestarinsa loikkasi pensaasta Vaahtokukka perässään.
"Oletko kunossa?" Saarniturkki kysyi hätääntyneenä. Vaahtokukka tuli nuuhkimaan Hämytassua. "On hän kunossa. Järkyttynyt vain." Parantaja ilmoitti. Saarniturkki huokasi helpottuneena. "Tähtiklaanin kiitos!" Hämytassu vapisi.
"A-anteeksi." Hän sopersi.
"Hys! Mennään takaisin leiriin." Parantaja naukui lempeästi. Hämytassu vain nyökkäsi ja lähti seuraamaan mestariaan ja Vaahtokukkaa. Hän tähyili ympärilleen, mutta mystinen kissa oli kadonnut.

Leirissä Vaahtokukka paimensi Hämytassun sammalvuoteelle parantajan pesään. Hän laski tämän eteen voimakastuoksuisia lehtiä ja kaksi mustaa siementä.
"Syö nuo niin olo helpottaa." Parantaja maukui. Hämytassu pureskeli lehdet ja lipoi kilellään siemenet suuhunsa. #Miten ihmeessä selitän tämän Saarniturkille?# Hän pohti. Hämytassu haukotteli ja vaipui syvään uneen.

// Jatkoa Hämytassulle:-)

Vastaus:

Oho siinähän oli jännitystä! Kuka lienee tuo mysteerikissa? Vuoropuheluihin tulisi pari kirjoitusvirheiden korjausta. Jos siis vuorosanojen jälkeen lause vielä jatkuu, on lainausmerkkien jälkeen pieni alkukirjain, myös erikoismerkkien kuten ? tai ! jälkeen. Jos taas vuorosanat päättyvät pisteeseen, se tulee pilkuksi lainausmerkkien jälkeen. Tässä pari esimerkkiä:

"Ei sillä ole väliä kuka olen." Hän maukui.
"Ei sillä ole väliä kuka olen", hän maukui.

"Kuka olet?" Hän kysyi hämmentyneenä
"Kuka olet?" hän kysyi hämmentyneenä

Saat tästä 16kp.

- YP Phi

Nimi: Kettuturkki, Tuuliklaani

06.07.2016 18:35
Kettuturkki makasi sammalpedillään. Hänen kaikki aistinsa tuntuivat olevan poissa käytöstä, sillä naaras ei huomannut ympärillään olevaa maailmaa. Kettuturkin ajatukset pyörivät masentavaa kehää, päivät kuluivat hitaasti ja aina vain Kettuturkin mielessä vilisi liikaa niitä samoja kysymyksiä, joihin hän ei saanut vastauksia. Ja vielä, kaiken hyvän lisäksi, Kettuturkki oli riitaantunut Apilahännän kanssa. Se suretti Kettuturkkia niin, että aina kun hänen ajatuksensa eksyivät kolliin, hänen sydäntään riipaisi kuin joku olisi viiltänyt siihen syvän avohaavan.
#Kaikki johtuu Nessasta!# Kettuturkki huusi mielessään. #Hänen takia en saa vastauksia kysymyksiini, hänen takia olen riidoissa Apilahännän kanssa!# Punaruskea naaras tukahdutti turhautuneen murahduksen. Hän sulki silmänsä hetkeksi, ja hengitti syvään, sisään ja ulos, sisään ja ulos… Sitten naaras pakotti itsensä keskittymään tähän hetkeen. Hän näki pentunsa leikkimässä vähän kauempana. Ikipentu kyhjötti emonsa Aaltojään vieressä, Varissiiven ja Tiirajuovan pennut olivat jossain, mutta Kettuturkki ei jaksanut ajatella sitä, missä he olisivat. Se olisi liikaa Kettuturkin tulikuumille aivoille. Jokaisesta päivästä Kettuturkki selvisi niukin naukin, hänet piti koossa vain pennut. Aina ne temmelsivät iloisina, vilkkaina pentutarhassa. Naaras nousi raskaasti ylös ja huokaisi pitkään. Hän joutui vastustamaan halua painua takaisin maahan ja sulkea pois muu maailma jotta se jättäisi tilaa ajatuksille ja kysymyksille, joihin hän ei kuitenkaan saisi vastauksia. Kettuturkki käveli hyvin, hyvin hitaasti ulos pentutarhasta, kun pikkuinen ääni keskeytti hänet:
”Mihin sinä olet menossa?” Kettuturkki käännähti ympäri. Kuulaspentu katsoi häntä silmät pyöreinä, ja Kettuturkki vetäisi nopeasti kasvoilleen teeskennellyn hymyn. Heidän takaansa kuului Heinäpennun ja Ruusupennun leikkisiä kiljahduksia, ja Kuulaspentu luimisti korvansa. Aurinko kurkisti pilvien raosta ja valaisi pennun kasvot, ja tämä joutui siristelemään silmiään jotta pystyisi katsomaan emoaan. Kettuturkki astui auringon eteen niin, ettei pennun silmiin sattuisi. Hän yritti hymyillä lempeästi pennulleen, mutta hymy näytti melko paljon irvistykseltä.
”Minä käyn vain vähän jaloittelemassa”, Kettuturkki lausahti ja pakottautui sitten nuolaisemaan pentunsa päälakea. Kuulaspennun silmät suurenivat, ja hän avasi suunsa, sulki sen, ja avasi uudestaan.
”E-ethän si-sinä vain jätä minua?” pieni kollipentu kysyi täristen. Kettuturkki jähmettyi ja hänen ruumiissaan kulkivat kylmät väreet. Hän muisti, miten kauhuissaan pennut olivat olleet, kun hän oli lähtenyt sinä yhtenä päivänä pois leiristä. Hän muisti, miten hänen pentunsa olivat vikisseet avuttomina. Kettuturkki hymyili hitusen Kuulaspennulle ja sanoi:
”Minä taidankin jättää jaloittelun joksikin toiseksi päiväksi, ja silloin otan teidät mukaan.” Kuulaspennun kasvoille levisi huojentunut ilme, ja tämä lähti emonsa vieressä takaisin pentutarhaan. Naaras kävi makuulle ja ummisti silmänsä. Kun Kuulaspentu käpertyi hänen kylkeensä kiinni, Kettuturkki päätti, että oli aika toimia. Hän oli odottanut liian kauan.

Kettuturkki varmisti, että hänen pentunsa todella nukkuivat, ja nousi sitten varovasti ylös. Kuu heitti välillä maahan hopeista valoa, kun pilvet väistyivät sen tieltä. Kettuturkki tassutti hiljaa pentutarhan suuaukolle. Hän tarkisti että leirin vahtivuorossa oleva Yöpilvi ei huomaisi häntä, ja livahti sitten nopeasti tarpeidentekopaikan kautta ulos. Viileä yötuuli puhalsi vasten Kettuturkkia kulkiessaan nummien halki ja saaden hänet hytisemään. Naaras ravasi heinikon halki kohti latoa. Hän oli päättänyt saada tänään vastauksia, etsiä uudelleen polun elämäänsä jonka hän oli kadottanut. Kettuturkin jalat rummuttivat maata ja muutama lintu lehahti maasta lentoon, kun hän juoksi kohti latoa. Kettuturkki ei välittänyt mistään ympärillään olevasta, hän ei keskittynyt mihinkään muuhun kuin siihen, että hänen olisi päästävä nopeasti latoon.
Kun hevospaikka ja lato ilmaantuivat näkyviin, punaruskea naaras hidasti vauhtinsa kävelyksi. Sydän jyskytti hänen rinnassaan, kun hän tajusi, mihin oli ryhtynyt ja mitä hän oli tehnyt. Kettuturkki oli jättänyt pentunsa taas yksin, hän oli jättänyt heidät. Juuri niin kuin Kuulaspentu oli pelännyt. Kettuturkki pysähtyi äkisti, ja tuskan kyynel valui hänen poskeaan pitkin alas, alas, kunnes se tipahti ruohikkoon. Naaras asteli tärisevin jaloin eteenpäin, sillä hän oli päättänyt saada vastauksia. Kettuturkin sydäntä viilsi taas, ja hän ulahti tuskasta. Vaikka hän oli jo monena yönä käynyt salaa ulkona, vasta nyt, vasta nyt, Kettuturkki tajusi kunnolla, mitä hän oli tehnyt. Hän oli itsekkäästi lähtenyt pentujensa luota, jättänyt heidät yksin. Ollut monta päivää masentuneena, itsesäälin vallassa. Silloin, Kettuturkki päätti, ettei hän tänä yönä menisi latoon. Että hän ei enää milloinkaan menisi sinne. Hän kääntyi hitaasti ympäri, vaikka lato oli vain ketunmitan päässä hänestä, ja lähti astelemaan takaisin leiriin päin. Kettuturkki kulki hitaasti, pää alhaalla kohti leiriä, kun hiljainen ja hento äännähdys pysäytti hänet.
”Kettu.” Kettuturkki nosti päänsä ja hengitti nopeasti. Missä oli kettu? Kettuturkki käänteli päätään nähdäkseen vaaran. Missään ei näkynyt mitään. Kettuturkki terävöitti aistinsa, höristi korviaan. Tuulenviri kantoi hänen takaansa tuoksun. Kissan tuoksun. Sitten, hän kääntyi hyvin hitaasti ympäri, ja näki vähän matkan päässä hänestä, ladon edessä, harmaan hahmon. Punaruskea naaras siristi silmiään, hengitti nopeasti, yritti nähdä kuka tai mikä se oli, kun hahmo kuiskasi:
”Kettu.” Kettuturkki henkäisi ihmetyksestä, kun hän tunnisti hahmon. Ei tämä voinut olla mahdollista! Se oli Nessa. Kettuturkki avasi suunsa.
”Essa.” N-kirjain tukehtui hänen kurkkuunsa, niin, että hänen suustaan ei tullutkaan sanaa ”Nessa”, vaan ”Essa”. Kettuturkki rykäisi hermostuneena, tietämättä mitä hänen pitäisi nyt tehdä. Naaraalla oli kyllä ollut kaikki kysymykset valmiina, mutta kun hän oli päättänyt menevänsä leiriin, ne kaikki olivat haihtuneet pois. Kettuturkin onneksi, Nessa astui muutaman askeleen eteenpäin, ja puhui ensimmäisenä:
”Tulit taas.” Se ei ollut kysymys, mutta Kettuturkki vastasi silti.
”Tulin”, hän sanoi. Ja siinä samassa Kettuturkin suusta oli ryöpsähtänyt jo kysymysten tulva, ennen kuin hän ehti purra kieltään.
”Kuka sinä oikein olet? Miksi sinä olet niin salaperäinen? Miksi sinä näytit hämmästyneen kun kuulit nimeni ensimmäisen kerran? Ja missä täällä on kettu?” Kettuturkki vetäisi henkeä ja punastui turkkinsa alla. Oli ollut typerää kysyä kaikki nuo kysymykset ja vielä esittää ne noin lapsellisesti. Kettuturkki tunsi itsensä pikkuiseksi pennuksi joka kysyy tuollaisia typeriä kysymyksiä emoltaan. Hänen hämmästyksekseen Nessa naurahti pienesti. Sitten hän pudisti päätään. Kettuturkki katsoi Nessaa odottavasti, ja sitten tämä vihdoin ja viimein puhui Kettuturkille.
”Minä olen Nessa, jos et muistanut. En tiedä mitä tarkoitat salaperäisellä, mutta yritän olla nyt vähemmän salaperäinen. Ja en hämmästynyt kun kuulin nimesi ensimmäisen kerran”, Nessa naukui vahvasti, mutta hänen äänensä sortui ”salaperäinen” sanan kohdalla. Lisäksi, Kettuturkki huomasi, että Nessa valehteli hänelle sanoessaan että hän ei hämmästynyt kuullessaan Kettuturkin nimen. Kettuturkki huomasi, että Nessa ei ollut hääppöinen valehtelija, mutta antoi hänen jatkaa. ”Ja täällä missään ei ole sellaista kettua kuin sinä kuvittelet.” Kettuturkki katsoi Nessaa turhautuneena, sillä hän ei vieläkään ymmärtänyt Nessaa.
”Mitä sinä tarkoitat?” punaruskea naaras kysyi. Nessa kohotti kulmiaan.
”Huomaan, että olet pitänyt muistosi rippeet itsekkäästi itselläsi etkä ole päästänyt niitä. Minä en voi antaa sinulle vastauksia, jos sinä et niitä itse etsi.” Kettuturkki katsoi ihmeissään Nessaa, ja ravisteli päätään. #Mitä pötyä! Miten ajatusten päästäminen pois muka auttaisi jotain?# Kettuturkki ajatteli tuskastuneena. Kaikki se ajatteleminen - kysymykset joihin ei ollut vastauksia - saivat Kettuturkin pään jomottamaan ja ne tekivät hänet väsyneeksi. Hän oli jo unohtanut aikeensa palata leiriin, sillä hän mietti kovasti Nessan sanoja, vaikka hänen pää tuntui räjähtävältä pommilta. Kettuturkki ja Nessa seisoivat siinä, toisia vastapäätä pitkän tovin. Sitten Kettuturkki huokaisi pitkään, ja sanoi uupuneena:
”Hyvä on, minä luovutan. En saa sinulta ymmärrettäviä vastauksia, joten lähden nyt.” Ja sen sanottuaan, Kettuturkin mieleen iski ajatusten tulva. Hän näki itsensä, vain korkeintaan päivän ikäisenä pimeässä, ummehtuneelta haisevassa pimeässä paikassa. Kettuturkki näki, miten vihreät silmät välähtivät esiin pimeydestä ja miten se vihreäsilmäinen kissa tarttui pientä pentua niskasta. Kettuturkin mieleen ajelehti kuva, jossa hänet laskettiin ulkona maahan ruohikolle, miten hän vikisi, kun ruskea juovikas kissa perääntyi ja juoksi pois. Hän näki, miten hetken kuluttua toisia kissoja tuli hänen luokseen ja tunnisti heidät Tuuliklaanilaisiksi. Kettuturkki hengitti tiheästi, kun muistikuvat lipuivat hänen silmiensä edessä. Tuuliklaanilaiset veivät hänet leiriin, ja Valkohännän hoiviin. Kun Kettuturkki näki taas Nessan edessään, hän nielaisi, ja sai sanottua:
”Si-sinä olet…” Nessan ei tarvinnut kuulla lauseen loppua. Hän ymmärsi. Kettuturkki katsoi jähmettyneenä Nessaa. Sitten, Nessa juoksi Kettuturkin luo painaen poskensa vasten Kettuturkin kylkeä. Kettuturkki ulvahti, ja sai vihdoin purkaa kaiken turhautumisensa emonsa turkkiin. Kettuturkki vikisi kuin pieni pentu, ja painoi kasvonsa syvemmälle Nessan turkkiin. Nessa lohdutti tytärtään lempein sanoin, kertoi hänelle, miksi hän oli jättänyt pentunsa.
”Tiesin, että olin tulossa vanhaksi, ja en enää pystyisi huolehtimaan sinusta niin hyvin kuin olisin halunnut. Tiesin, että tämän järven ympärillä asui kissalaumoja. Päätin, että sinä varttuisit siellä, tiesin, että se olisi sinulle parasta. Älä tuomitse minua tämän takia, tein sen sinun parhaaksesi, Kettu.” Kettuturkki nosti katseensa emoonsa, ja naukaisi heiveröisellä äänellä:
”E-en minä tuo-tuomitse sinua si-sii-siitä, olen vain niin i-iloinen kun tiedän että olet e-emoni.” Nessa hymyili lämpimästi, ja nuolaisi Kettuturkin poskea.
”Tiesitkö sinä sitä, että minä kutsuin sinua Ketuksi kun olit vastasyntynyt, pieni kuin hiiri?” Nessa kysyi. Kettuturkki pudisti hämmästyneenä päätään. Tosin ei hän sitä kovinkaan paljon ihmetellyt: Kettuturkin turkin väri oli kuin ketun.
”Ja lisäksi, sinä sanoit minua sinä päivänä, jona luovutin sinut kissalaumalle, Essaksi. Et osannut sanoa nimeäni oikein, ja ehkä et osaa edelleenkään sanoa sitä”, Nessa naukui kiusoittelevasti. Kettuturkki punastui hivenen.
”Se kissalauma, missä minä nyt asun, on Tuuliklaani. Muita klaaneja ovat Joki-, Myrsky- ja Varjoklaani. Sitten on vielä Tähtiklaani”, Kettuturkki selitti emolleen. Tämä ei näköjään ollut ottanut oikein kunnolla selvää mihin pentunsa oli vienyt. Nessa oli kuitenkin tiennyt se verran paljon klaaneista, että oli uskaltanut jättää hänet Tuuliklaaniin. Kettuturkki katsoi emoaan, ja sitten hän hymyili ensimmäistä kertaa moneen, moneen päivään aidosti. Hän tunsi, miten kireä möykky hänen vatsassaan löystyi, ja avautui. Kettuturkki heitti päänsä taakse ja nauroi, antoi ilon täyttää hänet niin, että se pursusi ulos heleänä, soivana nauruna. Nessa hieraisi kuonollaan pentunsa kylkeä ja Kettuturkki katsoi häntä ilon sumentamin silmin.
”Olen vain niin iloinen, että saan viimein nähdä sinut, ja että tiedät nyt kuka olen”, Nessa naukui katsoessaan vihreillä silmillään Kettuturkin vihreisiin silmiin, ja kuulostaen erittäin onnelliselta. Sitten Kettuturkki ymmärsi, että hän oli perinyt silmiensä värin emoltaan.
”Tiesitkö, että minulla on kolme pentua; Heinäpentu, Ruusupentu ja Kuulaspentu? Ja että Ruusupennulla ja Heinäpennulla on samanlaiset vihreät silmät kuin sinulla ja minulla?” Kettuturkki puolestaan esitti kysymyksiä.
”Voi, kyllä minä tiesin, että sinulla on pentuja. Heti ensimmäisen kerran, kun näin sinut, huomasin, että olit kasvanut ja kypsynyt paljon, vaikka olitkin nuori. Ja sen kasvamisen saavat aikaan vain pennut. Mutta en minä sitä tiennyt, että he ovat perineet silmien värin minulta. Tahtoisin kuitenkin tietää, että kuka on pentujen isä?” Nessa kysyi silmissään huolestunut katse. Nessan kysymys, tukahdutti Kettuturkin hymyn. Hän katsoi emoaan ja puri huultaan. Tuo kysymys, oli saanut hänet taas turhautuneeksi, ja hänen sydäntään riipaisi – ei onneksi enää niin paljon kuin aiemmin.
”Pentujeni isä on Apilahäntä, ja minä todella, todella rakastan häntä”, Kettuturkki naukui hiljaa. ”Mutta meillä vain ei mene nyt kovin hyvin.” Nessa katsoi myötätuntoisesti Kettuturkkia.
”Puhukaa kahdestaan, sopikaa riitanne. Se auttaa”, Nessa naukui lempeästi. Kettuturkki katsoi emoaan kiitollisena, vaikka olikin tiennyt sen koko ajan. Jonkun täytyi vain sanoa se ääneen. Sitten Kettuturkin mieleen pulpahti kysymys, jonka hän lausui hyvin nopeasti, ja hyvin hiljaa.
”Mutta kuka on minun isäni?” Kun Kettuturkki katsoi Nessaa, tämä käänsi katseensa pois. ”Kuka?” Kettuturkki kysyi uudestaan. Nessa sulki silmänsä ja kohtasi sitten pentunsa katseen. Hän päätti kertoa totuuden, totuuden, joka oli monesti häntä auttanut, mutta myös vahingoittanut.
”Minä, minä… Minä en tiedä.” Kettuturkki tuijotti emoaan äimistyneenä. Suru vihlaisi taas Kettuturkkia, ja hän painoi päänsä.
”Anteeksi”, Nessa naukui nopsasti myös hyvin hiljaa. Kettuturkki pudisti vain päätään. Sitten hän nosti katseensa ylös. Kuu oli laskemassa ja taivaalla näkyi häivähdys valoa, kun aurinko alkoi nousta hitaasti. Nessakin huomasi saman.
”Sinun täytyy mennä pentujesi luo. Voit tulla joskus heidän kanssaan tänne. Minunkin täytyy lähteä takaisin latoon”, Nessa lausui. Kettuturkki katsoi säikähtäneenä emoaan, unohtaen mysteerin isästä. Sitten hän sanoi, mitään ajattelematta:
”Tule minun mukaani Tuuliklaaniin.” Nessa katsoi häntä hymyillen pahoittelevasti.
”Ei kiitos, vaikka arvostan kyllä tarjoustasi. Mutta minä olen elänyt koko elämän ladossa, ja aion elää sen siellä loppuun asti.” Kettuturkki nyökkäsi pala kurkussa.
”Me tapaamme vielä”, Nessa maukui, ja kääntyi ympäri. Hän lähti tassuttelemaan kohti latoa. Kettuturkki avasi suunsa käskeäkseen Nessan pysähtymään, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Tuuli ujelsi heinikossa ja pörrötti Kettuturkin turkkia, kun Nessa katosi ladon sisään.

// Eli siis Nessa on Kettuturkin oikea emo, korjaan tämän varmaan piakkoin Kettuturkin tietoihin (tai yp´t sen korjaa, mutta kaikki kuitenkin tajuaa mitä tarkoitan) :)

Vastaus:

Oi hienoa vihdoin mysteeri selvisi! Tosi liikuttava kohta. Toivottavasti Nessa pääsee jotenkin luontevasti osaksi Kettuturkin ja pentujen elämää... Vaikkakaan klaanin ulkopuolisten kanssa veljeilystä ei hirveästi taideta yleisesti välittää? Mitäköhän Apilahäntäkin tuumaa? Tai pennut? Toivottavasti välit korjaantuvat. Ainakin kiva kun alussa vähän kuunteli Kettuturkki pentujaan :) Hienosti ja sujuvasti kirjoitettu tarina, taattua laatua, lisää odotellen :)

Saat 35 kp

_ YP Phi

Nimi: Savutassu, Tuuliklaani

06.07.2016 18:19
Savutassu seisoi keskellä suurta nurmikenttää. Hänen ympärillään vilisi rääkyviä ja murisevia kissoja toistensa kimpussa. Hän ei tunnistanut yhtään kissaa, vaikka kuinka yritti. Äkkiä hänen selkäänsä rojahti valtava paino ja outo kissan haju tulvahti hänen nenäänsä. Vastustaja repi hänen selkäänsä ja lapojaan valtavalla voimalla. Savutassu oli jäänyt loukkoon vieraan kissan alle. Hän sähisi ja rimpuili ja yritti purra vastustajaa, mutta ei onnistunut. Vihollinen oli nyt iskenyt hampaansa Savutassun niskaan ja puri. Viiltävä kipu kuohahti Savutassun koko kehoon. Se virtasi hänen niskastaan jokaiseen karvaan ja kynteen. Savutassu yritti vielä rimpuilla itsensä vapaaksi, mutta kipu oli turruttanut hänen voimansa ja hänen aistinsa alkoivat sumentua. Ruoho ja taistelevat kissat hänen ympärillään alkoivat muuttua epäselviksi. Rääkynä alkoi kuulua yhä kauempaa ja kauempaa. Maa hänen allaan alkoi huojua. Kipu alkoi kadota hitaasti hänen kehostaan. Vihollisen paino katosi hänen päältään ja kohta kaikki oli pimeää.

Savutassu räpytteli silmiään aamun hailakassa valossa, joka täytti koko oppilaiden pesän. Valo ei ollut kirkasta auringon valoa, vaan usvaista ja viileää. Savutassu nousi seisomaan ja aukaisi suunsa valtavaan haukotukseen. Hän ravisteli turkistaan unen viimeiset rippeet ja istuutui. Uni oli tuntunut kumman todelta. Kissat olivat kylläkin olleet vieraita, vaikka nyt unta muistellessaan Savutassu huomasi joukossa tuttujen turkkien vilahduksia. Muut kissat olivat olleet täysin outoja, eikä hän ollut tunnistanut hajua, mutta hän oli varma, että oli haistanut sen jossain. Savutassu värähti ajatellessaan kamppailuaan vieraan kissan kanssa. Hän oli ollut täysin alakynnessä. Kipu, joka oli virrannut kaikkialle hänen kehoonsa oli ollut sietämätön.
“Savutassu?” maukui tuttu ääni hänen viereltään ja kohta punaruskeat tassut töytäisivät hänet nurin.
“Mitä-” Savutassu aloitti, kunnes tajusi, kuka töytäisijä oli.
“Tuijotit pesän seinää, kuin kuollut”, Nokkostassu naukui etutassut yhä Savutassua maassa pidellen.
“Senkin karvapallo!” Savutassu naukui ärtyneenä, mutta leikkisästi. Hän kiskaisi itsensä vapaaksi ja heittäytyi Nokkostassua päin. Nokkostassu ehti kuitenkin väistää ja läimäisi Savutassua lapaan.
“Osuin!” Nokkostassu kiljahti voitonriemuisena.
“Niin osuit, mutta tätäpä et ehdikään väistää”, Savutassu naukui ja tönäisi Nokkostassun nurin ja loikkasi tämän kimppuun. He painivat ulvahdellen ja kehräten hilpeästi kynnet piilossa. He kierivät yhtenä karvakasana pitkin oppilaiden pesää, kunnes törmäsivät äkisti vaaleanruskea valkoiseen karvamöykkyyn. Savutassu irtautui Nokkostassusta säikähtäneenä ja he vilkuilivat varovasti Haukkatassun nyrpeää naamaa.
“Mitä ihmettä te touhuatte?” Haukkatassu sähähti. Savutassu ja Nokkostassu vaihtoivat huvittuneita katseita.
“Kunhan painittiin, siinä kaikki”, Nokkostassu naukui rauhoittelevasti.
“Niin. Painitte oppilaiden pesässä aikaisin aamulla ja törmäilette muihin! Ette viitsisi mennä ulos leikkimään!” Haukkatassu sihisi ja nousi istumaan korvat luimussa. Savutassun niskakarvat alkoivat nousta pystyyn.
“No voi anteeksi! Me ei huomattu sua! Onko pakko olla, kuin kolostaan ajettu kettu?” Nokkostassu laski häntänsä rauhoittavasti Savutassun lavalle.
“Älä viitsi. Haukkatassu vain nukkui huonosti. Ei hän yleensä-”, Nokkostassu maukui, mutta sulki suunsa, kun Savutassu mulkaisi häntä.
“Kyllä minä klaanitoverini tunnen”, Savutassu sihahti ja kääntyi takaisin Haukkatassun puoleen, joka oli köyristänyt selkänsä ja paljastanut hampaansa.
“Teen sinusta variksenruokaa senkin isotteleva hiirenaivo!”
“Et onnistu, sillä minä teen sinusta ensin!” Savutassu murisi takaisin ja paljasti hampaansa Haukkatassulle.
“Niin varmaan”, Haukkatassu sylkäisi. Savutassun kynnet liukuivat ulos. Hänen teki niin mieli iskeä ne tuon ketunläjän turkkiin ja repiä se riekaleiksi. Haukkatassun leimuavista silmistä Savutassu päätteli tämän suunnittelevan samaa. Nokkostassu vaihteli asentoaan Savutassun vieressä hermostuneena.
“Ei kannata tapella. Tiedätte, etteivät mestarimme pidä siitä.” Haukkatassu mulkaisi Nokkostassua.
“Älä sinä puutu tähän!” Juuri, kun Savutassu ja Haukkatassu olivat iskemäisillään kiinni toistensa turkkeihin, ulkoa kuului askeleita ja Haukkatassun mestari Takiaskorva asteli pesän suulle.
“Mitä täällä on meneillään?” valkoinen kolli kysyi ja silmäili oppilaita. Savutassu antoi lihastensa rentoutua ja niskakarvansa laskeutua.
“Ei mitään, Takiaiskorva”, Haukkatassu naukui viattomasti ja alkoi nuolla etukäpäläänsä.
“Hyvä on sitten. Tulehan, Haukkatassu!” Takiaiskorva maukui ja peruutti ulos pesästä. Haukkatassu nousi, mulkaisi vielä kerran Savutassua ja seurasi mestariaan ulos pesästä. Hänen mentyään Nokkostassu huokaisi helpotuksesta.
“Tule. Meidän pitää mennä”, Nokkostassu maukui ja lähti ulos. Savutassu seurasi ystäväänsä hiukan vastahakoisesti. Ulkona oli viilleää ja pilvet peittivät taivaan lähes kokonaan.
“Minun pitää mennä”, Nokkostassu naukui ja viiletti leirin poikki sisäänkäynnille, missä hänen mestarinsa Vinhapuro seisoi. Savutassu jäi seisomaan paikoilleen. #Missäköhän Sudenmarjan on?# Savutassu katseli valppaana ympäri leiriä. Hän näki Sudenmarjan tuoresaaliskasalla, jossa hän keskusteli yhdessä Mustahaukan kanssa. Savutassu tassutteli heidän luokseen ja pysähtyi Sudenmarjan viereen. Hän raapi hiekkaista maata kynnellään kärsimättömästi odotellessaan, että Sudenmarja ja Mustahaukka lopettaisivat keskustelunsa.
“Toki. Menemmekin tästä Savutassun kanssa harjoittelemaan”, Sudenmarja maukui ja käänsi katseensa häneen.
“Mennäänkö?” Savutassu nyökkäsi innokkaasti ja vilisti sisäänkäynnille ja sen kautta ulos leiristä.

Savutassu oli kyyristynyt Sudenmarjan eteen ja hänen silmänsä loistivat keskittyneisyyttä. Sudenmarja oli opettanut Savutassulle pari uutta liikettä ja nyt hänen oli tarkoitus kokeilla niitä käytännössä.
“Anna tulla vaan”, Sudenmarja maukui. Savutassu ponnisti ja loikkasi kohti Sudenmarjaa ja iski tätä päähän etukäpälällän. Sudenmarjan tasapainon horjuessa Savutassu hyppäsi tämän niskaan. He painivat hetken, kunnes Sudenmarja sai Savutassun loukkuun. Savutassu nousi ylös puuskuttaen.
“Hienoa. Sinusta alkaa hiljalleen olla vastusta. Yritähän vielä”, Sudenmarja maukui ja ravisti hiekkaa ja heinänkorsia turkistaan.

Savutassu lysähti istumaan hiekalle. Hän hengitti raskaasti ja hänen turkkinsa oli aivan hiekassa. He olivat harjoitelleet taistelua pitkän tovin ja auringon huippu alkoi lähestyä.
“Todella hienoa. Tämä riittää. Lähdetään leiriin. Lähdemme partioon yhdessä Nokkostassun ja Punarintasiiven kanssa”, Sudenmarja maukui tyytyväisenä. Savutassu seurasi Sudenmarjaa leiriin ja sieltä he lähtivät yhdessä Nokkostassun ja Punarintasiiven kanssa partioimaan.

Savutassu istui siinä, missä ruohikko vaihtui rantahiekaksi ja haisteli ilmaa. He olivat pysähtyneet lähelle Kuulammen virtaa ja kaikki partioon lähteneet olivat hajaantuneet saalistamaan. Savutassu haistoi valjun kanin tuoksun ja hiiren. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi pienen hiiren kyhjöttämässä pienen piikikkään pusikon juurella noin kolmen ketunmitan päässä. Se puuhasteli jotain, eikä huomannut, kun Savutassu alkoi hiipiä sitä kohti tummat vatsakarvat maata viistäen. Savutassu tunsi jo melkein pusikon piikit kuonollaan, kun pieni oksa rasahti hänen tassunsa alla. Hiiri valpastui saman tien ja lähti pakoon. Savutassu lähti perään ja kyräili samalla mielessään omaa varomattomuuttaan. Hän pinkoi nurmea pitkin aivan hiiren kannoilla, kunnes se äkkiä jarrutti. Se oli pysähtynyt aivan virran reunalle. Savutassu ei ehtinyt reagoida, vaan molskahti veteen. Vesi oli kuitenkin niin matalaa, että hänen onnistui ponnistaa saman tien vastarannalle.
“Mokoma hiiri!” Savutassu sähähti ja ravisteli vettä tassuistaan. #Onneksi vain tassuni kastuivat.# Hän kääntyi ja katsoi sinne, mihin hiiri oli pysähtynyt, mutta se oli jo häipynyt.
“Hei, sinä siellä! Mitä oikein luulet tekeväsi?” vieras ääni huusi hänen takanaan. Ääni ei ollut ystävällinen, eikä se todellakaan kuulunut kenellekään tuuliklaanilaiselle. Savutassu jähmettyi ja kääntyi ympäri. Häntä kohti asteli kolmen kissan partio. Savutassu nuuhkaisi ilmaa ja tajusi saman tien tehneensä paljon pahemman virheen, kuin saaliin menettämisen. Partiota johti tummanruskea raidallinen kolli ja tämän perässä astelivat kullanruskea raidallinen kolli ja muita nuorempi kilpikonnakuvioinen naaras.
“Anteeksi. Eksyin vahingossa-” Savutassu aloitti varovasti, mutta partiota johtanut kolli keskeytti hänet vihaisella sähähdyksellä.
“Eksyit? Luulisi kissalla nyt silmät olevan päässä! Raja on selvä ja hajumerkit tuoreet! Onko sinulta näkö- ja hajuaisti mennyt, pentu?!” Savutassun niskakarvat nousivat pystyyn. #En ole mikään pentu!#
“En ole pentu! Jahtasin vain hiirtä! Enkä saanut sitä, eli en varastanut teidän riistaanne! Menen takaisin.”
“Aiotko päästä hänet noin vähällä, Tomuturkki? Pitäisihän nyt oppilaalla sentään järkeä olla päässä, vai mitä?” maukui kilpikonnakuvioinen naaras, jonka Savutassu oletti myös olevan oppilas… ja hyvin ärsyttävä sellainen.
“Hoidan tämän itse, Leppätassu”, Tomuturkiksi kutsuttu kolli murahti.
“Kyllä minulta järkeä löytyy, sinun ei tarvitse huolehtia siitä!” Savutassu sähähti Leppätassulle. Hänen silmänsä leiskuivat keltaisina liekkeinä.
“Niin varmaan!” Leppätassu kivahti takaisin.
“Rauhoitu, Leppätassu. Turha riidellä”, maukui kullanruskea raidallinen kolli. Hänen äänensä oli rauhallinen ja hän olikin ainoa, jonka niskakarvat eivät sojottaneet pystyssä. Naaras vilkaisi kullanruskeaa kollia hiukan närkästyneenä, mutta kunnioittavasti.
“Jos tämä toistuu, et pääse näin helpolla”, Tomuturkki naukui, käännähti ympäri ja antoi partiolleen merkin seurata. Savutassu tuhahti vihoissaan.
“Niin! Jos astut vielä meidän reviirillemme, saat kokea musertavan tappion minulta! Tai tuskin edes uskallat enää, te tuuliklaanilaisethan olette pelkureita!” Leppätassu huusi noustessaan rinnettä ylös ja kääntyi katsomaan Savutassua. Savutassun jalat tärisivät inhosta ja vihasta.
“Kuinka sinä uskallat, senkin ketunläjä!” hän huusi ja hyökkäsi Leppätassun kimppuun. He painivat yhtenä karvakasana mäkeä alas. Kumpikaan ei ollut voitolla, eikä häviöllä. #Minä päihitän sinut! Minä päihitän sinut!# Riitapukarit kiskottiin kuitenkin irti toisistaan, ennen kuin he olivat valmiita lopettamaan.
“Mitä täällä tapahtuu?” maukui Sudenmarja, joka oli juuri kiskonut Savutassun irti Leppätassusta ja katsoi nyt tiukasti vuoroin Savutassua, vuoroin Myrskyklaanin partiota.
“Sinun klaanitoverisi tuli meidän reviirillemme ja hyökkäsi Leppätassun kimppuun!” Tomuturkki murisi ja katsoi vihoissaan Sudenmarjaa. Sudenmarja katsoi tyynenä takaisin.
“Tunnen kyllä rajat. Pitääkö Tomuturkin väite paikkansa, Savutassu?” Savutassu kohtasi mestarinsa katseen.
“Pitää, Sudenmarja.”
“Miksi hyökkäsit?”
“Leppätassu solvasi Tuuliklaania”, Savutassu maukui ja nielaisi pitääkseen kasvavan raivon sisällään.
“Hienoa, että yritit puolustaa klaaniasi, mutta solvaaminen ei ole riittävä syy ryhtyä turhaan taisteluun”, Sudenmarja maukui. “Tämä ei tule toistumaan, Tomuturkki. Olen pahoillani oppilaani käytöksestä.”
“Sietää ollakin”, Tomuturkki ärähti jo hiukan leppyneenä ja johdatti partionsa pois. Partion mentyä Sudenmarja loikki Tuuliklaanin reviirille ja Savutassu seurasi perässä. Omalla puolellaan Sudenmarja aloitti saarnansa.
“Oletko aivan hullu?! Miksi ihmeessä menit Myrskyklaanin reviirille ja hyökkäsit Myrskyklaanin oppilaan kimppuun? Oletko menettänyt järkesi?!”
“Anteeksi, Sudenmarja. Ei minun ollut tarkoitus mennä heidän puolelleen, mutta-”
“Menit kuitenkin! Sillä ei ole väliä miten jouduit sinne! Olit siellä kumminkin ja törmäsit partioon!” Sudenmarja sähisi. Savutassu painoi päänsä ja katseli nurmikkoa onnettomana ja häpeissään.
“Olen pahoillani”, hän sai kuiskatuksi, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan. Hän ei tahtonut nähdä sitä suuttumusta ja ennen kaikkea pettymystä Sudenmarjan sinisissä silmissä. Hän kuuli Sudenmarjan huokaisevan.
“Ei sille enää voi mitään. Tule, etsitään Nokkostassu ja Punarintasiipi. Saat kuulla rangaistuksesi, kun pääsemme leiriin.” Savutassu sävähti kuullessaan pettymyksen ja surun Sudenmarjan äänessä. Se oli paljon pahempaa, kuin suuttumus ja viha. Hän seurasi mestariaan pää painuksissa.

Savutassu vaihteli asentoaan hermostuneena istuessaan Ruostetähden pesän ulkopuolella odottelemassa tuomiotaan. Sudenmarja oli mennyt kertomaan päällikölle Savutassun tekosista ja nyt he keskustelivat Ruostetähden pesässä hänen rangaistuksestaan. Kohta Sudenmarja tuli ulos ja maukui rauhallisesti:
“Joudut hoitamaan klaaninvanhimpia ja et syö tänään mitään.”
“Milloin rangaistukseni loppuu?” Savutassu kysyi toiveikkaana.
“Sitten, kun parhaaksi näen”, Sudenmarja maukui ja poistui sotureiden pesään. Savutassu katsoi hänen peräänsä harmissaan. #Sitten, kun hän näkee parhaaksi. Siinä voi mennä enemmän, kuin pari auringonnousua…#

Vastaus:

Oho, Savutassu joutuikin heti kättelyssä pinteeseen :O Toivottavasti rangaistus ei lannista liikaa ja virheistä oppii. Mutta Savutassun olisi hyvä oppia hillitsemään kipakka luonteensa tai tulee lisää rähinöitä ja ongelmia, luulen ;) Hyvin kirjoitettu ja kinnostava tarina. En huomannut kummempia kirjoitusvirheitä. Paikasta toiseen siirtymiset olivat ehkä vähän äkkinäisiä ja pari kappaletta sen mukaisesti lyhyitä. Eli siis tarinan sujuvuuteen ja yhtenäisyyteen kiinnitä huomiota.

Saat 34kp

- YP Phi

Nimi: Kuulaspentu, Tuuliklaani

03.07.2016 20:35
”Miksi minun täytyy aina olla joku haiseva jokiklaanilainen!” Kuulaspentu maukaisi pettyneenä kuultuaan jälleen saman leikin roolijaon sisaruksiltaan.
”Koska et saa voitettua minua tai Heinäpentua ikinä ja tuuliklaaniset eivät ikinä häviä, höhlä”, Ruusupentu selitti kuin itsestään selvyytenä. Kuulaspentu mutristi pientä naamaansa tyytymättömänä.
”No se johtuu siitä, että joudun aina taistelemaan teitä kahta vastaan yhtä aikaa”, Kuulaspentu mutisi selitykseksi.
”Joo, mutta yksi kerrallaan kuitenkin! Ihan rehtiä! Aletaan nyt vain leikkimään jooko? Voidaan kohta jahdata sammalpalloa sitten sinun mieliksesi!” Heinäpentu huudahti kärsimättömänä. Kuulaspentu luimisti korviaan.
”Mutta en ikinä saa sitä teiltä kun olette isompia…” pienikokoinen kollipentu jatkoi entistä harmistuneempana. Miksei hän voinut olla hyvä missään? Oli hänellä leikkikumppanina sitten sisaruksensa tai Tuuliklaanin melko täyden pentutarhan muut pennut, kuten Yöpentu, Kuohupentu tai Liekkipentu, hän aina joutui juoksemaan näiden perässä, kompuroiden vieläpä honteloiden jalkojensa takia enemmän kuin muut.
”Täältä tulen!” Ruusupentu huudahti malttamatta enää odottaa ja syöksähti kohti Kuulaspentua. Vaaleanharmaa kirjava pieni pentu yritti väistää säikähtäneenä, mutta kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui jo valmiiksi kyljelleen ennen kuin Ruusupentu laskeutui veljensä päälle.
”Hahaa, voitin, senkin säälittävä kalanlöyhkä! Tuuliklaania ette valloita!” Ruusupentu uhosi. Pennut olivat nopeasti unohtaneet sellaisen tappion, joka oli tapahtunut ennen näiden syntymää. Mutta kauna jokiklaanilaisia kohtaan oli tarttunut Tuuliklaanin kissojen puheista.
”Ethän, minä vain kaaduin!” Kuulaspentu älähti puolustuksekseen sätkiessään voimattomana isomman, punertavaturkkisen siskonsa alla.
”Älä ole heti tuollainen valittaja vain taas, yritä edes, niin ne kaikki soturitkin sanovat, että ei meistä tule samanlaisia sotureita jos emme yritä tosissamme”, Ruusupentu kannusti omasta mielestään sutjakasti, älyämättä että Kuulaspentu tosissaan yritti pyristellä vapaaksi.
”No voidaan vaikka saman tien leikkiä ensin sammalpallolla. Ota koppi, Ruusupentu!” Heinäpentu keskeytti tuloksettoman sanailun. Samassa Ruusupentu loikkasi pois Kuulaspennun päältä, runtaten samalla huomaamattaan vauhtia ottaessaan tassuillaan ilmat pihalle kollipennusta. Kuulaspentu ähki hetken maassa silmät päässä pyörien, ennen kuin kääntyi kömpelösti tassuilleen. Siihen mennessä Heinäpentu ja Ruusupentu olivat jo lukkiutuneet villiin leikkitappeluun, sammalpallo unohtuneena. Kuulaspentu huokaisi haikeana katsoessaan sisartensa menoa. Heinäpentu ja Ruusupentu painivat samanveroisina, vuoroin kumpikin toisen niskanpäällä, leikkisä pilke silmissään. Kuulaspennun mielestä kaikki tuollainen oli hänelle vain suunnatonta tehotonta ponnistelua, ilman hauskaa.
”Heinäpentu ja Ruusupentu! Niin ja Kuulaspentu myös, tulkaahan niin haetaan jotain saalispinosta”, Kettuturkki kutsui pentujaan, poimien ensin ilmeisemmät keskenään kiehnäävät sisaruksista, ja vasta sitten kauempana pienenä kyyhöttävä Kuulaspennun. Ilme yhä synkentyen Kuulaspentu laahusti emonsa luokse pyrähtävien sisarustensa perään.
Kuulaspentu oli ensin tukeutunut pennuista kaikkein eniten emoon, ollessaan niin pieni ja aina muista jäljessä. Mutta tarpeeksi, liian monta kertaa, emo oli jo jättänyt heidät. Kuulaspentu oli aina varuillaan, enemmän kuin ronskimmat sisaruksensa, ihan vain ettei jäisi niin muiden jalkoihin. Niinpä kollipentu oli alkanut nukkua myös kevyemmin. Kuulaspentu oli pari kertaa herännyt emonsa tuloon tai lähtöön niin, ettei kukaan muu pentutarhasta näyttänyt huomaavan.
Kuulaspentu oli päätellyt että Kettuturkki oli paljon, enemmän poissa kuin muut kuningattaret, ja tätä oli jo toruttukin siitä. Harmaankirjava kolli ei tuntunut voivan antaa sitä anteeksi, ajatellen synkempiä kuin ehkä sellaisesta pienestä pennusta uskoisi. Nytkin Kuulaspentu pureutui Kettuturkin antamaan hiireen tarpeettomalla raivolla, voidakseen purkaa turhautumistaan edes johonkin mikä ei pystyisi vuorostaan päihittämään pientä pentua. Eikä Kettuturkki edes huomannut sitä kuunnellessaan Heinäpennun ja Ruusupennun innokkaita selostuksia jostain turhanpäiväisestä leikistä, jossa Kuulaspennulla oli taas kerran ollut niin mitätön osa ettei tullut edes mainituksi tarinassa.

//Sori kun tässä on kestänyt luvattoman kauan... Ei ole jotenkin inspannut pennulla kirjoittaa. Mutta toivottavasti Kuulaspennun kuuluu olla tämänlainen? Kyllä tämä tästä lähtee....

Vastaus:

Aivan ihana tarina :3 silmiini ei tainnut osua ainoatakaan kirjoitusvirhettä, ja vaikka tarina ei ollutkaan hirmuisen pitkä, siihen oli saatu laitettua paljon asiaa. Ja minusta on valtavan mukavaa lukea pentujen tarinoita!

Saatpa tästä 25 kp:ta!

-Tiikeri YP

Nimi: Savutassu, Tuuliklaani

30.06.2016 19:30
Savutassu loikoili oppilaiden pesässä silmät puoliummessa. Hän oli herännyt muiden oppilaiden liikehdintään jo jonkin aikaa sitten, mutta ei ollut itse viitsinyt nousta. #Jos Sudenmarja ei tule herättämään, niin meillä ei kaiketi ole vielä harjoituksia. Voin ihan hyvin nukkua vielä hetken.# Savutassu käpertyi haukotellen tummanharmaaksi karvamytyksi ja sulki silmänsä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes torkahtaa, kun pesän suulta kuului askeleita ja kissan varjo peitti lämpimän auringon virran, joka oli lämmittänyt Savutassun turkkia. Hän nosti päänsä ja katsoi tulijaa silmiään siristäen.
“Savutassu! Tähtiklaani sentään, nyt ylös sieltä. Sinun olisi pitänyt olla jalkeilla samaan aikaan, kuin muut oppilaat”, Sudenmarja tiuskaisi harmaa häntä viuhoen puolelta toiselle.
Savutassu pomppasi pystyyn ja alkoi nuolla kiireesti pystyssä harottavaa turkkiaan.
“Anteeksi, Sudenmarja. En tiennyt, että meillä on harjoitukset”, Savutassu naukui kiireesti.
“Kaikilla oppilailla on harjoitukset heti aamusta, ellei mestari toisin ilmoita. Nyt mennään. Lähdemme harjoittelemaan metsästystä”, Sudenmarja maukui tyynemmin, mutta ääni edelleen veitsen terävänä. Savutassu oli lopettanut turkkinsa sukimisen ja seurasi nyt Sudenmarjaa ulos oppilaiden pesästä.

Savutassu kiiti vatsakarvat maata viistäen pitkässä heinikossa. Hänen edellään loikki jänis. Lihava ja mehevä jänis, mutta Savutassun epäonneksi, erittäin nopea. Hän lisäsi vauhtia, mutta kompastui pieneen kuoppaan, koska oli ollut niin keskittynyt jänikseen, ettei ollut muistanut katsoa, mihin tassunsa laittoi.
“Hiiren papanat! En saanut taaskaan saalista.” Savutassu oli harjoitellut jo pitkään, mutta ei ollut onnistunut saamaan kiinni vielä mitään.
“Älä ole noin kärsimätön. Soturi, joka juoksee saaliin edelle, saa vähemmän riistaa”, maukui Sudenmarja, joka oli katsellut Savutassun suoritusta.
“En onnistu ikinä!” Savutassu nurisi ja laahusti Sudenmarjan luokse. Sudenmarja räpäytti silmiään myötätuntoisesti.
“Ei sinun joka kerta tarvitse onnistua. Olet vasta todella nuori ja tämä on vasta toinen päiväsi oppilaana.” Savutassu vain pudisti päätään ja istahti Sudenmarjan viereen.
“Kokeileppa uudestaan vaikka jotain muuta riistaa, kuin jänistä. Mitä haistat?” Savutassu aukaisi suunsa ja imi nummen tuoksuja.
“Hiiren ja sen jäniksen.” Sudenmarja nyökkäsi hyväksyvästi.
“Yritä saada se hiiri kiinni. Tiedätkö miten sitä vaanitaan?” Savutassu mietti ankarasti, mutta lopulta hän joutui pudistamaan päätään.
“Hiiret eivät haista metsästäjää yhtä hyvin, kuin jänis, mutta se tuntee askeleesi maaperässä. Sinun täytyy astua erittäin varovasti ja katsoa mihin astut. Älä ole liian kärsimätön. Laske painosi lonkkien varaan ja pidä takapää alhaalla.”
“Selvä. Minä yritän”, Savutassu maukui ja pudottautui vaanimisasentoon. Hän maisteli ilmaa ja paikansi pian pikkuruisen hiiren, joka rapisteli heinien seassa. Hän hiipi varovasti sitä kohti ja katsoi nyt tarkasti eteensä, ettei vain kompastuisi tai astuisi minkään ääntä pitävän päälle. Hän hiipi ja hiipi yhä lähemmäs, kunnes hiiri huomasi hänet ja lähti pakoon. Savutassu oli kuitenkin valmiina ja syöksyi sen perään ja heitti sen ilmaan yhdellä reippaalla käpälän heilautuksella. Sen tömähdettyä maahan Savutassu tappoi sen nopealla puraisulla kaulaan ja nosti sen hampaisiinsa voitonriemuisena. Hän tassutti häntä pystyssä Sudenmarjan luo, joka kehräsi tyytyväisenä.
“Hienoa, Savutassu! Toimit oikein ja osasit olla rauhallinen, etkä hätiköinyt. Hautaa se ja jatketaan.”
“Anteeksi nyt, mutta emmekö voisi jo lopettaa? Minun vatsani ammottaa tyhjillään!” Savutassu naukui ja kuopi maata hiiren päälle.
“Ei ihan vielä. Yritä vielä saada saalis tai pari ja minäkin nappaan jotain”, Sudenmarja vastasi ja sukelsi heinikkoon. Kohta hänestä näkyi enää aaltoileva vana, joka sekin katosi pian. Savutassu huokaisi, mutta viritti aistinsa ja alkoi etsiä uutta riistaa.

Savutassu ravasi kiireesti kohti leiriä Sudenmarjan perässä kantaen suussaan kahta hiirtä. Pian olisi auringon huipun partion aika ja Savutassun vatsa ammotti edelleen tyhjänä, joten hänellä oli kova kiire ehtiä haukata jotain ennen lähtöä. Hänen onnekseen leirin sisäänkäynti häämötti jo edessä. Savutassu kiilasi Sudenmarjan ohi ja kiiruhti leiriin ja tuoresaaliskasalle. Hän pudotti hiiret ja valikoi itselleen kasasta pienen jäniksen. Hän kääntyi se suussaan Sudenmarjan puoleen, joka pudotti juuri omia saaliitaan kasaan.
“Saanko syödä?” Sudenmarja nyökkäsi vastaukseksi. Savutassu tassutteli väsyneenä jänis hampaissaan pienen pensaan vierelle, missä varjo oli jo viilentänyt sen maaläikän. Hän kävi makuulle ja iski hampaansa tuoresaaliiseen. Saalis maistui Savutassusta kymmenen kertaa paremmalta, kuin koskaan ennen. Hän olisi halunnut nautiskella sen rauhassa, mutta auringon huippu olisi ihan kohta ja hänen piti ahmaista se kiireellä. Jäniksen syötyään Savutassu nousi istumaan ja siisti hieman turkkiaan, joka oli saalistuksen aikana mennyt sekaisin.
“Tulehan Savutassu!” Sudenmarja huudahti leirin sisäänkäynnillä, jossa hän seisoskeli yhdessä Tervaraidan kanssa. Savutassu nuolaisi kerran huuliaan ja kiiruhti sitten muun partion luokse.

“Tunnistatko mille klaanille tämä tuoksu kuuluu?” Sudenmarja kysyi Savutassulta.
“Myrskyklaanille”, Savutassu vastasi varmana. Sudenmarja nyökkäsi.
“Aivan. Muistatko missä raja kulkee?” Savutassu nyökkäsi ja osoitti hännällään pientä virtaa, joka solisi rauhaisasti parin jäniksenloikan päässä heistä.
“Hienoa. Tervaraita uusii hajumerkit ja sitten jatkamme järven rantaa pitkin kohti hevospaikkaa ja…”
“Jokiklaanin rajaa”, Savutassu täydensi. Sudenmarja räpäytti silmiään hyväksyvästi ja kohta Tervaraita loikki heidän luokseen ja he jatkoivat matkaa.

Pilvet olivat peittäneet taivaan ja tuuli oli voimistunut melkoisesti, kun partio lähestyi hevospaikkaa. Heidän ylitettyään kaksijalkojen polku, Savutassun nenään tulvahti kitkerä haju ja toinen pahempi löyhkä. Hän nyrpisti nenäänsä.
“Kitkerämpi haju kuuluu hevosille, jotka asuvat hevospaikassa ja toinen haju kuuluu koiralle. Kaksijalat pitävät sitä joskus vapaana, mutta eivät usein”, Sudenmarja selitti ja haisteli ilmaa.
“Koiran tuoksu on aika valju, joten se tuskin on irrallaan. Jatketaan”, Tervaraita maukui ja johdatti partion rantaa pitkin hevospaikan toiselle puolelle. He pysähtyivät hiukan ennen pitkiä, tuulessa huojuvia kaisloja, joiden kohdalla Tuuliklaanin reviiri päättyi.
“Haistatko Jokiklaanin?” Sudenmarja kysyi. “Tuuli on oikukas, mutta saatat silti haistaa sen.” Savutassu imi ilmaa ja maisteli sitä tovin ja vastasi sitten:
“Haistan.”
“Hienoa. Tervaraita, uusitko hajumerkit?” Nuori kolli nyökkäsi ja siirtyi hiukan kauemmas merkitsemään rajaa.
“Jatketaan nummen poikki leiriin. Tuumin tässä vähän, että jaksaisitko vielä harjoitella hiukan taistelemista?” Sudenmarja kysyi ja istuutui odottamaan Tervaraitaa. Savutassun silmät säihkyivät.
“Tottakai! Harjoitellaanko heti, kun päästään leirille?” Sudenmarja kehräsi huvittuneena Savutassun innokkuudesta.
“Jos jaksat, niin mikäs siinä. Jäädään hiukan ennen leiriä harjoittelemaan vähäsen.”

Savutassu asteli Sudenmarjan perässä kohti pientä hiekka-aukeaa. Sinne päästyään Sudenmarja antoi hänellle hännän heilautuksella merkin istua.
“Tänään voisimme kokeilla vastustajan selkään hyppäämistä. Koska olet pieni, tämä tekniikka sopii sinulle varsinkin silloin, kun sinulla on itseäsi isompi kissa vastassa. Käytä tätä tekniikkaa mieluiten silloin, kun vastustaja ei ole vielä huomannut sinua, koska silloin hänellä on pienempi mahdollisuus ehtiä väistämään sinua. Kun hyppäät vastustajan selkään, tarraudu siihen tukevalla otteella. Vastustaja ei pääse sinuun käsiksi, kun olet hänen selässään, mutta muista aina hypätä pois, jos hän meinaa kierähtää selälleen. Jos et hyppää tarpeeksi ajoissa, hän kierähtää päällesi. Jos näin käy, yritä raapia tai purra vastustajaasi. Jos et mitenkään onnistu ulvaise apujoukkoja. Vastustajan ollessa päälläsi, hänen vatsansa on paljaana, jota ei kannata koskaan jättää suojattomaksi, ellei ole pakko. Vastustajan selässä ollessasi yritä raapia tai purra kaikkea minne yllät horjumatta. Ymmärsitkö?” Savutassu kertasi pitkää tietotulvaa mielessään. #Muistanko varmasti kaiken?#
“Ymmärsin”, Savutassu maukui hieman epävarmana.
“Hyvä. Kokeile nyt tuota tekniikkaa minuun.” Savutassu hiipi Sudenmarjan taakse ja kyyristyi ponnistusasentoon ja loikkasi. Hän kuitenkin arvioi loikan hiukan ohi ja putosi Sudenmarjan viereen, josta Sudenmarja sai Savutassun loukkuun painamalla hänet maahan. Hän kuitenkin päästi Savutassun heti vapaaksi.
“Arvioit hypyn hiirenmitan väärin. Yritä uudelleen.” Savutassu ravisteli hiekan turkistaan ja hiipi uudelleen Sudenmarjan taakse. #Tarkka ponnistus…# Hän loikkasi ja onnistui hyppäämään Sudenmarjan selkään. Hän tarrasi kynsillään kiinni ja raapi Sudenmarjan selkää etutassuillaan. Sudenmarja ravisteli itsensä kuitenkin irti Savutassun otteesta ja Savutassu kierähti maahan. Savutassu sihahti turhaantuneena ja nousi pystyyn.
“Ei huono. Hyppysi onnistui hyvin, mutta älä keskity liikaa pelkkään raapimiseen ja muista käyttää myös takajalkojasi. Yritetään vielä.” Savutassu nyökkäsi ja yritti uudelleen. Tällä kertaa Sudenmarja ei onnistunut ravistelemaan häntä irti, mutta Savutassun oli hypättävä pois, kun Sudenmarja kokeili kierähtämistä selälleen.
“Oikein hyvä! Onnistuit hienosti myös hyppäämään ajoissa pois, ennen kuin ehdin kierähtää selälleni. Voisit kuitenkin olla hieman hellätassuisempi. Oikeassa taistelussa saat tottakai murjoa vihollista kaikin voimin, mutta minut voit jättää vähemmälle”, Sudenmarja kehräsi hilpeästi ja nousi istumaan ja alkoi puhdistaa turkkiaan. Nyt Savutassu huomasi, että oli saanut aikaan aika ilkeän näköisen haavan Sudenmarjan kylkeen.
“Anteeksi. Sattuiko sinuun?” Savutassu kysyi arasti, mutta ylpeys onnistumisesta hiljensi hänen omantuntonsa kolkutusta.
“Vähäsen, mutta ei se mitään. Haavat eivät ole syviä, mutta käyn kuitenkin Tähtisumun luona tarkistuttamassa ne.”
“Jatkammeko vielä?” Savutassu kysyi innoissaan. Hän oli kyllä väsynyt, mutta hän tahtoi silti jatkaa harjoituksia. Hän tahtoi oppia vielä paljon lisää, mutta Sudenmarja pudisti päätään.
“Emme enää tänään. Aurinko laskee jo hyvää vauhtia ja sinäkin olet varmasti väsynyt. Lähdetään leiriin.” Savutassu nyökkäsi hiukan pettyneenä, mutta seurasi Sudenmarjaa mukisematta. He astelivat rauhallisesti takaisin leiriin. Aukealla ei enää juuri ollut kissoja ja aurinko heitti jo viimeisiä säteitään punertavalle taivaalle.
“Voit mennä”, Sudenmarja maukui ja lähti kohti Tähtisumun pesää. Savutassu sen sijaan raahusti oppilaiden pesään. Hän oli toden totta väsynyt ja nälkäinen, mutta ei jaksanut hakea syötävää, vaan kellahti makuusammalilleen ja vaipui suoraan uneen.
//Nyt taas tarinaa Savutassulla. Ei tullut kauhean pitkää, mutta toivottavasti menee. Tuli tossa kirjoittaessa mieleen, että miten kokoontumisista kirjoitetaan? Täällä sivuilla saattaa hyvinkin jossain siitä lukea, mutta en muista itse lukeneeni, enkä jaksa lähteä sitä tietoa metsästämään.//

Vastaus:

Olipas mukava tarina, johon oli sisällytetty kaikkea mitä oppilaan kuuluu suinkin oppia :) Sudenmarja ja Savutassu tulevat kivasti toimeen keskenään. En huomannut mitään erityisiä kirjoitusvirheitä, ja tekstin kerronta oli muutenkin sujuvasti etenevää ja tarina mukavaa luettavaa.

Saat 29 kp

- YP Phi

Nimi: Ikipentu-Tuuliklaani

29.06.2016 18:11
Ikipentu piti edelleen silmiään kiinni. Hän ei ollut avannut niitä vielä kertaakaan, mutta pentu oli ollut monestikin kenenkään huomaamatta hereillä, ja samalla kuullut kaiken, mitä pentutarhassa oli puhuttu. Nytkin pentu kuuli emonsa kipakan äänen pyytävän jotakuta olemaan hiljaa, vaikka hän itse ei ainakaan ollut kuullut mitään ääntä, mikä olisi tullut pentutarhasta. Naaras kuuli kyllä paraikaa linnun laulua, joka kantautui kauempaa, sekä puheensorinaa, joka sekin kuului pesän ulkopuolelta.
Syyksi pennun emo oli kuitenkin naukaissut hetken kuluttua sen, että Ikipentu yritti nukkua. “No ei hänen unensa varmaan minun huokaisuni takia pilalle mene.” Joku pentutarhasta naukaisi melko pisteliäästi. “Sinun pitäisi-” Ikipentu kuuli emonsa aloittavan, ennen kuin pentutarhaan astui joku, ketä hän ei nähnyt suljettujen silmiensä takia. Ikipentu kuitenkin haistoi kyseisen kissan ominaistuoksun, ja tunnisti sen yhdeksi usein pentutarhassa käyväksi naaraaksi. Naaras päätti vain kuunnella kolmikon keskustelua.
“Heiii!” sama kissa, joka oli myös sanonut oman mielipiteensä Ikipennun emolle, hihkaisi melko iloisen kuuloisena.
“Liekkipentu, miksi et ole leikkimässä muiden kanssa?” pentutarhaan tullut naaras kysyi.
“pfff, ei minua huvita leikkiä sellaisia leikkejä. Minä olen jo iso kissa!” ilmeisesti Liekkipentu vastasi. Ikipentu tunnisti Liekkipennun samaiseksi kissaksi, jonka kanssa hänen emonsa oli keskustellut aiemmin.
Naaraan uteliaisuus sekä malttamattomuus halusivat jo nähdä maailman, mikä oli mustan verhon peittämänä. Naaras raotti varovaisesti ensin toista silmäänsä, ja sitten toista. Pentu joutui siristelemään silmiään valkoisen auringonvalon takia, jota hän ei ollut koskaan nähnyt yhtä kirkkaana silmät suljettuina. Pienen hetken kuluttua, kun pentu oli tottunut kirkkaaseen valoon, mikä tulvi pentutarhan suulta, naaras avasi keltaiset silmänsä kokonaan auki tarkastellakseen häntä ympäröivää suurta maailmaa. Ikipentu oli kuvitellut monta kertaa minkä näköinen maailma oli, mutta mikään kuvitelma ei vetänyt vertoja tälle näkymälle.
Naaras kuuli emonsa ihastuneen henkäyksen, jota seurasi hiljainen kehräys ja muutamat, nopeat nuolaisut päälaelta. “Ikipentu avasi silmänsä!” Aaltojää naukaisi ylpeänä katsoessaan pentuaan.
Naaras kohotti, sekä siirsi hieman katsettaan pentutarhassa, jotta hän näkisi enemmän. “Hienoa. Onnitteluni”, kirjava tummanruskea naaras naukaisi.
Ikipentu katseli yhä ympärilleen, kunnes tämän katse kohtasi toisen, häntä vanhemman pennun vihreät silmät. “Hei! Minä olen Liekkipentu!” Liekkipennuksi esittäytynyt kolli naukaisi leveästi hymyillen. Naaras tiesikin sen jo, joten hän ei vastannut, vaan yritti heti nousta neljälle tassulle. Se osoittautuikin vaikeammaksi mitä hän luuli. “Ole varovainen!” Aaltojää naukaisi. Naaraan äänestä kuulsi selvästi huolestuneisuus, ja hänen häntänsä heilahteli hieman hermostuneesti puolelta toiselle.
Ikipentu ei sanonut mitään. Pentu katseli vain lumoutuneena ympärilleen, yrittäen ottaa muutaman askeleen eteenpäin katseensa mukana. “Haluatko, että näytän sinulle leiriä?” Liekkipentu kysyi innoissaan. Naaras käänsi keltaiset silmänsä kolliin kiinnostuneena tuon ideasta, mutta silti hän mietti hetken mitä vastata.
“Juu”, naaras naukaisi lopulta varmana päätöksestään.
“Ei!” pennun emo naukaisi kuuluvasti. “Olet aivan liian pieni moiseen!” Aaltojää jatkoi yhtä tiukasti, kuin oli aloittanutkin. “Eikä Liekkipentu ole paras mahdollinen siihen hommaan.”
Ikipentu katsoi kyseisen kollin reagointia hänen emonsa sanoihin. Kolli olikin sanomaisillaan jotain, kunnes samainen naaras, joka oli myös onnitellut Aaltojäätä pennun avatessa ensimmäistä kertaa silmänsä, naukaisi määrätietoisesti sekä kärsivällisesti: “Aaltojää, uskon, että Ikipentu on tarpeeksi iso leirissä kiertelyyn. Ei häntä kukaan siellä syö. Ja mitä tulee Liekkipentuun, voit olla varma, että minun poikani osaa pitää huolen pienemmistään. Vai mitä, Liekkipentu?” Liekkipentu nyökkäsi jämäkästi emonsa kysymykseen.
Ikipentu oli ymmärtänyt, että kyseinen naaras oli Liekkipennun emo yhtälailla, kun Aaltojää oli hänen emonsa.
“Mutta-”, Aaltojää aloitti vastalauseensa. “Et voi pitää häntä täällä ikuisesti. Pesän siivoaminen on helpompaa, kun pennut eivät pyöri tassuissa”, Liekkipennun emo jatkoi.
Ikipentu kuunteli yhä keskustelua. Hänen teki mieli sanoa jotain, mutta hän ei ollut varma siitä mitä sanoisi, jotta tilanne etenisi nopeammin ja sujuvammin. Naaras käänsi katseensa emoonsa, joka huokaisi hieman närkästyneenä, mutta naukaisi lopulta sen, minkä Ikipentu halusikin kuulla: “Hyvä on...Älkää menkö sitten kauas!”
Naaras tassutteli vielä hieman epävakaasti Liekkipennun luokse, jonka ilme oli voitonriemuinen.
“Ei ei!” Liekkipentu naukaisi kipittäessään pentutarhan suulle. Ikipentu seurasi kollia niin nopeasti, kuin vain osasi. Naaras katsoi kuinka häntä vanhempi pentu hyppäsi tottuneesti pesän ulkopuolelle. Tuon emo tuli Ikipennun perästä, joka sai naaraan kiirehtimään vieläkin nopeampaa Liekkipennun luokse.
“Liekkipentu”, pentu kuuli naaraan äänen takaansa. “Jos poistutte leiristä, tai teette jotain tyhmää, minä pidän huolen, ettet poistu pentutarhasta ennen kuin sinusta tulee oppilas.”
Ikipentu katsoi Liekkipentua, joka virnisti itsevarman oloisena ennen kuin naukaisi: “Tyhmääkö? Minä? Älä viitsi. Mutta juu juu. Minä tiedän mitä teen. Tule Ikipentu.”
Naaraan nimen sanottuaan, kolli lähti juoksien aukion poikki suuntanaan ryhmä kissoja, jotka näyttivät hänen ikäisiltään. Ikipentu seurasi Liekkipentua hitaammin, mutta hän pääsi silti tämän luokse ennätys vauhdilla.
“Hei Yöpentu ja Kuohupentu! Kuulaspentu, Heinäpentu ja Ruusupentu”, kolli luetteli kaikkien nimet. Ikipentu katsoi jokaista pentua vuorotellen.
“Tulitko sittenkin leikkimään?” yksi pennuista kysyi, mutta Liekkipentu pudisti päättäväisesti päätään. “Näytän Ikipennulle paikkoja.”
Ikipentu tunsi monien silmäparien tuijottavan häntä, vaikka naaras olikin hieman Liekkipennun takana.
“Ai hei! Olet näköjään avannut silmäsi”, yksi pennuista naukaisi innokkaasti. “Minä olen Kuohupentu”, samainen naaras esittäytyi. Kuohupentu katseli Ikipentua uteliaasti. Naaras yritti vältellä tuon katsetta, olihan hän jo muutenkin aiheen keskipisteenä, joka ei saanut naaraan oloa muuksi kuin kiusaantuneeksi.
“Ja tuo on Yöpentu ja nuo tuolla taas ovat Kuulaspentu, Heinäpentu ja Ruusupentu”, Liekkipentu sanahti ja osoitti kaikkia vuorotellen.
“Hei, miten niin nuo?” Ruusupennuksi esitelty naaras naukaisi terävästi. Ruusupentu näytti pian kieltä, joka sai Ikipennun hieman hämilleen. “Olinko tehnyt jotain väärää?” naaras mietti.
“Voinko minäkin tulla näyttämään paikkoja?” Yöpennuksi esitelty musta naaras kysyi hiljaa. “Tule vain”, kolli vastasi.
“Yöpentu! Kuka nyt on Jokiklaanista, jos sinä lähdet?!” Ruusupentu protestoi kipakasti. Ikipentu katsahti Yöpentuun, joka kohautti vain lapojaan.
“Teidän ongelmahan se nyt on”, Liekkipentu naukaisi. “Mennään!” tuo lausahti ja lähti hyppelehtien eteenpäin Yöpentu kintereillään. Ikipentu yritti pysyä kaksikon perässä, mutta naaras jäi väkisinkin hieman jälkeen. Naaras ei ehtinyt katsoa oikein ympärilleenkään, kun Liekkipentu oli jo vaihtamassa paikkaa.
“Tuolla on Tähtisumun pesä”, Liekkipentu selitti, kun Ikipentu oli päässyt heidän luokseen. Naaras mietti, miksi he olivat jääneet näin kauaksi kyseisestä pesästä. Hän olikin aikeissa kysyä siitä, kun kolli ennättikin jo jatkamaan hieman nolona: “Heh...Ei viitsi mennä lähemmäs. Minä sain vähän niin kuin kiellon mennä sinne.” “Mitäs sotkit ne yrtit”, Yöpentu naukaisi huomauttavaan äänensävyyn. Ikipentu pysyi vaiti ja kuunteli kaksikon keskustelua.
“Minä halusin vain tutkia. Ne typerät lehdet tarttuivat tassuihini”, Liekkipentu mutisi.
“Niitä pitää käsitellä varoen, niin ne eivät tartu”, pehmeä ääni naukaisi. Ikipentu käännähti ympäri, jotta saattoi nähdä paikalle saapuneen kissan. Pentu katsoi kullanruskeaa naarasta, joka tuoksui yrteille.
“Eh, hei Tähtisumu”, Liekkipentu naukaisi yrteiltä tuoksuvalle naaraalle. “Me olemme näyttämässä Ikipennulle paikkoja.” Naaras käänsi katseensa Ikipentuun. Pentu mietti hetken, miksi tuon ilme näytti ensiksi hieman yllättyneeltä, jonka jälkeen kuitenkin yrteiltä tuoksuvan naaraan ilme muuttui nopeasti takaisin lempeäksi.
“Ai hei. Olet näköjään avannut silmäsi. Se on hieno kuulla”, Tähtisumuksi esittäytynyt naaras naukaisi hymyillen. “Yöpentu, voit käydä näyttämässä pesäni Ikipennulle sisältä päin, kunhan ette koske mihinkään. Liekkipentu saa jäädä tähän kanssani.”
“Tule Ikipentu”, Yöpentu naukaisi ja lähti sirosti tassuttelemaan parantajan pesään sisälle.
Kun Ikipentu astui sisälle pesään, tuon kuonoon tulvi kaikenlaisia tuoksuja ja kitkeriä hajuja. Pentu katseli jälleen uteliaana ympärilleen, jonka seurauksena hän oli kompastua omiin tassuihinsa, kun naaras ei keskittynyt eteenpäin kulkemiseen.
Kun Ikipentu oli saanut tarpeekseen hyvistä tuoksuista ja mielenkiintoisesta, kasvien täyttämästä pesästä, naaras heilautti innoissaan häntäänsä ja hyppelehti ulos takaisin aukiolle, missä hän näki Liekkipennun sekä Tähtisumun.
Yöpentu tassutteli edeltä kaksikon luokse, Ikipentu kannoillaan. “Valmista. Mitä sitten?” musta naaras kysyi.
Ikipentu katseli ympärilleen. Leirissä vilisi isoja kissoja, jotka katosivat suureen metsään tai samanlaiseen pesään, missä hän oli käynyt Yöpennun kanssa.
Naaras kuvitteli itsensä suureen metsään, jonka seurauksena pentu pörhisti huomaamattomasti karvojansa ajatuksilleen.
“Hei! Käydään isän luona!” kolli hihkaisi, saaden Ikipennun kokonaan takaisin tilanteeseen mukaan. “Nähdään Tähtisumu!” Liekkipentu naukaisi, ennen kuin lähti juosten oranssinruskeaa raidallista kollia kohden. Ikipentu lähti oitis kollin, sekä Yöpennun perään.
“Nähdään. Älkää hankkiutuko ongelmiin”, Tähtisumu sanoi, kun Ikipentukin oli kerennyt jo juoksemaan jonkin matkaa.
Naaras pysähtyi mustan naaraan rinnalle.
“Hei!” Liekkipentu maukaisi iloisesti. Kollin edessä oleva kissa katsoi Liekkipentuun hymyillen. “Huomenta. Mitäs sinä teet?”
Ikipentu tajusi ison kissan huomanneen hänetkin.
“Hei teillekin”, Yöpentu naukaisi vuorostaan hymyillen.
“Tässä on meidän isämme Tiirajuova. Hän on varapäällikkö”, Liekkipentu kuulosti ylpeältä lausuessaan viimeiset sanat.
Ikipentu yritti nostaa myös kasvoilleen hymyn, mutta hän ei onnistunut siinä, varsinkaan kun Tiirajuova käänsi katseensa häneen.
“Sinähän olet Aaltojään pentu, etkös vain? Ikipentu?” Tiirajuova tiedusteli. Naaras tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi.
“Mukava tavata”, varapäälliköksi esitelty kolli naukaisi.
“Samoin”, Ikipentu vastasi mahdollisimman kohteliaasti.
“Olette varmaan näyttämässä paikkoja”, Tiirajuova totesi katsahtaessaan Liekkipentuun sekä Yöpentuun.
Ikipentu mietti, miksei hänen isänsä voinut olla varapäällikkö. Naaras vajosi taas omiin ajatuksiinsa, eikä juurikaan kuunnellut muiden keskustelua.
“Minnes te Kuohupennun hukkasitte?”
“Hän on leikkimässä Ruusupennun, Kuulaspennun ja Heinäpennun kanssa.”
“Noh, jatkakaapas te kierrostanne. Minun pitää mennä puhumaan Ruostetähden kanssa”, Tiirajuova päätti keskustelun, joka samalla myös herätti Ikipennun ajatuksistaan.
Ikipentu katsoi, kuinka Liekkipentu pukkasi päällään Tiirajuovaa.
“Nähdään”, kaksikon isä naukaisi ja kosketti kuonollaan vuorollaan Yöpennun sekä Liekkipennun kuonoja. Sen tehtyään suuri kolli lähti kohti pesää, jota Ikipennulle ei oltu vielä esitelty. Naaras päätteli sen kuitenkin olevan päällikön pesä, olihan Tiirajuova sanonut menevänsä tapaamaan päällikköä.
“Noniin! Minnes mennään seuraavaksi? Jäljellä on vielä sotureiden, oppilaiden ja klaaninvanhimpien pesät ja tuoresaaliskasa”, kolli naukaisi. Ikipentu huomasi tuon hännän liikehtivän koko ajan. “Ikipentu, mitä olet mieltä”, Liekkipentu kysyi katsoen naarasta uteliaana. Ikipentu katsoi kollia takaisin, aina välillä kuitenkin tämän viressä istuvaa Yöpentua vilkuillen. Ikipentu oli sanomassa juuri haluavansa nähdä ensin oppilaidenpesän, kun yllättäen hän kuuli huudon: “Liekkipentu, Yöpentu ja Ikipentu!” kirjavan tummanruskea raidakas naaras asteli heidän luokseen naukuen.
“Mitä?” Liekkipentu kysyi ärtyneen kuuloisena. “Esittelyaika on ohi. Ikipennun pitää mennä takaisin pentutarhaan. Yöpentu ja Liekkipentu käykää hakemassa Kuohupentu, niin käydään katsomassajotain syötävää tuoresaaliskasasta”, kaksikon emo naukaisi.
“Mutta emo, meillä jäi niin paljon-”, kolli pentu yritti ilmeisesti saada lisäaikaa. Hänen emonsa kuitenkin laittoi häntänsä pentunsa suun eteen. “Tiedän, tiedän. Jatkakaa esittelyä vaikka huomenna, jos se sopii Aaltojäälle.”
Ikipentu katseli jokaista vuorotellen. Hän ehti nähdä sivusilmällään kollin huokaisevan. “Noh, hyvä on. Minä saatan Ikipennun pentutarhalle. Minähän olin vastuussa ja aion näyttää Aaltojäälle, että osaan olla vastuullinen”, Liekkipentu ilmoitti taas määrätietoisena.
“Tulen pian, älkää rohmutko parhaimpia saaliita! Tule Ikipentu”, kolli lausahti ja lähti reippaasti etenemään pentutarhaa kohti. Ikipentu seurasi Liekkipentua, pysyen nyt paljon paremmin tuon perässä kuin alussa.
Pian Ikipentu asteli pentutarhan suulle kollin rinnalle.
“Jatketaan sitten huomenna kierrosta. Kiva, että avasit silmäsi.” kolli hymyili.
“Aaltojää! Ikipentu on ehjin nahoin takaisin pentutarhassa, älä huoli”, Liekkipentu hihkaisi ja virnisti Ikipennulle. “Nähdään”, kolli naukaisi, ennen kuin tuo katosi pesän suulta näkymättömiin. Naaras sai aikaiseksi pienen hymyn, joka kuitenkin ilmestyi hänen kasvoilleen kun Liekkipentu, jolle tuo hymy oli tarkoitettu kiitokseksi päivästä, oli jo lähtenyt.
Ikipentu tassutteli väsyneenä emonsa luokse. Naaras käpertyi tuon vatsaa vasten ja sulki silmänsä. “No, oliko kivaa? Ei kai kukaan ollut ilkeä sinulle? Oliko Liekkitassu ihan asiallinen? Et kai vaan poistunut leiristä sen pennun yllyttämänä?! Koska jos näin on, niin en enää ikinä anna sinun olla sen hiirenaivon kanssa”, Aaltojää naukui kireästi.
Ikipentu avasi silmänsä ja nosti katseensa emonsa keltaisiin silmiin. “Älä ole huolissasi, en ollut leirin ulkopuolella. Minulla oli kivaa, ja Liekkipentu oli mukava. Kaikki leirissä olivat mukavia”, naaras naukui. Sen jälkeen hän sulki jälleen silmänsä ja painoi päänsä emonsa turkkia vasten. “Miksi minun emoni ja isäni eivät voisi olla samanlaisia kuin Liekkipennun?” Ikipennun mielessä kävi kysymys, ennen kuin naaras nukahti päivän tekemisien uuvuttamana.

//weeh! Sainpas kirjoitettua :D Nyt olen iloinen! Toivottavasti ei ole kovinkaan paljoa kirjoitusvirheitä. En kerinnyt/jaksanut lukea tekstiä läpi kirjoitettuani sen, joten siellä saattaa esiintyä mitä oudoimpia virheitä.

Vastaus:

Hmm, ihan kivan pituinen tarina :3 Mutta kuvailua olisi tosiaan voinut olla vähän enemmän ja tarina oli oikeastaan melkein suoraan kopio Liekkipennun tarinasta. Olisit voinut lisätä ihan omia juttujasi tuonne väliin ihan suht reippaastikin, sillä pentu varmaan kiinnittää paljon huomoita asioihin jotka näkee ensi kertaa ja jotka voivat olla vanhemmalle pennulle jo arkipäivää.

Ja ajatusmerkit ovat erilaiset kuin puhemerkit x)

Saat 19Kp~

~Tikru

Nimi: Hämytassu, Myrskyklaani

29.06.2016 17:29
Hups! Haittaako kun laitoin ton tarinan vahingossa yksityiseksi?

Vastaus:

Kyllähän se sinänsä, kun pitää vastata tähän xP Mutta juu~
Hyvä tarina, mutta puheet aina seuraavalle riville. Helpottaa lukemista. Ja ajatusmerkit puuttuivat siitä yhdestä kohtaa ja niiden tilalla olivat " merkit.

Mutta juuh~

18Kp

~Tikru

Yksityinen viesti

29.06.2016 16:56

Nimi: Liekkipentu, Tuuliklaani

29.06.2016 13:11
Liekkipentu makoili tylsistyneenä emonsa pedillä. Yöpentu ja Kuohupentu olivat leikkimässä Kettuturkin pentujen kanssa, mutta Liekkipentua ei kiinnostanut heidän typerä soturileikki. Lähinnä oikeasti sen takia, että hän ei saanut olla päällikkö leikissä... Liekkipentu kierähti selälleen huokaisten kovaa.
"Voisitko olla hiljempaa?" Liekkipentu kierähti takaisin vatsalleen ja katsoi puhujaa. Kalpean harmaa naaras makoili pedillään pentutarhan nurkassa mulkoillen Liekkipentua.
"Ikipentu yrittää nukkua", naaraan häntä oli kietoutuneena pienen raidallisen pennun ympärille. Liekkipentu pyöräytti vähän silmiään.
"No ei hänen unensa varmaan minun huokaisun takia pilalle mene", kolli huomautti aika pisteliäänä. Hän sai Aaltojäältä mulkaisun.
"Sinun pitäisi-" samassa Varissiipi asteli pesään. Liekkipentu kiepahti emonsa puoleen.
"Heiii!" Hän hihkaisi ja pomppi Varissiiven luo pitkin loikin.
"Liekkipentu, miksi et ole leikkimässä muiden kanssa?" Hänen emonsa kysyi hymyillen. Liekkipentu istahti alas.
"Pfff, ei minua huvita leikkiä sellaisia leikkiä. Minä olen jo iso kissa!"
"Et saanut olla päällikkö vai?" Varissiipi kysyi hykertäen. Liekkipentu älähti.
"Ei se siitä-! Okei, myönnetään", kolli puhahti.

Samassa Aaltojään ihastunut henkäys sai kollin kääntymään ympäri. Varissiipi höristi korviaan.
"Ikipentu avasi silmänsä!" Aaltojää ilmoitti ylpeänä. Liekkipennun korvat nytkähtivät uteliaana. Ikipentu kohotti päätään Aaltojään vierellä katsoen ympärilleen keltaisilla silmillään.
"Hienoa. Onnitteluni", Varissiipi naukaisi hymyillen. Liekkipentu katsoi uteliaana Ikipentua ja kaksikon katseet kohtasivat.
"Hei! Minä olen Liekkipentu!" Hän naukaisi hymyillen leveästi. Ikipentu ei vastannut mitään vaan keskittyi tassuilleen nousemiseen.
"Ole varovainen!" Aaltojää naukaisi huolestuneena ja Varissiipi vaihtoi katseita Liekkipennun kanssa.
>Kauhea hössöttäjä< Liekkipentu ajatteli Aaltojäästä ja Varissiipi näytti ajattelevan samalla tavalla. Ikipentu katseli ympärilleen. Liekkipentu sai omasta mielestä kuningasidean.
"Haluatko että näytän sinulle leiriä?" Hän kysyi Ikipennulta innoissaan. Nuorempi kissa katsoi häntä hetken.
"Juu", tuo naukaisi lopulta.
"Ei!" Aaltojään naukaisu sai Liekkipennun korvat painumaan aavistuksen luimuun. "Olet aivan liian pieni moiseen!" Kuningatar naukaisi tiukasti. "Eikä Liekkipentu ole paras mahdollinen siihen hommaan", Liekkipentu avasi suutaan väittääkseen vastaan, mutta hänen emonsa ehti ensin.
"Aaltojää, uskon että Ikipentu on tarpeeksi iso leirissä kiertelyyn. Ei häntä kukaan siellä syö. Ja mitä tulee Liekkipentuun, voit olla varma, että _minun_ poikani osaa pitää huolen pienemmistään", Varissiipi naukui kärsivällisesti silmät kumminkin välhkähtäen kun hänen poikaansa oli periaatteessa haukuttu "Vai mitä, Liekkipentu?" Liekkipentu nyökkäsi jämäkästi.
"Mutta-" Aaltojää yritti vastustella.
"Et voi pitää häntä täällä ikuisesti. Pesän siivoaminen on helpompaa kun pennut eivät pyöri tassuissa", Varissiipi jatkoi. Aaltojää ei näyttänyt iloiselta, mutta huokaisi sitten.
"Hyvä on... Älkää menkö sitten kauas!" Ikipentu asteli hiljalleen Liekkipennun luo, jonka kasvoilla oli voitonriemuinen ilme.
"Ei ei!" Kolli naukaisi ja kipitti pesän suulle Ikipentu perässään.

Liekkipentu hyppäsi ulkopuolelle ja Varissiipi tuli heidän perässään.
"Liekkipentu", kolli käänsi päänsä emonsa puoleen.
"Jos poistutte leiristä tai teette jotain tyhmää, minä pidän huolen ettet poistu pentutarhasta ennenkuin sinusta tulee oppilas", Varissiipi varoitti. Liekkipentu virnisti. "Tyhmääkö? Minä? Älä viitsi. Mutta juu juu. Minä tiedän mitä teen. Tule Ikipentu", Liekkipentu lähti juoksemaan aukion poikki suunnaten ensin siskojensa ja Kettuturkin pentuja kohti.
"Hei Yöpentu ja Kuohupentu! Kuulaspentu, Heinäpentu ja Ruusupentu", kolli kutsui kaikkia kissoja nimeltään ja Yöpentu, joka ei näyttänyt olleen kovin paljoa leikissä mukana käänsi ensimmäisenä päänsä. Kuohupentu loikkasi taaksepäin ja katsoi Liekkipentua.
"Tulitko sittenkin leikkimään?" Liekkipentu ravisti päätään.
"Näytän Ikipennulle paikkoja", nyt hänen siskonsa ja Kettuturkin pennut vasta huomasivat raidallisen naaraan Liekkipennun takana.
"Ai hei! Olet näköjään avannut silmäsi", Kuohupentu naukaisi pirteästi. "Minä olen Kuohupentu", tuo katseli uteliaana Ikipentua.
"Ja tuo on Yöpentu ja nuo tuolla taas ovat Kuulaspentu, Heinäpentu ja Ruusupentu", Liekkipentu osoitti jokaista vuorollaan.
"Hei, miten niin nuo?" Ruusupentu naukaisi terävästi. Liekkipentu virnisti ja näytti kieltä Ruusupennulle ja sai naaraan näyttämään sitä takaisin.
"Voinko minäkin tulla näyttämään paikkoja?" Yöpentu kysyi hiljaa. Liekkipentu vilkaisi syrjäsilmällään Ikipentua, muttei jäänyt odottamaan tuon hyväksyntää.
"Tule vain", ei Liekkipentu nyt omaa siskoaan työntäisi pois.
"Yöpentu! Kuka nyt on Jokiklaanista jos sinä lähdet?!" Ruusupentu protestoi. Yöpentu kohautti lapojaan.
"Teidän ongelmannehan se nyt on", Liekkipentu virnisti. "Mennään!" Kolli hyppeli eteenpäin, Yöpentu kipittäen perään ja Ikipentu seuraten hitaammin.

"Tuolla on Tähtisumun pesä", Liekkipentu selitti Ikipennulle, kun he istuivat noin kolmen ketunmitan päässä parantajan pesästä.
"Heh... Ei viitsi mennä lähemmäs. Minä sain vähän niinkuin kiellon mennä sinne", Liekkipentu naukaisi virnistäen nolona.
"Mitäs sotkit ne yrtit", Yöpentu huomautti. Liekkipentu luimisti korviaan.
"Minä halusin vain tutkia. Ne typerät lehdet tarttuivat tassuihini", kolli mutisi.
"Niitä pitää käsitellä varoen, niin ne eivät tartu", lempeä ääni naukaisi kollin takaa. Liekkipentu kiepahti ympäri ja katsoi Tähtisumua silmiin.
"Eh, hei Tähtisumu", hän naukaisi häntä heilahtaen. "Me olemme näyttämässä Ikipennulle paikkoja", parantajan huomio kiinnittyi nyt Ikipentuun. Naaraan naamalla näkyi hetki yllättyneisyys, mutta sitten tuo näytti taas lempeältä itseltään.
"Ai hei. Olet näköjään avannut silmäsi. Se on hieno kuulla", Tähtisumu hymyili. "Yöpentu, voit käydä näyttämässä pesäni Ikipennulle sisältä päin, kunhan ette koske mihinkään. Liekkipentu saa jäädä tähän minun kanssa", parantaja katsoi kollia pilke silmäkulmassa. Yöpentu nyökkäsi aavistuksen.
"Tule Ikipentu", naaras lähti sipsuttamaan parantajan pesään sisälle. Tähtisumu katsoi kun kaksikko katosi pesän uumeniin ja kääntyi sitten katsomaan Liekkipentua.
"Miten Aaltojää reagoi siihen, että Ikipentu lähti ulos?"
>Ai tämän takia hän laittoi Ikipennun Yöpennun matkaan< Liekkipentu ajatteli.
"Hän kielsi ensin Ikipentua tulemasta mukaani, mutta emo onnistui taivuttelemaan hänet ympäri. Hän ei siltikään ollut kovin iloinen", kolli naukaisi vähän matalemmalla äänellä. Tähtisumu nyökkäsi aavistuksen synkkänä. Liekkipentu kallisti päätään.
"Onko Aaltojäässä jotain vikaa?" kolli kysyi hölmistyneenä.
"Hm? Ei, ei tietenkään. Minun pitää vain huolehtia pennuista sekä heidän emojen terveydestä. Jotkut emot saattavat olla vähän ylisuojelevaisia, mutta se helpottaa kyllä ajan kanssa, älä huoli", Tähtisumu hymyili ja Liekkipentu nyökkäsi aavistuksen helpottuneena, vaikkei Aaltojäästä pitänytkään. Ei hän halunnut, että Ikipennun emolla olisi jokin hätänä. Sehän olisi hirveää. Samassa Yöpentu palasi Ikipennun kanssa heidän luo.
"Valmista. Mitä sitten?" Yöpentu kysäisi. Liekkipentu mietti hetken ja huomasi samalla isänsä.
"Hei! Käydään isän luona!" Liekkipentu hihkaisi loikaten jaloilleen. "Nähdään Tähtisumu!" kolli lähti juosten Tiirajuovaa kohti.
"Nähdään. Älkää hankiutuko ongelmiin", parantaja naukaisi kolmikon jälkeen.

Liekkipentu jarrutti isänsä eteen.
"Hei!" hän hihkaisi iloisesti. Tiirajuova laski katseensa poikaansa ja hymyili.
"Huomenta. Mitäs sinä teet?" varapäällikkö naukaisi lempeästi ja huomasi myös Yöpennun ja Ikipennun. "Hei teillekkin", Yöpentu hymyili.
"Tässä on meidän isämme Tiirajuova. Hän on varapäällikkö", Liekkipentu esitteli ylpeänä. Tiirajuova käänsi katseensa Ikipentuun.
"Sinähän olet Aaltojään pentu, etkös vain? Ikipentu?" Ikipentu nyökkäsi vastaukseksi.
"Mukava tavata", Tiirajuova hymyili vähän.
"Samoin", Ikipentu vastasi kohteliaasti.
"Olette varmaan näyttämässä paikkoja", Tiirajuova katsahti Yöpentuun ja Liekkipentuun. "Minnes te Kuohupennun hukkasitte?"
"Hän on leikkimässä Ruusupennun, Kuulaspennun ja Heinäpennun kanssa", Yöpentu vastasi. Tiirajuova nyökkäsi vähän.
"Noh, jatkakaapas te kierrostanne. Minun pitää mennä puhumaan Ruostetähden kanssa", suuri kolli kehotti. Liekkipentu pukkaisi päällään isäänsä. Hän oli todella ylpeä, että oli varapäällikön poika.
"Nähdään", Tiirajuova kosketti kuonollaan Yöpennun ja Liekkipennun omia kuonoja vuorotellen. Sen jälkeen kolli lähti kävelemään Ruostetähden pesän luo.

"Noniin! Minnes mennään seuraavaksi? Jäljellä on vielä sotureiden, oppilaiden ja klaaninvanhimpien pesät ja tuoresaaliskasa", Liekkipentu naukaisi heilutellen häntäänsä. "Ikipentu mitä olet mieltä?" Kolli katsoi nuorempaa naarasta uteliaana ja Yöpentu istuskeli hänen vieressään odottavaisena. Kumminkin, ennenkuin Ikipentu ehti vastata, Varissiiven huuto kiinnitti kolmikon huomion;
"Liekkipentu, Yöpentu ja Ikipentu!" kuningatar asteli heidän luo.
"Mitä?" Liekkipentu kysyi ärtyneenä korvat nykien.
"Esittelyaika on ohi. Ikipennun pitää mennä takaisin pentutarhaan. Yöpentu ja Liekkipentu käykää hakemassa Kuohupentu, niin käydään katsomassa jotain syötävää tuoresaaliskasasta", naaras naukui.
"Mutta emo, meiltä jäi niin paljon-" Liekkipentu yritti vastustella, mutta Varissiipi heilautti häntänsä pennun suun eteen.
"Tiedän tiedän. Jatkakaa esittelyä vaikka huomenna jos se sopii Aaltojäälle", Liekkipentu huokaisi.
"Noh hyvä on. Minä saatan Ikipennun pentutarhalle. Minähän olin vastuussa ja aion näyttää Aaltojäälle, että osaan olla vastuullinen", pieni pentu ilmoitti silmät säkenöiden. "Tulen pian, älkää rohmutko parhaimpia saaliita! Tule Ikipentu", Liekkipentu lähti reippain askelin pentutarhaa kohti. Ikipentu seurasi häntä, eikä aikaa vierähtänyt kauaakaan kun he saapuivat pentutarhalle.

"Jatketaan sitten huomenna kierrosta. Kiva, että avasit silmäsi", Liekkipentu hymyili naaraalle. "Aaltojää! Ikipentu on ehjin nahoin takaisin pentutarhassa, älä huoli", hän hihkaisi pesään ja virnisti Ikipennulle.
"Nähdään", hän naukaisi vielä ennenkuin säntäsi Varissiiven ja siskojensa luokse.

// Mä toivon et tääl ei oo mitää tyhmii virheit:D Yritin lukee tätä läpi ja korjailinki pikkumokii mut tietenki jotain on päässy silmie ohi varmaa

Vastaus:

Jep, kiva tarina :3 Sen verran kuitenkin, että surin osa noista kappalejaoista oli vähän turhia. Esimerkiksi Aaltojää vain huokaisi. Pääasiassa kappalejakoahan käytetään kun hypitään hieman pidempi matka. Vaikka esimerkiksi leiristä metsään jos siihen ei keksi mitään erikoisempaa selostusta.
Mutta juuh~

20kp

~Tikru

Nimi: YÖtassu ,varjoklaani

27.06.2016 20:23
ens keralla tulee pisempi tarina luppan sen

Nimi: YÖtassu ,varjoklaani

27.06.2016 20:22
Usva pyörre kuiskassi ole hyvin hiljaa kun nuori yötassu lähestyi liskoa . Yötassu kiljaissi sain sen usva pyörre sainsen . Usva pyörre vastassi hienosti tehty seuraavaksi opetan taistelu liikeittä . Noniin usva pyörre sanoi anatulla yötassu hyökassi usva pyörre kuitenkin väistti nope ammin yötassu hyökässi viellä nopeammin ja usva pyörre väisti taas vieläkkin nope ammin yötassu hyökassi taas ja sai usva pyörrteen maahan hyvä usva pyörre kehui . Usva pyörre käskki mene nyt hoitamaan klaani vanhimmat .mutta mutta yötassu änkytti usva pyörre sanoi tiukemmin mene hoitamaan klaani vanhimmat mutta mutta yötassu änkytti taas . Usva pyörre sanoi niin mitä en vain jakssa yötassu sähähti usva pyörre sanoi mitä niskuroitko sinä. Yötassu valhti kalpeaksi en tai ehkä hän änkytti pelokaasti usva pyörre sanoi niin sanoit niskuroivassi tästtä revontulitähti saa kuulla . Yötassu ajatelli oi voi revontulitähti läksytti häntä kunolla etäs kehtaat niskuroida mestarillessi tästä saat rangaistuksen saat vahtia koko seuraavan yön aivan yksin .Pakasstassu tuli hänen luokseen ällä huolli kaikki tekevät virheittä yötassu katsoi pakasstassuun ja punastui niin muttein niin pahasti kuin minnä .Pakkastassu sanoi ällä vähätelli itseässi totta yötassu vastassi olin ehkä itselleni liian ankara . Ja niin yötassu vahti koko yön ja aamulla hän oli aivan poikki . No nyt tuli alotettua tää tarinankirjoitus jäniti ihan sairaasti tätä kirjoita essa toi vota vasti se ei näy kirjoituksessa.

Vastaus:

"No nyt tuli alotettua tää tarinankirjoitus jäniti ihan sairaasti tätä kirjoita essa toi vota vasti se ei näy kirjoituksessa."

No kyllä valitettavasti näkyi ja paljon. Tarinaan kuulumattomat jutut myös // merkkien jälkeen seuraavalle riville, kuten tuokin olisi pitänyt laittaa...

Ensinnäkin, tarina oli täynnä kirjoitusvirheitä. Siitä oli vaikea saada YHTÄÄN mitään selvää. Yhdyssanavirheitäkin oli liikaa. Kaikki ajatusmerkit ja puhemerkit puuttuivat täysin. Ei tiennyt kuka puhui ja mitä ja missä vaiheessa. Vasta-aloittanut oppilas tuskin onnistuu harjoittelematta kaatamaan kokenutta soturia tuosta vain.

Myös kaiken kuvailu puuttui lähes täysin. Missä he olivat metsästämässä? Mitä sille liskolle tehtiin? Mihin se oikein hävisi? Eikä klaanipäällikkö luultavasti anna vasta-aloittaneelle oppilaalle rangaistukseksi valvoa kokonaista yötä yksin vahtimassa leiriä. Rangaistukseksi kelpaisi enemmänkin klaaninvanhimpien makuualustojen putsaus ja syömättömyys.

Annan 1kp...

~Tikru

Nimi: Heinäpentu, Tuuliklaani

23.06.2016 17:15
vHeinäpentu pyörähti sammalillaan niin, että makasi nyt kyljellään. Aurinko oli juuri noussut, ja Kettuturkki nukkui vielä. Tämä oli ollut paljon väsynyt ja muutenkin vähän omituinen viime aikoina. Se ei kuitenkaan huolettanut Heinäpentua, sillä hänen suurin murheensa oli pentutarha. Pentutarhasta oli tullut erittäin ahdas, sillä siellä oli nyt kahdeksan pentua! Hiiripentu, Lumipentu, Varissiiven pennut; Liekkipentu, Yöpentu ja Kuohupentu, sekä tietysti Heinäpentu, Ruusupentu ja Kuulaspentu. Heinäpentu oli kasvanut sisariensa kanssa paljon ja pentutarhassa alkoi olla jo hitusen tylsää ja Heinäpentu odotti oppilaaksi nimittämistä enemmän kuin mitään muuta. Kuulaspentu oli kasvanut hieman Heinäpentua isommaksi ja tällä oli joskus vaikeuksia pysyä pystyssä pitkillä jaloillaan. Ruusupennulla ei taas ollut mitään vaikeuksia pysyä pystyssä. Ruusupentu oli tanakampi kuin veljensä ja tämä sai lisäksi houkuteltua useasti veljensä mukaan pahantekoon.
Kuulaspentu nukkui Heinäpennun vieressä, mutta Ruusupentu oli jo jalkeilla. Naaraalla oli selvästi jotain mielessään kun tämä oli näin aikaisin hereillä. Heinänpentu tarkkaili sisartaan kun tämä istui sammalilla korvat pystyssä kuunnellen jotain. Sitten Ruusupentu pyörähti ympäri ja Heinäpentu sulki pikaisesti silmänsä. Hän ei lähtisi siskonsa mukaan mihinkään kiellettyyn. Nuori kolli kuuli, miten Ruusupentu loikki hänen vierelleen. Hän tökkäsi veljeään kylkeen ja vinkaisi:
”Mennään tutkimaan leiriä!” Heinäpentu jähmettyi. Kolli avasi hitaasti silmänsä ja nousi istumaan. Tutkimaan leiriä? Ilman lupaa? Juuri Ruusupennun tapaista keksiä jotain tällaista. Heinäpentu tuijotti sisartaan jähmettyneenä kun tämä istui jo jännittyneenä ja täristen pentutarhan suuaukolla. Heinäpennulle tuli kuitenkin kiire, kun hän näki siskonsa lähtemässä pois pentutarhasta. Vaikka Ruusupentu menikin tekemään jotain tällaista, pitäisi hänellä olla Heinäpentu mukana – ihan vain varmuuden varalta, sillä siskon suusta pääsi turhankin usein sammakoita. Heinäpentu ponkaisi seisomaan, ja pentu juoksi jalat lipsuen sisarensa luo. Ruusupentu tärisi päästä häntään asti, kun Heinäpentu saapui hänen luokseen.
”Mitä me siis teemme?” kolli kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
”Me mennään tutkimaan leiriä!” Ruusupentu hihkaisi ja katsoi sitten veljeään. ”Tulethan sinä mukaan?” Heinäpentu epäröi. Saisivatko he mennä tutkimaan leiriä? Ruusupentu ei kuitenkaan jäänyt odottamaan veljensä vastausta vaan painautui maata vasten. Hänen häntänsä huiski ilmaa kun naaras katsoi odottavasti Heinäpentuun.
”No, olkoon sitten”, Heinäpentu myöntyi ja Ruusupentu pomppasi ilmaan. Hetken päästä pennut olivat painautuneet maata vasten ja tarkkailemaan leiriä.

Heinäpennun mielestä leiri oli hurjan iso. Siellä oli kolme isoa pesää - joista Heinäpentu tunnisti oppilaiden pesän ja klaanivanhimpien pesän - yksi vähän pienempi pesä joka kuului päällikölle ja yksi pesä josta tulvi kummallisia hajuja. Ja tietenkin oli pentutarha. Sisarukset katsoivat kun sotureita ja oppilaita oli kerääntynyt oranssinruskean kollin ympärille. Kolli jakoi ohjeita, ja muut kuuntelivat. Ruusupentu viittasi Heinäpentua hännällään seuraamaan. Heinäpentu epäröi hieman, mutta seurasi kuitenkin sisartaan pesän viertä siihen kummallisen hajuiseen pesään. Kukaan ei huomannut heitä, ja Heinäpentu huokaisi helpotuksesta kun he astuivat siihen haisevaan pesään.
Monta erilaista tuoksua löi Heinäpennun kasvoihin ja kolli nyrpisti nenäänsä. Pesässä oli lisäksi aika pimeää.
”Mikä paikka tämä on?” Ruusupentu kysyi veljeltään ihmeissään. ”Täällä haisee.” Heinäpentu kohautti lapojaan ja oli juuri aikeissa sanoa jotain pois lähtemisestä, kun Ruusupentu vinkaisi:
”No tutkitaan!” Sitten punaruskea naaras oli jo sännännyt syvemmälle pesään. Heinäpentu ei voinut muuta kuin seurata siskoaan. Kun Heinäpentu löysi Ruusupennun, tämä haisteli joitain lehtiä joita oli maassa. Mitäköhän nekin mahtoivat olla. Heinäpentu asteli siskonsa viereen ja kumartui myös nuuhkimaan lehtiä. Tuoksu oli herkullinen ja vesi herahti hänen kielelleen.
”Voikohan näitä syödä?” Ruusupentu kysyi haistellen yhä lehtiä. Heinäpentu kohautti taas lapojaan ja sanoi pikaisesti kun näytti siltä että Ruusupentu aikoi oikeasti maistaa niitä:
”En oikein tiedä…”
”Maistetaan!” Ruusupentu vingahti ja repäisi lehdestä palan. Heinäpentu katsoi kauhuissaan siskoaan kuin peläten, että tämä muuttuu hirviöksi päättäen olla maistamatta lehtiä. Houkutus oli kuitenkin liian suuri, ja kun Ruusupennulle ei tapahtunutkaan mitään, Heinäpentukin repäisi lehdestä palan ja ihana maku levittäytyi hänen suuhunsa.
”Nam, hyvää”, Heinäpentu huokaisi kun oli pureskellut lehdenpalan kokonaan. Hän otti uuden lehden suuhunsa kun yhtäkkiä pentujen eteen astui kissa. Heinäpentu sylkäisi lehden suustaan ulos. Kissalla oli kullanruskea turkki, mutta Heinäpentu ei nähnyt hämärässä naaraan kasvoja. Heinäpentu vingahti ja loikkasi Ruusupennun taakse. Ruusupentu taas katsoi kissaa suoraan silmiin ja lopettaen lehden pureskelun. Kissa katsoi pentuja kirkkailla silmillään jotka erottuivat hämärässä.
”Mitäs te täällä teette? Ja oletteko te syöneet kissanminttua?” tämä kysyi heiltä. Hänen ympärillään leijui pesän outo haju. Heinäpentu piti suunsa tiukasti kiinni – hän ei vastaisi mitään. Heinäpennun epäonneksi Ruusupentu avasi suunsa.
”Me olemme tutkimusmatkalla ja maistoimme näitä lehtiä. Ovatko ne kissanminttua?” Ruusupentu kysyi suoraan ja Heinäpentu tallasi hänen hännälleen kauhistuneena. Heinäpentu ei käsittänyt miten hänen sisarensa saattoi olla niin huoleton.
”Ei me saataisi tutkia yksin leiriä, älä kerro!” Heinäpentu sihahti Ruusupennun korvaan hampaidensa välistä. Ruusupennun huulilta karkasi pieni: ”Hups”, ja sitten hän juoksi jo pesästä ulos. Heinäpentu säntäsi siskonsa perään ja juoksi pienen pensaan taa jonne Ruusupentu oli kadonnut. Kolli istui Ruusupennun viereen. Ruusupentu makasi hengästyneenä maassa ja he tiirailivat oksien raosta sitä kullanruskeaa kissaa joka oli nyt tullut pesästä ulos. Heinäpentu hengitti raskaasti ja tuijotti siskoaan vihaisesti.
”Miksi sinä menit kertomaan meidän tutkimusretkestä?” Heinäpentu sihisi närkästyneenä. Ruusupentu näytti hieman pahoittelevalta kun hän katsoi veljeään. Heinäpentu näykkäsi sisartaan kyljestä turhautuneena siskonsa huolimattomuudesta. He tarkkailivat vielä hetken sitä kullanruskeaa kissaa, joka katosi kuitenkin hetken kuluttua sinne haisevaan pesään. Pennut tasasivat hengitystään ja Ruusupentu ehdotti, että he jatkaisivat vielä leirin tutkimista, kun heidän takaansa kuului ääni:
”Miksi te olette sotureiden pesässä?” Heinäpentu pomppasi säikähdyksestä ilmaan ja kääntyi katsomaan mustaa naarasta, joka oli pysähtynyt heidän eteensä.
”Koska me tultiin tänne piiloon yhtä kissaa. Onko tämä sotureiden pesä? Saadaanko me tutkia sitä? Olemme tutkimusmatkalla”, Ruusupentu vastasi ja Heinäpentu huokaisi. Eikö sisko sitten koskaan opi!
”Me eksyttiin”, Heinäpentu vastasi ja astui varovasti sisarensa eteen. Heinäpentu katsoi arasti naarasta silmiin, ja toivoi että Ruusupentu ymmärtäisi nyt pitää suunsa kiinni. Ruusupentu näytti tajuavan virheensä ja painoi katseensa.
”Minä vain pelleilin, me tosiaan eksyttiin, Heinäpentu on oikeassa”, Ruusupentu sopersi hiljaa. Heinäpentu hymyili mielessään kun pentu osasi korjata virheensä niin hienosti. Musta naaras katsoi pentuja tuimasti, mutta sitten hänen ilmeensä pehmeni.
”No, minä voin viedä teidät takaisin pentutarhaan”, naaras sanoi ja ohjasi pennut sotureiden pesästä ulos. Ruusupentu tuhahti – varmaankin siksi etteivät he enää voisi tutkia leiriä - kun he lähtivät tassuttamaan kohti pentutarhaa. ”Olen muuten Yöpilvi”, naaras lisäsi kun he tassuttivat leirin halki. ”Teidän emonnekin törmäsi minuun kun hän oli vielä pentu – hän oli tosin silloin menossa klaanivanhimpien luo.” Oliko Kettuturkkikin törmännyt tähän mustaan naaraaseen joskus? Heinäpentu katsahti Yöpilveen ja kompastui maassa olevaan juureen. Yöpilvi pysähtyi ja auttoi Heinäpennun ylös. Kollin naama punehtui ja hän ei enää katsonut minnekään muualle kuin tassuihinsa jotta ei kompastuisi.

Kuulaspentu ja Lumipentu säntäilivät ympäri pentutarhaa huudellen heidän nimiään, mutta Kettuturkki ei ollut pesässä, kun Heinäpentu, Ruusupentu ja Yöpilvi saapuivat sinne. Valkohäntä ja Varissiipi olivat pesässä Lumipennun ja Kuulaspennun kanssa. Liekkipentu, Yöpentu ja Kuohupentukin huutelivat aina välillä Heinäpennun ja Ruusupennun nimiä, mutta he leikkivät enemmän. Kun Lumipentu huomasi Heinäpennun ja Ruusupennun, tämä kiljaisi iloisesti niin, että Kuulaspentu kääntyi katsomaan.
”Missä te olitte?” kolli kysyi heti ja juoksi sisariensa eteen.
”Tutkimusmatkalla”, Ruusupentu huudahti ja Heinäpentu astui hänen tassun päälle. Yöpilvi oli edelleen heidän takanaan. #Miksei Ruusupentu sitten koskaan opi? Tämäkin oli varmaan kolmas kerta kun hän möläyttää jotain!# Heinäpentu ajatteli turhautuneena. Kuulaspennun silmät suurenivat ja sitten hän kysyi:
”Miksi ette ottaneet minua mukaan?” Heinäpentu hätkähti ja tajusi ettei ollut muistanut koko Kuulaspentua kun he olivat päättäneet – tai oikeastaan Ruusupentu oli päättänyt - Ruusupennun kanssa lähteä tutkimaan leiriä. Ruusupentu möläytti taas:
”Ei me muistettu.” Heinäpentu huokaisi ja hieraisi kuonollaan veljensä kylkeä hyvittääkseen sisarensa sanat.
”Kyllä me oikeasti muistettiin, mutta sinä et herännyt vaikka me yritettiin”, Heinäpentu naukaisi lohduttavasti veljelleen ja nuolaisi tämän poskea.
”No, minä tästä lähdenkin”, Yöpilvi sanoi ja Kuulaspentu käänsi katseensa tähän ja vinkaisi. Yöpilvi nyökkäsi pennuille ja poistui pesästä.
”Kuka tuo oli?” paikalle tullut Lumipentu huudahti.
”Yöpilvi”, Heinäpentu naukaisi yhtä aikaa Ruusupennun kanssa. He katsoivat toisiaan ja nauroivat. Kuulaspentu ei nauranut, hän vain katseli sisariaan outo, tyhjä ilme kasvoillaan, mutta Heinäpentu ei huomannut sitä. Valkohäntä juoksi silloin paikalle ja nuolaisi Ruusupennun ja Heinäpennun selkää.
”Voi, missä te oikein olette olleet? Kettuturkki on aivan huolesta sekaisin ja hän on nyt etsimässä teitä!” Valkohäntä huudahti turhautuneena. Heinäpentu katsoi tassuihinsa ja hänen kävi sääliksi emoaan. Kettuturkki huolehti heistä ja nyt hän oli lähtenyt Ruusupennun kanssa tutkimusmatkalle, ja Kettuturkki etsi heitä siksi, koska luuli että hänen pennuilleen oli sattunut jotain.
”Kettuturkki! Tule tänne!” Valkohäntä huusi. Heinäpentu vikisi. Hänen oli yhtäkkiä hirveän ikävä emoaan. Hänen oli myös nälkä, ja kolli oli väsynyt. Heinäpentu katsoi pentutarhasta aukiolle. Kettuturkki ei ollut siellä, mutta kohta hän juoksi sotureiden pesästä pentutarhaan. Heinäpentu hätkähti, sillä emo näytti hetken verran siltä, kuin hän olisi kuollut. Sitten Kettuturkki vetäisi kasvoilleen huojentuneen ilmeen, ja Heinäpentu helpottui ja uskoi vain kuvittelevansa sen kuolleen ilmeen emonsa kasvoilla.
”Voi rakkaat pentuni! Miten te saatoitte lähteä noin! Luulin jo, että kettu oli siepannut teidät!” Kettuturkki huudahti ja veti Ruusupennun ja Heinäpennun itsensä lähelle. Heinäpentu vikisi ja painautui emonsa turkkiin. Hän hengitti syvään emon tuoksua samalla kun tämä nuoli Heinäpentua ja Ruusupentua. Heinäpennun jalat tuntuivat raskailta ja hän halusi vain nukkua. Heinäpentu ei jaksaisi edes syödä nyt vaikka kolli olikin nälissään. Hän kävi makuulle emonsa jalkojen juureen ja sulki silmänsä. Kettuturkki huomasi, miten väsynyt hänen pentunsa oli ja tarttui Heinäpentua niskasta. Naaras kantoi tämän sammalille kun Ruusupentu ja Kuulaspentu seurasivat perässä. Kettuturkki kävi makuulle, ja Heinäpentu painautui emoaan vasten. Ruusupentu tuli makaamaan Heinäpennun viereen ja pian Kuulaspentu asettui Heinäpennun toiselle puolelle. Heinäpentu huokaisi. Sitten hän antoi itsensä unien vietäväksi.

// Pitkästä aikaa Heinäpennullekin tarinaa, seuraavana on vuorossa Kettuturkin tarina, saa nähdä milloin sen saan oikein valmiiksi :D

Vastaus:

20kp x3

~Tirku

Nimi: Kultatassu, Myrskyklaani

17.06.2016 00:38
"Muista olla hiljaa ja keskity", kuiskasi Surusade kun Kultatassu lähestyi pientä lintua. Nuori oppilas ei ajatellut muuta kuin mestarinsa sanoja, koska halusi olla hyvä oppilas. Hitaasti ja varmasti tämä hiipi kohti saalistaan, joka vailla tietoa katseli jos löytäisi jotain syötävää. Pieni pensas oli juuri täydellinen suoja liikkua huomaamattomasti. Kun lintu vihdoin huomasi kollin, oli jo liian myöhäistä. Kultatassun uhri ei päässyt enää pakoon oppilaan otteesta. Iloisesti tämä kääntyi katsomaan Surusadetta, joka nyökkäsi. Aurinko oli vihdoin taivaalla lämmittämässä klaaneja, sekä houkuttelemassa enemmän riistaa. Lumi alkoi sulaa ja joissain paikoissa näkyi jo ruohoa. Varsinkin puiden ympärillä. Yhden puun juurelle kipitti hiiri ja Kultatassu iski katseensa tähän välittömästi. Vaistomaisesti hän pudottautui vaanimisasentoon ja lähti hiipimään hiirtä kohti. Hyvältä etäisyydeltä Kultatassu loikkasi hiiren kimppuun ja huitaisi puunrunkoa vasten. Kuolleena hiiri makasi maassa kun Kultatassu nosti hiiren leukoihinsa.
"Viedään nämä nyt sitten leiriin. Tämän päivän harjoitukset ovat tässä", Surusade maukui ja nosti pienen linnun, jonka Kultatassu tappio aiemmin. Rintarinnan kissat hölkkäsivät takaisin leiriin. Kultatassusta oli hienoa, kun lehti kato oli vihdoin ohi. Ei enää lunta ja riistaa alkaa olla enemmän. Hän voisi hyödyntää hetkeä, kun yhtikäs mitään ei ole meneillään. Kultatassu vihdoin tajusi että olivat jo suoraan leirin ulkopuolella. Surusade meni sisään ensin ja Kultatassu seurasi perässä. Marjatassu ja Hiiritassu istuvat lähellä oppilaiden pesää ja juttelivat toisilleen. Kultatassu katsoi näitä samalla kun laittoi hiiren tuoresaaliskasaan ja mietti, mistä nämä puhuivat. Hän ei kuitenkaan viitsinyt mennä häiritsemään näitä, vaan lähti taas ulos leiristä.
Kultatassu kulki metsän halki ja kuunteli lintuja. Hän ajatteli että voisi harjoitella kiipeilyä, joten hän hyppäsi matalalle oksalle ja katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt muita oksia joille olisi hyvä hypätä, paitsi korkeammalla, jolle olisi hankalampi hypätä. Kultatassu päätti kuitenkin yrittää ja ponnisti kovaa. Yllätyksekseen hyppy onnistui hyvin ja oksa tavoitettiin helposti. Kultatassu hihkaisi innoissaan ja alkoi tähystää lisää oksia. Vähänmatkan päästä näkyi vahva, tukeva oksa, joka oikein kutsui oppilasta. Kultatassu valmistautui hyppäämään oksalle. Hän hyppäsi, mutta putosi. Oppilas tippui äänekkäästi pensaaseen. Kultatassu katsoi kun pensaasta kipitti pakoon hiiri. Kolli yritti napata pienen otuksen, mutta oli niin turhautunut ettei jaksanut tehdä sitä kunnolla. Oppilas lähti jahtaamaan hiirtä ja jahtasi tätä, kunnes ääni keskeytti hänet.
"Mitä luulet tekeväsi Varjoklaanin alueella!?" joku sähisi tälle.
"Mitä? Anteeksi! En huomannut! Minä-"
"Älä selitä vaan häivy! Tai lähdet pahoilla vammoilla!" naaras sylki. Kyyryssä ja peloissaan Kultatassu perääntyi kunnes tajusi että tunnisti tuon kissan.
"Oletko sinä... Hopeatassu?". Naaras näytti hätkähtävän ja alkoi tarkkailla kollia tuimasti.
"Mistä sinä tiedät?" tämä kysyi varovaisesti.
"Eli olet. Näin sinut unessani", Kultatassu selitti varovasti ja tarkkaili naaraan katsetta.
"Kuka edes olet?" tämä lopulta sähisi ja istuutui, kuin haluaisi kuulla lisää.
"Nimeni on Kultatassu. Hauska tavata Hopeatassu?" oppilas naukui kysyvästi. Sisimmässään Kultatassu toivoi että he voisivat ehkä olla ystäviä.
"Niin kai... Mutta siis miksi olet täällä?" Hopeatassu tiedusteli Myrskyklaanin oppilaalta.
"No, olin kiipeilemässä ja... Putosin pensaaseen..." oppilas selitti.
"Se siis olit sinä jonka kuulin. En ole koskaan kuullut kenenkään putoavan niin äänekkäästi puusta", naaras virnuili.
"Ja sitten päätin jahdata hiirtä, joka toi minut tähän tilanteeseen", Kultatassu selitti loppuun nolona. Vähän aikaa oppilaat vielä keskustelivat asioista kunnes Hopeatassu hyppäsi äkkiä pystyyn.
"Juokse", tämä naukui hiljaa.
"Miksi?"
"Juokse nyt vain! Mahdollisimman nopeaa ja hiljaa!" tämä sähisi. Kultatassu ei voinut muuta kuin totella ja nopeaan hän ryntäsi pois paikalta. Kun hän vihdoin luuli olevansa tarpeeksi kaukana, hän tunsi katumusta.
"Miksi en huomannut että menin Varjoklaanin puolelle! Minulla on varmaan mehiläisiä aivoissa!" kolli huusi itselleen mielessään. Nopeaa hän juoksi takaisin leirin lähelle ja pysähtyi taas.
"Entä jos joku saa tietää... En halunnut tahallani mennä sinne..." Kultatassu vielä ajatteli ennen kuin astui leiriin sisään. Kultatassu hiipi nopeaa oppilaiden pesän lähelle ja vilkuili ympärilleen. Kukaan ei ollut ilmeisesti huomannut häntä. Helpotus sai Kultatassun rennoksi. Oppilas tunsi että oli vihdoin tavannut sen hopeisen kissan unissaan. Oli Tähtiklaanin järjestänyt tämän? Jos oli niin miksi? Kaikki nämä ajatukset saivat Kultatassun pään pyörälle. Ehkä hänen vain pitäisi rauhoittua ja ajatella jotain muuta. Jos hän siis pystyisi siihen.
// Vihdoin sain aikaan jotain mutta tuli kyllä omasta mielestä aika lyhyt tarina -.- ei vain ole ollut inspistä näinä aikoina, mutta eiköhän se joskus loista sekin ~(•v•)~

Vastaus:

14kp.

~Tirku

Nimi: Sadetassu / Sadeyö, Myrskyklaani

16.06.2016 21:46
Sadetassu kihisi jännityksestä kun hän istui oppilaiden pesän edessä. Naaras nuolaisi rintaansa useamman kerran suoristaakseen turkkinsa ja rauhoittuakseen.
"Milloin Tulitähti kutsuu kaikki koolle?" naaras mutisi. Hän ratkeaisi pian nahoistaan jos ei alkaisi tapahtua.
"Älä huoli, kyllä sinusta soturi tulee", Sadetassu säpsähti kuullessaan pehmeän naukaisun viereltään. Musta naaras katsoi sivulleen ja näki Valolehden.
"No se saisi olla juuri nyt!" Pieni naaras puhahti. Valolehti naurahti ja nuolaisi hänen päälakeaan.
"Äääh, emo älä viitsi! Minä olen jo iso kissa! Minusta tulee soturi!" Sadetassu pyristeli kauemmas nauraen vähän. Valolehti näytti hänen yllätyksekseen vähän surulliselta ja pelokkaalta.
"Ummm... Miksi näytät tuolta?" Sadetassu kysyi kummastuneena. Valolehti ravisti päätään ja kasasi itsensä ilmiselvästi. Naaras hymyili vähän.
"Sinä ja siskosi olette kasvaneet niin nopeasti... Olitte vielä vähän aikaa sitten vielä pikkupentuja", naaras sanoi hiljaa. Sadetassu heilautti häntäänsä ja kosketti kuonollaan Valolehden omaa.
"No olemmehan me aina Tiikerimyrskyn kanssa sinulle pikkupentujasi", hän naukaisi hymyillen aurinkoisesti. Valolehti hymyili takaisin taas aavistuksen surumielisesti.
"Niin olettekin", samassa naaras suoristautui. "Katsos Suurtasanteelle", naaras kehotti ja Sadetassu kääntyi ympäri.

Tulitähti oli kiivennyt istumaan tasanteelle. Sadetassun sydän alkoi hakata hurjana hänen rinnassaan. Hetki oli jo lähellä. Nyt Sadetassua alkoi hermostuttaa ja hänen tassunsa tärisivät. Mitä jos... Hän ei ansainnut tätä?
>Ei. Ei. Kyllä ansaitsen< naaras sanoi itselleen.
"Tulkoon jokainen oman tuoresaalinsa metsästämiseen kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!"(Ei mitään tietoo meniks se noin, Emu ei muistah). Kissoja alkoi virrata paikalle melkein heti ja Sadetassun käpälät juurtuivat maahan.
"Hyvin se menee", Valolehti töytäisi häntä eteenpäin hellästi. Sadetassu lähti kävelemään hitaasti eteenpäin ja Valolehti kulki hänen rinnallaan tukien häntä pelkällä olemisellaan. Sadetassu istui joukon etuosaan pää pystyssä levottomuudesta huolimatta. Hän seurasi katseellaan kissoja, jotka saapuivat paikalle. Ratamohäntä asteli hänen vierelleen istumaan.
"Pääsenpähä eroon sinun koulutuksesta", naaras hymyili. "Hienoa työtä Sadetassu. Olet ansainnut tämän", Sadetassu nosti katseensa pian entiseen mestariinsa.
"Kiitos. En olisi voinut saada parempaa mestaria", hän naukaisi vilpittömästi. Sadetassu näki Tiikerimyrskyn kyhjöttämässä aukion laidalla. Hän ei tiennyt seurasiko hänen sisarensa tapahtumia vai oliko tuo taas omissa maailmoissaan... Ajatus siitä, että Tiikerimyrsky ei olisi läsnä tälläisellä hetkellä, oli todella masentava.
"Olemme kokoontuneet tänne tänään erään oppilaan vuoksi. Sadetassu, astuisitko eteenpäin?" Sadetassu veti syvään henkeä ja otti pari askelta eteenpäin. Tulitähti katsoi alas häneen silmät kiiluen jotenkin... Oudosti. Naaras nosti katseensa taivaalle.
"Minä, Tulitähti Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi", Tulitähti piti tauon. Tauon aikana tuo laski katseensa takaisin Sadetassuun.
"Sadetassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan", Sadetassu sanoi vahvalla äänellä, vaikka omatunto vaivasi vähän. Hän ei ollut kertonut totuutta siitä mitä oli tehnyt ja nyt hän sai soturinimensä... Mitä jos hän ei ansaitsisi sitä Pimeyden metsän koulutuksen vuoksi? Silloinhan hän... Huijaisi nyt. Ainakin periaatteessa.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sadetassu tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Sadeyönä. Tähtiklaani kunnioittaa itsenäisyyttäsi ja oikeudentuntoasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!"

>Sadeyö! Miten hieno nimi!< naaras unohti oman epävarmuutensa. Tämä oli mahtavaa.
"Sadeyö! Sadeyö!" Naaraan korvissa kohisi vähän. Hän oli soturi. Ihan oikeasti.
"Olen sinusta niin ylpeä", Valolehti hukutti hänet nuolaisuihin päästessään tuoreen soturin luo. Ratamohäntä asteli hänen luokseen.
"Onnitteluni. Sinä onnistuit viimeinkin", naaras naukaisi hymyillen.
"Kiitos uudelleen. Ääägh lopeta!" Sadeyö naukaisi ensin Ratamohännälle sitten Valolehdelle. Klaanitoverit tungeskelivat hänen ympärillään onnittelemassa. Kun tungos oli vähän laantunut, Sadeyö näki Surusateen ja Vaahtokukan lähestyvän eri suunnista.
"Onnea Sadeyö ja kiitos. Minä olisin ollut yön vartiossa ilman tätä", Surusade töytäisi häntä virnistäen.
"Ainiin yövartio", Sadeyö älähti vähän. "Mutta kiitos", hän naukaisi vanhemmalle soturille.
"Onnittelut... On ollut ilo seurata kasvuasi", Vaahtokukka naukui hiljaa saapuessaan paikalle.
"Kiitos", naaras naukaisi kohteliaasti parantajalle. Vaahtokukka ja Surusade saivat mulkaisuja Tulitähdeltä ja Valolehdeltä, mutta Sadeyö oli itse liian innoissaan huomatakseen tätä. Hänen katseensa osui Tiikerimyrskyyn.
"Anteeksi, minä käyn tuolla", Sadeyö heilautti häntäänsä siskonsa suuntaan.
"Hyvä on. Sen jälkeen vartiosi alkaa, etkä saa puhua ennen aamua", Tulitähti naukaisi ja Sadeyö kipitti siskonsa luo aukion poikki. Mitä lähemmäs hän pääsi, sitä hauraammalta ja särkyneemmältä Tiikerimyrsky näytti. Sadeyön sydäntä puristi.
"Hei!" Hän yritti tervehtiä iloisesti, mutta silmissä oli silti surullinen ilme. Tiikerimyrsky säpsähti ja katsoi säikähtäneenä häntä.
"Minä se vain", Sadeyö istahti siskonsa eteen. "Vihdoinkin vai mitä? Olemme molemmat sotureita", naaras hymyili vähän, mutta ei saanut muuta vastausta kuin tyhjänä eteenpäin tuijottavat silmät joiden syövereissä pyöri niin monia tunteita sekaisin, että Sadeyö ei voinut ymmärtää miten hankalalta hänen sisarestaan tuntui.
"Nyt voimme mennä milloin tahansa metsälle yhdessä!" Hän jatkoi yrittäen epätoivoisesti saada reaktiota tai vastausta. Ei mitään. Sadeyö huokaisi ja kurottautui koskettamaan Tiikerimyrskyn kuonoa omallaan. Toinen naaras säpsähti ja yritti kääntää päätään sivuun, mutta Sadeyö oli nopeampi.
"Puhtaan aamulla lisää. Minun pitää mennä vartioon. Hyvää yötä Tiikerimyrsky", Sadeyö naukaisi hiljaa ja nousi ylös. Naaras kääntyi lähteäkseen, mutta katsoi siskoaan lapansa yli.
"Tiedäthän sinä, että voit aina luottaa minuun?" hän naukaisi ennenkuin lähti aukion keskelle ja istahti siihen.

>Hiljaa aamuun asti. Ei paha, ei ollenkaan< Sadeyö huokaisi päänsä sisässä. Kaikki muut olivat jo vetäytyneet nukkumaan ja Sadeyö oli yksin tähtien alla. Naaras katseli niitä hiljaa. Hän oli vihdoinkin soturi ja enään kaksi yötä niin hän pääsisi tapaamaan Myrskyn. Elämä tuntui vihdoinkin sujuvan hyvin. Paitsi... Tiikerimyrsky... Mitä hän voisi tehdä auttaakseen siskoaan? Hän ei pystynyt parantamaan henkisiä haavoja, joita Tiikerimyrsky oli saanut. Se oli turhauttavaa. Sitten Myrsky... Hänen olisi pakko pistää piste kaikelle mitä heidän välillään oli, tai mitä heidän välilleen voisi syntyä, vaikka hän ei olisi halunnut. Uskollisuus kuuluu klaanille, klaanille ainoastaan. Entäpä Pimeyden Metsä? Jos Tiikerivarjo jatkaisi yhä hänen uniinsa tulemista, mitä Sadeyö mahtaisi. Hän tiesi, että hän pystyi kuolemaan unen aikana, eikä hän halunnut kuolla. Sadeyön korvat painuivat luimuun. Pieni huokaus karkasi hänen suusta. Ehkei kaikki ollut sittenkään niin hyvin...
>Mutta kaikki muuttuu paremmaksi. Tähtiklaani ohjaa minua< Sadeyö vakuutti itselleen. Toivottavasti...

// Noni Sateen soturinimiseremonia :3 En jaksa ny oikolukee sitä kirjotusvirheiden varalt, joten näil mennää. Vihdoin mun pieni Sadepallero o soturi X3

Vastaus:

18kp.

~Tikru

 

©2019 Warriorcats Rope - suntuubi.com