Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

CopytLinkitListattuArvostelut • Blogi • YlläpitäjätRopen parhaat

 1  2  3  4  5  >
02.06.2015 21:53 | Tiikerimyrsky, Myrskyklaani

”Tiikerimyrsky!” Valju ääni kantautui jostain kaukaa naaraan tajuntaan. Hän raotti vaivalloisesti silmiään ja yritti tarkentaa katsettaan. Hetken kuluttua hään ymmärsi tuijottavansa tiheään saniaisseinämään. Hän oli parantajan pesässä.
   ”Tiikerimyrsky”, Vaahtokukan ääni kajahti aivan Tiikerimyrskyn takaa. Naaras pomppasi säikähtäneenä pystyyn ja kiepahti kannoillaan. Parantaja räpytti taivaansinisiä silmiään helpottuneena. ”Heräsithän sinä. Pelkäsin että menetit liikaa verta”, läikikäs naaras maukui hymyillen. Tiikerimyrsky kurtisti hämillään kulmiaan. Vaikka Vaahtokukka oli suoraan edessä, hänen äänensä kuulosti liian kaikuvalta liian epätodelta. ”Miksi…mitä minä teen täällä?” raidallinen naaras kysyi hermostuneena. Vaahtokukka kohotti kulmiaan. ”Kultapieni…taisit lyödä pääsi kun sinua tuotiin leiriin. Onneksi ehdin tyrehdyttää verenvuodon. Sinulla voi olla aivotärähdys. Se ei ole mitään vakavaa. Se paranee ajan myötä. Parasta ettet nyt vain lähden hoippuroimaan, sillä tasapainoaistisi voi heittää etkä pääsisi enää ylös”, parantaja naukui rauhoittavasti ja poistui Tiikerimyrskyn näköpiiristä omaan pesäänsä. ”Annan sinulle vähän yrttejä helpottamaan oloa ja haen sinulle ruokaa. Ei mitään hätää…paranet aivan täysin.” Tiikerimyrsky katseli avuttoman ympärilleen. Lintujen laulua ei kuulunut. Eikä tuulta. Koko tilanne vaikutti oudolta. Leiriaukealta ei kuulunut tavanomaisia ääniä. Oli luonnottoman hiljaista. 
   Vaahtokukka palasi ja laski yrtit Tiikerimyrsky tassujen eteen ja poistui pesästä. Naaras jäi hämmentyneenä tuijottamaan parantajan perään. Hän havahtui tuntiessaan jonkun kuuman valuvan etujalkoja pitkin. Verta. Rintahaavoista valui verta. ”Vaahtokukka!” Tiikerimyrsky huusi. Ei vastausta. Veri kerääntyi lammikoksi naaraan etujalkojen juureen kimallellen auringonvalossa kammottavan rubiininpunaisena. ”EI…minä vuodan kuiviin”, Tiikerimyrsky parahti. 
   ”Tiikerimyrsky!” Huuto kuului syvemmältä metsästä. Se kuulosti niin tutulta….niin kirotun tutulta.  Varjotuuli! Tiikerimyrsky kääntyi. ”Varjotuuli!” Vastauksena kuului pelkkä kivunsekainen vaikerrus. ”Varjotuuli! Varjotuuli vastaa!” Tiikerimyrsky kirkaisi. Hiljaisuus. Tiikerimyrsky syöksyi metsään.
   ”Varjotuuli!” Tiikerimyrsky ulvoi. Veri teki maan liukkaaksi hänen allaan. ”Varjotuuli!” Vastausta ei enää kuulunut. Mutta Tiikerimyrsky oli varma suunnasta. Järven kimallus. Järvi! Paikat näyttivät kammottavan tutuilta. 
   Tiikerimyrsky törmäsi aukiolle ja lensi nurin suoraan tahmeaan verilammikkoon. Naaras pärskähti ja ravisteli veren silmistään. ”Varjotuuli…” Hän tajusi kauhukseen tuijottavansa harmaan kollin elottomiin silmiin. ”EI!” Tiikerimyrsky rämpi liukastellen kauemmas. ”Ei! Varjotuuli! Älä jätä minua…ei…” Tiikerimysky tärisi. Varjotuuli. Raadeltu ruumis hänen tassujensa edessä. Oli Varjotuuli. Kuolleena. 
   ”Olisit juossut nopeammin. Sinä hänet tapoit. Et tehnyt mitään.”

Tiikerimyrsky säpsähti hereille täristen. Kylmää vettä nuorui hänen selkäänsä pitkin. Rankkasade rummutti maata. Se oli ollut unta.
   Tiikerimyrsky räpiköi pystyyn. Haavat eivät vuotaneet. Jäljellä olivat vain arvet. Naaras törmäsi ulos kylmään sateeseen. Hän antoi tukkinsa kastua läpimäräksi toivoen sen vievän pois iljettävän veren hajun. ”Varjotuuli”, hän kuiskasi. Hänellä oli vain kauhistuttava tunne siitä, että ruumis oli yhä siellä. Yhä siellä rannalla, sateessa…raadeltuna.
   ”Tiikerimyrsky?” Saarniturkki ilmestyi naaraan vierelle. ”Minä vien Sadetassun ja Surusateen metsästyspartioon. Tuletko mukaan?” Kolli kysyi kallistaen kysyvästi päätään. 
   Tiikerimyrsky tuijotti tyhjästi Saarniturkkiin veden nuoruessa hänen turkillaan. Varjotuuli seisoi sateessa parantajan pesän edustalla. Sade himmensi kollin ääriviivoja niin, että tämä näytti pelkältä varjolta.   
   Saarniturkki tökkäisi Tiikerimyrskyä. Naaras räpytti silmiään. Varjotuuli oli poissa.

//en taas osaa kirjottaa XD//


 - Tiikerimyrsky, Myrskyklaani | Kommentoi



14.03.2015 15:11 | Tiikerimyrsky, Myrskyklaani

Tiikerimyrsky heräsi Saarniturkin harmaan käpälän varovaiseen töytäisyyn. Naaras vetäytyi vaistomaisesti kauemmas. ”Tiikerimyrsky, sanoin Ratamohännälle että tulet mukaani metsästämään. Nousehan, niin päästään lähtemään”, Saarniturkki naukui kärsivällisesti. Tiikerimyrskystä kuulosti samalta, kuin Saarniturkki olisi yhä hänen mestarinsa. Naaras käänsi päänsä toiseen suuntaan. ”Minä en halua lähteä metsästämään”, hän mutisi. Saarniturkin kärsivällinen huokaus kuului hänen vierestään. ”Ylös nyt. Lähdet mukaan”, hän onnistui kiskomaan Tiikerimyrskyn jaloilleen ja työntämään tämän ulos aukiolle, jota valaisi jo ensimmäiset kirkkaat auringonsäteet. Tiikerimyrsky pysähtyi sotureiden pesän eteen myrtyneenä. Hän saattoi melkein nähdä Varjotuulen tumman hahmon leirin suulla. Naaras säpsähti.

Saarniturkki tökkäsi Tiikerimyrskyä uudelleen. ”Hieno päivä tänään, eikö vain? Saamme takuulla paljon saalista”, kolli naukui pirteällä äänellä. Tiikerimyrsky urahti ja raahusti aukion halki sisäänkäynnille. Saarniturkki kiri hänen vierelleen. ”Ei sinua olisi vielä saanut päästää soturiksi”, kolli naukui leikillisen epätoivoisesti, ”olet vielä aivan liian nuori.” Tiikerimyrsky mulkaisi entistä mestariaan.

Heti päästyään kuuloetäisyyden päähän leiristä Tiikerimyrsky pysähtyi. Hän haistoi kanin. ”Anna mennä”, hän kuiskasi. Tiikerimyrsky tuijotti eteenpäin tyhjänä. Sitten hän tunsi henkäisyn korvansa juuressa. ”Et kai halua tuottaa hänelle pettymystä?” Varjotuuli naukaisi hymyillen. ”Kyllähän sinä tiedät, miten kania metsästetään.” Tiikerimyrsky värähti. Hänen päänsä oli aivan tyhjä. Saarniturkki odotti kärsivällisesti hänen toisella puolellaan ja Varjotuuli toisella. ”En muista…” Tiikerimyrsky mumisi jännittyen. Varjotuuli päästi teeskennellyn huokaisun. ”Älähän nyt. Pitääkö minun auttaa siinäkin?” kolli naukaisi. ”Kyllä sinä muistat. Hitaasti ja äänettömästi…ja sitten pieni takaa-ajo ja saalis on sinun. Ei vaikeaa. Kyllä sinä sen muistat”, hän jatkoi. Tiikerimyrsky painautui hitaasti maata vasten ja yritti epätoivoisesti muistella koulutustaan. Kaikki tuntui karkaavan hänen päästään.

”Askel kerrallaan…äläkä panikoi. Olet kuin mikäkin hermoheikko oppilas”, Varjotuuli murahti. Tiikerimyrsky hiipi pehmein tassunaskelin eteenpäin seuraten tuoretta hajujälkeä.

Lopulta Tiikerimyrskyn silmiin osui ruskeankirjavaa turkkia. Kani oli autuaan tietämätön sitä uhkaavasta vaarasta ja jatkoi rauhassa ruuanetsintää. ”Se kuulee sinut ellet ole hiljaa. Syöksy vasta kun olet lähellä”, Varjotuuli virnisti. Tiikerimyrsky luimisti korviaan. Hän epäröi vielä hetken. Sitten hän ponnisti juoksuun.

Kani aisti hänet heti. Tiikerimyrsky myöhästyi sekunnin murto-osan, ja hänen käpälänsä jysähtivät maahan. Naaras sähähti ja kiihdytti elikon perään. ”Ei juoksevaa kania saa enää kiinni!” Hän kuuli Saarniturkin…tai Varjotuulen… huudon takaansa. Mutta hän ei pysähtynyt. Häntä raivostutti, kun kani oli päässyt pakoon. Naaras syöksyi pensaikkojen läpi kanin perässä. Se koikkelehti peloissaan suoraan kohti Jokiklaanin reviiriä.

Tiikerimyrsky tajusi rajan liian myöhään. Hän iskeytyi jäniksen selkään sen kompastellessa kivikossa ja tappoi sen. Mutta hän oli lähes puunmitan rajan väärällä puolella.

Varjotuuli oli ilmestynyt hänen taakseen. ”Hei! Muista mitä viimeksi kävi. Meinasit tappaa sen oppilaan. Aletaan painua täältä”, kolli sähähti. Tiikerimyrsky jähmettyi. Hän nappasi jäniksen leukoihinsa ja rupesi raahaamaan sitä kiireesti rajalle. Tästä hän ei pitänyt yhtään. Saarniturkkiakaan ei näkynyt missään.

Varjotuuli odotti häntä rajan tutumassa, mutta kun Tiikerimyrsky saavutti hänet, kolli katosi jälkiä jättämättä. Naaras pysähtyi hetkeksi hämillään. Sitten hän kääntyi ja oli törmätä luisevaan kolliin.

Tiikerimyrsky pudotti yllätettynä kanin ja perääntyi askelen. Raja oli yhä muutaman ketunmitan päässä oikealla, ja hän oli yhä sen väärällä puolella. Naaras nielaisi hermostuneesti. Hän odotti puoliksi Varjotuulen rynnistävän auttamaan, mutta kolli oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Luiseva kolli oli selvästi oppilas, Jokiklaanin oppilas. Tiikerimyrsky irvisti oikein tietämättä mitä tehdä. Viimeksi hän oli käynyt oppilaan kimppuun, mutta ei halunnut tehdä sitä nyt. Naaraan takkuiset karvat olivat pystyssä, kun hän tuijotti oppilasta.

Oppilas katsoi häntä terävästi. ”Sinä olet Jokiklaanin reviirillä”, kolli naukui. Tiikerimyrsky tiesi ettei näyttänyt kovin edustavalta siinä tapauksessa. Hän näki Varjotuulen kauempana. ”Jätä se oppilas rauhaan ja tule”, kolli naukui haihtuen Tiikerimyrskyn silmissä. Naaras käänsi sekavan katseensa oppilaaseen. Kokoeroa ei ollut paljon

”En…minä…Mitä väliä sillä on?” Tiikerimyrsky takelteli yrittäen kovasti pysyä itsensä herrana. Hän tiesi ettei oppilaalla ollut hirveästi pelkäämisen aihetta. Kolli katselikin häntä hitusen hämmentyneen oloisena. ”Olet meidän reviirillämme”, hän sihahti, ”sillä on väliä.” Tiikerimyrsky alkoi kyllästyä näihin keskusteluihin. Joka kerta sama asia. ja se oppilas… Susitassu olisi jo kertonut kaikille hänestä.

Tiikerimyrsky kirosi itseään ja tuijotti pää tyhjänä oppilasta. Heidän välissään makasi Tiikerimyrskyn aiemmin tappama kani, jonka revitystä kurkusta tihkui verta maahan.

//ollos hyvä Haukka! Toivottavasti kelpaa XD//


 - Tiikerimyrsky, Myrskyklaani | Kommentoi



12.03.2015 18:01 | Tiikerimyrsky, Myrskyklaani

Varjotuuli nuoli lempeästi Tiikerikynnen takkuista turkkia, joihin okaat ja terävät oksankärjet olivat viiltäneet pieniä haavoja, joista muutamasta tihkui verta. Tiikerimyrsky oli pusertanut silmänsä tiukasti kiinni ja painanut päänsä vasten Varjotuulen rintaa. ”Rauhoitu”, Varjotuuli naukui leikkisän kärsimättömästi, ”olet yhtä jännittynyt kuin jos olisit menossa taisteluun.” Tiikerimyrsky äännähti hiljaa. ”Juurihan minä pakenin taistelua”, hän mutisi. Tai niin hän oli muistavinaan. Hän muisti vain että oli paennut vihaisia jokiklaanilaisia. Ja sitten kaikki oli pimennyt.

Varjotuuli töytäisi häntä. Laskevan auringon säteet, joita tihkui pensaan oksien muodostamaan pieneen onkaloon jossa he piileksivät, kultasivat kollin mustanharmaan turkin. ”Sinun täytyy mennä. Painut sitten suoraan parantajanne luo. Nuo naarmut vaativat jotain hoitoa. Onnistut aina telomaan itsesi. Opi liikkumaan ketterästi”, kolli naukui ja nousi ylös varoen päätään osumasta matalalla roikkuvaan oksistoon. Hän törkki Tiikerimyrskyn ylös. Naaras hoippuroi ulos pensaikosta. Varjotuuli virnisti. ”Ei tästä tule mitään. Anna minä tulen saattamaan sinua”, hän kehräsi hilpeästi. Tiikerimyrsky hymyili epävarmasti. Hän sai äkisti lisää voimaa jalkoihinsa ja tassutti syvemmälle kotireviirilleen.

Tiikerimyrsky kompuroi kauan auringon laskettua takaisin leiriin ja seisahtui hämärään suuaukkoon. Kissoja oli yhä hereillä. Hän erotti vaivoin Tulitähden mustan, raitakuviollisen hahmon Suurtasanteen alla Ratamohännän kilpikonnakuviollisen siluetin vieressä. Hän tunnisti myös Vaahtokukan pistävän vaalean hahmon syömässä parantajain pesän edustalla.

”Aiotko jo kääntyä takaisin?” Tiikerimyrsky naukui ja kääntyi katsomaan Varjotuulta. Kollia ei näkynyt enää missään. Tuoksukin oli poissa.

”Tiikerimyrsky!” Tulitähti seisoi naarassoturin edessä. Tiikerikynsi hätkähti ja kääntyi katsomaan päällikköä. ”Tulitähti”, hän totesi hämillään ääni värittömänä. Solakka naaras kallisti päätään. ”Vaahtokukka pyysi minua jo etsimään sinua. Missä olit koko päivän?” Päällikön äänensävy ei ollut kovin ankara, pikemminkin hivenen varovainen. Tiikerimyrsky räpäytti silmiään. ”Minä…” Hän sulki silmänsä. ”No, minä menin ensin järvelle, sitten meinasin repiä palasiksi yhden Jokiklaanin oppilaan”, hän sähähti äkisti ja marssi päällikön ohitse kohti sotureiden pesää. Hän kuitenkin törmäsi Vaahtokukkaan ennen kuin ehti perille. Parantajan ilme oli kovin huolestunut. ”Ehei. Tulehan minun mukaani.  Minun luonani on parempi nukkua”, parantaja sanoi. Tiikerimyrskyn mielestä parantaja näytti hyvin uupuneelta, ja silmät eivät olleet niin kirkkaat kuin tavallisesti. ”Mutta…” Tiikerimyrsky aikoi väittää vastaan, mutta parantaja ohjasi hänet päättäväisesti pesäänsä ja istutti makuusijalle. ”Rauhoituhan hetki, kultaseni… kaikki on hyvin. Kai tiedät, ettei päällikölle puhuta noin?” naaras naukui pehmeästi. Tiikerimyrsky tuijotti parantajaa sekaisena. ”Tiedän…mutta niin kävi”, hän naukui. Vaahtokukka hiljensi hänet lempeästi. ”Saarniturkki lupasi ottaa sinut kanssaan metsästämään huomenna. Käykö se? Voit nukkua hänen vieressään sotureiden pesässä, jos haluat.”

Tiikerimyrsky aukoi suutaan. ”Aivan se ja sama”, hän mutisi. Saarniturkki oli kyllä hänen entinen mestarinsa, mutta ei hänen tarvitse holhota häntä. Vaahtokukka näytti hivenen verran huolestuneemmalta. ”Menehän sitten.”

Tiikerimyrsky tunkeutui sotureiden pesään matalalla riippuvien oksien läpi. Saarniturkki istui pesemässä itseään pesän toisella laidalla. Tiikerimyrsky ei mennyt hänen luokseen, vaan lysähti vapaalle paikalle hyvin lähelle suuaukkoa. Hän saattoi tuntea Saarniturkin katseen niskassaan, mutta vähät välitti. Tiikerimyrsky tunsi Varjotuulen lämpimän turkin omaansa vasten ja nukahti niine hyvineen.

 

//alkaa taas tulla enemmän kirjoitusinnostusta XDD//


 - Tiikerimyrsky, Myrskyklaani | Kommentoi



11.03.2015 15:54 | Myrsky, erakko

Myrsky vaelteli levottomana ympäri järven rantoja. Järvi oli vielä paikoin jo läpinäkyvän jään peitossa, vaikka hiirenkorvan aika lähestyi kovaa vauhtia. Kolli työntyi kosteiden, kuivuneiden rusehtavanväristen sanajalkojen läpi avoimelle kivikkoiselle rantakaistaleelle. Kivien välissä oli siellä täällä tummia, hyytävän kylmiä sulaneita aukkoja. Myrsky enytteli leveitä lapojaan ja pörhisti tummanharmaata selkäturkkiaan. Aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta. Oli mukavan lämmintä ja miellyttävää istua laakealla, kevätpäivän lämmittämällä kivellä.  

Myrsky kääntyi nuolaisemaan lapaansa ja antoi katseensa pyyhkiä laakean jääkentän yli. Hän kohotti nopeasti päätään korvat höröllä. Hän nääki jäällä tumman hahmon.  Se oli liian kaukana, jotta hän olisi voinut erottaa turkin väriä, mutta se oli kissa. Myrsky vetäytyi varuillaan näkösuojaan rantapusikkoon. Hän oli Myrskyklaanin reviirillä eikä haluaisi joutua kiinni. HÄn seurasi kissaa katseellaan lihakset jännittyneinä. Olivat klaanikissatkin sitten tyhmiä... mennä nyt jäälle juuri siihen aikaan kun se näyttää vielä kantavalta mutta on paljon heikompaa. Myrsky tuhahti halveksivasti ja nykäisi häntäänsä. Kissa vaani näemmää lintua joka oli laskeutunut jäälle. Kolli hiipi varuillaan eteenpäin. "Älä tee sitä..kun hyppäät niin jää pettää", hän mutisi. Hän kääntyi nuolemaan selkäturkkiaan turhautuneena. Sitten hän kääntyi aikeissa palata metsään etsimään jotain syömisen arvoista. Sitten hän kuuli terävän avunhuudon.

Myrskyn karvat pörhistyivät. Pitäisikö hänen mennä auttamaan? Eihän kenenkään pitäisi jättää toista kissaa pulaan, oli sitten klaanikissa tai ei. Myrsky sähähti ja palasi kiiruusti rannalle. Hän oli isompi kuin jäihin pudonnut kissa, joten jää voisi hyvin pettää. Kolli laski painoaan käpälältä toiselle  hermostuneena. >Hiirenaivo! Hän hukkuu jos et auta< Myrsky aatteli ja alkoi nopeasti loikkia rantaa pitkin lähemmäs vältellen jäätä niin pitkään kuin mahdollista. Hän kiersi aivan kissan taakse niin, että hänen ja rikkoutuneen kohdan välissä oli pari kolme hännänmittaa. Jää näytti tässä vahvemmalta kuin tuonnempana. Myrsky astui kevyesti jäälle ja kiihdytti juoksuun. Veteen joutunut kissa oli nuori oppilas, ehkä vähän Myrskyä nuorempi. KOlli liukui pysähdyksiin syntyneen avannon reunalle ja työnsi päänsä veteen. Hän sai jollakin ihme tuurilla. otteen kissan niskaturkista.

Myrsky kiskoi koko voimallaan ja iski kyntensä jäähän estääkseen itseään liukumasta veteen. Vetäminen oli siltikin vaikeaa. Kolli sai vaivoin vedettyä oppilaan jäälle. Myrsky heilautteli korviaan karistaakseen niistä veden ja veti naarasta hitaasti rannalle. Hänen tassunsa lipsuivat pahasti lähes peilikirkkaalla jäällä.

Myrsky irrotti jäätyneellä rantahietikolla otteensa ja ravisteli itsestään veden. Kolli nosti leveää käpäläänsä ja tökkäsi naarasta kevyesti. "Hei? Oletko kunnossa?" hän kysyi huolestuneena ja äärimmäisen kiusaantuneena tilanteesta. Hän olisi voinut jo häipyä. Naaras kiskoi itsensä istumaan. Myrsky astahti askelen taaksepäin. Hän oli tullut jo kauan sitten siihen tulokseen että klaanit olivat täysi järjettömiä. 
   
Nuori oppilas ravisteli heikosti itseään. "Olen..." tämä maukui hiljaa tuijotttaen Myrskyä kuin jotain outoa oliota. Myrsky räpäytti hämillään silmiään. "öh...Minä olen pahoillani että olen teidän reviirillänne", hän naukaisi väräyttäen korviaan, "Mutta ilman minua sinä taitaisit  olla jo aika kuollut." Kolli virnisti kiusaantuneesti. Hänen tummaharmaa hännänpäänsä vääntyili. "Ja...minun nimeni on Myrsky", kolli esittäytyi hetken mietinnänä jälkeen. Ei nimen paljastamisesta yleensä seurannut mitään pahaa.


 - Myrsky, erakko | Kommentoi



04.03.2015 16:09 | Tiikerimyrsky, Myrskyklaani

Tiikerimyrsky tuijotti tyhjästi Vaahtokukkaa tämän tutkiessa hänen rinnassaan olevia haavoja. ”Ne ovat jo paljon paremmat”, parantaja naukui rohkaisevasti. Tiikerimyrsky käänsi katseensa Vaahtokukan kirkkaisiin sinisiin silmiin. Vaahtokukka huokaisi. ”Kuuntele nyt. Se on ohi. Sinun täytyy jatkaa eteenpäin. Se kipu… ei se häviä minnekään. Siitä tulee osa sinua. Ja kestät sen.” Tiikerimyrsky räpäytti silmiään. Vaahtokukka pakotti hänet katsomaan parantajaa silmiin. ”Ymmärrätkö, Tiikerimyrsky? En tiedä mitä sinä olet kokenut, mutta et voi jäädä siihen. Älä mieti sitä. Ymmärrätkö sen?”
 Tiikerimyrsky sähähti. ”Ymmärrän. Mutta haluan mennä. Pois…ymmärrätkö SINÄ?” hänen äänensä värisi ponnistuksesta. Naaras kääntyi ja nilkutti ulos sumein silmin jättäen parantajan yksin. Naaras suuntasi ulos leiristä lainkaan välittämättä Ratamohännän huudosta. 
   Tiikerimyrskyn ajatukset harhailivat Varjotuuleen. Hän saattoi tuntea kollin turkin pehmeän kosketuksen kyljessään. Naaras pysähtyi vavahdellen ja jatkoi mutkittelevaa matkaansa. Siitä asti kun…kaikki se tapahtui…kaikki oli ollut kuin unta. Metsä, klaanit…kaikki. Mikään ei tuntunut todelta. Kaikki saattoi vain kadota minä hetkenä hyvänsä. Ei enää mitään… kaikki pimeää. Tiikerimyrsky vapisi.
   Yhtäkkiä hän huomasi seisovansa järven rannalla. Hän oli kuljeksinut ajatuksissaan niinkin kauas. Tiikerimyrsky säpsähti. Hän haistoi Jokiklaanin hajun kaikkialla ympärillään. Hänen raidallinen turkkinsa oli naarmuilla ja takussa. >eiiih..< Naaras ajatteli, muttei jaksanut liikkua. Pajut huojuivat suloisesti hänen ympärillään, ja keväinen aurinko paistoi. Ja Varjotuulen lämmin hahmo painautui häntä vasten. Tiikerimyrsky ei enää pystynyt tekemään eroa todellisuuden ja kuvitellun välillä. ”Rauhassa nyt”, Varjotuulen pehmeä ääni kuiskasi. ”Täytyy olla varuillaan. Jokiklaanin partiot voivat kuulla.” Tiikerimyrsky kehräsi katkonaisesti. ”Olen niin väsynyt…”hän kuiskasi. Varjotuuli nuolaisi hänen poskeaan. ”Ei meillä ole kiire. Sanoithan lähteneesi koko päiväksi metsästämään. Muistatko ensimmäisen tapaamisemme?” kolli kehräsi hiljaa. Tiikerikynsi tuijotti lehvien välistä näkyvää vettä. ”Se pieni aukio…miten voisin unohtaa?” hän mutisi. Varjotuuli töytäisi häntä. ”Se on kaunis paikka. Miksi halusit tänne? Jokiklaani nylkee meidät”, hän murisi leikkisästi. Tiikerikynsi hymyili. ”En tiedä…” Varjotuuli kehräsi. ”Raahasit minut tänne. Olit oikeassa. Tämä on kaunis paikka.” Tiikerikynsi kehräsi hiljaa. ”Minä rakastan sinua” Varjotuuli kuiskasi. ”Aina. Tiedäthän sen?”
”Tiedän. Minäkin rakastan sinua”, Tiikerimyrsky mutisi. Varjotuulen häntä kiertyi naaraan hännän ympärille. ”Tulehan. Kuulen jo partion” kolli kuiskasi. Tiikerimyrsky horjui ylös. ”Eihän..kuulen vain yhden kissan askelet”, naaras vastusti. Varjotuuli ohjasi hänet pois rannasta. ”Rauhassa. Taidat olla tulossa sairaaksi, vai mitä? Olet kamalan näköinen…” Varjotuulen lohduttava ääni häipyi. Tiikerimyrsky kääntyi säikähtäneenä. Kolli seisoi vähän matkan päässä. ”Mene vain. Minä käännyn omalle puolelleni…” sitten voimakas ääni vaihtui syyttävään naukumiseen. ”Mitä ihmettä sinä oikein teet? Painu omalle puolellesi, myrskyklaanilainen!” Varjotuulen hahmo katosi ja tilalla oli solakka vaalealäikikäs jokiklaanin oppilas. Tiikerimyrsky tuijotti järkyttyneenä oppilasta. Naaras horjui pari askelta kauemmas. ”Ala painua!” oppilas sähisi karvat pystyssä. >hän on nuori…juuri oppilaaksi nimitetty..häivy nyt…Varjotuuli. Olin oikeassa. Kuulin vain yhden kissan< Tiikerimyrsky ajatteli sekavasti. ”Mitäpä jos…en häivy”, naaras murisi karhealla äänellä. Oppilas huitaisi käpälällään. ”No minä häädän sinut. Kuvittelin että myrskyklaanilaiset pitäisivät enemmän huolta itsestään.” Tiikerimyrsky murisi. Oppilaan taakse astui tummanruskea raidallinen naaras. Tiikerimyrskyn päässä naksahti. Ei heillä ollut oikeutta häiritä häntä…ei hän ollut tehnyt mitään. Naaras sähähti. ”Jättäkää minut rauhaan.” Ruskea naarassoturi murisi. ”Olet meidän reviirillämme, kirppusäkki. Emme takuulla jätä sinua rauhaan. Hyvin tehty, Susitassu, kun haistoit hänet.” Tiikerimyrskyn karvat kohosivat. Naaras harppasi eteenpäin ja paiskasi yllätetyn soturin sivuun. Naaraan pää kolahti ilkeästi vasten kiveä, ja tämä valui pökerryksissä maahan. Tiikerimyrsky sähisi myrkyllisesti oppilaalle ja heilautti käpäläänsä kynnet esillä.

 


 - Tiikerimyrsky, Myrskyklaani | Kommentoi



11.02.2015 20:12 | Leijonatassu, Varjoklaani

Kävelin tuoresaaliskasalle, olin saanut partiossa kiinni hiiren.

"Viet sen suoraan klaaninvanhimmille", mestarini, sekä klaanin varapäällikkö, Tunturituuli naukaisi sävyttömällä äänellä osoittaen ensin hiirtä, ja sitten klaaninvanhimpien pesää.

"Selvä", sanoin nopeasti, otin hiiren takaisin leukoihini ja ravasin klaaninvanhimpien pesän suulle.

Astuin pesään hitaasti ympärilleni vilkuillen, kunnes huomasin edessäni Nuhanenän. Entinen parantaja niiskaisi, hänellä oli nuha, joka ei loppunut koskaan. 

"Hei, Leijonatassu", pienikokoinen valkoharmaa kolli tervehti minua ja räpäytti silmiään ystävällisesti.

"Hei, toin tuoresaalista", nau'uin.

"Johan oli aikakin", murahti sokea Mustajalka, joka käveli luokseni hitaasti.

Ojensin hiiren klaaninvanhimmalle, tuo vetäisi sen itselleen ja ryhtyi syömään. Kolli oli aikanaan ollut rohkea soturi, hänestä olisi saattanut tulla jopa hyvä klaanipäällikkö. Kolli oli kuitenkin sokeutunut luopioiden hyökkäyksessä. 

"Minä menen nyt", kuiskasin vilkaisten vielä kolmea vanhusta, kunnes poistuin pesästä leirin pääaukiolle.

Kiersin katseellani aukiota hetken aikaa, kunnes huomasin Kipinätassun mustan läikikkään turkin oppilaiden pesän edustalla. Naaras nuoli rintaansa, hän oli kaunis.. Uppouduin täysin ajatuksiini, kunnes kuulin äänen takaani: "Leijonatassu!"

Se oli mestarini, Tunturituuli. Hätkähdin, kolli oli kai huutanut minua useammankin kerran.

"Niin?" kysyin nopeasti kääntyen kasvotusten mestarini kanssa.

"Veitkö sen tuoresaaliin klaaninvanhimmille?" kolli kysyi.

"Vein", vastasin ja nuolaisin tassuani.

"Hyvä", kolli sanoi ja kääntyi pois sanaakaan sanomatta.

Olin huojentunut, mestarini läsnäolo sai minut aina olemaan varuillani, vaikka tiesin hänen olevan uskollinen klaanilleen, eikä koskaan tekisi minulle tai kenellekään muulle mitään pahaa. Kävelin Kipinätassun luo.

"Hei", naukaisin ystävällisesti.

Naaras kääntyi minuun päin katsoen minua vihreisiin silmiini sinisillä silmillään.

"Hei", naaras sanoi, nuolaisi pari kertaa rintaansa, kunnes nousi ylös ja katsoi minua suoraan silmiini.

Naaraan katse sai minut lumoutumaan, pysyin hiljaa paikallani jonkin aikaa, kunnes räpäytin silmiäni ja naaras katosi hetkeksi. Kun avasin silmäni, hän oli taas edessäni.

"Onko sinulla kaikki ihan okei?" Kipinätassu kysyi arvostellen minua hieman, mutta naurahti kuitenkin ystävällisesti.

"On", totesin ja päästin vahingossa huokauksen siinä samalla.

"Pitäisikö sinun käydä Pyynsulan luona?" kysyi Kipinätassu ja naurahti jälleen.

"Ei", sanoin ja nousin seisomaan irrottaen katseeni naaraan läikikkäästä turkista.

"Kaunis päivä tänään", yritin vaihtaa puheenaihetta, ja onnistuin.

"Niin, mennäänkö saalistamaan?" Kipinätassu kysyi innostuen ja nousi ylös.

"Minun täytyy kysyä Tunturituulelta", vastasin etsien katseellani varapäällikköä, hän ei ollut leirissä.

"Minunkin täytyy kysyä mestariltani", Kipinätassu naukaisi.

"Hei!" kuului huudahdus leirin suulta, se oli Kotkatassu, ystävämme.

"Hei!" huudahdin takaisin ja käännyin katsomaan ruskean, raidallisen kollin suuntaan.

Hän käveli luoksemme.

"Missä olit?" uteli Kipinätassu.

"Olimme mestarini kanssa harjoittelemassa taistelemista", naukaisi Kotkatassu, hän oli meitä vanhempi, ja siksi kokeneempi.

"Lähdetkö kanssamme saalistamaan?" kysyin väliin.

"Toki, kysyn ensin mestariltani, että saanko", Kotkatassu naukaisi ja nuolaisi rintaansa.

Nyökkäsin, lähdin etsimään Tunturituulta. Pian huomasin, kuinka kollin hännänpää vilahti sotureiden pesään. Juoksin perään. Pysähdyin pesän edustalle ja kutsuin mestariani. Pian valtavan kokoinen musta kolli astui eteeni.

"Onko sinulla asiaa?" kolli kysyi.

"On", naukaisin, karvani nousivat pystyyn nähdessäni mestarini suuren kehon.

"Kerro", Tunturituuli pyysi, oikeastaan käski.

"Voinko mennä saalistamaan Kipinätassun ja Kotkatassun kanssa?" kysyin.

Tunturituuli mietti hetken, kunnes nyökkäsi.

"Ole varovainen, äläkä vahingossakaan ylitä rajoja", kolli murahti ja kääntyi pesään.

Ravasin Kotkatassun ja Kipinätassun luo, he odottelivat minua leirin suuaukolla. 

"Saitko luvan?" kysyi Kipinätassu hieman tunkeilevasti, mutta ystävällisesti kuitenkin.

"Sain", naukaisin.

Arvasin jo, että ystävänikin olivat saaneet luvan. Lähdimme ulos leiristä Kotkatassu joukkoa johtaen. 

"Pysytellään leirin lähettyvillä", naukaisin.

"Miksi?" kysyi Kipinätassu kallistaen päätään.

"En halua ylittää vahingossakaan rajoja", sanoin hiljaa.

"Et sinä ylitä, pidä korvat ja nenä tarkkoina", Kotkatassu sanoi ja tönäisi minua hellästi. 

Mietin hetken aikaa.

"Selvä sitten, mennään", tokaisin.

Lähdimme kävelemään kohti Myrskyklaanin rajaa, siellä olisi varmasti runsaasti riistaa. 

Saavuimme puolisillan luo. Paksu lumikerros sai sillan miltei räsähtämään, mutta tiesin, että silta oli kestävä

"Saalistetaan tässä", Kotkatassu sanoi.

Nyökkäsin, samoin teki Kipinätassu. Nuuhkaisin ilmaa, en haistanut oikeastaan ollenkaan riistaa, ainoastaan laimean tuoksun varpusesta. Lähdin kävelemään eteenpäin, kunnes uusi haju tulvahti sieraimiini. Pysähdyin, kunnes sain selville varpusen olinpaikan. Lähdin hiipimään kohti järven rantaa, kunnes huomasin linnun. Ihan kuin se olisi katsellut hiipuvaa aurinkoa. Yhtäkkiä tajusin, miten nälkäinen olin. En ollut syönyt sitten auringonnousun. Varmistin, että tuulensuunta oli oikea. Varpunen ei huomaisi, kun hiivin sen taakse. Lähdin hiipimään eteenpäin, juuri, kun olin kahden hiirenmitan päässä linnusta, se kääntyi ympäri. Loikkasin kohti varpusta, mutta se pyrähti lentoon. Tartuin kiinni hampaillani sen jalkaan, raavin kynsilläni sen vatsaa, kunnes se putosi maahan. Puraisin palan varpusen kaulasta, lämmin veri räiskähti turkilleni ja värjäsi valkean hangen verenpunaiseksi. Nuolaisin huuliani. 

"Leijonatassu!" kuului parkaisu edestäpäin.

Kotkatassu juoksi kohti minua ulvoen.

"Mikä on?!" kysyin ja otin varpusen hampaisiini, juoksin ystävääni vastaan.

"Kipinätassu.. Kipinätassu jäi kiinni kettuansaan!" kolli ulvaisi hädissään.

"Miten se on mahdollista?!" kysyin.

"En tiedä, ei sen pitäisi olla siellä, mutta se vain oli ja nyt Kipinätassun jalka on jumissa!" Kotkatassu huudahti. 

Pudotin varpusen maahan ja lähdin juoksemaan kollin perässä kohti Kipinätassun olinpaikkaa. Pian kuulin naaraan itkun, hän itki hiljaa nyyhkien. Kävelin hiljaa naaraan luo ja painoin pääni hänen turkkiinsa.

"Ei hätää", kuiskasin, katsahdin lenkkiä, joka oli kiristynyt naaraan takajalan ympäri tiukasti.

Kotkatassu katsoi minua.

"Olen nopeampi, menen leiriin ja ilmoitan tästä", kolli sanoi.

"Jään tänne Kipinätassun luo", naukaisin ja istuunnuin naaraan vierelle.

"Entä jos jalkani irtoaa?" naaras kysyi.

"Ei se ole mahdollista", sanoin.

"Mistä sinä tiedät?!" Kipinätassu ulvaisi, häneen selvästikin sattui ja kovaa.

"En tiedäkään, mutta sinä selviät, usko minuun", sanoin katsoen ystävällisesti naarasta vihreillä silmilläni. 

"Selvä, uskon sinuun", Kipinätassu sanoi ja vilkaisi jalkaansa.

Hän sulki silmänsä ja yritti vielä kerran vetää jalkaa pois lenkistä, mutta se vain kiristyi entisestään. Naaras ulvaisi kivusta. Pian kuulin lähestyviä askelia leirin suunnalta.

"Kipinätassu!" Pyynsulka ulvaisi ja ravasi oppilaan luo.

Tunturituuli tarrasi kiinni keppiin ja veti sen irti maasta. Lenkki löystyi naaraan jalan ympäriltä. 

"Vedä jalka pois!" murahti Tunturituuli.

Kipinätassu vetäisi jalkansa pois lenkistä. Pyynsulka nuoli Kipinätassun veristä jalkaa.

"Palataan leiriin", varapäällikkö naukaisi.

Nyökäsin ja seurasin Kotkatassun kanssa kissojen perässä, kunnes saavuimme leiriin. Kipinätassu vietiin suoraan parantajan pesään. 

"Kauankohan hänen pitää levätä?" kysyi Kotkatassu.

"En tiedä", Kotkatassu naukaisi ja hänen katseestaan saattoi näkyä suru ja huolehtivaisuus.

//Melko lyhyt, mutta joku edes:D 


 - Leijonatassu, Varjoklaani | Kommentit (1)Kommentoi



06.02.2015 22:22 | Leijonatassu, Varjoklaani

"Saapukoon jokainen oman riistansa saalistamaan kykenevä suuroksalle(?) klaanikokoukseen!" ulvaisi Revontulitähti.

Tänään se tapahtuisi, minut nimettäisiin vihdoin oppilaaksi! Kuusi kuuta olin pentutarhassa opetellut klaanin kissojen nimiä ja sun muuta tärkeää. Nyt olisi oikea aika, selvästikin. Kävelin muiden luo suurkiven luo. Värisin innosta, minusta tosiaan tulisi oppilas! 

"Leijonapentu, olet täyttänyt kuusi kuuta, ja on aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä, kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Leijonatassuna. Mestariksesi tulee Tunturituuli. Toivon, että hän välittää sinulle kaiken oppimansa", päällikkö sanoi kääntäen katseensa varapäällikköönsä.

"Tunturituuli, olet valmis ottamaan oppilaan. Olit saanut loistavaa koulutusta Salamasielulta ja olet osittanut olevasi uskollinen ja rohkea. Odotan sinun mestarina välittävän kaiken tietosi Leijonatassulle", päällikkö jatkoi luoden pikaisen vilkaisun minuun.

Tunturituuli käveli luokseni ja kosketimme toistemme kuonoja. 

"Leijonatassu! Leijonatassu!" klaani hurrasi nimeäni.

Nyökkäsin uudelle mestarilleni ja katselin pentutarhaan.. Kaipasin kovasti emoani, mutta hän oli kuollut, eikä hän uskonut Tähtiklaaniin. Tunsin kovaa kipua sydämessäni, mutta kuitenkin olin myös iloinen kaikesta, mitä klaani minulle tarjoaa. 

"Onnea", Kotkatassu juoksi luokseni ja onnitteli minua.

"Kiitos", naukaisin hymyillen. 

Tunturituuli käveli luokseni vilkaisten minua. Loikkasin mestarini luo ja kallistin päätäni.

"Voimmeko mennä tutustumaan rajoihin?" kysyin hiukan varovasti.

Varapäällikkö empi hetken, vilkaisi taivaalle ja jälleen siirsi katseensa vihreisiin silmiini.

"Huomenna, nyt on liian myöhä", Tunturituuli sanoi nuolaisten rintaansa ja poistui sotureiden pesään.

"Haluatko, että esittelen sinulle leiriä, tai että syömme yhdessä tuoresaalista?" kysyi Kotkatassu katsoen minua innoissaan vihreisiin silmiini.

"Toki", naukaisin ja nuolaisin valkeaa tassuani.

"Hei! Onnea!" huudahti Kipinätassu takaamme, mustaturkkinen punaruskealäikkäinen naaras juoksi luoksemme iloisena.

"Olitko partiossa?" kysyin, naaras oli tullut luoksemme leirin suulta.

"En, kävin vain ulkona", naaras sanoi katsoen minua ja Kotkatassua sinisillä silmillään.

Nyökkäsin hymyillen. Naaras tuntui valehtelevan, mutta eihän asia minulle kuulunut. Kävelimme tuoresaaliskasalle, otin itselleni hiiren, Kotkatassu otti myös hiiren ja Kipinätassu otti kanin, joka oli todella harvinaista herkkua Varjoklaanin reviirillä. Menimme aterioimaan oppilaiden pesän edustalle. Haukkasin palan hiirestä, se oli herkullista! Vasta nyt tajusin, että olin tosiaan oppilas. Harjoittelisin mestarini kanssa, saalistaisin klaanilleni ja auttaisin klaaninvanhimpia. Lehtikadon kylmä puhuri oli tyyntynyt, oli tyyntä. Hopeahännällä tuikkivat ensimmäiset Tähtiklaanin soturit. 

"Leijonatassu! Haloo!" Kotkatassu tönäisi minua.

Yskähdin, meinasin tukehtua hiireen. Olin ollut ajatuksissani, enkä huomannut kahta muuta oppilasta! 

"Anteeksi, olin ajatuksissani", sanoin hieman nolostuneena.

"Ei se mitään", Kipinätassu naukaisi ja virnisti ystävällisesti.

Loin kiitollisen katseen läikikkäälle naaraalle. Tuo hymyili leveästi minulle.

Söin hiireni nopeasti loppuun, sen jälkeen kävelimme yhdessä oppilaiden pesään.

"Voit tehdä petisi tähän!" huudahti Kipinätassu odoittaen hännällään tyhjää sammalpetiä. 

"Kiitos", naukaisin ja asetuin sammalen päälle makoilemaan.

Tein sammaleesta mukavan muotoisen ja tuntoisen, kunnes suljin silmäni.

"Hyvää yötä", toivotin vielä Kipinätassulle ja Kotkatassulle, kaksi oppilasta nukkuivat kuitenkin jo sikeästi.

Hymyilin raottaessani silmiäni, ja suljin ne uudelleen. Pian tajusin olevani unessa.

 

//Tää on lyhyt:D


 - Leijonatassu, Varjoklaani | Kommentit (2)Kommentoi



02.09.2014 12:43 | Kiivasmieli, luopio

Kiivasmieli tuijotti Fannya sanaakaan sanomatta. Naaraan katseessa oli hitunen pelkoa, johon sekoittui kenties aavistus hämmennystä. Fanny ei ollut enää sama naaras, jonka Kiivasmieli, silloin vielä jokseenkin uhkarohkea ja tottelematon nuorukainen, oli tavannut Myrskyklaanin reviirillä monta kuuta sitten. Oli kollikin tosiaan muuttunut; Nykyään hän oli hiljaisempi, jotenkin pelokkaampi, mutta valmiina puolustamaan oikeuksiaan henkensä uhalla. Hän uskoi yhä Tähtiklaaniin, vaikka tiesi ettei se kuuntelisi häntä. Hän oli rikkonut soturilakia melkein tappamalla oman klaanitoverinsa rakkaansa takia. Toki Kiivasmieli rakasti Fannya yhä. Vaikka tämä oli surumielisempi, ja puolustuskannalla melkein aina, se oli ymmärrettävää, Salama oli rääkännyt Fannya pienen ikuisuuden. Kiivasmieli oli ujuttautunut Salamaklaanin rivistöihin, esittänyt hylkäävänsä Fannyn. Mutta sitä tämä ei koskaan tekisi. Hän antaisi vaikka tapattaa itsensä, jotta Fanny eläisi hyvän elämän. Kiivasmieli tiesi kuitenkin, että Salaman ja hänen kätyreidensä tekemät sisäiset haavat eivät koskaan parantuisi.

Kiivasmieli havahtui ajatuksistaan kun kuuli Nessan käheän äänen.
“Minä jätän ny teidät rauhaan. Huolehdi Fannysta, pistäydyn täällä sitten huomenna.” vanha naaras mourusi. “Onhan minulla enemmän kokemusta pentujen hoidostakin.” tämä naurahti. Kiivasmieli hymyili sarkastisesti. Häntä ei yhtään naurattanut. Fanny oli edelleen heikossa kunnossa, senhän näki sokeakin. Haavat eivät olleet vielä parantuneet, ne saattoivat tulehtua ilman minkäänlaista hoitoa. Kiivasmieli katsahti Fannyyn, nousi ylös ja tassutteli tämän luokse.
“Ei huolta. Kaikki järjestyy. Vannon.” kolli kuiskasi Fannyn korvaan rauhoittavasti. Harmaa naaras nosti katseensa Kiivasmieleen. Vihreissä silmissä oli häivähdys epävarmuutta.
“Oletko… Oletko varma?” Fanny kuiskasi. “En tiedä, voinko parantua koskaan kokonaan…” tämä vaikeroi hiljaa.
“Olen täysin varma siitä. Usko pois, aika tekee tehtävänsä. Ja tärkeintä on nyt vain se, että voimme olla yhdessä, ja että pennut voivat hyvin.” Kiivasmieli tuijotti Fannya tiiviisti kirkkaanvihreillä silmillään. Katseesta paistoi rakkaus. Suunnaton, täysin vilpitön rakkaus. Sitä Kiivasmieli tunsi Fannya kohtaan. “Tiedän, että nämä ajat ovat sinulle todella vaikeita. Salama, se iänikuinen kusipää, on nyt kuitenkin poissa. Lopullisesti. Ja me olemme onnellisia, meillä on kolme pentua, ne ovat onnellisia kun niillä on noin täydellinen ja kaunis emo. Olet parhainta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Olet niin ainutlaatuinen, että kaikki metsän naaraat yhdessä eivät voisi korvata sinua. Olen tehnyt paljon pahaa, ne asiat kalvavat sisintäni ikuisesti. Tein kaiken sinun vuoksesi. Antaisin vaikka henkeni sinun vuoksesi. Usko pois.” Kiivasmieli päätti puheensa istahtamalla ja asettamalla häntänsä siististi tassujensa ympärille. Fanny näytti siltä että olisi juuri purskahtamaisillaan itkuun. Tämä hymyili hieman, ja kyyneleet valuivat hiljalleen tämän poskia pitkin.
“Hei, älä itke. Ei sinulla ole siihen mitään syytä.” Kiivasmieli naukaisi ja kurottautui nuolaisemaan naaraan poskea. “Ei mitään hätää.”
Fanny huokaisi raskaasti ja sulki silmänsä.
“En tiedä miten kauan kestän sen pelon kanssa, että pennut kuolevat. Sinusta puhumattakaan. Olet tehnyt niin paljon vuokseni… Ja mitä minä olen tehnyt? En mitään. En siis yhtikäs mitään. Se ei vaan tunnu oikealta.” tämä kuiskasi hiljaa. “Vaikka parannunkin ulkoisesti, mieleni ei koskaan tule parantumaan, vaikka unohtaisinkin tapahtuneen, se tulisi aina välillä esiin.”
Kiivasmieli tuijotti Fannya hiljaa, sanaakaan sanomatta vakava ilme kasvoillaan. Sitten hän vilkaisi pentuja, ja naulitsi katseensa taas Fannyyn.
“En salli niin tapahtuvan. En salli sinun kuolevan. Pennut tarvitsevat sinua, ja niin minäkin.” kolli sanoi vakavasti vihreät silmät välkehtien. “Niin, ja pennuista puheen ollen, oletko miettinyt niiden nimiä? Vai onko nyt väärä hetki miettiä sitä?”
Fanny kurtisti hieman kulmiaan.
“Enpä oikein ole. Vastahan ne syntyivät.”
Kiivasmieli naurahti typeryydelleen. Tietenkään Fanny ei ollut ehtinyt miettiä noita sivuseikkoja.
“No, mietitään sitä sitten myöhemmin.” Kiivasmieli sanoi hiljaa, sen jälkeen nuolaisten Fannyn korvallista. Fanny onnistui hymyilemään surumielistä hymyä hieman. Hänen silmänsä kuitenkin loistivat hivenen itsevarmuutta ja uskoa. Kiivasmielen sanat olivat kohentaneet tämän mielialaa aika rutkasti.

Kiivasmieli oli käynyt saalistusretkellä, ja palasi nyt mukanaan vesimyyrä ja hiiri. Kolli loikki sulavasti Fannyn luokse, ja antoi tälle vesimyyrän.
“Tässä. Luulen, että sinun pitää syödä nyt normaalia enemmän, kun imetät pentuja. Mutta enhän minä tiedä, millaista on olla naaras, joten ongitaan Nessalta pari tiedonjyvää joita saatamme tarvita. Fanny nyökkäsi, nuuhkaisi sitten eteensä laskettua vesimyyrää ja puraisi siitä pienen palan. Naaraalla on kyllä tosiaan ihailtava itsehillintä. Tästä näki heti, miten nälkäinen hän oli, mutta silti naaras söi sen rauhallisesti, ahmimatta. Kiivasmieli itse söi hiirensä parilla suurella haukkauksella, nuolaisi sitten suupieliään ja istuutui. Kolli antoi katseensa kiertää pennuissa. Punakanruskea naaras valkoisten ja harmaiden läikkien kera. Suurikokoinen, harmaa kolli. Sekä siro, pikimusta, tabbykuvioinen kolli. Kolme pentua.
“Hei Fanny, jos nyt keksittäisiin pennuillemme nimet?” Kiivasmieli kysyi varovasti. Fanny nyökkäsi hyväksyvästi.
“Olen miettinyt, tämän naaraan nimeä hieman.” Fanny sanoi. “Miten olisi Hämärä?”
Kiivasmieli siirsi katseensa pieneen naaraaseen, joka oli nukkumassa pienessä karvaröykkiössä, veljiensä päällä.
“Se sopii sille.” Kiivasmieli naukaisi. Fanny hymyili hieman, kun tämän kumppani töytäisi naarasta lempeästi kuonollaan.
“Ja tuo musta, sen nimi voisi olla…” Kiivasmieli tuumi hetken. “Sen nimi voisi olla Sumu, eikös?”
Nyt oli Fannyn vuoro miettiä.
“Selvä.” hän naukui. Kiivasmieli hymyili hieman, ja kävi sitten makuulle niin, että pennut olivat hänen ja Fannyn välissä.
“Katsos tuota valtavankokoista kollia!” Kiivasmieli naukaisi. “Hänestä tulee taatusti taitava taistelija. Kuin isoisästäänkin.”
Fanny näytti hämmentyneeltä.
“Siis, isäni, Sinihammas, oli todella suurikokoinen, siniharmaa kolli.” Kiivasmieli jatkoi tönkösti. Fanny nyökkäsi.
“Mites tämän tulevan taistelijan nimi, kuten Myrsky?” Fanny naukui. Kiivasmieli nyökkäsi ja hymyili katsoen suuren harmaan urospennun toimia. Tai, ei se oikeastaan mitään sen erikoisempaa tehnyt, kunhan vaan kuorsata tuhisi sisariensa kanssa yhdessä kasassa. Se oli se näky, jonka Kiivasmieli oli aina halunnut nähdä. Vihdoin hän tajusi sen.”

 

//Höö, kpeet? Nykyään tarinoista voi saada sitten maksimissaan 50 kpeetä. Kiitän.//


( Päivitetty: 02.09.2014 12:44 )

 - Kiivasmieli, luopio | Kommentit (1)Kommentoi



Tervatassu - Tuuliklaani
22.07.2014 23:29 | Mustis

//en tajua koska tuo koko on varmaan ihan päin pottua, eikä toi näytä kursivoituja tekstejä\\

 

2. Luku

 

"Herää pikkuinen", tuntematon, kiusoitteleva ääni naukui Tervatassun korvanjuuressa. Oppilas hätkähti hereille ja loikkasi jaloilleen, kynnet valmiina raapimaan äänen aiheuttajan turkin riekaleiksi. Kaikkialla ympärillä ole pelkkää pimeyttä, ja kesti hetken, ennenkö Tervatassun silmät tottuivat pimeyteen. Joka puolella ympärillä oli kuolleita, outoja puita, jotka tuntuivat kuin tavoittelevan Tervatassun nahkaa lehdettömillä oksillaan. Tervatassu ei tunnistanut tätä paikkaa, tälläistä metsää ei Tuuliklaanin reviirillä ollut. Suurikokoinen, kilpikonnakuvioinen naaras istui siinä, missä Tervatassu oli äsken maannut.

"Kuka olet?" oppilas sähisi ja asettui leveään puolustusasentoon, lihakset jännitettyinä, valmiina syöksymään naaraan kirkkuun. Tervatassu raotti suutaan ja antoi ilman virrata kitalakeen, mutta naaras ei tuoksunut yhdellekään klaanille.
"Olen Vaahteravarjo", naaras naukui rauhallisesti ja alkoi nuolla käpäliään.
"Missä minä olen? Miksi minä olen täällä?" Tervatassu kysyi, ja rauhoittui hieman.
"Hmmp", Vaahteravarjo tutkaili Tervatassua katseellaan. "Osaatko pitää salaisuuden?" Tervatassu nyökkäsi ja siirsi painoa jalalta toiselle. Kollia oli alkanut hermostuttaa, paikka oli täysin vieras, ja kilpikonnakuvioinen naaras sitäkin vieraampi, eikä hän... tuoksunut oikeastaan millekään. Ei klaanikissalle, erakolle tai kotikisulle, eikä naarasta olisi kotikisuksi luullutkaan, koska turkkia halkoivat useat arvet, ja korvat olivat repaleiset. Vaahteravarjosta uhkuipelottavaa voimaa, jonka alkuperää Tervatassu ei ymmärtänyt.
"Olet Pimeyden metsässä", Vaahteravarjo naukui. Pimeyden metsä, Tervatassu muisti tuon nimen jostakinklaanknvanhimpien tarinoista... Pentuajoilta. Oppilaan lavat jännittyivät. Pimeyden metsään pääsevat kaikki kuolleet kissat, jotka rikkoivat soturilakia. Muuta emme tiedä Pimeyden metsästä, Kauraviiksen sanat kaikuivat Tervatassun päässä. Oliko hän kuollut? Oliko Tervatassu muka rikkonut soturilakia missään elämänsä vaiheessa?
"Olet täällä koska... No, olemme valinneet sinut. Olet voimakastahtoinen kissa, joka havittelee valtaa, ja ennenkaikkea ansaitsee sen. Tuuliklaanista on aika tulla vahva. Kastanjatähti on heikko päällikkö, pelkuri, ja sinusta pitää tulla voimakas taistelija, joka kunnioittaa vain Pimeyden metsää. Me koulutamme kissoja, jotka tietävät, mitä haluavat. Me tiedämme, mitä he haluavat. Jos hyväksyt koulutuksemme, sinusta tulee metsän suurin soturi, jota vahvempaa ei ole, eikä tule", Vaahteravarjo naukui jämäkästi. Tervatassu räpytteli hämmentyneenä silmiään. 
"Miksik juurik minä? Miksei vaikka veljeni Apilatassu?" Tervatassu silmäili Vaahteravarjoa epävarmana.
"Koska Apilatassu ei tahdo sitä yhtä paljon kuin sinä. Hänelle riittää, jos hän pääsee soturiksi, ja tarpeeksi hyvä. Mutta sinä tahdot jotain enemmän. Tahdot olla jotain suurempaa. Mahtavampaa. Sen sinä myös saat - jos edelleenkin hyväksyt koulutuksemme", naaraan ääni oli jo hivenen kärsimätön.
"Miksei minusta voisi tulla metsän suurinta soturia tavallisella klaanikoulutuksella?" Tervatassu kysyi, ja yritti pitää äänensä mahdollisimman välinpitämättömänä, vaikka innostus suorastaan paistui läpi. Myös Vaahteravarjo tuntui huomaavan tämän.
"Koska niin ei voi tapahtua. Klaanin koulutus on heikkoa. Et opi kunnolla taistelemaan. Et saa käyttää kynsiäsi. Kukaan Tuuliklaanilainen ei kelpaa sinulle kunnolliseksi taistelutoveriksi. Kaikki ovat liian pieniä tai liian heikkoja,  ja haluttomia", Vaahteravarjo jatkoi.
"Tuuliklaanilaiset eivät ole heikkoja", Tervatassu murahti ja antoi pitkien, terävien kynsiensä liukua ulos, kuihtuneelle, nihkeälle ruoholle.
"Ovat. Ainakin vielä", naaras naukui ja antoi turkkinsa pörhistyä, jolloin näytti ainakin kaksi kertaa suuremmalta. "No miten on? Tahdotko tulla metsän vahvimmaksi soturiksi?" Vaahteravarjo naukui uteliaana ja astui askelen lähemmäs Tervatassua. Kolli päästi suustaan pitkän hmm, vaikka tiesi mainiosti, että tulisi vastaamaan kyllä. Tätä hän halusi. Oli aina halunnut. Ja vaikka Vaahteravarjo ei tuntunutkaan kertovan kaikkea, niin tämä - tuuntui se miten väärältä tahansa - oli ainoa keino siihen päämäärään, jonka Tervatassu halusi. Oppilas nyökkäsi. Vaahteravarjo kohotti ylpeänä leukaansa. 
"Tapaamme huomenna", kilpikonnakuvioinen turkki ehti vain vilahtaa, kun Vaahteravarjo oli jo poissa, ja pian tuo synkkä, epämiellyttävä metsä hälveni, ja Tervatassun silmiin sattui kirkas, aamuauringon valo.
 
Oliko se edes unta? Kaikki oli tuntunut niin todelliselta, ruoho polkuanturoissa, pimeys... Tervatassu saattoi vieläkin haistaa sieraimissaan Vaahteravarjon tuoksun, joka ei edes haissut millekään. Ja metsän, joka löyhkäsi kissan pelkotuoksulle ja sairaudelle, epätoivosta puhumattakaan. Hyvä Tähtiklaani, mitä olenkaan mennyt tekemään? Tervatassu ajatteli ja hautasi kasvonsa käpäliinsä. Kanitassu liikahti kollin vieressä, ja Tervatassu painautui lähemmäs siskooaan,kuin turvaa hakien, vaikka eihän Kanitassu tiennyt mitään Tervatassun yöllisestä seikkailusta. Vai tiesikö? Tervatassu ravisteli päätään. Ei. Ei Kanitassu voinut tietää. Ei kukaan osannut mennä toisten uniin. Taidan vain herättää Piikkihernehännän ja olla hissukseen tämän yön, Tervatassu ajatteli ja nousi ylös. Yllättäen Kanitassu kuitenkin säpsähti hereille. 
"M-missä olen?" Kanitassu sopersi ja painoi pienet kyntensä ruohoon, jonka päällä makasi. Tervatassu kumartui nuolemaan siskonsa otsaa.
"Ei mitään hätää. Olet Tuuliklaanin leirissä", kolli naukui ja kehräsi rauhoittelevasti. Kanitassu pölöili ympärilleen pelokkaana, mutta rauhoittui pian. Mistähän Kanitassu näki unta? Tuli heti se mieleen minun uneni... Ei Kanitassu nyt Pimeyden metsän oppilaaksi olisi voinut päästä, Tervatassu ajatteli. Kanitassu katsoi silmät suurina Tervatassuun.
"Se oli vain pahaa unta", Tervatassu naukui lohduttavasti ja kosketti Kanitassun kuonoa omallaan. Kanitassu soperteli jotain, mistä Tervatassu ei saanut selvää.
"Punarintasiipi muuten käski minun kysyä, tahtoisitko tulla kanssamme partiokierrokselle. Piikkihernehännälle se käykin jo", Kanitassu naukui pikaisesti.
"Hyvä on. Käynkö herättämässä Punarintasiiven? Keitä muite muuten tulee?" Tervatassu kysyi.
"Punarintasiipi, sinä ja minä. Vain", Kanitassu selitti. Tervatassu nyökkäsi lyhyesti, ja loikki leirin toiseen päähän, missä soturit yleensä nukkuivat. Leiriä reunustava piikkiherneryteikkö tarjosi pienen katoksen jonkinlaiseksi säänsuojaksi, jossa kokeneimmat soturit lepäsivät. Muissa klaaneissa oli kuulemma omat pesät jokaisessa arvossa oleville kissoille. He ovat vain heikkoja kun eivät uskalla nukkua taivasalla, Tervatassu huokaisi mielessään. Tuuliklaani on vahva. Punarintasiipi nukkui Piikkihernehännän vieressä, ja Tervatassu irvisti, kun Sudenmarja nukkui aivan Piikkihernehännän kyljessä. Ovat rakastuneet, Tervatassu tuhahti, ja tökki Punarintasiiven hereille.
"Minun piti tulla kanssanne partioon?" Tervatassu huomautti. Punarintasiipi kampesi itsensä jaloilleen.
"Aivan. En kyllä odottanut, että lähdemme näin pian. Onko Kanitassukin jo hereillä?" Punarintasiipi naukui. Tervatassu osoitti hännällään paikkaa, jossa Kanitassu suki lapaansa, ja lähti nelistämään siskonsa luokse.
"Lähdemme nyt", Tervatassu naukui, ja loikki rinnettä ylös, joka johti piikkihernetunnelille, aina leirin ulkopuolelle asti. Oppilas vilkaisi vielä taakseen, ja sillähän Kanitassu ja Punarintasiipi kapusivat rinnettä ylös, Kanitassu heti Tervatassun perässä. Tervatassu otti pari askelta tunnelin läpi, ja venytteli katsellen kuumuudestä väreilevää nummimaisemaan. Lehtisateen viileät tuulet saattoi haistaa - mutte niihin olisi vielä hyvin aikaa, ja riistaa olisi vielä runsaasti. Jäniksen tuoksut sekoittuivat kissojen tuoksuun, ja Tervatassu huomasi poljetussa maassa pieniä papanoita - uhkarohkeat jänikset olivat selvästi loikkineet yöllä leirin ohi.
"Emme valitettavasti ehdi jäädä saalistamaan. Suuntaamme heti Hevospaikkaa kohti, Jokiklaanin rajalle. Jokiklaanin ja Tuuliklaanin välit ovat nyt erittäin kireällä, ja meidän pitää vartioida erityisen tarkasti Jokiklaanin ja Tuuliklaanin välistä rajaa", Punarintasiipi selitti ja lähti jolkottamaan järvelle päin.
 
Hevospaikan lähellä Tuuliklaanin rajamerkit sekoittuivat maidolle ja kuivalle heinälle tuoksuviin latokissojen hajuihin. 
"Mmh, ne kirppusäkit ovat liikkuneet täälläpäin juuri äskettäin", Tervatassu tuhahti ja heilautti häntäänsä halveksuvasti.
"Tuskin heillä kirppuja on", Kanitassu huomautti lempeästi ja katseli Hevospaikkaa kohti.
"Hevoset kiehtovat minua. Ymmärtävätköhän ne kissojen puhetta?" Kanitassu jatkoi.
"Sinuna en menisi lähellekään niitä. Kerroinhan sen jo ensimmäisellä oppitunnillasi. Etkai ole jo nyt unohtanut sitä?" Punarintasiipi näpäytti Kanitassun kuonoa hännällään leikkisästi, ja jätti hajumerkkinsä läheiseen puun juurakkoon. Tervatassu nuuhkaisi ilmaa, ja tunnisti myös tuoreen Piikkihernehännän tuoksun. Mitä hän täällä tekee? Tervatassu ajatteli.
"Miksi Piikkihernehäntä ei muuten ehtinyt kouluttaa minua tänään?" Tervatassu naukui äänessään silkkaa uteliaisuutta.
"Hän puhui 'muista kiireistä'. En tiedä tarkemmin", Punarintasiipi huokaisi. Olivatkohan muut huomanneet Piikkihernehännän tuoksun? Se johti selvästi Hevospaikkaa kohti. Tervatassu raotti suutaan, ja havaitsi myös Sudenmarjan tuoksun. Miksi se johti Hevospaikalle? 
"Haittaako jos käväisen Hevospaikalla?" Tervatassu kysyi. Koska Punarintasiivellä ei ollut mitään sitä vastaan, Tervatassu lähti juoksemaan pitkillä Tuuliklaanilaisen jaloillaan kaksijalkojen pesiä kohti. Sudenmarjan ja Piikkihernehännän vahvat tuoksut johtivat Hevospaikalle, Tervatassu oli ollut oikeassa. Kolli katseli ympärilleen aidan juurella. Toisella puolella oli hevosia. Tuoksut johtivat aina ladolle, ja sen takia pitäisi ylittää aitais, jossa hevoset majailivat. Jos minut tallotaan murskaksi, se on sinun syytäsi, Tervatassu ajatteli, ja pinkaisi juoksuun. Aitaus ei ollut oikeastaan edes kovin iso, eivätkä hevoset vaikuttaneet edes huomaavan oppilasta. Olleessaan tarpeeksi lähellä Tervatassu loikkasi aidalle, ja kurottautui nuolemaan pystyssä olevia niskakarvojaan. Kolli loikkasi alas, ja asteli varovasti kohti kissantuoksujen täyttämää latoa, minne myös Sudenmarjan ja Piikkihernehännän tuoksut johtivat. Ovi oli raollaan, ja Tervatassu kurkisti sisään. Sudenmarja suki jonkun kellanpunaisen, lihaksikkaan kollin turkkia, ja ele oli selvästi enemmän kuin pelkkää ystävyyttä. 
"Petturi", Tervatassu sihahti hiljaa, ja ryntäsi pois ladolta. Olisi löydettävä Punarintasiipi ja Kanitassu heti, ja Tervatassu lähti juoksemaan takaisin varsinaiselle reviirille. Aitausta hön ei toista kertaa ylittäisi, joten Tervatassu lähti kiertämään sitä. Joka puolella ympärillä risteili outoja tuoksuja, ja siksi Tervatassu ei osannut odottaa vihollista, ennenkuin se oli jo hänen kimpussaan. Viiltävä kipu lavassa räjäytti Tervatassun tajunnan, ja tuo horjahti. Hyökkääjä oli onneksi pienempi, ja Tervatassu ehti toipua nopeasti, ja vastata hyökkäykseen heittäytymällä selälleen. Oppilas tunsi, kuinka luisevan, pahanhajuisen kissan keuhkot tyhjenivät ilmasta, ja Tervatassun oli helppo karistaa hyökkääjä pois kimpustaan. Tervatassu nuuhkaisi nopeasti toista kissaa. Se oli tutun näköinen, mutta kun Tervatassu muisti tuoksun, oli selvää, kuka hyökkääjä oli. Se sama Varjoklaanin oppilas, joka hyökkäsi Tervatassun kimppuun kokoontumisessa. Olikohan sen nimi Synkkätassu? Synkkätassu nousi jaloilleen ja jännitti lihaksensa. Tervatassu oli kuitenkin nopeampi, ja vetäisi oppilalta jalat alta yhdellä tarkoin suunnatulla potkulla. Tervatassu loikkasi hyökkääjän niskaan, ja raastoi pitkillä, terävillä kynsillään tuon niskanahkaa. Varjoklaanilainen ulvoi kivusta, mutta käännöhti äkisti ja puraisi Tervatassun etukäpälää. Kolli karjahti, ja irrotti Synkkätassusta. 
"Ei hullumpaa noin nuorelta oppilaalta", Synkkätassu naukui ivallisesti.
"Ei hullumpaa Varjoklaanilaiselta. Luulin, että voitatte taistelunne tuolla löyhkällänne, kun soturit eivät voi taistella enää", Tervatassu ilkkui samalla mitalla, ja huitaisi kynsillään kohti Synkkätassun kuonoa, kuitenkaan osumatta.
"Kaikki Tuuliklaanilaiset ovat pienikokoisia. Ja heikkoja. Olethan kuullut, kuinka Varjoklaanilaiset joskus karkottivat Tuuliklaanin omalta reviiriltään?" Synkkätassu huomautti ilkeästi. Tervatassu ärähti raivostuneena, ja ryntäsi Synkkätassun kimppuun, onnistuen iskemään hampaansa tuin lapaan. Synkkätassu sylki ja takoi Tervatassun vatsaa takajaloillaan, mutta suurempi Tervatassu onnistui painamaan vihollisensa maata vasten.
"Ei hullummin taisteltu", Synkkätassu naukui hunajaisesti, vaikka kolli oli selvästi erittäin ärtynyt.
"Nyt sinä vastaat pariin kysymykseeni, muuten tapan sinut", Tuuliklaanilainen huomautti, ja painoi kyntensä toisen niskaan. Synkkätassu veltostui Tervatassun käpälien alla, mutta siihen lankaan Tervatassu ei mennyt, vaan painoi kynsiään syvemmälle.
No, Synkkötassu. Mitä Varjoklaanilainen tekee näin kaukana reviiristään? Vai vakoiletko Jokiklaanin hyväksi?" Tervatassu mulkoili Synkkätassua, joka naurahti kuivasti.
"En ole enää Synkkätassu, vaan erakko Synkkä. Lähdin klaanista... Koska sillä ei ollut minulle mitään tarjottavaa", musta kolli naukui.
"Taistelit ihan hyvin Varjoklaanilaiseksi. Voisin vaikka päästää sinut elossa pois", Tervatassu naukui tunnustellen. Synkkä huokaisi, mutta ei sanonut mitään. Tervatassu veti kyntensä siään ja astui askeleen kauemmas Synkästä.
"Mene, äläkä enää astu jalallasikaan Tuuliklaanin reviirille", Tervatassu sähisi, ja lähti itse juoksemaan matkoihinsa, etsimään Kanitassua ja Punarintasiipeä. Synkän tekemiä haavoja särki ja kirveli, mutta leirissä parantaja voisi vilkaista niitä.

 - Mustis | Kommentit (1)Kommentoi



Tervatassu - Tuuliklaani
14.07.2014 21:46 | Mustis

1. Luku

 

Aamuauringon ensimmäiset lämmittävät säteet tunkeutuivat karhunvatukkapensaan oksien alta aina Tervatassun turkille asti. Kolli hätkähti äkillistä lämpöä, ja noustessaan salamannopeasti pitkille jaloilleen tuon turkki takertui karhunvatukan piikikkäisiin oksiin. Tervatassu ravisteli itsensä irti, ja murahti. Onneksi toiset oppilaat eivät oleet nähneet. Oikeastaan kukaan ei ollut vielä edes herännyt - paitsi tietenkin Tervatassu. Kolli oli ollut pentunakin aamuvirkku, ja vaikka olisi valvonut myöhään, Tervatassu yleensä heräsi aikaisin ja virkeänä. Tervatassu istahti nukkumapaikkansa vierelle jalaski häntänsä käpäliensä päälle. Hän ajatteli eilistä nimitystilaisuutta, kun hänestä, sekä hänen sisaruksistaan Apilapennusta ja kanipennusta oltiin tehty oppilaita, ja kaikki olivat saaneet nimensä perään 'tassu'. Voisin mennä saalistamaan, Tervatassu ajatteli, mutta tiesi, että saisi mestarinsa Piikkihernehännän vihat päälleen. Tervatassu alkoi sukia pitkää, kiiltävää turkkiaan, jotta saisi ajan edes jotenkin kulumaan. Aurinko oli jo melkein kokonaan noussut, kun Tervatassu hätkähti uniseen muminaan leirin toiselta laidalta. Joku soturi siellä oli vain hereilemässä, Tervatassun onneksi tuon mestari Piikkihernehäntä. Samalla kertaa heräsi myös Tervatassun isä Mustahaukka, joka venytteli oitis pitkiä, lihaksikkaita raajojaan ja haukotteli leveästi. Tervatassu asteli aukion poikki rauhallisesti, ja pysähtyi Piikkihernehännän eteen. "Huomenta Tervatassu", Piikkihernehäntä naukui ja nuolaisi tassuaan. Tervatassu nyökkäsi vastaukseksi. "Huomenta", Mustahaukka murahti ystävällisesti, lähinnä Piikkihernehännälle, mutta tuo piti silti katseensa Tervatassussa. "Oletko suunnitellut Tervatassulle jotain ensimmäiselle oppitunnille?" Mustahaukka naukui, ja siirsi katseensa Piikkihernehäntään. Kellanruskea kolli pudisti päätään, ja vastasi pian; "En sen suuremmin; ajattelin kiertää rajat, ja sen jälkeen ehkä saalistaa klaaninvanhimmille." Tervatassu raapaisi hiekkaa. Saalistaa klaaninvanhimille? Toiset oppilaat voisivat hoitaa sen puolen, Tervatassu halusi harjoitella taistelemista. "Kastanjatähti käski minun partioida Jokiklaanin puoleisela rajalla, eikä hän määrännyt minulle mitään kissoja mukaan. Te saatte tulla mukaan, niin kierretään Jokiklaanin rajalle, ja palataan Järven rantaa pitkin leiriin", Mustahaukka siristi silmiään kysyvästi. "Loistava ajatus!" Piikkihernehäntä naukui. "Lähdetäänkö heti?" Mustahaukka ehdotti. Piikkihernehäntä lähti hölkkäämään kohti leiriä suojaavien piikkihernetunnelian välissä olevaa aukkoa, ja pian Mustahaukka sai tuon kiinni. Tervatassu nelisti sotureiden perässä, ja pujahti piikkihernetunnelista nummille. Joka puolella leijaili jäniksen tuoksua, ja Tervatassun teki mieli lähteä jahtaamaan niitä. Mustahaukka johdatti partion rinnettä alas kanervikkoon, josta lähti juoksuun jänis. Kellanruskea vilahdus kertoi Tervatassulle, että Piikkihernehäntä oli lähtenyt takaa-ajoon. Tervatassu näki, kuinka Piikkihernehäntä loikkasi kynnet ojossa jäniksen kimppuun, ja tappoi sen yhdelle nopealla puraisulla niskaan. Piikkihernehäntä kantoi jäniksen Tervatassun ja Mustahaukan jalkojen juureen. "Syökää, teillä on kumminkin nälkä", soturi naukui, ja Tervatassu iski kiitollisena hampaansa jänikseen. Lämmin, tuore liha valoi voimaa tuon jäseniin. Tervatassu tietenkin luuli saavansa syödä jäniksen itse; pian Mustahaukka tönäisi kevyesti Tervatassua, ja haukkasi itse jäniksestä palasen. Tervatassu oli jo kylläinen, ja antoi suosiolla Mustahaukan syödä jänis loppuun. Piikihernehäntä hautasi luut sillä aikaa kun Mustahaukka oli jo lähtenyt jatkamaan matkaa Tervatassu kintereillään.

Jokiklaanin vahva tuoksu leijaili hevospaikalle asti. "Haistatko tuon lemun?" Mustahaukka kysyi ja nosti ylähuultaan irvistykseen. "Ihan kuin ketunläjä", Tervatassu huomautti ja nyrpisti kuonoaan. "Se on Jokiklaanin tuoksu", Piikkihernehäntä virkkoi ja alkoi nuolla käpäläänsä. "Muista aina varoa Jokiklaanilaisia. Ne varastavat meiltä selkäkarvatkin, jos emme katso tarpeeksi usein taaksemme", Mustahaukka jatkoi. Tervatassu naurahti. Piikkihernehäntä kuitenkin mulkaisi Mustahaukkaa. "Luulin, että minä olen Tervatassun mestari", kellanruskea soturi huomautti tylysti. "Äh, älä nyt Piikkihernehäntä. Mustahaukka on sentään isäni", Tervatassu tuhahti. Piikkihernehäntä pyörittele silmiään, mutta ei sanonut vastaan. Mustahaukka jätti rajalle tuoksumerkkinsä, ja partio jatkoi matkaa kohti Kaksijalkojen pesiä. Mustahaukka loikkasi tottuneesti aidalle, jonka takana oli lyhyttä ruohoa, ja suuria, pitkäjalkaisia ruskeita otuksia. "Mitä nuo ovat?" Tervatassu kysyi ja nyrpisti kuonoaan. "Haisevat kauheilta!" Mustahaukka naurahti lempeästi. "Ne ovat hevosia. Niistä ei ole vaaraa kissoille, eivätkä ne hyökkää meidän kimppuun. En kuitenkaan sinuna menisi katsomaan lähempää, koska noilla käpälillä ne voisivat helposti tappaa vahvankin soturin", Piikkihernehäntä naukui, ja Tervatassu tajusi vasta nyt vilkaista niitten käpäliä. Ne olivat tummat, kuin Ukkospolun pinta, ja näyttivät kivikovilta. Karvasta tai kynsistä ei ollut tietoakaan. "Haistele. Tunnistatko vaimean kissan tuoksun?" Piikkihernehäntä kysyi. Tervatassu nuuhkaisi nopeasti, ja nyökkäsi. "Ne ovat latokissoja. Ne elävät tuolla hevosten pesissä. Niistä ei ole ollut Tuuliklaanille haittaa, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen. Ties vaikka alkavatkin varastaa riistaamme", Mustahaukka selitti, ja sähisi lopun. "Ei niistä koskaan tiedä. Ne eivät ole kotikisuja, mutta eivät varsinaisesti erakoitakaan", Piikkihernehäntä myönsi hieman vaitonaisena. Ilmeisesti soturi ei turhaan halunnut ärsyttää kokeneempaa Mustahaukkaa. "Sinuna olisin niitten kanssa mahdollisimman vähän tekemisissä", Mustahaukka tuhahti, ja loikkasi alas aidalta. "Tuossa asiassa sinun ei kannata kuunnella Mustahaukkaa. Hyvä soturi hankkii ystäviä kaikkialta mistä pystyy", Piikkihernehäntä huomautti. Tervatassu ei kuitenkaan kuunnellut Piikkihernehäntää, vaan tuo loikkasi alas aidalta. Mustahaukka kuitenkin kuunteli, ja kolli kiepahti sähisten kohtaamaan kellanruskean kollin. "Älä sinä ala neuvomaan minua!" Mustahaukka sähisi ja paljasti terävät kyntensä. Tervatassu kiilautui Mustahaukan ja Piikkihernehännän väliin, ennen kuin kellanruskea soturi ehti vastata ja pahentaa tilannetta. "Rauhoittukaa", Tervatassu murahti. Mustahaukka veti kyntensä sisään ja antoi turkkinsa laskeutua. "Saat silti varoa sanojasi", Mustahaukka murahti ja vilkaisi Piikkihernehäntää. Kollin pitkä, raidallinen häntä viuhtoi ilmassa. "Jatketaan", Mustahaukka naukui hiljaa ja lähti marssimaan rantaa pitkin.

"Mikä pitää huomioida erityisesti jänistä vaaniessa?" Piikkihernehäntä kysyi. Mustahaukka oli palannut leiriin, kun Tervatassu ja Piikkihernehäntä olivat kiertäneet reviirin. Loppumatka oli mennyt ilman sen suurempia riitoja, toki Mustahaukka piikitteli Piikkihernehännälle vähän väliä. "Jänis kuulee, siksi ei saa kahisuttaa kuivia kanervia", Tervatassu huokaisi. "Kaikki pennutkin tietävät sen!" Piikkihernehäntä naurahti huvittuneena; "Kertaus on opintojen äiti. Näytä nyt paras jäniksensaalistusasentosi." Tervatassu heittäytyi tottuneesti vaanimisasentoon, ja kolli alkoi edetä hitaasti mutta varmasti kohti kuollutta oksaa, jonka hän kuvitteli jänikseksi. Kun Tervatassu oli tarpeeksi lähellä, tuo loikkasi ja painoi oksan maahan etukäpälillään. "Loistavaa", Piikkihernehäntä naukui. Tervatassu tuhahti kiitokseksi. Kun hän oli ollut vain neljän tai viiden kuun ikäinen pentu, klaanin silloiset oppilaat olivat opettaneet metsästyksen alkeita. Tervatassu oli ollut omasta mielestään paras. "Nyt voimmekin saalistaa klaaninvanhimmille. Mene sinä hylättyjen mätränpesien luokse, niin minä menen toiseen suuntaan", Piikkihernehäntä naukui. Tervatassu irvisti. Klaaninvanhimmille metsästys? Hän ei inhonnut mitään enemmän, kuin klaaninvanhimpien hoitamista. Tuuliklaanissa oli varmasti muitakin oppilaita, jotka olisivat paljon innokkaampia, joten miksi Tervatassun piti aina hoitaa niitä vanhoja, kärttyisiä kirppusäkkejä? Kaiken lisäksi klaaninvanhimmat huomauttelivat aina siitä, kuinka Tervatassun isä Mustahaukkakaan ei ollut oppilaana pitänyt klaaninvanhimpien hoitamisesta. Mitä se niille kuului, mistä Tervatassu piti ja mistä ei? Piikkihernehäntä oli jo kadonnut, joten Tervatassu lähti loikkimaan kanervien sekaan. Ajatus Piikkihernehännän vakoilemisesta kuitenkin kutkutti Tervatassun mieltä. Ei se hiirenaivo häntä huomaisi. Tervatassu kuitenkin tunnisti kaniini tuoksun, ja lähti seuraamaan sitä. Se johti vanhoille mäyrä pesille, minne Tervatassun oli alun alkaenkin tarkoitus mennä, eikä Piikkihernehännän vakoilu enää haluttanut soturioppilasta. Pian Tervatassu sai kanin näkyviinsä - se nakerteli ruohoa mäyränpesän edustalla. Tervatassu oli juuri loikkaamassa sitä kohti, koska oli jo tarpeeksi lähellä, mutta sitten mäyränpesästä, jota luultiin hylätyksi, pimeydestä syöksähti mäyrä, joka tappoi jäniksen yhdellä iskulla. Mäyrä! Tästä pitää kertoa klaanille, Tervatassu ajatteli ja ryntäsi takaisin koulutusaukiolle. Tuo löhti seuraamaan Piikkihernehännän tuoksujälkeä, joka johti lähemmäs Hevospaikkaa kuin kolli odottikaan. Mitä Piikkihernehäntä täällä tekee? Tervatassu ajatteli, mutta ei ehtinyt kovin pitkälle, kun meinasi jo törmätä kellanruskeaan, juovikkaaseen kolliin. "Tervatassu! Sinulla pitäisi olla hyvä selitys tälle. Sinun pitäisi olla saalistamassa", Piikkihernehäntä huomautti kylmästi. "Mäyrä! Ei ole aikaa selittää! Äkkiä leiriin!" Tervatassu huudahti, ja nelisti leiriä kohti.

Leirissä suurin osa sotureista oli syömässä tuoresaalista, ja Tervatassun sekä Piikkihernehännän onneksi myös päällikkö Kastanjatähti sekä varapäällikkö Ruostepuro olivat aterioimassa korkeakallion lähettyvillä. Piikkihernehäntä kiiruhti oitis kaksikon luokse Tervatassu tiivisti kintereillään. "Piikkihernehäntä, näytät siltä että sinulla olisi tuli hännän alla, Tervatassusta puhumattakaan. Kertokaa mitä on tapahtunut", Kastanjatähden ääni oli huolestunut vaikka kolli vitsailikin. Piikkihernehäntä tönäisi Tervatassun päällikön eteen. "Mäyrä! Hylätyillä mäyränpesillö on mäyrä", Tervatassu huohotti. Hyvä että Kastanjatähti sai edes jotakin selvää oppilaan äänestä. Kastanjatähti ei jäänyt odottamaan, vaan loikkasi korkeakalliolle. "Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä saapukaan korkeakalliolle klaanikokoukseen!" Kastanjatähti ulvahti. Tuoresaalista nauttineet ja kieliä vaihtaneet klaanikissat kerääntyivät korkeakallion ympärille. "Tervatassu on havainnut hylätyillä mäyränpesillä mäyrän. Ajattelin, että Ruostepuro, Varissiipi, Mustahaukka sekä Kettutassu voisivat mennä häätämään sen, koska mäyriä emme todellakaan kaipaa Tuuliklaanin reviirille!" Kastanjatähti naukui kuukuvalla äänellä. "Miksei Tervatassu pääse mukaan? Hänhän havaitsi mäyrän?" Mustahaukanääni kuului takarivistä. Tervatassu katsoi uhmakkaana Kastanjatähteä, joka ei kuitenkaan edes vilkaissut oppilasta. "Tervatassu on vasta nuori oppilas, hän ei välttämättä pärjäisi mäyrälle edes soturien tuella", Kastanjatähti naukui jyrkästi. "Aliarvioitko Tervatassua?" Mustahaukka murahti. "En ole vielä ehtinyt edes opettaa taistelua Tervatassulle!" Piikkihernehäntä huomautti. Mustahaukka ei vastannut mitään, mutta Tervatassu näki, kuinka tuo supatti jotakin vieressään istuvalle Lovikorvalle. "Kokous on päättynyt!" Kastanjatähti huudahti, ja loikkasi alas Korkeakalliolta. Tervatassu jäi katselamaan, kuinka partio lähti pois leiristä, ja silloin Tervatassu huomasi, että ilta oli tulossa. "Voit mennä syömään ja sen jälkeen nukkumaan", Piikkihernehäntä naukui. Tervatassu nyökkäsi aavistuksen verran, ja kävi valikoimassa tuoresaaliskasasta itselleen pullean vesimyyrän, ja kantoi sen tavalliselle nukkumapaikalleen, eli karhunvatukkapensaan alle. Myös Tervatassun sisko, Kanitassu, kävi hakemassa tuoresaaliskasasta rastaan. Ateriointipaikkaa etsiessään Tervatassu viittoili hännällään Kanitassua liittymään seuraan. Pienikokoinen naaras asteli Tervatassun vierelle, ja laski rastaan vesimyyrän viereen. "Tuo on muuten minun nappaamani", Kanitassu naukui ja osoitti vesimyyrää. "Loistavasti tehty. Se on oikein pulska ja varmasti herkullinen", Tervatassu kehräsi ja haukkasi vesimyyrästä palasen. Se tosiaan oli herkullinen. Tervatassu hotki vesimyyrän parilla nopealla haukkaisulla, ja sitten kolli hautasi luut. "Menikö ensimmäinen oppitunti hienosti?" Tervatassu kysyi ja nuolaisi Kanitassun korvaa. "Oikein mainiosti. Kiersimme Punarintasiiven kanssa rajat, sekä harjoittelimme metsästystä rannan tuntumassa", Kanitassu kehräsi. "Punarintasiipi on varmasti hyvä mestari", Tervatassu naukui. Parempi kuin Piikkihernehäntä, tuo ajatteli, joka on pelkkä hiirenaivo. Kanitassu nyökkäsi ja alkoi nuolla pitkin vedoin selkäänsä. Tervatassu haukotteli, ja käpertyi siskonsa kylkeä vasten. Koska Piikkihernehäntä oli antanut kollille luvan nukkua, Tervatassu urahti pari kertaa, kunnes vaipui uneen.

 

//Ajattelin kirjoittaa ainakin Tervalla niin, että joku liittynyt tai yp laittaa kp:eet tuonne alas. Ensimmäinen, joka heittää sinne ne kp:eet, niin ne kp:eet lisään Tervan tietoihin. Vaikka kp:eet olisikin jo antanut, niin tarinan saa arvioida. Ja muuten, jos tarina on suhtkoht pitkä, niin vähän kumminkin katon että 1 kp:eeta on ihan hyväksy kumminkaan...\\


 - Mustis | Kommentit (1)Kommentoi



Kaksijalkana elo on omituista
08.07.2014 01:46 | Vaaleatassu/Haukka

Sade hakkasi talon kattoa. Ukkonen jylisi jossakin kauempana. Tumman pilviverhon takaa työntyi vaivalloisesti muutama säde kirkasta kuunvaloa. Tuijotin huoneeni kattoon. Makasin pehmeässä sängyssäni ja mietin niitä näitä. Nimeni oli oikeastaan Vaaleatassu mutta tämä tarina kertoo hetkestä jona pääsin elämään kuin kaksijalka. Nyt nimeni on Veera. Asun orpokodissa lähellä järveä ja minulla on paljon ystäviä. Yksi asia kuitenkin riivasi minua. Kummalliset painajaiset jotka hiipivät salakavalasti uniini.

Mutta silti suljin hitaasti silmäni ja toivoin että ne olisivat jo hävinneet. Mutta toiveeni ei toteunut sillä pian seisoin taas keskellä pimyttä ja kuulin ympäriltäni askelten ääniä. Koetin juosta kauemmas mutta tuntui kuin en liikkuis lainkaan. Sitten jokin karvainen kosketti kättäni. Käännyin hiukan ja näin verenpunaiset silmän takani. Olento murahti kuuluvalla äänellä ja loikkasi kimppuuni. Sitten heräsin. Vierelläni seisoi paras ystäväni, Ronja. Tämä katsoi minua hetken kummissan mutta ei sanonut kuitenkaan mitään.

Raahaduin pystyyn ja vedin yöpaidan pois päältäni. Puin nopeasti vaatteeni ja maleksin kohti vessaan jotta voisin pestä hampaani. Ronja seurasi minua. Pesimme hampaamme nopeasti ja laahauduimme hakemaan koululaukkujamme.

”Blaah... En jaksa mennä aamupalalle... Karataan ja mennään pizzalle.”ehdotin.

”Ei! Saisimme rangaistuksen.”Ronja kieltäytyi.

Ymmärsin heti että olisi turha vängätä vastaan joten laahauduin ystäväni perässä kohti orpokodin ruokalaa. Nappamme tarjottimet sekä lautaset käteemme ja nappasimme aimo annoksen puuroa lautasillemme. Kävelin kohti leipäpyötää ja nappasin käteeni kaksi paahtoleipää. Levitin niiden päälle voita ja säntäsin Ronjan kanssa yhteen pöytään syömään.

”Näitkö taas painajaisia?”Ronja kysyi välittömästi.

Hymähdin ilmeettömän vastauksen ja lusikoin puuroa suuhuni. Siinä samassa Oskari, orpo poika johon olin ihastunut käveli suoraan meidän luoksemme. Kauhoin puuroa nopeammin ja katsoin poikaa sivusilmällä.

”Voisinko istua tähän?”Oskari kysyi reippaasti.

”Kyllä voit.”Ronja sanoi heti.

Roope istui minun viereeni. Hymyilin tälle hieman jonka jälkeen loin murhanhimoisen katseen kohti Ronjaa. Ystävääni selvästi nauratti se kun koetin kokoajan sivusilmällä katsella Oskaria samalla kun kauhoin puuroa suuhuni.

Söin niin nopeasti kuin voin ja nousin seisomaan. Nappasin tarjottimen syliini ja aloin tehdä lähtöä. Katsahdin vielä Ronjaan joka oli alkanut ahmia puuroaan entistä nopeammin.

”Minä menen nyt... Nähdään pian Oskari ja Ronja.”sanoin ja lähdin viemään astioitani pois.

Ronja seurasi minua aivan minun kannoillani. Veimme astiat pois ja nappasimme naulakoilta mukaan reppumme ja puimme molemmet ulkojalkineemme.

”Tuo sai sitten olla viimeinen kerta...”murahdin Ronjalle.

”Älähän nyt... Se oli pelkkää leikkiä.”Ronja naurahti.

”Odotas... Vielä jonain päivänä keksin miten saan sinut samanlaiseen tilanteeseen Topin kanssa...”murahdin vastauksen.

Topin nimen sanominen sai selvästi Ronjan hiljaiseksi. Kävelimme loppumatkan kouluun aivan hiljaa. Ovella meitä kohtasi ihana näky. Rehtorimme Ranina seisoi ovella ja katseli meitä hetken aivan hiljaa.

”Olette melkein myöhässä... Tunille siitä nyt heti!”Ranina käski.

Nyökkäsimme ja juoksimme nopeasti neiti Janinan tunnille joka tietenkin oli kemiaa joka tietenkin oli hyvä asia koska se oli meidän molempi lemppari aine. Oli aika lähellä ettemme myöhästyneet ja onnellisina istahdimme pulpetteihin.

”No niin ja tänään aiheenamme on kemialliset merkit. Tietääkö kukaan mitkä ovat hopean ja kullan kemialliset merkit? Niin Veera.”Janina sanoi ja nostin heti käteni ylös.

”Hopean on Ag ja kullan Au.”sanoin saadessani puheenvuoron.

Päivä kului tuona päivänä todella nopeasti ja pian olikin jo ruokailun aika.

”Yök... Kuka tätä moskaa muka voi syödä?”valitin Ronjalle katsoessani ruokalautastani.

”Niimpä... Luulisi koululla olevan edes varaa kunnon ruokaan.”Ronja vahvisti.

Tungimme väkisin alas kurkuistamme ruokaa joka joka suupalalla tuntuu muuttuneen ain vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Mutta sitten pöydän viereen ilmestyvät tutut naamat. Eli tietenkin Oskari ja hänen kaverinsa Topi.

”Voimmeko istua tähän?”Topi kysyi.

Nyökkäsimme Ronjan kanssa yhtä aikaa ja katsoimme hetken toisiamme. Pojat istuivat pöytään ja alkoivat myöskin syödä.

”Onko tämä ruoka teidän mielestänne hyvää?”kysyimme yhteen ääneen kun näimme miten pojat ahmivat ruokaansa.

”Mitä? No ei tosiaankaan... Syömme vain nopeasti että pääsemme ulos pelaamaan jalkapalloa.”Topi sanoi.

Pian kuitenkin oli taas aika siirtyä tunnille. Viimeisetkin koulutunnit menivät kuin siivillä ja pian oli taas aika palata kotiin... Vai pitäisikö sanoa orpokotiin. Kävelimme vieretysten Ronjan kanssa tuttua tietä kohti vanhaa kivitaloa.

”Mennäänkö järvelle ennen kuin palaamme takaisin tuohon ”vankilaan”.”kysyin ja naurahdin samalla hiukan.

”Mennään vain... Eikä orpokoti ole mikään vankila. Vaan pikemminkin kidutuskammio!”Ronja sanoi ja nauroi myöskin.

Nauroimme molemmat samalla kun juoksimme kohti järveä. Järven pinta oli tyyni ja se välkehti kauniisti auringossa. Heitimme reppumme maahan ja istuimme katselemaan kaunista näkyä.

”Kaunista... Eikö totta?”huokaisin iloisena.

”Niimpä... Hei katso! Tuollapa vasta on iso puu!”Ronja huomasi.

”Niimpäs näyttää olevan.”huikkasin vastauksen.

”Lyödäänkö vetoa etten pysty kiipeämään tuonne?”Ronja uhosi.

”Lyödään vaan...”sanoin ovelasti.

”Veikkaan ettet pääse edes alimmalle oksalle.”Ronja naurahti.

”Ai niinkö? No katsotaampa.”sanoin ja juoksin puun luokse.

”Ööö... Onkohan tuo turvallista? Minä laskin vain vähän leikkiä.”Ronja sanoi hädissään.

”Turvallista? Totta kai se on!”sanoin ja nousin ensimmäiselle oksalla.

Kiipesin ketterästi aivan puun latvaan istuin melko huteranoloisella oksalla korkealla puussa.

”Katso nyt! Ei mitään hätää.”sanoin Ronjalle.

Ystäväni näytti huojentuneelta mutta sitten oksa jolla istuin naksahti poikki. Putosin alas puusta lujaa vauhtia ja luulin jo olevani mennyttä. Mutta sitten urhea prinssi ja hänen valk... musta ratsunsa saapuivat pelastamaan minut.

”Ei hätää Veera otan kopin.”kuulin vienosti Oskarin äänen.

Ja niin tapahtui putosin suoraan pojan syliin. Tosin siinä rytäkässä Oskari kaatui selälleen minä hänen päällään.

”Kiitos Oskari...”huokaisin helpottuneena.

Siinä samassa Oskarin koira Brutus juoksi meidän luoksemme ja alkoi innokkaasti nuollai meitä molempia. Musta koira yritti selvästi piristää meitä moisen tempun jäljiltä.

”Nousisitko päältäni Veera?”Oskari kysyi.

Nousin nopeasti ylös ja katselin hiukan punastuneena Oskaria.

”Ronja... Viitsisitkö vielä Brutuksen takaisin orpokotiin?”Oskari kysyi Ronjalta.

Ystäväni nyökkäsi ja kutsui koiran luokseen ja otti kiinni tämän hihnasta. Kaksikko lähti taivaltamaan kohti orpokotia.

”Oletko sinä puolestasi kunnossa Veera? Mitä sinä tuolla ylhäällä oikein teit? Sattuuko sinua johonkin?”Oskari kyseli minulta.

”Olen, olen... Eikä mihinkään sattunut ja menin tuonne vain omaa typeryyttäni... Ei sinun tarvitse olla huolissasi.”sanoin tälle ja punastui hiukan.

”Tarvitseepas!”pääsi Oskarin suusta.

Katsoin tätä hetken hiljaa. Oskari tarrasi kiinni minun käsistäni ja katsoi minua pitkään.

”Veera... Olen rakastunut sinuun!”Oskari sanoi siltä seisomalta.

”Ööö... Oskari... Siis ihan oikeasti?”änkytin tälle.

”No inhoatko minua vai pidätkö jostakusta toisesta? Kerro minulle Veera, kiltti!”Oskari vaati eikä irrottanut otettaan minusta.

”Minä... Ööö... Rakastan sinua...”piipitin hiljaa.

Oskari hiljeni samantien. Irrotin hänen otteensa ja kävelin rantaan. Sekoittelin vettä maassa olevalla kepillä ja tuijotin epäselvää peilikuvaani järven pinnassa. Oskari käveli vierelleni.

”O-olen a-aina pi-pitänyt sinusta... Siis todella paljon... Mu-mutta en u-uskonut sinun pitävän minusta.”änkytin tälle itku kurkussa.

”Voi Veera... Miksi itket? Tules tänne.”Oskari sanoi ja kietoi minut lämpimään halaukseen.

”En tiedä... Itkenkö surusta vai onnesta...”sanoin Oskarille.

”Minäkin olen rakastanut sinua jo pitkään mutten ole uskaltanut kertoa sitä sinulle...”Oskari kuiskasi korvaani.

Säpsähdin hieman ja katselin Oskaria. Tukeuduin hänen lämpimään syleilyynsä. Nostin pian kuitenkin pääni ja pussasin Oskarin poskea. Siinä samassa peräännyin vähän sillä ajattelin tehneeni jotain todella typerää.

”A-anteeksi... E-en tarkoittanut... Se... Se oli va-vahinko...”änkytin tälle.

”Ei... Se oli just hyvä...”Oskari sanoi ja tuli lähemmäksi minua.

Hän tarttui kiinni toiseen käteeni. Tunsin kuinka pieni puna nousi poskilleni. Hän kosketti nenällään minun nenääni ja tuijotti minua hetken... Sitten hän... Hän... Suuteli minua. Olin aivan hievahtamatta paikoillani.

”Mi-mitä tuo nyt oli?”kysyin arasti.

”Todistus siitä että todella rakastan sinua... Alkaisitko sinä olemaan mun tyttöystävä?”kuului Oskarin suusta kuin taiottuna.

”Ai minäkö? Totta kai! Mähän... Rakastan sua enemmän kuin mitään muuta.”sanoin innoissani mutta sitten puheeni muuttui vähitellen äänettömäksi mölinäksi.

Tämä takuulla oli elämäni onnellisin hetki. Toivoin todella että se jatkuisi ikuisesti.

 

//Tälläinen rakkausromanssi sössö tarina nyt... Kun kerran tein sen kisan nimeltä Kaksijalkainen komedia niin päätin itsekin "osallistua" siihen ja värkkäsin tämän tarinan ihan hatusta. Mutta toivottavasti joku tykkää... Tarinassa esiintyy siis hahmoni Vaaleatassu, tosin silti kaksijalkana kuten aiheena oli.//


 - Vaaleatassu/Haukka | Kommentoi




23.06.2014 20:16 | Kiivasmieli, luopio

Hengenvaara

Kiivasmieli ja Fanny olivat syöneet jäniksen jonka Nessa oli heille tuonut, ja vetäytyivät taas omiin oloihinsa. Nessa sanoi menevänsä latoon nukkumaan, sanoi palaavansa aamulla.
“Kiivasmieli…” Fanny kuiskasi. Kolli katsoi tätä kysyvä katse silmissään.
“Olen pahoillani kaikesta tästä. Olisit voinut kuolla. Olen niin pahoillani…” Fanny henkäisi. Kiivasmielen silmät paloivat rakastavasti. Se oli tosirakkautta.
“Teen mitä vain sinun vuoksesi.” kolli kehräsi ja kietoi tuuhean häntänsä Fannyn hännän ympärille ja antoi naaraan painautua itseään vasten. Fanny rentoutui ja sulki silmänsä. Kiivasmieli kuiski tämän korvaan rauhoittavia sanoja ja silitti hännällään tämän lapaa.
“Kaikki on nyt hyvin. Voimme olla yhdessä täysin vapaasti, enkä aio enää palata klaaniin. Eivät he minua sinne enää mukaan ottaisikaan” kirjava kolli maukui hiljaa vihreät silmät loistaen. “Ja rakastan sinua ikuisesti”
Fanny hymyili ja painautui lähemmäs kumppaniaan.
“Minäkin sinua” naaras kehräsi. Samassa Kiivasmieli upotti hänet innokkaisiin nuolaisuihin. Fanny naurahti ja laittoi tassunsa hetkeksi kollin kuonon päälle soinnukkaasti nauraen.
“Älähän nyt, Kiivasmieli” Fanny kehräsi huvittuneena ja puski Kiivasmielen rintaa päällään. Kolli naurahti myös ja laski päänsä tassujensa päälle. Fanny teki niin myös, ja painautui kumppaniaan vasten vienosti kehräten. Kiivasmieli sulki silmänsä hieman hymyillen. Kaikki oli nyt aivan täydellistä.

“Nouskaahan jo ylös, kyyhkyläiset! Aamu on jo pitkällä!” Kiivasmieli avasi silmänsä ja näki Fannyn ohitse Nessan, joka oli tullut takaisin ladosta missä vietti yönsä. Erakko hymyili Kiivasmielelle ja meni sitten.
Kolli vilkaisi Fannya. Tämä nukkui vielä painautuneena Kiivasmielen kylkeä vasten tyytyväisesti tuhisten ja hännänpää välillä nykien.
“Fanny.” Kiivasmieli maukaisi hiljaa. Fanny liikautti korvaansa ja raotti suutaan.
“Kiivasmieli? Onko kaikki hyvin?” naaras kuiskasi hieman hätääntyneesti. Kiivasmieli naurahti.
“Kaikki on oikein hyvin, kun sinä olet kanssani. Mutta mennään nyt, aamu on jo pitkällä, Nessakin on jo täällä.” kolli naukaisi pehmeällä äänellä. Fanny hymyili, nousi ylös ja venytteli haukotellen. Kiivasmielikin teki saman. Kaksikko vilkaisi vielä kerran rakastavasti toisiaan, ennen kuin tassutteli ulos auringonpaisteeseen. Nessa istui järven rannassa, tarkkaillen vettä tassu järven tyynen pinnan yllä. Kiivasmieli ja Fanny jäivät kauemmas odottamaan. He eivät halunneet häiritä Nessaa, joka oli kalastamassa kolmikolle ruokaa. Vanha naaras kumartui lähemmäs veden pintaa, tarkkaillen pohjaa silmä kovana. Kului muutama silmänräpäys, ja sitten vettä lensi ympäriinsä. Nessa rääkäisi. Kiivasmieli ja Fanny olivat salamana paikalla. Kolli ei voinut olla hymyilemättä, kun näki vanhan erakkonaaraan vatsakarvojaan myöten vedessä nyrpeä ilme naamallaan. Fannykin naurahti hieman astellen rantaan missä Nessa räpiköi. Kiivasmielikin meni auttamaan vanhan naaraan ylös vedestä, joka pian jo istuikin rannalla sukimassa itseään kuivaksi nyrpeä ilme naamallaan.
“Ketunläjät… Miksi ihmeessä kumarruin niin lähelle vaikka tiesin että tasapainoni ei ole mistään parhaimmasta päästä…” naaras murisi itsekseen. Fanny jäi vielä varmistamaan, että Nessa saisi turkkinsa suurin piirtein kuivaksi, Kiivasmieli lähti saalistusretkelle kohti Tuuliklaania. Kolli nuuhki ilmaa tassutellen kohti nummia. Lämmin tuuli pörrötti kollin turkkia, ja tämä sulki hetkeksi silmänsä.
>>Kiitos Tähtiklaani<< hän ajatteli, vaikkei ollut varma kuulisiko Tähtiklaani enää kun hän oli luopio.
>>Kiitos kun autoit minut ja Fannyn turvaan…<< Kolli katseli edessään aukeavaa, puutonta nummimaisemaa, muutama pensas kasvoi siellä täällä. Kiivasmieli pysähtyi pienen, todella kapean hiekkaisen ukkospolun reunaan, jonka edessä niityt kohosivat kaikessa kauneudessaan. Tuuliklaanilaisten haju tuntui voimakkaana siinä kohdin. Kiivasmieli arveli hajun ikää.
>>Korkeintaan päivän<< kolli tuumi. >>Ehkäpä yöpartio…<< Kiivasmieli vilkaisi taivaalle. Oli pian aurinkohuippu. Kolli kiristi hieman askeleitaan, ja oli jo pian kapuamassa ensimmäisen kukkulan rinnettä ylös. Tuuli hiveli Kiivasmielen turkkia, kun hän nuuhki ilmaa saaliiden varalta. Melkeinpä heti kolli haistoi ihan läheltä jäniksen. Pitkäkorva puputti ruohoa muutaman ketunmitan päässä osittain pensaan takana. Se liikautteli korviansa välillä havaitakseen mahdollisen uhkan lähestyvän. Mutta Kiivasmieltä se ei huomannut. Kolli oli kyyristynyt matalaksi, ja oli niin hiljaa kuin vaan pystyi. Sitten hän otti askeleen. Ja toisen. Pian hän oli jo muutaman hännänmitan päässä saaliistaan. Samassa elikon korvat värähtivät, ja se juoksi pois. Kiivasmieli ei ymmärtänyt miksi. Hän oli ollut aivan hiiren hiljaa paikoillaan. Samassa kolli tajusi. Hän näki kolme tuuliklaanilaista juoksevan nummia myöten häntä kohti ärjyen. Kiivasmieli oli vaarassa. Hän oli yksinänsä kolmea vahvaa soturia vastaan.
>>Tähtiklaani, jos kuulet, auta minua. Ole. Niin. Kiltti...<<
/Jatkoa joku tuuliklaanilainen plz ja kpeet?? Ja anteeksi lyhyt kökkötarina yhyh... ;-;/


( Päivitetty: 23.06.2014 20:21 )

 - Kiivasmieli, luopio | Kommentit (2)Kommentoi




06.05.2014 18:33 | Kiivasmieli, luopio

Unelmat käyvät toteen

 

//Jatkoa Fannyn tarinalle//
Juoksin kohti Salamaklaanin ‘leiriä’ niin kovaa kuin jaksoin. Fanny oli nyt turvassa, ainakin toistaiseksi. Kukaan ei saisi huomata, että naaras oli kadonnut, muuten nahkani ehkä kynittäisiin puti puhtaaksi. Aurinko pilkisti taivaanrannan takaa, ja maailma täyttyi valosta. Se ei kuitenkaan keventänyt mieltäni yhtään, sillä huoli Fannysta painoi, tai entä jos en itse pääsisi hänen luokseen? Kysymys alkoi pyöriä päässäni, kun saavutin leiriä. Kiiruhdin äkkiä pieneen onkaloon jossa yksin nukuin, kävin makuulle ja suljin silmäni. Kesti hetken ennen kuin pulssini tasaantui, ja rentouduin hieman. Lopulta uni valtasi minut.
-----------------(nyt vaihdan hän-muotoon mystisesti~ )
Maailma oli sumea Kiivasmielen unessa. Puiden ääriviivoja ei erottunut, ja taivas, pilvet ja aurinko olivat myös sumentuneita. Sitten kuului pentujen kimeää nau’untaa.
“Hihii! Etpäs saa kiinni!” kuului pienen pennun naurahdus jostain pensaan takaa. Pienen kissan hahmo loikkasi esiin, sumeana kuten muukin maailma. Pian harmaa- mustaraidallisen pennun perään loikkasi toinen, valkoinen, pienikokoinen ja läikikäs pentu leikkisästi  rääkäisten. Pennut painivat inisten ruohikossa, ja pian kuului joukko uusia rasahduksia. Harmahtava naaras, ilmeisesti pentujen emo, hiippaili paikalle vielä kahden pennun kanssa. Perässä tuli valkoinen, kirjava kolli. Pentujen vanhemmat istahtivat maahan toistensa viereen, ja katselivat ylpeinä pentujansa jotka temmelsivät ruohikossa. Naaras painautui kollia vasten..
“Minä rakastan sinua, Ki-”
-----------------
Kiivasmieli säpsähti hereille. Ensimmäiseksi hän kohtasi Terähampaan tuiman katseen.
“Ylös sieltä! On jo melkein aurinkohuippu!” vaaleanharmaa naaras tiuskaisi. Kirjava kolli nyökkäsi ja haukotteli.
Samassa jännitys valtasi hänet.
>>Ovatkohan he jo huomanneet…<<  Kiivasmieli nousi ylös, venytteli nopeasti ja luikahti ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Mitään poikkeuksellista hälyä ei kuitenkaan ilmennyt, joten Kiivasmieli seurasi Terähammasta ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Salama jututti Steeliä ja Kuura saapui juuri jäniksen kanssa, jonka hän oli juuri pyytänyt ilmeisesti Tuuliklaanin puuttomilla nummilla. Kaukaa kuului lintujen lauluja, ikään kuin ne olisivat ymmärtäneet että Salamaklaanin lähelle ei ollut asiaa. Kiivasmieli naurahti hiljaa itsekseen mrrau kun näki hiiren loikkivan pois kun se näki Kuuran tulevan tuoresaaliskasalle, jonka lähettyvillä jyrsijä vipelsi. Se pääsi karkuun ja kunnian elää onnellisesti vielä jonkin aikaa, ennen kuin senkin kohtalo päättyisi jonkin kissan tai muun villipedon hampaisiin. Terähammas johdatti Kiivasmielen Salaman luokse, ja mielipuolinen naaras vilkaisi kaksikkoa.
“Kiivasmieli, mene sinä Hiirikynnen kanssa metsästämään… Hm, vaikkapa Tuuliklaanin reviirille. Ja jos mahdollista, napatkaa mukaanne soturi, oppilas tai kuningatar pentuineen. Koskaan ei ole pulaa ruuasta, muistakaa se!” naaras ärisi tavanomaisella mielipuolisella äänensävyllään. Samassa Kiivasmielen päähän pälkähti järjetön ajatus.
//Teen nyt niin että kuvaan Salaman kuolemaa Kiivaksen näkökulmasta//
“Tule, minulla on sinulle näytettävää.” töksäytin ja Salama vilkaisi minua ja sitten Hiirikynttä.
“Tule sinä mukaamme, Hiirikyn-”
“Ei!” Kiivasmieli älähti. “Asia on… hm, kahdenkeskeinen.” Salama vilkuili kollia kulmainsa alta hieman epäileväisen näköisenä, mutta käski lopulta Hiirikynttä hännänheilautuksella jäämään leiriin, ja tassutti Kiivasmielen luo.
“Niin? Mikä se asiasi olikaan?” naaras naukaisi mielipuolisen ivallisella äänellään. Kiivasmieli nielaisi tassutellen leiristä poispäin, syvemmälle Tuuliklaanin reviirille.
“Minä… Näin täällä hetki sitten tuuliklaanilaisia, he näyttivät etsivän jotakin.” Kiivasmieli takelteli. “Epäilen… Epäilen että he etsivät meitä.” Kiivasmieli vilkaisi Salaman katsetta nähdäkseen, miten tämä reagoisi. Naaraan katse oli viileä.
“Täällä ei tunnu Tuuliklaanin melko tuoretta hajua.” naaras naukaisi painottavasti, ja Kiivasmieli nielaisi.
“Siis… ei täällä, vaan tuolla noin.” Kiivasmieli osoitti hännällään. “Kun olin siellä, he näkivät minut ja… Seurasivat minua.” Salama kirjavaa kollia, joka nielaisi kuuluvasti.
“Selvä. Mennään sitten sinne katsomaan.” hän maukui. Kiivasmielen sydän hypähti helpotuksesta, kun hän lähti johdattamaan Salamaa yhä syvemmälle Tuuliklaanin reviirille, keskelle nummimaisemaa. Salama nuuhki ilmaa, ja Kiivasmielikin veti samalla ilmaa keuhkoihinsa. Kollin helpotukseksi ilmassa tuntui voimakas Tuuliklaanin tuoksu, ilmeisesti partio oli kulkenut siitä ohi edellisenä päivänä.
“Hei, katso!” Kiivasmieli huudahti äkkiä kun päätti tilaisuutensa tulleen. Salama käännähti äkkiä kollin osoittamaan suuntaan, tähyili, maisteli ilmaa ja mourusi edelleen nummille katsellen. Sitten Kiivasmieli veti syvään henkeä ja loikkasi kohti Salamaa, joka älähti yllättyneenä.
“Hei, mitä sin-” Salama sai Kiivasmielen karvaa suuhunsa, kun kolli painoi naaraan maata vasten.

“Mitä sinä saastainen ketunläjä teet!?” Salama rääkyi ja yritti parhaansa mukaan kynsiä Kiivasmielen lonkkia. Kolli puraisi Salaman korvaa, ja potkaisi tämän vatsaa nopeasti takajalallaan. Sitten kissa upotti kyntensä Salaman niskaan, ja naaras rääkäisi kivusta.
“Sinä petturi! Teen sinusta vielä variksenruokaa!!” naaras ulisi ja tömähti jälleen selälleen maahan. Kiivasmielen sisällä heräsi kauhea peto, joka halusi kostaa kaikkien ystäviensä - ja rakkaansa - puolesta. Kolli työnsi kyntensä niin ulos kuin saattoi, ja raapi Salaman etujalkaa niin kovaa, että siihen tuli todella syvät viillot. Silmitön viha paistoi Salaman silmistä, kun hän loikkasi Kiivasmielen kimppuun. Kiivasmieli rääkäisi, kun Salama puri häntä takajalasta niin, että luu olisi voinut mennä poikki, mutta niin ei - ihme kyllä - käynyt. Kiivasmielen turkki tahriintui kirkkaanpunaiseen vereen, samoin Salaman. Silti kolli jatkoi kamppailuaan, varmana siitä että joutuisi kuoltuaan Pimeyden metsään, mutta hänen mielestään tärkeintä oli se että Salama saisi katua sitä että oli syntynyt, ja kiduttanut Fannyn melkein kuoliaaksi. Nyt salamaraitainen naaras saisi itse kokea saman, jopa pahemmankin, eli kuoleman! Kiivasmieli sylkäisi sanat Salaman kasvoille silmittömän vihan ja kostonhimon vallassa: “Sinä tuhosit kaiken, aivan kaiken, ja siksi tämä, siksi tapan sinut kivuliaasti ja hitaasti!” Salama tuijotti kollia sílmät selällään.
“Mutta… Sinä vannoit uskollisuuttasi!” Salama ulisi. Kiivasmieli kuitenkin katsoi Salamaa viileästi, ja painoi tämän maata vasten.
“Nyt loppusi on viimein tullut, mene Pimeyden metsään, senkin saasta!” Kiivasmieli hymisi.
“Sinne sinäkin joudut jos tapat minut…” Salama urisi yrittäen ujuttaa kyntensä Kiivasmielen pään lähelle valmiina painamaan nämä tappavanterävät aseet tämän poskeen.
“Tiedän sen. Mutta sillä ei ole nyt väliä. Välitän vain ja ainoastaan siitä, että sinä kuolet ja minä ja Fanny pystymme elämään rauhassa, ilman kaltaisiasi saastaisia murhaajia.!”
“Sellainen olet sinäkin.” Salama murahti. Kiivasmieli laittoi kyntensä lähelle Salaman kaulavaltimoa.
“Mutta en samanlainen kuin sinä. Tapan vain, jos on kyse Fannysta, siitä ihanasta naaraasta, ja kuka hänen sydämensä särkikään? Sinä!” Salama raapaisi äkkiä Kiivasmielen poskea kynsillään, ja kolli älähti veren roiskuessa haavasta jonka Salama oli tehnyt. Kuitenkin, Kiivasmielellä oli enemmän järkeä kuin tuolla kammottavalla mielipuolisella naaraalla, ja kolli ujutti ´kyntensä aivan Salaman kaulan viereen, kuitenkin sillain että naaras ei huomannut.
>>Kuole, sinä ruoja, saastainen, hiirenaivoinen murhaaja…<< kolli ajatteli ja nipisti silmänsä kiinni muutamaksi silmänräpäykseksi. Kiivasmieli upotti kyntensä äkkiarvaamatta Salaman kaulaan, kiskoi siitä irti suuren karvatukon ja työnsi kyntensä yhä syvemmälle lihaan. Salama rääkäisi kerran tuskasta, tuijotti sitten Kiivasmieltä silmät selällään. Ja sanoi viimeiset sanansa: “Sinä petturi, tätä kadut-” Samassa Kiivasmieli teki Salaman lorusta lopun puremalla tätä nopeasti kaulaan, haavan kohdalle ja Salaman silmät lasittuivat vihasta, kun hän lähti Pimeyden metsän riveihin.

Kiivasmieli loikki kohti leiriä. Hänen turkkinsa oli veren tahrima ja sotkussa, ja sydän laukkasi tuhatta ja sataa. Samassa Fanny palasi hänen mieleensä. Hyväksyisikö naaras tämän sen jälkeen, kun Kiivasmieli oli murhannut Salaman kylmäverisesti? Kiivasmielen valtasi huoli naaraasta, kun hän poikkesi tuloreitiltään kohti järven rantaa, sinne mihin oli Fannyn aikaisin aamuyöllä jättänyt.

Kiivasmieli löysi Fannyn ja Nessa-nimisen erakkonaaraan hajujäljen, ja se johdatti kollin latoa kohti. Rikkinäisen puolisillan kohdalla se kääntyi jyrkästi rantatörmälle, johon tuuli ja vesi olivat kaivertaneet kaikenlaisia koloja, myös sellaisia joihin kissa mahtuisi. Kiivasmieli nuuhkaisi ilmaa ja tunsi Fannyn ja erakon hajun todella voimakkaana, he olivat jossain aivan lähellä.
“Fanny! Minä tulin, olen täällä!” Kiivasmieli huhuili naarasta. Kuului iloinen älähdys, ja Fanny hoipersi ulos suuresta kolosta, ja Nessa tuli hänen kintereillään. Erakko veti henkeä kun näki Kiivasmielen verisen turkin. Fannya se ei kuitenkaan tuntunut lainkaan haittaavan, hän kun loikkasi heti Kiivasmielen luo ja kietoi häntänsä kollin häntään sekä kuononsa lapaa vasten.
“Voi, olin niin huolissani sinusta!” naaras naukui hätäisesti ja nuolaisi Kiivasmielen lapaa muutaman kerran, kunnes istahti sitten kietoen häntänsä siististi käpäliensä ympärille. Kiivasmieli pani merkille, että naaraan silmät olivat kirkastuneet vaikka turkki olikin tahmea ja hieman verinen, ja vaikka siitä puuttui karvatuppoja. Kiivasmieli kehräsi onnellisemmin kuin aikoihin, ja painoi kuononsa Fannyn kuonoa vasten.
“Rakastan sinua. Ja minulla on hyviä uutisia!” kolli kehräsi. Fanny katsoi häntä odottavasti, hivenen jännitystä silmissään.
“Salama on kuollut. Tapoin hänet omin tassuin!” Kiivasmieli naukaisi ja Fannyn kasvoille pääsi rakastavainen ilme.
“Voi, otit aikamoisen riskin! Hän olisi voinut tappaa sinut ja…” Fanny painoi päänsä ja nuolaisi rintaansa.
“Ei hänestä ollut vastusta minulle” Kiivasmieli naurahti ja silitti hännällään Fannyn lapaa.

Kiivasmieli ja Fanny olivat vetäytyneet onkaloonsa rantatörmälle, ja Nessa oli luikkinut Savun ja kumppaneiden riesaksi latoon nukkumaan. Fanny nojasi Kiivasmielen kylkeen ja kolli puolestaan oli kietonut häntänsä naaraan omaan.
“Kuulehan…” Kiivasmieli naukaisi hiljaa. Fanny käänsi päätään ja katsoi Kiivasmieltä kysyvästi.
“Pitäisikö… pitäisikö meidän hankkia pentuja?” Kiivasmieli kysyi Fannylta.

//Hohhohhoh jatkoa Ranta Fannylla x))) Ja kp:eitah? :D//


 - Kiivasmieli, luopio | Kommentit (2)Kommentoi




16.03.2014 17:37 | Kiivasmieli, luopio

Rakkaus on niin ihmeellinen asia...

//Khehe tuo otsikko x3Ja jatkoa tämä//
Kipu lävisti jälleen ruumiini, ja kouristus valtasi minut. Usvajalka järsi takajalkaani yrittäessään pitää tummanharmaata kollia loitolla. Sitten kuului korviahuumaava ulvahdus. Vilkaisin taakseni, niin paljon kuin kivultani pystyin. Näin himmeästi kollin oranssin turkin, ja hän syöksyi meitä kohti. Sitten silmissäni sumeni, ja menetin tajuntani.

“Kiivasmieli…!” Yritin avata silmäni, mutta en onnistunut. Tuntui, kuin olisin leijunut näkymättömän massan yllä, ja en tuntenut yhtikäs mitään. Aistin vain minua ympäröivän pimeyden. Pinnistin kaikki voimani äärimmilleen, ja silmäni raottuivat aavistuksen verran. Näin edessäni kelmeää, vaaleaa valoa. En ensin hahmottanut hahmoa edessäni. Se oli hohtavan sumun keskellä, enkä erottanut muuta kuin kimaltelevat, vihreät silmät. Sitten tajusin, että se oli kissa. Naaraan punertava turkki kylpi tähtien loisteessa, ja ruskeat ja valkeat läiskät kimaltelivat hieman. Hänen silmänsä olivat aivan samanlaiset kuin minulla, syvän lehdenvihreät. Hänessä oli jotain tuttua.
“Hei, Kiivasmieli” naaras sanoi. Pelko kouraisi minua.
“Mi-mistä tiedät nimeni…?” Naaras katsoi minua huvittuneena.
“Olen tarkkaillut sinua. Viimeksi kuin näin sinut, oli nimesi vielä Kiivaspentu” hän kehräsi.
“Mutta…kuka sinä olet?” kysyin perääntyen samalla askeleen. Samassa jokin välähti, ja punertava naaraskissa oli poissa. Kuitenkin hänen viimeiset sanansa kaikuivat tyhjässä, mustassa tilassa: “Etkö sinä tunnista minua…” Viimeinen sana hukkui pimeyteen, enkä kuullut sitä. Kaikkialla oli pimeääkin pimeämpää. Musta massa ympäröi minut, ja silmäni sulkeutuivat väkisin.

“Kiivasmieli! Oletko elossa?” Silmäni räpsähtivät auki. Näin edessäni Vaahteranlehden vihreät silmät. Niissä oli häivähdys pelkoa.
“Mitä tapahtui…?” mumisin hiljaa. Yritin nousta ylös, mutta heti suunnaton kipu lävisti takajalkani.
“Älä liiku!” Vaahteranlehti huudahti, ja nosti maasta tupon hämähäkinseittiä. Vilkaisin jalkaani. Siinä oli valtavan kokoinen, syvä haava, ja punertava kolli asetteli seittejä varoen haavan pinnalle. Tunsin pientä pistelyä, kun hän taputti tuppoa tassullaan. Sitten hän puhahti, kuin olisi pidätellyt hengitystään.
“Saavuin paikalle juuri, kun olit menettämässä tajuntasi. Usvajalka” hän kiristeli hampaitaan lausuessaa naaraan nimen. “oli upottanut hampaansa syvälle, syvälle jalkaasi, ja seurauksena on tuo.” Hän nyökkäsi kohti takajalkaani, joka vuosi enää vähän verta. Vaahteranlehti vilkaisi minua vielä, ja lähti sitten pois. Ja vasta silloin tajusin katsoa ympärilleni. Olin pienessä kammiossa. Katto oli matalalla, ja suuaukkokin oli pieni. Vatsani kumisi tyhjyyttään, ja jalkaa jomotti. Lopulta annoin kivulle periksi, ja suljin silmäni.

Mehukas jäniksen maku tunki sieraimiini. Olin kai nukahtanut jossakin vaiheessa, sillä en muistanut kenenkään tulleen luokseni. Nostin kuitenkin hieman päätäni ja haukkasin jäniksestä palan. Popsin jäniksestä neljäsosan, kunnes muistin erään asian.
“Ai niin, pitää jättää Fannyllekkin…” mutisin hiljaa, niin ettei kukaan muu kuullut.
>>Menen sitten kun muut nukkuvat tai ovat saalistamassa…<<

Heräsin johonkin. Vilkaisin ulos; kuu loi kelmeää valoaan onkalon lattialle, ja tiesin hetken koittaneen. Kuin ihmeen kaupalla unen aikana päässäni oli kehkeytynyt suunnitelma, joka saattoi toimia. Vilkaisin jänistä, jonka olin jättänyt syömättä. Raahauduin sen luokse, ja nappasin sen hampaisiini. Takajalkaani jomotti edelleen, mutta ei niin vietävästi kuin aiemmin. Nousin varovasti seisomaan, ja ryömin ulos. Sydämeni laukkasi tuhatta ja sataa, ja odotin Salaman hyökkäävän pensaikosta kimppuuni. Niin ei kuitenkaan käynyt, joten lähdin hiippailemaan jänis hampaissani kohti Fannyn vankionkaloa. Hän oli siellä ypöyksin, muut vangit olivat siinä suuressa onkalossa, jossa olin ollut yhdessä Fannyn kanssa. Kipitin sisään onkaloon, ja vedin ilmaa sieraimiini. Ilma haisi mädäntyneelle, verelle, ja hieman myös hiirensapelle. Ei ihme, muut Salamaklaanin kissat kiduttivat häntä mitä erikoisemmilla tavoilla. Kurkistin kulman taakse pelokkaana. Verinen, harmaa karvamöykky makasi onkalon nurkassa. Pakokauhu valtasi minut, kuten aina kun tulin tähän kamalaan paikkaan. Hiivin Fannyn luokse, ja tuijotin hänen veren tahrimaa, mutta edelleen niin kaunista turkkiaan, josta oli revitty karvatuppoja ja jossa oli syviä haavoja.
“Fanny…?” kuiskasin ääni kauhusta väristen. Naaraan lavat värähtivät hieman, ja onnistuin pidättelemään helpotuksen huokauksen. Naaras käänsi vetiset, itkun turvottavat silmänsä minuun. Hän vilkaisi nopeasti jalkaani, sitten tarkensi katseensa vaivoin jälleen minuun.
“Kiivasmieli…” hän kuiskasi käheästi. Kumarruin hänen ylleen, ja painauduin lohduttavasti häntä vasten. Hän upotti kuononsa pitkään turkkiini.
“Muista, että rakastan sinua aina, vaikka turkkisi olisi kuinka veren tahrima ja haavojen peitossa” kuiskasin. Fanny kohotti katseensa minuun. Hänen silmiensä kulmissa kimaltelivat kyyneleet.
“Shh…Älä itke, toin sinulle ruokaakin!” kuiskasin hiljaa. Naaras nyökkäsi, ja nostin jäniksen hänen eteensä. Fanny upotti hampaansa siihen hitaasti, nauttien jokaisesta suupalasta, joka liukui hänen tyhjään vatsaansa. Naaras ahmi jäniksen nopeasti, ja vilkaisi sitten jälleen minua.
“Kiivasmieli…Ilman sinua en olisi hengissä…” Naaras tassutteli hieman ontuen luokseni. Hän nosti päätään ja kosketti kuonoani omallaan. Kiedoin häntäni naaraan tuuheaan ja harmaaseen häntään, ja hän kävi makuulle huokaisten syvään.
“Älä huoli. Minulla on suunnitelma” maukaisin hiljaa. Fanny nosti päätään katsoen minuun silmissään hitunen toivoa.
“Voisimme tehdä niin, että sanon vieväni sinut putoukselle, joka on Jokiklaanin reviirillä. Kyllä me oikeasti menemme sinne, sillä luulen että Steel tai joku muu tulee mukaan.” naukaisin hiljaa. Fanny nyökkäsi.
“Menemme sinne muka tappamaan sinut,” vilkaisin Fannya, joka säpsähti. “Mutta ei tietenkään oikeasti. Juuri kun olemme päässeet perille, juoksemme pakoon. Sitä enne sinun täytyy vain kerätä voimia. Tuon sinulle ruokaa niin usein kuin pystyn, sopiiko?” Vilkaisin Fannya kysyvästi, ja naaras nyökkäsi.
“Mutta toki siinä on myös omat riskinsä” lisäsin, ja Fanny vilkaisi minua huolestuneena. Nousin ylös, ja suuntasin kohti onkalon suuta, ja nappasin samalla jäniksen luut mukaani. Kukaan ei saanut tietää, että olin tuonut Fannylle ruokaa, muuten me molemmat olisimme voineet kuolla.
“Kiivasmieli?” Käännyin ympäri. Fanny vilkuili minua hivenen kiusaantuneena.
“Voisitko…voisitko jäädä ainakin hetkeksi kanssani tänne?” hän takelteli. Nyökkäsin, ja hipsuttelin Fannyn luokse. Kävin makuulle naaraan viereen. Hän painautui kylkeäni vasten, ja hänen kurkustaan pääsi vaimeaa kehräystä.
“Kiivasmieli…”  Käänsin pääni kohti Fannya.
“Minäkin…minäkin rakastan sinua aina…” Sitten hän antautui väsymykselle ja nukahti. Lopulta minäkin suljin silmäni.

//Oi itkin kirjottaessani tota vikaa kohtaa :'DJatkoo Tiikeri? Ja kp:eet?/


 - Kiivasmieli, luopio | Kommentit (1)Kommentoi




10.03.2014 18:06 | Alexandra, kotikisu

Vieras

 

//ei jatkoa millekkään xD//

Valkea naaras makoili kaksijalkansa jaloissa kehräten, kerjäten silitystä. Kaksijalka äännähti iloiseti, ja asetti valtavan, karvattoman tassunsa Alexandran pehmeälle, valkoiselle turkille ja alkoi hivellä sitä lempeästi.
>>Mutta…<< naaras avasi silmänsä. >>Kissaseura olisi kaikkein parasta…<< Kaksijalka nousi nahkaisen, suuren asian päältä, jota se kutsuivat sohvaksi. Se lähti huoneeseen, jossa oli ruokia ja juomia, ja tuli pian takaisin kumppaninsa kanssa. Alexandra luikahti tähän tilaan, ‘keittiöön’, ja hipsi ruokakupilleen. Naaras kumartui ja haukkasi suullisen hyytelömäistä lihaa. Pehmeän ruoan sai helposti pureskeltua, ja hyytelö kulki pitkin hänen kurkkuaan. Alexandra otti vielä muutaman palan, istahti sitten selkä suorana nuolemaan tassujaan. Naaraan karhea kieli lipoi tassujen päitä, sitten tassut siirtyivät sukimaan korvallisia. Hetken kuluttua Alexandra huokaisi. Naaras todella kaipasi seuraa, jotain kenen kanssa jutella. Kotikisu tuijotti ruokakuppiaan ajatuksiinsa uppoutuneena, ja nousi sitten ylös.
>>Menen käymään nopeasti pienellä happihyppelyllä…<< Alexandra tassutti kohti pesän oviaukkoa. Puisessa, tasaisessa pinnassa oli hänelle tarkoitettu pieni kissanluukku, josta hän pääsi itsekseen pois. Nuori naaras pukkasi läpinäkyvää pintaa päällään, ja se siirtyi sivuun. Hän työntyi siitä kokonaan läpi, ja räpytteli silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa. Kaksijalanpesän seinän vierestä puski esiin leskenlehden versoja, ja keltaiset kukat kurottivat kohti aurinkoa. Ilmassa tuoksui selvästi juuri tuloilla oleva hiirenkorvan aika, ja melkein kaikki lumi oli sulanut. Vain paikoissa, minne auringon lempeä valo ei yltänyt, oli pieniä, likaisenvalkeita lumikasoja. Samassa naaras huomasi, että muutaman hännänmitan päässä seisoi vieras kissa. Hän tärisi peloissaan, vilkuillen Alexandraa. Kotikisu mulkaisi vierasta, mutta kun tämä painui kyyryyn peloissaan, naaras huomasi että tämä oli pentu.
“He-hei…” pentu mutisi peloissaan. Alexandra naurahti lempeästi.
“Minä olen Alexandra. Enkä syö sinua! Kuka sinä olet? En ole tavannut sinua ennen” Pentu empi hetken ennen kuin maukaisi hieman peloissaan:
“Minä..minä olen Varjopentu…”
“Missä emosi on?” Alexandra kysyi Varjopennulta.
“Hän on…Tuuliklaanissa ja…”
“Mitä?”
“Minä en viihtynyt klaanielämän parissa, joten karkasin.” Alexandra vilkaisi pentua lempeästi. Sitten hänen kasvoilleen levisi huolestunut ilme.
“Mutta…Kuka sinusta sitten pitää huolta? Onko sinulla yösijaa?” naaras uteli. Varjopentu pudisteli päätään. Samassa kaksijalanpesän ovi avautui ja kaksijalan pää ilmestyi esiin. Se ärähti ja viittoi tassullaan. Alexandra luikahti sisälle. Naaras ryntäsi keittiöön huuliaan lipoen. Kaksijalka ravisteli ruokapurkkia, ja kaatoi kolahtelevia papanoita punaiseen ruokakippoon. Alexandra nuuhkaisi papanoita, ja haukkasi niitä suuhunsa hieman. Hän rouskutti niitä hetken suussaan. Sitten naaras tunsi, kun joku astui hänen lähelleen. Alexandra säpsähti ja käänsi päätään.
“Varjopentu! Säikäytit minut!” hän tivasi. Pennun silmissä kävi anteeksipyytävä ilme. Sitten se muuttui pyytäväksi. Alexandra huokaisi.
“Mitä haluat?” hän äyskäisi kumartuen jälleen ateriansa pariin. Varjopentu istahti kipon eteen niin, että pystyi katsomaan Alexandraa tämän sinisiin silmiin.
“Minä haluan asua täällä sinun kanssasi. En pidä klaanielämästä ollenkaan” Alexandralla pääsi papana väärään kurkkuun. Hän alkoi yskiä vimmatusti. Kun hän viimein sai hengityksensä tasatuksi, naaras vilkaisi pentua ihmeissään.
“Siis…sinä haluat asia täällä hevospaikassa? Minun kanssani?”
“No kenenpä muunkaan?” Varjopentu naurahti. Alexandra tuijotti pentua ymmällään, ehkä myös hiukan yllättyneenä. Hän mietti hetken. Nuoren kollin emo oli metsässä. Hän oli ilmeisesti kuolemaisillaan huolesta etsiessään Varjopentua.
“Noooh…Kyllä” kotikisu venytti ‘noh’ sanaa tarkoituksella. Varjopentu nyökkäsi tyytyväisen näköisenä. Samassa Alexandran mieleen juolahti muuan asia.
“Tule, meidän pitää esitellä sinut kotiväelle” hän huudahti. Varjopentu empi.
“Enpä oikein tie-”
“Mennään!” Alexandra nappasi Varjopennun niskanahasta ja kiikutti tämän ulos, missä kaksijalka touhusi hevosten parissa. Kotikisunaaras laski Varjopennun maahan ja loikki itse kaksijalkansa luokse.
Hän hankasi itseään urospuolisen kaksijalan jalkoihin, joka kyykistyi silittelemään naarasta. Hän viittoi hännällään kohti Varjopentua, joka oli kyyristynyt maahan pelokkaasti ympärilleen vilkuillen.
Kaksijalka huomasi Varjopennun ja asteli kollin luokse hitaasti, ettei olisi pelästyttänyt pientä pentua. Se äännähti lempeästi, ja otti uuden askeleen kohti Varjopentua. Alexandra loikkasi edeltä nuoren kollin viereen.
“Äläkä sitten ryntää pakoon, luota minuun” kotikisu kuiskasi pennun korvaan. Hän nyökkäsi hiukan epävarmana, kun kaksijalka oli enää muutaman hännänmitan päässä. Kun kaksijalka oli Alexandran ja Varjopennun vieressä, se kyykistyi ja ojensi kättään Varjopennulle. Kolli kavahti taaksepäin, mutta Alexandra näpäytti häntä hännällään, ja pieni pentu nojautui peloissaan Alexandran lapaan.
Kaksijalka asetti kätensä varovasti Varjopennun lavalle, ja silitti hitaasti tämän turkkia. Kolli vilkaisi Alexandraa epävarmana, mutta naaras vain hymyili.

//jatkoo Lonsu :D + koopeet tänne ja hiukka nopeesti sitten xD//


 - Alexandra, kotikisu | Kommentit (2)Kommentoi




09.03.2014 16:39 | Mäntytassu, Varjoklaani

 Kokoontuminen

Psk en muistanut koko kokoontumista Dx//

“Kuten varmaankin suurin osa sotureistamme ja oppilaistamme tietävät, tänä yönä on klaanien kokoontuminen saarella”  Varjoklaanin päällikkö kuulutti. Nuoren oppilaan sydän hypähti.
>>Pääsenköhän…minä mukaan…<< hän ajatteli.
“Mukaan tulevat…” Leiri hiljeni kissojen äänistä täysin. Vain tuuli lauloi hiljaa puitten latvoissa.
“Mukaan tulevat minun lisäkseni Revontulikaiku, Pyynsulka, Hunajatassu, Haukkaroihu, Tunturituuli, Yösiipi, Setrisydän, Ruosteturkki, Unikonvarsi, Rosohammas, Savutassu, Mäntytassu, Ruskatassu, Ulpukkatassu, Villakkotassu ja Järkäle.” Mäntytassu, vanttera ruskea kolli vilkaisi Ulpukkatassua. Naaraan silmät sädehtivät jännityksestä ja jostain muustakin. Mutta ainakaan Mäntytassu ei tiennyt mitä se oli. Oppilastoverin pitkässä, suklaanruskeassa ja raidallisessa turkissa tuntui kimaltelevan kaikki Hopeahännän kimmeltävät valopisteet. Mäntytassu huokaisi katsellen Ulpukkatassun raidallisia lapoja. Kolli vajosi ajatuksiinsa nopeasti, kunnes tunsi jonkun vieressään. Hän käänsi salamana päätään ja näki edessään mestarinsa täyteläisenruskean katseen.
”Nyt mennään” Revontulikaiku murahti pahantuulisesti, kuten aina. Valitut kissat lähtivät leiristä, kohti Jokiklaanin reviirin takana sijaitsevaa saarta, missä klaanit kokoontuivat aina täysikuun aikaan.

Mäntytassu vilkuili kaatunutta puunrunkoa, jota pitkin pääsi saareen. Revontulikaiku tasapainotteli sen päällä, käyttäen pitkää häntäänsä apuna. Kun varapäällikkö oli mennyt, Mäntytassu nielaisi. Musta, jäinen vesi näytti haluavan nielaista hänet sisuksiinsa, ja loiskui hieman. Silti, pelon vallassa kuitenkin kolli asetti toisen etukäpälänsä kostealle kaarnalle, ja työnsi heti kyntensä siihen. Hänen sydämensä hypähti, kun kollin astuessa rungolle se liikahti, ja Mäntytassu perääntyi askeleen.
“Mene nyt”  Haukkaroihu oppilaan takana murahti närkästyneenä.
“Menen menen!” Mäntytassu kokosi kaiken rohkeutensa ja asetti käpälänsä jälleen puun kaarnalle. Hän sulki silmänsä, veti henkeä ja asteli rauhallisesti puun rungolla. Puolessa välissä kolli vilkaisi alas mustaan veteen. Hänen vatsaansa kouraisi, ja hän sulki hetkeksi silmänsä.
>>No niin, Mäntytassu. Oletko soturi vai kotikisu?<< hän ajatteli mielessään. Kolli vilkaisi päättäväisesti vastarantaa, joka oli muutaman jäniksenloikan päässä. Mäntytassu loikkasi lähelle rantapengertä, ja sitten alas puunrungolta. Haukkaroihu tuhahti, ja asteli ärsyyntyneen näköisenä kohti vastarantaa. Mäntytassu kiinnitti katseensa klaanitovereihin. Kolli haistoi Jokiklaanin, Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin tuoksut varjoklaanilaisten seasta. Muutama Tuuliklaanilainen asteli ohitse jutellen Myrskyklaanilaisten kanssa. Puun alle oli kokoontunut klaaninvanhimpien pieni joukko, kun he vaihtelivat kuulumisia.

“Olemme saaneet uusia sotureita ja oppilaita klaaniimme” Hopeatähti kuulutti.
“Pääskynsiipi, Pesukarhuroihu, Kieppuhäntä sekä Minkkihalla nimitettiin hetki sitten.” Kissojen seasta kuului muutama hurraa-huuto, kunnes Rastastähti, Jokiklaanin päällikkö astui esiin.
“Emme ole vielä nimittäneet uusia sotureita tai oppilaita,” naaras maukui kuuluvasti. ”Mutta teemme senkin melko pian” Rastastähti siirtyi syrjään antaen tilaa Seittitähdelle.
“Klaanimme parantaja, Sinisiipi on kadonnut. Voi olla että joku sieppasi hänet, kenties reviirillämme elelevä Salamaklauma, tai sitten hän lähti omasta tahdostaan.” Muutama kauhistunut henkäisy kuului kissojen suuresta joukosta.
“Emme kuitenkaan voi sulkea ulos myös sitä vaihtoehtoa, että hän on menettänyt henkensä ja lähtenyt Tähtiklaaniin metsästämään, suojelemaan meitä kaikkia” Lisää kauhistuneita maukaisuja kiiri kokoontumispaikalla, tällä kertaa enemmän. Seittitähti kumarsi hieman, ja antoi tilaa Varjoklaanin päällikölle, Mustatähdelle. Kolli vilkaisi edessään seisovia kissoja, ja avasi sitten suunsa.
“Tulva, joka on ollut lumen sulamisen myötä on ollut pelkästään hyväksi. Sammakot ja käärmeet viihtyvät kosteassa, joten riistaa on runsaasti.” Mäntytassun klaanitoverit nyökyttelivät päätään, ja Mustatähti loikkasi alas kannolta //eikös se ole kanto?//.  Kissat vaihtelivat viimeiset kuulumisensa, ja seurasivat sitten päällikköään.

//Lyhyys : / Ps, Ajattelin niin, että kaikista minun (Etsijän, eli Mäntytassun, Kiivasmielen, Pääskynsiiven, Terähampaan ja Alexandran) kp:eet antaisivat liittyneet :3


 - Mäntytassu, Varjoklaani | Kommentit (1)Kommentoi
 1  2  3  4  5  >



RSS

 

©2019 Warriorcats Rope - suntuubi.com